Ei Poldenissa eikä ympäristössäkään ollut enää näin kesäiseen
aikaan rahaa, ja kauppamiesten olisi oikeastaan pitänyt lähteä jo
aikoja sitten, mutta viikko meni toisensa perästä heidän pääsemättä
liikkeelle. Heidän oli täällä hyvä olla, he saivat osakseen
ystävällisyyttä ja kunnioitusta, oudoilla ja vierailla paikoilla
he eivät olisi voineet olla niin mahtavaa miestä. Olihan vanha
ofotilainenkin kuivaamassa kalaansa, syksyyn mennessä hänen piti tehdä
tili, ja silloin ihmisillä olisi taas rahaa. Tottapahan aika toi neuvon
tullessaan.
Mutta August alkoi käydä levottomaksi. Hänestä päivät eivät tarjonneet
tarpeeksi vaihtelua. Hän makasi laiskana puolille päivin, kierteli
seudulla paikasta toiseen, kävi puhuttelemassa kalankuivaajia
saadakseen pienen rupatteluhetken, pistäytyipä katsomassa Ezraakin
tämän uudispaikalla ja antamassa hyviä neuvoja rakennusten paikasta ja
muustakin.
Oli August nähnyt ihmeempiäkin uudispaikkoja maapallon toisilla
nurkilla, se oli varma asia. Tässä oli muuten menetelty aika
järkevästi. Ezran oli täytynyt kaivaa oja tuparakennuksen yläpuolelle,
muuten olisi tullut vettä perunakuoppaan. Hänen oli myös täytynyt
kaivaa tuvan ja pikku navetan nurkkakivet syvälle maan sisään,
jottei routa päässyt liikuttelemaan niitä pois paikoiltaan. Ezra oli
parastaikaa kaivamassa nurkkakiviä maahan. August sanoi: Navetta tulee
liian pieni.
Ezra vastasi, ettei hän kai voi toivoa saavansa sen enempää karjaa.
Mutta et sentään toki aikone kyhätä koirankoppia! Kas näin, tee toista
mokomaa suurempi, jotta saat yksin tein navetan neljälle lehmälle.
Ezran täytyi nauraa aivan ääneensä: Mistä ihmeestä minä ottaisin ne
neljä lehmää?
August loi katseensa yli uudistilan, ja samassa hänen aivoihinsa näytti
iskevän uusi ajatus. August pojan oli täytynytkin monesti pelastua
pälkähästä sukkelatuumaisuudellaan, ja nyt hänellä oli jälleen uusi
tuuma: Sinun pitää ojittaa tuo pohjaton rimpi!
Ezra katsahti häneen pelästyneenä: Aiotko pitää minua pilkkanasi?
Ei se ollut suinkaan Augustin tarkoitus, hänen tuumansa ei ollut
pilantekoa. Kesti hyvän aikaa, ennen kuin hän oli saanut selitetyksi
Ezralle, tuolle pikku "alkuasukkaalle", kuinka oikeassa hän oli.
Ei silti, että Ezra olisi ottanut kaiken täydestä, kaikkia vielä!
Mutta olihan sentään hauskaa kuulla tällaisen laajalti matkustelleen
merimiehen selittelyjä.
Mutta loppujen lopuksi — mitä varten olisi pitänyt ruveta semmoiseen
urakkaan?
Eikö Ezra ymmärtänyt? Hänellä oli omalla tilallaan iso, mainio suo,
jonka saisi tehdyksi pelloksi milloin tahansa vain kuokkimalla sen
kunnolleen. Koko suossa ei ollut kivenmukulaakaan, se oli puhdas
mutasuo, johon saattoi kylvää heti ensimmäisenä vuonna. Tulehan, niin
mennään katsomaan! kehoitteli August.
