Lovise Magrete oli luvannut sekä itselleen että Edevartille pysyvänsä
poissa kauppapaikasta, mutta ei voinut pitää lupaustaan. Ei voinut ajan
pitkään sitä pitää. Hän oli kyllä lujasti niin päättänyt, ja hetkiseksi
se oli ilahuttanut Edevartin mieltä. Mutta sitten tämä ei enää niin
pitänyt sillä väliä, saattoipa suorastaan auttaakin Lovise Magretea
peruutumaan päätöksestään. Edevart saattoi sanoa: Tänään on vesillä
oikein kaunista, voisit ottaa lapsen mukaasi. Mitäpä se häntä liikutti,
vaikka Lovise Magrete saikin hetkisen puhella englantia ja nauttia
kaikista iloista, joita kauppapaikassa saattoi olla tarjona! Tämä oli
kyllä hyvin mietteissään ja harvapuheinen matkalta palattua, mutta
se ei enää kiusannut Edevartia niinkuin ennen. Sillä Lovise Magrete
osasi kääntää asian parhain päin. Hän oli alkanut katsella Knoffeja
suopeammin silmin siitä lähtien kun Romeo oli kerran pistäytynyt
kaupassa ja ruvennut juttelemaan Haabjørgin kanssa. Romeo ei ollut
ensinkään pois tieltä, antoi lapselle makeisia ja kyseli, eikö tämä
tahtoisi jäädä hänen tytökseen. Kyllä, vastasi Haabjørg oitis, lapsesta
oli hirmuisen hauska katsella kaikkea, mitä oli kaupassa; ja sitten
talossa oli vielä kyyhkyjä ja kanoja ja lehmiä ja muita elukoita. Äiti
kuunteli sävyisästi hymyillen heidän loruiluaan; Haabjørg vastasi
nokkelasti ja reippaasti kaikkiin kysymyksiin, ja Romeo nauroi kuin
vallaton poikaviikari. Heidän lähtiessään hän kysyi lapselta: Tulet kai
pian taas käymään? — Kiitoksia vain, kyllä minä tulen! — Ethän vain
narraa? — En narraa, saat nähdä!
Totta tosiaan, tämä käynti ei mennyt Lovise Magretelta hukkaan. Hänen
mielestään Romeo oli parempi kuin olisi osannut odottaakaan.
Ei kestänytkään kauan, ennen kuin Haabjørgin mieli alkoi tehdä kylään,
ja Edevart myöntyi siihen mielellään. Hän ei ollut päässyt lapseen
nähden siihen, mitä oli toivonut, ei rohjennut suudella tätä kertaakaan
ja koetti karttaa joutumasta tytön kanssa kahden. Lapsi ei koskaan
omia aikojaan kiivennyt hänen syliinsä eikä kietonut käsivarsiaan
hänen kaulaansa. Mutta aina lapsi oli sentään salaa ajatuksissa,
aina Edevartin sydäntä lähellä. Hän ei voinut kieltää pienokaiselta
mitään, toivoipa tämä mitä hyvänsä, ja seuraavalla kerralla he lähtivät
kauppapaikkaan kaikin kolmisin.
Romeosta ei aluksi näkynyt sinä päivänä jälkeäkään. He toimittivat
pienet ostoksensa. Edevart osti ruokatavaraa, Lovise Magrete puheli
Lorensenin kanssa. Lapsi oli hävinnyt johonkin. Äkkiä Haabjørg ilmestyi
toimiston ovesta käsi kädessä Romeon kanssa, joka nauroi aivan ääneensä
sanoessaan: Hän tuli hakemaan minua! Kun Haabjørg ei vieläkään
päästänyt Romeon kädestä irti, tämä selitti, että lapsi oli pyytänyt
häntä näyttämään vasikoita.
Äiti lyödä läiskäytti ihmeissään kätensä yhteen huudahtaen: No mutta
kaikkia sen lapsen päähän pistääkin!
Mainiota! huudahti Romeo. Hänhän itsekin oli vielä melkein poika. No
tule nyt, Haabjørg! Ja kummatkin lähtivät yhdessä vasikoita katsomaan.
