Edevart sai vieraita. Vanha ofotilainen, kalajahdin laivuri, oli saanut
lastinsa kuivatuksi; nyt se olisi ollut saatava ladotuksi alukseen ja
maksetuksi työväelle palkka, mutta häntä vähän pelotti, etteivät hänen
rahansa kunnolleen riitä. Voisiko Edevart mahdollisesti lainata hänelle
muutamia talareita?
Hän sai pyytämänsä.
Miehet rupesivat siinä juttusille. Vanha laivuri oli vähän
masennuksissaan, asiat eivät olleet tänä vuonna luistaneet oikein
hyvin. Ensimmäisinä kuukausina, kun Lofootien kalastus näytti
muodostuvan huonoksi, hän oli pelännyt, ettei saisi täyttä lastia, ja
oli silloin ostanut kalliilla. Hänen olisi pitänyt odottaa kuutisen
viikkoa, ennen kuin rupesi ostamaan kalaa. Kun hän nyt näki, mitä
Aalesundin Rönneberg ja Kristianssundin Nicolai Knutzen maksoivat
kalliokalasta, häntä aivan pelotti lähteä purjehtimaan etelään.
Ukko oli juureva, vakava vanha ofotilainen. Edevartin kävi häntä sääli.
Onhan teillä lasti ja alus, kestätte kai pienen kolauksen?
En osaa sanoa sitäkään, laivuri vastasi mietteissään. Minulla on poika,
joka on kulkenut kauppamatkoilla; hän on tullut minulle kalliiksi,
enkä voi käsittää, miksi hänen asiansa oikeastaan ovat sujuneet niin
huonosti. Ehkä ei ole ollut tarpeeksi ahkera, mutta monet kerrat olen
saanut maksaa hänen puolestaan. Mikä hänen nimensä on? kysyi Edevart.
Nils. Hän on muuten luopunut koko kaupankäynnistä ja ruvennut tekemään
työtä kotona. Onkin hyvään tarpeeseen.
Edevart ymmärsi, että tässä oli puhe hänen ensimmäisestä apulaisestaan
Nilsistä, ja arvasi myös samalla, mistä Mattean hänelle vakuutetussa
kirjeessä lähettämät rahat olivat kotoisin. Hän yritti rohkaista vanhaa
laivuria: Kaupankäynti oli kerta kaikkiaan sellaista onnenpeliä; paljon
varmempaa oli, kun oli alus ja kalalasti. Nyt ei muuta kuin painuu
suoraan etelään, niin saa rahat kouraan — isomman tai pienemmän summan,
mutta joka tapauksessa rahaista rahaa kouraan.
Laivuri loi katseensa maahan. Hän selitti, ettei tahdo teeskennellä
rikkaampaa kuin tosiasiassa onkaan. Hän ei omistanut koko lastia, vaan
vain kaksikolmannesta. Voisiko Edevart ryhtyä yksissä tuumin hänen
kanssaan kalanostoon ensi talvena?
Edevart pudisti päätään, mutta suunnitelma hiveli hänen
turhamaisuuttaan. Kalanosto ja merenkulku kuuluivat välttämättömästi
aito nordlandilaiseen kauppatoimintaan, ilman niitä hän ei ollut juuri
kamasaksaa parempi. Edevart oli kahden vaiheilla, mutta vastasi: Ei, ei
minulla ole siihen tarpeeksi varoja.
Kuulin puhuttavan, että teillä olisi tila etelän puolessa? Se on kyllä
totta. No, silloinhan ei mikään estä. Tahdoin vain mainita asiasta.
Mutta samassa Edevart taas ikään kuin tuli tajuihinsa. Ei, ei sitä
kannata ajatella. En minä siihen puutu.
Kun ei niin ei, tuumi laivuri. Tulin vain muuten maininneeksi. Ja tästä
lainastanne puhuen — lähetän sen teille ensi tilassa, samoin kuin
kaiken muunkin...
Tässä taisi hyvä tilaisuus mennä sivu suun, mutta Edevart ei enää
empinyt. Vai panttaamaan Doppenin taas — juuri kun saattoi minä päivänä
tai hetkenä tahansa pistää pillit pussiin ja lähteä etelään panemaan
taloa kuntoon — oliko hän aivan pähkähullu! Doppen vehmaan lahden
pohjukassa, jossa koski kohisi kovin kauniisti, rakennusten takana
tunturi, missä hän kerran oli pannut henkensä alttiiksi — kun joku
tietty oli ollut alhaalla näkemässä.
Mutta päivät ja hetket kasvoivat viikoiksi ja kuukausiksi. Kuollutta,
ikävää aikaa. Miehet kaikki Lofooteilla, kaupasta ei kannattanut puhua,
ei muuta kuin syö ja makaa! Koko seutu oli kuin kuollut, kotosalla
vain vanhuksia, naisia ja lapsia. Viime talvena hän oli pitänyt aika
hauskaa kahvin ja kekosokerin nojalla Ragnan tupasessa, mutta sekin
oli kuin menettänyt makunsa. Ei, ei se ollut enää ensinkään samaa,
ei siitä enää saanut irti samaa hurjaa iloa! Hänellä ei ollut ketään
puhetoverina, seudun mahtaville hän oli liian vähäpätöinen ja taas
vähäpätöisille liian mahtava. Amerikasta ei kuulunut vastausta hänen
kirjeeseensä. Hän kävi odotuksessaan ärtyisäksi ja kärsimättömäksi;
Augustkaan ei osoittanut pienintäkään elonmerkkiä. Edevart tunsi
itsensä niin yksinäiseksi ja hylätyksi, että olisi voinut vaikka kuolla
kupsahtaa kenenkään tietämättä siitä mitään. Hän pistäytyi Lofooteilla
vain saadakseen ikävän viikon kulumaan, mutta siitäkään ei ollut apua:
kalastus oli kehnoa, alusten isännät valittivat, kalastajat valittivat;
Karoluksen venekunnasta oli viime myrskyssä mennyt mies, vanha
Martinus. Niin, niin, johan hän olikin osaltaan palvellut aikansa,
istua kyyköttänyt veneenkeulassa koko ikänsä, eikä Jumalakaan tahtonut
sallia hänen palata takaisin Poldeniin yhtä paljaana miehenä kuin
kaikki muut!
Niinpä kyllä. Mutta Edevart oli takuussa hänen lehmänsä hinnasta.
Hän palasi kotiin vielä synkemmällä mielellä kuin oli sieltä lähtenyt.
Hän murjotti koko talven yksikseen välittämättä mistään. Tässä
maailmassa ei ollut kerta kaikkiaan mitään oikeutta olemassa!
