Mutta Teodor tuntui käyvän yhä rohkeammaksi. Hän heristi muutaman
kerran nyrkkiään Papstin nenän edessä uhkaillen samalla, että Papst
joutuu vielä löyhästä suustaan oikeuteen.
Sinä olit mukana! Papst toisteli järkähtämättä ja paikaltaan
hievahtamatta.
En välitä teidän puheistanne! selitti Teodor ylpeästi ja meni tiehensä.
Papst ja Edevart jäivät kahden kesken. Edevart halusi lohduttaa ukkoa:
No kaikenlaisia roistoja pitää ollakin, kun eivät anna vanhalle
miehelle yörauhaakaan!
Papst pudisti päätään: Niin, niin, se oli se seppä. Hän aikoi kuristaa
minut. Kamala hetki!
Ajattelinkin jo, että jotakin mahtoi olla hullusti. Itsekin satuin
juuri vastakkain saman sepän kanssa.
Mitä? Täällä kadullako? Samanko rosvon kanssa? Siinä nyt näet,
semmoinen mustanaamainen mies, murhamies. Löitkö hänet edes
tajuttomaksi?
En lyönyt, hän sai minut maahan.
Mennään ilmoittamaan poliisille!
Olipa hyvä, että lompakkonne oli arkussa, tuumi Edevart.
Niin — hm, tuota...
Eihän se mies olisi jaksanut raahata sitä raskasta rautarumilusta
mukanaan.
Eipä kylläkään. Mutta kuulehan, Edevart, kuiskasi Papst hiljaa: ei
lompakko ollutkaan arkussa! Eikö se ollut arkussa?
Ei ollut. Päänalusen alla, niin sanoi se käytävässä piilotellut
mies, Mutta vedinpä häntä nenästä: pistin sen vuoteen jalkapohjiin,
vuodevaatteiden alle pohjimmaiseksi. Niin tein. Kun se lurjus tuli
tilittämään rahojaan ja minä sain muutaman talarin, pistin lompakon
päänalusen alle, jotta hänkin näkisi, mutta hänellä ei ollut sellainen
silmänkatsanto kuin rehellisellä miehellä. Heti kun mies oli ovesta
ulkona, sujautin lompakon vuoteen jalkapäähän. Vedin häntä nenästä;
kyllä Papst tietää, mitä kukin on miehiään. Mutta hirmuista se
kuitenkin oli, ajattele: kaksi murhamiestä!
Papst alkoi vähitellen rauhoittua, ja Edevart teki lähtöä.
Olipa ikävää, että hän sai kaataneeksi sinut katuun, pahoitteli Papst.
Taisit loukata itseäsi?
Kyllä vähän, mutta otinpa minäkin veren hänestä. Papst innostui kuin
pahainen pojannulikka: Älähän? Sanoitko, että otit veret hänestä?
Hän löi avaimella, mutta minä tarjosin kivestä, pisti Edevart vähän
omiaan. Mainiota! Sinähän olet oikein suurtappelija, Edevart! Olihan
mukava ilahuttaa vanhaa miestä noin vähällä, joten Edevart pani
edelleen omiaan: Kyllä annoin hänelle, että muistaa huomennakin, sen
saatte uskoa. Iskin kivellä käsivarteen, niin että eikö liene mennyt
poikki.
Käsivarren iskit poikki! riemuitsi Papst ihastuksissaan. Vai löit
poikki hänen toisen hirmuisen käsivartensa! Huusiko se roisto edes?
Kyllä parkui, että ihan hirvitti!
No niin! Kas sillä tavalla! Tätä minä en unohda, Edevart, minä siunaan
sinua tästä! Miten hän huusi? Valittiko?
Ei valittanut; se koski varmaan hirveän kipeästi, koska mylvi kuin
tapettava sonni.
Kuin tapettava sonni — kiitos, kiitos, sinä maksoit minun velkani!
Kukaan muu kuin sinä ei ole puolustanut minun henkeäni. Mitäpä
vanhan Papstin henki on muille? Ei yhtään mitään! Katsos tänne,
Edevart, jatkoi Papst hamuillen taskujaan, minulla on sinulle jotakin
annettavaa. Tässä on oma kellosi, saat sen takaisin.
Edevart jäi katsomaan suu auki.
Olin sittenkin tullut sen vaihtaneeksi ja antanut sinulle väärän
tilalle. En huomannut sitä ennemmin. Suo anteeksi vanhalle miehelle.
Mutta tässä se nyt on. Minä olen rehellinen mies ja vaihdan sen
takaisin. Annahan se toinen tänne —
Edevart lähti kotiin päin. Hän ei uskonut Teodoria, ei alunkaan. Eikä
Papstin katumustakaan.
<tb>
Edevart näki kojunsa oven olevan selällään. Lukko oli rikottu — mitä
ihmettä oli tapahtunut? Hän meni kiireesti sisään ja näki jotakin — tai
jonkun — siinä nurkassa, jossa itse tavallisesti nukkui yönsä. Näytti
olevan käppyrässä makaava ihminen — August, kukapas muukaan. Tietysti
ihan tukkihumalassa! tuumi Edevart.
Mutta August alkoi sopertaa heikosti kuin kuoleva: Pistivät puukolla...
toivat tänne, täytyi murtaa ovi.
Mitä? Mitä sinä puhut? Millä muka pistivät?
Puukolla. Ovat parhaillaan hakemassa lääkäriä.
August ei jaksanut puhua paljonkaan, verta vuoti muka kaiken aikaa,
niin hän itse ainakin vakuutteli. Hän sai sentään muutamin sanoin
selitetyksi, että sirkuksessa oli joku hullu mies häntä puukottanut.
August oli aivan masennuksissaan, kaikki hurjuus ja huimuus olivat kuin
pois puhalletut. Varmasti hän nyt kuolee, tunsi olevansa yltä päältä
veressä.
Missä sinun haavasi on? Vai rinnassa. No niin, annahan minun se sitoa!
Ei, ei, ne toiset jo sitoivat. Painan koko ajan sidettä, mutta siitä
ei ole apua, tunnen selvään, kuinka verta aina vain tihkuu läpi. Kyllä
minä nyt kuolen! Kuule, Edevart, nyt minä saan palkkani siitä, mitä
silloin tehtiin. Oltiin ihan hulluina, ja se tyttökin kuoli, raukka.
Kenestä sinä oikein puhut?
Siitä neekeritytöstä. Tulimme hänet tappaneeksi. Meitä oli neljä
miestä, eihän se raukka semmoista kestänyt; viimeinen meistä taisi
vielä pitää liian kauan kättään hänen suullaan.
Olittepa oikein tulen korvennettavan sikoja ja roistoja! Niin oltiin,
huokasi August.
Äänettömyys. August haukkoi henkeään sanoen sitten: Kunpa joku panisi
kätensä minun pääni päälle!
Edevart: Kätesi sinun pääsi...?
Niin, siunaisi... Pappi.
Tekisikö mielesi pappia?
En ymmärrä. Kun pääsin ripille ja seisoin alttarin ääressä, niin pappi
laski kätensä pääni päälle ja siunasi — vai mitä lienee tehnyt.
Taas äänettömyys. Edevart kysäisi: Vai menivät noutamaan lääkäriä?
Niin menivät, mutta tiedän kyllä, ettei se auta. Tunnen veren vuotavan
koko ajan. Et taitaisi löytää pappia?
En kai löydä.
Mutta jos oikein koettaisit?
Edevart mietti hetkisen. Taisi ajatella, että oli yöaika.
August puheli sävyisästi ja houkutellen: Ei sinun, Edevart, tarvitsisi
tehdä sitä ilmaiseksi. Kun minä olen kuollut, ota kultahampaat suustani.
Mitä sinä puhutkaan!
Niin kuin sanon, otat hohtimet ja väännät niillä kultahampaat irti. Ne
maksavat rahaa!
Sitä en ikinä tee!
Pelkäät kai minun tulevan kummittelemaan? Älä huoli, en minä niitä
enää tarvitse; en tule vaatimaan niitä takaisin. Aivan sama asia
kuin Skaaron kultasormus; yhtä autuaana hänkin voi nukkua ilman
kultasormusta! Ota pois, Edevart, minun hampaani, ei minulla ole
muutakaan sinulle annettavaa. Eivätkä nekään ole mitään, ei niillä
olisi maksua tarpeeksi siitäkään, että löytäisit minulle papin; ehkäpä
hampaissa hyvinkin on ihan huonoa kultaa, kissankultaa —
Joku kuului käyvän ovessa. Lääkäri ja kaksi muuta miestä. Missä hän on?
kuului lääkäri sanovan. Eikö tänne saa tulta? Tuokaa hänet lähemmäksi
ovea!
August painaa hädissään haavaansa, niin että lääkärin täytyy väkisin
vetää hänen kätensä pois. No niin, verta paidassa ja rinnassa, mutta
nyt näkyy vuotavan enää aivan vähän, ei siis mitään vakavaa. Lääkäri
kysyy, menikö puukko syväänkin? Kyllä meni syvään, vakuutteli August.
