Edevartia rupesi säälittämään. Hän ei tuntenut enää mielessään
vähintäkään kaunaa, vaan tahtoi olla ystävällinen ja tarttui naisen
käteen. Onpa sinulla paksu sormus.
Niin on.
Miksi käytät vihkisormustasi keskisormessa?
Se oli niin väljä.
Niin niin, Magnus on toivonut sinulle kaikkea hyvää ja hankkinut sen
vuoksi tavallista isomman sormuksenkin.
Siihen toinen ei vastannut mitään. Hän irroitti kätensä Edevartin
kourasta ja oli puuhailevinaan jotakin ruokakomeron perällä, avasi
kaapin ovea sen verran, että Edevart saattoi nähdä kaapissa olevan
jauhoja, vehnäjauhoja. Mitä ihmettä hänellä saattoi olla siellä
tekemistä? Tuo kaikki oli pelkkää neuvottomuutta.
Mutta jopas minä jäänkin tähän koko päiväksi! Edevart huudahti äkkiä
kiireesti lähtien saman tien ulos.
Nainen tuli jäljestä. Hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat, ja hän
näytti olevan valmis kuristamaan miehen siihen paikkaan. Ovesta
mennessään Edevart tunsi naisen käden selässään, tämä kun tyrkkäsi
häntä menemään. Lovise Magrete odotteli jo levottomana kuin tulisilla
hiilillä.
Viivähdin vähän, virkkoi Edevart.
Lovise Magrete tarkasti heti kääröä ja huoahti sitten helpotuksesta:
Hyvä! Tämä on oikea! Lähdetään nyt kotiin. Oletko valmis?
Olen kyllä.
He eivät olleet ostaneet mitään, eikä heillä ollut mitään kannettavaa
veneeseen. Pihalla Lovise Magrete äkkiä pysähtyi kysyen: Oletko käynyt
leipomossa?
Leipomossako? En.
Sinulla on valkoinen kädenkuva selässä, virkkaa Lovise Magrete
pudistellen Edevartin takkia. Missä tapasit Haabjørgin?
Keittiössä.
Valkoinen kädenkuva, hän sanoo uudelleen. Kaikkien viiden sormen
jäljet. Ihan selvästi jauhoja, en saa niitä lähtemään.
Edevart sukaisee takin päältään siinä paikassa ja pudistelee ja hieroo
ja hankaa. Hän on raivoissaan ja nolona; hänen mieleensä jo iskee
ajatus palata niiltä jalkojensa sijoilta takaisin keittiöön kiittämään
syyllistä oikein kädestä pitäen, niin että sormet musertuvat leveää
sormusta vasten.
Se sinun "neitsyesi" on tainnut riippua kaulassasi! sanoo Lovise
Magrete värittömin huulin.
Ei ole ollut kaulassani.
Vanha rakkaus, jahdin ajoilta!
Hahhahhaa! Edevartin täytyy nauraa kesken kaiken.
Vai niin, hän siis oli sittenkin kaulassasi?
Edevart: Olisi paras sinun olla ääneti! Hän sukaisi takin hartioilleen
sellaisena kuin se oli, ja sitten he lähtivät.
Olisi sentään voinut ensin pyyhkiä jauhot käsistään! pisteli Lovise
Magrete vieläkin.
Edevart puri hammasta vastaamatta mitään. Se hävytön ihminen, se
paholaisen sikiö, oli ajatellut kaiken edeltäpäin! Edevart oli
äkeissään itselleenkin, kun oli keskellä pihaa ottanut takin päältään
ja pudistellut sitä Se noita oli varmaan tirkistellyt ikkunasta ja
nähnyt kaikki.
Minun olisi itseni pitänyt käydä se käärö vaihtamasi tuumi Lovise
Magrete.
Parasta olisi ollut niin.
Niin, mutta enhän minä voinut mennä sinne. En tahtonut näyttää
silmiäni. Heidän ei pidä päästä sanomaa että minä muka tuppaudun heidän
keittiöönsä, jotta kutsuisivat minut sisään.
Lovise Magrete kiusasi Edevartia kotimatkalla niin kauan, että tämä
lopulta kertoi hänelle kaikki tyynni. Edevart saattoi tehdä niin
hyvällä omallatunnolla, turvautumatta kertaakaan valheeseen, hän
oli aivan viaton. Lovise Magrete huomasi oitis, että häväistys oli
tarkoitettu paljon enemmänkin hänelle itselleen kuin Edevartille, mutta
suhtautui asiaan sangen rauhallisesti ja virkkoi, laskien surumielistä
leikkiä: Tämän jälkeen en taida enää tohtia laskea sinua käymään yksin
kaupassa! Hän koetti hieman hymyilläkin, mutta siitä tuli varsin
vaisu ja alakuloinen hymy. Jonkin aikaa asia näytti Lovise Magretea
painostavan: hän saattoi yhtäkkiä leimahtaa kuin tuleen, ja silloin hän
helli Edevartia puuhaillen ja häärien hänen lähellään kuin ensimmäisinä
päivinä. Mutta lopulta sekin puuska meni ohi. Lovise Magrete sai muuta
ajattelemista.
Hän kysäisi Edevartilta: Etkö aiokaan lähteä kotiisi panemaan kaikkea
kuntoon?
Kyllä lähden, vastasi Edevart.
Mutta meni päiviä, viikkoja vieri, eikä Edevart vieläkään lähtenyt.