Karolus ja muutamat muut miehet pistäytyivät pääsiäisenä kotona. Niin,
Joakim, Teodor ja Ezra — tietysti Ezrakin, jonka mieli paloi katsomaan
uudisrakennusta ja mielitiettyä. Kalastus oli jälleen ollut pitkät
ajat antoisaa, ofotilainen osti lastin ja oli aikeissa tulla Poldeniin
jahteineen kuten edellisinäkin vuosina. Martinus olisi kernaasti
joutanut elää, olisi varmasti maksanut loputkin lehmän hinnasta.
Pääsiäisen jälkeen Karolus aikoi oitis lähteä miehineen takaisin
Lofooteille. Eikä siinä suotta viivytelty, miehet vain pistäytyivät
kirkolla toisenakin pääsiäispäivänä. Mutta samana pääsiäispäivänä
kirkkomiehet toivat mukanaan Edevartille kirjeen. Kirjekuori oli
keltaista, nahkeaa paperia, ja kirje itse oli raskas, jäykkä ja raskas.
Siinä oli valokuva sisässä. Vai ei muka maailmassa ollut oikeutta
olemassa?
Edevart lähti oitis kotoa, vaikkei olisi ollutkaan mitään kiirettä.
Hän tunnusteli vanhoja merkkejä pitkin rannikkoa etelään päin, mistä
hän oli aikoinaan purjehtinut jahdissa, ja nukahti vain hetkisen
välillä silloin tällöin. Hän oli jännityksissään kuin nuoruutensa
päivinä. Jo höyrylaivassa hän sai kuulla, että laiva-asema oli kuin
olikin muutettu Knoffin kauppapaikkaan, missä oli suurenmoinen kivinen
satamalaituri. Se ei ollut enää ollut vältettävissä sen jälkeen kun
myrsky oli hajottanut vanhan paikan heikon puulaiturin meren hyviksi.
Trondheimilainen johtaja olisi kyllä tahtonut, että laivojen olisi
pitänyt taaskin ruveta purkamaan lastinsa ja matkustajansa veneisiin,
mutta kapteenit olivat tehneet tenän, ja jokin kunnanvaltuuskunta
puuttui asiaan oikein toden teolla. Sitä paitsi ilmestyi tuon johtajan
puheille nuori poika, Romeo Knoff; tämä tuli jalan syten tapaamaan
johtajaa, puhutteli häntä kunnioittavasti ja älykkäästi ja teki
tuohon mahtavaan mieheen mitä edullisimman vaikutuksen. Pojassa ei
ollut isänsä turhamaisuutta eikä tyhjänpäiväistä kopeutta, visusti
hän varoi kertaakaan hymähtämästä johtajan mielipiteille, antoipa
niiden päinvastoin vaikuttaa suuresti omiinsa, itsekin lopulta melkein
siirtyen niitä kannattamaan. Reilu poika kerrassaan, kuin synnynnäinen
välittäjä ja neuvottelija, liikkeenjohtaja ja liikemies. Laivassa
puhuttiin: Poika sai laiva-aseman omaan rantaansa, sai kuin saikin, ja
hänen olisi pitänyt saada se jo paljon aikaisemmin.
Edevart soi mielellään nuorelle Romeolle tämän voiton.
Laiva laski illalla Knoffin laituriin. Lyhdyt paloivat niin laivassa
kuin maallakin. Magnus tuli papereineen laivaa selvittämään. Pohjan
puolesta ei ollut paljonkaan purettavaa laiturille, mutta laivaan
lastattiin koko joukko tavaraa etelän puolen kaupunkeihin vietäväksi;
oli voita, vuotia, villoja, tyhjiä tynnyreitä ja häränruhoja.
Kauppapaikka ja koko ympärystienoo olivat virkoamassa kuin uuteen
elämään.
Jo laivasta käsin Edevart näki useita vanhoja tuttavia. Hän jäi
tuijottamaan sillalla jätkien joukossa liikuskelevaa miestä voimatta
irrottaa silmiään hänestä. Mitä ihmettä — Augustko? Totta toisen
kerran, August!
No ei tässä maailmassa...! Augustkin oli yhtä hämmästynyt, ja kesti
hetkisen, ennen kuin hän sai kultaisen suunsa auki: Mitä hittoa... sinä
täällä?
Ja sinä täällä?
Kuten näet.
Magnus tuli luo, nyökkäsi Edevartille ja oli kovin ollakseen
komennellessaan äänekkäästi miehiä. Laivan irtautuessa laiturista hän
lähti tärkeän näköisenä kiipeämään taloon posti kainalossa.
Senkin marakatti! Augustia pyrki naurattamaan.
Vai niin, et taida oikein välittää tuosta Magnuksesta? Mutta kerrohan
ensin, mitä oikein puuhaat täällä.
Mitäkö puuhaan? Satuin tulemaan täällä maihin, ja siitä asti olen
täällä ollut. Muistui mieleeni, että olit kertoillut täältä yhtä
ja toista; huomasin jo heti laivasta, että tänne oli syntymässä
paremmanpuoleinen kauppapaikka, ja niin menin kuin meninkin maihin,
vaikka matkalippuni olikin Trondheimiin asti. Terve menoa vain! Siitä
on nyt aikaa toista vuotta, hyvän matkaa toista vuotta. Entä mitä sinä
täällä...? Niin, tietenkin olet tullut katsastamaan taloasi, josta
silloin kerroit? Kaikki tämänpuolelaiset tuntevat sinut, enkä ole
kenenkään kuullut puhuvan sinusta muuta kuin hyvää.
Miksi et kirjoittanut? kysäisi Edevart.
Kirjoittanutko? Sitä en tullut tehneeksi. Mutta sain käännetyksi
sinulle viime vuonna Amerikankirjeen, minä sen tein. Muuten se kai
olisi jäänyt lojumaan tänne vaikka tähän päivään asti, sillä tuo Magnus
on sen vietävän lurjus! Mitä siinä muuten oli? Niin kirjeessäkö?
Joutavanpäiväisiä asioita. Näin kyllä, että se oli naisihmiseltä,
virkkoi August. Mutta varmaan Amerikassa ajat ovat paremmat kuin
täällä, niin että aion piipahtaa tästä sinne, kun niin sopii. Mitäpä
minä sinulle kirjoittamaan? Ei tämä paikka ole minusta mukava, enkä
aio kauankaan enää vanheta täällä, sillä lailla asia on. Olin aikonut
sähköttää sinulle ihan näinä päivinä. Jahah, sinä siis tulet katsomaan
taloasi? Niinpä niin, siellä on kai yhtä jos toistakin laittamista ja
korjaamista näin keväällä. Mutta mitäs minä tänne jäämään? Romeo on
reima mies, ja mukaviahan kaikki muutkin talonväet ovat, sekä ukko
Knoff että vanha rouva. Mutta tuo Magnus on sen tulen korvennettava
lurjus! Ja hiiriäkin pelkää kuin mitäkin! Käydään taloon! Voitko lähteä
noin vain?