Miten syvään? Sitä August ei osaa sanoa. Hengittäkääpä vähän! käskee
lääkäri. August tekee työtä käskettyä. Lääkäri pistää koettimen
haavaan, mitatakseen sen syvyyttä. August puree hammasta, koskee
kauheasti. Ei haava ole syvä, sanoo lääkäri, mutta August hymyilee
katkerasti väittäen kivun tuntuvan selässä asti. Niin kyllä, myöntää
lääkäri, mutta olet maannut vedossa tuolla nurkassa.
Haava puhdistetaan spriihin kastetulla vanutukolla. August ei voi olla
valittamatta kun haavaa kirveltää. Hänet sidotaan kunnolleen, kannetaan
takaisin nurkkaan ja asetetaan mukavasti hyllyiltä kaikessa kiireessä
siepattujen kangaspakkojen varaan. Maksaessaan lääkärille Edevart
kysyy: Onko se vaarallista? — Eikö mitä, hän saa vastaukseksi. Ei
lainkaan vaarallista. Haavan pitää vain saada rauhassa parantua.
Saadessaan kuulla mitä lääkäri sanoi August vain hymyili katkerasti.
Parina ensimmäisenä vuorokautena hän ei tehnyt muuta kuin hymyili
katkerasti, mutta myöhemmin, kun haavaa rupesi kutkuamaan ja
huomatessaan sen rupeavan menemään umpeen hän reipastui ja rupesi
kertomaan, miten kaikki oli tapahtunut. Eikä hän säästänyt sanojaan
ivaillessaan miestä, joka on pistävinään puukolla eikä osaa tehdä sitä
sen paremmin. Olisipahan tämä tapahtunut jossakin toisessa maassa!
Tietysti oli taaskin jutussa mukana naisihminen, itse
eläintenkesyttäjätär, jonka ystäväksi August oli päässyt. Viimeiset
päivät miekkonen oli uskollisesti pysytellyt sirkuksen tienoilla,
ja annettuaan näytteen mestarillisesta hanurinsoitostaan hän oli
lupautunut esittämään sirkuksessa taidettaan, joka tunti yhden
"numeron". Nainen oli siitä ollut hänelle kovin ystävällinen, sallinut
suudellakin. Augustin piti soittaa kaikkein mahtavinta marssiaan juuri
kun hän tuli sisään ja sitten keskeyttää soittonsa kesken tahdin, niin
että syntyi kuolonhiljaisuus juuri kun kesyttäjätär ehti hirmuisine
petoineen keskelle näyttämöä. Se temppu oli lähtöisin Augustin omista
aivoista, oli sen oppinut suuressa maailmassa liikkuessaan. Kaikki oli
järjestyksessä, sirkustirehtööri oli luvannut Augustille kaksi talaria
iltapäivästä. Sitten hän oli kirjoittanut komeat julisteet Augustin
esiintymisestä ja ripustanut ne teltan ovelle riippumaan.
No hyvä. August soitti, ja hänen tanssi-iltana saavuttamansa maine
houkutteli sirkukseen uutta yleisöä tunti tunnilta. Tuo hänen
keksintönsä, että äkkiä lopetti soiton kesken tahtia ihan kuin
itse äkkiä kauheasti pelästyneenä, pani kylmät väreet karsimaan
katsojien selkäpiitä, tirehtööri sykerteli käsiään ja kaunotar oli
ihastuksissaan. Niin, kaikki sujui niin hyvin, ettei paremmasta apua.
Mutta sitten sattui pikku harmi: Kolmannen näytöksen aikana tuli nuori
mies, eläintenhoitaja, sanomaan Augustille suoraan, että pitäköön
kyntensä erossa siitä naisesta! — Ohoh! vastasi August vain ja näytti
toiselle hieman kultahampaitaan. — Nuorukainen selitti, että se nainen
oli hänen vakituisensa. — Sitähän minä en ikinä usko, sanoi August
puolestaan, se on vasta pitkä valhe! Tästä elukoidenhoitaja kimmastui
ja alkoi kiroilla ja vannoa, että Augustin käy vielä ohraisesti —
kunniani kautta! — Niin minkä kautta? kysäisi August härnäillen. —
Kunniani kautta! — Vai on sinulla sellainenkin! oli August sanonut
nauraen, niin että kaikki kulta varmasti näkyi. Ei, kuulehan, pidä
pienempää suuta: vertaisillesi voit puhua tuolla tavalla — mene
matkaasi!
Ja mies oli lähtenyt.
Nyt August soitti viimeistä kertaa sinä iltana, ja hän soitti kuin
olisi henki ollut kysymyksessä. Hän tahtoi voittaa itsensä ja kajautti
itsensä Napoleonin marssin, jota kukaan ei ollut ennen kuullut. Sitten
hän lopetti taas kesken tahdin niinkuin ennenkin. Mutta kun nainen oli
näyttänyt kaikki temppunsa karhun ja suden kanssa, tulikin odottamaton
lisäys: August soitti marssin loppuun tämän poistuessa näyttämöltä.
Se oli ylimääräistä, sitä ei kukaan ollut osannut odottaa. Katsojat
taputtivat käsiään huutaen naista esiin; tämä tulikin ja kiitti useita
kertoja, ja August soitti. Lopuksi hän painoi hanurin aivan kasaan ja
lähti. Nyt hänen piti saada palkkansa.
August tuli näyttämön taakse. Nainen oli siellä odottamassa ja kavahti
liikuttuneena kaulaan, oli ihan silkkaa hellyyttä ja rakkautta. Mutta
silloin eläintenhoitaja syöksyi Augustin kimppuun, iski puukolla ja oli
samassa tiessään.
Nyt syntyi aika hämminki. August lysähti kasaan, oli saanut
tarpeekseen, mutta kuuli kuitenkin huudettavan ja touhuttavan
ympärillään. Sirkustirehtööri itse ryntäsi paikalle, sitten tuli mies,
jolla oli kultanauha lakissa, poliisi. Mutta tästä ei ollut suurtakaan
apua, sillä hän sai kohta hevosenlantaa silmiinsä, niin että hänen
täytyi juosta lääkäriin pelastaakseen näkönsä.
Kuka sitä heitti? tiedusteli Edevart. Toinen eläinten hoitajako?
Ei, ei siellä ollut kuin yksi sellainen. Tiedätkös, tuumi August,
luulen melkein, Herra paratkoon, että kunhan heittäjä ei vain olisi
ollut se nainen; tahtoi tietenkin pelastaa miekkosensa. Hyi semmoista
naista!
Entä mitäs sitten tapahtui?
Siitä en tiedä paljonkaan, mutta kyllä joku katsojista tuli apuun ja
kantoi minut tänne. Kävivät hakemassa lääkärinkin... ystävällistä
väkeä, en tuntenut... Niin, niin, ihan hyvin olisin voinut päästä
hengestäni siinä paikassa. Nyt sinä saat käydä hakemassa talarini
sirkuksesta, itselläni ei ole killinkiäkään.
Ettei vain sirkus liene matkustanut eilen pois samalla kuin kaikki
muutkin! vastasi Edevart. Minä käyn katsomassa.
August huusi vielä Edevartin jälkeen: Ota samalla minun kelloni siltä
naiselta! Hän sai sen lainaksi.
Edevart kiiruhti matkaan, mutta tuli kohta takaisin. Tietysti sirkus
oli mennyt menojaan. Edevart pudisti toverilleen pahan kerran päätä:
Sen tien annoit mennä kellosi, joka oli ihan uusi!
August tuntui itsekin tuumivan, että helkkarin ikävä juttu, mutta
minkäpä sille mahtoi? Tyttö oli pahassa pulassa, kun ei ollut kelloa,
niin ettei tiennyt, milloin hänen aina piti tulla näyttämölle.
Saattoiko August siis olla sellainen kitupiikki, että kielsi häneltä
kellon? Ei siitä muuten tullut suurtakaan vahinkoa, sillä kello kävi
huonosti, seisahtui tuon tuostakin.
Teodorkin tuumi siihen: Niin, pirun huonoja kelloja jouduttiinkin
myymään: Minunkin seisoo, käy vain kun ravistelen sitä. Ja kaksi päivää
piti ahertaa saadakseni mokoman kapineen!
<tb>
Kauppiaat ja markkinakansa poissa, markkinapaikka autiona ja tyhjänä,
hiljaisuus ja äänettömyys kaikkialla. Edevart ja Teodor viipyivät vielä
odottaen Augustin toipumista, mutta sitten määrättiin päivä, jolloin
heidän oli lähdettävä kotimatkalle.
August alkoi olla jo jalkeilla ja jaksoi mainiosti, mutta häntä
nolostutti kovin, kun oli ensimmäisenä iltana tullut ilmaisseeksi
Edevartille kaikki salaisuutensa. Sen vuoksi hän väsymättä pilkkasi
puukkojunkkaria: Mies oli kovin kömpelö, niin että olisi saanut hävetä;
ihan kuin peukalo keskellä kämmentä! August oli suorastaan katkera;
hän oli tottunut näkemään puukonpistoja, joista oli seurauksena varma
kuolema. Mutta tämä oli vain ihmisten narraamista; uskottelee kai
tappaneensa miehen! Kunpa hän saisi sen lurjuksen vielä käsiinsä...!
