Voi ei, ei, älä ajattele niin. Huomisiltanahan jo ollaan Doppenissa.
Silloin Edevartin voimat pettivät. Hän kääntyi poispäin, mutisten:
Mutta minä en ole siellä.
Lohduttaakseen Lovise Magrete teeskenteli iloisempaa ja reippaampaa
kuin olikaan, lupasi kirjoittaa. Minä rakastan sinua, rakastan sinua
enemmän kuin ketään muuta koko elämässäni, sen saat uskoa.
Niin, mutta siitä ei ole ollut meille apua. Eroammehan kuitenkin.
Mutta kuulehan nyt, jatkoi Lovise Magrete ikään kuin itsekin olisi
lujasti uskonut omat sanansa: En osaa sanoa, voinko tälläkään kertaa
viihtyä Amerikassa. Varmaankaan en siellä viihdy, ja silloin tulen taas
sinun luoksesi. Olen siitä melkein varma. Tai ehkä sinä tulet minun
luokseni? Sehän voi myös olla mahdollista.
Niin, eihän mikään ole mahdotonta, virkkoi Edevart kuin äkkiä
rohkaistuneena.
Katsos nyt! Siispä emme nyt eroakaan iäksi. Se vain on muistettava,
että minä voin silloin jo olla sinulle liian vanha.
Vai liian vanha! Minähän olen sinua vanhempi. Ei, ei, kyllä minä
tiedän. Meidän pitää tavata, ennen kuin ehtii kulua kovin paljon aikaa.
Ja toivottavasti pääset nyt onnellisesti kotiin — —
Ei! virkkoi Edevart samassa häpeillen, kyllä minä sittenkin koetan
lähteä mukaan.
Lovise Magrete rupesi puhumaan kuin omaan pussiinsa: Ei ei, sitä sinun,
Edevart, ei pidä tehdä! Niin olisi vain vaikeampaa meille molemmille.
En ehkä itsekään jaksa pysytellä rohkeana koko aikaa.
Jos aiotte laivaan, niin joutuin veneeseen! kuului samassa huuto.
Kuului laivan vihellys. Syntyi yleinen hälinä ja hämminki. Kukin
sieppasi matkatavaransa, kiireessä käteltiin vielä viimeisiksi
hyvästeiksi, ei ollut aikaa suudelmaan. Mihin Haabjørg oli joutunut?
Sitä pyryharakkaa! Haabjørg! huusi äiti. — Täällä minä olen! tämä
kuului vastaavan jostakin. Lapsi oli osannut pitää varansa, oli jo
veneessä ja mätti parhaillaan vettä mahdottoman suurella äyskärillä.
Hattu riippui nauhasta selässä. Sitä tenavaa! Mutta hän sai aikaan
yleistä hyväntuulisuutta, kaikkien täytyi väkisinkin hymyillä.
Edevart soutaa nyökkäsi nelihankaansa takaisin kotiin. Nyt ei mies
ollut enää paljonkaan arvoinen. Lovise Magrete ei ollut hiiskunut
mitään matkarahoista, ja Edevart oli visusti pitänyt suunsa kiinni.
Kunnia oli ehkä pelastettu, mutta missään tapauksessa ei muuta.
Tässä hän nyt istui soututeljolla. Mitähän August olisi tehnyt hänen
sijassaan? Viheltänyt vain ja oikaissut selkänsä suoraksi. Edevart taas
tuntui lysähtäneen kokoon taakkansa alle.
Mutta kaikkeen tottuu.
Päivät menivät menojaan, aika kului. Edevart sai Lovise Margretelta
kirjeen. Nyt tämä oli lähdössä, mutta aikoi kyllä tulla takaisin.