He viipyivät poissa hyvän aikaa. Palatessaan he kertoivat nähneensä
vaikka mitä elukoita, ja heillä riitti hauskaa juttua vielä
kaupassakin. Tahdotko tulla Julian luo? kysäisi Romeo. Lapsi oli heti
valmis ja tarttui taas hänen käteensä.
No mutta tuota lasta...! päivitteli äiti taaskin. Meidänhän on
lähdettävä kotiin.
Eikö hän voi jäädä tänne?
Kyllä, kiitoksia vain! vastasi lapsi omasta puolestaan saaden kaikkien
huulet vetäytymään hymyyn.
Puhuttiin sinne ja tänne. Eihän lapsella ole mukana yövaatteitakaan,
selitteli äiti voidakseen osoittaa olevansa selvillä hienoista
tavoista. — Yöpukuako? Romeo tuumi, että eiköhän Julialla liene
jäljellä jotakin lapsuudenajoiltaan, Romeolla itsellään ei ollut
aavistustakaan, että sellaisia käytettiinkään, hahhahhaa! Mutta kai
Julialla on nukkeja. — — Sen kuullessaan Haabjørg tarttui yhä lujemmin
Romeon käteen eikä tahtonut kuulla lähdöstä puhuttavankaan. — Antaa
hänen jäädä! kuiskasi Edevart. Käyn noutamassa hänet huomenna.
Kotimatkalla Lovise Magrete selaili amerikkalaisia aikakauslehtiä.
Kumpikin oli hyvillään siitä, että lapsi oli jäänyt Knoffien luo; sitä
saattoi pitää suosionosoituksena tämän äitiäkin kohtaan. Ei silti, että
olisin sen vaivainen! vakuutteli Lovise Magrete, mutta ei ole haitaksi,
vaikka hekin osoittavat hiukan ihmistapoja! Mitä sinä luet? kysäisi
Edevart.
... Lorensen antoi näitä terveisiksi Anders Vaadelta. Ja samassa Lovise
Magrete jo innoissaan selittämään: Tässä puhutaan Floridasta — se on
Amerikassa. En ole käynyt siellä, mutta varmaan siellä on maailman
ihanimmat paikat. On oikein vahinko, ettet sinä pysty lukemaan tätä,
sillä tässä on kaikkea mahdollista siitä maasta ja sisäjärvistä ja
rautateistä ja kaikesta, mitä heidän farmeillaan kasvaa. Katsohan vain
näitä kuvia. Oikein värikuvia, omenat punaisia, ikkunat vihreitä,
vehnäpellot keltaisia ja luumut sinisiä — — niin, siellä kasvaa vaikka
mitä, eikä se maa voi tulla koskaan niin köyhäksi ja kurjaksi kuin
tämä. Katsohan tätä kuvaa: Lienee vaikka Anders Vaade itse, joka istuu
ison kahden hevosen vetämän koneen satulassa. Näetkö, miten vehnä
kaatuu koneen perässä kuin luoko? Sitten hän sitoo vehnän lyhteisiin,
ja, Herra nähköön, hänellä taitaa olla erikoinen kone siihenkin työhön.
Mainiot vehkeet! tuumi Edevart. Eikö sinua todellakaan ensinkään haluta
tulla sellaiseen maahan?
Halutako — — en ole tullut tuota niin tarkoin ajatelleeksi.
Mutta sinun pitäisi ajatella.
Ehkäpä pitäisi — mutta eikös meidän pitänyt jäädä Doppeniin asumaan?
huudahti Edevart ärtyisästi.
Hm. Mutta eikös sinun pitänyt ruveta rakentamaan, ja eikö meidän
pitänyt muuttaa sinun kotipuoleesi? Edevart ei vastannut.
Siitä ei kylläkään tule mitään, sen saat nähdä. Kunhan kerron
sinulle kaikki, mitä näissä kirjoissa puhutaan, on ihme ja kumma,
jollei mielesi rupea tekemään siihen maahan. Anders Vaade tahtoo
sinne takaisin, Lorensen samoin, mutta tällä kertaa hän aikoo mennä
Kanadaan, koska tahtoo asettua asumaan kaupunkiin. Lähtevät nyt
syyspuolella, ja varmasti saavat monta meikäläistä mukaansa. Entä jos
mekin lyöttäytyisimme samaan joukkoon? Edevart pudisti päätään. Lupaa
kuitenkin ajatella asiaa!
