Haabjørgiä kävi sääli. Tyttö oli nyt saanut Julia Knoffin kummankin
nuken, hänen oli määrä mennä sinne vielä kolmaskin kerta yöksi ja
saada kissanpoikanen. Mutta nyt kissanpoikanen jäi saamatta. Edevartin
täytyi luvata lapselle kissanpoikasia kokonainen katras heidän tultuaan
Poldeniin.
He panivat ovet lukkoon ja soutivat matkoihinsa. Doppen oli jälleen
kuollut paikka. Ketään ei ollut saattamassa, ainoastaan kosken kohina
seurasi lähtijöitä kappaleen matkaa lahdelle. He soutivat lähinaapurin
Karelin kautta ja sopivat niin, että tämä pistäytyy silloin tällöin
paikkaa katsastamassa.
<tb>
He saapuivat Poldeniin venekyydissä. Edevart ei ollut kovinkaan
reippaalla mielellä. Tällä kertaa hänellä ei ollut matkassaan
kalastaja-alusta, eipä edes kauppatavaroita täyteen lastattua
nelihankaakaan, vain pari uppo-outoa ihmistä. Mitähän isä ja sisar
sanovat? Entä Joakim, mitähän varsinkin Joakim sanoisi?
Liukuessaan Poldenin vuonon pohjaan he näkivät väkeä työssä
kuivauskallioilla. Ihmiset tuijottivat heihin uteliaina ja ihmeissään.
Edevart koetti kyyristyä kokoon soututeljollaan. Kas vain, ofotilainen
näkyi tänäkin vuonna olevan Poldenissa kuivaamassa kalaansa. Ukko ei
ollut maksanut Edevartilta edellisenä vuonna lainaamiaan talareita, ei
kai ollut kyennyt lähettämään, Nils poika oli tainnut tulla maksamaan
aika paljon. Mutta laivuri oli kaapinut kokoon kaiken, mitä suinkin oli
saanut, voidakseen tänäkin vuonna ostaa kalaa.
He nousivat maihin venetalaiden luona ja lähtivät kiipeämään kylään.
Edevart kantoi tavaroita. Mihin he suuntaisivat askelensa?
Mutta kaikki sujui sentään hyvin, ei lainkaan hullummin. Lovise
Magretea oli matka virkistänyt. Se tarjosi vaihtelua ja uusia oloja,
ei tarvinnut päivät päästään polkea samoja jälkiään Doppenissa. Hän
oli kaunis ja sävyisä, niin että voitti piankin Paulinen puolelleen.
Haabjørg suoriutui mainiosti heti ensi hetkestä alkaen. Kohta tultuaan
hän sai omakseen kaupan kissan pentuineen päivineen, ja lisäksi hänestä
ja isästä tuli pian hyvät ystävät, hän kun kertoili ukolle Amerikasta.
Joakim ei ollut kotona.
Kaikki kävi tosiaan paremmin kuin olisi osannut odottaakaan. Jo se
seikka, että rakennukset oli maalattu valkoisiksi, vaikutti Lovise
Magreteen virkistävästi, niin että hän puhkesi puhumaan: Mutta Edevart,
sinullahan on iso rakennus kotitalona! Kiviportaatkin ja kaikki!
Kaikkea muuta kuin iso, tuumi Edevart, mutta sen nojin on vain
tultu toimeen. Hän näytti hieman nolona ja aivan kuin häpeillen
seuralaiselleen kaupan, sen muutamat harvat hyllyt ja kaapit, sitten
pikku toimistonsa ja siunatuksi lopuksi vieläkin pienemmän huoneensa.
Kaikki oli hyvässä kunnossa, mutta naurettavan pientä! Edevart kysäisi:
Voitko tulla toimeen tässä huoneessa?
Totta kai, vastasi Lovise Magrete. Mikäpä siinä!
Edevart: Tietystikin vain näin aluksi. Rakennan sitten lisää.
Entä mihin Haabjørg pannaan nukkumaan?