Niin kirjeessä oli. Voi, niin rakas ja niin herttainen kirje; hiukan
se kylläkin oli hätäinen ja hiukan epäjohdonmukainen, aivan kuten
sen kirjoittajakin. Se siunattu ihminen ei sentään lähtenyt hänen
luotaan kuin karkulainen, vaan ajatteli häntä ja olisi järjestänyt
kaiken hänen parhaakseen, mutta se ei käynyt päinsä. Mutta kuulehan
nyt! Romeo oli taas niin ihastunut Haabjørgiin ja antoi tälle vaikka
mitä eikä tahtonut laskea lasta ollenkaan pois, ja lopuksi itse rouva
Knoff oli käynyt kysymässä, eikö Haabjørg voisi jäädä Norjaan heidän
luokseen, hänellä olisi siellä hyvä olla. Lovise Magrete oli ihmetellyt
ja päivitellyt ja ajatellut asiaa; ehkäpä Edevartin vuoksi, tämä ei
olisi silloin niin yksin... Mutta luuletko niiden ihmisten sittenkään
osoittaneen sen vertaa ihmistapoja, että olisivat pyytäneet minua,
lapsen äitiä, käymään sisään? Mitäs arvelet? Sillä jos he kerran
aikoivat saada hänet taivutetuksi niin suureen uhraukseen, ei kai
moinen kunnia olisi ollut lapsen äidille liikaa. Mutta eipäs! Hänen,
Lovise Magreten, olisi vain ollut luovutettava heidän huostaansa
lapsensa, oma lihansa ja verensä! Eikä sillä hyvä; sillä jos he
nyt olisivat saaneet Haabjørgin kynsiinsä, eivät varmaankaan olisi
päästäneet tätä enää pois, ja lapsen vartuttua aikuiseksi Romeo aikoi
mennä naimisiin hänen kanssaan, joten tämä ei olisi koskaan päässyt
liikkumaan minnekään eikä katselemaan ympärilleen maailmassa. Ei
kiitoksia! Mitäs ajattelet, Edevart, olisiko minun pitänyt suostua
siihen? Jätän sen sinun päätettäväksesi. Mutta pelkään pahoin, että
jos sinä tulisit ja tahtoisit nähdä häntä, mihin sinulla on suurempi
oikeus kuin kenelläkään muulla, niin hehän eivät olisi siihen
suostuneet, sillä he ovat niin ylpeitä ja mahtavia, aivan kuin jumalia
meidän tavallisten kuolevaisten rinnalla, eivätkä tiedä kasvatuksesta
tuon taivaallista, vaikka minä olen nähnyt enemmän maailmaa kuin he
saattavat sanoakaan... Täällä Doppenissa on nyt autiota ja ikävää, kun
et sinä ole täällä. Toivon sinun päässeen hyvin kotiin, vaikka olitkin
kalpea kuin kuolema. Älä ole huolissasi Haabjørgin ja minun puolestani,
hyvin päästiin Doppeniin, kun Anders Vaade souti meidät tänne ja auttoi
panemaan kaikki kuntoon, mutta Anders Vaadea en muista hetkeäkään,
siitä saat olla varma; olisinhan voinut ajatella häntä Amerikassa,
kun hän oli minuun rakastunut, mutta koskaan ei ole ollut merkkiäkään
sellaisesta minun puoleltani. On totisinta totta, ettei kukaan mies
voi saada minua luopumaan sinusta... Kun tulet, löydät täältä kyllä
ruokatavaroita, mutta olen korjannut pois kaiken pilaantuvan ja
siistinyt joka paikan. En käytä enää niitä sormuksia, ja toisen niistä
pistin pöytälaatikkoon, vaikket sinä voikaan sitä käyttää, mutta anna
se Paulinelle muistoksi minulta... Huomenna nousemme täällä laivaan.
Älä suotta rupea pelkäämään ja valvomaan meidän tähtemme, minä olen jo
senkin seitsemät kerrat ollut matkalla ja kulussa yöllä ja päivällä.
Hyvästi siksi, ei iäksi, kirjoita sitten taas...
Ei halkaistua sanaa jälleen ihmisten ilmoille sukeltaneesta
aviomiehestä.
<tb>
Päivät kuluivat. Edevart alkoi pelätä, että Joakim ehti palata kotiin
Kvæ-vuonolta, eikä häntä juuri nyt haluttanut tavata nuorempaa
veljeään. Edevart oli kerta kaikkiaan niin kurjassa kunnossa, niin
masennuksissaan, että mieluimmin kartteli kaikkia ihmisiä. Pauline oli
käynyt kärsimättömäksi ja alkanut tuskitella, kun ei tavaroita ruvennut
kuulumaan. Missä ihmeessä ne mahtoivat viipyä? Olihan tavaroita tilattu
jos kuinka paljon, niistä oli tehty oikein pitkä luettelo, mutta yhä
vieläkään ei laiva-asemalta kuulunut ilmoitusta niiden saapumisesta,
niin että minne ne olivat voineet joutua? Edevart sanoi lähtevänsä
etelän puoleen ottamaan asiasta selvää, tyhjensi kaupan kassan rippeet
taskuunsa ja lähti.
Tietenkään hän ei voinut mennä minnekään muuanne kuin Doppeniin. Hän
saattoi syödä sinne jätettyjä ruokatavaroita ja istuskella sitten
käsiinsä tuijotellen.
Mutta ei hän heti päässyt niinkään pitkälle. August pysäytti hänet jo
laiturilla sanoen heti ensi sanoikseen: Et siis mennytkään Amerikkaan?
En mennyt, vastasi Edevart totuudenmukaisesti. En saanut matkarahoja.
August nyökäytti päätään: Sen arvasinkin.
En saanut Poldenissa mitään kaupaksi, siellä ei ole kenelläkään
killinkiäkään. Tietenkin minulla on saatavia, mutta en saa niitä
perityksi, ennen kuin ofotilainen maksaa kuivaajille palkat. Samainen
ofotilainen lainasi minultakin muutamia talareita.
Mikä nyt neuvoksi? virkkoi August.
Kysyt minulta samaa mitä minä sinulta.
Niin, mutta miksi ihmeessä tulit tänne? Kai sinulla oli jotakin
mielessä? Olin täällä laiturilla heidän lähtiessään. _Hän_ matkusti
pois.
Jäin niin yksin, eikä minulla ollut mitään tekemistä. Pistäydyin
tapaamaan sinua.
Kunpa päästäisiin täältä pois kumpikin! murahti August vaipuen
mietteisiinsä.
Edevart: Minusta ei ole mihinkään lähtijäksi, olen aivan rahaton mies.
August: Onhan sinulla kello ja kultasormus...
Mutta Augustkaan ei tuntunut olevan sen iloisemmalla tuulella. Mutisi
vain synkästi itsekseen olleensa tomppeli ja toisten pitäneen häntä
narrinaan.
Edevartia tavallaan lohdutti, kun joku toinenkin oli tehnyt tyhmyyksiä.
Hän rupesi tutkailemaan ystävältään kaikkea. Ei hän saanut tietoonsa
mitään, mutta aavisti sentään, että koska August oli oleillut samassa
paikassa jo vuoden ja erinäisiä päiviä lisäksi, siihen täytyi olla
jokin syy. Varmaan hän oli samasta syystä hävittänyt kultasormuksensa.
Edevart ei hellittänyt, vaan tiukkasi: Mihin sinun kultasormuksesi on
joutunut?
August: Mihinkö joutunut? Itsepähän tiedän, missä se on.
Etkö saa sitä takaisin?
Ei oikein siltä näytä.
Etkö pääse tapaamaan sitä naista?
Tapaan toki, joka päivä. Mitä sinä oikein urkit?
Niin, eipähän se minuun kuulu, myönsi Edevart, mutta kuka hän on?
Sitä minä en sano, vastasi August.
Ka olkoon, minun puolestani.
Sillä hän on liian korkealla oksalla, enkä minä sitä sano. Mutta ihan
on kuin itse paholainen olisi mukana pelissä. Nyt on mennyt lopuilleen
kaksi vuotta.
Kyllä tunnen tuon!
Mutta tiedä se, Edevart, että jouduin siihen ilman omaa syytäni.
Tuokin on tuttua. Niin minäkin, ihan ilman omaa syytäni.
Eikö mitä, sinä kyllä tiesit, mitä teit, mutta minusta tuntui kuin
olisi ollut liina sidottuna silmille, niin etten nähnyt mitään.
Miten niin?
Mitenkö niin? Mistä minä tiesin hänen olevan naimisissa, koska itse
ei kerran puhunut siitä mitään? Sen sain tietää vasta myöhemmin, ja
silloin oli jo myöhäistä.
Oliko hän naimisissa? Etkö voi sanoa, kuka hän on?
August pudisti päätään: Hän on liian korkealla oksalla.
Edevartille selvisi jotakin. Hän muisti paksun sormuksen, joka oli
niin kovin iso, että sitä täytyi pitää keskisormessa, vaikka se oli
siihenkin liian väljä. Tiedän, kuka se nainen on!
No sittenpähän sinun ei tarvitse suotta kysellä!
On siinäkin koko kapine naisihmiseksi! Mutta miten jouduit hänen
kelkkaansa?
Älä puhu mitään! Minulla oli matkalippu Trondheimiin asti, mutta
tänne vain pääsin enkä pitemmälle. Eikö se ollut kuin kohtalon sormi?
Lähtiessäni laivasta maihin ja tavatessani sen naisihmisen en tuntenut
täällä ristin sielua; hän kysyi, mistäpäin olin, ja kuultuaan sen
hänen piti saada tietää, miksi et sinäkin tullut ja kaikkea muuta
sentapaista. Ja nyt sitten minun olisi pitänyt sinulle kirjoittaa,
että minusta muka oli tullut hänen rakastettunsa — hän itse niin sanoi
— niin minun piti tehdä, hän penäsi, ja oli mahdottoman iloinen ja
kaunis. Mistä minä olisin osannut arvata hänen olevan naimisissa? —
Mutta hänhän sanoi olevansa täällä taloudenhoitajattarena, ja sitten
sanoi, että minulla on kaunis kultasormus. Tahdotteko sen? kysyin
silloin. Sillä lailla se kävi.
No niin, mutta kuultuasi hänen olevan naimisissa — — —?
Heti, heti! Mutta silloinpa jo olikin myöhäistä, sillä en toki minäkään
ole puupölkky enkä kivikään, ja niin pikiydyin häneen siinä paikassa.