Hän ei hievahtanut paikaltaan. Kävihän elämä laatuun näinkin; hän
sai Pauline siskolta kotoa rahoja sitä mukaa kuin tämä sai myydyksi
vastalähetetyt tavarat, joten Edevart saattoi ostaa Knoffilta
ruokatavaroita ja elää edelleen.
Jonkin ajan kuluttua Lovise Magrete jälleen uteli: Etkö aio lähteä
liikkeelle?
Kyllä lähden.
Jo sinun sietääkin lähteä, sillä ei ole enää liikoja aikoja jäljellä.
Mitä? Onko sinulla jo matkalippu?
Matkalippuko? En ollut aikonut palata takaisin Amerikkaan, olin aikonut
jäädä tänne.
Niin minäkin ajattelin, sanoi Edevart synkästi.
Niin, mutta minä en jaksa olla täällä enää kauempaa, ei puhuta siitä.
Täytyy siis yrittää takaisin Amerikkaan. Johonkin paikkaan sinne, minne
vain, ehkä Länsivaltioihin.
Et siis itsekään ole varma siitä, minne menet.
En tiedä. Ei, teen voitavani, enkä enää ajattele muuta. Sinä vain
naurat ja tietysti luulet minun olevan päästäni pilalla, mutta asia on
niin, että minulla on lapset siellä.
Täälläpähän sinulla on lapsi, huomautti Edevart siihen.
Äänettömyys.
Onko sinulla itselläsi rahaa matkalippuun? kysäisi Edevart sitten.
Ja toinen vastasi suoraan: On kyllä, sillä Anders Vaade lupasi lainata.
He eivät enää juuri ujostelleet. Vielä pari kuukautta sitten Edevart
olisi pitänyt loukkauksena, jos Lovise Magrete olisi ottanut toisilta
rahoja lainaksi. Mutta he olivat kumpikin heränneet suloisesta
hurmiosta; kumpikin tunsi itsensä kumman rikkinäiseksi, kummankaan
taholta ei ollut täydellistä antaumusta. Lovise Magrete oli siihen
saakka — varmastikin hienotunteisuudesta Edevartia kohtaan — pitänyt
sormuksensa piilossa, mutta nyt hän ykskaks pisti ne sormiinsa. Ne
olivat kyllä kauniit, miksi hän ei siis käyttäisi niitä! Edevart
huomasi ne kyllä, mutta ei sanonut mitään. Hänestä se ei enää
tuntunut juuri miltään. Hän ei tiennyt, mistä sormukset olivat
kotoisin, eikä kysellytkään. Ja sattuessaan kerran taas muistamaan
jauhoiset sormenjäljet Edevartin takissa Lovise Magrete vain nauroi
sydämellisesti mokomalle ilveilylle ja kysyi, eikö Edevartin tehnyt
mieli käydä hakemassa uusia. — Mikäpäs siinä; kerran kun Anders Vaade
ilmestyy kauppaan, minä pistäydyn keittiöön, niin saatte olla kahden. —
Niin, Anders Vaade ei ole ollenkaan hullumpi mieheksi, älä luulekaan!
virkkoi Lovise Magrete puolustellen tätä. Oli varmasti aikoinaan,
hänkin, hiukan minuun rakastunut, tämä helmisormuskin on häneltä saatu
— kerran jouluna Amerikassa. —
Edevart vastasi: Lienen minäkin saanut jotakin neitsyt Ellingseniltä.
Ei. He eivät enää suotta ujostelleet toisiaan. Heidän sydämellisen
rakkautensa satu oli lopussa, heillä ei ollut edessäpäin ainoaakaan
varmaa kiinnekohtaa. Heistä oli tullut rakkaudessakin maankiertäjiä.
Nyt on enää kaksi viikkoa aikaa, sanoi Lovise Magrete.
Mihin sitten?
Lähdemme kahden viikon perästä. Laittaudu valmiiksi!
Mutta jos sinä lähtisit minun mukaani kotiin katselemaan, miltä siellä
näyttää? kysäisi Edevart kuin koetteeksi. Ehkäpä hyvinkin tahtoisit
jäädä sinne olemaan.
Ethän ole rakentanut...?
Rakentanut ja rakentanut — oletko sinä Lovise Magrete sitten tottunut
mahdottoman leveihin tiloihin?
En suinkaan, virkkoi toinen nöyrästi. En ole, Herra nähköön. Itse vain
puhuit siitä, siksi tulin sanoneeksi.
Edevart: Varmasti rakennutankin vielä. Se vie aikansa, mutta varmasti
rakennutan. Tehdään pieni sievä tupa meille kolmelle. Lähdetäänkö
katsomaan sen uuden tuvan paikkaa?
Kyllä minä tulen sinun mukaasi.
Asia oli ratkaistu. Mutta Lovise Magrete itse lykkäsi lähtöä
tuonnemmaksi. Tuntui siltä kuin hän ei olisi osannut paljoakaan
odottaa matkan tuottamasta vaihtelusta, vaan olisi tahtonut olla
ennen kaikkea varma siitä, että ehtii takaisin, ennen kuin ne kaksi
viikkoa ovat kuluneet, joiden kuluttua Amerikanmenijöiden oli määrä
lähteä. Edevartkin oli kahden vaiheilla, hän pelkäsi samoin kuin Lovise
Magretekin, että heidän matkansa olisi aivan turha. Ja mitä hän sanoisi
poldenilaisille tulla tupsahtaessaan sinne naisen ja lapsen seurassa?
Entä mitä ihmiset sanoisivat siitä?