Eikö asia ole niin, keskeytti Joakim, että sain sinulta rahat
navettatarpeisiin?
Niin on.
Suotta vain pidät hänen puoltaan! väitti Edevart puolestaan. Olette
molemmat samassa juonessa.
Pauline: Mikä ihme siinä on, että aina pitää tulla riita ja rähäkkä,
kun teidän on puhuttava asioistanne! Jollei kumpikaan tahdo huolia
toisen rahoista, niin antakaa minulle. En minä niitä heitä hukkaan,
kyllä minä osaan niitä käyttää.
Joakim mutisi itsekseen:... pöllö, kun luulee olevansa minulle velkaa
tavaroista.
Niin olenkin.
Pauline: Mutta taivastentekijä, etkö sinä lähettänyt minulle rahoja
pohjan puolesta?
Mitäpä tuosta tuonvertaisesta.
Oli siinä sen verran, mitä olit kauppaan velkaa, ja oikein
moninkertaisesti.
Edevart raastoi hurjana tukkaansa: En ymmärrä teidän laskujanne.
Luulisin minäkin osaavani laskea kaksi lukua yhteen.
Mutta sitähän sinä et osaakaan! pisti Joakim väliin. Sinä lasket vain,
mitä näet silmilläsi, mutta silloin lasku ei ole oikein.
Kuuletkos Pauline tuota poikaa!
Etkös sinä rakennuttanut kauppaa? kysäisi Joakim.
Edevart jäi seisomaan suu selällään. Isä sanoi nurkastaan: Edevartpa
hyvinkin sen rakennutti.
Enkös minä saanut nuottaakin sinulta? jatkoi Joakim.
Toinnuttuaan ällistyksestään Edevart pihahti pilkallisesti: Nuottaako?
Kaikkia vielä. En minä mokomaa laitosta sanoisi nuotaksi enkä
miksikään... tehty miten lienee, ihan päin seiniä, ja vanha ja laho.
Knoff oli vähällä upottaa sen meren syvyyteen.
Onpahan kestänyt minun silliparveni.
Vai kestänyt sinun silliparvesi! Hyväkin onni! Makailet vuodesta
toiseen tähyilemässä, näkyisikö missä sillinpyrstö vilahtavan, ja syöt
eväspussisi tyhjäksi ja köyhdytät itsesi pilalle. Sitten satut saamaan
silliparven apajaasi ja luulet nuotan olleen suureksikin siunaukseksi.
Kaikkia vielä.
Joakim kivahti tulistuneena: Vai sinä — vai sinä tässä puhumaan
toisille vetelehtimisestä vuodesta vuoteen? Missäs sinä silloin olit,
kun muut häpesivät? Ikään kuin et itse olisi haihatellut maan äärestä
toiseen asettumatta koskaan mihinkään oikein olemaan?
Edevartin ei auttanut jatkaa sitä latua. Hänen täytyi kääntää
kelkkansa: Aina sinulla riittää sanomista siitä, etten minä muka tee
muuta kuin kuljeksin maailmalla ja vetelehdin milloin missäkin, mutta
pitäisikö sitten kaikkien maata iät kaiken täällä Poldenissa ja mädätä
paikoilleen niinkuin sinä ja Ezra?
Vai Ezraa tähän — oletko ihan päästäsi pilalla! huudahti Joakim.
Tiedätkös, Ezrasta paisuu vielä ajan oloon Poldenin suurimman talon
isäntä? Sinä et tiedä sitä, mutta minä tiedän!
Niin, ehkä joskus aikoinaan, kun on ensin raatanut itsensä siinä
suuressa talossaan niin loppuun, ettei enää pysty omin voimin
liikkumaan omilla maillaan. Mitä — eikö hänen muka pitäisi tehdä työtä?
Ja silloin ei Hoseastakaan ole enää mitään jäljellä, hänkin saa raataa
kuin orja lehmiensä ja maansa kimpussa, intti Edevart itsepintaisesti.
Oikein tekee pahaa häntä nähdä.
Pöllö! Etkö ole huomannut, kuinka iloisia ja tyytyväisiä molemmat ovat
uudispaikallaan?