Olen koko ajan odotellut, että hän antautuisi, mutta ei! Sitten vielä
on naimisissa mokoman kuvatuksen kanssa, mies sellainen jänishousu —
onko nyt sellaisessa vätyksessä miestä sellaiselle naiselle! Sillä
siinä on kerrassaan kaunis naisihminen, tiedätkös, kauneimpia mitä olen
kuunaan nähnyt kaikilla matkoillani, niin ettei ole ihme eikä mikään,
että olen ollut häneen pikiintynyt, mutta hän vain hymyilee joka
kerran. Mutta nyt ovat asiat niin hullusti, etten minä voi olla ilman
häntä; sillä jos kerran isken silmäni johonkin naisihmiseen, en ikinä
voi häntä jättää. Ei vain ole vielä koskaan ennen tapahtunut, että
olisin ollut kaksi kokonaista vuotta rakastunut samaan ihmiseen, mutta
sinun on muistettava, että tämä onkin oikein hieno nainen. Koskaan
ennen ei minulle ole sattunut tällaista. Ja siitä kultasormuksesta
puhuen... asia on niin, että olisin iloinen ja tyytyväinen, jos hän
tahtoisi sitä pitää kuolemaansa saakka muistona, sillä on useaan
kertaan tahtonut antaa sen takaisin, mutta minä olen aina sanonut
jyrkästi että ei!
Vai niin, siispä hän ei ole väkisin pitänyt sitä sormusta?
Eikä ole. Sanon niin vain ollessani häneen suutuksissani. Hän on
päinvastoin hyvä ihminen ja hävyttömän kaunis, on antanut minulle aina
silloin tällöin monet rasvaiset palat, niin etten voi koskaan unohtaa
häntä.
Niinpä niin, tuumi Edevart nyökäyttäen päätään. Ymmärrän kyllä, että
olet rakastunut häneen.
Olen kuin olenkin. Nähdessäni hänet aamulla kuljen kuin usvassa
puolillepäivin, ja syödessäni illallispuuroani luulen sitä lihaksi.
Hitto hänestä selvän ottakoon!
Edevart: Sinun täytyy yrittää päästä hänestä eroon!
Niin, kai minun täytyisi yrittää! Jollei häntä olisi ollut, olisin jo
aikoja ollut toisessa päässä jälkiäni. Mitäpä minä täällä? Romeo on
kyllä hivenen verran korottanut palkkaani, mutta siitä hyvästäkö minä
tänne jäämään? Eivätpä tulleet ne kalat!
Toverukset pohtivat vakavasti asiaa. August keksi lopuksi ajatuksen:
Lähdetään! Noustaan ensimmäiseen etelään päin menevään laivaan, se
tulee viikon päästä. Eipähän tämä täällä makaileminenkaan enää pyhitä.
Sanoitko etelään? Mitä me sinne?
Parempi etelään kuin pohjoiseen. Mitäs meillä on Poldenissa tekemistä?
Mennään etelään niin pitkälti kuin suinkin saadaan matkarahoja kokoon,
ja sitten mennään maihin. Minä otan hanurin mukaani.
<tb>
Edevart souti Doppeniin. Hän oli nälissään päästessään perille ja
alkoi heti etsiä ruokaa. Leipää ei ollut, mutta vähän korppuja,
laivakorppuja, sekä savustettua lihaa, mutta ei voita. Hyvä näinkin.
Oli autiota ja tyhjää. Vuoteet oli siististi laitettu, kaikkialla
talossa oli pestyä ja puhdasta, mutta ei ainoaakaan elävää sielua.
Seinät olivat vaiti. Jos Edevartilla olisi ollut ryyppy mukanaan, hän
olisi varmasti sen ottanut.
Ulkona rakennusten ympärillä kaikki oli vihantaa. Niittytilkut olisi
pitänyt aikoja sitten niittää, mutta perunan Karel oli kitkenyt ja
mullannut. Lovise Magretella oli ollut sydäntä luopua tästä kaikesta!
Edevart käyskenteli omalla tilallaan myöhään iltaan, asettui lopulta
heinälatoon omaan vuoteeseensa. Pimeä sakeni yhä sakeammaksi, kosken
kohina kantautui korviin. Hän tunsi olevansa yhä yksin ja hylättynä
maan päällä — iso, roteva mies surkutteli itseään ja itkeskeli
hiljalleen.
Aamulla hän löysi sormuksen pöydän laatikosta. Häntä ihmetytti, että
tämä oli se helmisormus, joka oli saatu Anders Vaadelta, mutta ei se
toinen sormus, jonka Lovise Magrete ehkä itse oli ostanut — Edevart ei
ollut tullut ottaneeksi asiasta sen tarkempaa selkoa. Herra nähköön,
Lovise Magrete oli ihmeellisen hyvä, ehkäpä oli täten koettanut oikein
ilahuttaa yksin jäänyttä jättämällä Anders Vaaden lahjan tänne. Sekin
ajatus sai Edevartin niin mielenliikutuksen valtaan, että taas kieri
kyynel silmään.
