Ja niin riski ja vilkas lapsi! Älä luule, että hän aina on niin
hiljainen kuin nyt.
Eipä tietenkään.
Ei toki. Ja lukee jo sisältä ja kirjoittaa kirjaimia. Meillä on mukana
vähän lukemistakin, se on painettu sellaisilla kirjaimilla, joita
käytetään siellä lännen puolessa. Hän laulaakin. Etkö laulaisi vähän,
Haabjørg?
Huomenna, vastasi lapsi kuin valittaen.
Niin, olet väsyksissä, saat nukkua äidin kanssa.
Edevart: Niin, olen pannut hänenkin vuoteensa kuntoon.
Mitä kaikkea oletkaan tehnyt — sinähän olet verraton mies!
Lapsensänky oli siellä ennestään, huomautti Edevart.
Niin sänky, mutta vuodevaatteet ja kaikki muu? Sinä ajattelet kaikkea.
Mutta sen parempi, hän ei ole tottunut nukkumaan minun kanssani samassa
vuoteessa. Enkä minäkään hänen kanssaan... Ja Lovise Magreten huulilla
leikki merkillinen hymy. Jaha, tuossa siis on Karelin talo, hän oli
lähin naapuri. Poikkesin usein heillä mennessäni kylään maata myöten.
Oletko sinä Edevart käynyt siellä?
Olen montakin kertaa. Olen myös sopinut kaikesta Karelin ja hänen
vaimonsa kanssa — täytyyhän minun toki hommata ruokaa sellaisille
vieraille kuin te.
Meillä on vähän evästä mukana. Mitä olet puhunut heille?
Että syötte heillä tänään illallista.
Täälläkö? Ei, ei!
Lapsi saisi täällä maitoa.
Ei hän ole erikoisemmin tottunut saamaan maitoa. Ei, mennään kotiin
yhtä kyytiä. Sinulla on varmasti tarpeeksi ruokaa meille.
On kyllä, minkälaista on, Edevart selitti hymyillen. Olen ostanut
teidän varallenne ruokaa useitakin kertoja, mutta se uhkasi aina
pilaantua, niin että minun itseni täytyi syödä kaikki suuhuni.
Lovise Magrete hymyili hänkin, mutta samassa hän virkkoi säälien: Voi
raukkaa!
Edevart sanoi torjuen: En minä sitä tarkoittanut. Ja huomenna haen
uutta.
Sinulla ei siis ole lehmää? Eikä muitakaan elukoita?
Ei ole.
Niin, ethän asukaan täällä, niinhän kirjoitit. Heitit vain rahasi
meille, etkä itse edes asu Doppenissa. Voi kuinka surullista kaikki on.
Edevart virkkoi nolona ja kärtyisästi: Viitsitkin kaikkea...!
Ja nyt olet pitkät ajat vain oleillut täällä voidaksesi näyttää minulle
tietä takaisin kotiini.
Edevart piteli airoja koholla ilmassa uhaten: Jos vielä puhut tuolla
tavalla, en pistä enää airoja veteen! Mies suuttui, kuului Haabjørg
kuiskaavan. Äiti hymyili selittäen, ettei mies suinkaan ollut
suutuksissaan, vaan kiltti, ihan liian kiltti. Nyt — nyt alkaa kosken
kohina kuulua, nyt ollaan kohta perillä.
Koski? Mikä se on? Tuo sana oli Haabjørgille outo ja tuntematon.
Iso joki, joka putoaa jyrkkää seinää alaspäin, paljon vettä ja paljon
valkoista vaahtoa. Voi, se on niin kaunista, saat uskoa! Mennään
huomenna sitä katsomaan... Heidän ehdittyään lahdenpohjukkaan ja
rakennusten ilmestyessä näkyviin Lovise Magrete huudahti: Voi kuinka
pientä kaikki onkaan! Hän pudisti päätään tuijottaen tuijottamasta
päästyäänkin. Tännekö...? kysyi Haabjørg.
Niin. Voi kuinka pientä kaikki onkaan! Hyvä Luoja, kuinka hauska
on nähdä taas kaikkea! Tuossa on kaikki vanhalla paikallaan. Ja
Lovise Magrete luetteli kuin ulkomuistista: Tuparakennus, navetta,
heinälato, halkovaja, pesulaituri, niityt. Mutta nyt ne ovat peltona?
Niin, vastasi Edevart. Vähän ohraa ja perunaa. Täällä minä kävelin
rakennusten väliä toimitellen töitäni ja tietämättä muusta mitään,
katselin tuntureille, katsoin taivasta, tuijotin lahdelle, hoitelin
elukoita, tein kaikkea, mihin olin tottunut. Päivät kuluivat. Kuuletko
kosken kohinaa, Haabjørg? Se pauhaa... Täällä on kaunista, sanoi
Haabjørg. Äiti kietaisi käsivartensa lapsen ympärille huudahtaen
kiihkeästi: Vai niin sinusta tuntuu? Niin, niin, kyllä täällä on
kaunista!
Ja koko ajan kiivetessään rantatietä tupaan Lovise Magrete muisteli
pieniä muistojaan, väliin kyynelet silmissään, väliin taas hymyillen:
Tässä juuri sain tikun jalkaani. Olin silloin kahdenkymmenen ikäinen ja
niin notkea, että vedin tikun pois hampaillani. —
Miehestä ei sanaakaan.
V
Keskiyöllä seisoo Haabjørg keskellä pihamaata, huutaa äitiään. Lapsi
on herännyt vieraan katon alla ja tuntenut olonsa oudoksi, niin että
on kipaissut pihalle. Nyt hän seisoo paljaan taivaan alla valkoisessa
yöpaidassaan, joka ulottuu nilkkoihin asti. Muuta hänellä ei olekaan
yllään, kaste kostuttaa paljaita jalkoja. Ulkona on sinertävä hämy,
pohjolan kesäyö.
Äiti!
Niin! tämä vastaa heinäladosta. Mene takaisin vuoteeseesi, lapsi,
tulen heti! ja Lovise Magrete sukaisee kiireesti vaatetta päälleen ja
tempaisee loput kainaloonsa.
Edevart huomaa ensin vähän nolostuen, ettei hänellä ole paljonkaan
yllään. Mutta samassa toisen ujostelemattomuus tarttuu häneenkin, ja
hän suutelee Lovise Magretea puristaen tämän syleilyynsä.
Lovise Magrete hymyilee kuin hurmiossa: