Äiti! kuuluu valittava ääni kutsuvan pihalta.
Hyvä Jumala, yhäkö se lapsi on siellä? kuiskaa Lovise Magrete lähtien
kiireesti.
Aamulla varhain Edevart soutaa noutamaan ruokatavaroita. Hän palaa
takaisin aamupäivällä tuoden tullessaan kaiken maailman hyvyydet: on
sekä tuoretta ja höystettyä että suolattua ruokaa. Lovise Magrete on
taas ihastuksissaan purkaessaan kaiken kääreistään, kiittää Edevartia
ja huutaa Haabjørginkin katsomaan.
Edevart on ylpeä kiitoksista, mutta virkkaa sentään hiukan ujona: Eihän
tämä ole mitään siihen verrattuna, mihin te olette tottuneet.
Niin, mutta täällä kotona en ole koskaan saanut mitään näin kallista
ja näin hyvää! vastaa Lovise Magrete samalla hermostuneesti itkien.
Rinkilöitä, varikoista, vuohenjuustoa, ei maailmassa! Koko tänä aikana
en ole saanut maistaa vuohenjuustoa, niin että voit itse arvata...
Viimeksi sain sitä Karellissa; meillä itsellämme ei ollut sellaisia
herkkuja, olimme niin köyhiä. Lapsilla ja minulla ei ollut juuri
mitään, emme aina saaneet edes kylliksi syödäksemme. Voit kuvitella...
Miten monet muistot ovat tänäkin aamupäivänä johtuneet mieleen! sanoo
Lovise Magrete yhä itkien.
No, Haabjørg, joko olet nähnyt kosken? kysäisee Edevart keskeyttäen.
Ei, odotimme sinua, vastaa Lovise Magrete, ajattelin että tulisit ehkä
mielelläsi mukaan. Mutta nyt minun pitää ruveta laittamaan ruokaa, hän
sanoo samassa, pyyhkien silmänsä. Lähdetään koskelle iltapuolella.
Edevart lähtee lapsen kanssa rantaan. Edevartista tuntuu kovin
omituiselta. Jollei tarvitsisi pelätä, että Lovise Magrete voisi
nähdä ikkunasta, hänen tekisi mieli istuutua kivelle ja ottaa lapsi
syliinsä ja puhuttaa tätä hiukan. Sievä pikku tyttö, siniset silmät
ja paksu palmikko. He löytävät näkinkenkiä ja pieniä simpukoita. Ne
ovat Haabjørgille uusia ja outoja ja merkillisiä aarteita. Tyttö on
riemuissaan ja pitää niitä äidin sormuksia kauniimpina.
Onko äidillä sormuksia?
On toki! Etkö nähnyt? Kaksi kappaletta, toisessa on helmi. Mutta nämä
ovat vieläkin kauniimpia. Lapsi pyytää Edevartia auttamaan näkinkenkien
ja simpukankuorien etsinnässä, jotta niitä tulee oikein paljon.
Haabjørg vie ne kotiin helmassaan, sitten huuhtoo hiekan pois, jotta
niistä tulee oikein puhtaita ja kauniita. Entä mitä sitten teet niillä?
Saatpa nähdä! Ja lapsen pieni pää nyökyttää merkitsevästi, niin että
varmasti Edevart saa vielä nähdä jotakin ihmeellistä.
Kerrassaan mukava, näppärä ihmistaimi. Edevartilla oli oikein hauskaa
hänen kanssaan. Edevart asettaa niin, ettei heitä näe tuvasta. He ovat
valkoisella rantahietikolla, Haabjørg piirtää touhuissaan huolellisesti
suuren nelikulmion, jonka sitten jakaa pienempiin erisuuruisiin
neliöihin.
Mitä tuosta tulee? kysyy Edevart.
Etkö sinä näe? Talo!
Edevart istuutuu kivelle ja koettaa saada lapsen luokseen. Hän tahtoisi
tytön syliinsä puhellakseen tämän kanssa. Hänen povessaan liikkuu
jotakin omituista, jotakin hellää ja suloista. Ehkäpä lapsi voisi sanoa
senkin, mistä äiti oli saanut sormukset?
Mutta Haabjørg ei jouda tulla. Ei, hän on niin touhuissaan, että
päästää simpukankuoret ja näkinkengätkin varisemaan helmastaan ja
jättää ne virumaan hietikolle. Odota sinä tässä, kunnes minä haen
tuvasta nuken ja pienen nukenpojan ja sanon: Tässä on äiti ja lapsi,
nyt teille tulee oikein hauskaa! Mikä äidin nimi on?
Amerikassa häntä sanottiin rouva Puckiksi. Mutta täällä en oikein
tiedä. Entä pojan nimi? Johnny.
Mutta mitä sinä niitä tänne...?
Tännekö? Niiden pitää päästä istumaan omaan taloonsa niin että niillä
on oikein mukavaa. Siksi minä tämän talon teinkin. Tässä on olohuone
— olkaa hyvä, rouva Puck, käykää sisään! Ja tässä on sinun kotisi,
Johnny, istuudu sinä sohvaan! Odottakaa hiukan, rouva Puck! Unohdin
makuuhuoneen. Haabjørg piirtää makuuhuoneen tavattoman syvämietteisen
näköisenä. Mutta missäs keittiö on?
Tässä, missäs muualla? Luulit kai, että minä olin unohtanut senkin,
mutta enpäs ollutkaan. No niin, nyt menen rantaan huuhtomaan kaikki
näkinkengät. Tuletko mukaan?
He menevät rantaan, kaivavat hiekan pois näkinkengistä ja
simpukankuorista, sitten huuhtovat ne. Se työ vie aikaa, eikä Edevart
saa lasta istuutumaan syliinsä. Tämä ei mitenkään jouda.
Lovise Magrete kutsuu vihdoin päivälliselle, ja silloin heidän on
jätettävä työnsä. Edevart kerää näkinkengät ja simpukankuoret ja kantaa
ne ylemmäs rantapenkerelle.
Miksi teet noin? kysyy lapsi ihmetellen.
Muuten vuoksi vie.
Vuoksi?
Niin, kun meri kasvaa ja nousee rannoille. Ota nuket mukaan kotiin!
Kasvaako meri? Elääkö se?
Ei se elä. Se kasvaa vain kerran päivässä ja samoin kerran yössä. Se
on sellaista, etten osaa selittää sen paremmin. Se nousee rannoille
korkealle.
Miten ylös se nousee?
Haabjørg kyselee kyselemistään koko ajan heidän kiivetessään polkua
taloon.
Syödään päivällistä, pestään astiat ja lähdetään sitten koskelle. Se
on metsän takana, sinne päästään kapeita, mutkittelevia karjanpolkuja.
Haabjørg juoksee edellä poiketen vuoroin oikealle, vuoroin vasemmalle
puiden väliin. Lapsi on malttamaton ja odotuksen kiihkossa. Äidin
täytyy väliin huutaa hänet takaisin tielle.
Kumpaa meistä hän enemmän muistuttaa? kysyy Lovise Magrete.
Edevart painaa nolona katseensa maahan. Poldenissa ei ollut tapana
puhua semmoisista asioista vanhempien kesken, jotka eivät olleet
naimisissa keskenään. Edevart ei ollut tottunut siihen, mutta nyt hänen
oli pakostakin vastattava jotakin. Niin, eikö muistuttane enemmän
äitiään, hän virkkaa lopuksi.