Edevart meni etsimään viikatetta sitä kuitenkaan löytämättä. Missään
ei näkynyt viikatteen kuvaakaan. Eipähän Haakon Doppen ollut vaivannut
itseään sellaisella, ja vaimoparan oli kai täytynyt pyytää naapuria
tekemään heidän heinänsä. Niin kai asia oli.
Edevart souti Karelin luo lainaamaan viikatetta ja kovasinta. Hän sai
pyytämänsä. Karel sanoi, että olisihan hän voinut lähettää poikansa
Doppeniin heinät niittämään, mutta ei tiennyt, oliko hänellä siihen
oikeutta. Mutta perunan he olivat kitkeneet ja mullanneet.
Poikasi ottakoot perunat kitkemis- ja multaamispalkastaan, lupasi
Edevart.
He rupesivat puhelemaan yhdestä jos toisestakin. Vuodentulosta,
joka näytti ylipäänsä koko lupaavalta, kaikista uusista Amerikkaan
menijöistä, joiden lähdöstä Karel oli kiukuissaan. Sekään Anders Vaade
ei ole koskaan viitsinyt tehdä mitään kunnollista työtä, ihan toista
maata mies kuin isänsä, joka itse oli koonnut kaiken, mitä hänellä oli.
Mutta Andersin piti vain saada kävellä pitkä takki hartioilla ja olla
suurta herraa mielestään. Mutta pahinta asiassa oli se, että se lurjus
houkutteli mukaansa ison joukon toisiakin, osaksi nuorta, reipasta
väkeä; minun oma lankonikin on joukossa. Entä sitten se Knoffin kaupan
Lorensen! Koko aikana Amerikasta tultuaan ei tehnyt mitään muuta kuin
haukkui Norjaa sen kuin jaksoi. Miksi ei, senkin hyväkäs, Herran
nimessä pysynyt siellä, kun oli kerran sinne päässyt? Mutta saipahan
vain puhutuksi monta puolipökerryksiin, se on varmaa, ja yrittäkööt
nyt sitten! Kernaasti soisin heille kaikkea hyvää, mutta ei ole yhtään
sanottu, tuleeko heistä siellä sen onnellisempia. Elävät siellä
paremmin, sitä se Lorensen aina hoki. Miten niin paremmin? kysyin minä
silloin. Silloin hänen täytyi avata leukansa ja rupesi selittämään,
että siellä muka on rasvaisemmat ruoat. Oletko kuullut mokomaa! Kun
ei täällä saa rusinoita ja muuta makeaa mahan täydeltä, niin pillit
pussiin vain ja Amerikkaan. No, joutavat mennäkin, senkin yliloikkarit,
terve menoa vain!
Edevart, joka itsekin olisi mennyt muiden mukana, jos vain olisi ollut
siihen varaa, ei voinut muuta kuin nyökätä aina väliin. Sitten hän
sanoi: Johtui mieleeni, että tarvitsen haravaakin; siellä Doppenissa ei
ole kerrassaan mitään.
Hän sai haravan.
Nyt Karel teki yhtäkkiä kysymyksen: Vai niin, sinä siis aiot myydä
Doppenin, kuten olen kuullut?
Mitä? En minä siihen osaa sanoa mitään, vastasi Edevart ällistyneenä.
Kuka niin on sanonut?
Eipä taida ollakaan koko asiassa sen enempää perää. Romeo olisi myynyt
sen sinun puolestasi, niin sanoi, ja kyseli, enkö minä olisi halukas
ostamaan sitä pojilleni.
Edevart meni vähän oudon näköiseksi. Tässä oli varmasti pukinsorkka
mukana! Romeo tietenkin aikoi myydä talon Edevartin velasta! En ole
tullut ajatelleeksi sitä niin tarkkaan, virkkoi hän sitten, mutta
muistan nyt maininneeni hänelle kerran asiasta. Sillä miehellä on
oikein hevosen muisti!
Karel: Hän tarjosi taloa minulle. Mutta koski ei olisi tullut kaupassa
mukana.
Niin, ei tietenkään koski — eipä tietenkään. Edevart souti kotiin
entistäänkin masentuneempana. Hän oli saanut vakavan varoituksen. Mutta
mitäpä hän oikeastaan olisi Doppenilla enää tehnytkään, kun kerran oli
jäänyt yksin? Ottakoon Herran nimessä Romeo sen tavaravelasta!
Heti kotiin päästyään hän rupesi niittämään. Hän oli kuohuksissaan ja
huhtoi voimiensa takaa; hän oli kerta kaikkiaan poissa tasapainosta.
