Mutta tahdot takaisin hänen luokseen?
Mitä minun on tehtävä? Enhän voi jättää häntä yksin.
Vai sillä tavalla!
Edevart nyökäytti päätään vaipuen mietteisiinsä. Mutta tosiasiassa
hän ei masentunut tästä sen pahemmin. Uutinen ei häntä musertanut,
päinvastoin tuntui kuin vapautukselta. Nyt oli vihdoinkin päästy tästä
ainaisesta epävarmuudesta!
Ymmärrät siis itsekin, ettemme voi enää odottaa.
Edevart ihmetteli: Niin — mutta eikös ollut tarkoitus, että minä tulen
mukaan?
Niin — etkö sitten voi tulla?
Mitä — mitä ihmettä sinä oikein ajattelet?
Lovise Magrete alkoi samassa silmänräpäyksessä harkita, miten parhaiten
pääsisi peruutumaan. Hän oli niin sukkela ja nopea keksimään, että
nytkin oitis alkoi selittää:
Niin, Haakon ei ole oikeastaan tullut takaisin lasten luo, he vain ovat
päässeet hänen jäljilleen.
Mutta kun he hänet löytävät ja ottavat kotiinsa — en ymmärrä, aiotko
sinä olla yhtaikaa naimisissa kahden miehen kanssa?
Mitä minun pitää tehdä? valitteli Lovise Magrete kyynelten kihotessa
silmiin. Mutta minun kyllä täytyy lähteä Amerikkaan, niin he
kirjoittavat.
Oliko sekin viime kirjeessä?
Taaskin Lovise Magretella oli heti samassa vastaus valmiina. Edevarthan
saattoi vaatia kirjettä nähtäväkseen ja antaa englantia taitavan
ystävänsä Augustin tulkita sen. Se ei saanut tapahtua; niinpä hän sanoa
sukaisi sukkelasti: Ikävä juttu, että tulin polttaneeksi koko kirjeen.
Olisit mielelläsi saanut sen lukea.
Vai poltit sinä sen?
Poltin. Jottei kukaan olisi saanut tietää minun olevan naimisissa. Tein
niin etupäässä sinun itsesi vuoksi.
Kumpikin vaipui pitkäksi aikaa mietteisiin. Vaikka koko juttu olisi
ollut pelkkä hätävalhe, jonka avulla Lovise Magrete toivoi pääsevänsä
eroon hieman kiusallisesta tilanteesta, siitä tuli kuin tulikin
ratkaisu. Hän ei voinut peruutua sanoistaan.
Niin, niin, virkkoi Edevart vihdoin. Kaikki on siis lopussa.
Hyvä Luoja, niin on! vastasi Lovise Magrete. Tietysti hän oli nyt
lempeä ja surullinen, puhui melkein lakkaamatta ja itkikin hiukkasen,
mutta näytti hänkin hyvin jaksavan sen kestää.
Se siis oli lorun loppu! toisti Edevart. Lovise Magrete laski kätensä
Edevartin käteen virkkamatta sanaakaan.
Entä Haabjørg? kysäisi tämä.
Etkö luule minun ajatelleen Haabjørgiäkin! Hän on vielä niin pieni,
että kai hänen täytyy lähteä minun mukaani. Sinä et kai aio lähteä, vai
oletko ajatellut — —?
En! vastasi Edevart lujasti.
Edevart raukkani! lausui Lovise Magrete äskeistäkin hellemmin. Pitääkö
meidän kummankin jättää sinut?
Pahasti ainakin siltä näyttää. Soudan teidät huomenna laivaan.
Tulet kai sentään samaa matkaa Doppeniin asti?
Edevart vastasi sydänjuuriaan myöten loukkaantuneena: Tulen kyllä — jos
huolitaan.
Jos huolitaan! Kuinka Edevartilla saattoi olla sydäntä puhua tuolla
lailla? Tokihan he olisivat viimeiset yhdessäolon hetket Doppenissa —
<tb>
Edevart ei mennyt lähtijöitä saattamaan Doppeniin asti. Asia joutui
aivan viime hetkessä uuteen vaiheeseen. Edevartilla oli raskas, tukala
yö, turhaan hän odotti unta ja lepoa. Ei tuntunut enää helpolta tämän
naisen menettäminen, sitä paitsi hänen mieltään kirveli, kun hän
ei edes voinut tarjota tälle matkarahoja. Hän oli, suoraan sanoen,
rutiköyhä mies.
Soudettuaan naiset laiva-asemalle Edevart yritti, tuntiessaan itsensä
sairaaksi ja rohkeutensa pettävän, piilottautua toisten katseilta
laivan tulohetkellä, mutta se ei onnistunut. Haabjørg, joka ravasi
joka paikassa, löysi hänet vihdoin. Edevart istui kokoon lysähtäneenä
käsiinsä tuijottaen.
Täälläkö sinä olet! lapsi ihmetteli. Äiti lähetti minut etsimään sinua.
Vai lähetti etsimään... Edevart lähti tytön mukaan.
Lapsi osoitti häntä riemuiten: Löysinpäs hänet, äiti, löysinpäs, hihihi!
Lovise Magrete taisi aavistaa yhtä jos toistakin. Hän oli
hyväntahtoinen ja suvaitsevainen ja selitti lapselle, että Edevartilla
oli kovin paljon ajattelemista, joten piti antaa hänen olla rauhassa.
Tule, Edevart, tänne istumaan!
Miksi Edevart ei saanut olla Lovise Magreten auttajana ja hoivaajana
viimeiseen saakka? Häneen koski, koski kovasti, kun täytyi erota.
Lovise Magrete ei ollut suotta hänen nuoruudenaikansa ensimmäinen syvä
rakkaus. Edevart olisi sillä hetkellä ollut valmis lähtemään hänen
mukaansa vaikka Floridaan saakka, jos vain olisi ollut siihen varaa.
Ymmärsikö Lovise Magrete, kuinka toinen kärsi? Herra hänet tiesi.
Olet niin kalpea, hän virkkoi pistäen ystävälliseen tapaansa kätensä
Edevartin kouraan.
Minä en ole oikein terve.
Näytät ihan sairaalta.
Ottaisinpa mielelläni nyt ryypyn, jos vain saisin.
Etkö voi täältä saada?
En voi. Eikä siitä olisi apuakaan. Lovise Magrete — Lovise Magrete —
Lovise Magrete — hän kuiskaili kuin muistoihinsa vaipuneena huojuttaen
päätään.
Lovise Magrete itse valahti kalpeaksi joutuen ankaran mielenliikutuksen
valtaan. Hän tahtoi auttaa toista, sanoa jonkin osaaottavan sanan: Olet
liian heikko lähteäksesi meidän mukaamme, hän virkkoi sitten yhtäkkiä.
Olen vähän huonovointinen, tämä tuli niin äkkiä.
Olet liiaksi rasittunut, sanoi Lovise Magrete laupiaasti. Parempi, että
soudat kotiin ja paneudut oikein vuoteeseen.