Sitä täytyy ajatella. Enkäpä Paulinen kanssa? Heistä on jo tullut hyvät
ystävät.
Miksi ei. Mutta entä sinä itse? Aiotko jäädä taivasalle?
Minäkö? Älä suotta huolehdi minusta. Aina minä johonkin...
He kävivät katsomassa talon kaikki laitokset. Heidän pistäytyessään
piskuiseen navettaan Lovise Magrete veti sen hajua sieraimiinsa
huudahtaen: Voi kuinka tutulta tämä tuntuu! Kun lehmät tulevat illalla
kotiin, minun pitää päästä lypsämään.
Edevart tarkasti kaupan ja Pauline ilmoitti, mitkä tavarat olivat taas
lopussa. Kaipa saadaan uusia tilalle, hän tuumi rauhallisesti. Mutta
missä Hosea on?
Hoseako? Hänhän on Ezran kanssa. Et arvaakaan, että he ykskaks menivät
kesällä naimisiin! kertoi Paulin hymyillen. Poika oli, kuin olisi henki
ollut kysymyksessä hihhihhii, enkä edes tohtinut kirjoittaa sinulle
asiasta. Eipä silti, kyllä he voivat hyvin. Se Ezra on oikein aikamies,
koko kesän on möyrinyt suollaan, ja kaikki kasvaa siellä ihan silmissä.
Heillä on jo kaksi lehmää... Mitä minun pitikään kysyä: Onko tämä
nainen sama, jolle yhdessä kirjoitettiin Amerikkaan?
Sama on.
Onko hän ollut naimisissa?
On. Mies katosi teille tietämättömille.
Sanoit, että hän oli hiukan niinkuin päästään paleltunut. Mutta en minä
ole huomannut mitään sellaista.
Se on varmaan mennyt ohi. Ja viis minä koko asiasta Mutta missä Joakim
on?
Kvæ-vuonolla. Hänen pisti päähän koettaa vielä kerran onneaan
nuotalla... vain sellainen pikkuyritys isompien töiden lomassa. Mutta
kuuluu sentään saaneen silliparven apajaansa.
Mainiota! mutisi Edevart itsekseen. Sillä Joakimilla on kerta kaikkiaan
onni matkassaan.
Hän tarvitsisikin nyt vähän onnea, virkkoi Pauline, poika on näet
navetan rakennuspuuhissa. Eikö entinen sitten ole tarpeeksi iso? Ei
ole enää. Sillä meille on hankittu uusi lehmä entisten lisäksi. Et
voi uskoa, kuinka hyviä satoja hän on saanut sen perästä kun rupesi
kokeilemaan merilevällä.
Ihmeellistä! mutisi Edevart taas. Ketä hänellä on nuottakunnassaan?
En tiedä muista, mutta ainakin Ezra ja Karolus ja Teodor...
Illalla Lovise Magrete lypsi lehmät, mutta jälkeenpäin hän hymyili
kyynelten läpi katsellessaan käsiään, jotka oudosta työstä olivat
käyneet helliksi. Niin kului ensimmäinen päivä.
Mutta sen jälkeen tuli uusia päiviä, eivätkä ne tuoneet mukanaan
pelkkää hauskuutta. Pauline puhui Edevartille vakavasti osoittaen
tärkeimpien tavaroiden olevan jälleen lopussa, niin että ihmiset saivat
tehdä turhia matkoja heidän kaupalleen. Kas nämä olivat viime aikoina
yhä enemmän tottuneet siihen, että saivat kaikki tavaransa samasta
paikasta. He eivät tyytyneet enää pelkkään kahviin, suurimoihin ja
siirappiin, vaan kyselivät myös akseleita, jotka ennen tehtiin sepän
pajassa, ja veneisiin tarvittavia köysiä, jotka sitä ennen oli tuotettu
Bergenistä. Nyt oli Ollin päivän aika, ja Nordlandissa olisivat
tarvinneet viikatteita heinäntekoon — meidän täytyy hankkia sellaisia
tavaroita. Tietysti, myönsi Edevart.