Hiki valui virtanaan. Viikate puri hyvin kasteista heinikkoa ja teki
tasaista jälkeä. Kun nyt vain näkisi vielä tunnin ajan, hän saisi koko
ensimmäisen saran niitetyksi. Huomenna hän levittää heinät karheelle
kuivamaan, kääntelee karheen puoliltapäivin ja panee sen illalla
ruoille. Ei hän suinkaan ollut poropeukalo maanviljelyksessä, niinkuin
pikkuveli Joakim ehkä luuli, ei, kyllä hän tämän taidon osasi!
Edevart heittäytyi vuoteelleen täyden päivätyön tehneenä miehenä,
nukkui pari tuntia ja oli taas jalkeilla.
Päivä rupesi valkenemaan. Siitä lupasi taaskin tulla lämmin poutapäivä,
niin että miksi hän ei niittäisi lisää? Kestäisi vielä ehkä seitsemisen
tuntia, ennen kuin kaste haihtui, niin että kyllä hän, totta vieköön,
näyttää Joakimille! Väsyksissään ja oudoksestaan kankeana edellisen
illan raadannasta sekä haukkaamatta palaakaan suuhunsa hän lähti
jälleen niittysaroilleen.
Edevart oli kookas, väkevä mies ja tunsi jälleen pystyvänsä ja
kelpaavansa johonkin. Viikate lauloi, heinä katkesi sihahtaen sen
tieltä, leveä ura jäi jälkeen. Tietenkin oli vähän uskallettua niittää
koko niittyä yhteen menoon, kun ei ollut takeita monen päivän poudasta,
mutta hän ei hellittänyt.
Ehdittyään valmiiksi Edevart pistäytyi tupaan haukkaamaan aamiaista,
laivakorppuja ja palvattua lihaa. Keitti kahviakin ja joi sen
siirapilla höystettynä. Kymmenen tienoissa kaste oli haihtunut, hän
rupesi levittelemään raskasta luokoa karheelle. Tässä oli parinkymmenen
kuorman heinät. Hän oli lopulta niin väsynyt, että tuskin pysyi
pystyssä, ja laskeutuessaan istumaan hän samassa vaipui uneen.
Edevart heräsi pää kylmänä ja selvänä — kerrassaan merkillisen
selvänä. Yksi ja toinen asia, joka siihen saakka oli vain salaa
kytenyt mielessä, kohotti nyt rohkeasti päätään. Hän ei enää pitänyt
sitä vääryytenä, että Romeo nyt myi Doppenin. Vanha laina vain
tuli maksettavaksi takaisin. Hän oli huiputtanut vanhaa Knoffia
kalanostossa Lofooteilla monta vuotta sitten, ja nyt kaikki silloiset
kaksikillinkiset palasivat takaisin oikealle omistajalleen.
Sitä myöten asia siis oli selvä.
Mutta entä Lovise Magrete? Siinä oli toinen kysymys. Ensimmäisen kerran
Edevart nyt tunsi jotakin katkeruuden tapaista pyrkivän mieleensä.
Olihan hän, Lovise Magrete, kuitenkin kaikitenkin tavallaan karannut
hänen luotaan Anders Vaaden ja noiden toisten mukana. Niin juuri. Ja
eikö ollut alusta loppuun tämän syytä, että hän, Edevart, nyt istui
tässä aikuisena miehenä niin tyhjänä kuin ajatella voi, elää kituuttaen
kuivalla ruoalla kuin ennen kaikkein köyhimpinä lapsuusvuosinaan?
Edevartilla oli Lovise Magreten varalle oikea syntiluettelo;
ihmeellistä, ihmeellistä ja hirveää, kuinka tämä oli voinutkaan niin
muuttua! Edevartin täytyi jättää pois luvusta Lovise Magreten hellyys
ja kiihkeät hyväilyt antaumuksen hetkinä — mutta eikö noiden samaisten
hetkienkin seuralaisina aina olleet häveliäisyyden puutetta todistavat
sanat ja huudahdukset, jotka tekivät ne arkipäiväisiksi ja karkeiksi?
Varmaankin oli siellä kaukana maailmalla oppinut kaikenlaisia keinoja,
joista Edevart oli kuullut vain kaukaista huhua ja jotka tuntuivat
hänestä loukkaavilta. Lovise Magrete oli tehnyt paljon muutakin,
mikä Edevartista tuntui vastenmieliseltä: hän, Edevart, itse oli
jumalisesta kodista, mutta Lovise Magretesta ei ollut asia eikä
mikään häpäistä pyhäpäivää istuutumalla ompelemaan juuri samalla
hetkellä, jolloin pappi oli saarnatuolissa. Lovise Magrete oli käynyt
mistään vaihtamattomaksi, kumman varmaksi; hyvä sekin, mutta se oli
samalla perin vierasta hänen entiselle aralle viattomuudelleen. Miksi
rakkauteen siveettömyyttä? Tuntuiko se Lovise Magretesta hyvältä ja
mieluisalta? Tuliko hän siitä sen iloisemmaksi tai onnellisemmaksi?
