Edevart oli saanut pitkän luettelon tavaroista, jotka olivat kaupasta
loppuneet, mutta hänellä oli paperi toistaiseksi taskussaan. Mutta
ei hän turhista huolinut; Lovise Magrete viihtyi yhä edelleen hyvin,
ja Edevart rupesi käymään naapureissakin, jottei häntä soimattaisi
ylpeäksi tuttuja kohtaan. Edevartin ei enää tarvinnut pelätä
kiusallisia kyselyjä eikä utelemisia, keitä nuo vieraat naiset olivat.
Leski tyttärineen, joilta hän oli ostanut talonsa etelän puolesta; nämä
olivat tulleet Amerikasta asti katsomaan vanhaa kotiaan, niin ettei kai
hän voinut ruveta ajamaan heitä poiskaan!
Edevart lyöttäytyi kyläläisten seuraan puhellen heidän kanssaan
pitkät rupeamat. Oikeastaan hän ei suurestikaan välittänyt moisesta,
mutta maassa maan tavalla. Lovise Magrete ei lähtenyt mukaan,
Edevartin mielestä tämä oli liian hieno siihen. Hänellähän oli
kaupunkilaisvaatteet, ja hiukset olivat käherretyt raudoilla kiharaan,
eikä se ollut tapana Poldenissa. Mutta yksi ja toinen naapurineukko
pistäytyi katsomassa Lovise Magretea, ja kun hän oli ystävällinen ja
puhelias ja jutteli mielellään Amerikasta, kylän naiset rupesivat
pitämään tuosta leskestä. Hänhän oli kulkenut ympäri maailmaa ja osasi
antaa heille neuvoja monissa asioissa.
Edevart lähti uudestaan käymään Hosean luona. Hän pelkäsi loukanneensa
tätä, kun ei ollut halunnut katsella uudispaikan viljelyksiä. Pikku
Hosea rukka, joka vielä muutamia vuosia sitten oli niin pieni ja aina
kiitti häntä hennolla lapsenkätösellään, raatoi nyt suolla ja pellolla
raskaassa työssä, mutta hymyili silti yhtä iloisesti. Sellaista siis
oli osaansa tyytyminen täällä elämässä! Edevart meni tällä kertaa
sisarensa luo yksin, ja hänellä oli mukanaan tälle tuomisiksi muutama
kyynärä hyvää kangasta. Ja Hosea, joka ei ollut liioilla vaatteilla
hemmoteltu, kiitti onnellisena veljeään tervetulleesta lahjasta. Sinä
olet yhä sama kuin aina ennenkin, hän sanoi liikuttuneena.
He kiipesivät rinnettä ylös katsomaan perunamaata, laskeutuivat suolle,
joka muodosti yhden ainoan laajan, useiden isojen ja pienten ojien
halkoman aukean ja jonka muutamissa neliöissä jo ohra aaltoili. Edevart
oli, sisarelleen mieliksi, olevinaan vieläkin enemmän ihmeissään kuin
tosiasiassa olikaan, ja teki hullunkurisia kysymyksiä saadakseen tämän
hymyilemään.
Mutta kuulehan, saatko nyt olla täällä rauhassa? Hosea huomasi veljen
tarkoituksen ja vastasi: En pelkää mitään.
Suosta ei enää kuulu huutoa?
Ei kuulu, hymyili Hosea veitikkamaisesti. Eivät ole enää kuolleet
kummitelleet.
Olitpa sentään aika rohkea, kun lähditkin emännäksi taloon näin kauas
muiden ihmisten ilmoilta.
Sitä en toki muista ajatellakaan. Päivällä on niin paljon työtä, ja
illalla laskeudun levolle luottaen Jumalan suojelukseen.
Enpä tiedä, olisinko minä halukas tekemään samoin, tuumi Edevart
vakavasti.
Ja minkä vuoksi? Sen vainajanko tähden? Sehän on jo kirkkomaassa.
Niin, en tahdo säikytellä, mutta joskus yöllä voi taas kuulua huutoa.
Eikä kuulu! Hosea vakuutti hymyillen. Sillä eihän se huutaja laivuri
ollut!
Edevart hätkähti ja tiukkasi: Kukas sitten? Mutta Hosean pidättäessä
nauruaan saadakseen vastatuksi asia äkkiä selvisi Edevartille, ja hän
huudahti: Ahaa! nyt ymmärrän!
Niin, oletko kuullut mokomaa poikaa! Mutta August sen neuvoi!
Se tulen vietävä August! Vai hänen neuvoaan tämäkin...?
Ezran auttamiseksi. Ezran piti näet saada suoviljelyksensä hyvään
alkuun, ja silloin koko kylän miehet kaivoivat Skaaron ruumiin ja
Martinuksen lehmän suosta. Kas tässä on juuri se suuri kuivatusviemäri,
jonka he silloin kaivoivat.
Edevartia nauratti: Siis toinen hyväkäs makasi täällä suossa ja huusi
ja kiljui sunnuntaisin kuin hukkuva! Enpä ole kuullut hullunkurisempaa
juttua!