Sitten konttorikirjat. Sisar näytti ne veljelleen. Hän oli merkinnyt
varoiksi ainoastaan sen, mikä oli varmaa rahaa sinä päivänä, jona
ofotilainen sai kalansa kuivatuksi ja maksoi kuivaajille tilin. Ja
kaupasta kertyneet käteiset Pauline oli lähettänyt Edevartille.
Äänettömyys. Edevart ei ottanut vielä siitä masentuakseen, mutta
silloin Paulinen täytyi ilmaista koko totuus.
Hän ei voinut sitä enää kauempaa salata: Gabrielsen oli uudestaan
ryhtynyt pitämään kauppaa!
Vai niin, tuumi Edevart. Vai aikoo hän yrittää uudelleen?
Niin aikoo, ja tällä kertaa vaimonsa nimissä. Tuttavat menivät
takuuseen. He aikovatkin käydä kauppaa oikein suurellisesti, kuten olen
kuullut, eikä meillä kohta käy enää ristinsielua.
Edevart istui puoleksi avatun laatikon laidalla kuunnellen valmista.
Odotettuaan hetkisen turhaan vastausta Pauline kysäisi: Mitä meidän on
tehtävä?
Hankittava uusia tavaroita.
Olisi ollut kovin hyvä, jos olisi saatu uusia.
Mitä tarkoitat? ihmetteli Edevart muka kovin kummastuen. Kirjoitat
vain pitkän luettelon kaiken maailman tavaroista, mitä haluat tänne
kauppaan, sitten ei muuta kuin annat luettelosi minulle!
No sitten! ihasteli sisar silmät loistaen. Tuo isoveli oli sentään aina
isoveli!
Edevart jatkoi silmää räpäyttämättä: Hohhoh, Pauline, kaikkea sinun
päähäsi pälkähtääkin! Vai luulit sinä minua tyhjäksi mieheksi! Kyllä
minä aina pystyn vastaamaan enemmän kuin itse jaksat tavaroita
kirjoittaakaan! Minulla on talo etelän puolessa, rakennukset täydessä
kunnossa, samoin monta sänkyä, joissa on täydet vuodevaatteet. Sitten
vielä maanviljelystä ja rannalla talaassa vene.
Edevart ei todellakaan tuntenut itseään alakuloiseksi. Olisiko
voinutkaan käydä paremmin kuin oli käynyt: Lovise Magrete oli ihastunut
uuteen olinpaikkaansa ja ihmisiin ja elukoihin, eikä ainoakaan sielu
koko Poldenissa ollut nyrpistänyt nenäänsä sen vuoksi, että Edevart
oli tullut kylään kahden uppo-oudon naisihmisen seurassa. Mitäpä siis
suotta suremaan! Hänen mielensä kävi jälleen kevyemmäksi, hän aivan
kuin muuttui vilkkaammaksi.
Hän pistäytyi molempien naistensa kanssa katsomassa Hoseaa, sisartaan,
joka oli naimisissa Ezran kanssa, heidän uudispaikallaan. Sinne
ei ollut vielä oikeaa tietä, ainoastaan kapea polku yli soiden ja
tunturien. Edevartin täytyi pahimmilla paikoilla kantaa sekä äitiä että
tytärtä, mutta sikäli kuin hän tunsi Ezran oikein, sinne kyllä tulisi
tiekin ennen pitkää.
He näkivät jo kaukaa yksinäisen naisihmisen työssä pellolla. Hosea,
Herra siunatkoon, multaa perunaa viimeistä kertaa pitääkseen sen oikein
kunnossa. Nähdessään vieraat hän kiireen vilkkaa kapaisee pirttiin
sukaisten vähän lisää vaatetta terveen ja reippaan ruumiinsa verhoksi.