X
Joakim oli navetan laajennuspuuhissa. Siihen piti tulla kaksi
pilttuuta lisää, mutta ei enempää, ei kolmea pilttuuta eikä tallia
hevoselle. August havaitsi oitis hyväksi puuttua asiaan sekä ehdottaa
omaa karsinaa kahdelle vasikalle, mutta sitäpä ei otettu kuuleviin
korviinkaan. August ei siitä loukkaantunut, hän oli sellaiseen
tottunut, mutta Joakim oli tehnyt sen mahdollisimman hävyttömällä
tavalla ja kysynyt lopuksi, eikö siihen pitäisi tehdä oma koppinsa
vielä kanarialinnuillekin. Augustin täytyi heti päästä mukaan
auttamaan, hän oli saanut päähänsä, että kyllä pystyy siihen työhön, ei
muistanut varoa haavaansakaan. Mutta häntä ei työhön huolittu, ja tällä
kertaa se jo loukkasi häntä, varsinkin kun Joakim otti avukseen vieraan
kirvesmiehen.
Mutta kun August ei voinut pysyä toimetonna, hän teki postilaatikon.
Hän maalasi sen veripunaiseksi ja sai Joakimin piirustamaan siihen
"Posti", ja sitten hän naulasi sen kaupan seinään ja oli miestä
mielestään. Ihmiset ihmettelivät, mitä hän teki postilaatikolla,
kun ei ollut postipysäkkiäkään, mutta August tuumi, että kun kerran
Australiassa oli aina maakauppojen seinässä postilaatikko, niin miksi
ei silloin täälläkin? Poldenilaiset saattoivat panna lofootien- ja
rakkauskirjeensä tähän laatikkoon, niin saivat ne varmasti menemään
kerran viikossa kirkkomiesten mukana. Ja sitä paitsi, August vielä
vakuutteli, piankin olisi postipysäkki tarpeen täällä Poldenissa, sillä
tämähän oli iso paikkakunta!
Niin, August osasi olla huima mies, sellainen hän oli ollut kaiken
ikänsä. Ei edes rintaan osunut hengenvaarallinen puukonpistokaan ollut
tehnyt häntä sen kesymmäksi. Mutta August oli kuitenkin kaikitenkin
Poldenin ainoa August ja maapallonympäripurjehtija, hän oli sentään
hyvä olemassa. Miksi seudun tyttölapset olivat todella hiukan häntä
ajatelleet monta vuotta sitten hänen tullessaan ensimmäistä kertaa
matkoiltaan, mutta eivät sitten enää? Hän ehkä ei pystynyt tarjoamaan
kaikkein varminta toimeentuloa, mutta kukapa siihen pystyi koko niillä
tienoin? Mutta asioiden ollessa nykyisillään he saattoivat huoleti
kujeilla hänen kanssaan ja kertoa rakastaneensa häntä sekä haluavansa
kuolla hänen haudallaan. Ja August oli aseetonna, vetäytyi kuoreensa ja
hymyili vain.
Mutta sentään tämä mies oli hyvä olemassa. Hän sai kaikki liikkeelle,
hänen läsnäolonsa tuntui jossakin. Hänen tähtensä oli milloin korkealla
taivaalla, milloin painui aivan alas. Jos olisi saanut parkkilaiva
_Solegladin_ haaksirikossa menettämänsä tavarat, hän ehkä olisi
pyörähdellyt Poldenin ja koko seutukunnan pääkukkona. Ei käynyt sillä
tavalla, seuraavat vuodet eivät olleet suotuisia. Mutta laiskuus oli
Augustista kaukana; vaikkei olisikaan saanut aikaan mitään, hän ei
silti heittäytynyt toimettomaksi. Niinkuin nyt tämäkin postilaatikko,
sehän loisti punaisena kuin tulenliekki. Se ei suinkaan pilannut kaupan
seinää, päinvastoin teki sen vasta jonkinnäköiseksi. Myöhempään kesällä
saattoi laatikon viereen ilmestyä tärkeitä nimismiehen tai kirkollisia
kuulutuksia, vieläpä perintöasioiden päätöksiäkin, joissa oli otsikossa
Norjan leijona. Postilaatikko osaltaan auttoi kauppaa muodostumaan
julkiseksi paikaksi.
Pikku Pauline liikkui nyt ainoana "isäntänä" tiskin takana. Kaikki kävi
hänen päänsä mukaan ja hänen käsiensä kautta, niin ostot ja myynnit
kuin hinnat ja velaksianto. Hän vaurastui hiljalleen. Markkinoilta
tullessaan Edevart luovutti hänelle sen vähän, mitä hänellä oli
myymättömiä tavaroita jäljellä, sekä koko matkalla kertyneet rahat.
Silloin kävi selville, että Joakim sai takaisin kaiken, mitä oli
kauppaan uhrannut, vieläpä vähän enemmänkin, ja että Edevart jälleen
oli kaupan ainoa omistaja. Voit pitää koko kaupan, sanoi Edevart
sisarelleen, en minä rupea sitä maasta korjaamaan, jos heität sen
jälkeeni! — Entä mitäs sinä itse aiot ruveta puuhaamaan? kysyi sisar.
Niin, mihin Edevart aikoi ryhtyä? Hän oli taas kuin lamauksissa,
vetelehti päiväkaupalla laiskana ja velttona, ei huolinut leikata
tukkaansakaan; meni maata iltasella, mutta nukahti vasta aamupuolella
yötä. Mutta August! Saatuaan postilaatikon valmiiksi hän teki kaivoon
vedennostovehkeet. Siitä oli suuri apu Paulinelle, jonka täytyi
talvisin juottaa monta lehmää. Saatuaan sen työn valmiiksi August
siirtyi muitta mutkitta navetansalvokselle, ja silloin oli vieras
apumies moisessa pikkutyössä jo tarpeeton. August otti nyt johdon
käsiinsä ja laajensi rakennuksen pohjapiirrosta omin päin. Joakim
itsekin oli jo tullut huomaamaan tarvitsevansa karsinan vasikoille,
mutta ei tahtonut mitenkään sitä myöntää, vaan oli olevinaan äkeissään
ja tiuskaisi Augustille: Mitä helkkaria sinun päähäsi pälkähtääkään? —
Pitää saada karsina kahdelle vasikalle, vastasi August. — Ihan turha
koko karsina, ja nyt siinä olisi tilaa vaikka kuudelle vasikalle! —
August vain murahti. Hän sai pitäneeksi päänsä, mutta Joakim lupaili
kauheasti kostavansa, jahka navetta ensin olisi valmis.
Mutta sellainen August oli, aina puuhassa, aina eloisa, hurjapäinen ja
hulluttelija, oikea mies.
Entä Edevart? Herra nähköön, kun ei vain hänen täytyisi loppujen
lopuksi kerjätä Hosealta ja Ezralta, että saisi jäädä heidän luokseen
syömään armonleipää elämänsä loppuun saakka. Mihin vain ryhtyi, siihen
hän kyllä pystyi, mutta kun ei yrittänyt mitään. Se mitä hän kaipasi
ja mistä hänelle olisi löytynyt apu, se ei ollut yhden päivän työllä
saavutettavissa.
Hän sai Romeo Knoffilta kirjeen. Se oli hyvin ystävällisesti
kirjoitettu, mutta sen sisällys oli vakava: Eikö Edevart myisi Doppenia
hänelle, koska kerran ei itse asunut siellä eikä voinut kunnolla hoitaa
sen viljelyksiä? Naapurilla, Karelilla, oli kaksi täysikasvuista
poikaa, ja tämä aikoi ostaa Doppenin vanhemmalle heistä. Romeo
suostuisi ottamaan takaisin melkeinpä käyttämättömät vuodevaatteet,
jotka Edevartiita olivat jääneet maksamatta, ja muutenkin Romeo
koettaisi katsoa hänen parastaan, jotta hän saisi tavaravelkansa
suunnilleen kuitatuksi. Vene voisi mennä kaupassa mukana, koska se
oli uudelle omistajalle välttämätön, mutta koskesta ei osannut vielä
päättää mitään. Se saattoi vielä jäädä Edevartin haltuun. Jos Edevart
niinkuin tuonnempana haluaisi sen myydä ja Romeo sen ostaa, voisi
ajatella myllylaitoksen rakentamista siihen. Siinä tapauksessa Romeo
ilomielin suostuisi ottamaan Edevartin sen hoitajaksi, niinkuin tämän
toveri August oli vihjannut —
Kaunis ja maltillinen kirje, jossa oli lopuksi ystävälliset terveiset
isältä ja Romeolta itseltään. Ihmeellistä, kuinka juurettomaksi Edevart
tunsi itsensä! Tämä vieraan miehen vieraasta paikasta lähettämä kirje
liikutti hänen mieltään kuin kotoinen viesti; se sai hänet unohtamaan
siellä hukatut vuodet ja päivät ja taas kaipaamaan sinne takaisin. Hän
kirjoitutti Joakimilla vastauksen, ettei hänellä ole mitään Doppenin
myyntiä vastaan ja että hän kiittää Romeota hyväntahtoisuudesta.
Nyt siis Edevartilla ei enää ollut etelänpuolessa omaa taloa. Täällä
hänellä oli kauppa, josta hän ei huolinut, siis hän oli yhtä koditon
joka paikassa! Hän uskoi huolensa Augustille; tämä nyökäytti päätään
sanoen: Lähdetään yhtä matkaa; meidän on kummankin päästävä täältä pois!