Niin, ehkäpä enemmän minua. Mutta en tiedä, ehkä sentään enemmän sinua.
Sekä silmät että tukka. Hänestä tulee kaunis tyttö.
Edevart tahtoo sotkea pois koko asian ja sanoo: Nyt sinun on heti
huudettava hänet tänne luoksesi, sillä muuten hän voi joutua liian
lähelle koskea.
Haabjørg! huutaa äiti.
Niin!
Odota!... Mutta eikös koskelle ole vielä hyvän matkaa?
Niin, en tiedä... En ole siellä milloinkaan käynyt.
Lovise Magrete hämmästyy: Mitä? Et kertaakaan käynyt koskella? Niin,
niin, eihän tämä ole sinun oma kotisi. Mutta minä tunnen täällä joka
kiven, joka mättään. Kaikki on vanhalla paikallaan, mutta näyttää
nyt minusta kumman pieneltä, aivan tuntuu kuin kivetkin olisivat
kutistuneet kokoon.
Ihmekös se, kun niiden ympärille kasaantuu multaa mätänevistä lehdistä
ja oksista! Edevart on kuullut viisaiden ihmisten selittävän sillä
tavalla.
Voi olla niinkin. Kas, muurahaispesä on aivan kuollut. Minun aikanani
se oli iso.
Edevart selittää taas: Muurahaiset ovat löytäneet sopivamman paikan ja
muuttaneet sinne. Välistä voi nähdä suuren joukon muurahaisia metsässä
kaukana pesästä. Ne ovat silloin muuttopuuhissa.
Voi olla niin, virkkaa Lovise Magrete ja lähtee jälleen kävelemään.
Mutta täällähän ei ole ainoaakaan elukkaa! Täällä aina lampaat
juoksivat vastaan, ne tunsivat minut ja kävelivät jäljestä. Mukavia,
somia lampaita. Olisivatpa ne nyt täällä!
Edevart: Ei ole mikään ihme saada uusia lampaita entisten tilalle.
Asia niinkuin toinenkin on kovin toisenlaista, vastasi Lovise
Magrete. Ja ajatella, ettet ole kertaakaan käynyt koskella! Omalla
tilallasi! Kuulostaa siltä, kuin Lovise Magrete tuntisi itsensä hiukan
loukkaantuneeksi: Edevart ei ole käynyt katsomassa rahojensa panttia,
on pitänyt sitä niin vähäarvoisena! Hän kävelee hetkisen äänetönnä
puhjeten sitten sanomaan: Jos olisi minun vallassani, ostaisin sinulta
Doppenin takaisin!
Edevart hymyilee: Saathan sinä sen!
Se ei tehnyt asiaa sen paremmaksi. Mutta lopuksi kaikki kuitenkin
korjautui: Niinkö vähän välität Doppenista, että olet valmis antamaan
sen pois?
Sinulle — kyllä. Ja oltuaan hetkisen varovasti ääneti Edevart rohkenee
kysäistä: Etkö luulisi meidän voivan pitää sitä yhdessä?
Lovise Magrete pysähtyy, painaa katseensa maahan ja vastaa hiljaa:
Uskon.
Se oli vapauttava sana. Edevart kietaisee käsivartensa Lovise Magreten
vartalolle rakastuneena, kiihkeänä, ja suutelee häntä oitis. Nainen käy
levottomaksi, katsoo, missä Haabjørg on, kuiskaa: Lapsi voi nähdä!
Olipa nyt joutavaa, ettei saatu olla kahden!
Siihen Lovise Magrete vastaa hymyillen: Sinä olet yhtä hupsu kuin
ennenkin!
He huutavat Haabjørgin luokseen loppumatkaksi. Putouksen partaalla
kaikki kolme pysähtyvät. Haabjørg jää katsoa tuijottamaan suu auki,
sanomatta sanaakaan. Kukaan ei muuten kuulisikaan puhetta. Kosken pauhu
peittää kaikki muut äänet kuulumattomiin, lapsi seisoo ihmetyksestä
mykistyneenä, jännittyneenä, ruumis hieman etunojassa. Edevart tarttuu
varmuuden vuoksi hänen käteensä.
Koski syöksyy ylhäältä kuin suunnattoman suuresta suppilosta, putoaa
pystysuoraan alas, murtuu matkallaan kallionkielekkeisiin ja ryöppyää
lopuksi syvyyteen kiehuvana, kuohuvana vaahtona. Kuilusta nousee usvaa,
sen pohjalla pauhaa, kohisee, jymisee. Tuntuu aivan kuin ukkonen
asustaisi kuilun pohjassa ja jyrisisi ja jymisisi siellä pääsemättä
koskaan ylös.
Edevart katsahtaa lapseen. Tämän tukka on aivan kostea. Hän aikoo vetää
lasta vähän kauemmaksi, mutta tämä ponnistelee vastaan, pyrkii vain
yhäkin lähemmäs kuilun reunaa. Edevartin täytyy hellävaroin väkisinkin
pidättää häntä.
Lovise Magrete on pistäytynyt metsään. Edevart on pikku tyttönsä
kanssa kahden. Hän ei voi hillitä itseään, vaan silittää hiljalleen
lapsen tukkaa ikään kuin osoittaakseen sen käyneen kosteaksi. Lapsi
ei välitä siitä. Edevart painaa poskensa tämän poskeen kiinni, ja kun
tämä on siinä niin mukavasti, hän suutelee sitä. Tyttönen katsahtaa
häneen ja käsittää asian niin, että Edevart tahtoo sillä tavalla oikein
pyytämällä pyytää häntä tottelemaan ja tulemaan kiltisti pois. Eikä hän
enää vastustele.
He poistuvat muutaman askelen päähän, niin että voivat jälleen puhella
keskenään. Eikö se ollut kaunista? Edevart kysyy samaa toistamiseen
saamatta vastausta. Kosken näkeminen on varmaan ollut lapselle liian
suuri ja väkevä elämys. Edevart näkee Lovise Magreten istuvan mättäällä
kädet helmassa. Lapsi juoksee äitinsä luo, ja Edevartia alkaa kovin
pelottaa. Hän tuntee aivan kuin herpautuvansa ajatellessaan, että
lapsi ehkä kertoo, mitä hän teki. Hän huutaa hoihkaisee rohkaistakseen
itseään.
Lovise Magrete nyökkää hymyillen: Haabjørg kertoo sinun häntä
suudelleen.
Edevart änkyttää arkana ja punastellen:... pyrki niin lähelle kuilun
reunaa, että se oli vaarallista, enkä tiennyt, mitä minun oli tehtävä
saadakseni...
Se oli oikein hyvä keino. Selitin sen jo hänellekin.
Kotimatkalla Haabjørg on taas ensimmäisenä, aikaihmiset tulevat
jäljestä. He puhelevat jokapäiväisistä asioista, kävelevät hitaasti.
Lovise Magrete: Eikö sinulla olekin oikein komea koski? — Onpa niinkin,
meillä on oikein komea koski. — En tahtoisi katsoa siihen kauan yhteen
menoon, se näyttää kumman autiolta. — Mikä näyttää autiolta? — Koski.