Onhan minulla pieni kauppa ja elinkeinoni täällä kotimaassa, vastasi
Edevart.
Lovise Magrete: Sillä ei pitkälle potkita! Siitä tulee vain
kitkuttamista päivästä toiseen. Niinkuin nyt tuo naapurimmekin, Karel;
ei hänellä ole kovinkaan kehuttavat päivät.
Niin Karelillako? Onpahan vain tullut toimeen ja hyvästi onkin; hänellä
on, mitä tarvitsee, pojat ovat isoja, reippaita miehiä, peltoja ja
niittyjä kelpaa näyttää toisillekin. En ymmärrä, miten keksitkin juuri
hänet. Hän on tyytyväinen osaansa.
Niin, kun ei tiedä paremmasta mitään. Etkö sinä ymmärrä? Onko Karelilla
semmoista konetta, jollainen tässä kirjassa on kuvattuna, ja onko
hänellä kahta hevosta? Ei, hänellä ei ole sellaisesta aavistustakaan.
Totta on, mitä Lorensen sanoi: Niiden mielestä on kyllä täällä kotona
hyvä olla, jotka eivät paremmasta tiedä mitään.
Edevart katsoi vastaan jäykästi ja sanoi: Oli kerran sellainenkin aika,
jolloin sinusta itsestäsi täällä kotona oli kyllä hyvä olla.
Lovise Magretea hymyilytti. Tuohon oli kovin helppo vastata: Niin,
silloin minä en tiennyt mitään mistään muusta!
Ei puhuta enää tästä! mutisi Edevart hiljaa. Sinä olet kovin muuttunut.
Sitä vaikutusta Lovise Magrete oli koettanut torjua alusta alkaen,
mutta oliko hän siinä onnistunut? Hän oli kotiin tultua entistäänkin
rakastettavampi, riisui oitis pyhävaatteet ja pukeutui arkiasuun,
laittoi ruoan ja hiipi aina väliin aivan Edevartin luo ja kuiskaili
helliä sanoja hänen korvaansa. Edevart oli ajatellut, ettei yritä
lähennellä häntä illalla. Tietenkään hän ei niin tee, eihän toki! —
mutta teki kuitenkin. Eikä Lovise Magrete ollut suinkaan ajatellut,
että Edevartin täytyisi tämäkin yö viettää heinäladossa; päinvastoin,
hän vihjasi siihen suuntaan, että tuvassa oli tilaa molemmille. Hehän
olivat tällä kertaa kahden, ja Lovise Magrete ripusti vielä varmuuden
vuoksi hurstit ikkunoihin. Kukapa olisi silloin voinut vastustella!
He saivat kumpikin toisiltaan paljon: rakkautta, lupauksia ja valheita.
Lovise Magrete oli Edevartin suuri, ihana, ääretön onni. Ei ollut
ketään hänen vertaistaan, jokin tähti oli johdattanut hänet Edevartin
tielle. Suuri onni oli kohdannut häntä, hän tunsi sen — ainakin luuli
tuntevansa.
Älä lähde pois minun luotani! rukoili Edevart. Rakastan sinua niin,
enemmän kuin koskaan ennen! Sisimmässään hänellä ei ollut mitään sitä
vastaan, että toinen ottaisi hänen sanansa täydestä. Siten Lovise
Magretesta tulisi pyöveli, jos niikseen olisi, ja hänestä, Edevartista,
uhri ja marttyyri.
Niin minäkin, vastasi Lovise Magrete valehdellen kilpaa toisen kanssa.
En voi koskaan rakastaa ketään toista.
Ja kuitenkin he kumpikin tunsivat itsensä kovin rikkinäisiksi,
melkeinpä noloiksi. Kaikki oli toisenlaista kuin ennen, he saattoivat
noina hetkinäkin puhella keskenään. Yö oli lämmin, he heittivät liiat
vaatteet pois; oli siksi valoisaa, että heidän suudelmansa osuivat
oikeaan. Ja jälleen Lovise Magrete saattoi ruveta puhumaan: Olenko
sellainen, jollainen toivot minun olevan?
Olet.
Sellainen, jollainen toivot minun olevan?
Niin olet.
