Vuosi vuodelta ihmiset tapaavat toisensa markkinoilla. Sitä nyt vielä
puuttuisi, että heidän täytyisi jäädä sitä huvia vaille! Siellä on
nuoria tyttöjä villapusero yllä ja kirkasvärinen huivi päässä, ja ne,
jotka ovat mielestään parempien ihmisten lapsia, yrittävät — hieman
arastellen — ottaa hatun päähänsä. Henrik Sten, se hurjapää, tulla
porhaltaa purjeveneellään ypö yksin, kiinnittää veneensä rantaan,
pyyhkii kenkänsä ja harppaa maihin. Eide Nikolaisen, seppä, täysin
oppinut tromssalainen, kävelee laivasillalla edestakaisin komeillen
hiuksista punotuilla, kultalukollisilla kellonperillä. Seppä on
kova tappelupukari ja aika naissankari, tummaihoinen kuin peikko,
kuten yleensä kaikki sepät, ja tunnettu käsivoimistaan, niin että
heittää tyttönsä tanssissa korkeammalle kuin kukaan muu. On siellä
sentään vanhempaa ja vakavampaakin väkeä, emäntiä, jotka ovat säästää
kituuttaneet voita ja juustoa markkinoilla myytäväksi, sekä isäntiä,
jotka ovat tulleet ostamaan venettä.
Vielä on verraten hiljaista, sillä on vasta vähän väkeä. Ei kuulu
hanurinsoittoa eikä muutakaan metakkaa.
August on tullut hyvissä ajoin ja ottanut myyntikojun haltuunsa,
latonut tavarat siististi hyllyille ja pannut kaiken kuntoon, mutta kun
ei ole vielä paljonkaan väkeä ja hän itse levoton sielu, hän pistää
kojun muitta mutkitta lukkoon ja lähtee hummaamaan. Meripoika on
rantalomalla!
August koetti saada Edevartia tähystimeensä ja huomasikin tämän oitis
kun tämä oli tullut. Edevart ei ollut kovinkaan mielissään toverinsa
nähdessään, sillä häntä pelotti, että tämän asiat olivat huonolla
tolalla; jos olisi paksu lompakko pullottanut Augustin taskussa, tämä
tuskin olisi laskenut itseään lomalle.
He purkivat tavarat nelihangasta ja veivät ne myyntikojuun. Niin, tässä
minun tavarani nyt ovat! sanoi August viitaten hyllyihin, en saanut
kokoon niin paljon kuin olin ajatellut. — Ei siinä todellakaan ollut
paljon, vähän kankaita, ompelutarpeita, nappeja ja hakasia, karkeita
pumpulilankoja, villaliinoja, huiveja; oli hyvä asia, että Edevart
toi kokonaisen venekuorman tavaroita, sillä Augustilla ei ollut juuri
mitään, ei todellakaan juuri mitään.
He latoivat kaikki hyllyille, pistivätpä niiden täytteeksi tyhjiä
laatikoltakin. Lopulta koju ei näyttänytkään enää kovin tyhjältä, joten
August saattoi rohkaisten sanoa: Kiittäisinpä onneani, jos omistaisin
tämän kojun tämmöisenään kaikkineen päivineen.
Onhan sinulla osasi tässä, huomautti Edevart.
August virkkoi kuin torjuen: Puhutaan siitä sitten joskus toiste. Entä
mihin se mies joutui — se Teodor, tarkoitan, joko livisti tiehensä?
Eipä silti, hyvä näinkin, en minä häntä kaipaakaan seuraani. Mitä minun
pitikään sanoa: Mattea on täällä.
Kuka? — Ai niin, vai on Mattea täällä!
Heillä on täällä kauppa. Mennäänkö sinne? He myyvät ruokaa kojussa,
Mattea miehensä kanssa.
Oletko tavannut hänet? kysäisi Edevart.
Olen kyllä. Mutta en ole enää hänelle suutuksissani, en minä naisten
kanssa tappelemaan, vaikka veisivätkin sormukset ja kellot mennessään.
Ei sinulla satu olemaan rahaa mukanasi?
Enpä ole ihan ilmankaan.
Lainaa minulle pari talaria. Asiasta toiseen: Knoff aikoo rakentaa
koskeesi myllyn.
Mitäh — tuleeko tuumasta sittenkin tosi?
Kävivät katsomassa tilaasi, nimittäin ukko Knoff ja Romeo, itse
soudin heidät sinne. Kyllä siitä tulee tosi. Mitäs tuumit, August? he
kysyivät, sillä he huomasivat, että olin ollut myllyjä rakentamassa
ennenkin. Silloin selitin kaikki: Turpiinimylly, ilmainen käyttövoima,
rukiit laivalasteittain suoraan Venäjältä. Ja he nyökäyttivät päätään.
Ja Edevart Andreassenistä mylläri, hän hoitaa koko laitoksen..
Nyökkäsivät taaskin. — Niin, tässä se Mattean koju onkin.
Mattealla oli iso koju, siinä oli monta pöytää ja monta jakkaraa
ja rahia. Samat pöydät, joiden ääressä Mattea oli häärinyt tyttönä
ollessaan Nilsin morsiamena. Koeteltuaan yhtä jos toistakin aviopari
oli ruvennut ravintolanpitäjiksi, olivat kai luopuneet Ofotissa olevan
talon hoidostakin.