<tb>
Ja päivät kuluivat. Navetan lisärakennukseen saatiin katto päälle,
nyt oli tehtävä pilttuut. Iltana muutamana Pauline sai houkutelluksi
Joakimin lähtemään uistelemaan; täytyi saada kalaa, edes muutama kolja;
se oli ihan välttämätöntä, kun oli niin monta miestä talon ruoassa. Tuo
kaikki kuulosti kovin viattomalta, mutta oli sulaa koiruutta, sillä
August ja Edevart uurastivat koko yön, niin että hiki valui virtanaan,
navetan rakennuksella omin nokkinsa. Pauline pistäytyi hetkiseksi
katsomaan miesten puuhia; mutta kun Joakimia saattoi kohtapuoleen
odottaa kotiin, hän nousi lähteäkseen sanoen menevänsä tupaan, jottei
olisi tiellä.
Joakimin tullessa kotiin aamunkoitteessa toverukset olivat saaneet
urakkansa, suuren vasikkakarsinan, valmiiksi. He olivat lohkaisseet
siitä sopivan tilan kahdelle vasikalle, mutta lopusta tehneet tallin,
hevostallin! Eikä sillä vielä hyvä; pitihän talliin olla oma ovi, ja
totisesti, olivat puhkaisseet uuden oviaukon navetan seinään!
Joakim jäi seisomaan suu auki, kuin paikalleen naulattuna. Mutta,
Herra nähköön, eiköhän hän ollut sittenkin hiukan kuin vainunnut
jotakin tällaista? Hän oli olevinaan niin ällistyksissään, että tuskin
pysyi jaloillaan, mutta sai sentään sanoneeksi: Oletteko tulleet ihan
pähkähulluiksi!
Syntipukit pysyivät vaiti. Minä kysyn: mitä te oikein ajattelette?
Mitäkö me ajattelemme? August tuntui olevan valmis aloittamaan
sanasodan.
Edevart kysyi: Onko siis muka jotakin hullusti? Ja sitten hän vieritti
syyn niskoiltaan selittäen vain tehneensä niinkuin käskettiin.
August avasi jälleen suunsa, havaitsi viisaimmaksi puhella mielin
kielin: Katsos, Joakim, minä ymmärsin lopuksi, että sinä olit oikeassa
enkä minä, ja että vasikkakarsina oli liian iso. Silloin lohkaisimme
siitä sopivan kokoisen osan kahdelle vasikalle — eikö sinustakin tämä
ole tarpeeksi iso siihen? Tahtoisin mielelläni kuulla, mitä ajattelet.
Joakim sinkautti Augustiin musertavan katseen: Jollei minulla olisi
kalat kädessä, näyttäisin tuossa paikassa, mitä ajattelen.
Edevart puuttui puheeseen lempeästi ja avuliaana: Etkö voi laskea
kaloja siksi aikaa kädestäsi maahan?
August kiirehti lisäämään: Silloin meille jäi liika suoja; siitä ei
pääse puuhun ei pitkään; mutta tuossa se on, emme ole liikuttaneet sitä
mihinkään!
Nyt näytti ihan siltä kuin Joakimilla olisi ollut täysi työ
hillitessään kiivastumistaan, jottei ruvennut kiljumaan ja karjumaan
keskellä yötä. Hän yritti irrottaa yhden koljan nipusta, mutta se kai
todisti vain hänen neuvottomuuttaan. Samassa hän kysyi: Talliko tuo on,
jonka olette tehneet?
Niin, hevostalli, siltä se ainakin näyttää.
Mille ihmeen hevoselle?
Nyt Edevart otti jälleen puheenvuoron: Mitä ihmettä! Näinkö asia onkin!
Ja minä kun luulin, että kaikki oli sovittu ja puhuttu valmiiksi teidän
välillänne! Jos olisin tiennyt, ettei tähän pitänyt tallia rakentaa, en
toki olisi puuttunut pikkusormellanikaan koko hommaan!
Nyt Joakim oli vihdoin viimein saanut irrotetuksi koljan nipusta ja
vetäisi Edevartia päin naamaa raa'alla kalalla. Sen nähdessään August
väistyi vähän syrjemmäksi ennättääkseen, jos niin tarvittaisiin, ottaa
jalat alleen. Edevart syljeskeli ja kuivaili naamaansa.
Joakim kääntyi nyt Augustiin päin tullen hitaasti kohti: Huomispäivänä
revin maahan koko tallinne. En tahdo joutua ihmisten hampaisiin;
miehellä on talli, mutta ei hevosta!
Niin, kyllä sinun on saatava hevonen, myönsi August.
Mistä, jos saan kysyä?
Nyt Joakim oli tullut niin likelle, että August siirtihen hiukan
edemmäs, ennen kuin vastasi: Tuo Edevart ei ottanut uskoakseen, että
sinä tulisit ilman hevosta toimeen talossa, jossa on viisi lehmää.
Minäkö en muka uskonut? huudahti Edevart kuin puusta pudonneena.
Vai ei Edevart uskonut! Vai olisi hänen vielä pitänyt uskoa! jahkaili
Joakim kiukustuneena. Eikä minulla ole viittä lehmää, vaan kolme.
Niin, ja yksi lehmä Hosean navetassa.
Mistä sinä sen tiedät?
Siis neljä, vastasi August.
Siis neljä, siis neljä! matki Joakim raivoissaan. Mutta viittä siitä ei
tule ainakaan, ei vaikka pakahtuisi.
Sitten yksi uusi ensi vuonna, silloin niitä on viisi, sanoi Edevart
siirtyen samalla varovasti kauemmas. Senkö vietävää sinä siinä
visertelet uusista lehmistä? Edevart virkkoi ikään kuin torjuen: Ka,
Pauline itse kertoi. Ja onhan sinulla viisi pilttuutakin.
Joakim seisoi hetken äänetönnä. Paulineko? hän sitten äännähti. Mitä
ihmettä Pauline tietää koko asiasta? Ahaa, hänkin on teidän kanssanne
samassa juonessa; olipa hyvä, että sain sen tietää. Onko mokomaa
kuultu! Mutta eivätpä nämä koljat joutuneetkaan Paulinen pataan,
siitä saa olla huoleti! Vien nämä heti pois ja annan oikeille kunnon
ihmisille! Niin sanoen Joakim lähti navetasta ja piti sen varansa,
että tuli sivuuttaneeksi Augustin siksi läheltä, että yletti sipaista
tätäkin koljalla vasten naamaa.
Silloin kaikkien kolmen täytyi jo nauraa, vaikka Joakimin nauru
tuntuikin hieman väkinäiseltä. Hän harppaili pitkin askelin Martinus
vainajan tuvalle ja ripusti kalat ovenkääkään riippumaan...
Tietystikään ei tallin purkamisesta tullut mitään. Joakimin täytyi
malttaa mielensä ja odottaa, kunnes sai hevosen. Hänen täytyi sietää
yhtä jos toistakin Augustilta, joka aina oli kaiken koiruuden alku ja
juuri. Niinpä Joakimin oli mahdoton estää Augustia kyhäämästä muutamana
kesäisenä yönä somaa kanakoppia, jossa oli orret ja kaikki, tallin
viereen, mutta niin, että kanat pääsivät vapaasti talliin ja navettaan
elukoiden pilttuisiin. Tästä hullutuksesta Pauline emäntä sanoi hänelle
salaa sulimmat kiitokset luvaten korvaavansa sen jotenkin, mutta
Joakimin vaatiessa selitystä August vastata töksäytti: Ka, onko sitten
sanottu kirjoissa tai kansissa, ettei kanoja saa olla kenelläkään
muilla kuin Gabrielsenilla?
August oli lakkaamatta menossa niinä päivinä, jotka vielä viipyi
Poldenissa. Hän kävi kunnanvaltuuston puheenjohtajan Karoluksen
puheilla vaatien postilaatikolleen postipysäkkiä. Niin, August ei
enää aikonut sietää nykyistä olotilaa. Laatikko oli ollut seinässä
muutamia viikkoja, mutta yhtään ainoaa kirjettä ei siihen ollut
vielä tullut, mihin oli syynä ainoastaan postipysäkin puute. Miten
Joakimkaan saattoi enää tulla toimeen? Joakimille tuli sanomalehti,
eikä hän voinut saada sitä muuten kuin käymällä sen joka sunnuntai
jalan syten kirkolta hakemassa. Hitto sellaiseen urakkaan ryhtyköön!
Asia täytyi ottaa käsiteltäväksi kunnanvaltuustossa. Joakim piti
pöytäkirjaa, ja hän oli luvannut sommitella sen kaiken parhaimpaan
muotoon: Polden oli laaja paikkakunta, ympäristöseutujenkin liikenne
kävi sen kautta. Kirkkoherra, nimismies ja muut, jotka kirjoittivat
monen monet kirjeet vuodessa, korottakoot äänensä ja vaatikoot
postipysäkkiä! Puheenjohtajan, Karoluksen, täytyi ensimmäisenä olla
asiassa mukana, hän kun tuon tuostakin kirjoitteli amtmannille ja
hallitukselle Poldenin asioista. Entä kauppa sitten, toiminimi Edevart
Andreassen, Pauline, joka lähetteli kirjeitä ja suuria rahasummia
tavarantoimittajilleen läpi vuoden! Ei siinä enää muu auta, toimitti
August; kyllä meidän on saatava tänne Poldeniin oma postipysäkki!