Mutta tuli sekin hetki, jolloin heillä ei ollut mitään sanomista, vaan
he jäivät äänettömiksi. Pian kuitenkin Lovise Magrete alkoi jälleen
puhella, sanan silloin, toisen tällöin, pää painettuna pieluksella
Edevartin päätä vasten: Lähteä luotasi, niinkö sanoit? Ei, en tee
niin. En lähde, jollet sinä lähde mukaan. Kukaan ei voi pakottaa minua
siihen. Entä Haabjørg — enhän toki voine riistää häntä sinulta aivan
kokonaan?
Etpä tietenkään.
Mutta etkö voisi lähteä meidän mukaamme, jotta meitä olisi kolme?
En tiedä, vastasi Edevart. Hän ei voinut kieltää mitään tältä toiselta,
joka juuri oli ollut hänelle ylen hyvä. Lovise Magrete ei ollut
käyttänyt samaa viekkautta, jollaista Edevart oli tullut huomaamaan
toisissa naisissa: tämä ei ollut alun alkaen käyttänyt hyväkseen
Edevartin lemmenkiihkoa päästäkseen tarkoitustensa perille. Saattoiko
Edevart palkita moista pahalla?
Tekeekö mielesi niin kovin takaisin Amerikkaan? hän kysäisi.
Kyllä, ainakin pois täältä, vastasi Lovise Magrete. Ehkä takaisin
Amerikkaan, niin on ehkä parasta. Täällä käyn yhä levottomammaksi,
tietämättä itsekään miksi. Ja sen jälkeen kuin sain ne amerikkalaiset
kirjat — —
Minä ajattelen asiaa, lupasi Edevart.
Voi, Edevart, kuinka kiitollinen sinulle olenkaan! Ja riemusta
mieletönnä Lovise Magrete sulki miehen kuumaan syleilyynsä temmaten
hänet mukaansa hurmioonsa. Hän puheli pitkin iltaa yhä uudelleen,
kuinka hyvä Edevart oli aina ollut ja kuinka hän, Lovise Magrete,
tahtoi häntä siitä kiittää. Niin, Herra nähköön, niin hän tahtoi tehdä!
Hän lepäsi miehen leveää rintaa vasten kiihottaen tämän yhä uusiin
hellyydenosoituksiin ja uusiin lupauksiin. Ennen aamunkoittoa Edevart
oli luvannut kaikki, mitä Lovise Magrete pyysi.
<tb>
Edevart istuu veneessä. Hän soutaa noutamaan Haabjørgiä. Sydämensä
syvimmässä hän on suutuksissaan itselleen. Hänen viimeöiset lupauksensa
olivat anteeksi antamattomia typeryyksiä. Hänkö Amerikkaan! Pitikö
hänen antaa kotona Poldenissa aloittamansa yrityksen mennä nurin?
Pitäisikö vanhan isän nähdä vielä sekin! Ja ukkoon kun jokainen
pieninkin vanhan tuparakennuksen laajennus oli tehnyt niin suurenmoisen
vaikutuksen, että tämä oli aina sanonut: Kunpa äiti olisi ollut
näkemässä!
Laivasillalla Edevart tapasi Augustin. Tällä ei ollut rohkaisevia
uutisia kerrottavana. Trondheimista oli tullut vastaus, jossa
selitettiin, että Augustin vuoresta löytämät kivinäytteet oli jo
ennenkin tutkittu moneen kertaan ja että vuoressa oli toimitettu
porauksia. Paikka oli ollut tunnettu jo monen miespolven ajan. Tulin
liian myöhään, valitti August.
Mitä sinä puhutkaan! huudahti Edevart kauhistuksissaan.
August seisoi hetkisen ääneti kuin kovan kohtalon musertamana miehenä,
mutta ojentautui sitten suoraksi ponnistaen sielunvoimansa äärimmilleen
muistaessaan toverin olevan näkemässä ja kuulemassa. Nyt minä en voi
sinua auttaa! hän lausahti lopuksi.
Edevart surkutteli toveriaan oman onnettomuutensa hellyttämällä. Kyllä
sinulla pitikin olla kova onni!
Niinpä niin, tuumi August, sinne meni kelloni ja kaikki! Mutta välipä
tällä. Terve menoa vain! Miten niin?