He lähtivät, harppailivat eteenpäin katajapensaiden ja lehtipuunvesojen
välitse. August osoitteli ja viittoili, hän oikein lämpeni, ja silmien
haileaan sineen syttyi kirkkaampi loiste. He pysähtyivät vasta
kalankuivauskallioiden kohdalle, jonne aina tihkui vettä suosta,
näkivät koko suon puuttoman, sileän aukean, ja Ezra sanoi, taas
nauraen: Tähän pitäisi saada syvä oja!
Ei se ollut sanottu, tuumi August, suossahan oli yksi ainoa pohjaton
paikka. Ezran täytyisi kaivaa ensinnäkin niskaoja koko suon ympäri,
sitten syvä kuivatusviemäri suoraan sen halki ja lopuksi muutama
pienempi väliviemäri sen poikki kuivatusviemäriin. Tässä oli putousta
jos kuinka paljon, tähän syntyisi oikea joki suoraan harjusta mereen.
Ajattelepas näkeväsi koko tämä ala lainehtivana peltona ja vihantana
niittynä! päätti August kaunopuheisen esityksensä. Tästä saat vähintään
kolmen lehmän heinät. Oletko nähnyt ennen tehtävän sellaista? Montakin
kertaa ja monessa maassa. Nimittäin kaivettavan ruumiita suosta?
August tuntui hetkisen empivän: Ruumiitako kaivettavan suosta? En osaa
varmasti sanoa. Mutta mitä sinä oikein tarkoitat?
Sitä vain, että sopiiko minun sinun mielestäsi häiritä sitä ihmistä,
joka lepää tuolla suossa? Et suinkaan sitä tarkoittane.
No niin. Loppujen lopuksikaan ei kenenkään muun kuin Augustin itsensä
tarvinnut pelätä sitä ruumista, sillä hänhän oli aikoinaan vetänyt
laivuri Skaaroa aika tavalla nenästä kalatileissään ja sitten vielä
pimittänyt taskukellon ja yhtä ja toista vaatetta. Mutta entä sitten?
Eikös hän ollut puolestaan antanut miehelle kultasormusta? August ehti
hieman ajatella, rohkaisihen ja sanoi sitten Ezralle: Mitäpä Skaaro
sinulle mahtaisi? Eipä kylläkään mitään.
Ja eikös hän aina silloin tällöin huutele täällä suossa kuin
pyrkiäkseen sieltä pois? Hänhän pelottelee piloille koko kylän!
Ei ole kuulunut mitään sen koommin kun Ane Maria sai rangaistuksensa.
August sanoi lopuksi: Parempi olisi saada hänet pois suosta ja
haudatuksi siunattuun multaan.
Viikkoa myöhemmin Ezralle tapahtui jotakin hirveää. Kirkkomiesten
palatessa sunnuntaina kotiinsa kuului suosta huutoa — selvää huutoa.
Herra siunatkoon! Se kaikui pitkänä ja raskaana, se kuulosti tulevan
kuin maan alta. Harjunselänteelle vuohipaimeneen mennyt tyttö kuuli
sen ja ryntäsi suin päin kotiin pyörtyen kynnykselle kuin tikka.
Ytrepoldenin kirkkomiehet kuulivat sen myös ja lähtivät juoksemaan
kuin henkensä kaupalla, koko kylä joutui kuohuksiin. Ezra juosta
läähätti sydän kurkussa kertomaan kuulleensa huutoa uudispaikaltaan.
Koko pitkän illan ihmiset pohtivat tätä kammottavaa tapahtumaa. Ei
ollut suinkaan pieni asia, että suosta alkoi taas kuulua huutoa ja
valitusta, Ezra-parka ei voinut tietenkään tämän perästä olla ja elää
uudispaikallaan; entä muut sitten? voiko koko Poldenissa ainoakaan
sielu nukkua yhtään yötä rauhassa? Se ei ollut Karoluksen sonnin
mylvinää, ei kuikkakaan huutanut kuin yhden ainoan kerran ja oli sitten
ääneti, siispä siellä huusi ja valitti sielu, joka ei saanut rauhaa.
Kaikki ajattelivat laivuri Skaaroa.
Minun ymmärtääkseni meidän on laskettava se paholaisen suo kuiviin,
tuumi August. Vai mitä sinä Karolus arvelet?