Toiset miehet tehkööt, mitä vähän on jäljellä, vastasi August
huolettomasti. Siitä minä vähät.
August oli tosiaan väsynyt lastaustyöhön, sen kuuli kaikesta. Hän
kaipasi taas vaihtelua. Älä murehdi minusta! oli hänen tapana sanoa.
Ei, ei hän joutunut hevillä pulaan, hän pystyi työhön jos toiseenkin.
Ei ollut kylläkään kirjanoppinut eikä muu maailman viisas, mutta osasi
tarttua melkeinpä mihin tahansa, ja kun ei ollut koskaan laiskana, hän
kävi täydestä siinä missä toinenkin. Hän oli levoton kuin lintu, kuin
taivaan lintu. Uudessa paikassa hän saattoi aina aloittaa alusta.
Hän jutteli edelleen heidän kiivetessään rantatöyrästä: En ole suinkaan
tuottanut sinulle häpeää täällä, älä luulekaan. Puhuin ensin Romeon
kanssa ja kerroin hänelle kaikki itsestäni, että olin sekä purjehtinut
maailman ympäri että ollut jahdin laivurina ja että osasin venättä
ja mitä vain. Romeo ei ottanut minua ollenkaan hullummin vastaan,
vaan lupasi, että saan jäädä tänne, mutta pyysi kuitenkin käymään
toimistossa tervehtimässä hänen isäänsä. Tein työtä käskettyä.
Seuraavana aamuna sitten pesin naamani kolmessa vedessä peräkkäin, ja
minulla oli kultakello taskussa ja sormessa kultasormus kiivetessäni
toimistoon. Ukko tuntui pitävän minusta ja rupesi sävyisästi
juttelemaan: Hyvää huomenta, kapteeni! Mutta silloin arvasin Romeon
jo puhuneen minusta joten ehätin oikaisemaan pysyäkseni rehellisen
miehen kirjoissa: Ei toki sentään niin, olen vain merimies ja kauppias
ja osaan monta kieltä ja olen purjehtinut maailman ympäri ja ollut
maanviljelijänä Trøndelagenissa — mutta kapteeni en ole. — Sinulla on
ollut laiva? kysyi ukko. — Vain jahti, vastasin siihen. — Sehän on sama
asia. No, sinäkö tahdot jäädä tänne joksikin aikaa? Hyvä, onhan tässä
suurenpuoleinen kauppapaikka ja yhä se vain on laajenemaan päin, niin
että tarvitsen juuri sinunlaistasi miestä päällysmieheksi, johtamaan
kaikkia lastaus- ja purkaustyötä ja vähin auttamaan kaupassakin, kun
milloin on paljon asiakkaita. Niin! että saat jäädä tänne heti tällä
puheella. Niin ukko sanoi, ja siitä lähtien olen ollut täällä. Mutta
ajatteles, että se Magnus, heittiö, kävi kateelliseksi, kun minut
korotettiin sellaiseen arvoon ja kunniaan ja tehtiin hänen ja kaikkien
muiden päällysmieheksi, ei ole, mokomakin marakatti, siitä päivin
voinut minua kärsiä. Tuollainen pahanpäiväinen puotirotta, joka juoksee
hiirtä pakoon! Kyllä minä hänelle vielä näytän, mistä Taavetti olutta
osti, pelkään hänen varastaneen kelloni.
No mutta eihän nyt kummia! Miten niin?
Ainakin minusta siltä näyttää.
Entä sormuksesi? Eihän sinulla enää ole sormustakaan.
Mitäs siitä, vastasi August verkkaan ja hiukan kuin nolona. Tiedän
kyllä, missä se on. Mutta varmasti hän otti kelloni kun kerran käytiin
kalassa.
Kalassa?
Niin, kerran vain huvin vuoksi. Oli kesä parhaillaan, mitä kaunein
poutapäivä, ja ihan tyyni. Meidän piti mennä uistelemaan herrasväelle
kalakeitto. Mutta parhaillaan uisteltaessa tuli äkkiä tuulenpuuska,
ja tiedäthän, ettei minusta ole venemieheksi. Tuuli kiihtyi, rupesi
satamaan rakeita, nousi oikea myrskynpuuska. Silloin minua alkoi
pelottaa, mutta se tulen korvennettava Magnus ei kuin nauroi minulle
vasten silmiä. Oletko kuullut mokomaa? Ja kun heittäydyin veneen
pohjalle ja pitelin laidoista kiinni, niin eikös ruvennut syytämään
kaiken maailman haukkuma- ja pilkkasanoja niskaani kuin turkin hihasta.
Kyllä minä hänelle vielä näytän, sen saa uskoa. Mutta sillä matkalla
häivyin kellostani.
Ehkä se luiskahti taskustasi?
Helkkari hänet tietäköön. Mutta kai se silloin olisi löytynyt veneen
pohjalta. Mutta ei. Etsin kokasta. Ei sielläkään... Käydään muuten
sisään kuulemaan, minne pääset asumaan.
Menen asumaan tynnyrintekijän luo niinkuin aina ennenkin. — Niin
no, mene vain tynnyrintekijän luo. Minä puolestani makaan leipurin
huoneessa, ja hyvästi tulenkin toimeen sekä hänen että kaikkien muiden
kanssa. Mutta se vietävän Magnus! Ajatteles, kun ilkeääkin levittää
sellaista huhua, että minä muka olen arka veneessä enkä ole koskaan
merillä ollutkaan!
<tb>
Ja taas Edevart pyrki tynnyrintekijän asuntoon. Hän pääsi sinne
asumaan, emäntä toivotti tervetulleeksi taloon. Ja hyvä olikin, että
tuli vieras, sillä siitä lähtien kuin tynnyritehdas oli taas ollut
käynnissä, eukko oli joutunut istumaan yksin kaiket päivät, niin että
koko puhetaito jo oli unohtua.
Missä sinun miehesi on?
Kaikkea kysytkin! Missäpä muussa kuin tynnyritehtaassa. Heillä on sen
tuhannen kiire, saavat tehdä ylitöitäkin saadakseen valmiiksi Ruijaan
tilatun lähetyksen. Kahdeksalta vien ukolle iltasen, tämä nielaisee sen
kaikessa kiireessä, eikä sitten kuin työhön taas. Kotiin tulee vasta
kymmeneltä. Niin että kyllä täällä nyt on elämää kuin muurahaispesässä.