August oli kuin kotonaan ja pyysi pulloaan. Tässä on toverini, tunnetko
hänet?
Kyllähän Mattea Edevartin tunsi.
Vai täällä sitten tavataan! virkkoi Edevart.
Siltäpähän näyttää, sanoa töksähdytti Mattea tylysti.
Edevart hymyili: Tunnen tuon orkosen, joka on tuolla katossa. Se tuli
silloin kerran täällä rähäkässä.
Hahhahhaa! August nauroi ääneensä hyväntahtoista nauruaan.
Matteaa ei naurattanut, hän tiuskaisi kiivaasti Edevartille, että tämä
oli kerran lähettänyt hänen miehelleen liian tiukan karhuamiskirjeen.
Oikein hävyttömän kirjeen, hän vakuutti.
Edevart vastasi pelkurimaisesti ja kuin lepytellen: Vai oli se hävytön?
En itse lukenut sitä läpi.
Et itse lukenut sitä?
Toinen kirjoitti sen minun puolestani, suuri Fosenlandetin kauppias.
Mattea rupesi leppymään: Olisinpa saanut sen kauppiaan korvista kiinni!
Niin, myönteli Edevart, mutta hänpä olisikin siepannut sinut syliinsä
ja suudellut. Hyvin nuori ja hyvin komea mies!
No sinä olet yhä samanlainen kuin ennenkin, siltä ainakin kuulostaa!
mutisi Mattea puoliääneen. Mutta saitko rahat? Miksi et kirjoittanut
mitään?
Suo anteeksi. En minä ole ollenkaan kynämies.
He olivat jälleen kahden. Kumpikaan ei ollut osannut kuolettavasti
loukkautua.
Miten sinun kurkkusi jaksaa? Edevart kysäisi kurillaan.
Kurkkuniko? Vai muistat senkin. Kyllä siitä tuli hyvä! Ja eikös Mattea
totisesti katsonut Edevartiin perin mukavasti ja veitikkamaisen
näköisenä.
Nils tuli keittiöstä samanlaisena kuin monta vuotta sittenkin.
Häneen ei ollut mikään pystynyt, hän oli jättänyt kerta kaikkiaan
surut ja huolet isänsä kannettavaksi. Mahtoikohan hän tietää,
ettei hänen vanhalla isällään laivurilla ollut varaa ostaa täyttä
lastia Lofooteilta, vaan että tämä oli parhaillaan kuivauttamassa
Poldenissa lastia, jota oli vain kaksi kolmannesta? Nils tuntui
olevan keittiömestarina, hän taisi näet valmistaa niin kylmät kuin
lämpimätkin ruoat, jotka hänen vaimonsa sitten tarjoili vieraille.
Siltä ainakin näytti; hänellä oli esiliinantapainenkin. Ei Nilskään
ollut unohtanut tuota hävytöntä karhuamiskirjettä, vaan sanoi suoraan,
ettei hän oikeastaan kaipaisi Edevartia kojussaan, mutta Mattea tukki
hänen suunsa selittäen asian lyhyesti, mutta samalla pontevasti. Nils
mutisi lopuksi: Siltä vain kuulosti, kuin en minä muka olisi pystynyt
hankkimaan niitä rahoja!
Toverukset ostivat ruokaa ja ryyppäsivät olutta palanpaineeksi. August
otti naukkujakin ja huusi myös Nilsiä ottamaan lasinsa, mutta Mattea
ehätti väliin: Nilsillä oli muutakin tekemistä. Nilsin piti joutua
keittiöön. Jo minä paistoin ohukkaat, sanoi Nils. No sitten saat
pilkkoa vähän puita! Siinä ei auttanut mikään, Mattea oli sama kuin
ennenkin, mutta sievän ja nuoren näköinen hän oli yhä vielä samoin kuin
miehensäkin. He olivat kaunis pari, mutta Nilsin ei auttanut muu kuin
totella ja lähteä keittiöön.
Tule istumaan tänne, Mattea! pyysi August.
Tämä tuli, mutta istuutui Edevartin puolelle. August naukkaili. Edevart
kysyi Mattealta: Eikö sinulla ole lapsia?
Mattea: Onko mokomaa kuultu? Eikö minulla muka ole lapsia? On toki,
kaksi kappaletta kotona isovanhempien luona. Vanhukset eivät malttaneet
laskea heitä luotaan — ja hehän ovat siksi rikkaita, että heidän
kannattaa ne pitää. Lapsiako? Sen voit uskoa.
August: Niin, minun ne eivät ole ainakaan.
Vai vielä sinun! Mattea nauroi kohti kurkkua.
Mitä sinä naurat? Eikö ole vähän omituista ajatella, että sinä istut
nyt tässä näin, sinä, joka ennen olit minun hempukkani, ja nyt olet
naimisissa toisen kanssa ja sinulla on lapsia ja kaikkia?
Enpä tullut sitä ajatelleeksi.
Niin, et kai tullut ajatelleeksi, kuinkapa sinä semmoista! myönteli
August synkästi. Mutta entäpä jos _minä_ ajattelisin sitä? Tässä näet
minut nyt, enkä ole enää sitä enkä tätä, ei ole kultaa eikä timantteja;
niin, ei minussa ole mitään silmänruokaa — — —
Edevart: Oletko ääneti, August, onhan sinulla tavaroita meidän
yhteisessä kojussamme.
Oli miten oli, tuumi August, sinä Mattea olit kerran minun hempukkani.
Ja minä suutelin sinua.
Vai suutelit sinä minua? Sitä en muistanut! — Mutta samassa Matteaa
alkoi pelottaa, että oli ehkä ärsyttänyt vanhaa ihailijaansa liiaksi.
Augustilla alkoi jo olla vähän hatussa, joten hän saattoi kiivastua.
Mattea siis puhelemaan tyynnytellen: Mitä me tämmöisistä puhumaan
kun minä kerran olen naimisissa Nilsin kanssa. Hän on minun mieheni,
sitä sinä et voi kieltää. Mutta hänen jälkeensä pidän eniten sinusta,
August, siihen saat luottaa!
August katsoi riemuiten Edevartiin ikään kuin sanoakseen: Siinä sen
kuulit! Herkkäuskoinen meripoika oli sillä tyydytetty, kulautti uuden
naukun kurkkuunsa ja pyysi kahvia. Niinpä niin, niistä ei ole enää
puhumista, hän tuumi sitten. Helkkari, asia on sillä tavalla, että
minulla on rakastettu, älä yritäkään epäillä sitä! Ja se nainen onkin
niin korkealla oksalla, etten tahdo sanoa edes hänen nimeäänkään tässä
paikassa. Mutta sinun pitäisi nähdä hänet kävelemässä hattu päässä ja
hienoissa vaatteissa ja pyytävän minua mukaansa! Niin, sinä Edevart
tunnet hänet kyllä.
Edevart nyökkäsi.
Kävikö Mattea mustasukkaiseksi? Sinähän pyysit kahvia, hän virkkoi
nousten paikaltaan. Ja nyt tapahtui se kumma, että Mattealla oli
keittiöstä palatessaan hattu päässä. Kas vain, Matteakin oli alkanut
kävellä hattu päässä kuin ainakin "parempien ihmisten" lapset! No,
Mattean mieshän oli laivurin, melkein kapteenin poika, hänen täytyi
näyttää toveruksille, ettei hänkään ollut tyhjänpäiväinen ihminen. Hän
laski kahvitarjottimen pöydälle jääden seisomaan paikalleen.
Oletko lähdössä markkinoille? kysyi August.
Mattea keksi oitis vastauksen: Niin, lähdetään vain katsomaan, onko
tullut lisää väkeä.
Toverukset hörppäsivät kahvinsa, maksoivat ja lähtivät Mattean mukaan.
He kiersivät koko kauppalan. Oli tullut muutamia uusia veneitä
markkinamiehiä täynnä, mutta vieläkään ei markkinaelämä ollut täydessä
käynnissä. He kävivät katsomassa karusellia, jota juuri asennettiin
paikoilleen, suurta telttaa, johon piti tulla sirkus, pikku telttaa,
jossa parhaillaan harjoitteli pari puukkotaituria, hyppytaiteilijaa
ja notkeusvoimistelijaa. Mennäänpä katsomaan meidän kauppaa! ehdotti
August.
Mattea alkoi tuntea kunnioitusta heidän kauppakojuaan ja tavaroiden
paljoutta kohtaan. Toverusten mielestä oli oikein ja paikallaan, että
August kehuskeli kovasti: Kun kuulet jonkun tarvitsevan tavaroita ja
tahtovan huokealla, niin lähetä, Mattea, vain tänne meidän luo! Sillä
meillä on vähin joka lajia, eikä ole sitä kauppiasta koko Trondheimin
kaupungissa, joka pystyisi myymään huokeammalla kuin me!
Mattea lupasi puhua heidän puolestaan, hän itsekin aikoi käydä
tekemässä heidän kanssaan suurenpuoleiset kaupat ennen lähtöään.
He menivät takaisin Mattean kojuun. Oli tullut lisää väkeä, nämä olivat
saaneet tilaamansa voileivät ja kahvin. Vapautuessaan tarjoilijan
tehtävistä Nils oitis livahti keittiöön. August naukkaili käyden
yhä puheliaammaksi. Hän oli saanut uusia kuulijoita, — mielikuvitus
alkoi jo laukata valtoimenaan. Hän kyllä puhui ikään kuin ainoastaan
Edevartille, mutta vilkuili samalla oikeaan ja vasempaan haastellen
niin äänekkäästi, että kaikkien täytyi kuulla. Nyt hän taas oli
oikeassa olossaan.
Muistathan sen silkkivyön? hän kysyi kovalla äänellä Edevartilta.
Tiedätkös, minulle tarjottiin siitä suuret rahat, kun silloin lähdin
etelään päin.
Etkö antanut pois?
Ehei, se nyt vielä olisi puuttunut! Sillä kun tarjotaan neljäsataa,
niin kapine on kahdeksansadan arvoinen, sen lapsikin käsittää. Mutta
enpä ruvennut siitä tinkimäänkään, minulla oli muutakin tekemistä niinä
päivinä, täytyi pitää silmällä, kun Magnus oli yöllä satamalaiturilla
hoitamassa tavaroiden purkamista ja lastausta. Se on totta, ethän
tiedäkään, mistä minä puhun, mutta minun oli hoideltava Magnuskin
loppujen lopuksi.
Hoideltava Magnus? — mitä tarkoitat?
Etkö sitten usko?
Mitä sinä hänelle teit?