Se vain pauhaa ja kuohuu, se tuntui niin oudolta ja ahdistavalta, että
mieleni teki ihan itkeä ja lähteä pois teidän luotanne.
Moisesta hämärästä lauseesta Edevart ei ymmärrä mitään, joten hän ei
vastaa sanaakaan. Ei hän huomaa sitäkään, että Lovise Magrete ottaa
maasta metsätähden ja pistää sen hänen napinreikäänsä. Poldenissa ei
tehty niin, hän ei ollut tottunut semmoiseen. Mutta sen hän tuntee
väkevästi, että tuo toinen tulee aivan hänen viereensä; tämän kasvot
ovat melkein kiinni hänen omissaan, hän tuntee tämän hengityksen.
Edevartin läpi hulvahtaa tulikuuma laine, hän sulkee Lovise Magreten
syleilyynsä kuin ainoan, kalleimman aarteensa. He huohottavat kumpikin
raskaasti. Sitten Lovise Magrete käy jälleen levottomaksi, katsoo,
ettei vain Haabjørg satu näkemään.
Illan he puuhailevat kotona. Edevart pilkkoo puita, Lovise Magrete
laittaa ruokaa, kattaa pöydän, tulee hakemaan häntä syömään, seisoo
siinä nuorena ja kauniina ja puhelee kuin rakastetulleen, kuin
miehelleen. Suurenmoinen, verraton hetki! He menevät käsi kädessä
tupaan.
Ja illallisen syötyään Haabjørgiä rupeaa nukuttamaan päivän kaikkien
puuhien ja touhujen jälkeen. Lapsi menee vuoteeseensa. Aikuiset ovat
vapaat...
Niin kului muutama päivä.
<tb>
Koitti toisia, samankaltaisia päiviä. Parin viikon aika kului suuren
onnen ja suuren rakkauden lumoissa. Edevart kävi noutamassa ruokaa
kauppapaikalta maksaen kaiken käteisellä sisarten lähettämillä
rahoilla. Ihanaa laiskurinelämää; Edevart ei osannut parempaa
toivoakaan. Hän haki käsiinsä Augustin ja souti tämänkin Doppeniin,
jotta hyvä toverikin saisi lausua paikasta painavan mielipiteensä.
Niin, tuumi August, on niitä nähty huonompiakin, paljonkin huonompia
paikkoja. Olen nähnyt ihmisten asuntoina bambumajoja; ne olivat
pyöreitä kuin ympyrä ja katonräystäs oli maahan asti, mutta asuipahan
niissäkin ihmisiä. Mutta mitä sinä oikein tällä Doppenilla...? Et
voi täällä elättää enempää kuin lehmän tai pari, etkä voi tilaa
laajentaakaan.
August tervehti Lovise Magretea ja puhui tämän kanssa englantia.
Se kävi suurenmoisesti, toinen ei tahtonut olla huonompi toistaan.
Kumpikin tunsi hiukan New Yorkia, mutta August — tietysti! — vain
muutamia satamakatuja. Haabjørgille tuli hänestä heti kuin ihmeotus,
lapsi kun ei ollut koskaan nähnyt semmoisia hampaita, tyttö tahtoi aina
vain pysytellä Augustin edessä odottamassa, että tämä aukaisisi suunsa.
Äiti lopulta jo suuttui ja selitti: Hän tahtoo vain pyytää sinua
mukaansa koskelle. Mitään muuta hän ei tarkoita, ja Edevart ja minä
olemme jo ihan väsyksiin asti siellä käyneet. — _Come along!_ sanoi
August. — Älä päästä hänen kättään hetkeksikään! huusi Lovise Magrete
vielä heidän jälkeensä.
Mutta August ei tehnyt sitä matkaa tyhjän takia, hänen päässään sikisi
oitis uusi tuuma: Saisit koskeen kerrassaan mainion myllylaitoksen,
vähintään viisi kiviparia, hän selitti Edevartille. Voisit jauhaa siinä
kymmenen pitäjän viljat, ja sinusta paisuisi rikas mies!
Minulla on enemmän kuin tarpeeksi tietämistä siinäkin, mitä minulla on
kotona Poldenissa.
Edevart oli oikeassa. Kotipuolen asiat olivat viime aikoina alkaneet
hiukan huolettaa, sillä hän oli saanut nuoremmalta sisareltaan
kirjeen, jossa tämä pyysi häntä kotiin. Pauline ei lähettänyt enää
juuri lainkaan rahoja, sillä kauppa kävi vain nimeksi, kun tärkeimmät
tavarat olivat lopussa. Miksi ei Edevart hankkinut uusia entisten
tilalle? Hosea sisaresta puheen ollen — — — Ezrallahan oli nyt kotinsa
uudispaikalla ja lehmät ja viljelykset ja kaikki, eikä hänellä
ollut ketään apunaan. Joakim oli kotona möyrimässä maata, mutta isä
oli Nordvaagenissa katsastamassa lennätinlinjoja. Pahinta kaikesta
oli, että jauhot, kahvi ja tupakka olivat lopussa, sillä silloin ei
kukaan enää käynyt ostoksilla heidän kaupassaan, ja kuului sellaisia
kuiskeita, että Gabrielsen oli aikeissa ryhtyä jälleen käymään kauppaa,
vaimonsa nimissä. Mutta ei suinkaan Edevartin tarkoituksena ollut,
että heidän oli pantava telki ovelle? Olisihan ilmeinen häpeä, jos he
joutuisivat vararikkoon niin kuin Gabrielsenin oli käynyt...
Edevart siis sai muistutuksen siitä, että hänellä oli puuhia ja
hommia kotipuolessaan, joten hänen täytyi keksiä tässä jokin keino.
Hän ilmaisi huolensa Augustille, ja tämä kohta miettimään päänsä
puhki. — Olisipa minulla vain nyt ne laatikot, jotka menivät ahventen
hyviksi meren pohjaan! hän tuumi ruveten heti hautomaan suurenmoisia
suunnitelmiaan, mitä kaikkea hän siinä tapauksessa olisi tehnyt.
Edevart pysytteli paremminkin maan pinnalla ja huomautti vain: — Olisit
kai voinut käyttää varasi muuhunkin kuin minun auttamiseeni.
Mitäh? August aivan närkästyi. Luuletko sinä, etten minä olisi antanut
sinulle vähintään puolta kaikesta? Ikään kuin et itse olisi tehnyt
minulle samoin. Ole ääneti, vähintään puolet!
Olisipa hauskaa tietää, suostuisiko Romeo antamaan minulle vielä
tavaroita niiden lisäksi, jotka jo olen saanut? tuumi Edevart
alakuloisena.
Mitä sitten olet saanut?
Yhtä jos toistakin. Keittiökapineita ja vuodevaatteita tänne Doppeniin.
Vaikka mitä, kolme valmista sänkyä —
Aiotko jäädä tänne olemaan?
Sitä en itsekään tiedä. Asia on sillä tavalla, että Lovise Magrete oli
Amerikassa ja tuli sieltä takaisin ja tahtoi käydä katsomassa Doppenia.
Otatko hänet?
Niin kai tässä käy.
August sanoa paukautti: Myy koski Romeolle!
Koskiko? Edevart oli ihmeissään.