Edevart sai kaikkia mahdollisia ja mahdottomia tietoja oloista ja
ihmisistä. Vielä tynnyrintekijän eukko sentään tuntui osaavan käyttää
kieltään. Romeo oli saanut laiva-aseman omaan rantaansa, hänestä oli
paisunut rikas mies; vanhalla rouvalla oli taas palvelustyttö joka
sormelle, hän lihoi vuosi vuodelta paksummaksi. Itse ukko Knoff nyt
enää vain suotta aikojaan kävelee ja on touhuavinaan, katsoo kelloaan
ja kiirehtii taas toisaanne... Tiedät kai, että Magnus on naimisissa?
Vai et tiennyt. Sai kuin saikin loppujen lopuksi neitsyt Ellingsenin,
vaikka oli siinä montakin mutkaa matkassa, Herra nähköön; neitsyt
lienee yhteen aikaan havitellut Romeota. Mutta poikahan oli vielä
lapsi, ja Romeon äiti tahtoi saada sen naisen pois talosta. Silloin
neitsyt Ellingsen ottaa paukautti Magnuksen, mutta on yhä edelleen
täällä taloudenhoitajattarena. Asuvat vierasrakennuksessa.
Onko heillä lapsia?
Eihän toki, vastahan menivät yhteenkin. Mitä sinä kysytkään? Akat
väittävät, ettei nuori rouva lapsia saakaan — lieneekö totta vai
valhetta.
Mitäs minun pitikään kysyä? Niin, tuota, oletteko kuullut mitään
Amerikkaan menneistä?
Muutamat tulivat takaisin, kun täällä Knoffin paikalla alkoi taas uusi
työ ja touhu, mutta toiset ovat sillä tiellään. Eivät enää kirjoita
kotiin, rahan lähettämisestä ei puhettakaan; eivät ole tainneet oikein
menestyä vai lienevätkö kuolleet pois. Mutta Lorensen, vanhin myyjä —
muistathan? — tuli takaisin ja on nyt vanhassa paikassaan, kauppa on
täynnä tavaraa ja ostajia. Heillä on oikein uusi konttoripäällikkökin,
mikä kuvatus lieneekin, miehellä on oikein kengissä soljet ja kultaiset
sankalasit nenällä. Sanovat hänen kävelyttävän Julia neitiä iltaisin.
Mitäs Noremille kuuluu?
Eukko irvisti inhoten: Kuoli pois. Kaupungissa lääkärit leikkelivät
suuta; ensin ottivat pois koko kielen, sitten kaivoivat vieläkin
syvemmälti. Mutta ei olisi tainnut olla apua, vaikka olisivat
leikanneet koko pään yksin tein — anteeksi jumalattomat puheeni!
Miten hän itse siitä...?
Kertovat olleen paatunut kuin pakana viimeiseen asti. Ei niin, että
olisi vain nauranut ja ivaillut vaaraa ja ollut kovaa poikaa, ei,
puiden nyrkkiä ja kiukkuisen näköisenä makasi eikä tahtonut hellittää
tästä maailmasta. Kauan sentään kestikin, mutta lopulta sentään kuolema
pääsi voitolle. Se sairaus tuli tavattomasti maksamaan, ihmiset
hokevat, että vaimon muka oli pakko pantata tila rakennuksineen
päivineen. Kuka sitä olisi uskonut, kun mies oli niin rikas ja kasannut
niin paljon kokoon! Mutta niin käy: Sinä tyhmä, tänä yönä sinun sielusi
vaaditaan sinulta pois; kenelle sitten joutuu se, minkä sinä olet
hankkinut? Kyllä hänen täytyi ymmärtää sen taudin olevan kuolemaksi,
mutta hän kiukuissaan huusi ja takoi nyrkillään vuoteen laitaa, kun
hänelle tuotiin lientä syötäväksi. Ei hän enää ollut ihminen eikä
mikään; ihan puistattaa kun vain ajatteleekin sitä surkeutta.
Tapasin sattumalta vanhan kaverin täällä nyt tänä iltana. Hänen nimensä
on August.
Niin, August on joskus käynyt täällä ja puhunut sinustakin. Hänellä on
ihan eri komeat suuvehkeet.
Hänellä on kultainen hammastarha.... kummatkin pohjan puolesta samasta
pitäjästä. Siinä onkin oikein reima mies, on liikkunut laajalti tässä
maailmassa.
Kyllä hän on kertonut matkoistaan vaikka kuinka paljon. Väittävät vain
hänen olevan kovin arka vesillä.
Augustko arka vesillä? Eipä hän silloin olisi purjehtinut kaikilla
suurilla merillä ja maailman ympäri! Mutta hän on arka pienessä
veneessä, joka ui matalassa, melkein veden rajassa. Se johtuu siitä,
että hän on ollut niin usein merihädässä ja pelastunut laivaveneeseen
haikalojen ja merileijonien ja merikäärmeiden kidasta.
Niin, no, enhän minä muuta kuin mitä olen muilta kuullut, myönteli
eukko sävyisästi.
Edevart selitti kiivaasti: Silkkaa valhetta alusta loppuun, mitä olet
siitä kuullut. Pistäpäs hänet laivan kannelle, niin saadaan nähdä, onko
se mies arkalasta kotoisin! Itse olen ollut hänen kanssaan jahdissa ja
nähnyt tuulet jos tuiskutkin.
Kuuluu olevan oikea mestari hanuria soittamaan, parempi kuin kukaan
täkäläisistä, vielä parempi kuin Haakon Doppenkaan aikoinaan. Mutta
häntä ei saa millään soittamaan. Yhden ainoan kerran saivat.
Vai parempi kuin Haakon! huudahti Edevart kohauttaen halveksivasti
hartioitaan. Ei Haakonin huoli yrittääkään rinnalle. Augustin soitto on
kuin puhdasta noituutta.
Niin, Haakon Doppen! Niin! tuumi eukko muistoihinsa vaipuneena. Ei kai
hänenkään kätkyensä ääressä ollut laulettu... Niin mitä sitten?
Ka, hänen kohtaloaan, koko elämäänsä. Täällä hänen kävi hullusti,
Amerikkaan mentyään mies karkasi vaimonsa ja lastensa luota, eikä
hänestä ole sen koommin kuulunut mitään.
Eikö häntä ole löytynyt?
Ei koskaan. Pitävät häntä kuolleena. Vaimo on hänestä erossa, niin että
voisi vaikka mennä uusiin naimisiin, kenen kanssa vain tahtoo.
Edevart hätkähti: Mistä sinä sen tiedät? Onko hän kirjoittanut?
