Jälleen Poldenissa.
Suuria muutoksia kahtena viime viikkona.
Jo laivaa Edevart oli hämmästyksekseen tavaillut oman nimensä
alakannella näkemänsä tavaralaatikon kupeessa. Hän rupesi katselemaan
ympärilleen tarkemmin ja huomasi, että oli vielä toisiakin laatikoita,
myttyjä ja tynnyreitä, joissa niinikään oli hänen nimensä. Niitä oli
kokonainen iso tavaralähetys. Olipas tämä jotakin! Edevart kutsui
toverinsakin katsomaan pyytäen kuulla tämän ajatuksen August sanoi
oitis. — Ne ovat tietenkin häneltä! — Keneltä ihmeen häneltä? — Ka,
siltä naiselta, joka lähti Amerikkaan. Nämä tavarat ovat Trondheimista.
— Edevart sujautti kätensä taskuun. Tietysti! hänellä oli yhä vielä
taskussaan Paulinen kirjoittama pitkä tavaraluettelo. Lovise Magrete ei
siis ollut voinut saada sitä käsiinsä, ja vaikka olisi saanutkin, niin
milläpä rahoilla hän olisi ostanut tavaroita sellaiset määrät! Pahus
tämän arvoituksen selvittäköön!
Edevartin matkalippua kirjoittaessaan perämies virkkoi hänen nimensä
kuullessaan: Jahaa! Meillä on teille tavaroita. Niitä onkin koko joukko.
Edevart oli vähällä jo vastata paukauttaa, ettei hän tiedä mitään koko
asiasta, kun August ehätti väliin sanomaan: Eipähän se mies ensimmäistä
kertaa osta koko kaupan täyttä tavaroita kerrallaan!
Toverusten arvo kohosi kovasti toisten matkustajien silmissä, heihin
katsottiin kunnioittaen, vaikka he matkustivatkin vaatimattomasti
kansilipulla. Varmaan suuren kauppamiehen oikkuja.
Kotisatamassa arvoitus selvisi. He näkivät Joakimin ja Teodorin
tulleen Karoluksen kahdeksanhangalla hakemaan tavaroita kotiin. Siinä
oli selitys: Joakim oli palannut Kvæ-vuonolta runsaat sillirahat
kukkarossaan ja pelastanut kaupan.
Augustkin oivalsi sen oitis, mutta se ei vaikuttanut häneen yhtä
valtavasti, hän ei mennyt "polvilleen". Kun perämies tuumi, että
tavaroita oli varmaan kymmenentuhannen kruunun arvosta, August
virkkoi rauhallisesti: Hänellä onkin oikein paremmanpuoleinen kauppa
Poldenissa! — Onko sitten tarkoitus ajaa Gabrielsen nurin vielä toiseen
kertaan? — Hm, tuumi August, ei kai siinä lopultakaan ole muuta neuvoa.
Edevartilla ei ollut sisua lyöttäytyä mukaan tähän hauskanpitoon. Hän
tunsi itsensä nöyryytetyksi eikä kyennyt sitä salailemaan. August
puheli hänelle yrittäen rohkaista toveriaan: viime kerralla hän ja
Edevart olivat tulleet Poldeniin mahtavina miehinä ja nähtävyyksinä,
eivätkä he tälläkään kertaa suinkaan tulleet kulkureina eivätkä
kerjäläisinä. Aina toki jotakin valkenee, älä huoli surra! lohdutteli
August.
Joakim tervehti heitä hieman hämillään: Lähettivät meidät hakemaan
kaikkia sinun tavaroitasi. Pauline ei antanut siunaaman rauhaa.
August virkkoi itsetietoisesti, hymyillen alentuvan ystävällistä hymyä
kuin anteeksi pyydellen: Kuinka tiesit meidän tuovan tavarat juuri
tässä laivassa? Etkö luule Paulinen saaneen sähkösanomaa! Edevartista
ei ollut mihinkään.
Toverukset lähtivät toisten mukana kotiin kahdeksanhangassa. Matkalla
Joakim kertoi ofotilaisen, vanhan jahdin laivurin, purjehtineen ykskaks
matkoihinsa maksamatta työväen palkkoja. Oli luvannut lähettää rahat
jälkeenpäin etelän puolesta. Siinä nyt kaikki kalankuivaajat saivat
pitkän nenän ainoaksi palkakseen koko kesän raadannasta!
Asia on sillä tavalla, puuttui Teodor puheeseen, että jollei meidän
nuottakuntaa olisi onnistanut Kvæ-vuonolla, ei mikään mahti olisi
pelastanut Poldenia! Teodor oli pakahtua ylpeydestä, hän oli ansainnut
hyvästi rahaa eikä suinkaan kätkenyt kynttiläänsä vakan alle. Hän oli
ostanut uudet roimasaappaat, joissa oli punaiset varrensuut, niin että
hän oli komea katsella. Mutta August ei ollut häntä näkevinäänkään.
Kiusallinen ajatus, että Joakimin oli täytynyt panna rahansa kauppaan,
jottei saanut käyttää niitä uuteen navettaansa! Mutta siihenkin
tottui vähitellen, ja Edevart antoi Paulinelle helmisormuksen, jottei
hänenkään olisi tarvinnut tulla aivan tyhjin käsin. Ja tottahan toki,
Herra nähköön, ilmestyisi jotakin, millä hän taas voisi kohottaa
arvoaan ihmisten silmissä. Joakim ei ollut mitään huomaavinaan,
vaan lainasi hevosen ja vedätti tavarat rannasta kauppaan, avasi
pakkalaatikot ja kääröt ja vieritti tynnyrit kellariin puhellen
koko ajan leikkisästi isolle veljelle, miten hän muka aikoi kiskoa
vaivoistaan kunnollisen päiväpalkan. Pauline täytti kaupan hyllyt ja
laatikot ja käveli kovin mahtavana tiskin takana.
Olettepa ostaneet tavaroita oikein enemmänkin, virkkoi Edevart.
Tuo Joakimhan se... vastasi Pauline kuin anteeksipyydellen.
Mikäpä siinä auttoi? tämä tuumi. Ei tässä saanut Paulinelta siunaaman
rauhaa.
Vai et saanut minulta siunaaman rauhaa?
Niin, voitko uskoa Edevart! Ihan heittäytyi pitkäkseen lattialle ja
potki ja huusi kuin veitsi kurkussa!
Kyllä sinä osaat! nauroi Pauline.
No ihan kuin olisi saanut raivonpuuskan! jatkoi Joakim järkähtämättä.
Pelkkää leikinlaskua ja hyväntuulisuutta koko ajan. Ei ainoaakaan
tyytymätöntä ilmettä, ei nenännyrpistystä; ja kun sitten tavarat olivat
kaikki paikoillaan, Joakim lähti rauhallisesti työhön pelloilleen.
Se poika muisti hyvästi, mitä oli nuorena oppinut, niin että lausui
vakavasti: Toinen menee pellolleen, toinen kauppaliikkeeseensä; en
huoli vaihtaa teidän kanssanne!
Joakimilla ei ollut hätäpäiviä. Heinälato oli niin täynnä, että seinät
uhkasivat pullistua ulos. Sinne ei mahtunut enää lisää kuormavitsan
täyttäkään, eikä hän enää sinä vuonna voinut rakentaa lisää, ei toki.
Mutta hän puuhasi yksissä tuumin toisen miehen kanssa, jonka oli
vieläkin mahdottomampi joutua neuvottomaksi ja jonka nimi oli Ezra.
_Hänellä_ oli kyllä tilaa sekä heinille että Joakimin ostamalle uudelle
lehmälle. Niinpä siis kaikki sujui niin hyvin, ettei paremmasta apua.
Mutta entäs August? Murjottiko hän alakärsänä loukossaan, virkkamatta
luotua sanaa? Kaikkia vielä! Polden oli kahden viime vuoden aikana
muuttunut hänelle uudeksi paikaksi, niin että hän riensi paikasta
toiseen vastustamattoman toimintahalun ajamana tarttuen toimeen,
missä tarvittiin. Ensiksi hän auttoi jonkin aikaa Joakimia, mutta
saatuaan kuulla, että Karoluksen heinänteko oli vielä kesken, hän lähti
suoraa päätä tämän luo, tempasi viikatteen käteensä ja niitti pari
päivää yhteen menoon kuin aika mies. Tuo August oli kerta kaikkiaan
merkillinen otus, niin sukkela ja aina valmis tarttumaan uuteen
yritykseen, ja valehdellakin osasi niin, että se oli jo suoranaista
valheen väärinkäyttämistä. Kaikki pitivät hänestä; hän oli usein
uskollinen ja avulias aivan omaksi vahingokseen asti, mutta tiukan
tullen saattoi heittäytyä niin tunnottomaksi, että se jo enemmän
kuin hipoi rikollisuutta. Nyt hän oli täällä taas, mutta komeat
saappaat, joissa oli alaskäännetyt varrensuut, olivat kai unohtuneet
jonnekin matkan varteen; vaatteet olivat kuluneet ja nukkavierut,
eikä matkatavaroita liioin ollut muuta kuin pahainen merimiehensäkki;
mitähän se oikein merkitsi? August suvaitsi selittää jättäneensä
matkatavaransa etelänpuoleen ja ottaneensa mukaansa ainoastaan kaikkein
välttämättömimmän.
Hän lähti Ezran luo tarkastuskäynnille. Augustin rohkeita neuvoja
ja kuvauksia oli kiittäminen siitä, että uudispaikasta oli paisunut
sellainen emätalo, jollainen se jo oli — ja aikaa voittaen siitä tulisi
koko seudun kumma ja ihme. August otettiin siis talossa vastaan kuin
kunniavieras konsanaan.
Olettepas saaneet täällä aikaan suurenmoista! puheli August nyökäyttäen
päätään. Itse en olisi voinut tehdä sen paremmin näin vähässä ajassa.
Mutta mitä ihmettä sinä, Hosea, täällä teet? hän tämän nähdessään
kysäisi muka hämmästyneenä.
Ezra oli heti mukana samassa juonessa: Mitäpä muutakaan kuin pyörii
minun jaloissani.
Kuulutte olevan naimisissa?
Niin no, luuletko, että hänestä olisi muuten päässyt hetkeksikään
rauhaan!
Hosea puuttui vuorostaan puheeseen: No no, olehan nyt vähemmällä, että
saan kertoa Augustille oikein jäljilleen, kuinka kaikki kävi. Sillä
niin asia on, jos totta puhutaan, etten minä olisi ollenkaan hänestä
huolinut, en toki alunkaan, mutta hänpä uhkaili menevänsä hirteen.
Hihhihhii! Olettekos ennen kuullut ja nähnyt mokomaa härkäpäätä!
Olipa mukavaa, että tahdoitte toinen toisenne, sanoi August siihen.
Augustia pyydettiin käymään sisään ja kestittiin parhaan mukaan.
Vieraan mielestä tupa oli viihtyisä ja mukava. Mutta olitpa sentään
pöllö, hän virkkoi sitten Ezralle, kun et tehnyt tätä mökkiäsi
isommaksi yksin tein. Sillä ainakin Hoseasta päätellen saatte pian
perheen lisäystä.
Eikö mitä! Ezra pudisti päätään kovin viattoman näköisenä. Muuten vain
on laiskuuttaan lihonut ja paisunut...
Hosea oli samassa hänen tukassaan kiinni: Kyllä mi sinut lihotan ja
paisutan!
Mentiin kaikki yhdessä perunamaalle mäen ylärinteelle. Ezra tonkaisi
multaa näyttääkseen, miten isoja mukulat jo olivat. Katsokaapas,
kohtapuoleen jo täysimittaisia perunoita! He laskeutuivat suolle —
tuolle ihanuuden ja siunauksen suurelle lähteelle. Olki oli nyt kolmen
jalan pituista, ja tähkäpäät alkoivat nuokkua jyvien painosta. Siellä
täällä vilja oli hiukan laossa, mutta siitä ei ollut enää vaaraa. Jyvät
pääsisivät kyllä tuleentumaan leikkuuajaksi.
August oli ihmeissään, karautteli kurkkuaan ja nyökytti päätään, mutta
ei virkkanut sanaakaan. He menivät vielä kauemmas suolle, hän hyppi
paikoillaan koettaakseen, hytkyikö pohja vielä. Ei hytkynyt enää. Vesi
virtaili iloisesti liristen kuivatusviemärissä, ja kaikki epälukuiset
salaojat olivat kuivattaneet entisen hyllyvän rimmen lujaksi kamaraksi.
Yli koko aukean puski siellä täällä pientä lehtipuun vesaa, jotka
olivat päässeet juurtumaan kuivaneeseen maaperään.
August tunsi kunnioitusta tähän maahan uhrattua tavatonta, sitkeää
työtä kohtaan; mutta tietysti oli maailman ympäri purjehtineen miehen
täytynyt nähdä ihmeempääkin: Tämä niin muistuttaa mieleeni muutamaa
paikkaa Australiasta. Kävin siellä kerran; mutta se suo oli paljon
suurempi, ja kuivatusviemärikin oli kuin oikea kanava, ja siinä oli
niin paljon vettä, että siinä käytettiin vesimyllyä. Niin. Ja syksyllä
sitten ei vedätetty jyviä suoraan kotiin, vaan ne jauhatettiin ensin
myllyssä jauhoiksi ja vedätettiin sitten täydet jauhosäkit kotiin. Nyt
kai kysytte, mihin semmoinen jauhojen paljous saatiin mahtumaan? Kas
niillä elätettiin tuhat sikaa, ja sitten myytiin niitä vaunulasteittain.
Kuulijat nyökkäsivät alistuvan näköisinä.
August alkoi jo samassa lohdutella. Olihan tässäkin aika iso aukea, ja
paljon oli vettä tässäkin viemäriojassa. Näin silmämäärällä arvioiden
— ja minä osaan arvostella asioita yhdellä silmänluonnillakin — täytyy
ihmetellä, että olettekin saaneet kaiken toimeksi. Sanokaa minun
sanoneeni!
Nuori pariskunta ei voinut sallia silmiensä kostuvan, mutta Augustin
puhe liikutti heitä syvästi, ja Ezra sai sanotuksi: Vai niin tuumit!
Niin, niinpä vähän tuntuu itsestämmekin!
Montako lehmää teillä on?
Kaksi. Ja sitten vasikka.
Ensi vuonna niitä on kolme, lisäsi Hosea.
Ezra: Asia on sillä lailla, että eukko tahtoo paljon lehmiä, mutta ukko
hevosta. En tiedä oikein, kumpi hankitaan ensin.
Hosea mutisi itsekseen — kai oli sanonut samaa satoja kertoja ennenkin:
Hevosesta ei heru maitoa eikä voita!
August alkoi tuumia asiaa. Vaikkei hän ihan pystynyt neuvomaan
kaloille, missä niiden oli meressä uitava eikä taivaankappaleille,
miten niiden oli kuljettava, ei sentään ollut toista hänen vertaistaan
keksimään keinoja ja hyviä neuvoja. Ezran täytyi saada hevonen.
Entä miten se asia on? Kuuluuko suosta vielä huutoa? Ei kuulu. Ei ole
kuulunut sen sunnuntain perästä, jona kuului kaksi huutoa peräkkäin.
Molemmat veijarit katsoivat toisiinsa kovin viattoman näköisinä. Hosea
seisoi siinä vieressä vaarallisine tietoineen kaikkineen uskaltamatta
kohottaa katsettaan.
Lähdettiin katsomaan rakennuksia. August tarkasti ladon ja navetan,
mittasi varmana kuin asiantuntija ainakin vaaksanmitalla pilttuut
nyökäten hyväksyvästi, mittasi navetanylisten oven, josta isojen
heinäkuormien piti mahtua sisään, ja nyökkäsi taaskin. Sitten hän hyppi
paikallaan koetellakseen, kantoiko ylisten lattia hevosen, ja nyökkäsi
taas kaikelle.
Hänen lähtiessään Ezra kysäisi epävarmasti: Mitä luulet, voisiko
hevosen ottaa jo tänä vuonna?
Tänä vuonnako? Ei, ette voi elättää hevosta ja kolmea lehmää sillä
niittyalalla, joka teillä toistaiseksi on raivattuna.
Niin, eipä kai.
Mutta kuitenkin, August jatkoi, hevonen teidän on saatava. Ja sitten
hän meni matkoihinsa.
August kuohui taas toimintatarmoa ja tartutti sitä toisiinkin.
Polden oli jälleen muuttunut uudeksi, ja Ezran uudispaikka oli hänen
sydämellään. August meni suoraa päätä Edevartin puheille ja sanoi, että
Ezran on saatava hevonen vielä samana vuonna.
Hm, kyllä kai, kyllä kai Ezran pitää saada hevonen ..
Niin juuri. Siispä Augustin ja Edevartin on tartuttava lapioon ja
lähdettävä ojittamaan suosta niin iso ala lisää, että siitä saa vuoden
heinät hevoselle. Ymmärrätkö?
Edevart ei pitänyt kiirettä. Joakim päätyi kuulemaan keskustelua, ja
hänen mielenkiintonsa virisi oitis, mutta Edevart vitkutti asiaa —
laiskanpulskea mies, jolla alkoi jo olla vähän ihravatsan alkua.
Ethän sinä ole vanha vaivainen! toimitti August. Jos on omia puheitasi
uskominen, niitit koko Doppenin heinät yhdessä ainoassa yössä! Ezralla
on rahaa vihantarehun ostoon, hän ottaa sinulta, Joakim, ruokolle yhden
lehmän, josta saa lantaa uudisviljelykseensä. Hän ansaitsi kyllä sen
verran, että saa ostetuksi hevosen, eikö niin? Mutta saatte lainata
hänen hevostaan ajoihin, mitä vähän tarvitsette täällä kaupalla
tavaroita vedättämään. Ymmärrätkö? Kas tuossa lapio!
No niin, toverukset kävivät suon kimppuun. Sattuessaan sille päälle
molemmat huhtoivat kuin hullut. He korvasivat taidon ja tottumuksen
puutteen raa'alla, hillittömällä voimalla eivätkä säästäneet itseään,
mutta niinpä täytyikin ihmetellä, miten paljon he saivat jälkeä päivän
mittaan. Ezralle itselleen ei jäänyt muuta työtä kuin kävellä kuokka
kädessä noiden vimmatusti rehkivien miesten kinterillä, ja Hosean
täytyi laittaa ruokaa pitkin päivää, niin suunnaton ruokahalu heillä
oli. Tämä oli hauskinta aikaa, mitä Ezralla vielä oli uudispaikallaan
ollut, ja kaikkein hupaisinta oli aamulla, kun Edevart ääneen valitteli
kipeytynyttä selkäänsä, ennen kuin sai sen vertymään.
<tb>
Kesä alkoi kallistua syksyyn. Toverukset olivat ja elelivät yhä vielä
kylässä ansaitsematta killinkiäkään. Oliko se heidänlaistensa miesten
arvon mukaista elämää! Kumpaakin se kiusasi ja harmitti. Pauline
hyöri tiskinsä takana käyden kauppaa; kaikki sujui hyvin niin kauan
kun nuottakunnan miehillä oli rahaa, jota saattoivat sirotella ympäri
kylää, sillä loppujen lopuksi se sentään löysi aina kauppaan. Mutta
mitäpä apua siitä toveruksille oli? Ei yhtään mitään. Edevartin piti
näön vuoksi olla Paulinen kaupassa, mutta hän piti mokomaa puuhaa
itselleen kokonaan sopimattomana ja sanoi aina: Minusta nähden tee,
miten itse tahdot! August puolestaan oli myös mies, joka ei ottanut
maksua työstään. En ole pienen rahan tarpeessa, hän virkkoi ylpeästi.
Mutta kyllä vain he kumpikin olivat sekä pienen että ison rahan
tarpeessa. Monet vuodet he olivat kuljeskelleet vapaina kuin taivaan
linnut. Aina oli ote päässyt luiskahtamaan heidän kädestään; he olivat
kyllä saaneet sitten uuden otteen, mutta sekin oli päässyt heltiämään.
Siinä siis oltiin. Edevart varsinkin oli ahtaalla. Ofotilainen oli
purjehtinut matkoihinsa maksamatta vieläkään hänelle vanhaa lainaansa,
Fosenlandetin Knoffeille hän oli velkaa ehkä enemmän kuin Doppenin
hinnan, ja kaiken kukkuraksi nyt toden teolla vaadittiin loppua vanhan
Martinus keulamiehen lehmän hinnasta, josta hän oli mennyt takuuseen.
Se ei olisi voinut tulla enää sopimattomampaan aikaan, mutta mikäpä
siinä auttoi muukaan kuin pitää silmä kovana ja vastata reippaasti:
Kyllä, kyllä! Odottakaahan hetkinen! Ei hänellä ollut muutakaan neuvoa.
Edevart haki Augustin käsiinsä, ja toverukset ryhtyivät yhdessä
pohtimaan kysymystä. — Sinun täytyy neuvoa kysyjä suoraa päätä
kauppaan, tuumi August. Tee paperi! — Mitä? Omaan kauppaaniko? — Mutta
hän kirjoitti kuin kirjoittikin paperin, jonkinlaisen kuitintapaisen:
On saanut kaupasta rahana ja tavaroina sen ja sen summan. Edevart
Andreassen.
Jos nyt vielä sattuu jotakin, hän ei enää sitä kestä. Kovinpa olet
alakärsänä, tuumi August. — Tahtoisin vaipua maan alle! valitti
Edevart. Hän tuumi ja pohti. Talvi oli tulossa, ei hän hevin voinut
lähteä enää uutta kertaa Lofooteillekaan. Mutta mikä sitten neuvoksi?
Säkki selkään ja kiertämään maita ja mantereita? Se ajatus ei tuntunut
pelottavalta, mutta oli se sentään kovin alentavaa kauppamiehelle,
jolla oli oma kauppansa! Hän aprikoi aprikoimasta päästyäänkin.
Augustille hän sanoi: Voisinhan yrittää taas kaupantekoa, lähteä
kiertelemään säkki selässä. Mutta en tiedä, miten päästä alkuun.
Minulla ei ole lainkaan tavaroita.
August vastasi: Samaa olen itsekin ajatellut. Eikö sinulla ole
tavaroita? Otat vanhat tavarasi täältä kaupasta, niin että siitä
riittää meille molemmillekin.
Edevartia ei haluttanut enää rasittaa kauppaa. Niinpä hän sanoi: Meillä
ei ole rahaakaan.
Eikö rahaa?
Muutama vaivainen killinki, siinä kaikki. Emme voi lähteä matkaan ihan
paljaina miehinä. Jos eukot pistävät käteen talarin setelin, josta
pitää antaa takaisin, niin siinä oltiin. Täytyy meillä toki olla edes
vaihtorahaa.
Kaipa siihen neuvo keksitään, tuumi August.
Niinpä niin, Augustillakaan ei ollut mitään kulkukauppiaaksi rupeamista
vastaan. Päinvastoin; hän itsekin oli ajatellut asiaa, kaupankäynti oli
taas uutta. Kuljeksiva elämä houkutteli. Seuraavana päivänä hän sanoi
Edevartille: Nyt sekin Teodorin tomppeli on kultasormuksen ostopuuhissa.
Älä ihmeessä?
Itse kehui niin.
Edevart ihmeissään: Mutta eihän sinulla ole kultasormusta.
Onpahan niinkin. Et tietenkään ymmärrä, sillä ethän ole ruudinkeksijä
etkä ole koskaan ollutkaan. Mutta kyllä minä hankin meille molemmille
vaihtorahoja, jos vain autat minua ensi yönä.
Edevart vainusi varkautta ja rikosta, ja pudisti päätään.
Et suinkaan ajattele, että meidän pitäisi se sormus varastaa? Ei sinun
tarvitsisi tehdä puolestasi muuta kuin seisoa katsomassa tiellä, ettei
tule ketään ihmisiä.
En tiedä, uskallanko lähteä sinun matkaasi, vastasi Edevart empien.
Jäät siis mieluummin mätänemään paikoillesi tänne Poldeniin?
Ilta oli kuin tilauksesta hyvin pimeä, ja toverukset lähtivät
matkaan. Augustilla oli lapio ja pihdit, joilla kaupassa väännettiin
tavaralaatikoiden kansilaudat auki. Edevart seurasi toveriaan sanaakaan
virkkamatta.
He lähtivät kävelemään kirkkotietä. August oli koko ajan hiukan edellä.
Hän harppaili nopeasti kuin ainakin järkähtämättömän päätöksen tehnyt
mies, mutta talojen kohdalla teki sentään pienen kierroksen. Minne
oikein ollaan menossa? kysäisi Edevart viimein. Et saa puhua! kahahti
August vastaukseksi.
He kävelivät tunnin verran, talo talolta pappilan metsään asti, ohi
senkin ja päätyivät siten pappilan maille. August pysähtyi hautausmaan
aidan viereen ja puhui hiljaa: Seiso sinä tässä! Jos joku tulee, tule
vain minun luokseni hautausmaalle! Yksikään ihminen ei uskalla tulla
jäljessäsi tänne. Mutta kävele hyvin nopeasti ja ikään kuin leijaillen
hautojen välillä!
Tämä on pyhänryöstöä, tuumi Edevart kauhistuneena. August aikoo
murtautua kirkkoon, mutta mitä hän sitten lapiolla...? Ääneen hän
sanoi: Alanpa pelätä sinun aikovan murtautua kirkkoon.
Pöllö! tiuskaisi August vastaukseksi. Kirkko saa minusta nähden olla
koreasti rauhassa.