Karolus ei ollut suinkaan siihen halukas. Miestä ei kai huvittanut
puhua ruumiista ja muistuttaa siten jälleen kaikkien mieleen vaimonsa
tihutyötä. Tokkohan uskaltaa ruveta kuollutta häiritsemään! hän tuumi.
August: Jos hänet löydetään ja toimitetaan kunniallisesti kirkkomaahan,
hän pääsee siunattuun multaan ja silloin hänestä ei enää kuulu
hiiskahdustakaan. Niin minä ainakin uskon.
Joku nyökäytti päätään, oli siis samaa mieltä, mutta toisten
mielestä oli uhkarohkeaa lähteä kaivamaan ruumista suosta! Mitä
oikeutta heillä oli puuttua Jumalan tekoihin? Asiasta ei tullut sen
valmiimpaa. Se koski kyllä koko Poldenin rauhaa ja lepoa, mutta nukkui
vähitellen nahkoihinsa. Vain Ezra, jota asia sentään lienee kaikkein
lähimmin koskenut, ei voinut iät kaiket kulkea sydän kurkussa. Hänen
mielenjärkytyksensä asettui, ja hän rupesi taas uudispaikallaan
työskentelemään — noudattaen, merkillistä kyllä siitä lähtien Augustin
neuvoja, ja teki toista vertaa suuremman navetan kuin ensin oli
aikonut. Mitähän hän sillä oikein mahtoi tarkoittaa?
Mutta nyt kävi vanhalle Martinukselle kovin ikävästi. Ukko oli saanut
pappilasta uuden lehmän; sen nimi oli Kaunikki ja se kulki sievästi
muun karjan mukana, lypsikin hiukan aamulla, keskipäivällä ja illalla.
Kaikki oli siis kuten olla pitikin. Toiset lehmät olivat kyllä sille
vihaisia ja pyrkivät aina puskemaan, mutta samaahan jokainen vieras
elukka saa aina alussa kokea, niin että kaipa se siitä asettuisi. Mutta
sitten Kaunikki upposi pohjattomaan suosilmäkkeeseen. Se oli kovin
surkeaa, apu tuli liian myöhään. Elukkaparka oli paikkakunnalla outo,
ei ollut oppinut vasikasta pitäen karttamaan pettävää silmäkettä,
ehkäpä jokin toinen lehmä oli suorastaan puskenut sen siihen, Herra
hänet tiesi. Oli miten oli, se oli ja pysyi poissa. Mutta entä
Martinus ja hänen perheensä? Ukko itse alistui nöyränä onnettomuuteen
lohduttautuen ajattelemalla, ettei hänellä ollut enää paljonkaan
elonpäiviä jäljellä, mutta muut kokoontuivat sentään neuvottelemaan,
mitä oli tehtävä.
Eikö sittenkin kuivata sitä suota? kysyi August.
Ikään kuin Martinus siten saisi lehmänsä elävänä takaisin!
Pitäisikö sitten teidän mielestänne antaa Skaaron maata yhdessä lehmän
kanssa?
Mokoma ajatus pöyristytti kyläläisiä, kaikkien mielestä se oli kauheaa,
mutta minkäpä siinä mahtoi? Asia pääsi taas nukkumaan nahkoihinsa.
Ezra oli siirtynyt Augustin puolelle ja puhui innokkaasti suon, sen
hornan silmäkkeen, kuivattamisen puolesta. Mutta Ezrankin puhe kaikui
kuuroille korville. Mitäpä muuta hänelle siis neuvoksi kuin jatkaa
navetan rakentamista ja tehdä se neljälle lehmälle, koska jo kerran oli
asettanut nurkkakivet siltä varalta.
Mutta vihdoin sitten tapahtui sellaista, joka sai mielet kääntymään
Augustin suunnitelman puolelle. Sunnuntaina näet kuului iltapuolella
jälleen suosta huutoa, tällä kertaa kaksi huutoa peräkkäin.