Amerikasta palanneet sitä kertovat. Anders Vaade puhuu siitä, Lorensen
samoin, se on kaikkien tiedossa. Oikeus julisti vaimon vapaaksi
miehestään. Sielläpäin tuntuu olevan semmoinen tapa. On Lovise
Magretelläkin ollut risti siitä miehestään, se kun istui tiilenpäitä
lukemassa ja ties missä. Hänellä on kolme lasta, mutta kaksi vanhempaa
ovat jo aikuisia. Hänelle tuntuu kuuluvan vain hyvää.
Edevartia alkoi epäilyttää, että kunhan ei tynnyrintekijän eukko
vain hänen mielikseen kertoisi kaikkia noita juttuja. Eukko tiesi
hänen asuneen Lovise Magreten luona, tiesi hänen tappelunsa Haakonin
kanssa; varmaan hän tiesi senkin, mistä aviopari oli saanut
matkarahat. Edevartin täytyi pitää varansa, niin että hän vastasi
välinpitämättömästi: Olen tässä aikeissa pistäytyä Doppenissa; olisi
oikein hyvä, jos Haakon tai hänen vaimonsa tulisi lunastamaan tilansa
takaisin.
Sehän on totta, tunsit heidät hyvin, oli eukko nyt ykskaks
muistavinaan. Olinpa minäkin koko kananpää, kun ei ennen johtunut
mieleeni. Aiotko myydä tilan?
Vaikkapa myisinkin, jos niikseen on. Olen asettunut sinne kotipuoleen,
minulla on siellä oma kauppa.
Vai Doppeniin olet matkalla?
Niin, vähän katsastamaan paikkoja ja kohentelemaan ja korjailemaan,
jos vaikka ikkunaruutuja olisi särkynyt. En ole käynyt siellä moneen
vuoteen.
<tb>
Edevartin oli vähän ilkeä päästä pujahtamaan rakennusten lomitse
kenenkään näkemättä. Ei enää haluttanut tavata taloudenhoitajatar
Ellingseniä, ei jäädä tämän kanssa puheisiinkaan, ei hän huolinut heti
mennä tapaamaan leipuriakaan, vanhaa huonetoveriaan. Kaupassakaan
ei voinut olla täysin turvassa, sillä siellä saattoi tavata ukko
Knoffin, ja ehkä tämä taas pyytäisi asumaan heidän taloonsa, mistä
hänen kuitenkin täytyisi kieltäytyä. Edevartilla oli hommaa, oikein
tärkeä tehtävä olikin suoritettavana. Hänen piti panna Doppenissa
kaikki järjestykseen niin ulkona kuin sisässäkin, niin että tarvitsi
kaupasta yhtä ja toista; keittiökapineita, tuoleja, vuodevaatteita;
mahtaisivatkohan rahatkaan riittää kaikkeen? Edevart kyseli Romeota.
Tämä ei ollut juuri sillä hetkellä tavattavissa. Lorensen tervehti
ystävällisesti ja haasteli mielellään Edevartin kanssa. Siinä tuo
myyjien vanhin siis oli taas, lähdettyään kotimaastaan vuosia sitten
ja koettuaan tuulensa ja tuiskunsakin vieraalla mantereella, mutta
eipä tuntunut vieläkään saaneen tarpeekseen. — Eikö tuntunut mukavalta
olla jälleen kotona? — Kyllä niinkin, eipähän se ollut hullumpaakaan.
Mutta ei hän panisi vastaan, vaikka olisi lähdettävä takaisin
Amerikkaan, sillä se oli sentään suurenmoinen maa! — Miksi hän sitten
oli tullut takaisin? — Hm, ihmisen tekee mieli matkustella ja katsella
ympärilleen. Entä mitä Edevart täällä...? — Edevartilla oli täälläpäin
pikku tila, jota hän oli aikonut pistäytyä katsomassa. — Mutta eikö
Edevartilla ollut pohjoisessa päin kotipuolessa myöskin oma tila?
Lorensen ei suinkaan jäänyt vastauksen velkaan. Hän oli tullut
takaisin voidakseen sanoa koettaneensa sitäkin, miltä Amerikassa olo
tuntuu. Mutta ei ollut ensinkään varma siitä, ettei vielä joskus lähde
takaisin. Sillä kotiin paluu ei ollutkaan vastannut odotuksia. Ja
monen muun oli käynyt samoin. Kuten tuon Anders Vaadenkin. Tunnetko
miehen? Vai et tunne. No niin, olipahan varoissaan oleva mies; vanha
isä aikoi luovuttaa talon pojalleen, kuusi lehmää ja hevonen, vähän
tukkimetsääkin. Anders tuumii, tuumii, valittelee. Ei, hän ei _voi_
enää viihtyä kotona, täällä on kaikki niin pientä ja ahdasta, hän ei
voi tulla täällä toimeen, hän sanoo. Niin asia on. Täällä maanviljelijä
käy kaupassa pyytämässä tavaroita velaksi, mutta kun Amerikan
farmareilla ei ole rahaa, he vain vievät vehnäkuorman kaupunkiin ja
saavat rahaa siitä. Ja miten hyvin he elävätkään! Lämmintä liharuokaa
kolmesti päivässä.
Mutta elävätkö he kauemmin kuin me? kuuluu joku kuuntelija kysyvän
Edevartin vieressä.
Lorensen: En osaa sanoa juuri sitäkään. — Mutta paremmin he ainakin
elävät.
Millä tavoin paremmin? Onko heillä parempi terveys? Ovatko he
iloisempia tai onnellisempia?
Luulisinpä heidän olevan. Hiton hyvää lääkettä pahaan tuuleen, kun
voi pistää kätensä housuntaskuun ja vetäistä sieltä kourallisen hyviä
hopeataaloja, kun ei tarvitse kaivella liivintaskujaan löytääkseen
mahdollisesti vaivaisen neljän killingin lantin.
Hahhahhaa! Kyllä sinä Lorensen osaat maalata! huudahtaa joku naisista.
Lorensen innostuu: Niin se on joka suhteessa; tukkipuita metsässä,
vehnää pelloilla, preerialla satoja lehmiä laitumella. Siellä
yltäkylläisyys, täällä tulee nipin napin toimeen. Amerikka voi
tuhlatakin, sen varat ovat ehtymättömät.
Mutta voiko siellä elää paremmin — ja millä tavoin paremmin? tiukkaa
äskeinen parantumaton kuuntelija.
Varmasti paremmin! vastaa Lorensen tylysti. Ajattelehan, joka päivä
kakkua, putinkia ja sokeria.
Hm, jos kuka on niin perso makealle, virkkaa äskeinen kuulija
härnäillen. Rusinoita, luumuja...
Lorensen alkoi käydä kärsimättömäksi: Kuule, Karel, turha sinun on
puhua, kun et itse ole sitä kokenut. Montako lehmää sinulla on?
Kaksi.