Niin. Ei Karolus väittänyt vastaankaan; kyllähän se oli oikein ja
kohtuullista, hän ottaa asian käsiteltäväksi ensimmäisessä valtuuston
kokouksessa. Karolus tuumi: Ja kiitos vain sinulle, kun tulit
ajatelleeksi asiaa; minulle voi tulla tärkeitä kirjeitä lähetettäväksi
minä päivänä tahansa, ja nyt joudun kanniskelemaan niitä taskussa, että
vääntyvät koirankorville ja likaantuvat, ennen kuin saan ne matkaan.
Kyllä asia on pantava vireille, minusta se on ihan kiireellinen...
Mutta voi puheenjohtaja Karolus parkaa! Varmastikin hän aikoi tehdä
voitavansa, ja hyväntahtoinen ja valmis hän oli auttamaan, mutta
ruudinkeksijä hän ei ollut koskaan ollut. Ja nyt hän vielä oli ollut
syvissä ajatuksissa ja mietiskelyissä, niin että jo nykyisissäkin
asioissaan hänellä oli enemmän kuin tarpeeksi tietämistä. Oli pidettävä
huoli talosta, heinänteko oli ovella, eikä ollut odotettavissa muuta
apua kuin Teodor, jolla oli kohju ja joka muutenkin oli sellainen
puolikuntoinen. Nyt vielä Ane Maria tulee kotiin, Karolus oli saanut
siitä varman ilmoituksen, ja miekkonen pohti ja tuumi loppumattomiin ja
pikkuseikkoja myöten, miten hänen on tehtävä, kun vaimo tulee kotiin.
Mutta postipysäkki — se oli varmasti saatava!
Saahan nähdä, kun tulen takaisin! sanoi August.
Aiotko matkaan?
Aionpa niinkin.
Vai niin. Ja minnepäin?
No, aluksi olen aikonut pistäytyä Intiassa ja Etelä-Amerikassa. Siellä
minulla on yhdessä jos toisessakin paikassa omaisuutta, jota pitää
käydä katsastamassa.
Intiassa ja Etelä-Amerikassa! toisti Karolus ihmeissään. Sitten sinua
ei saakaan nähdä Poldenissa pitkiin aikoihin.
Eipä kylläkään. Mutta kun kirjoitan kirjeen tai lähetän rautaisen arkun
tai jotakin sentapaista, pistän osoitteeksi _Polden Post-Office!_ Niin
että laittakaakin pysäkkinne siihen mennessä valmiiksi!
<tb>
August lähtee matkaan. Hän ei saa Edevartia mukaansa, mutta ei
Edevart silti aio asettua Poldeniinkaan. Hyvä halu olisi kyllä lähteä
hänelläkin, maankiertäjällä, eikä Polden merkitse hänelle enempää
kuin mikä muu paikka tahansa, mutta eipä viitsi toista kertaa kerjätä
Paulinelta matkarahoja, ei ikinä! Ja nyt juuri hän on auttanut Augustin
matkaan.
Augustin matka pitää Bergeniin, missä hän ottaa pestin suurille
merille lähtevään laivaan. Pauline on varustanut hänet runsaasti
vaatetavaroilla, Ezra ja Hosea olivat kumpikin hyvästelemässä, vanha
isä piteli hänen kättään omassaan ja toivotti Jumalan siunausta
matkalle, ja sekä Joakim että Edevart tulevat soutamaan häntä laivaan.
Edevart puhuu — isoveli ja toveri, joka on irtaantunut melkein kaikesta
maan päällä: Mutta näytäkin nyt, että todella otat pestin etkä mene
hupsuttelemaan mitään muuta!
August ei vastaa siihen mitään, mutta sanoo: Harmittaa, ettei tullut
rakennetuksi sikolättiäkin yksin tein!
Siihen taas ei Joakim vastaa halkaistua sanaa.
Heidän saapuessaan perille laiva jo on näkyvissä vuonolla. August saa
vielä kaikessa kiireessä viedyksi Edevartin syrjään ja sanotuksi tälle:
Se, mitä minä silloin markkinoilla sinä yönä puhuin sinulle, että meitä
muka oli neljä miestä ja että otimme siitä neekeritytöstä hengen, se
oli pelkkää lorua.
Mitäpä se muutakaan...
Niin, sillä kuinkas sinä voisit ajatellakaan semmoista? Neljä miestä —
en ole koskaan kuullut mokomaa, olimmehan sentään ihmisiä! Äläkä sinä
hiisku siitä sanaakaan!
Ole huoleti.
Ja kiitoksia vain siitäkin, ettet lähtenyt hakemaan pappia. Et huoline
puhua siitäkään.
En puhu.
Sillä katsos, asia on, niinkuin olen kertonut, että semmoisesta
ruvetaan miestä joka paikassa hylkimään ja karttamaan. Tiedän yhdenkin
kaverin, jolle kävi niin; sai lähdön joka laivasta, ja kaikissa
satamissa häntä hylittiin ja karteltiin, kukaan ei tahtonut lähteä
matkaan hänen kanssaan.
Suotta minua varottelet.
Veneisiin! kuului samassa huuto laivasta.
Veljekset soutivat takaisin kotiin. He puhelivat miehestä, jonka olivat
juuri saattaneet laivaan, ja Joakim tuumi: Minusta on niin kummallista,
mutta — eiköhän hän ollut tavallaan kuin tänne lähetetty?
Mitä sinä tarkoitat?
Ei Joakim itsekään osannut selittää sitä sen paremmin. Mutta
viimeisten kahdentoista vuoden aikana ei Poldenin elämää ja olemista
voinut ajatella ilman Augustia; hyvä ja paha, edistys ja kehitys,
ylellisyys, irstailut ja epävarmuus — kaikki tuntui juontavan juurensa
hänestä. Siitä päivästä alkaen, jolloin ensi kerran sukeltautui esiin
tuntemattomuuden hämärästä, tuo maailmanympäripurjehtija aivan kuin
tartutti joka sielun niin kylässä kuin naapuristossakin. Hän sai aikaan
paljon hyvää, sanoi Edevart, ja Joakim, nuori nulikka, joka oikein
tilasi sanomalehteä, oli samaa mieltä. Mutta eiköhän hän vain tavallaan
ollut ase voimakkaamman kädessä?
Veljekset soutivat tiukoin, voimakkain vedoin. He olivat saaneet
laivasta tavaroita kauppaan, niin että nelihanka oli tukevassa
lastissa, mutta ilma oli kaunis. Kun Edevart souti alahangoilla, Joakim
näki ainoastaan hänen selkänsä, joten hän puhui vapaammin kuin jos
isoveli olisi istunut kasvot häneen päin. Edevartia hiukan ihmetytti
Joakimin tavaton puheliaisuus. Tämän äänessäkin oli jotakin outoa,
ihmeen veljellistä. Tai jollei juuri veljellistä, niin kuitenkin siinä
oli tavallista lempeämpi sävy.
Hän on senluonteinen mies, jatkoi Joakim mietiskelyään, että ikään kuin
sai meidät kaikki muuttumaan. Niin, hän kohotti meitä ylös ja veti taas
alas. Mahtaneeko sinusta tuntua samalta?
Voipa hyvinkin olla niin, myönsi Edevart.
Omasta kohdastani puhuen: minä kyllä olisin tullut toimeen ilman
hevostakin.
Eikö mitä, et olisi tullut, vastasi Edevart.
Vai niin luulet?
Veljekset soutivat ja ajattelivat, soutivat ja ajattelivat.
Uudispaikkalaisille hän teki tavattoman avun, virkkoi Edevart.
Niin, eikö tosiaankin! huudahti Joakim. Mutta jotakin merkillistä
siinä kuitenkin on; emme ole saaneet lepoa emmekä rauhaa. Hän oli
täällä vieras ja toi kaikkea vierasta ja outoa meidänkin elämäämme.
Ihmiset ovat nyt täällä pohjan puolessa ruvenneet elättämään vasikoita
ja syöttämään niitä jonkin aikaa, sitten myyvät ne teuraselukoiksi
sisämaahan. Saavat siitä hyvät rahat.
Onko se sitten paha?
Ehkä ei, virkkoi Joakim.
Ja onko sekin Augustin syytä?
Eiköhän vain liene, toinen kuten toinenkin, kaikki tyynni. Täällä oli
ennen perin rauhallista. Isä on ollut köyhä kaiken aikansa; se ei
haitannut, hän alistui siihen nöyrästi, ei valittanut, eikä äitikään.
Muistatko, että kun äidille annettiin jotakin, hänellä ei ollut
varaa sitä käyttää. Ja muistatko, että kun kannettiin hänelle avuksi
sangollinen vettä, hän sanoi meidän totuttavan hänet laiskaksi. Ja
äidillä oli kuitenkin heikko terveys.
Edevart muisti sen kyllä.