Hosea: Mutta hyvä Edevart, älä veikkonen hiisku sanaakaan koko asiasta!
Ole huoleti. Miten itse sait sen tietää?
Kas asia oli sillä tavalla, etten minä luvannut tulla Ezralle, asumaan
tänne kaiken maailman kauhujen ja huutavien kummitusten joukkoon koko
iäkseni, ja silloin poika kertoi koko jutun.
Nauroiko edes?
Kyllä! Nauroi niin, että suutaan vain piteli kertoessaan. Teki mieleni
tarttua häntä tukasta kiinni, niin minua ensin suututti, sillä hänhän
pelästytti meidät kaikki puolikuoliaiksi. Mutta hän ei suvainnut minun
olevan pahalla päällä, vaan puheli niin mukavasti, että itsenikin
täytyi lopuksi vetää suuta nauruun. Ja olihan, totta vieköön, oikein ja
kohtuullista, että ruumis pääsi siunattuun multaan, niin että se koitui
siunaukseksi meille kaikille. Mutta katsohan näitä ohrapeltoja!
No jo on!
Nuo niittypalstat alkavat jo vähin käydä huolekseni, jatkoi Hosea
sitten. Joutuisi nyt mies kotiin niittämään! Eikös olekin niissä heinä
kuin turkkia? Kahden lehmän heinät! Mitä minun pitikään kysyä: Aiotko
mennä naimisiin hänen kanssaan?
En osaa sanoa. Mitäs itse sanoisit siitä?
Kerrassaan kaunis ihminen, eikä kuulemma liian ylpeä lypsääkseen
lehmiäkään. Niin minusta tuntuu.
Niin no, voihan niinkin hullusti käydä.
<tb>
Edevartin oli käytävä postitoimistossa, ja Lovise Magrete istui
"toimistossa" kirjoittamassa kirjettä Amerikkaan lapsilleen. Hän oli
melkein yhtä huono kirjoittamaan kuin Edevartkin; tuo muuten sukkela
ja taitava ihminen oli auttamattoman huono kynän käyttäjä, kirjoitti
kömpelösti ja teki paljon virheitä. Mutta kieltään kumpikin osasi
käyttää, olipa Lovise Magrete siinä vielä miestä etevämpi, niin että
Edevartin ei toisinaan auttanut muuta kuin pysyä vaiti.
Niin, Edevart oli lähdössä postitoimistoon. Hän tahtoi uskotella
ihmisille tosiaankin lähettävänsä trondheimilaiselle kauppiaalle laajan
tavaroiden tilausluettelon. Mutta ennen lähtöään hänellä oli puhuttavaa
Lovise Magretelle. Kunhan tämä vain oli saanut kirjeen valmiiksi,
Edevart aikoi rohkaista mielensä. Edevart oli ajatellut tätä jo kauan.
Mitäpä siinä oli pelkäämistä?
Tuota... olen ajatellut muuatta asiaa, virkkoi Edevart aluksi. Miten
tulit puhuneeksi Anders Vaadelle matkarahoista?
Lovise Magrete näytti menevän hieman omituisen näköiseksi ja soperteli:
Muuten vain sattui tulemaan puhe.
Olisit puhunut minulle.
Sinulle...?
Niin juuri, minulle. Mutta nyt kai on sama näinkin, vai mitä? Aiot kai
jäädä tänne, joten et matkarahoja tarvitse?
Lovise Magrete ei vastannut.
Vai mitä ajattelet? kysyi Edevart äkkiä katsoen häneen. Ja Edevartin
kasvoista saattoi toinen lukea, että äänettömyys alkoi tuntua tästä
kiusalliselta.
En tiedä, mutisi Lovise Magrete. Anna minun ajatella asiaa. Jos me
nyt jäämme tänne, ei asiaa voi enää koskaan muuttaa, vaan meidän on
pysyttävä täällä elämän loppuun asti.
Entäpä sitten?
Mutta lapset ovat Amerikassa ja kaikki...
Taas sama vanha virsi, edestakaisin, samaa horjuvaisuutta puoleen ja
toiseen. Mutta nytkin Lovise Magrete oli sävyisä ja mukautuvainen,
avasi kirjeen liittäen siihen jälkikirjoituksen, jossa sanoi olevansa
kovin epävarma asiasta. Edestakaisin — ja loppujen lopuksi hän
muistutti Edevartia tämän kerran muuanna tiettynä yönä antamasta
lupauksesta, että lähtee mukaan Amerikkaan. Siihen Edevart ei voinut
sanoa mitään.
Postista tullessaan Edevart toi Lovise Magretelle kaksi kirjettä.
Toinen oli Lorensenilta, ja siinä puhuttiin matkasta, niin hän selitti.
Toinen taas oli Amerikasta, lapsilta. Lovise Magrete luki molemmat
kirjeet jääden istumaan ääneti ajatuksissaan.
Siitä hetkestä lähtien ei enää ainoakaan asia koko Poldenissa
pystynyt Lovise Magretea kiinnostamaan, ei hän huolinut enää ruveta
lypsämään. Hän vain koetti saada Edevartia taivutetuksi lähtemään
mukaan Amerikkaan, ja Edevart oli suostuvinaan — ja antoi päivien mennä
menojaan.