Mitäpä minä mokomalle onkilierolle? Annoin vain, minkä tarpeessa oli.
Ohoh! Et suinkaan ampunut häntä?
Ja miksi en olisi ampunut!
Edevart: Älä hulluttele. Et silloin istuisi tässä.
Vai en istuisi tässä? Mutta pitikö sen apinan levitellä koko
paikkakunnalle sellaista huhua, että minä muka olen arka vesillä?
Olenhan purjehtinut maailman ympäri, minulla on rahoja monessa maassa,
ja tässä nyt ollaan, olla hyvä ja tulla vain vangitsemaan! Eivätpäs
uskalla! Muistatko oikein sitä Magnusta? En usko sinun muistavan, sillä
hänhän ei ollut mies eikä mikään, tyhjänpäiväinen puotirotta, kaikki
ruuvit eivät olleet oikein tiukalla. Muistatko, miten hän pelkäsi
hiiriä? Ja paras tässä sitten puhumaan, että minä muka olen arka
vesillä! Mutta se nainen, kas se on toista maata. En tahdo sanoa hänen
nimeään, mutta ajattelen häntä kuolinhetkellänikin vielä. Eipä silti,
kielsi kieltämästä päästyäänkin, mutta kuitenkin hymyili, kun minä
pyysin — hm, eikä hiiskunut sanaakaan sille apinalleen. Ensimmäisenä
yönä — ei, ei puhuta siitä! Hymyili vain, mutta eipäs sanonut siitä
mitään sille apinalleen. Katsohan vain, tuumin itsekseni, kyllä hän
vielä tahtookin! Ja niin tulin taas seuraavana yönä, mutta silloin en
häntä löytänytkään, mihin lienee pujahtanut. Etsin häntä — ei mitään.
Seuraavana päivänä näin hänet taas, mutta ei toki ensimmäistä pahaa
sanaa silloinkaan.
Edevart tiukkasi uudelleen: Mitä sinä sillä tarkoitit, että hoitelit
Magnuksen? Et kai sentään ampunut miestä ihan kuoliaaksi?
August: Mutta kyllä olisi sen rehellisesti ansainnut. En minä häntä
ampunut ollenkaan, pehmitin vain vähän kivellä.
August alkoi olla yhä pahemmin humalassa. Edevart olisi lähtenyt
pois, mutta hänen oli mahdotonta saada toveriaan mukaan. August istui
muistoihinsa vaipuneena; varmaan olivat mieluisia muistoja, koskapa
hän hymyili ja pudisti päätään. Ehkäpä vain keksi jotakin mielessään
päästäessään mielikuvituksensa hillitönnä laukkaamaan. Avatessaan
taas suunsa hän rupesi kertomaan kerran Knoffeilla tekemästään
kävelymatkasta, sellaisesta sunnuntaihuviretkestä; hänellä oli ollut
hanuri mukanaan, ja hän oli soittanut. Kaikki kaupan myyjät olivat
olleet mukana, taloudenhoitajatar, Romeo ja Julia, kaikki nuoret.
Silloin sattui pikkuinen metsähiiri juosta piipertämään nurmikossa, ja
eikös Magnus säikähtänyt niin, että ponnahti koholle ilmaan. — Antakaa
Augustin ottaa se kiinni! huusi Romeo. — August otti sen kiinni, sen
hiiren ja — hehhehheh! hän nauroi lyöden polveensa. Sitten ruvettiin
syömään, oli evästä mukana, ja säilykerasiat piti paistaa eikä kukaan
osannut sitä tehdä, ennen kuin August puuttui asiaan. Tuota pikaa hän
muurasi takantapaisen, teki siihen tulen, pisti lihatölkit tulelle ja
kun ne olivat paistuneet tarpeeksi kauan, leikkasi tölkit auki. Ja
hän järjesti niin, että se apina sai viimeiseksi purkin, jossa oli
metsäkanaa; siinä oli enää melkein vain pelkkää kastiketta pohjassa, ja
siihen kastikkeeseen August pisti sen hiiren.
Hyi! hirvittelivät kuulijat, sillä muutama istui parhaillaan ruoalla.
Niin juuri! huusi August omasta kertomuksestaan innostuneena. Ja
pyöritin vielä sitä kastikkeessa oikein kunnolla — ole hyvä, Magnus!
No, Magnushan kävi jauhamaan ja otti ensin pienet lihamurenet. Mitäs
tämä on? kysyi sitten. — Mikä lienee vaatetilkku tai muu joutunut
sinne, voit syödä aivan huoleti. No niin, Magnus puraisi rohkeasti,
mutta jopas rupesi poika syljeskelemään, ihan kuin olisi mausta
tuntenut, että hiiripä se oli sittenkin.
Mutta eikö hän nähnyt ja huomannut sitä jo ennen? ihmettelivät kuulijat.
August: Ei sitä ollut kovinkaan helppo nähdä, sillä olin ottanut
hiirestä luut pois, ennen kuin pistin sen kastikkeeseen.
Äänettömyys. Kukaan ei nauranut. Lopuksi joku kuului kysyvän: Mutta
miksi oikein teit sellaisen sikamaisen tempun?
Hm. Miksikö? August vastasi viekkaasti: Tahdoin parantaa hänet
hiirienpelostaan. Eikös se ollut ystävällinen teko? Samalla tavallahan
merillä parannetaan merikipua: työnnetään kaikki takaisin suuhun,
takaisin suuhun — — —
Etkö osaa pitää suutasi kiinni! tiuskaisi Mattea. Etkö näe, että täällä
on ihmisiä syömässä!