Se ei varmastikaan ollut turmelusta, vaan opittua mahtailua. Nuo
kiharat, jotka eivät edes sopineet hänelle, hattu tiukkaan nauhoitetut
kengät, kaupunkilaishepeneet hänhän käytti kaulassaankin jotakin, joka
vain sai hänet näyttämään vanhemmalta ja kasvot lihavammilta eikä
ollenkaan kauniilta — kaikki tuo tympäisi Edevartia. Mutta toinen ei
luopunut niistä; hän oli oppinut niitä käyttämään eikä hellittänyt.
Entä tuokin joutava vehkeily, että pistäpäs hänen napinreikäänsä
metsätähti Sellainen kuului olevan tapana heidän _piknikeillään_, niin
Lovise Magrete oli selittänyt ja tehnyt hänet sillä niin noloksi,
ettei ollut ennen kokenut mokomaa. Saattoi myös sattua, ettei Lovise
Magrete saanut mieleensä jotakin norjalaista sanaa, vaan sanoi:
Mitä tämä onkaan — tiedän sen kyllä englanniksi! Tietenkin se oli
täyttä totta, mutta tuntui aivan naurettavalta Fosenlandetin Doppenin
entisen emännän huulilta. Entäpä sitten, vaikka osasi englantia!
August osasi venättäkin, mutta eivätpähän hänen kieltään kangertaneet
norjalaisetkaan sanat! Ja Lovise Magrete kävi solkkaamassa kaupassa
englantiaan Anders Vaaden ja Lorensenin kanssa, niin että ihan pyrki
mieltä kääntämään. Mutta taas toiselta puolen, yrittikö kertaakaan
saada pikku Haabjørgiä laulamaan englantilaista laulua hänelle,
Edevartille? Ei koskaan. Terve menoa vain, solkatkaa englantianne koko
Atlantinmatkanne, jotta kerrankin saatte tarpeeksenne! Mutta hän itse,
Edevart, olisi tällä hetkellä ollut aivan toinen mies, jollei olisi
koskaan nähnyt Lovise Magretea elävillä silmillään...
Mennyttä, mennyttä kaikki.
Onneksi Edevart sai heinät korjuuseen ja kannetuksi selässään latoon,
vaikka olikin tehnyt mahdollisimman typerästi niittäessään koko niityn
yhdellä kertaa. Kaikki kävi hyvin, hänellä oli onni matkassaan. Koko
ruumista särki niin, että täytyi vuoroin valittaa, vuoroin nauraa omaa
huonouttaan, mutta se ei vaikuttanut mieleen masentavasti, päinvastoin.
Iltaisin hän keitti ohrajauhopuuronsa ja pisti sen poskeensa
siirappiveden kanssa. Se ei ollut lainkaan hullumpaa ruokaa, ja hän
kiitti Jumalaa siitä.
Saatuaan heinät korjuuseen Edevart souti takaisin Karelin luo tekemään
tiliä.
Doppenissa oli kaikki valmista. Entä oliko Edevart itse valmis
luopumaan Doppenista? Heti paikalla. Hän vain kierteli heittämässä
sille hyvästi. Tuntui sentään hiukan surulliselta, kun olikin käynyt
näin nolosti, mutta asia ei ollut enää autettavissa. Halkovajassa
oli hänen uusi kirveensä. Hän ei tahtonut jättää sitä niin yksin,
mutta ei ottaa mukaankaan. Ei, Edevart ei tahtonut ottaa Doppenista
mukaansa naulaakaan, ei pienintä puutikkuakaan! Niinpä hän iski
kirveen hakkuupölkkyyn silmää myöten ja jätti sen siihen. Sitten hän
meni tupaan hyvästelemään. Katse osui vuoteeseen, muistot tulvahtivat
mieleen, hän lysähti kokoon. Pari katkonaista nyyhkytystä kuin
hiljaista vaikerrusta pusertui rinnasta. Sillä hetkellä hän peruutti
mielessään kaiken Lovise Magretesta ajattelemansa pahan katuen sitä
kyynelsilmin.
August oli valmis.
Sen vain sanon sinulle, hän sanoi Edevartille, että jos minä tulen
pyytämään sinua auttamaan minua parin tunnin ajaksi, jotta ehtisin
paremmin valmiiksi, niin älä tee mitä minä pyydän!
Mitä ihmettä? kummasteli Edevart ymmärtämättä oikein, mitä toinen
tarkoitti.
Heidän oli odotettava suurin osa yötä etelään menevää postilaivaa, ja
August puuhasi ja hääräsi taukoamatta. Edevart näki toveriaan vain
vilahdukselta silloin tällöin tämän mennä töytyyttäessä rakennuksesta
toiseen, ikään kuin hänellä olisi todellakin ollut kiire.
Illalla August tuli sanomaan: En ehdi valmiiksi tämän laivan lähdölle.
Mitäh!