Mutta mitä sinä sitten aiot? Sano, mies, kun kysyn.
August ärähti: Suu poikki! Minä tiedän, missä miehen hauta on, irroitan
kauniisti turpeet ja asetan ne sitten takaisin paikoilleen.
Hautaanko sitten aiot tunkeutua?
Ihan niin. Hänellä on sormessaan minun sormukseni, se paksu
kultasormus, josta maksoin kolme talaria. Muistan kyllä, kummassa
kädessä se on, ja muistan sormenkin, niin ettei minun tarvitse etsiä
eikä haparoida.
Edevartia puistatti. Kuule, August, hän kuiskasi, sen sinä jätät
tekemättä.
Pidä suusi kiinni ja seiso tässä! sähähti August vastaukseksi ja oli
samassa jo tiessään.
Yö oli pimeä. Edevart ei nähnyt pitkälle, mutta kuunteli sitä tarkemmin
ja kuuli Augustin kaivavan maata. Muuten ei kuulunut rasahdustakaan.
Edevart oli aluksi kovin levoton säpsähtäen joka kerta, kun luuli
kuulevansa liikettä tieltä; olihan hän joka tapauksessa mukana
syntisessä työssä, häpäisemässä haudan rauhaa! Mutta kun minuutit
kasvoivat neljänneksiksi ja näistä karttui puolituntinen ja sitten
kokonainen tunti, hän alkoi hengittää keveämmin, niin että jo uskalsi
istahtaakin hetkiseksi veräjänposkeen. Pimeästä häämötti jotakin
vieläkin mustempaa kuin muu maailma: Augustin kaivama multakasa.
Vihdoin hän kuuli kuin maan alta valittavaa kitinää. Varmaankin naulat
narisivat Augustin irrottaessa arkun kantta. Edevart oli samassa
jännityksessään jaloillaan eikä tohtinut enää istuutua.
Toverukset eivät kumpikaan milloinkaan unohtaneet tätä yötä, eikä
heille kuitenkaan tapahtunut yhtään mitään. Mutta molemmat olivat
täysin selvillä siitä, että he olivat silloin olleet jumalattomilla
teillä. Augustkin, joka yritti purra luontonsa, näki pahoja unia
ja heittelehti öisin vuoteellaan pitkät ajat perästäpäin. Ei kai
ollut tottunut ryöstämään hautoja, niin että menetteli hätiköiden ja
epävarmasti. Sen hän tiesi, että täytyy olla mahdollisimman varovainen,
ei saa kolistella eikä lausua ääneen sanaakaan, sillä kirkon ikkunat
olisivat helähtäneet, eikä saa ääneen kirotakaan, vaikka sattuisikin
repäisemään kätensä arkun nauloihin. Hänen täytyi purra hammasta ja
olla välittämättä toverin vastaväitteistä.
Ei sillä hyvä, että sai arkun kannen auki, yön pimeydessä täytyi vielä
hakea oikea sormi, ja se oli inhottavin osa koko urakasta. Tuoreen
ruumiin käden ja sormen August olisi silmiä puhkovassa pimeässäkin
helposti löytänyt käsikopelolla, mutta tässä oli asia toinen. Arkussa
oli vain luita ja vaaterääsyjä, ja kaiken muun hyvän lisäksi ruumis
oli pitkällä matkalla kääntynyt arkussa. Mihin kummaan kädet olivat
joutuneet? Hän alkoi etsiä ruumiin keskipaikkeilta. Ei mitään.
Tuota etsimistä ja kopeloimista tuntui kestävän kokonaisen iäisyyden.
Edevart ei enää jaksanut odottaa, vaan lähti vartiopaikaltaan
hautausmaalle. August oli raottanut arkun kantta vain toisesta päästä
ja pistänyt lapion kiilaksi arkun ja kannen väliin pitääkseen sen auki.
Hänen toinen kätensä haparoi arkun sisällystä.
Edevart kuiskasi hautaan: Kuule! Tule pois, August!
August oikaisihen ja sähähti raivoissaan hampaiden välistä: Pääsetkö
pois siitä, pääsetkö matkaasi, tai vieköön sinut paholainen nahkoineen
päivineen!
Saat mieluummin myydä minun sormukseni.
Vai myydä sinun sormuksesi! Hohoh, ei muuta mitään! Ja antaa
haudankaivajan löytää minun sormukseni ja pitää sen, niinkö häh? Tuki
suusi!
Edevartin täytyi palata takaisin, ja August ryhtyi taas arkkua
kopeloimaan, Hän huomasi pian, ettei auttanut hapuilla umpimähkään,
vaan täytyi aloittaa toisesta päästä ja tutkia koko ruumis tuuma
tuumalta. Huh! Inhottavaa työtä! Mitä kaikkea hän saikaan sormiinsa!
Enimmäkseen vaaterääsyä, usein luun, silloin tällöin napin, väliin
taas jotakin kamalaa, tahmeaa, joka tarttui kuin sitku sormiin. Napit
narrasivat useaan kertaan häntä uskomaan, että hän jo oli löytänyt
etsimänsä, ne kun olivat pieniä ja pyöreitä kuin sormus. Ruumis oli
arkussa täysissä pukimissa, niin että siinä oli sekä takin että
housunnapit. Mutta August ei hellittänyt. Saatuaan vihdoin viimein
sormuksen käsiinsä hän ei enää malttanut, vaan kuiskasi puoliääneen
toverilleen: Jo löysin! Edevart kuuli hänen nyt sovittelevan kantta
paikoilleen, naulat kitisivät ja narahtelivat taas.
Tietenkään August ei malttanut siinä enää tehdä tarkkaa työtä. Hän
ei löytänyt vanhoja naulanreikiä eikä uskaltanut ruveta takomaan
kantta kiinni, vaan painoi sen miten kuten paikoilleen ja liikutti
sitä hiljalleen muutaman kerran edestakaisin, jotta naulat edes vähän
upposivat puuhun. Sitten Edevart kuuli hänen syytävän mullan takaisin
hautaan ja tallaavan aina väliin, jotta olisi mennyt tiukempaan.
Augustilla olikin miltei tärkein työ vielä jäljellä. Jäljet oli saatava
hävitetyksi näkymättömiin. Edevart kuuli Augustin huolellisesti
siivoavan ja siistivän haudan ympärystä. Lopuksi tämä vielä veti
käsillään nurmikosta viimeiset mullanrippeet, sitten vasta asetti
turpeet paikoilleen. Siihen hän pani paljon aikaa ja huolta, jottei
turpeiden väliin olisi jäänyt pienintäkään rakoa.