Lovise Magrete virkkoi alakuloisesti: Aivan niinkuin minäkin sain yksin
rehkiä Doppenissa perunapellolla! Mutta hän ei antautunut muistojen
valtaan, vaan löi kahta kämmentään: kuinka täällä kaikki oli uutta ja
valkoista, pirtissä kaksi ikkunaa ja sen päässä kamari, yleensä kaikki
kuten uudistaloissa on tapana. Hän saattoi nähdä ikkunoista pitkän
matkan päähän, yli vihreiden sarkojen ja suon, aina rantaan saakka,
missä ihmiset olivat työssä kalakallioilla, ja vieläkin kauemmaksi,
yli Polden-vuonon toisen rannan harjanteille asti. Kaunis, viehättävä
näköala.
Edevart: Vai karkasit sinä kotoa ja menit naimisiin? Luuletko sen
miehen antaneen minulle enää siunaaman rauhaa! vastasi Hosea hymyillen.
He kävivät katsomassa navettaa, jossa oli pilttuut vielä kahdelle
uudelle lehmälle, olipa tallikin vastaisen varalta. Kaiken kaikkiaan
huomasi ulkohuonerakennuksiin kiinnitetyn aivan erikoista huomiota.
Riihessä oli puimapermanto, ja Doppenin pikku heinälato oli kuin
pahainen aitta tämän rinnalla, niin iso tämä oli.
Peijakkaan Ezra! Mutta varmaan hän oli kovasti velassa taloihin, siitä
ei voinut olla epäilystäkään, hän kun oli sellainen uskalikko kaikissa
hommissaan. Hosea oli tyytyväinen, hänen oli hyvä olla, niin hän
kertoi. Ezra uurasti kuin muurahainen ja oli aina hyvällä tuulella.
Maksoi todella vaivan nähdä hänet möyrimässä suolla, kuinka hän tokesi
veden aina vähäksi aikaa ja taas päästi sen virtaamaan. Hahhahhaa, aina
kun päästää ison patouman juoksemaan hän huutaa minut katsomaan. Hän on
niin hyvä!
Eikö hänellä ole ketään apuna työssä?
On joskus; Joakim käy väliin auttamassa häntä, mutta Joakimilla on
paljon työtä omissakin maissaan. Ja pellonmuokkauksessa tulemme toimeen
kahden, lisäsi Hosea ylpeästi. Ezra irrottaa turpeet ja minä hakkaan
ne kuokalla hienoksi. Hän on tyytyväinen, kun teemme kauniita vakoja
ja tyytyväinen olen itsekin, sillä silloin jää oikein kaunis, musta
juova jälkeen. Se on hauskaa työtä! Ja kun ilta on kulunut myöhäiseksi,
palataan tuvalle. Ehkä teidän tekisi mielenne käydä katsomassa meidän
suopeltoja?
Edevart oli menettänyt lopunkin halunsa maanviljelykseen. Sisaren
rupattelu alkoi kyllästyttää, niin että hän vastasi: Ei, enpä luule.
Niin, eipä kai, myönteli Hoseakin.
Edevart viittasi seuralaisiinsa selittäen: Nämä molemmat ovat olleet
Amerikassa ja nähneet siellä paljon ihmeempiä asioita, hevosia ja
koneita ja kaikkia.
Niinpä niin, tuumi Hosea. Voisimmehan mekin kyntää hevosella, mutta
täytyy odottaa, kunnes itse saamme hevosen. Ei ole varaa lainata. Mutta
hyvä näinkin, meillä on jo kaksi lehmää.
Hosea oli ylpeä puolestaan — niinkuin Lovise Magrete monta vuotta
sitten näytellessään lampaannahkojaan ja vuodepeitteitään. Siitä oli
monta, monta vuotta —
He saivat maitoa ja vohveleita, mutta kieltäytyivät kiittäen kahvista.
Kotimatkalla Lovise Magrete oli jälleen hyvä ja lempeä, oikein
tyytyväinen näkemäänsä. Ja Edevart käsitti asian niin, että hänen
rakastettunsa halusi jäädä Poldeniin ja asettua sinne kaikessa rauhassa
asumaan, sillä niin tyytyväinen tämä oli.