Edevartin mieleen muistui äkkiä jotakin, ja hän sanoa sutkautti: Niin,
iloisia ja tyytyväisiä, kun eivät tiedä paremmasta mitään.
Mistä paremmasta muka? Heillä on kyllä kova työ, mutta he sopivat hyvin
yhteen eivätkä toivokaan muuta.
Ja vaikka he raataisivat ja rehkisivät miten, niin kaikki menee kädestä
kärsään. Siinä koko heidän palkkansa.
Eipä niinkään kaikki siinä. He aloittivat tyhjin käsin, mutta nyt
heillä on koti ja kontu, heillä on maata ja kolme lehmää, ja pian
heillä on hevonenkin.
Puhu pukille!
Sitä paitsi heillä on lepo ja rauha rinnassaan, mutta sitä ei ole
sinulla. He käyvät illalla levolle ja nukkuvat rauhassa yönsä.
Niin kai tekevät, murahti Edevart.
Niin juuri tekevät, mutta et sinä, joka aina hulmuat maailmalla ja
luulet olevasi enemmän kuin muut ihmiset. Olenhan itse kuullut,
millaista sinun yöleposi on, heittelehdit ja peppuroit vuoteessa,
ennen kuin saat unen päästä kiinni. Ja kun sitten vihdoin alat vedellä
hirsiä, huudat kesken kaiken jotakin koskestasi ja Augustista ja
Amerikasta ja Floridasta ja talostasi. Semmoista sinun yöleposi on.
Enpä haluaisi vaihtaa!
Pitkä äänettömyys. Vanha isä sanoi: Edevartilla on paljon
ajattelemista. Älä sinä moiti häntä, hänellä on kovin monta rautaa
tulessa.
Hitto vieköön, virkkoi Edevart vihdoinkin, minä olen velkaa ne tavarat.
Ei sinua maksa kuunnella.
Edevart: Mutta nyt minä tahdon, että sinä otat koko kaupan omiin
nimiisi ja hoidat sitä, miten itsestäsi parhaalta näyttää. Se on vain
oikeus ja kohtuus.
Minäkö? Kaupan omiin nimiini? ihmetteli Joakim. Ehei, ei tullut mitään,
minusta ei ole kauppiaaksi. Pauline on tähänkin asti hoitanut sen
puolen. Minulla on liian paljon kaikkea muuta puuhaa, ensinnäkin on
rakennettava navetta.
Isän mielestä kumpikin poika on tavallaan oikeassa, niin että hän
nyt puuttuu puheeseen virkkaen: On se kerrassaan ihme, miten paljon
Joakim saa maasta irti! Nyt hänen on rakennettava uusi navetta. Olisipa
äitinne ollut näkemässä!
Edevart ei päässyt puuhun ei pitkään. Hän otti lompakon taskustaan ja
sanoi laskien kaksikymmentäviisi talaria pöydälle: Kas tässä, ota nämä
rahat kauppaan ensi aluksi; markkinoiden perästä saat lisää!
En ikinä! huudahti Pauline pelästyneenä. Anna olla!
Hän on pähkähullu! myönsi Joakimkin.
Edevart puri huultaan nyökäten itsekseen. Äkkiä hän keksi jotakin ja
sanoa paukautti: No niin, sitten en ymmärrä muuta kuin että tahdotte
päästä minusta eroon, jotta saatte pitää kaupan kahdestaan!
Nyt oli Joakimin vuoro jäädä suu auki. Pauline kohotti kätensä kohti
taivasta päästäen ne samassa jälleen vaipumaan. Hän aivan mykistyi.
Joakimkaan ei sanonut enää sanaakaan, vaan harppasi ovelle, avasi säpin
ja työnsi ovea kerran toisensa perästä muistamatta, että se avautui
sisäänpäin. Ja kuinka monet tuhannet kerrat hän sentään oli kulkenut
samasta ovesta!
Joakimin mentyä Pauline sanoi: Ethän voi tarkoittaa mitä sanot!
Edevart huomasi menneensä liian pitkälle, niin että vastasi hiljaa:
Ei, ei, niin on kuin sinä sanot. En enää oikein itsekään tiedä, mitä
ajattelen.
Antakaa te Edevartin olla rauhassa, huudahti isä ääneen. Hänellä on
niin paljon ajateltavaa.