Kaksi. No siinä nyt näet. Ja miten iso perhe sinulla on, montako lasta?
Viisi.
Silloin kaikki kaupassa olijat nauramaan, ja Lorensen nauroi kaikkein
makeimmin. No on sekin elämää!
Toimeenpahan tulemme, vastasi mies rauhallisesti. Molemmat vanhimmat
pojat alkavat jo olla täysikasvuisia. Meillä on vielä monta vuohta.
Sitä paitsi meillä on maata; kylvetään ohraa, pannaan perunaa, meillä
on punaisia viinimarjapensaita, puuta metsässä ja vettä purossa. Tuvan
piipusta nousee savu. Olisiko sitten parempi jättää ne kaikki?
Niin, niin, Karel, sinä olet tyytyväinen osaasi, se on hyvä asia!
myönsi Lorensen. Elät ja olet oman pienen kotilahtesi pohjukassa
tietämättä tuon taivaallista mistään muusta. Mitäs sinulla on tällä
kertaa asiaa?
Pitäisi saada pari talikkoa ja lapio.
Niin, niin. Sinulle tuommoiset kapineet ovat kyllä hyviä. Mutta
Amerikassa kynnetään ja kaivetaan koneilla.
Mutta yhtä asiaa en saa koskaan selville niiden puheista, jotka
tietävät kovin paljon suuresta avarasta maailmasta: Ovatko ihmiset
siellä tyytyväisempiä kuin täällä?
Johan minä siihen vastasin, virkkoi Lorensen kuin torjuen. Heillä on
täysipainoisia hopeatalareita, joilla voivat ostaa kaikkea, mitä mieli
tekee, he ovat niin rikkaita. Mutta älä huoli, Karel, kysellä minulta,
parasta että möyrit maata oman lahtesi pohjukassa ja käväiset ostamassa
täältä kaupasta tavarasi, lapiosi ja talikkosi, niin mekin saamme
jotakin myydyksi. Sinä olet hyvä ostaja, kyllä sinä aina ostoksesi
maksat.
Mies: Muutamia vuosia sitten naapurin mies myi maansa ja mantunsa ja
lähti Amerikkaan vaimoineen, lapsineen. Luuletko sen olleen heille
onneksi? En osaa sanoa, mutta olen kuullut yhtä jos toistakin;
Haakonhan on hävinnyt teille tietymättömille.
Tuossa on nyt uusi naapurisi, virkkoi Lorensen viitaten Edevartiin.
Tämä mies juuri Doppenin osti.
Mies tervehti Edevartia kädestä pitäen sanoen: Ei, mutta — miten en
tullut katsoneeksi sen tarkemmin, etten tuntenut sinua? Muistaakseni
seisoit ennen aikaan täällä kaupassa tiskin takana?
Olinhan minä täällä aikoinani, mutisi Edevart. Mies jatkoi: Soudin
tässä muuanna sunnuntaina Doppenissa lainaamassa rautakankeasi. Ettet
vain pane pahaksesi?
Mitäpä minä siitä.
No niin minäkin ajattelin. Kanki oli siellä joutilaana ja koko tila oli
autio, ja silloin tuumin, että ehkä uskaltaisin lainata sitä hiukan,
oli väännettävä muutamia kiviä. Mutta pidän sitä varovasti ja tuon
sen vanhaan paikkaansa takaisin. Mutta olipa mukavaa, että minun piti
yhdyttää sinut juuri tänä päivänä!
Edevart kertoi olevansa juuri matkalla Doppeniin ja kyseli, millaiselta
siellä oikein näytti. — Eipä juuri miltään, kuului vastaus, ei juuri
kehuttavalta; pellot kesantona ihan niinkuin ennen Haakonin aikoinakin,
yhtä ja toista paikkaa olisi kohennettava. Mies ei ollut tahtonut
liiaksi nuuskia toisen taloa, mutta — tuulet ja sateet näyttivät
tehneen vähän vahinkoa.
Ei kuulu sitten olevan ihan samanlaista kuin kotona, tuumi Edevart
kerskaillen. Minulla on kotona valkoisiksi maalatut rakennukset ja oma
kauppa. Pääsenkö, Karel, sinne sinun matkassasi?
Soudan sinut rautakangen vuokrasta omaan rantaasi ja sanon vielä suuret
kiitokset.
Lorensen alkoi jälleen valistaa kuulijoitaan: Siitä Haakon Doppenin
häviämisestä puhuen... Amerikka on suuri maa, kokonainen maanosa,
sinne voi jo muutama mies hävitä kuin tina tuhkaan. Itsekin olin
Yhdysvalloissa monessa kaupungissa, en saanut rauhaa kauan yhdessä
paikassa. Mutta oliko Haakon sen kummempi täällä ollessaankaan? Täällä
hän viipyi poissa vuosikausia, siellä hävisi myötämöisin. Mutta siitä
ei ollut vaimolle eikä lapsille ainakaan vahinkoa, pikemminkin hyötyä.
He elävät hyvästi, oikein pulskasti elävätkin, lyövät rahaa kasaan ja
ovat nyt rikkaita ihmisiä. Siinä on tavattoman näppärä vaimoihminen,
heti tottui uusiin oloihin, matkusti kaupungista kaupunkiin ja tutki,
missä oli paras olla. Mikä apu tai autuus siitä olisi lähtenyt, että
olisi iät kaiket istunut Doppenissa kankaita kutomassa? Ei kestänytkään
paria vuotta kauempaa, ennen kuin pääsi eroon miehestään. Ja olipa
Haakon hengissä tai ei, joka tapauksessa se oli hänelle oikein!
<tb>
Koittivat työteliäät, raskaat päivät.
Edevart oli tottumaton työhön ja raadantaan, niin että koko ruumis
oli hellä, kuin piesty. Hän ei ollut suinkaan tekijä talouspuuhissa;
ruoan hän kyllä sai miten kuten valmistetuksi, mutta ruoka-ajoista hän
ei tullut pitäneeksi lukua. Ne olivat aivan sattuman varassa. Hän ei
muistanut ruokaa olevan olemassakaan, ennen kuin oli niin nälkä että
koko ruumis rupesi vapisemaan.
Mutta jonkin ajan kuluttua alkujännitys lauhtui, ja Edevart järjesti
elämänsä ja olonsa viisaammin. Hän käsitti, ettei kannata ajatella
eikä kuvitella mitään; Lovise Magrete ei tule, tuskin on matkallakaan.