Hän voi rakennuttaa siihen ison myllylaitoksen. Onkin ihan tomppeli,
jollei niin tee.
Ei hän puutu sellaiseen urakkaan.
Eikö hän sitten muka tarvitse myllyä? ihmetteli August vuorostaan.
Hän ostaa satatuhatta säkkiä jauhoja, ja hänellä on koko tietäminen,
ennen kuin saa ne kaupaksi. Ne on jauhettu höyrymyllyissä, joissa
polttoaineena käytetään ulkomailta ostettua kivihiiltä. Kalliita
jauhoja. Täällä taas käyttövoima on ihan ilmaista, ei muuta kuin pistää
vain tarpeelliset rakennukset pystyyn. Voi laitattaa siihen samalla
vaikka sahalaitoksenkin, samantekevää, kunhan vain käyttää putousta
johonkin. Olisipa tuollainen koski Kanadassa, niin tahtoisinpa nähdä,
eikö sille olisi käyttäjiä!
Edevart pudisti päätään noin suurille suunnitelmille vihjaillen
sinnepäin, ettei Romeo ehkä maksaisi koskesta paljoakaan, muutaman
vaivaisen talarin vain.
Sinä et vielä tiedä, kun et ole kysynytkään, huomautti August siihen.
Mutta tietystikin sinä pääsisit siinä tapauksessa koko homman johtoon,
kun kerran asut paikalla. Se ei olisi ollenkaan hullumpaa.
Tämä viimeinen ajatus sai Edevartin höristämään korviaan. Hän oli
kerta kaikkiaan saanut tarpeekseen kaupankäynnistä niinkuin kaikesta
muustakin, joten ei tuntunut suinkaan vastenmieliseltä ajatella jotakin
uutta toimeentuloa. — Mutta enhän minä osaisi hoitaa myllyä enkä
sahaakaan, vaikka pääsisinkin sellaisen johtoon, hän tuumi sitten.
Totta puhuen en ole koskaan nähnyt muita myllyjä kuin kahvimyllyjä.
Sen taidon minä opettaisin sinulle viikossa! selitti August mahtavasti.
Niin että älä huoli surra!
He puhuivat asiaa pitkin ja poikinkin innostuen lopulta tuumasta
kumpikin. Kyllä tuo August oli sentään hitonmoinen mies keksimään
neuvon joka paikkaan! Ainoana mutkana matkassa oli, että koski
oli vielä myymättä, myllylaitos rakentamatta, siitä ollenkaan
puhumattakaan, ettei Edevartia ollut otettu siihen mylläriksi. Kaikki
tämä Edevartille selvisi toverin lähdettyä, ja hänen mielensä painui
lamaan.
Aamulla hän lähti pyytämään Romeolta luottoa. Lovise Magreten täytyi
saada kaupasta yhtä ja toista, niin että hänkin varustautui matkaan. He
siis lähtivät kaikki kolmisin. Äiti ja tytär panivat päälleen parasta.
Lovise Magretesta elämä oli pyrkinyt tuntumaan yksinäiseltä ja
yksitoikkoiselta. New Yorkin melu ja hälinä kaikui vieläkin korvissa;
hän alkoi valitella, ettei Doppenissa ollut elukoitakaan. Edevart
huomautti siihen, että se puute oli helposti autettavissa, mutta Lovise
Magrete vastasi niinkuin aina ennenkin: Niin, en tiedä, mutta kaikki on
kovin toisenlaista kuin ennen.
Soututeljolla istuessaan Edevart tunsi mieleensä hämäränä hiipivän
ajatuksen, ettei hänen naistensa ehkä olisi pitänyt panna hattua
päähänsä. Sopikohan se oikeastaan? Lapselle ehkä kyllä, mutta äidille,
Doppenin emännälle? Tämä ei ollut entisensä näköinen, hattu ei sopinut
hänen entisajan kasvoihinsa. Hän oli kaunein avopäin, yllä vain paita
ja hame, hänen paljaat jalkansa olivat ihmeen pienet...
August oli vastassa laiturilla sanoen ensi työkseen: Luulen itse ukon
tahtovan sinua puheilleen.
Minuako? Mitä hän minusta?
Ettei vain aikone ostaa koskeasi. En tiedä sen varmempaa.
Vai hän! Olisipa ollut edes Romeo!
August: Niinpä niin, mainitsin asiasta ukolle. Olin hyvän aikaa
hänen luonaan, selitin koko jutun. Sen ukon kanssa on hyvin mukava
olla juttusilla; löi minua lopuksi olalle sanoen: 'Tiedätkös August,
minä olen koko ajan ajatellut sitä koskea, jos milloin niinkuin
rakennuttaisin myllyn.' Ihan niin sanoi. Saat nyt itse kuulla.
Edevart tapasi toimistossa sekä isän että pojan. Molemmat olivat
ystävällisiä. Romeo antoi kättä kysellen kuulumisia. Mutta kumpikaan ei
hiiskunut koskesta sanaakaan.
Sen sijaan Romeo tiedusteli: Mitä asiaa sinulla on tänään?
Edevartin täytyi sanoa totuus: Voisiko hän saada velaksi vähän
tavaroita, jauhoja ja siirtomaantavaroita, kun kotona oli kaupasta
kaikki loppunut?
Romeo sieppasi heti lyijykynän kirjoittaakseen hänen pyytämänsä
tavarat muistiin. Heti ensi sanasta hän kirjoitti enemmänkin kuin
Edevart oli pyytänyt sanoen välinpitämättömästi: Tämä on isälle ja
minulle itselleni suuri ilo! Romeossa ei ollut merkkiäkään vilpistä
eikä kieroudesta, hän sanoi heti tarkan hinnan, jonka Edevart havaitsi
kohtuulliseksi. Valmis. Edevart pistäytyi sähköttämässä kotiin: Iso
tavaralähetys tulossa!
Hän tapasi molemmat naisensa kaupassa. Hyvä onni oli saanut Edevartin
hyvälle tuulelle, niin että hän tervehti kaikkia. Me puhumme
Amerikasta! selitti Lovise Magrete. — Mikäs siinä, puhukaa pois!
kehoitteli Edevart hyväntuulisesti. Lovise Magrete puhui englantia
Lorensenin kanssa, nähtävästi keventäen aika raskasta sydäntään.
Lorensen oli nostanut hänelle jakkaran tiskin ulkopuolelle, niin että
hän saattoi mukavasti istua. Keskustelu muodostui sekä vilkkaaksi että
pitkäksi. Edevart kuunteli sitä hetkisen, hymyillen kohteliasta ja
hieman pöllömäistä hymyä, mutta kun ei ymmärtänyt siitä sanaakaan, hän
lopuksi meni veneeseen odottamaan.
Lovise Magretea ei vain kuulunut, ei pitkään aikaan. Pikku Haabjørg
oli ollut niin viisas, että oli ottanut hatun päästään ja kantoi sitä
kädessään heidän tullessaan.
Niin, me puhuimme Amerikasta, kertoi Lovise Magrete astuessaan
veneeseen. Lorensen aikoo palata takaisin, ei viihdy enää täällä. Enkä
sitä ihmettelekään.
Kuinka niin? Edevartin ääni kuulosti kylmältä.