Nyt ei voitu enää pysyä toimettomina. Jotakin oli tehtävä. Huudot
kuuluivat täsmälleen samalla kellonlyömällä kuin edelliselläkin
kerralla; ihmiset tulivat kiinnittäneeksi huomionsa siihen, että se
oli sama hetki, jolloin laivuri Skaaro suohon upposi. Nyt hän siis
huusi pelastusta, kukaan muukaan ei huutaja voinut olla. Että hän tällä
kerralla huusi kahdesti, se taas johtui siitä, että hän oli suuressa
ahdistuksessa ja sielun tuskassa, kun suohon hänen toverikseen oli
tullut lehmä, sieluton elukka.
Vuohia paimentamassa ollut tyttö ryntäsi taas suin päin kotiinsa,
kirkkomiehet kuulivat huudot omin korvin. Ezra säntäsi silmät
narrillaan kylään ja heittäytyi pitkäkseen maahan selittäen, että
hänen täytyy luopua koko uudispaikan raivuusta; eihän kukaan kristitty
ihminen voi elää ja asua moisessa hornan loukossa!
Kunnanvaltuuston puheenjohtaja Karolus puuttui silloin kohta asiaan
oikein toden teolla ja lähti pappilaan kysymään neuvoa. Hän otti
Joakimin mukaansa siltä varalta, että tulisi jotakin kirjoitettavaksi
tai että yleensä tulisi tehtäväksi jotakin monimutkaista ja vaikeaa.
<tb>
Suolla on työssä monta miestä, koko kylän miesväki. On kirkas
kesäpäivä, ei siis tarvitse pelätä vaaraa. Miehillä on välttämättömän
tärkeä työ tehtävänä. August johtaa kaikkea; hän on pingottanut
nuoran viivasuoraan rannasta harjuun, ja nuoraa pitkin kaivetaan
ojaa. August itsekin on täydessä työn touhussa, ei suinkaan säästä
itseään. Ei hänellä enää näykään sikaria hampaissa eikä punaista huivia
vyötäisillä. Hiki valuu virtanaan, miestä näyttää aivan kuin ajamalla
ajavan eteenpäin jokin salainen tarve korvata jokin laivuri Skaaro
vainajalle tehty kolttonen. Siksi hän on niin innoissaan, niistää
nenänsä sormiinsa ja pyyhkii sormet housuihinsa. Kaikki hienous on nyt
tiessään.
Miehet eivät puhu työn aikana montakaan sanaa, ja senkin vähän he
kuiskaavat hiljalleen, koska ovat näin juhlallisessa toimituksessa.
Kuta lähemmäksi pohjatonta silmäkettä tullaan, sitä varovammin miehet
painavat lapiota turpeeseen. Eihän voi tietää, mihin lapio saattaa
sattua. Ezra on miehistä ensimmäisenä ja lapioi pois päällimmäisen
turvekerroksen, hänen kintereillään tulevat muut pitkänä jonona.
Jokainen on aina etumiestään yhtä turvekerrosta syvemmässä; takimmaiset
melkein häviävät piiloon ojan pohjalle.
Ezra on jo pääsemässä määränpäähän. Hän latoo suon pinnalle seipäitä
ja lautoja, koko suo hyllyy alla hänen seistessään niiden päässä ja
pistäessään turvetta lapiolla. Hän silmää kerran taakseen nähdäkseen,
onko saatavissa apua jos tarvitaan, minkä jälkeen hän etenee tuon
petollisen paikan kohdalle. Hän ei saa lapioonsa muuta kuin liejua;
hän sysää petollisen vihreän mättään syrjään, mutta lieju täyttää jo
samassa silmänräpäyksessä sen paikan. Hänen lapionpistoistaan ei näy
jälkeäkään, sama kuin jos loisi lapiolla sakeaa velliä. Hän menee
pohjattoman paikan yli ja tapaa taas lujan maan, jota rupeaa kaivamaan.