Heidän kesken ei koskaan syntynyt oikeaa riitaa, vaan he puhelivat
Amerikasta verkkaiseen tapaansa:
Oliko Norjassa olo käynyt noin sietämättömäksi ihmiselle, joka on vain
Doppenista kotoisin?
Oli kyllä. Sillä se ihminen, joka oli kotoisin Doppenista, oli päässyt
näkemään parempaakin. Amerikka oli niin suuri, jollei jossakin paikassa
tuntunut miellyttävältä, ei mikään estänyt muuttamasta toisaanne. Hän
ei ollut vielä käynyt Floridassa, ja luettuaan niistä kirjoista — — —
Mutta eikö lapsilla ollut vakituinen asuinpaikkansa New Yorkissa? Eikö
Lovise Magrete siis tahtonut asua yksissä heidän kanssaan?
Jonkin aikaa ehkä — kyllä, tietenkin, tokihan hän tahtoi käydä
tervehtimässä lapsia ja asua New Yorkissa — jonkin aikaa. Lapset olivat
muuten jo täysikasvuisia, eivät kaivanneet äitinsä apua, ja hän oli jo
kerran asunut kaksi vuotta New Yorkissa, silloin alussa.
Lähtikö Lovise Magrete sitten pois kotoaan?
Lähdin kyllä. Muutin toiseen kaupunkiin. Oliko se sitten ihmeellistä?
Eipä kylläkään, vastasi Edevart, samanlainen maankiertäjä hänkin. Mutta
sehän sopi mainiosti, Edevart tuumi sitten, voivathan he muutella
täällä kotimaassakin, vaikkapa nyt Poldenista takaisin Doppeniin.
Ei! Älä viitsi enää mainita koko paikkaa! tuskaili Lovise Magrete
kiusautuneena. En kärsi enää sitä ajatella! Etkö itse sanonut
sisarestasi, Hoseasta, että hän on peltotilkkujensa ja lehmiensä orja?
Minua tuo tuommoinen inhottaa.
Hoseastako puhut? Hän on tyytyväinen osaansa.
Niinpä niin, tyytyväinen kuin Karel, joka ei tiedä mitään mistään
paremmasta.
Äänettömyys.
Olin ymmärtävinäni, että viihdyt täällä ja alat tuntea itsesi
kotiutuneeksi. Ethän ole moittinut mitään puolella sanallakaan?
Lovise Magrete vastasi: Enhän toki voinut ruveta valittelemaan ja
ruikuttamaan, kun olen täällä vieras. Täällä on kyllä hyvä olla jonkin
aikaa, aivan samoin kuin Doppenissa. Mutta ei puhuta nyt enää koko
asiasta.
Ei, Edevartia ei todellakaan haluttanut panna toista lujille. Asiat
olivat tarpeeksi hullusti muutenkin. Hän oli vihjaillut sinnepäin, että
Lovise Magreten olisi pitänyt pyytää matkarahat häneltä eikä Anders
Vaadelta, ja nyt tämä olisi voinut ottaa hänen sanoistaan kiinni.
Ainoastaan yhdestä seikasta hän muistutti vielä: Etkö kirjoittanut
minulle, ettet voinut viihtyä Amerikassa missään?
Niin, en viihtynyt sielläkään. Puhuin kyllä siinä totta. Siksi juuri
matkustin paikasta toiseen kokeillakseni. Mutta parempi siellä sentään
kuin täällä.
Edestakaisin! Mutta Lovise Magrete piti puolensa.
Seuraavana päivänä ratkaisu viimein tapahtui. Lovise Magrete pyysi
ensin Edevartia kauniisti laittautumaan tosissaan valmiiksi matkaan
seuraavaksi päiväksi. Oli jo kiire, heidän täytyi lähteä Doppeniin.
Seuraavaksi päiväksi? Nuoransilmukka oli kaulassa. Lovise Magrete oli
siis lujasti päättänyt lähteä taaskin maasta pois?
Niin, hänen täytyi päästä lähtemään täältä.
_Täytyi?_
En ole tahtonut puhua siitä aikaisemmin. Ne sanat näyttivät aivan kuin
vahingossa luiskahtavan Lovise Magreten huulilta, hän asetti nyt kaikki
yhden kortin varaan. Hän uskalsi ryhtyä siihen saadakseen rakastettunsa
vakuutetuksi; tuskinpa hän oli tullut ajatelleeksi, että siten joutui
lopultakin ratkaisemaan asian ja sai itse vastata seurauksista: Lapset
kirjoittavat, että heidän isänsä on löytynyt.
Mitä? huudahti Edevart. Onko — onko hän löytynyt?
Niin lapset kirjoittavat.
Se tepsi. Toden totta, Edevartin mielenkiinto heräsi. Olipa tuo pelkkä
epätoivoinen päähänpisto tai silkka totuus, joka tapauksessa Lovise
Magretelle oli nyt suotu nautinto nähdä Edevart levottomana.