Kuinkako niin? Hänhän oli ehtinyt tottua siihen maahan ja sen elämään,
ja siellä on kaikki aivan toisenlaista. Hän sanoo aikoneensakin vain
pistäytyä katsomassa, miltä täällä näyttää.
Vai niin. Entä oletko sinäkin täällä vain "pistäytymässä"?
Minäkö? Lovise Magrete ymmärsi, että hänen oli sovitettava äskeiset
sanansa, niin että hän puheli hymyillen: Ei, minuun nähden asia on
toinen. Olet tainnut jo kauan odottaa meitä? Voi raukkaa! Sillä
miehellä oli paljon kerrottavaa kaikesta, niin että tulimme viipyneeksi
pitkään. Ja sinä vain istuit täällä veneessä odottamassa!
Ei se mitään.
No minä koetan pyytää anteeksi, virkkaa Lovise Magrete katsoen
Edevartiin veitikkamaisesti.
Kaikki siis hyvin. Mutta tultaessa lahden pohjukkaan ei Lovise
Magrete malta, taaskin nähdessään Doppenin silmiensä edessä, olla
huudahtamatta: Voi herranen aika, kuinka pientä täällä kaikki onkaan!
En olisi uskonut, että kaikki oli näin pientä.
Edevart valahtaa kalpeaksi ja kysyy katkerasti: Joko sinusta kaikki on
taas liian pientä?
Lovise Magrete katsoo säikähtäneenä Edevartiin ja alkaa valittaa: Voi
enhän minä sitä tarkoittanut... Kuule, Edevart, minä puhun väliin kovin
tyhmästi. Onhan se toki aina tarpeeksi suuri minulle, mutta minusta
näytti vain, näin veneestä... en tarkoittanut — — ‒
<tb>
Silloin ei ollut hätääkään, kun Lovise Magrete oli lempeä ja hellä.
Pahempi vain, että hän tahtoi yhä useammin kauppaan, puhelemaan
Amerikasta. Kaupassa hän tapasi myös Anders Vaaden, niin että heitä nyt
oli kolme juttutoveria. Anders Vaade, sama mies, jonka Lovise Magrete
oli tullessaan tavannut laiturilla, oli samaa mieltä kuin Lorensenkin
vanhasta kodistaan, johon oli palannut takaisin. Hän ei täällä
viihtynyt, vaan oli käynyt rauhattomaksi ja tyytymättömäksi, toimitti
talossaan ainoastaan välttämättömimmät työt, multasi perunan ja pilkkoi
puut, mutta vetelehti loput aikansa jouten.
Taaskin Edevartin aivoihin iski hämärä ajatus: Mitä Lovise Magretalla
oli tekemistä noiden kahden Amerikasta palanneen miehen kanssa? Mitä
ihmeen salaisuuksia nämä tälle uskoivat? Tullessaan kaupasta kotiin
Lovise Magrete yhä vain ajatteli asioita, joista nuo herrat olivat
puhuneet, oli miettiväisen näköinen, melkeinpä alakuloinen. Hänen
täytyi äkisti tempautua irti ajatuksistaan muistaakseen pienet kotoiset
askareensa ja sanoa: No mutta, ihanhan unohdan, että meillä on nälkä!
Heidän kolmannen kerran palatessaan kaupasta Edevart ei enää jaksanut
ymmärtää muuta kuin että hänen täytyy avoimesti puhua Lovise Magreten
kanssa kaikesta. Niinpä hän kysyi: Mikä tuo Anders Vaade on miehiään?
Onko hänkin Amerikanaikaisia tuttujasi?
Sekä Amerikanaikaisia että vanhempiakin, näet on kotoisin täältä
samasta kylästä ja oli mukana silloin, kun menimme Amerikkaan. Samoin
kuin Lorensenkin; oltiin tuttuja siellä koko ajan, tavattiin usein sekä
_piknikillä_ että kotonakin. Luulenpa melkein kummankin herran olleen
minuun vähän rakastunut, hihhihhii!
Eikö Lovise Magreten puhetapa tuntunut hieman kevyeltä? Oliko tuo
entisajan suloista viattomuutta? Edevart häpesi tämän puolesta ja
tunsi mielensä kovin raskaaksi. Lovise Magreten katsoessa häneen
kuin nähdäkseen, eikö hän ymmärtänyt leikkiä, hänen täytyi hymyillä
kysyessään: Vai olivat rakastuneet sinuun; mitäs miehesi siitä sanoi?
Toinen vastasi vältellen: Miehenikö — — —? Kuule Haabjørg, menepä
hakemaan sylyksellinen puita äidille! Ja lapsen ehdittyä ovesta ulos
hän jatkoi: Mieheni, niin — hävisi luotamme ja joutui kai jonnekin;
emme tiedä, miten hänen lopulta kävi, mutta ei häntä kuulunut takaisin.
Yhä tuo sama kevyt sävy, äänessä ei tuntunut säälin eikä lempeyden
hiventäkään. Tuo kuulosti aivan toisenlaiselta kuin ennen muinoin,
jolloin Lovise Magrete kynsin hampain puolusti miestään. Kuulin, että
olet hänestä erossa.
Totta kai olen hänestä erossa. Eihän se olisi kuitenkaan toimittanut
enää mitään. Ja kaikkien mielestä minun oli tehtävä niin. Oliko se
sinusta pahasti tehty? Eihän toki!
Siltä kuitenkin tuntuu.
Herra varjelkoon, mitä sinä puhut! Sillä jollet sinä olisi hänestä
laillisessa erossa, niin miten meidän kävisi! Sinä ja minä kai asetumme
elämään ja asumaan Doppeniin! Eikö asia ole niin?
Pikku Haabjørg toi samassa puusylyksen sisään. Äiti käski hänen mennä
tupaan kattamaan pöytää.
Lovise Magrete tuumi hyvän tuokion ennen kuin sanoi: Doppeniin, niinkö?
Mutta emmehän voi jäädä tännekään iäksi päiväksi, emme ainakaan tällä
tavalla, aioin sanoa. Ihmiset voivat ruveta puhumaan. Niin, mitäs
tuumit? kysyi Edevart. Entä mitä sinä itse...?
Minä tahdon, että mennään naimisiin. Siinä kaikki. Niin, virkkoi Lovise
Magrete hiljaa. Asia on vain niinkin, että minulla on lapsia myös
Amerikassa. Et sinä halua lähteä sinne?
Minäkö Amerikkaan! Se pääsi melkein huutona Edevartin huulilta. Sitä
toki kaikkein viimeiseksi...
Siinä nyt näet! virkkoi Lovise Magrete.
Mitä minä muka näen? En ymmärrä.
Sanoinpahan vain.
Tahdotko sinä siis lähteä sinne takaisin?
En tiedä itsekään. Väliin kyllä tekee mieleni. Mutta asuisin mielelläni
jossakin kaupungissa, Norjassa tai missä vain sinun mielestäsi olisi
parempi.
Vai kaupungissa? Edevart ilmaisi nyt ajatuksen, joka oli silloin
tällöin palannut hänen mieleensä: Entä jos lähtisit mukaan pohjoiseen,
minun kotiini. Mitä siitä ajattelisit?
Ei! Ei toki! Sinunko kotiisi?
Mikäs sinulla olisi siellä ollessa!