Minusta siinä vasikkahommassa on sentään jotakin pahaa, oikein
sikamaista! tuumi Joakim. Ensin niitä hoitelee ja hyvittelee, niin
että ne oikein tutustuvat, ja sitten taluttaa ne sisämaan herkkusuiden
syötäväksi! Miten oli ennen? Hoideltiin elukoita ja oikein pidettiin
niistä, eikä koskaan lehmää myyty, jollei tiedetty, että se joutui
hyvään paikkaan, Tuntui ihan siltä kuin olisi lähetetty lapsi pois
kotoa. Mutta nyt me emme ole enää sellaisia; olemme muuttuneet.
Edevart ei huomaa, mihin pikkuveli oikein pyrkii, mutta vastaa
kuitenkin: Totta puhut, olemme muuttuneet.
Pitkän aikaa vaiti oltuaan Joakim virkkaa taas: Hän oli orpo, isätön ja
äiditön, eikä hänellä ollut kotia. Tullessaan takaisin luoksemme hän
oli vieras ja muukalainen.
Edevart alkaa aavistella pikkuveljen tähtäävän puheillaan johonkin ja
pääsee siitä täysin selville tämän äkkiä kysäistessä: Mitäs arvelet,
Edevart, mitenkähän meidän olisi käynyt, jollei olisi ollut kotia ja
vanhempia? Silloin meidän ei olisi käynyt sen paremmin kuin Augustin!
Tähdäten vieläkin suoremmin Edevartin arkaan kohtaan hän sanoo: En
usko, että kenellekään on hyväksi joutua kodittomaksi ja harhailla
paikasta toiseen. Jokaisen pitää pysyä siellä, minne hän kuuluu.
Edevart ei halua vetää suutaan hymyyn. Hän suhtautuu asiaan vakavasti,
ajattelee sitä ja virkkaa sitten: Mikäli asia ei ole niinkin, että
meidän on pyrittävä eteenpäin — ja koeteltava, mihin parhaiten kuulumme?
Joakim: Emmekö siis kuulu siihen paikkaan, mihin meidät on asetettu?
Sillä muuten meitä ei kai siihen asetettaisi. Niinkuin nyt Augustkin:
lapsena hän oli ensin yhdessä paikassa, kuten tiedät, mutta sitten
niillä ihmisillä ei ollut enää varaa häntä pitää luonaan, ja sitten
hän joutui toiseen paikkaan, jossa oli sekä enemmän ruokaa että
paremmat vaatteet. Mutta kolmen viikon päästä poika jo karkasi takaisin
entiseen asuntopaikkaansa. Olethan itse kuullut hänen kertovan siitä.
Ja muistatko, miten hän sanoi, ettei hänellä koko elämänsä aikana ole
ollut niin raskasta surua kuin silloin, kun hänen täytyi uudelleen
lähteä pois ensimmäisestä, kovin köyhästä olinpaikastaan?
Edevart muisti senkin.
Joakim: Koetellako, minne parhaiten kuulumme? — Niin, hän ainakin
on sitä saanut koetella! Kuulummeko parhaiten sinne, jossa saamme
runsaamman ruoan, paremmat vaatteet ja enemmän rahaa? Silloin eivät isä
ja äiti olisi koko ikäänsä eläneet tyytyväisinä ja kiitollisina täällä
Poldenissa, ei, silloin he eivät olisi eläneet paljon onnellisempina
kuin sekä August että — että muut, jotka kiertelevät paikasta toiseen
tuntematta missään olevansa kotona. Mitäs siitä ajattelet?
En ajattele sitä enkä tätä, mutisi Edevart.
Nyt täällä pohjan puolessa on koko joukko väkeä, jotka eivät tahdo
enää pysyä kotona, vaan ovat ruvenneet säästämään matkarahoja, siksi
he syöttävät vasikoitaan ja myyvät silloin tällöin lehmänkin. He ovat
kuunnelleet Augustin loruja, heidän pitää päästä Amerikkaan.
Niin, moni on ajatellut lähteä sinne, sanoi Edevart.
Joakim: Et suinkaan sinä liene sitä ajatellut?
Edevart: Ajatellut sinne tai ajatellut tänne — ei siitä kuitenkaan
mitään tule.
Hyvä! Vehnäpellot ja runsaat taskurahat, niitä August aina hoki, mutta
hän ei ollutkaan oikeita meikäläisiä. Hän oli vain ollut täällä, siksi
Herra on antanut hänen vapaasti temmeltää ja piehtaroida. Ei ihminen
tule siitä sen onnellisemmaksi, vaikka pääsisikin vähän lihavammille
päiville.
Edevart käännähti soututeljollaan ja sanoi katsoen veljeään suoraan
silmiin: Sitten en minäkään enää ymmärrä, miksi sinulla pitää olla
neljä lehmää, kun isä ja äiti tyytyivät kahteen.
Hm, tuumi Joakim. Ei, kyllä sinä sen ymmärrät! Ensiksikin, isä ja
äiti, se oli vain kaksi henkeä, mutta meitä sisaruksia on neljä, ja
me tarvitsemme enemmän kuin kaksi. Ja sitä paitsi meidän tulee pitää
arvossa omaa maatamme, Norjan maata, jolloin pääsemme ostamasta niin
paljon ruokaa ulkomailta, mistä hyvästä taas saamme niskaan verot ja
kaikki rasitukset. Mutta sekään ei ole tärkeintä, vaan tärkeintä on,
että säästymme August pojan kohtalosta, etteivät juuremme irtaudu
täältä omasta laihasta kamarasta ja ettei niitä istuteta lihavampaan
maahan — jolloin kuitenkin kaipaamme takaisin entiselle paikallemme.
Olen lukenut, etteivät voima eikä lihavuus aina auta — niin, etteivät
ne _milloinkaan_ yksin auta!
Sinähän luet ja tutkit kaikki maailman asiat; auttaako se sitten?
Aina se jotakin auttaa. Minä lannoitan peltojani merilevällä, sen
olen oppinut lukemalla. Entä voima ja lihavuus? En tiedä, oletko
nähnyt niitä viittä pientä haapaa, jotka kasvavat kaalamon kohdalla?
Et varmaankaan ole niitä nähnyt, kun et ole viime aikoina liikkunut
missään. Mutta siellä on viisi pientä haapaa. Neljä on oikein hyötyisää
ja lehtevää, mutta viides on kuin kitukasvuinen, siinä on pienemmät
lehdetkin. Se kävi säälikseni, niin että päätin auttaa sitä hiukan.
Vein kerran sunnuntaina vanhalla ämpärillä lehmänlantaa sen juurelle,
irrotin varovasti turpeen sen juurelta ja lannoitin yltympäri, sitten
asetin turpeen takaisin paikoilleen ja kastelin hyvästi. Se oli viime
syksynä. Nyt tänä kesänä — tiedätkös mitä? Siinä pienessä haapapuussa
on aivan kuin syyhy, koko runko on lumivalkoisen, suurimoiden kaltaisen
karkean jauhon peitossa, ja lehdet kurjat ja surkean pienet entiseen
verraten. Katsos, sen juuret olivat joutuneet vieraaseen aineeseen,
siksi puu ei viihtynyt.
Mutta eihän se viihtynyt ennenkään?
Kyllä se sentään viihtyi omissa oloissaan. Se oli vain
pienempikasvuinen. Kaikki eivät voi olla samankokoisia.
<tb>
Kesän kuluessa ja heinänteon alkaessa Edevart auttoi vuoroin Joakimia,
vuoroin Ezraa, jotka kumpikin tarvitsivat apua. Hän ei säästänyt
itseään, vaan raatoi miehen tavalla, ja alkoi jo näyttää siltä, että
hän asettuu vakituisesti asumaan Poldeniin. Hän ei enää ollut olevinaan
enemmän kuin muut, laivuri, muka, tai kauppias, vaan kuin kaikki
toisetkin ja tuntui olevan tyytyväinenkin siihen, ettei ollut enempää
kuin muut. Kauppaan hän ei astunut jalallaankaan, mutta kierteli
mielellään metsissä ja vainioilla. Oli tainnut ottaa pikkuveljen sanat
onkeensa. Pistäytyipä kaalamollakin ja näki siellä tämän mainitsemat
viisi haapaa.
Siten elämä sujui Poldenissa tasaista, rauhallista jokapäiväistä
latuaan, ja samanlaista se oli koko pitäjässäkin. Kukaan ei juuri ollut
toistaan kummempi. Ensimmäinen kai oli sentään Karolus, joka asui yksin
talossaan ja oli kasvattanut itselleen ihravatsan alkua. Sitä paitsi
talo oli hänen omansa kaikkineen päivineen, eikä hän ollut kenellekään
velassa. Jos kylässä olisi ollut oikea lääkäri, olisi tämä varmasti
ollut ensimmäinen, sillä lääkärinhän täytyy olla opissa seitsemän
vuotta, ennen kuin on saanut päntätyksi päähänsä kaikki noitatemppunsa;
ei postinhoitajan, lukkarin eikä urkurinkaan tarvitse lukea niin
kauan. Ei, omaa lääkäriä ei ollut, tämä oli yhteinen naapuripitäjän
kanssa ja asui vakituisesti siellä. Mutta tultiinhan silläkin tavalla
toimeen, kaikki kävi miten kuten. Sisämaalaiset ostivat vasikoita
pohjanpuolelaisilta, lukkari Johnsen poltteli nysäänsä joka sunnuntai
kirkkoon kävellessään ja kirkkoherra itse haki etelään — aina etelään.