Mielipiteet tuntuivat käyvän vähän ristiin. Joku kysäisi Augustilta:
Mutta miten sitten kävi? Eikö hän käynyt sinun kimppuusi?
Enkös jo sanonut, että pehmitin miestä kivellä? Ei näet ymmärtänyt,
että tarkoitin hänen parastaan.
Mutta kuulijoiden kylmyys sai Augustin mielialan painumaan. Hän ei
sietänyt moitetta. Ehkäpä kaikki oli vain hänen omaa sepittämäänsä.
Ainakin hän oli liiaksi humalassa ja puhui pelkkää roskaa.
<tb>
Edevart seisoi myyntikojussaan käyden kauppaa. Alku ei tuntunut
lupaavalta, mutta joka kerta, kun joku osui hänen kojulleen, tuli hän
pian takaisin tuoden toisia tullessaan. Edevart oli näet tehnyt tiukan
päätöksen, että antaa tavaroiden mennä, mistä hinnasta ihmiset vain
ottavat, panee koko nelihangan lastin menemään mistä hinnasta tahansa.
Augustista hänellä ei ollut suurtakaan apua. Silloin tällöin tämä
sukeltihen näkyviin, mutta oli koko ajan aika tuulessa ja valmiina
mihin tahansa. Hänen entinen huimapäisyytensä ei ollut suinkaan
vähennyt, ja hän selitteli Edevartille uusia suunnitelmiaan, jotka
olivat toinen toistaan suurenmoisempia ja ihmeellisempiä. Edevartin
olisi esimerkiksi pitänyt myydä nelihankansa ja ostaa rahoilla
posetiivi.
Edevart pudisti päätään.
August: Jospa saisin posetiivin, ostaisin tuolta sirkusteltasta pienen
karhunpennun ja lähtisin kiertämään maailmaa, ja varmasti käärisin
kokoon enemmän rahaa kuin sinä seistä sojottamalla kojussasi.
Edevart kysäisi, miksi ei August mieluummin soittanut hanuriaan.
Enkä soita, vastasi August. Olen Mattealle luvannut soittavani jonakin
päivänä ja hankkivani hänelle ruokavieraita. Siellä pannaan pian
tanssit toimeen. Ja sano minun sanoneeni, että siellä pitää silloin
olla väkeä kuin mustaa pilveä!
Augustilla oli muitakin tuumia: Kunpa keksisin kihtipulverin, että
voisi myydä sitä täällä markkinoilla! Vaikka minulla on parempikin
ajatus, mutta sitä en sano, en vaikka tappaisit tähän paikkaan!
Edevart tiesi kokemuksestaan toverinsa pystyvän kokeilemaan yhtä jos
toistakin. Siksi hän ei nauranutkaan tämän päähänpistoille, mutta
koetti sentään häntä tyynnytellä sanoen: Minua vähän pelottaa! Ethän
vain tehne sellaista, mistä joudut kiipeliin!
August oli mahtavaa puolestaan: Älä sinä niitä sure! Mutta nyt kerron
sinulle, mitä olen tuumaillut: olen ajatellut sellaisia pillereitä,
että kun naiset syövät niitä, eivät saa lapsia. Kerran kai jo mainitsin
sinulle tästä, mutta sinä et tahtonut ottaa sitä kuuleviin korviisikaan.
Enkä ota nytkään.
No — — — sitten! Mutta August ei hellittänyt: Olisipa kumma paikka,
jollen pystyisi tekemään semmoisia. Ja minä kun osaan niin monta
kieltä, engelskaa ja venättä ja vaikka mitä, niin kyllä varmasti
keksisin sille nimen. Kerran näin perämiehellä pienen pullon, joka oli
täynnä vitivalkoisia pillereitä. Niissä oli elohopeaa, ja perämies
kuului antavan niitä eukolleen aina kotona käydessään, niin mies
kertoi. Mutta ei uskaltanut jättää niitä kotiin, ei toki! Silloinhan
eukko olisi voinut hänen poissa ollessaan heittäytyä kylänluudaksi sen
kuin mieli teki ja syödä pillerit suuhunsa. Näytti minulle pulloakin:
sen kyljessä luki _Secale cornutum_. Se ei ole mennyt mielestäni.
Saisit seisoa vuorostasi täällä kojussa, jotta minä pääsisin välillä
vähän lepäämään.
August ei ollut kuulevinaankaan: Mutta ajatteles, miten paljon voisin
niitä myydä täällä, kaikille pojille — niin, ja kaikille tytöillekin
yksin tein!
Edevart: Minun pitäisi päästä hetkiseksi kojusta hakemaan vähän
haukattavaa.
Ka niinpä toki! Niinpä niin, tulen kohta seisomaan tiskin taakse,
myönteli August. Ja samassa hän jo oli tiessään.
Mutta ei vain Augustia kuulunut takaisin. Edevart pisti kojun illalla
lukkoon ja kierteli hetkisen katuja. Hän oli ostanut leipurista pari
vehnäpullaa ja pureskeli niitä kävellessään.