Mutta mitä minä siellä...? Minkälaista sinulla on kotona?
Siellä on minun elinkeinonikin. Minulla on siellä kauppa.
Niin, mutta minä tarkoitin asuntoa, huoneita. Onko sinulla siellä
kunnollinen asunto?
Nyt Edevart jo melkein säikähti omaa ehdotustaan. Eihän voinut
ajatellakaan lähteä Poldeniin Lovise Magreten ja lapsen kera! Siellä
oli vielä vaikeampaa kuin täällä, ja ennen kaikkea, hänellä ei ollut
siellä oikeastaan asuntoakaan. Hänen täytyi sanoa, niinkuin asia oli,
mitään peittelemättä ja salailematta: että hänellä oli pieni kauppa,
pieni toimistontapainen ja sen perällä pieni huone. Ei, siellä olisi
kurjan ahdasta, vieläkin pahempaa kuin täällä Doppenissa, mutta — —
Siispä sitä ei käy ajatteleminen, tuumi Lovise Magrete pudistaen
päätään.
Mutta voinhan minä rakentaa, tuumi Edevart.
Voitpa kylläkin, mutta se vie aikaa.
Eipä ei. Kaikki näytti yhtä mahdottomalta, mikään ei enää tuntunut
Lovise Magreten mielestä olevan niinkuin olisi pitänyt olla. Eivät he
voineet enää kunnolla olla Doppenissakaan. No missäs sitten? Jossakin
muualla, ehkä mieluummin monessa paikassa, aina vähän aikaa paikassaan.
Lovise Magretekin oli kuin juureton puu, hänkään ei tuntenut enää
olevansa erikoisesti kiintynyt mihinkään paikkaan, vaan saattoi olla
kaikkialla kuin kotonaan eikä taas missään oikein kotonaan. Edevart
tuumi neuvotonna: En tiedä sitten!
Lovise Magrete käänsi kelkkansa. Häntä alkoi kaduttaa, niin että hän
selitti olleensa väärässä. Nyt hän ykskaks muuttui jälleen samaksi
herttaiseksi, suloiseksi rakastetuksi, joka hyväili ja lohdutteli
Edevartia puhellen: Älä ole huolissasi, kyllä kaikki vielä selviää!
Mutta miten? Pari viikkoa sitten he olivat sopineet niin, että menevät
naimisiin ja asuvat Doppenissa. Mutta nyt se ei enää tuntunutkaan
varmalta, kaikkea muuta, muutamassa päivässä kaikki oli muuttunut.
Talon entinen emäntä oli käynyt niin horjuvaksi ja huikentelevaksi,
että sanoi haluavansa kaupunkiin. Mikä ihme saattoi Lovise Magrete
Doppenia houkutella kaupunkiin? Ja sitten hän alkoi ykskaks puhua
Amerikassa olevista lapsistaan, joita ei ollut sitä ennen muistanut
sanallakaan mainita ja jotka jo olivat aikaihmisiä! Hän oli saanut
näiltä kirjeen. He kirjoittivat englanniksi kertoen voivansa hyvin
ja saaneensa palkankorotusta, niin että heillä oli olo kuin herran
kukkarossa. Nuo amerikkalaistuneet nuoret eivät kaipailleet äitiään
enempää kuin silloinkaan, kun tämä matkusti heidän luotaan; ja eikös
hänellä sitä paitsi ollut lapsi mukanaankin?
Niin, mitä ihmettä oli tehtävä? Side oli katkeamaisillaan.
Ja ihmeellistä, ihmeellistä, mutta Edevart ei tuntenut lysähtävänsä
kokoon, ei tuntenut musertuvansa tämän ajatuksen painosta, vaan jaksoi
sietää tämänkin kiusallisen epätietoisuuden pystypäin. Kierrellessään
maailmalla paikasta toiseen hän oli käynyt kuin rikkinäiseksi,
välinpitämättömäksi; hänessä ei ollut enää lujuutta, mikään ei tuntunut
enää todella vakavasti henkeen ja vereen saakka. Vaikea arvata, mitä
Lovise Magrete voisi lopuksi keksiä, mutta missään tapauksessa ei
pahempaa kuin lähteä uudelleen maasta pois. Missään tapauksessa ei
pahempaa — —
Edevart meni ulos. Pikku Haabjørg tuli hetken perästä hakemaan häntä
ruoalle, mutta hän vain kiitti kauniisti. Oliko hän odottanut, että
Lovise Magrete itse tulisi pyytämään, jotta he olisivat menneet sisään
käsi kädessä? Mutta Lovise Magretea ei kuulunut. Eipä niin! Moni asia
oli toisin kuin ennen.
Edevart oli kuin myyty mies. Oliko hän tahdoton raukka, joka alistui
mihin vain? Se ei ollut hänen tapaistaan. Hänen tunne-elämänsä oli
tylsynyt, mutta järjenjuoksua ei vaivannut mikään nyt enempää kuin
ennenkään. Kävellessään karjapolkua ja painuessaan metsään hän tunsi
päänsä kylmäksi ja ajatuksensa selviksi: hän ei voi saada elatustaan
pahaisesta Doppenista, ja yhtä mahdotonta on asettua asumaan tänne
ja harjoittaa samalla elinkeinoaan Poldenissa. Hänen elämänsä oli
umpikujassa, totta totisesti.
Entä Lovise Magrete, oliko hänen laitansa sen paremmin? Edevart
oli koko mestari päässälaskussa ja osasi oikein asettaa ilmiöt ja
tapahtumat rinnakkain. Hän muisteli Lovise Magretea mielessään siitä
päivästä lähtien, jolloin he soutivat Doppeniin, hänelle tämä oli niin
hellä ja suloinen. Ja sitten ilta, ensimmäinen, huumaava ilta: Lovise
Magrete oli ollut ihana, mutta kaikki oli _ennakolta harkittua_. Miten
muutenkaan se saattoi olla, koska se ei kestänyt? Se _oli_ ennakolta
harkittua. Hän vain yritti herättää henkiin sen Lovise Magreten, jota
Edevart oli rakastanut vuosia sitten. Tämä istui veneessä tuntien
olevansa toinen, mutta koetti miellyttää Edevartia yrittämällä kaikin
tavoin olla sama kuin ennen. Taivas varjelkoon, kuten hänen ennen oli
tapana sanoa, kuinka hän voisi olla tekemättä niin, kun toinen istui
siinä soututeljolla noin odottavana ja luottavana. Lovise Magrete
ei voi — Herra varjelkoon! — mitenkään pettää Edevartia, odottakoon
vain, että päästään maihin! Mutta yritys kävi ylivoimaiseksi. Lovise
Magrete-parka! Se kävi ennen pitkää ylivoimaiseksi.
Edevart pyörsi ympäri ja meni suoraan tupaan ruveten
uudelleen puhelemaan Lovise Magreten kanssa. Tämä oli vielä
kaupunkilaistamineissaan. Mitä meidän on tehtävä? hän kysyi istahtaen
penkille. Mitä sinä tuumit?
No mutta kuule, sinä otat kaiken liian raskaasti, vastasi Lovise
Magrete. Kuulehan nyt: sinä et varmaankaan pidä siitä, että minä tulen
mukaasi kauppaan, enkä aiokaan enää tulla mukaasi.