Vihdoin viimein August palasi.
Koettelehan! hän kuiskasi.
Edevart koetteli kädellään. Siinä oli sormus.
Edevart virkkoi: Anna lapio ja kirves minulle!
He kävelivät äänettöminä kuin varjot samaa tietä takaisin läpi pappilan
metsän. Rupesi satamaan.
Siitä tuli oikea syyssade, jota kesti kolme vuorokautta yhteen menoon.
Augustista tämä sattui mainiosti, tämä oli oikein onnenpotkaus.
Siunattu sade pitää varmasti ihmiset poissa hautausmaalta, huuhtoo
avatun haudan turvepeitteestä viimeisetkin jäljet ja liottaa nurmikkoon
varisseet ja tallautuneet multakokkareet, niin että kenenkään on
mahdoton huomata mitään. Tämä siunattu sade saa yrityksen onnistumaan,
tämä tuli kuin tilauksesta...
Ja sitten toverukset lähtivät taas kulkemaan säkki selässä
perunannoston aikoihin lokakuussa, pimeimmän syksyn suussa. Augustia
tuntui vetävän etelään päin. Edevartia alkoi epäilyttää, etteihän
kaveri vain pyrkinyt takaisin Fosenlandetiin, missä oli iskenyt
silmänsä toisen omaan. Edevartia ei koko asia liikuttanut vähääkään,
kun August vain ei ampunut sen naisen miestä, niinkuin oli uhannut.
Hän sanoi: Uskon sinun saavan piankin säkkisi tyhjäksi, niin että voit
ostaa uutta ensimmäisestä kaupungista, joka sattuu tiellesi! August
vastasi vain: Älä sinä minua sure!
Heidän tiensä erosivat. He eivät tavanneet toisiaan ennen kuin kesällä
Stokmarknesin markkinoilla.
Edevart purjehti nelihangallaan pohjoiseen Kvæ-vuonoon asti ennen kuin
ryhtyi kaupantekoon. Hän toivoi hiljaisessa mielessään, että näillä
seuduilla oli vielä rahaa kesällisen silliapajan ajoilta.
<tb>
Poldenin kaupan ja Gabrielsenin välillä syntyi kova kilpailu.
Jommankumman olisi lopuksi pantava ovensa kiinni. Gabrielsenilla,
olivat hyvänä turvana vaimon sukulaiset, jotka takasivat häntä, niin
että näytti jo siltä, ettei Pauline jaksaisi pitää puoliaan. Mutta
Pauline oli valpas ja varovainen, harkitsi aina, mitä ihmiset kunakin
vuodenaikana eniten tarvitsivat, ja järjesti ostonsa sen mukaan. Oikein
ajateltu, ettei hän ostanut paloöljyä kesää vasten, jolloin aurinko
paistoi yölläkin, eikä tupakkaa talven tullen, jolloin kaikki miehet
olivat Lofooteilla. Hän oli viisas ja harkitseva.
Joakim näki kaupan menestyvän hyvin, ja kun hän kerran oli päässyt
sen makuun, häneen meni ylpeyden paholainen. Gabrielsen ei saa kehua
voittaneensa! Joakim oli varovainen, ei koskaan ostanut enempää kuin
minkä voi oitis maksaa. Heitä olikin sattunut kaksi hyvää yhteen.
Pauline sisko toi tavaroiden tilauslistan, ja Joakim teki huoleti
tilauksensa sen perusteella. Trondheimin kauppiaat saivat tehdä kummin
halutti: jolleivät he suostuneet ostajan määräämiin hintoihin ja
ehtoihin, kaupat saivat jäädä tekemättä.
Pauline siskosta olikin kehittynyt koko kauppanero. Hän ei ollut niin
hyväntahtoinen; ihmiset eivät voineet suurestikaan luottaa hänen
armeliaisuuteensa yrittäessään hädissään pyytää velaksi. Pauline ei
ollut yhtä hyvänahkainen kuin Edevart tiskin takana seistessään.
Edevart antoi kyllä, kun sikseen oli, mutta Pauline osasi katsoa omaa
etuaan, punnitsi ja laski tarkkaan kaiken. Jos saatava oli liian kauan
maksamatta, hän ilman muuta huomautti velalliselle asiasta. Muutamat
ostajat tietenkin suuttuivat semmoisesta, jopa toiset uhkailivat,
etteivät ikinä enää astu jalallaankaan hänen kauppaansa. No niin,
jonkin aikaa he saattoivat pysyä poissa, mutta kyllä routa pian ajoi
porsaat kotiin, mikäpä heille muukaan neuvoksi? Saattoivat kyllä käydä
Gabrielsenin kaupassa, mutta tämä oli vielä paljon pahempi, haukkui
vielä poldenilaiset pahanpäiväisiksi siitä hyvästä, kun nämä — syyttä
suotta! — elättivät kauppaa omassa nurkkajuuressaan. Tahtoivat vain
saada hänet kumoon, niin kauppias väitti, eikä hän tahtonut olla
mokomien ihmisten kanssa missään tekemisissä, joilla ei milloinkaan
ollut rahaa. Pysykööt vain poissa hänen kaupastaan, jos niin haluttaa,
olkoot vain niin hyvät; kyllä hän vielä näyttää sille heidän
vaivaiselle Poldenin nurkkakaupalleen, kummassa ennen on telki ovella —
— —
Gabrielsen ei tahtonut mahtua nahkoihinsa, kun aika kului kulumistaan
eikä poldenilaisten sisarusten kauppa vain ottanut mennäkseen nurin.
Mutta oliko siinä sitten olevinaan järkeä, että haukkui ostajiaan
tuolla tavoin, sitä vaille ettei ajanut ovesta pellolle? Siitä oli
seurauksena, että Gabrielsenin kauppa alkoi käydä yhä huonommin.
Tämä taas vaikutti itse mieheen; hän kävi niin välinpitämättömäksi,
ettei viitsinyt enää käyttää kovaa kaulusta ja ajoi partansakin vain
sunnuntaiksi. Mikäs kauppias se sellainen on! Mutta Pauline? Kuinkas
hän? Hän oli käynyt niin hienoksi, että käytti kaulassaan valkoista
pitsikaulusta, ja sormessa hänellä oli helmisormus. Joka sunnuntai
hän kävi kirkossa, ja silloin oli aina rinnassa kultainen medaljonki,
jonka oli joskus aikoinaan saanut isoltaveljeltä ja joka tietysti oli
maksanut suuret rahat, kuinkas muuten! Eikähän Pauline olisi voinut
käydä niin koreana, jollei hänellä olisi ollut siihen varaa. Kyllä
noita lennätinlinjan tarkastusmiehen lapsia sentään oli vedellyt oikein
helkkarinmoisesti, heillä oli valtaa ja rahaa. Ihmiset puhelivat
sellaista, että näillä oli joka sunnuntai päivälliseksi lihaa!