Päästyään nuoran päähän hän päästää lähimmän miehen tilalleen kiertäen
itse miesjonon loppupäähän. Niin August on työn järjestänyt.
Päivän ollessa puolessa näkyy jo leveä, musta ura ujuvan suon poikki,
ja iltaan mennessä työ on melkein puolessa. Kaivajat palailevat
hiljalleen puhellen kotiinsa. He ovat saaneet kaivetuksi neljä
lapionsyvyyttä pohjattomaan silmäkkeeseen asti tapaamatta vieläkään
muuta kuin liejua. Vesi juosta solisee iloisesti pitkin suurta ojaa.
Aamunkoitteessa uusi yritys. Silloin tapahtui jotakin.
Jonon etumainen mies huudahti ja hyppäsi ojan pohjasta sen reunalle.
Oliko hän tavannut jotakin? — Oli kyllä, jotakin sitkeää, ikään
kuin vaatetta. — Teodor, joka oli seuraavana, irvisti ivallisesti,
tarjoutuen itse rupeamaan etumaiseksi, hän tahtoi näyttää, mimmoinen
mies hän on! Teodor pisti lapiolla pari kertaa, ja näkyviin ilmestyi
pyöreähkö esine. Eihän tuo ole sen kummempi kuin puunjuuri! hän sanoi
tarttuen siihen kiinni heittääkseen sen pois ojasta. Mutta sepä ei
lähtenytkään, ja Teodorin käsi luiskahti siitä irti. Samassa hän
tuli pyyhkäisseeksi liejun siitä pois — mutta näkemänsä sai hänet
kauhistuneena perääntymään, sillä hän huomasi pidelleensä kourassaan
vainajan kättä.
Niin, Teodorin kävi hullusti, hän rupesi voimaan hirveän pahoin,
tyhjensi itsensä typö tyhjäksi kumpaakin tietä. Oli koko mies aivan
menehtynyt. August tuli paikalle hänen ohitseen.
August oli ainoa koko miesjoukosta, joka uskalsi luoda lapiollaan
liejun pois ruumiin ympäriltä, jotta se olisi saatu ilmoille.
Augustissa oli miestä katsomaan vaikka ruumista silmästä silmään.
Ihmeen hyvin laivuri vainaja olikin säilynyt. Lieju oli estänyt
häntä mätänemästä, ruumiista ei tuntunut uhoavan muuta kuin mudan
hajua. Vaatteet olivat pysyneet vahingoittumattomina, kultasormus oli
sormessa. Käsivarret, jotka olivat levällään, täytyi varovasti painaa
yhteen. Toinen saapas oli poissa jalasta. Ruumis lepäsi pohjakalliolla
vain kolme syltä maanpinnasta jonkinlaisessa hiidenkirnussa.
Hiidenkirnun halkeamasta kumpuili vettä, siinä oli siis lähde.
Miehet saivat hilatuksi ruumiin kovalle maalle, huuhtoivat sen
puhtaaksi mudasta ja peittivät sen vaatteella. August valitsi joukosta
pari miestä, jotka lähetti kotiin tekemään arkkua.
Nyt siis oli pahin jännitys lauennut, ja muutamat miehet puhelivat
siihen suuntaan, että työ olisi lopetettava. Ezra intosi, että sitä
on vielä jatkettava, mihin hänellä olikin erikoiset syynsä; hän meni
valittamaan hätäänsä Augustille. Mitä kummia? ihmetteli August, työkö
lopetettava? Ei puhettakaan, tuo pohjaton silmäke oli kerta kaikkiaan
laskettava kuiviin, ettei ainoakaan elävä olento enää voi hukkua siihen!
He siis uurastivat toisenkin päivän iltamyöhään saakka. Silloin heillä
oli kaivettuna tavattoman laaja ja syvä viemäri poikki koko suon.
Vesi virtasi koskenaan sen pohjalla; melkein koko matkan oli siloista
pohjakalliota, ainoastaan hiidenkirnu oli yhä edelleen täynnä vettä ja
liejua. Vanhan Martinuksen lehmää ei löytynyt, mutta Skaaron toinen
saapas löytyi.
Miesten päättäessä työnsä illalla tuli kysymys siitä, kuka rupeaa
yöksi ruumiin vartijaksi. Kukaan ei tahtonut ryhtyä moiseen
vaaralliseen hommaan — tai jollei juuri vaaralliseenkaan niin muuten
pöyristyttävältä tuntuvaan urakkaan. Ezra lupasi ruveta valvomaan, jos
vain saa jonkun toverikseen, ja Teodor, joka oli jälleen kovin miestä
mielestään, lupautui valvomaan hänen kanssaan. Teodor varmaan halusi
korjata tämänpäiväisen heikkoutensa; hän oli ehtinyt käydä rannassakin
perinpohjin peseytymässä ja siistiytymässä.
Oli kesä ja valoisa pohjolan yö. Molemmat valvojat kävelivät
edestakaisin yksinäisellä vartiopaikallaan. Ei heitä suinkaan
pelottanut, johan nyt! Hyvän hyvyyttään he olivat ryhtyneet koko
hommaan, siinä ei ollut mitään synnillistä. Ainoa seikka, josta heitä
olisi voinut syyttää, oli kai se, että Ezra oli sisimmässään kovin
hyvillään kun näin sai mainion suonsa kuivatuksi — voisiko sitä ehkä
sanoa iloiseksi jumalanpeloksi.
He istuivat torkkuen paikoillaan. Aurinko painui harjun taakse, varjot
kävivät viileiksi, he napittivat nuttunsa. Viimeinen asia, josta he
puhelivat, koski sitä, ettei heillä kummallakaan ollut minkäänlaisia
selvittämättömiä asioita laivuri Skaaron kanssa; mitäpä pahaa tämä siis
heille...? Ei suinkaan mitään. Mutta ruumis on sentään ruumis eikä
laivuri. Niin kyllä, mutta...
Teodor heräsi säpsähtäen. Hän oli kai nähnyt unta?
Mitä nyt? Ezra oli oitis pystyssä.
Ei mitään. Mutta etkö näe, miten se elää?
Mikä muka elää?
Skaaron peitevaate. Täytyy mennä katsomaan.
Niin juuri! vastasi Ezra, mutta viivytteli lähtöään.
Puoliyö oli jo ohi, oli aika sakea hämärä. He tuijottivat henkeään
pidätellen. Siellä on jotakin punaista, se on jokin eläin, sanoi Teodor.
Ezra: Saatpa nähdä että se on kettu!
Niin, myönsi Teodorkin. Voi hyvinkin olla kettu, mutta...
Mennään katsomaan! kuiskasi Ezra.
Niin, mennään vain. Mutta... Tuota, jos se on... se itse... itse pah...!
Mitä sinä puhut? Ezra kuiskasi hätäisesti, kylmän väristyksen karmiessa
selkäpiitä. Et suinkaan sinä usko, että se itse...?
En osaa mennä mitään vannomaan, vastasi Teodor. Mutta itsekin tiedät,
että se, se vanha kehno näet, käy ympäri milloin missäkin hahmossa,
etsiskellen, kenet saisi niellä. Mikäpä häntä silloin estäisi
rupeamasta vaikka ketuksikin? Olen kuullut siitä ennenkin kerrottavan.
Ezra tuntui empivän: Siitä on jo monta vuotta kun Skaaro upposi
suohon, ja koko ajan hänen sielunsa on ollut autuaana — mitäpä asiaa
sielunvihollisella olisi juuri nyt hänen kimppuunsa?
Teodor ei vastannut siihen sanaakaan.
Vai mitä sinä ajattelet? tiukkasi Ezra.
Teodor: Mitäkö minä ajattelen! — Mutta ei tuo ole oikea elukka. Ei
Skaarokaan ollut suinkaan suoraan katkismuksesta leikattu mies, älä
toki luule! Teki se mies toki synnin jos toisenkin elämänsä päivinä,
sen minä kyllä tiedän.
Mutta Ezra oli kerta kaikkiaan hurjapää. Hän tavoitti kumpaankin
käteensä sopivan kiven ja alkoi hiipiä ruumista kohti.
Menetkö sinä? kuiskasi Teodor, lähtien varovasti, hitaasti hiipimään
toisen kintereillä.
Samassa lähti ruumiin äärestä jokin eläin aika kyytiä juoksemaan.
Punainen kettu ampui nuolena pimeyteen. Ezra heitti. Pakeneva otus
vingahti, mahdollisesti vain säikähti, mutta vingahti sentään, mikä
Ezrasta tuntui suurelta helpotukselta.
He menivät ruumiin luo. Vastaan lemahti kauhea mädänneen löyhkä,
niin että heidän täytyi pidellä nenäänsä. Teodor oli rohkaissut
luontonsa: hän oli nyt varma asiasta. Ruumiinryöstäjä oli ollut vain
pahainen maallinen kettu repolainen; jos itse paholainen olisi ollut
pelissä, se mies ei olisi lähtenyt pakoon vaan olisi paikalla hävinnyt
näkymättömiin tai sitten muuttautunut muurahaiseksi.
Katsopas sitä porsasta, minkälaista siivoa on tehnyt!
Kettu oli repinyt Skaaron takin riekaleiksi päästäkseen ruumiin
kimppuun. Kasvoihin ei ollut kajonnut, mutta oli kynsin hampain
repinyt ja raastanut vaatteita, niin että napit olivat irtautuneet ja
napinreiät ratkenneet, ja taskunkin oli repäissyt rikki. Millainen peto
kettu voikaan olla! Toverukset kohensivat kaikessa kiireessä kuolleen
pukua ja heittivät peitteen takaisin hänen päälleen. Molemmat olivat
yksimielisiä siitä, etteivät enää anna unelle valtaa.
Olipa sentään koko onnenpotku, että satuinkin heräämään, ennen kuin oli
ehtinyt tapahtua enemmänkin vahinkoa.
Teodorin mielestä kuului koko kunnia ruumiin pelastamisesta yksinomaan
hänelle.
Seuraavana aamuna tuli vielä muutamia miehiä kaivamistyötä jatkamaan.
Toiset jäivät tulematta; olivat kai saaneet tarpeekseen siitä urakasta.
He olivat tyytyväisiä, kun oli saatu ruumis pois suosta ja siten
estetyksi nuo kovanonnen huudot kuulumasta, sen enempää he eivät
enää aikoneet tehdä. Mutta Martinuksen lehmä? kysyi August, eikös
sekin olisi hyvä löytää, jotta saisi nylkeä siitä arvokkaan nahan? Ja
voisihan vieläkin joku ihminen tai elukka hukkua suohon. — Hän meni
ruumiin ääreen ja kohotti peitettä, mutta sen alta löyhähti vastaan
niin inhottava löyhkä, että hänen täytyi oitis vetäytyä takaisin. Se
oli ruumiinvalvojille vain onneksi. August ei huomannut ruumiissa
mitään. Hän lähti suolle, viittoili hiidenkirnusta kaksi väliviemäriä
suoraan harjun laitaan, osoitteli, viittoi ja komenteli. Vasemmasta
väliviemäristä löytyi Kaunikki, Martinuksen lehmä. Se oli aivan
vahingoittumaton; miehet huuhtoivat sen puhtaaksi mudasta ja kävivät
nylkemään. Aamupuolella oli ruumisarkku valmis, niin että Skaaro
saatiin siihen, ja jo oli aikakin; ruumis ei kestänyt enää nostaakaan,
vain vaatteet pitivät sitä enää koossa...
August oli ollut tavattoman touhuisa ja puuhakas. Mutta Edevart,
hänen toverinsa, ei viitsinyt vaivautua juuri mihinkään, oleili vain
aikojaan, laiskistui päivä päivältä ja hiukan liehitteli hameväkeä.
Niinkuin esimerkiksi suon kuivaamiseen ei ollut lainkaan puuttunut.