Vai niin.
Ei. En välitä siitä. Mitäpä minä siellä? Jos ukko Knoff sattuu tulemaan
kauppaan, hän ei ole näkevinäänkään; jos rouva Knoff tai neiti sattuu
tulemaan vastaan, niin sama asia: ei niin paljoa että nyökäyttäisivät
päätään. Ihan kuin he olisivat jumalia eivätkä tavallisia kuolevaisia.
Koko kauppapaikan ainoa herrasmies on Lorensen, ja jos asia olisi
hänen varassaan, he kyllä pyytäisivät minut sisään. Mutta eipäs! Kaipa
pyytäisivät, virkkoi Edevart veltosti. Niin, ehkäpä. Niin, kyllä kai
he muuten olisivat pyytäneet meidät sisään ja puhelleet ja pitäneet
kuin vierasta ainakin. Olen varma siitä, että kaikki se johtuu vain
siitä, että he eivät osaa englantia, mutta eivät tahdo myöntää sitä. En
välitä siitä tuon vertaa, mutta olenhan minä paremmissa vaatteissa kuin
Julia ja olen nähnyt enemmän maailmaa kuin kaikki Knoffit yhteensä,
sillä asuin Amerikassa monessakin paikassa. Pikku Haabjørgilla on
niin kauniit vaatteet, ettei Julialla eikä hänen äidilläänkään ollut
aavistustakaan sellaisista pikkutyttönä ollessaan. Mutta katsohan nyt
minuakin — sekä päältä että alta —
Lovise Magrete kohotti kahdella sormella hamettaan, näyttäen valkean
pitsialushameen reunaa.
Muistatko, virkkoi Edevart väliin, kuinka sinulla oli vain tavallinen
hame ja paita eikä mitään kaulassasi, kun silloin ensi kerralla tulit
tiellä minua vastaan ‒ ‒?
Lovise Magrete katsoi häneen ihmeissään. Kuinka Edevart saattoikaan
muistella hänen köyhyyden päiviään ja nöyryyttää häntä tuolla tavalla!
Niin, ei minulla ollut siihen aikaan liikoja vaatteita, hän vastasi
loukkaantuneena.
Ei, en minä sillä, tarkoitin vain, että muistatko, kuinka kaunis
olit silloin? Se ihan kuin iski minuun — se oli niin omituista —
rakastuin sinuun heti siinä paikassa. Näin vaatteidesi alta ruumiisi
liikkeet; se oli niin kaunista, että rakastuin silmittömästi. En osaa
sanoa, miten oikein tulin takaisin veneeseen ja miten alus hinattiin
lahdenpohjukasta.
Et kai sentään tahdo, että minun pitäisi yhä vielä sillä tavoin
pukeutua?
Edevart ei vastannut.
Tämä ei näyttänyt Lovise Magreteen ollenkaan tehoavan. Hän torjui
oitis luotaan mokoman ajatuksen, joka oli käynyt hänelle vieraaksi.
Sanoi sitten: Mutta se on ainakin varmaa, etten enää lähde koko
kauppapaikkaan!
Niinpä niin. Mutta mitä meidän sitten on sinun mielestäsi tehtävä,
kuuletko? tiukkasi Edevart epätoivoissaan. Tahdotko taas lähteä pois
minun luotani?
Lovise Magrete ei teeskennellyt, hän oli todella niin pahoilla mielin,
että purskahti itkuun. Mitäpä minä osaan sanoa? En toki pois sinun
luotasi. Mutta emme voi elää täälläkään.
Edevart: Minä lähden heti kotiin ja pistän siellä rakennustyöt
käyntiin. Tuletko mukaan?
Tulen. Ehkäpä on parasta niin; en tiedä.
Ei siis mitään ratkaisua, ei ainoaakaan lujaa, järkähtämätöntä sanaa.
Ei, Lovise Magrete alkoi taaskin puhella, kuinka hyvä ja kiltti Edevart
oli ollut hänelle, kuinka kalliina hän tätä oli pitänyt. Kuinka hän
voisi olla tekemättä mitään Edevartin vuoksi! Lovise Magrete kävi
hermostuneen kiihkeäksi, kavahti hänen kaulaansa, itki ja nauroi
yhtaikaa, suuteli häntä ujostelematta intohimoisesti, luvaten olla
hänelle illalla oikein hyvä — —
Lovise Magrete ei totta totisesti ollut yhtä ujo ja arka kuin ennen.
Vakavasta keskustelusta ei tullut mitään. Lovise Magrete rauhoittui
vähitellen, hänen mielenkuohunsa asettui ja hän irrottautui Edevartin
syleilystä. Hän alkoi nyt tehdä pilkkaa kangaspuista, jotka yhä vielä
olivat tuvassa. Niin, niin, vanha toveri, tässä olet yhä vieläkin;
emme voineet ottaa sinua mukaan lähtiessämme emmekä saaneet sinua
kaupaksikaan, niin että sait jäädä siihen seistä kököttämään. Eivätkö
ne ole hullunkurisen näköiset? hän kysyi sitten Edevartilta.
Ennen kudoit kauniita vuodepeitteitä.
Kyllähän ne kelpasivat täällä kotona... Ei, en voisi kuvitellakaan,
että pitäisi ruveta uudestaan istua kököttämään kangaspuiden ääressä ja
lyömään kankaaseen kuderihmaa toisensa perästä. On unohtunut koko se
taito.
Ja huvikseen Lovise Magrete istahti kangaspuiden istuimelle, nykäisi
kerran, pari kaidepuuta ja hymyili sitten säälivästi moisille
"lapsellisille vehkeille".
Lovise Magrete ei ollut sama kuin ennen. Edevartin mieleen johtui
aika, jolloin tämä näytteli hänelle aittansa aarteita; niitä oli
silloin olevinaan niin paljon, että kannatti oikein ylpeillä. Aitassa
oli vuodepeitteitä, muutamia lampaannahkoja ja kotikutoinen pyhähame.
Puupytyssä oli vähän voita, mutta silloin se ei ollut tuntunut suinkaan
vähältä, kaikkea vielä! ja Edevart oli lausunut julki ihmettelynsä
sanomalla "suurenmoista"! Päivälliseksi hän sai puuroa ja maitoa. Hän
muisti selvään sen päivän.
Oliko nyt laitaa ruveta pilkkaamaan samoja kangaspuita, jotka olivat
pitäneet hengissä sekä Lovise Magreten itsensä että molemmat lapset
monet vuodet? Tuo jo oli typeryyttä ja joutavaa pöyhkeilyä. Edevartin
pisti vihaksi. Hän tuli tarkanneeksi, miten Lovise Magrete nousi
kangaspuiden istuimelle. Tämä istuutui siihen molemmat jalat visusti
yhdessä, jotta näyttäisi oikein hienolta, vaikka oli juuri vähää ennen
luvannut hänelle hehkuvan kuuman illan täynnä välitöntä antaumusta.
Lovise Magrete oli oppinut teeskentelyä ja joutavia kujeita. Hänen
näyttäessään pitsialushameen helmaa jalat olivat olleet niin tiukasti
yhdessä kuin jos ne olisivat olleet pihdeillä puristettu vastakkain.