Muuta ei tarvittu. Nuo isälliset sanat tunkivat suoraan sydämeen.
Edevart vavahti, hänen jäykkyytensä suli siihen paikkaan. Hänen täytyi
kääntyä poispäin salatakseen mielenliikutustaan.
Pauline sanoi, ennen kuin lähti tuvasta: Kuule, Edevart, ota pois
rahasi! Ethän sinä voi lähteä markkinoille ilman rahaa.
<tb>
Ja tietystikin kaikki oli taas kohta hyvin. Kumpikaan puoli ei ollut
tarkoittanut pahaa. Mutta siinä Joakim teki viisaasti — se oli oikein
kuin taivaan antama vihjaus -, että sai lähdetyksi tuvasta ennen kuin
oli lennättänyt tuolin tai jonkin muun sopivan esineen veljensä päähän.
Edevartin täytyi saada mies avuksi viemään venettä markkinoille.
Hän oli joskus tuonnoisena talvena purjehtinut monet pahat matkat
Norjan pohjoisrannikolla, mutta ei koskaan näin kovassa lastissa,
ja Länsivuono, jonka poikki hänen nyt oli yritettävä, oli joka
tapauksessa Länsivuono, siitä hänellä oli kyllä kokemusta. Hän pyysi
mukaansa Karolusta, mutta Karolus ei aikonut lähteä koko markkinoille.
Eipä silti, että kunnanvaltuuston puheenjohtajalla olisi noihin
aikoihin ollut erikoisen paljon puuhaa kunnan asioiden hoidossa,
mutta kirkkoherra oli vihjaissut sinnepäin, että hänen vaimonsa Ane
Maria ehkä piakkoin pääsee pois vankilasta. Minulla on kerrottavana
sinulle, Karolus, iloinen uutinen, niin kirkkoherra oli sanonut
menneenä sunnuntaina, en voi sanoa vielä mitään varmaa, mutta joka
tapauksessa koettavat saada vaimosi vapaaksi, jotta hän pääsee takaisin
luoksesi! Todellakin niin iloinen uutinen, että se ihan salpasi
hengityksen; Karolus vaipui syviin mietteisiin eikä koskenut ruokaan
tultuaan kirkosta kotiin. Sen perästäkin oli ollut niuhasyöntinen
ihan vain paljosta ajattelemisesta, ja kun Edevart pyysi häntä mukaan
markkinamatkalle, hän pudisti päätään eikä luvannut lähteä. Mitäpä hän
sinne rehkimään, nuo tuollaiset olivat perheettömien miesten hommia.
Ota toveriksesi Teodor tai Ezra. Edevart huomautti, että perheellisiä
miehiä nämäkin olivat; Karolus myönsi sen todeksi, mutta virkkoi
samassa, ettei heillä ollut ristiä kannettavana! Edevart ei ymmärtänyt
koko asiasta mitään.
Eikä hän tietystikään saanut Ezraakaan lähtemään mukaan. Edevart ei
huolinut edes mainita Ezralle koko asiasta. Tällä oli parastaikaa
senkin seitsemät kiireet, oli juuri uusi pieni sarka kuokittavana ennen
kuin sai hevosen. Pohjattomasta suosta oli tullut hänelle pohjaton työn
ja puuhan lähde.
Teodoria Edevart olisi kaikkein viimeiseksi halunnut mukaansa, mutta
muutakaan neuvoa ei ollut. Tämä tuli itse tarjoutumaan veneeseen; hänen
oli välttämättä päästävä markkinoille ostamaan yhtä ja toista. Teodor
vetelehti kylällä tekemättä mitään, oli harmaan ja ruokkoamattoman
näköinen mies. Jos nutusta lähti nappi, hän pisti puutikun tilalle,
mutta jalkinevehkeet hänellä olivat hyvät, roimasaappaat, joissa oli
punaiset varrensuut, ja hän kerskaili ummet ja lammet viimekesäisillä
nuottaosuuksillaan, joilla hän ja muut miehet olivat pelastaneet
Poldenin. Hän ei ruvennut turhia suremaan, vaikka toinen tasku oli
tyhjä eikä toisessa ollut mitään, mutta kultasormus hänellä oli yhä
sormessaan. Pään puolesta hän ei olisi ollut ollenkaan tielletulematon,
oli vain niin saamaton ja veltto miehekseen.