Tyynenä kesäiltana oli nyt markkinaelämä täydessä vauhdissa. Joka
puolelta kuului kaiken maailman ääniä ja melua, laulua, hoilausta ja
huutoa. Ihmiset nauttivat hauskasta hetkestä. Muutamat miehet olivat
saaneet käsiinsä viinaa ja alkoivat olla rohkeimmillaan, kehuskella
toisilleen vahvoja, kerrassaan voittamattomia nyrkkejään.
Edevart tunsi pari tummaveristä pientä miestä, joilla oli mukanaan
posetiivi. Ahaa! siinähän totisesti olivat unkarilainen ja
armeenialainen. He yhä vain harjoittivat samaa vaivaista petkutustaan:
toinen pyöritti kampea, toinen hyökkäsi sitten toverinsa niskaan iskien
ja lyöden tätä ja tuhrien hänen kasvonsa marjamehuun. He olivat joskus
aikoinaan sen tempun keksineet eivätkä olleet voineet luopua siitä.
Ilveilijäraukat! Liian monet sen jo tunsivat, pikkulapsille vain se oli
enää uutta. Heillä olikin nyt kurjat päivät, saivat puolikillinkisen
silloin, toisen tällöin; jos oikein sattui onnistumaan, tipahti
kaksikillinkinen.
Papst, iänikuinen kellojuutalainen, oli myös tullut. Vanhennutpa
oli ukkopaha, parta käynyt yhä valkoisemmaksi, mutta yhtä paksu hän
oli vieläkin ja heilui samalla tavalla kahta puolta, sama oli vielä
ikivanha päällystakkikin, ja monet kellonvitjat killuivat nytkin vatsan
päällä. Mutta ei ollut enää yhtä tyyni ja rauhallinen kuin ennen,
vaan lopen kuluneen ja ruman näköiseksi oli mennyt koko ukko, naama
tuhansissa rypyissä. Ei tuntenut Edevartia heti ensi näkemältä, mutta
katsoa tihrustettuaan nuorta miestä hetkisen sai kuin saikin kaivetuksi
omin voimin tämän nimen muistinsa komeroista toisen auttamatta. Oli se
koko ihme ja kumma; niin monen vuoden perästä, ja vielä Papst, jolla
oli tuhansia tuttuja ympäri koko maan! Mutta sen taidon hän oli oppinut
hyvin; hän tunsi ihmiset, oli syventynyt alaansa ja kehittynyt siinä
taituriksi.
He alkoivat jutella kaikessa ystävyydessä. Edevart näytti ukolle
kelloaan: se oli hänellä yhä vielä, kertaakaan ei ollut tarvinnut
käyttää sitä kellosepässä. Papst avasi sen ja virkkoi: Mutta kyllä se
nyt on taaskin puhdistettava! Annahan minulle pariksi päiväksi, niin
saat sen puhdistettuna takaisin.
Eikö se voi yhtä hyvin käydä omia aikojaan, siksi kunnes pysähtyy?
kysyi Edevart.
Sääli niin hienoa koneistoa, tuumi Papst. Katsos, Edevart, ota tämä
siksi aikaa, se käy kyllä. Ja nyt sinä kai voit taas myydä minun
puolestani muutamia kelloja?
En voi ruveta siihen hommaan. Minulla on täällä itsellänikin
markkinakoju, niin että täytyy pysyä siinä. Vai niin, vai on sinulla
oma koju! Johan sinusta on paisunut oikein aika pösö sitten viime
näkemän. Oikein hauska kuulla. Mutta entäs näin iltaisin?
Ei, älkää panko pahaksenne, mutta ei siitä hommasta ole minulle. Täytyy
seistä kojussa kaiket päivät, niin että on saatava vähän vapaata aikaa
iltasella.
Minulla olisi ollut muutamia kelloja, jotka olisin tahtonut myydä
täällä paikalla. Oikein hyviä kelloja, huokeita kelloja, minä tässä
ikään kuin loppuunmyyntiä... ei ole sanottu, tulenko enää tänne tämän
kerran perästä.
Aiotteko matkustaa pois?
Voin vaikka kuolla kupsahtaakin, olen jo vanha mies. Jos myyt kelloja,
saat joka yhdennentoista itsellesi. Tahtoisin saada ne pois käsistäni.
Ei, en voi ruveta siihen puuhaan. Mutta minulla on täällä toveri, joka
ehkä suostuu siihen. Hän on oikein syntynyt kauppiaaksi.
Missä hän on?
Lähetän hänet teidän luoksenne huomenna...
Alkoi hämärtää. Edevart saapasteli laiturille päin, kävi katsomassa,
että nelihanka oli paikoillaan. Missäpäs se olisi ollut muuallakaan,
ei kai August sentään ollut niin hullu, että olisi mennyt myymään sen!
Hän kulki Mattean kojun ohi. Oven edessä tungeksi väkeä ihan mustanaan.
Ovi oli selkosen selällään. Kojukin oli täynnä väkeä, sieltä kuului
soittoa, hanurinsoittoa, August siellä soitti. Augustille ei ollut
tietenkään mitään hyötyä tuosta taidostaan, mutta eipäs vain malttanut
luopua siitä.
Edevart tunkeutui ovesta sisään. Sekä Nilsillä että Mattealla oli täysi
työ jouduttaessaan ruokaa ja juomaa tuvantäyteiselle joukolle. Mutta
yleisöstä tuntui olevan vain sitä hauskempaa, kuta ahtaampaa oli.
Tytöt ja pojat istuivat sylityksin, ja huoneessa oli niukalti valoa.
Soitettuaan komean marssin August viittasi Matteaa luokseen ja kysyi:
Mitäs annat minulle tästä?
Mattea ei kitsastellut, vaan vastasi: Mitä itse pyydät!
August nyökkäsi, sormeili hetkisen mahtavaa hanuriaan ja antoi
katseensa kiertää yleisön joukossa ihmisestä toiseen. Sitten hän teki
sellaista, joka väkisinkin tempasi kaikki valtoihinsa: rupesi laulamaan
ja soittamaan, lauloi syvällä, surumielisellä sävelellä englantilaisen
merimieslaulun, jossa puhuttiin rakkaudesta ja puukonpistoista ja
barcelonalaisesta tyttölapsesta. Kyllä August osasi, jos vain tahtoi!
Laulu loppui, ja August istui äänetönnä paikallaan. Kukaan ei ollut
ymmärtänyt laulun sanoja, mutta kaikkien mielestä se oli ollut aivan
tavattoman kaunis. Joku aikoi ruveta kaivamaan kukkaroaan, mutta
Mattea esti sen aikeen oitis kuiskaten oikeaan ja vasempaan: Ei se
mies rahoista... Hänellä on täällä markkinoilla iso kauppakoju täynnä
tavaraa. Olette kai käyneet katsomassa? Pistäytykääpä huomenna. Ja
tuossa on hänen toverinsa! kuiskasi Mattea lopuksi osoittaen Edevartia.
He ovat kauppakumppanukset ja tekevät suuria kauppoja.
Teodor ilmestyi näkyviin. Hän oli ollut koko päivän näkymättömissä,
mutta nyt sukeltautui esiin päästäkseen osalliseksi samasta kunniasta:
Niin, meitä on kolme miestä venekunnassa, nämä ovat minun tovereitani.
Tuota — tarkoitin, että tunnen heidät.
August ojensihen suoraksi käskien raivata pöydät ja rahit keskeltä
lattiaa seinäviereen, sillä nyt pistettäisiin tanssiksi! Tottahan
toki, yksi ryminä vain kävi, kun keskilattia tyhjeni, ja sitten alkoi
tanssi sellainen, että koko koju hytkyi. Henrik Sten oli siellä ja
valloitti loistavasti tytön toisensa perästä, hän oli kerta kaikkiaan
naisten suosikki, mutta kukaan ei ollut niin väkevä kuin seppä Eide
Nikolaisen eikä kukaan heilauttanut tyttöään niin korkealle tanssissa.
Oikea juhlailta! Ja vaikka Nilsillä ja Mattealla olikin täysi työ
tarjoillessaan oikealle ja vasemmalle, he kuitenkin aina väliin ehtivät
sen lomassa pyörähtää valssinsa hekin. Herra hänet tietäköön, mutta
Nils oli tainnut hiukan haistaa pullonkorkkia, ja kun aika kului
myöhäiseksi, hänen vaimonsa veti Edevartin mukaansa pimeimpään soppeen
ja kavahti kiihkoissaan rajusti pojan syliin. Se ilta oli eri ilta!
Kun tanssijat alkoivat lähteä, August herkesi soittamasta. Nilsillä ja
Mattealla oli ollut hyvä ilta, niin kylmä kuin lämminkin ruoka sekä
olut ja salaa hommattu viina olivat menneet kuin kuumille kiville. He
saattoivat totisesti olla tyytyväisiä. Mutta kun Augustin piti ruveta
perimään pelimanninpalkkojaan, ei Matteaa löytynyt mistään, Nils vain
kuului kolistelevan puolipimeässä nostellessaan pöytiä ja tuoleja
paikoilleen. August odotti hetkisen, pistäytyi keittiöönkin, mutta ei,
Matteasta ei näkynyt jälkeäkään. Mitä sinä hänestä? ihmetteli Nils —...
sanonut hyvää yötä, vastasi August. — Lienee mennyt jo maata, tuumi
Nils.
Olipa kurja, nolo loppu kaiken hauskuuden perästä! Edevart houkutteli
houkuttelemistaan: Tule nyt, August, minulla olisi sinulle puhumista!
Kun August vihdoinkin malttoi lähteä, tämän hampaiden välistä kuului
muminaa: No on siinäkin hyväkäs!
<tb>
August rupesi Papstin palvelukseen. Ei se ollut ollenkaan hullumpaa
hommaa, ei helkkari vieköön ollutkaan! August pyrki jo kehuskelemaan.
Hän oli koko sen päivän puuhassa, kauppaamassa kelloja markkinaväelle.
Kaikki hänet tunsivat: heidän eilisiltainen pelimanninsa, sama mies,
joka soitti ja lauloi kuin ilmestys siellä tanssituvassa! Nuori väki
ryhtyi mielellään kauppoihin hänen kanssaan. Eikä August tietenkään
hiiskunut sanaakaan siitä, että hän myi Papstin kelloja, johan nyt!
Hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, että ihmiset luulivat hänen
käyvän kojukaupan sivussa kellokauppaakin, se vain lisäsi hänen
mahtiaan. Se kohotti hänen arvoaan hänen omissakin silmissään; tämä
oli taas vähän samantapaista kuin korujen ja timanttien kauppaaminen
silloin kerran Levangerin markkinoilla.