Meidän on jäätävä seuraavaan laivaan.
Ei ikinä!
August ärähti: Sitten saat lähteä yksin.
Eihän Edevart voinut lähteä yksinkään. Hän tiukkasi syytä tähän
päähänpistoon. Kysäisi: Mikä ihme sinua täällä pidättää?
Tilit. En saa Romeota käsiini.
Tuo ei voinut olla totta. Edevartilla itsellään oli ollut täysi työ
kartellessaan Romeota, jota ei tahtonut tavata nykyisessä surkeassa
tilassaan. Hän ei ylipäänsä tahtonut tavata ketään, ei käydä kenenkään
luonakaan, vaan nukkua yönsä ulkona. Luulenpa melkein, että sinulla jo
on tili taskussasi, hän sanoi Augustille suoraan päin naamaa.
Niin, mutta on muutakin, tämä vastasi mennen samassa tiehensä.
Aamupuolella kuului postilaivan vihellys. Edevart kiirehti laiturille.
Augustia ei näkynyt missään, kukaan ei ollut nähnyt hänestä jälkeäkään.
Magnus, joka oli ottamassa tavaroita vastaan, ei voinut olla
vastaamatta: Ei kai uskalla mennä laivaan, kun niin pelkää vesillä!
Edevart istuutui laatikon reunalle ja nukahti siihen.
Hetkisen perästä August tuli paikalle. Mies oli synkällä tuulella,
hänellä oli vanha merimiessäkkikulunsa kainalossa. Sinun ei olisi
pitänyt päästää minua lähtemään, hän sanoi yrmeästi Edevartille, ei
siitä tullut mitään.
Edevart: Missä ihmeessä olet ollut?
Älä kysy. Mutta olisiko ollut parempi, jos olisin ampunut sen miehen
kuin koiran?
Edevart jäi suu selällään ihmettelemään ymmärtämättä yhtään mitään.
No! Tässä näet nyt minut, minulla on säkki ja kaikki matkassa ja olen
valmis lähtemään.
En voi jäädä enää kokonaiseksi viikoksi tänne makaamaan ja odottamaan,
tiuskaisi Edevart ärtyisästi. Kuulehan, August, voidaanhan lähteä
pohjoiseen päin menevässä laivassa, joka tulee ensi yönä. Mitäs siitä
sanot?
August tuumi hetkisen. Niinpä hyvinkin, mennään vain pohjoiseen päin.
Sinäkin päivänä August liikkui paikasta toiseen kuin sijaton sielu ja
näytti olevan kovin touhuissaan. Illalla hänellä oli mukanaan ruokaa,
ja toverukset asettuivat suojaan parkkiammeen taa, mihin lopulta
nukkuivatkin.
Pohjoiseen menevän postilaivan tuloajan lähestyessä toverukset
heräsivät vaistomaisesti. He vaihtoivat vain muutaman välttämättömän
sanan. August tuntui olevan mietteissään. Äkkiä hän puhkesi puhumaan:
Kun nyt laiva huutaa, mene sinä vain heti suoraa päätä laivaan, minä
tulen kohta perästä.
Edevart sanoi puolestaan: Kyllä meidän on mentävä laivaan yhdessä.
Siksi minä vain, että minun pitäisi ensin sanoa hyvästi yhdelle
ihmiselle, mutisi August. Ja laivan vihellyksen samassa kuuluessa hän
hypähti pystyyn sanoen: Itkepä tai naura, mutta tähänkään laivaan minä
en ennätä! Edevart tarttui mieheen kiinni: Nyt lähdettiin laivaan!
Päästä irti! tiukkasi August. Nyt on niin hyvä tilaisuus: Magnus on
laivasillalla työssä, hän on ypö yksin. Ymmärtäessään lopultakin, mitä
nuo sanat merkitsivät, Edevart tarttui muitta mutkitta toveriinsa
kiinni eikä hellittänyt, ennen kuin he kumpikin olivat laivassa. Siellä
hän kysäisi: Saitko sormuksesi takaisin? Sormukseniko? En tahtonutkaan
sitä takaisin. Olisin iloinen, jos hän pitäisi sen hautaansa asti. Ei,
en hyötynyt mitään tälläkään kertaa, hän ei tahtonut. Oletko jo ennen
yrittänyt?
Tokko olen yrittänyt! matki August. Mutta ajattelin, että nyt, kun
olin pois lähdössä — ja olen varma siitä, että jos olisin päässyt tänä
yönä... Äkkiä hän kimmastui ja ärjäisi: Senkö täytistä sinä revit minua
hihasta? Hittoako se sinuun kuuluu? Olenko pyytänyt sinua taluttamaan
— — —? No niin, enhän tarkoittanut sillä lailla... Mutta sinäpä et
olekaan milloinkaan ollut rakastunut etkä siis tiedä, miten kovalle se
ottaa — — —