Oli miten oli, Poldenin kauppa pysyi pystyssä, eikä kukaan voinut
syyttää Paulinea sellaisesta, että hän olisi itkenyt säälistä, kun
eukot kävivät kerjäämässä puolta naulaa kahvia velaksi. Niin hän ei
kylläkään tehnyt, mutta oli kaikin puolin rehellinen ja kunnollinen
ihminen, sitä ei kukaan voinut kieltää. Hän ei kitsastellut paria
rusinaa, kun naapurin lapset pistäytyivät kaupassa, ja eikös hän
vielä auttanut Martinus keulamiehen perhettä, vaikka olikin joutunut
maksamaan loput heidän lehmänsä hinnasta, josta Edevart oli ollut
takuussa?
Mutta nyt taisi itse riivaaja mennä Gabrielseniin, sillä hän halusi
saada aikaan ratkaisun. Hän pani kaikki yhden kortin varaan ja osti
tavaroita joukoittain, kasoittain, vieläpä mitä merkillisimpiä
tavaroita, hienompaa jos korkeampaakin, ja raskaitakin tavaroita kuten
tahkoja ja amerikkalaismallisia kaakeliuuneja. Niin, Gabrielsen saattoi
kyllä ostaa, mutta täytyi hänen kai itsensäkin ymmärtää, ettei hän
voinut saada kaikkia noita tavaroita kaupaksi. Tuo oli epätoivoista
hommaa tuollainen, hänen piti saada näyttää mahtiaan. Hyvä. Ihmiset
ryntäsivät hänen kauppaansa, hän kyni kylästä viimeisetkin killingit,
ja Poldenin kauppa oli monta viikkoa tyhjänä. Entä väsyivätkö Pauline
ja Joakim taisteluun ja pistivät teljen ovelleen? Ei sinnepäinkään.
Mutta Gabrielsenilla kävi kauppa kuin siimaa, hänellä oli tavaroita,
joita oman ja naapuripitäjien herrasväetkin ostivat, hänellä oli
silkkiä ja samettia, oli naistenhattuja ja kellonvitjoja ja ostokenkiä
ja mahdottoman kauniita pöytäliinoja, joissa oli ripsut ja tupsut,
ja painettuja kuvia ja vaikka mitä. Mitäpä turhaa tilaamaan moisia
tavaroita kaukaa kaupungeista, kun kerran Gabrielsenilta sai kaikkea?
Kaiken hyvän lisäksi Gabrielsen oli saanut myös ruokatavaroita ja
kaikkia mahdollisia herkkuja, juustoja ja hunajaa ja hedelmiä, joita ei
kukaan hieno ihminen voinut olla ostamatta. Oli ainoastaan yksi oikea
kauppias, ja se oli Gabrielsen.
Kului kappaleen matkaa talvea. Paulinesta alkoi olo käydä ikäväksi.
Hänellä oli yhäkin valkoinen kaulus kaulassaan, mutta ei ollut
ketään, kenelle sitä näyttää. Hänen ainoana työnään oli nyt puuhailu
kodissa, kaupassa ei käynyt ristinsielua. Joakim toimitteli omia
töitään, hoiteli perunoitaan ja ohriaan, sitten pui viljansa ja, kun
se aika koitti, lähti Karoluksen venekunnassa Lofooteille. Pauline jäi
yksin huolineen ja harmeineen. Kun ostajia ei käynyt, hän ei saanut
rahaa, millä ostaa uusia tavaroita, niin että hänen kauppansa näytti
sulkeutuvan itsestään.
Silloin tapahtui, että Edevart lähetti hänelle matkoiltaan rahakirjeen,
ei kylläkään paljon, muutaman talarin vain, pari kymmenentalarin
seteliä, mutta Pauline sai uutta rohkeutta. Voi sitä isoaveljeä! Nyt
tahtoi tietenkin ensinnä maksaa paperinsa, jolla oli ottanut rahaa
kaupasta; jäi vähän tähteeksikin, jonka Pauline sai käyttää miten
halutti. Kyllä isoveli sentään oli mies; kun ryhtyi asiaan, niin aina
siitä syntyi jotakin, sellainen hän oli! Epäilemättä Edevart itsekin
olisi tarvinnut nuo rahat, ja Pauline oli varma siitä, että Joakim
olisi raivostunut koko tarjouksesta ja kieltäytynyt ottamasta niitä
vastaan, mutta Pauline osti niillä uutta tavaraa. Kohta levisikin
kylään huhu, että Poldenin kauppaan oli tullut tavaraa, tosin ei
niin mahdottomasti kuin Gabrielsenille, mutta oikeita tarpeellisia,
välttämättömiä tavaroita, joita ihmiset todella tarvitsivat, muutamia
jauhosäkkejä, suurimoita, kahvia, amerikkalaista silavaa. Pauline
kirjoitti Edevartille vastauskirjeen kiittäen rahoista ja vakuuttaen,
että ne kyllä tulevat takaisin korkoineen. Ajat eivät tosin ole hyvät,
Pauline kirjoitti vielä; ihmiset alkavat puhua, että eräälläkin
kauppiaalla alkaa olla tiukat paikat, miten lopulta selviytyneekään.
Kävi äskettäin täällä Poldenissa puhumassa minun kanssani, mutta enpä
huoli siitä huudella. Tule nyt kotiin itse hoitamaan kauppaasi! Sinä
olet poissa ja Joakim on poissa, etten voi kysyä neuvoa keneltäkään,
vaan kaikki pitää tehdä oman tyhmän pääni mukaan... Ja sitten tapahtui
— keskellä helmikuuta, pahimmalla lumikelillä ja kireimmillä pakkasilla
— että Ytrepoldenin kirkkomiehet tiesivät kertoa Gabrielsenin kaupan
oven olevan taas kiinni, jo toiseen kertaan. Kas, Gabrielsen oli imenyt
vaimonsa sukulaisista kaiken, mitä irti sai, he eivät voineet mennä
uusiin takauksiin, ja viimeiset ja pahimmat vekselit eräytyivät juuri
maksettaviksi. Siinä lorun loppu.