Hyvissä ajoin illalla August tuli Edevartin luo ja kertoi lopettaneensa
sen homman.
Mitä? Joko lopetit? Ja miksi?
Niin, hän oli myynyt kymmenen kelloa ja saanut yhdennentoista
ilmaiseksi, niin että silloin jo saattoi lopettaakin.
Edevart pudisti päätään.
Älä huoli ravistella päätäsi, ei siitä ole apua! sanoi August. En
rupea enää sen jutkun hommiin. Vai vielä tässä lihottamaan mokomaa
syöttilästä? Voi vaikka haljeta käsiin. Työlästyttää koko ukko. Oletko
nähnyt hänen lompakkoaan? Olisipa hän joissakin toisissa maissa
liikkunut niin lihava lompakko taskussaan, olisi päässyt hengestään,
ennen kuin olisi osannut arvatakaan. Entä kellot! Hänellä on koko
ruumiin pinta kelloja peittonaan ja vielä iso rauta-arkku täynnä
asunnossaan. En ole koskaan nähnyt mokomaa. Ja sitten minun muka
pitäisi vielä käydä keräämässä hänelle lisää rahaa? Ja ajattelehan
tätäkin asiaa: kun kaikki pojat ostavat itselleen kellon, ei heille jää
ollenkaan rahaa, ja sitten juostaan täältä meidän kojusta pyytämässä
velaksi. Mutta minä olen ajatellut sitäkin, ei minua niin vain petetä.
Mutta hitto soikoon, tuumi August sitten, sainpa kuin sainkin oman
kellon yhdessä päivässä, se ei ollutkaan huono urakka. Ja August
hymyili kovin itseensä tyytyväisenä. Kuulehan! hän virkkoi sitten,
nythän voitaisiin mennä Mattean kojuun syömään, en ole saanut suuruksen
murenaakaan suuhuni koko päivänä.
En huoli vielä panna kojua kiinni, mutta mene sinä edeltä Mattean
luo, sanoi Edevart. Voisitko sitten tulla minun tilalleni, jotta minä
pääsisin vuorostani syömään?
Kyllä. Ei sinulla satu olemaan paria talaria? Näes, minä olen ihan auki.
Edevart huomasi kyllä, että Augustin täytyi päästä isottelemaan uudella
taskukellollaan, eikä huolinut enää pidätellä tätä.
Tulen heti takaisin! vakuutti August vielä ovessa. Mutta ei häntä
kuulunut takaisin. Edevart seisoi lopunkin päivää myöhään iltaan saakka
kojussaan käyden kauppaa monien ihmisten kanssa. Ei hän voinut olla
Augustille harmissaan, sillä totta puhuen hänen oli kiittäminen juuri
eilistä tanssi-iltaa, Augustin hanurinsoittoa ja Mattean vihjauksia
siitä, että väkeä virtasi hänen kojulleen. Edevart oli myynyt
enemmän kuin koskaan ennen, oli saanut menemään kalliit kankaat ja
villatavarat, jotka muuten olisi täytynyt viedä takaisin kotiin. Päivä
oli ollut aivan odottamattoman satoisa, ja Edevart valitsi Ragnalle
oikein hienon hamekankaan ennen kuin pisti kojun lukkoon.
Edevart käveli tavalliseen tapaansa katuja pureskellen vehnäpulliaan.
Hän tapasi Teodorin sekä yhden viimeöisen tanssijan, Henrik Stenin,
jotka seisoivat keskenään juttelemassa. Teodor sanoi: Huomenna minä
rupean myymään Papstin kelloja. — Vai niin? ihmetteli Edevart. — Ukko
itse pyysi. — Edevart käveli edelleen päätyen lopulta telttojen ja
karusellin kohdalle. Sirkusteltan takana August parhaillaan halaili
lyhyttukkaista eläintenkesyttäjien seurueeseen kuuluvaa naista, samaa,
joka aina tuli näyttämölle ratsastussaappaat jalassa karhu toisella
ja susi toisella kupeellaan. Tämän kanssa August oli nyt hankkiutunut
tutuksi ja huusi kuin torjuen huomattuaan Edevartin: Tulen heti
paikalla! Edevart hymähti ja meni menojaan...
Aamusella vanha Papst tulla köpitti Edevartin kauppakojuun tuoden
samalla hänen kellonsa takaisin. Nyt se on puhdistettu ja hyvässä
kunnossa, ukko toimitti.
Edevart vilkaisi kelloon, kuunteli sen tikitystä ja sanoi sitten: Miten
minusta oikein näyttääkään, mutta ettekö ole puhdistanut sitä ulkoakin
päin.
Tottahan toki, tietenkin Papst oli puhdistanut vähän kellon
ulkoasuakin. Hän alkoi puhua Augustista: Ei siinä miehessä ole
kestävyyttä alkuunkaan. Hyvä myymään kyllä, se on totta, mutta oli
jälkihumalassa ja liian suuri suunsoittaja. Tunsin hänet heti, kun tuli
luokseni, oli sinun kapteeninasi silloin aikoinaan Kristianssundissa;
sama kultahampainen mies. Ei, hänen ei kelvannut ruveta enää toiseksi
päiväksi kauppaamaan kelloja. Mutta sainhan sijaan veljesi, ehkäpä hän
on vakavampi.
Minun veljenikö? Ei minulla ole veljeä täällä markkinoilla.