Oli siinäkin aviopari! Teodor ja Ragna olivat kumpikin Poldenissa
syntyneet ja kasvaneet. Kumpikin oli köyhää väkeä, kummatkin laiskoja,
epärehellisiä ja köyhiä, mutta eivät suinkaan typeriä. Oliko heillä
hidas ymmärrys ja sitäkin vähän? Ei lainkaan, he olivat aika sukkelia,
nokkeliakin tavallaan; Ragna oli koulussa ollut ensimmäinen. He
osasivat kyllä hiiviskellä kylällä ovelasti sieppaamassa yhtä ja
toista, osasivatpa vielä taitavasti peittää jälkensäkin, ja siihen jo
tarvitaan sekä ymmärrystä että kekseliäisyyttä. Heidän hökkelinsä oli
kurjan näköinen, niin ettei sinne hevin pistänyt nenäänsä, ja kerran
kahdessa vuodessa tuli lapsi lisää, mutta kuitenkaan ei näyttänyt siltä
kuin heidän elämänsä olisi muuttunut sen kurjemmaksi. Hekin osasivat
hymyillä ja laskea leikkiä, ja Ragnahan vasta hymyilikin kauniimmin
kuin kukaan muu somasti kaartuvilla huulillaan. Ei heidän elämänsä
ollut kehuttavaa, kaukana siitä, mutta hekään eivät tienneet kaivata
parempaa, joten päivät saattoivat kyllä kulua tuottamatta ylivoimaisia
ikävyyksiä ja suruja. Heidän elämänsä olisi voinut olla vielä paljon
hullummallakin tolalla.
Kun oli päätetty, että Edevart lähtee markkinoille, niin eikös
Ragnankin päähän pistänyt pyrkiä mukaan. Mutta mitä sinä otat
päällesi? ihmetteli Teodor, et suinkaan voi tuollaisenakaan lähteä?
Enpä kylläkään, myönsi Ragna, ja niin hänen täytyi luopua aikeesta.
Mutta kumpikin he olivat yhtä kevytmielisiä, yhtä herkkiä noudattamaan
päähänpistojaan. Vene ei kantanut enää yhtään henkeä lisää, ja miten
lasten kävisi? Mutta hamekankaan tuon sinulle markkinoilta, lupaili
Edevart. Kuinka hyvä sinä olet! ihasteli Ragna. Sitten voin taas
näyttäytyä ihmisten joukossa ja käydä kirkossakin.
Ragna rukka! Hän oli sentään kovin kärsivällinen köyhyydessään. Hän
olisi voinut käyttää kirkkovaatteita arkisin, jos vain olisi syntynyt
niin varakkaaksi. Ja sen sijaan että nyt kaikki halveksivat häntä
huonona ihmisenä, olisi kirkkoherralle ollut kunniaksi, jos sellainen
ihminen olisi istunut kirkonpenkissä saarnaa kuuntelemassa.
Edevart ei voinut koskaan unohtaa, kuinka hän kerran lapsena oli
auttanut Ragnaa etsimään lumesta kiiltävää nappia. Siinä oli kruunu,
se oli kaunis ja kiiltävä nappi, tytölle oikein aarre. Yhä vieläkin
tunsi Edevart mielensä liikuttuvan nähdessään Ragnan, hänen kävi
tätä niin sääliksi. Ragnalla oli ihmeellisen sievät kädet, sillä
tämähän oli sellainen epäkelpo, joka ei tehnyt niillä juuri mitään.
Ja mitäpä hän olisi niillä erikoista tehnytkään? Kurjuus oli kerta
kaikkiaan saanut hänet kynsiinsä, ja hän oli käynyt veltoksi nähdessään
sen auttamattomasti vain kasvavan kasvamistaan. Teodor saattoi
sanoa vaimolleen näinkin: Kun kerran kävit viime yönä Karoluksen
perunakuopassa, niin olisit voinut yksin tein ottaa sen verran, että
olisivat riittäneet koko viikoksi! Mihin Ragna saattoi vastata: Niinpä
kyllä, kumpikin voisimme tehdä paremmin kaiken mitä teemme!