Täytyy sanoa, että Gabrielsen oli selviytyäkseen pannut liikkeelle
kaikkensa. Hän oli käynyt pappilassa, lääkärissä ja nimismiehessä
pyytämässä nimiä, ei ollut säästänyt lukkari Johnseniakaan, jonka
turhamaisuutta moinen pyyntö kyllä hiveli, mutta hänenkin täytyi
sentään kieltäytyä niinkuin kaikki muut olivat kieltäytyneet. Loppujen
lopuksi Gabrielsen oli tullut Paulinen luo tarjoten hänelle tavaroita
polkuhinnalla, kun vain olisi saanut käteismaksun. Mitä ihmeen
tavaroita? mietti Pauline mielessään. Niitäköhän se nyt tahkokiviään
ja pyöreitä kaakeliuunejaan...? Mutta hän puheli kauppiaan kanssa
tyynesti ja hillitysti eikä heti töykeästi hylännyt tämän tarjousta.
Gabrielsen mainitsi suuria ja kalliita kapineita, jotka Pauline saisi
sillä hinnalla, minkä itse suostui niistä maksamaan. Siihen minulla
ei ole varaa, vastasi Pauline. Gabrielsen puhui välttämättömistä
tarvetavaroista, elintarvikkeista. Niitä olen juuri itse hankkinut,
virkkoi Pauline.
Ei, kauppoja ei syntynyt.
Talvi oli vielä ankarimmillaan ja ihmisillä tiukka aika, mutta sentään
päivät pitenivät käyden samalla valoisammiksi. Ja sitten maaliskuussa
Joakim tulla tupsahti kotiin Lofooteilta tuoden mukanaan — niin, tuoden
todellakin mukanaan rahaa koko Poldenille. Mitä ihmettä? Ofotilainen
oli maksanut kesäiset kalankuivausrahat, ja Joakimin piti jakaa ne
työssä olleille sen mukaan, minkä verran kukin oli saamassa. Olipa
se koko onnenpotkaus! Rahoja herahti lapsille ja aikuisille, melkein
jokainen Poldenin tupa pääsi osalliseksi tuosta siunauksesta. Summat
eivät kylläkään olleet suuria, mutta entiseen verraten koitti oikein
loistava aika, kulta-aika; kauppa sai perimättömät saatavansa, niin
että taas oli käyttövaroja. Ofotilainen maksoi vielä Edevartilta
ottamansa vanhan lainankin.
Oliko ofotilainen ykskaks muuttunut näin rehelliseksi? Rehellinen mies
hän oli aina ollut, hän oli kunnon mies, mutta hänen asiansa eivät
olleet luistaneet hyvin. Poika, Nils, joka kävi laukkukauppaa, oli kai
pannut hänen rahojaan menemään liiaksikin, tokko lienee ukolla ollut
enää paljonkaan jäljellä. Mutta vanha laivuri käsitti, ettei hän voi
seuraavana kesänä tulla kalalasteineen Poldeniin, ennen kuin edellisen
vuoden asiat on selvitetty, hänen oli siis välttämättömyyden pakostakin
oltava rehellinen. Mutta niin hyvään tarpeeseen hänen rahansa nyt
poldenilaisille tulivat, että nämä melkein siunasivat laivuria
siitä, että tämä oli viivyttänyt maksua, kunnes heidän hätänsä oli
suurimmillaan.
Edevart tuli kotiin vasta kun kevät oli muuttumassa kesäksi ja kaikki
taas vihantaa ja kaunista. Nelihanka oli ääriään myöten täynnä tavaraa,
ja hänellä tuntui olevan rahaista rahaakin sen verran, että hyvin tuli
toimeen. Ihme mies saamaan tavaraa kaupaksi! Hän oli ollut matkallaan
kaukana Ruijassa asti, myynyt nordlandilaisille kalastajille,
kveeneille, lappalaisille ja Norjan tilallisille, saanut kaupatuksi
villatakkeja ja öljytamineita ihmisille, joiden ei ennen ollut
pälkähtänyt päähänkään ostaa mitään.
Pauline oli iloissaan, toivoi näin saavansa venelastillisen tavaroita
omaan kauppaansa. Niitä et voi saada, selitti Edevart, minä vien ne
markkinoille.
Se tuuma oli siinnyt ja syntynyt Augustin aivoissa. Hänen täytyi aina
saada yrittää jotakin uutta. August oli ilmoittanut Fosenlandetista
käsin ostaneensa Knoffeilta tavaroita ja vuokranneensa jo
Stokmarknesista myyntikojunkin. Kun August oli huononpuoleinen
kynämies, hän oli tälläkin kertaa ilmoittanut aikeensa toverilleen
sähkösanomalla neuvoen tätäkin tuomaan nelihangallaan mahdollisimman
paljon tavaraa, jotta heidän markkinakojustaan saataisiin parempi kuin
useimmista muista. Itse hän aikoi tulla vuorolaivassa kaikki laatikot
ja nassakat ja tavaramytyt matkassaan.
August ilmeisesti hautoi mielessään oikein suuryritystä.
Päivänä muutamana Edevart sanoi veljelleen: Meidän olisi selvitettävä
asiat, mutta ehkä saan vähän enemmän rahaa, jahka olen ensin ollut
siellä markkinoilla.
Joakim oli oitis varuillaan: Mitkä ihmeen asiat?
No, kaikki viimesyksyiset tavarat.
Niistä minä olen jo saanut maksun.
Vai olet saanut maksun. Taisi tipahtaa suoraan taivaasta.
Olen kuin olenkin. Sinähän ostit ne navettatarpeet. Enkä ostanut.
Itsehän sinä ne ostit Lofootienosuudellasi.
Odotahan, niin saat kuulla! Pauline! huusi Joakim ovesta.
Senkin apina!
Silloin Joakimin sappi kiehahti, siitä olisi voinut syntyä oikein
käsirysy, jos olisi ollut syrjäisiä kuulemassa. Mutta nyt istui vain
isävanha tuvassa yrittäen päästä selville siitä, mistä pojat oikein
riitelivät. Molemmat tuntuivat olevan oikeassa. Mitä ihmettä te nyt
taas? hän kysäisi kummissaan.
Edevart: Tuo Joakim on taas ihan hulluna.
Ei hän minun mielestäni ole niinkään hupsu, tuumi isä. Kumpikin olette
saaneet hyviä lahjoja, josta teidän sietää kiittää Jumalaa.
Pauline tuli. Hän mitteli katseillaan ensin toista, sitten toista
kysyen lopuksi: Mitäs nyt?