Ka, koko vuori oli pelkkää roskaa, ei mitään muuta. Mitä sinä puhutkaan!
Tietystikään en ole upposokea enkä löylynlyömä. _Jotakin_ löytämäni
varmasti oli. Ei minua niin vain petetä. Mutta todistuksessa mainitaan
vain rikistä ja kiisusta ja muusta roskasta; mikä apu tai autuus niistä
sitten lähti! Ja niitäkin on niin vähän ja niin ohuelti, ettei kannata
ruveta louhimaan. Oletko kuullut mokomaa? Näytti siltä, että koko
tunturi olisi ollut samaa ainetta, mutta sitä onkin vain hiukan siellä
täällä, ja sitten vielä viittä, kuutta muuta sorttia niiden seassa.
Edevart seisoi masentuneena, sanaa lausumatta. Ei hitto, ei se ollut
kultaa! sanoi August lopuksi. Mitä nyt aiot tehdä?
Minäkö? Olen vain menossa taloon hakemaan kotiin pientä
amerikkalaistyttöä. Hän oli täällä talossa yötä. Tarkoitin, että miten
nyt luulet suoriutuvasi kun on ruvettava rakentamaan?
En minä voi ruveta rakentamaan. En tiedä muuta keinoa kuin lähteä pois
koko maasta.
Kunpa minäkin voisin tehdä samoin! En silloin kauan vanhenisi tässä
paikassa. Mutta nyt ei auta muu kuin kävele pois vielä jonkin aikaa
täällä laiturilla saadaksesi muutaman talarin kokoon.
Oletko ihan auki?
Olenpa kyllä. Mutta on minulla sentään revolveri.
Voin lainata sinulle pari talaria, sanoi Edevart. Sain juuri kotoa.
Älä tee pilkkaa miehestä! Et liene itsekään rahaista rahaa koko mies.
Ja saadaan taas nähdä, jatkoi Edevart puhettaan. Kun kaavin kokoon
kaikki, mitä minulla on täällä ja mitä kotona Poldenissa, niin ehkäpä
voin sinua auttaa. Lähdetkö mukaan?
Ilmoita vain päivä ja minuutti! vakuutti August.
Edevart soutaa kotiin Haabjørg mukanaan. Tytöllä on ihan pussillisia
ruoka-aineita ja makeisia; hän on saanut Julialta nuken, jolla on
oikein silkkileninki, ja on luvassa toinen, vielä isompi, mutta hänen
on itsensä käytävä se noutamassa. Romeo oli antanut sormuksen, jossa on
punainen kivi; sellaisia heillä on kaupassa myytävänä.
Oliko hauskaa? kysyy Edevart.
Oli. Ja minun pitää päästä pian hakemaan sitä toista nukkea.
Mitä sinä niin monella nukella?
Täytyy kai tytöllä olla äiti.
Mitä teitte koko ajan? Leikittekö?
Tyttö vastailee kysymyksiin hieman vastahakoisesti. Hän pysyttelee
kuten tavallista ikään kuin loitommalla ja katsoo Edevartiin kuin
vieraaseen ja asiaankuulumattomaan. Äkkiä hän purskahtaa nauruun ja sanoo
itsestään: Naurattavat niin ne kissanpojat!
Pikku Haabjørg on vielä kokonaan muistojensa vallassa, hymyilee aina
väliin ja kotiin tultua näyttelee lahjojaan äidille ja alkaa kertoa
pyytämättä kaikesta: Julia oli soittanut, klink, klink, klink; se
oli ollut kerrassaan ihmeellistä. He kävivät keittiössä; siellä oli
istunut syömässä se sama mies, jolla oli kiiltävät hampaat, tiedäthän.
Minä lauloin heille, ja mies puhui englantia, mutta lattialla oli
kaksi kissanpoikasta, ja iso kissaäiti hiipi hiljaa niiden jäljessä
ja katseli niiden leikkiä. Lupasivat, että saan ottaa niistä toisen
mukaani, ne kun olivat niin metkoja.
Oliko huoneissa hyvin hienoa? kysäisi äiti. Oli. Mutta leipomossa
kaikki olivat jauhoista aivan valkoisina, ja oli jauhoja nenässäkin
ja taikinaa käsissä, hihhihhii! Olisittepas olleet näkemässä! Sitten
käytiin katsomassa kanoja ja vietiin niille jotakin, ja sitten käytiin
vähän joka paikassa. Ketä oli mukanasi?