Mitäpä varmaa Edevart olisi tiennyt, kirjeitäkään ei enää kuulunut. Hän
pani uudet ruudut särkyneiden tilalle, pesi ja huosi tuvan ja keittiön,
korjaili ovia, jotka riippua retkottivat vinossa saranoillaan, korjasi
kattoa ja laudoitusta. Hänellä ei ollut suinkaan peukalo keskellä
kämmentä, hän teki hyvää jälkeä. Hän siveli tuvan ovet ja ikkunanpielet
valkoisiksi ja siivosi huolellisesti pihan ja koko ympäristön. Karel
auttoi häntä vääntämään suuret kivet niitystä ja pelloista.
Etkö aiokaan kylvää? Täällä on lantaa moneenkin peltoon. En tiedä
oikein. Tai mikäpä siinä! Edevart käänsi kohtalaisen peltosaran
ja kylvi. Hän käänsi toisenkin saran, lannoitti sen ja pani
siihen perunaa. Hän ei ollut koskaan ennen ollut maanviljelijänä,
mutta hänessä oli kuitenkin oikean maanmöyrijän perua Poldenista,
lapsuudenkodista.
Nyt oli kaikki valmista. Helluntai oli ohi, kesä itse teki nyt työtään
hänen pelloillaan ja niityillään.
Edevart pistäytyi usein naapurissa. Karel ja hänen vaimonsa olivat
sopuisaa väkeä; heidän kanssaan oli mukava puhella, ja he auttoivat,
missä vain voivat. Heidän paikkansa oli samanlainen kuin muutkin
rannikon lahdenpohjukoissa sijaitsevat talot: pellot ja niityt rantaan
saakka, rakennukset rinteessä ja metsät ja takamaat rakennusten takana.
Täällä ei ollut koskea kuten Doppenissa, ei sen pauhua ja kohinaa.
Doppenissa oli kauniimpaa.
Edevart kirjoitti kotiin tiedustellen, oliko hänelle tullut kirjettä.
Hän saikin muutamia, mutta ne olivat kauppiailta tms., Amerikasta ei
ollut ainoaakaan. Sisaret lähettivät hänelle kaupasta kertyneet rahat
ja tiedustelivat, eikö hän aikonut kohta tulla takaisin kotiin. Uutisia
sisaret tiesivät kertoa, että Ezra oli nyt saanut navettaansa yliset
ja ostanut Ytrepoldenista lehmän, jonka nimi oli Ruusunkukka. Ezra oli
varmaan aikeissa mennä piakkoin naimisiin, vähääkään vastaväitteistä
välittämättä.
Mutta kenen kanssa Ezra aikoi mennä naimisiin, siitä sisaret eivät
kirjoittaneet sanaakaan. Siihen Hosea oli liian ujo.
Edevart tunsi itsensä orvoksi ja kodittomaksi. Hän souti vuoroin
naapuriin, vuoroin laiva-asemalle Knoffin, tynnyrintekijän, leipurin
ja Augustin puheille. Mitä tehdä, mihin ryhtyä? Doppenissa ohra oli jo
putkella, peruna isolla taimella. Pellot ja niityt vihannoivat, mutta
Lovise Magretea ei kuulunut. Kuva ei ollut hänen itsensä veroinen.
Kerran sunnuntaipäivänä Edevart tahtoi Augustin mukaansa laivuri
Norem vainajan talolle, mutta August ei voinut lähteä, sillä hän
odotti pohjoiseen menevää postilaivaa, jolloin laiturilla saattoi
olla työtä. Edevart oli kyllästynyt odottamiseen, joten hän palasi
nyreänä takaisin. Hän ei tohtinut asettua yhä uudestaan tähystelemään
sillalle, sillä muutamat jo alkoivat arvailla, mahtoiko hän odottaa
jotakuta ja ketä sitten. Eikä Lovise Magrete kai tullut silläkään
kerralla; ja jos hän tulisi, niin hän toki odottaisi Edevartia. Edevart
tahtoi käväistä Norem vainajan talossa tervehtimässä leskeä ja lapsia;
näistä varmaankin alkoi tuntua oudolta, kun hän ei ollenkaan näyttänyt
silmiään.
Matka vei aikansa, ja hyvän aikaa kesti myös lesken kanssa jutteleminen
ja hänen kaikkien vastoinkäymistensä kuuleminen. Leski asui heidän
vanhassa talossaan; kaksi poikaa oli Amerikassa, josta he lähettivät
hänelle rahaa korkoihin ja lyhennyksiin. Kolmas poika oli kotona,
mutta oli alkanut puhella, että heidän pitäisi myydä talo ja matkustaa
kummankin Amerikkaan toisten poikien jäljestä. Mitä Edevart tuumi
asiasta? Leski oli vanha; sekä pitkä matka että siinä tapauksessa
vieraassa maassa odottava outo elämä pelottivat.
Palatessaan Norem vainajan kodista Edevart kuuli höyrylaivan
vihellyksen. Hän ei uskaltanut toivoa suuriakaan, mutta tunsi sentään
käyvänsä levottomaksi ja joudutti askeliaan. Aivan niin, laiva laski
laituriin, lastia ja matkakapineita purettiin maihin, August uurasti
niiden kimpussa. Hieman kauempana näkyi joku naishenkilö pitelemässä
kädestä pientä tyttöä. August höristi korviaan. He puhuvat englantia,
hän virkkoi lähtien maleksimaan siltaa pitkin. Augustin piti tietenkin
saada näyttää, että hänkin osasi englantia. Hetken perästä Edevart näki
naisen ja lapsen tulevan häntä kohti; hänen silmiensä eteen kohosi kuin
usvaa, hän sai naisen kädet omiinsa, näki hymyn ja ilon loistavan tämän
kasvoista ja kuuli hänen sanansa kuin jostakin kaukaa.
Myöhemmin vasta hän tuli panneeksi merkille, ettei nainen ollut edes
sanonut hyvästiä miehelle, jonka kanssa juuri oli puhellut.
Lovise Magrete kysyi, millä keinoin he pääsevät kotiin? — Veneellä,
vastasi Edevart. — Vai niin, vai on sinulla vene, sepä mainiota! Lovise
Magrete katseli matkatavaroitaan, osoittaen mitä kuului hänelle, ja
Edevart pisti kummatkin matkalaukut päälekkäin ja kantoi ne yhtaikaa
veneeseen. Katso, miten väkevä mies hän on! kuului äiti sanovan
pikkutytölleen.
Edevart riisui takkinsa ja souti paitahihasillaan vilkuillen koko
ajan varkain Lovise Magreteen ja kuunnellen, mitä tämä sanoi, ja
vastaten tämän kysymyksiin. Hän tunsi itsensä kovin kömpelöksi ja
mielensä liikuttuneeksi. Mutta eihän käynyt päinsä istua siinä syvän
mielenliikutuksen vallassa ja soutaa samalla.