Miksi ei kaikki kävisi?
Elokuussa kalliokala oli Poldenissa kuivaa, ofotilainen maksoi palkat,
killingit pääsivät taaskin kiertämään. Vanha laivuriparka! Hän oli
saanut ostetuksi vain kolmeneljänneslastia kyetäkseen maksamaan
kalankuivaajille. Se oli surullisinta kaikesta.
Mutta Teodor ja Ragna olivat yhtä kevytmielisiä ja välinpitämättömiä
kuin ennenkin. Teodor oli kunnanvaltuuston puheenjohtajalla
Karoluksella heinämiehenä, teki, mitä työtä osasi, eikä ollutkaan
hullumpi työmies. Jollei Karolus olisi huolinut hänestä, niin kai
sitten joku muu. Teodor ei surrut semmoisia. Hän oli muuten koko
sukkela hiustenleikkaaja, ja kaikki ihmiset hakivat häntä siihen työhön
sunnuntaisin jumalanpalveluksen päätyttyä. Hän sai siitä monet kupit
kahvia ja vähän ruoanpuoltakin. Kun tuo harmaankalpea, nälkiintynyt
raukka komeillen käveli roimasaappaissaan ja taskussa kello, joka
ei käynyt, hän oli tosiaan kuin mikäkin hädän ja puutteen sekä
ylellisyyden huoleton sekoitus.
Ragna, pikku Ragna, hänen vaimonsa, saattoi tosin yhdessä jos
toisessakin kohden hiukan halveksia miestään, se oli kyllä totta, mutta
se ei johtanut kiukunpurkauksiin eikä torailuun. Ragna oli osapuilleen
tyytyväinen; nyt hän oli saanut Edevartilta uuden hamekankaan ja
ommellut itse puvun valmiiksi, niin että saattoi taas käydä kirkolla.
Se oli jo jotakin; muuten hänellä oli joka toinen vuosi uusi lapsi,
sitten hän taas nousi jalkeille ja oli sama Ragna kuin ennenkin. Teodor
oli kertonut markkinoilla sattuneesta seikkailusta, jolloin Ragna
sylkäisi sanoen: Hyi tuommoista miestä! Paksu lompakko on melkein kuin
kädessä, mutta eipäs saa kotiin tuon vertaa! Mihin Teodor saattoi
vastata: Niin, kumpikin voisimme tehdä yhtä ja toista paremmin kuin
teemme!
Nyt sattui pari odottamatonta tapausta.
Joakim istuu sunnuntaina iltapäivällä lukemassa kirkolta noutamaansa
sanomalehteä. Papst on kuollut, hän virkkaa. Mitä? Onko Papst kuollut?
huudahtaa Edevart. Luehan se paikka ääneen!
Kuolintapauksesta oli pitkänpuoleinen kirjoitus, joka kävi melkeinpä
kaipaavassa sävyssä. Vanha kellojuutalainen oli ollut kautta koko
rannikon hyvin tunnettu suuruus, eikä häneltä varmaankaan jäänyt
ainoaakaan todellista vihamiestä. Olihan hän paljon kansaa huiputtanut,
se oli kyllä totta; hän saattoi aika lailla vetää nenästä tuulihattuja,
jotka tulivat hänen luokseen nimitellen häntä Moosekseksi ja ollen
olevinaan kellontuntijoita; hän myi myös paljon kelvottoman huonoja
kelloja, jotka kävivät päivän, pari ja seisahtivat sitten. Mutta Papst
ei ollut niin yksipuolinen kuin näytti, hänessä saattoi huijarin
rinnalla olla muutakin. Karmsundissa hän esimerkiksi oli muutamakseen
antanut ihan ilmaiseksi kalliin hopeakellon pojalle, jota tuskin oli
sitä ennen nähnytkään, ja kun kaikki sitä kovin ihmettelijät, Papst
selitti, että poika oli kunnollisten ihmisten lapsia ja että tällä oli
hyvä sydän. Myös pohjan puolessa ihmiset tiesivät mainita Papstista
samantapaisia piirteitä. Mistä se johtui? Monesti hän petkutti ihmisiä,
petkutti oikein hävyttömästi, mutta sitten joskus, odottamatta, osasi
olla kuin toinen mies. Miellyttävät, rehelliset kasvot saattoivat
äkkiä liikuttaa hänen mieltään, niin ettei hän ollenkaan välittänyt
omasta voitostaan. Varsinkin nuorukaisia pyöri aina hänen ympärillään;
hän tiesi, miten suuri arvo liivien päällä killuvilla kellonperillä
oli nuorella iällä, ja useatkin kerrat Papst oli antanut luottoa
pojille, jotka eivät saaneet irti kelloa. Nyt ei tuota kunnianarvoista
patriarkkaa siis ollut enää nähtävissä rannikon markkinoilla, hän kuoli
Trondheimissa kuun puolivälissä. Hänellä lienee ollut koko lailla
omaisuutta, ja tiedettiin hänen kutsuttaneen tunnetun asianajajan
sairasvuoteensa ääreen hyvän aikaa ennen kuolemaansa...
Sitten tapahtui, että Pauline tuli kerran illalla tupaan ja sanoi:
Postilaatikossa on kirje. Satuin muutoin vain vilkaisemaan siihen, ja
silloin näin sen. Se on sinulle! Ja Pauline ojensi kirjeen Joakimille.
Voi Herran terttu sentään, millainen pieni rypytetty tyttölapsen kirje
se olikaan! Varmaan se oli ollut laatikossa yön ja päivän. Joakim
lehahti polttavan punaiseksi sen saadessaan ja lähti oitis ulos.
Aamulla hän oli poissa.
On varmaan lähtenyt pohjan puoleen, tuumi Pauline. Siellä on
tyttölapsi, jonka mieli on palanut Amerikkaan, mutta nyt kai
on luopunut tuumastaan. Niistä pohjanpuolelaisista monen monet
havittelevat Amerikkaan ja säästävät rahoja matkalippuun. Saapa nähdä,
saako Joakim matkatuumat lähtemään tyttönsä päästä?
Ei hätää mitään. Joakim lauloi ja hyräili tullessaan takaisin kotiin.
Poika näytti päässeen toiveittensa perille...
Mutta kun oli vielä kulunut vähän aikaa, tapahtui sitten kerran
odottamattominta kaikesta. Edevart sai postista ison rahakirjeen. Kirje
oli trondheimilaiselta asianajajalta, ja siinä oli neljäsataa kruunua,
sillä nykyisinhän oli alettu laskea rahat kruunuina ja äyreinä.
Siis vanhaa rehellistä rahaa sata talaria, jotka tulla tupsahtivat
odottamatta ja äkkiarvaamatta, Papstilta.
Papstilta!
Niin, niin! Joitakin aikoja sitten Edevart olisi siunannut taivasta
noista rahoista ja tehnyt niillä matkan Amerikkaan. Silloin hän olisi
niitä kipeästi kaivannut, mutta nyt hän suhtautui asiaan tyynemmin eikä
juuri sillä hetkellä tiennyt, mihin niitä käyttää. No niin, hän aikoi
asettua nauttimaan Poldeniin viisaan lepoa elääkseen siellä ja kerran
kuollakseenkin siellä, mitäpä muutakaan!
Mitä hyvää sinä olet Papstille tehnyt? ihmetteli Joakim.
Edevart pudisti päätään vastatessaan: Samaa voisin kysyä sinulta.
He lukivat asianajajan kirjeen. Sitä oli kaksi kokonaista riviä, joissa
ilmoitettiin lyhyesti ja asiallisesti:
Kellokauppias Papstin kuolinvuoteellaan lausuman toivomuksen mukaisesti
lähetetään Teille oheisena neljäsataa kruunua lahjaksi. Pyydetään
lähettämään kuitti.
Joakim kirjoitti kiitoskirjeen.
<tb>
Ezra tuli muutamana sunnuntaina kyselemään Edevartia. Tämä ei ollut
kotosalla, oli kai kuljeksimassa jossakin metsissä, missä usein
harhaili omia aikojaan. Ezra oli ollut kirkolla ja tuonut sieltä
Joakimin sanomalehden, mutta hänellä oli mukanaan myös Edevartille
kirje, oikein Amerikankirje. He katselivat kirjettä; siinä oli
keltainen, nahkeasta paperista tehty kuori. Osoite oli kirjoitettu
ohuella, hätäisellä käsialalla, ja kirjeessä oli monta postileimaa.
Huudettiin paikalle Pauline.
Pistetäänkö tuleen? kysyi Joakim.
Toiset katsoivat häneen. Pauline pelästyi ja kuiskasi: Ei! Ei! Emme voi
niin tehdä.
Entäs mitäs sinä Ezra, ajattelet?
En osaa sanoa, tuumi Ezra.
Siis tuleen!
Pauline väitti yhä vastaan: Ei! Emme voi niin tehdä.
Joakim sanoi: Mutta minä kyllä voin!
Hän sieppasi kirjeen käteensä ja lähti. Mutta Pauline juoksi hänen
jälkeensä ja pysäytti veljensä: Mitäs olisit sanonut, jos minä olisin
polttanut sen kirjeen, jonka löysin postilaatikosta?
Joakim mietti hetkisen, pisti sitten sukkelaan kirjeen sisarensa käteen
sanoen: No niin, tee niinkuin tahdot.