Mutta miten hän ennen aikaan nousi kangaspuiden ääreen? Heilautti ensin
toista, sitten toista jalkaa, ohuen hameen painuessa tiukasti lanteiden
mukaan. Yläruumis notkahti pari kertaa, ja samassa hän jo istui
paikallaan. Terve ja kaunis nuoruus kangaspuiden istuimella.
Edevart neuvotteli Augustin kanssa selittäen joutuneensa pahaan
pälkääseen, joka kiusasi häntä ja sai hänen mielensä levottomaksi.
Mutta Augustilla itsellään oli liian monta rautaa tulessa. Hän ei
voinut lähteä työstään Knoffilta vielä pitkään aikaan. Hänellä oli
olevinaan jotakin erikoista hommaa, mutta pääomaa puuttui. Niin,
saattoiko Edevart arvata, mitä August hautoi aivoissaan?
Edevart ajatteli ainoastaan omia asioitaan: Näyttää siltä, että tästä
on lähdettävä pistäytymään Poldenissa ja rakennettava siellä vähän.
Mutta sitä sinä et kyllä ymmärrä ollenkaan, mitä minä nyt hommailen,
selitti August toistamiseen. Katsopas tätä! hän sanoi ottaen taskustaan
ruskean kiven.
Edevart ei ollut nykyisin sellaisella tuulella, jolloin ymmärretään
leikkiä ja pilantekoa. Hän ei ollut näkevinäänkään koko kiveä, vaan
toisti, että hänen on lähdettävä kotiin rakennuspuuhiin.
Vai aiot rakentaa! Onko sinulla siihen varoja? kysäisi August
vihdoinkin. Sitten voit kai lainata vähän minullekin, sillä olen nyt
niin tiukalla. Sitä Augustia! Hän oli koko peijakas miehekseen. Vähän
erikoinen kyllä ja epävakainen, joskus hurjakin, mutta sukkelatuumainen.
Ei toki Edevartilla ollut rahoja lainata. Ei hänellä ollut varoja
rakennuttamiseenkaan. Hänellä oli itsellään työ ja tekeminen siinä,
miten suoriutuisi kaikesta.
Nostapa tuota kiveä! pyysi August. Ota se käteesi!
Edevart otti kiven käteensä päästäen sen sitten putoamaan. Ja Augustin
purskahtaessa nauruun hän mutisi veltosti: Olipa koko painava.
Metallia! selitti August juhlallisesti.
Entä sitten?
Entäkö sitten? Voi olla kultaa tai hopeaa yhtä hyvin kuin jotakin
muutakin. Otapa sitten tämä käteesi! Ja August ojensi toisen ruskean
värisen kiven.
Edevart: Raskaalta sekin tuntuu. Samaa lajia molemmat.
Niin. Älä yritäkään uskotella, ettei se muka olisi metallia, mitä lajia
sitten lieneekään.
Mitä sinä niillä...?
Saat nähdä, jahka se aika tulee. Lähetin niitä laatikollisen
Trondeimiin, ja siellä tutkivat niitä yötä päivää ja ilmoittavat
sitten, kun ovat päässeet siitä selville. En minä niin vain kävele
täällä Knoffin laitureilla kuin mikäkin kaistapää, vaan pistäysin
tässä muutamana sunnuntaina tuntureille etsimään metalleja. Enkä
tarvinnut siihen paljoakaan aikaa enkä kovinkaan monta vasaraniskua.
Että löysinkö metallia? Koko vuori on tätä samaa raskasta lajia. Minä
tiedän, mitä puhun.
No sitten se kai kuuluu Romeolle?
Niinkö luulet? Olisin hyvilläni, jos suvaitsisit vaivautua puhumaan
vähän järkevämmin. Tunturit ovat vapaana kaikille, mutta minun
pitänee hankkia siihen nimismieheltä kiinnitys. Sitten asia kai menee
kuninkaaseen asti.
Olisipa edes kultaa! vastasi Edevart välinpitämättömästi. Hän vähät
välitti noista kivistä, vaan alkoi taas puhua kotimatkastaan.
August: Älä yritäkään lähteä, ennen kuin minä saan kuulla, mitä näissä
kivissä oikein on. Sillä jos niissä on kallisarvoista metallia, annan
sinulle kyllä rakennusrahat. Mutta mitä sinä oikein aiot rakentaa? Eikö
kauppasi ole tarpeeksi iso ennestään?
Asia on sillä tavalla, etten voi lähteä kotiin — hänen ja lapsen
kanssa, kun ei minulla ole huoneita, mihin heidät sijoittaa.
Tietysti näissä kivissä voi olla vain lyijyä ja ties' mitä roskaa,
tuumi August mietteissään. Silloin koko vaivannäkö on mennyt aivan
hukkaan. Lähetyskin tuli kalliiksi, se laatikko, pahus! painoi niin
vietävästi. Jollen olisi saanut sitä lähetetyksi tutun laivamiehen
mukana, ne olisivat vielä tänäkin päivänä täällä.
Edevart ei heti ymmärtänyt, vaan ihmetteli: Mutta eihän niiden
lähettäminen silloin tullut mitään maksamaan?
Vai ei tullut mitään maksamaan? Ikään kuin minun ei olisi täytynyt
antaa miehelle kelloani vaivojen palkaksi.
Annoitko pois kellosi? huudahti Edevart hämmästyneenä.
Älä luule minun siitä välittävän! Jos kivissä kerran on kultaa, minulla
on niitä kokonainen vuori, ja silloin voin pistää kellon vaikka
jokikisen norjalaisen käteen. Enempää en sano.
Helkkariin kaikki kivet, olivatpa miten ruskeita ja raskaita tahansa!
Edevart huomasi toverin itsensä olevan tällä haavaa rahattomana, joten
tämä ei kyennyt auttamaan. Hän siis nyökkäsi vain ja lähti tiehensä.
Mutta käveltyään kappaleen matkaa hän näytti äkkiä muistavan jotakin ja
palasi samoja jälkiään takaisin Augustin luo ja sanoi tälle:
Kuulehan, sinähän sanoit hukanneesi kellosi? Hukanneeniko? Missä?
Milloin?
Kerran kalamatkalla. Ja että Magnus oli ottanut sen. Niin — ei, löysin
sen. Olin pistänyt sen häntä pelatessani lukon taa.
Siis sinulla ei ollut sitä mukanasi koko kalamatkalla? Ei ollut. Mutta
et kai aio mennä kieli pitkällä kertomaan, mitä nyt olen sinulle
puhunut? Magnuksestako?
Hiiteen koko Magnus! Eikä kuin siitä, mitä olen löytänyt vuoresta.
Älä hiisku siitä sanaakaan! Sillä jos joku pääsee siitä kärylle,
silloin kaikki ryntäävät suinpäin lainaamaan minulta rahaa. Tahtovat
lainata 5 talaria ja enemmänkin, naisväki varsinkin; he ovat kaikkein
pahimpia, heistä ei tahdo päästä eroon pelillä eikä millään. Lainasin
kultasormuksenikin yhdelle heistä, mutta luuletko minun saaneen sitä
takaisin? Terve menoa vain! Mutta tunnustelehan, eikö näissä kivissä
ole pinnassa ikään kuin hiukkasen rasvaa? virkkoi August lopuksi
ojentaen kiven taaskin Edevartille.