Kaikki. Niin, ei kylläkään vanha rouva, sillä hänhän on niin lihava ja
istuu aina sisässä, mutta Julia ja Romeo ja se vanha herra, ja vanha
herra näytti minulle kultakelloaan ja antoi kuunnella sen tikitystä, ja
sitten meni tiehensä. Taloudenhoitajatar näytti ruokahuoneenkin. Siellä
oli kaiken maailman vehkeitä hyllyillä ja kaapeissa, ja minä sain
kakkuja. Voit uskoa, että siellä oli hirmuisen hauskaa. Käskivätkö he
käymään?
Totta kai, koska minun kerran pitää hakea se toinen nukke. Antoiko
Julia sinulle yöpaidan?
Antoi kyllä, mutta se oli niin lyhyt, ei paljon parempi kuin mekko.
Vai niin, vai mekko, tuumi Lovise Magrete. Sen saatoin arvatakin!
Sellaisia he tavallisesti käyttävät. Kysyivätkös äitiä?
Kyllä. Tai eivät sentään tainneet — ei, en luule heidän kysyneen. Mutta
isää kyllä. Kävin taas katsomassa vasikoita, eivätkä ne yrittäneet
purra, vaan ainoastaan nuolla kättä.
Eivätkö kysyneet äitiä?
Eivät kysyneet. Mutta minä sanoin, että sinulla on kaksi sormusta ja
että toisessa on helmi.
<tb>
Ei. Eivät olleet kyselleet äitiä.
Siinä oli Lovise Magretelle uusi loukkaantumisen aihe. Hänen käydessään
seuraavan kerran lapsen mukana Knoffilla talon väki ei paljonkaan
välittänyt hänestä itsestään, mutta kaikki pyörivät pikku Haabjørgin
ympärillä. Äitiä ei edes pyydetty sisään. Kaikeksi onneksi sattui
Anders Vaade olemaan kaupassa käymässä, ja tämä sekä Lorensen pitivät
koko ajan Lovise Magretelle seuraa. Siinä jo sovittiin ajasta, milloin
lähdetään maasta, sovittiin samalla kaikista yksityiskohdista. Edevart
kuunteli valmista, mutta kun puhelu kävi englanniksi, hän ei ymmärtänyt
halkaistua sanaa.
Palvelustyttö tuli kysymään "herrasväkien" puolesta eikö pikku
Haabjørg saisi tälläkin kertaa jäädä heille yöksi. Äidille ei minkään
valtakunnan kutsua! Lovise Magrete katsoi Edevartiin sanoen: En voi
ymmärtää miksi he aina ja aina tahtovat pienokaista luokseen. Lorensen
kuiskasi hiljaa, viekkaan näköisenä: Romeon keksintöä koko juttu,
ja toiset tahtovat olla hänelle mieliksi. — Miksipäs tyttö ei voisi
jäädäkin! kuiskasi Edevart. — Niin, en tiedä; mutta tällä kertaa
minulla o mukana hänelle yöpaita. — Äiti pisti paperiin käärityn
esineen tytön käteen laskien hänet sitten menemään.
Mutta lapsi oli tuskin ehtinyt ulos kaupasta, ennen kuin Lovise Magrete
säpsähti ja huudahti. — Juokse sukkelaan tytön jälkeen! hän kuiskasi
Edevartille nykäisten tätä takinhihasta. Hae takaisin se käärö, se ei
ollutkaan oikea!
Edevart vastasi juoheaan: Vai ei se ollut oikea...?
Ei ollut. Se oli minun omani. Kas tässä hänen! Juokse sukkelaan
vaihtamaan!
Lovise Magreten oma...? Edevart ihmetteli juostessaan. Hän oli talossa
hyvä tuttu, tunsi paikat, mutta e tavoittanut tyttöä ennen kuin
keittiössä.