Tämä tässä on Haabjørg, josta silloin kirjoitin. Hän puhuu norjaa yhtä
hyvästi kuin minäkin, harjoittelimme yhdessä ja opetimme pitkän aikaa
toisiamme ennen lähtöä. Oli ihmeen reipas koko matkan, merikipeänä
vain parina ensimmäisenä päivänä, mutta sitten alkoi kävellä ympäri
koko laivan ja tuli hyväksi ystäväksi kaikkien kanssa. Nukutko sinä,
Haabjørg? Näetkö noita suuria valkoisia lintuja? Ne ovat lokkeja.
Tunnen taas niiden kimeän kirkunan, ne ovat ihmeen kauniita; taitavat
puhella keskenään. Oletko, Edevart, odottanut jo kauan? En tahtonut
kirjoittaa enää uutta kirjettä enkä sähköttääkään, vaan tulla ilman
— niin, kuinka sanoisinkaan, tulla äkkiarvaamatta. Kuinka suuri ja
komea sinä olet! hän huudahti äkkiä, niin että Edevartin täytyi
luoda katseensa veneenpohjaan ja pudistaa hymyillen päätään. Lovise
Magretekin näytti samassa nolostuvan omista sanoistaan.
Niin, minä olen vanhennut paljon, monta, monta vuotta, sanoi Lovise
Magrete vihdoin. En uskalla sitä ajatellakaan. Tiedätkös, en voi saada
päähäni, että nyt puhelen sinun kanssasi. Minusta tämä kaikki on perin
kummallista. Et kai olisi tuntenut minua? Seisoin puhelemassa vanhan
tuttavan kanssa ja mainitsin juuri, että olin menossa Doppeniin.
Silloin joku laiturilla seisoskellut mies kulki siitä ohi ja sanoi,
kuullessaan sanani, samoin englanniksi, missä sinä olit sekä että olit
Doppenin omistaja. Mutta et tainnut tuntea minua heti ensi näkemältä?
Tunsinhan toki. Sainhan valokuvasi.
Lovise Magrete: Valokuvani, niin — mutta se on otettu monta vuotta
sitten. En uskaltanut lähettää uudempaa, sillä nyt olen vielä rumempi
kuin silloin.
Edevart pudisti taas päätään hymyillen kuin olisi kuullut suurimman
valheen koko elämänsä aikana.
Vielä rumempi, toisti Lovise Magrete.
Älä viitsi puhua noin, pyysi Edevart.
Tietenkään Lovise Magrete ei ollut sama kuin ennen, mutta eihän Edevart
itsekään ollut sama kuin silloin. Lovise Magretella oli hattu päässä,
hän oli muutoinkin pukeutunut herraskaisesti. Hänellä oli pitkät,
hienot nauhakengät, joiden kärjet olivat kiiltonahkaa; kaulassa oli
silkkihuivi, hihansuissa valkoiset kalvosimet, mikä kaikki teki hänet
hieman vieraan näköiseksi. Kasvot olivat muutamia vuosia vanhemmat, ja
matkan rasituksetkin lienevät jättäneet niihin jälkensä. Mutta entä
sitten? Mitä se merkitsi? Ei mitään, ei kerrassaan mitään! Lovise
Magrete oli ihastuttava, hän puheli lempeästi ja välittömästi, hänen
puheensa oli kuin laulua. Uusi suuri rakkaus ja ilo tuntuivat valtaavan
Edevartin sisimmän olemuksen. Hän oli saanut takaisin Lovise Magreten,
rakastetun, ensimmäisen suudelman, ensimmäisen syleilyn. Ja oli vielä
lämmin, ihana kesäkuun ilta.
Saattoiko tosiaan uskoa, että Lovise Magrete muisti kaiken, mikä
kerran oli ollut heidän välillään, ja kuitenkin katsoi Edevartiin
noin vapaasti ja avoimesti? Edevart oli hiukan kuin neuvoton, hän ei
tuntenut itseään yhtä syyttömäksi, vaan istui pää riipuksissa eikä
oikein tiennyt, miten olla. Taas hänen mieleensä juolahti, kuten monen
monesti viime vuosien kuluessa, että hän oli voinut silloin — nuoruuden
kokemattomuudessaan — menetellä hyvinkin kömpelösti ja taitamattomasti,
niin että mitähän Lovise Magrete oli mahtanut ajatella hänestä koko
tänä pitkänä aikana! Tämä alkoi käydä aivan sietämättömäksi. Tokkohan
hän nytkään, tälläkään hetkellä, istui kunnollisesti soututeljolla?
Ettei vain istunut jalat liiaksi harallaan tai soutaa riuhtonut liian
hätäisesti? Edevart ei tahtonut mitenkään liioitella eikä antaa
toiselle hymyilemisen aihetta.
Lovise Magreten oli varmastikin helpompi kuin Edevartin, hän tuntui
luontevammalta ja välinpitämättömältä. Edevartin ottaessa palavissaan
hatun päästään tämä virkkoi, kuin ei mitään olisi tapahtunut. Kunpa
saisin tukistaa sinua vähän! Edevart ei uskaltanut yhtyä pilantekoon
Lovise Magreten kehuessa hänen tuuheaa tukkaansa, vaan vastasi
leikkisästi: Tahtoisitko tukistaa minua? — Melkeinpä vain!
Pikkutyttö, Haabjørg, jolla myös oli hattu ja kaupunkilaisvaatteet,
loikoi veneessä antaen kätensä viistää vettä. Se oli hauskaa, se
oli hänelle aivan uutta, kun vuonon lämmin pintavesi siivilöityi
sormien lomitse. Muuten aika älykäs ihmistaimi, kyseli, oliko täällä
kaloja, oliko isojakin, miten isoja? Lapsi sai suureksi riemukseen
käteensä liuskameduusan. Se polttaa! varoitti Edevart äitiä. Ja äiti
huuhtoi kiireesti lapsen kättä varoitellen: Saat nähdä sellaisia
kotirannassakin, mutta et saa koskaan ottaa niitä käteesi. — Miksi
en saa? — Ne polttavat, sormiasi rupeaa kirvelemään. — Mikä noiden
elukoiden nimi on? — Niin, miksi niitä sanotaankaan? kysyi Lovise
Magrete vuorostaan. — Ne ovat sellaisia merinilviäisiä, eivät kylläkään
kaloja, mutta nekin elävät, ovat eläimiä. — Ne elävät ja ovat eläimiä,
toisti äiti lapselleen antaen Edevartin opettaa heitä kumpaakin.
— Liuskameduusa! hän huudahti sitten äkkiä. Sanoimme niitä täällä
liuskameduusoiksi.
Äänettömyys.
Eikö Haabjørg ole aika iso ikäisekseen? kysyi Lovise Magrete.
On kyllä.