Sitten se on oikeaa lajia. Kuta rasvaisemmalta lohkare tuntuu, sitä
enemmän siinä on metallia. Olen ollut maailmassa monessakin paikassa,
niin että tiedän yhtä jos toistakin. Sitä ei käy kieltäminen.
Sain käsiini magneetin, mutta näitä kiviä se ei vedä puoleensa. Siispä
niissä ei ole semmoista kuin rautaa. Mitä sitten luulet niissä voivan
olla? Sitä en tiedä. Mutta ei magneetti vedä kultaakaan. Voit koettaa
sormukseesi.
No niin. Haasteltiin siinä kivistä pitkin jos poikinkin, mutta Edevart
ei enää antanut Augustin puheiden mennä toisesta korvasta sisään,
toisesta ulos. Hän kysäisi jo: Uskot siis varmasti löytäneesi vuoresta
jotakin?
Uskonko löytäneeni? huudahti August. Voi hyvä ystävä, oletko tullut
ihan sokeaksi ja hulluksi? Etkö itse näe? Mutta sen sinulle sanon, että
älä hievahda täältä minnekään, ennen kuin minä olen saanut vastauksen
Trondheimista. En tahdo kuulla puhuttavankaan siitä, että lähtisit
minun luotani tyhjin käsin, muista se! Vai aiot ruveta rakentamaan?
No niin, sitten sinun on rakennettava kerrassaan kunnolla eikä mitään
joutavanpäiväistä.
Edevart souti takaisin Doppeniin ja alkoi jälleen viettää entistä
vetelehtivää elämäänsä. Augustin tapaaminen oli saanut hänet
keveämmälle mielelle. Toverin usko ja luottamus noihin merkillisiin
kiviin sai Edevartinkin horjumaan, niin että hän ajatteli itsekseen:
Herra hänet tiesi, lienee vaikka löytänyt kultaa; ei sitä Augustia
tiedä, ei ole koiraa karvoihin katsominen. Mutta Edevart oli ennen
kaikkea saanut lykkäystä. Tuntui kovin mukavalta ajatella, ettei
huomenna tarvinnut lähteä vielä matkaan, sillä olisi ollut kovin vaikea
ja perin vaivalloista tehdä ratkaisevaa päätöstä. Niinpä hän ilmoitti
Lovise Magretelle, että matka täytyy jättää hiukan tuonnemmaksi, sillä
hän odottaa jotakin.