Kääröt oli vaihdettu käden käänteessä, mutta taloudenhoitajatar
Ellingsen, joka oli naimisissa Magnuksen kanssa, puuhaili jotakin
keittiössä. Hän tunsi heti Edevartin ja kasvot lehahtivat punaisiksi,
mutta hän katso mieheen tyynesti ja pitkään irrottamatta tästä silmiään
Edevartin tervehtiessä ja astuessa lähemmäs hän hymyili. Entinen
neitsyt Ellingsen oli ennallaan, vaikka olikin joutunut naimisiin
ja vaikka hänellä olikin paksu kultasormus keskisormessa. Oli aivan
samanlainen kuin ennenkin, hihat kyynärpäihin saakka ylös käärittyinä,
käsivarret nuortean pyöreät niinkuin ennenkin. Hän ei ollut ollenkaan
muuttunut.
Näkeepä kerran tätäkin miestä! hän huudahti.
Mitäpä minä itseäni näyttelemään, kun sinä kerran olet naimisissa!
ivastasi Edevart äreästi.
Entäs sinä? Etkö itsekin ole naimisissa?
En toki, siitä hulluudesta olen vielä säästynyt.
Olen kuitenkin kuullut kerrottavan, että olet taas löytänyt Haakon
Doppenin vaimon.
Niin, tavallaan kyllä. Hän tuli Amerikasta ja tahtoi nähdä vanhan
kotinsa, enkähän minä voinut ruveta kieltelemäänkään, selitteli Edevart
arkaillen.
Niin, niin. Mitäpä se minua liikuttaa.
Kuinkas huristaa?
Kuinkapas tässä... päivä kerrassaan. Entä itse...?
Ei kannata puhua. Taitaa tulla lähtö koko maasta.
Oletko tehnyt jotakin hullua? kysyi nainen tutkivasti.
Olenpa niinkin. Itselleni nimittäin.
Edevart ei voittanut mitään itseään säälivällä huokauksellaan. Jos
hän olisi tahtonut esittää asian ikään kuin hänelle olisi tapahtunut
vääryys ja että hän siis ansaitsi sääliä, että kohtalo oli vienyt
hänet väärään, joten hän siis oli uhri, niin pahasti hän erehtyi.
Taloudenhoitajatar Ellingsen vain nauroi hänelle vasten silmiä
irvistäen vielä samalla, mikä ärsytti Edevartia.
Mitä sinä naurat?
Itkeäkös tässä pitäisi? Ei, jokaisen ihmisen elämä ja oleminen on
sellaista, millaiseksi sen itse tahtoo. Niin että älä yritäkään syyttää
toisia.
Sitä Edevart ei ollut tehnytkään, joten hän vastasi loukkaantuneena: En
ymmärrä, mitä sinä tarkoitat. Olenko muka syyttänyt sinua jostakin?
Et kylläkään minua. Mutta annetaan asian olla, tulin muuten vain
sanoneeksi.
Nainen oli kumman äreä ja tyly, hieman liian äkkipikainen. Edevart
varustautui lähtemään, mutta toinen ei päästänyt häntä pois. Keittiössä
liikkui palvelustyttöjä edestakaisin puuhaillen kuka mitäkin. He
katsastivat paistinuunia, kattoivat pitkän väenpöydän, pesivät ja
huosivat. Taloudenhoitajatar Ellingsen avasi ruokakomeron oven sanoen:
Tulehan tänne, niin sanon sinulle jotakin!
Mitä sitten? ihmetteli Edevart, mutta lähti kuin lähtikin jäljestä.
He seisoivat nyt lukitun oven takana kahden. Ei tapahtunut mitään.
Mitäkö? virkkoi nainen vihdoinkin. Ei mitään.
Edevart oli ymmällä: Mitä sinä oikein...?
Toisen nenäkkyys oli kuin pois puhallettu. Hän hymyili hämillään ja
surullisesti luoden silmänsä maahan: Olisin vain halunnut hetkisen
puhella.
Edevart: Minulla ei olisi juuri nyt aikaa. Katsos, minut lähetettiin
vain hakemaan tämä käärö pois, niin että pois kai se on vietävä.
Odottavat jo minua.
Ketkä?
Matkaseurani.
Naisen kasvoille levisi katkera ilme, hän mutisi puoliääneen: No sitten
en tahdo sinua pidätellä. Ajattelin vain, että ehkä olisit istunut
täällä hetkisen juttelemassa, juonut vaikka kupin kahvia; olisin
hakenut leipääkin.