Pauline olisi antanut paljon, jos olisi voinut nähdä Edevartin
kasvot tämän tavaillessa kirjettä, mutta isoveli sulkeutui omaan
huoneeseensa ja pysytteli siellä kauan näkymättömissä. Hänen tullessaan
iltapäiväkahville ei hänestä voinut huomata mitään erikoista, olipahan
vain harvapuheinen ja hajamielinen. Sitten lähti taas metsiin
kävelemään.
Sillä hetkellä ei ehditty ajatella Edevartia eikä kirjettä sen enempää,
sillä Karolus tuli tavallista levottomampana kertomaan olleensa
kirkolla ja saaneensa vihdoinkin varmoja tietoja Ane Mariasta. Tämä
oli nyt kotimatkalla, tulisi ensimmäisessä vuorolaivassa. Karolus oli
neuvoton. Tämä oli vakava asia, ja nyt hän toivoi saavansa oikean
kätensä, Joakimin, mukaansa lähtiessään vaimoaan vastaan laiva-asemalle.
Joakim ei tahtonut kieltäytyä. Ylihuomenna siis. Otetaan Edevartin
nelihanka.
Mutta onhan minulla vene itsellänikin, huomautti Karolus. Eikö lasketa
mieluumminkin minun kahdeksanhankaani talaasta vesille ja lähdetä
sillä? Miksi suotta sellaiseen urakkaan?
En osaa sanoa. Ehkä hänellä on paljonkin matkatavaroita.
Se kävi yli Joakimin ymmärryksen. Hän meni äänettömäksi.
Karolus tuumi, että hänen vaimonsa on mukavampi istua
kahdeksanhangassa. Ei, miesparka itse oli tullut hupsuksi, oli liiaksi
hautonut mielessään vaimonsa kotiintuloa, siksi oli käynyt noin
avuttomaksi ja neuvottomaksi.
Otetaan vain nelihanka, tuumi Joakim. Miehet lähtivät soutamaan
tiistaiaamuna, ja Karolus oli yhä vielä levoton, mutta nelihanka tuntui
sentään olevan aika iso vene sekin. Poldenilainen nainen, Ane Maria,
laskeutui siihen reippaasti ja välinpitämättömän näköisenä vaatemytty
kainalossa. Hän tervehti kumpaakin kädestä pitäen, ja Karolus hymyili
liikuttuneena ja hämillään ja pyysi häntä istumaan peräteljolle. Sitten
lähdettiin soutamaan kotiin.
Oli tuo Ane Maria sentään peijakkaan eukko! Tuskin oli lainkaan
muuttunut koko aikana, eikö liene vielä ollut sama pukukin kuin
vankilaan lähtiessään. Kaunis hän oli ja vakava. Kun Karolus yhä istui
tuppisuuna eikä saanut sanotuksi sanaakaan, kysäisi Joakim puheen
aluksi: Millainen ilma oli nyt pohjan puolessa?
Kaunis ilma siellä oli, vastasi Ane Maria. Niin, sinäkö se olet,
Edevart?
Ei tämä ole Edevart, oikaisi Karolus. Tämä on Joakim.
Joakimko? ihmetteli Ane Maria. Onko sinusta venähtänyt tuollainen iso
mies? Niin, niin, aika kuluu.
Oli siinä naisihmistä kerrakseen! Ei itkenyt eikä nauranut, vaan oli
aivan kuin ennen lähtöäänkin. Varmaan hänellä oli ollut perillä hyvät
olot. Oletpa tainnut vähän lihoa! hän sanoi nyt miehelleen.
Minähän olen kohta kuin syöttösika! liioitteli Karolus muka
alakuloisena, vaikkei hänellä ollut mitään sitä vastaan, että oli
ihravatsan alkua kuten muillakin pomomiehillä.
Ane Maria kyseli Poldenin kuulumisia. Miesten oli vähän vaikea vastata,
kun heidän täytyi aina laskea päässään, montako vuotta hän oli ollut
poissa. Täällä kuivataan nyt kalliokalaa joka vuosi, he kertoivat
ensiksikin. Sen tiedän, keskeytti Ane Maria. Sitten on muutamia
mennyt naimisiin ja muutamia kuollut — siitäkin oli yksi ja toinen
tapaus sattunut ennen hänen lähtöään. Martinus keulamies oli kuollut,
Teodor ja Ragna olivat naimisissa. Ja Gabrielsen teki toisen kerran
vararikon, mutta Poldeniin olemme saaneet kaupan. Ane Maria innostui:
Et suinkaan sinä, Karolus, pidä kauppaa? — En, en minä, vaan Edevart
ja Pauiine. — Ajatella! Pikku Pauline, joka oli niin pieni! — Niin,
aikaa oli kulunut. Niin, virkkoi Karolus sitten kuin virkistyen, nyt
Poldeniin puuhataan postipysäkkiä, sen asian minä ajan päätökseen
kunnanvaltuustossa. Eikö meillä voi olla postipysäkki yhtä hyvin kuin
sisämaalaisillakin? Ane Mariaa ei se tuntunut huvittavan. Joakim
puuttui vuorostaan puheeseen: Ja Augustkin lähti taas. — Mikä ihmeen
August? Ahaa, niin tosiaan —
Ane Maria sai selon yhdestä jos toisestakin seikasta, niin että
oli pian selvillä Poldenin asioista. Hitonmoinen nainen, kun tuli
niin reippaana ja ollenkaan ujostelematta kotiin, vaikka tulikin
vankilasta. Ane Mariassa oli aina ollut jotakin yliolkaista ja mistään
piittaamatonta. Hän kyllä valtaisi vanhan paikkansa jälleen. Karolus
oli joka tapauksessa hyvillään, kun hänen vaimonsa tullessaan ei
itkenyt eikä oitis kavahtanut hänen kaulaansa ja pitänyt suurta elämää.
Olisi hänellä sentään voinut olla — ihmisten vuoksi — vähän enemmän
matkatavaroita, kun kerran tuli niin pitkältä matkalta.
Edevart kävi yhä umpimielisemmäksi. Oli jo syytä pelätä, että hän ehkä
joskus lähtee matkoihinsa. Hän pistäytyi uudispaikalla tervehtimässä
Hoseaa ja kiikutteli tämän pikku tyttöä käsivarsillaan ja antoi tälle
kymmenen kruunun setelin, jolla äidin piti ostaa jotakin lapselle.
Hosea löi kahta kämmentään, mutta Edevart huomautti, että siinä
oli vain kymmenen kruunua tätä uudenmallista pikkurahaa, niin että
siitä tuli ainoastaan kaksi ja puoli talaria. Niin, niin, sinä olet
aina ollut niin antelias ja runsaskätinen meitä kaikkia kohtaan,
sanoi Hosea. Niistä sanoista Edevart, hupsu, oli kai tullut niin
liikuttuneeksi, että oli lähtenyt tiehensä samoilta jalkojensa sijoilta
sanomatta edes hyvästiäkään.
Joakim ja Pauline neuvottelevat. He puhuvat kuiskaillen, mutta
pelkäävät kuitenkin, että heidän puheensa voitaisiin kuulla.
Ei, kyllä meidän olisi pitänyt polttaa se kirje, sanoo Joakim.
Niin olisi pitänyt, myöntää nyt Paulinekin. Sillä se ei ollut
Edevartille ainakaan hyväksi. Ei totisesti ollut. Kunpa saataisiin
pidätetyksi häntä sen aikaa, että pahin ehtisi mennä ohi!
Minä olen ajatellut, virkkaa Pauline — tuo viisas, nokkela Pauline —
että ehkä saisin lainatuksi hänen rahansa joksikin aikaa. Sepä olisi
jotakin!
Voisin pyytää niitä sanomalla syyksi, että täytyy ostaa jouluvarastoja.
Niin. Juuri niin! Siinä oli pelastus! Sillä ei kai Edevart kieltäytyisi
lainaamasta, ei hän muutenkaan juuri koskaan kieltänyt... Ja Joakim
tunsi sydämensä niin kevenevän, että oikein nauratti. Tämä oli varmasti
paras keino, mitä he voivat keksiä. Ja samaan hengenvetoon hän selitti:
Hänen itsensä täytyy pikipäin pistäytyä pohjan puolessa, jo ensi yönä,
asia on erittäin tärkeä ja kiireellinen... nuottakunnan asioita ja
vähän muutakin. Aamulla varhain hän on kotona taas.
Mutta aamulla Edevart olikin poissa! Lienee kuullut, että Pauline
aikoi lainata hänen matkarahansa, tai oli muuten sen vaistonnut. Kun
ei kotiin tullessaan tavannut veljeään, Joakim juoksi suoraa päätä
venetalaille. Nelihanka oli poissa.
Niin, niin. Edevartin tapana oli lähteä sillä tavoin, heittämättä
hyvästiä kenellekään.
Surullinen päivä. He saivat käsiinsä Ezran ja ilmoittivat asian
vanhalle isälle. He olivat surullisia kuin hautajaisissa. Hosea itki
ääneen. Mutta entäpä jos Edevart olikin lähtenyt soutamaan jonnekin
asioilleen ja palaisi kohta takaisin?
Häntä ei kuulunut takaisin tulevaksi — ei pitkiin aikoihin.