Se oli hyvätyö koko kylälle, mutta ei, hän ei koskenutkaan lapioon,
sanoen syyksi ettei hänellä muka ollut työtamineita. Eikä hän liioin —
niinkuin itse antoi ymmärtää — suuria välittänyt koko kylän asioista.
Mitäpä ne häntä liikuttivat? Tämä oli kyllä kotikylä, sen hän oli
valmis myöntämään, mutta nyt tämä ei enää ollut hänen kotipaikkansa,
tai ei ainakaan yksin tämä paikka ollut kotipaikka, hänellä oli kotinsa
kaikkialla. Jos hänen mieli kuivaamaan soita, niin ensiksi hänen kai
oli ruvettava siihen omalla tilallaan Fosenlandetissa. Siellä ei
tarvinnut kaivaa raatoja suosta.
August oli antanut Ezran suon kuivaukselle niin voimakkaan
alkusysäyksen, että nyt saattoi sanoa jo puolet tuosta tärkeästä
työstä olevan tehtynä, kun oli saatu aikaan valtava kuivatusviemärioja
sekä kummatkin väliviemärit. Suon pinta jo alkoi hiljalleen laskeutua
ja kuivaa. Mutta täytekivien veto salaojiin oli vielä jäljellä,
kuukausien, vuosien raadanta edessä.
Mutta alku oli tehty, ja Ezra oli päässyt suon kuivaamisen makuun.
August auttoi ja tuki häntä sekä sanoin että teoin. Ezra ja Joakim
olivat vuoroin toistensa töissä, kummassakin oli piintyneen
maanmöyrijän verta. Tarvitessaan apua vääntämään isoa kiveä lähetti
Joakim heti sanan Ezralle, ja Joakim puolestaan teki silloin tällöin
päivän verran työtä Ezran suolla. Hitaasti se kyllä kävi, mutta siunaus
odotti tulevaisuudessa. Pojat tulivat hyvin toimeen keskenään, kuten
sopi odottaakin. Ei ollut enää salaisuus, että heistä piti tulla
langokset. Joakimin sisarella Hosealla oli jo kultasormus sormessa,
jottei kauppa vain pääsisi purkautumaan.
Mutta nyt August oli ilman työtä, hän rupesi katselemaan ympärilleen
ja vainuamaan uutta toimialaa. Hän kehoitteli taaskin Edevartia
rakentamaan Poldeniin kaupan — nelihanka oli vieläkin täydessä
lastissa venetalaan kyljessä, eikä sitä voinut jättää siihen talveksi
jäätymään. Tällä kertaa Edevart myöntyi, hän itsekin oli ehtinyt
aprikoida asiaa. Mutta sitten sinun on laitettava se oitis, ennen kuin
talvi ehtii tulla; mitä ihmettä sinä oikein vielä odotat? — Hm, tuumi
Edevart siihen, ensiksikin pitäisi saada rakennustarpeita. — Siispä
tänä päivänä ja tällä hetkellä kirje matkaan, ilmoitat siinä, montako
hirttä, lankkua ja lautaa ja mitä mittoja — — —
Kirjeen kirjoitti Joakim.
Ja nyt Edevartkin näytti saaneen takaisin rohkeutensa ja työnhalunsa.
Hän oli varhain jalkeilla ja uurasti rakennuksellaan iltamyöhään.
Edevart ei ollut suinkaan patapuukko, ja hänen Knoffin suuressa
kauppapaikassa näkemänsä ja kokemansa tuli nyt hyvään tarpeeseen.
Yhdessä Augustin ja Joakimin kanssa hän muurasi mukiinmenevän
kellarin, johon mahtui paloöljytynnyri, pieni nassakka lehtitupakkaa,
toinen samanlainen vihreää suopaa ja yhtä, toista muuta kellarissa
säilytettävää tavaraa. August huomautti nytkin, että laitos tulee alun
perin liian pieni, mutta Edevart tahtoi aloittaa varovasti.
Kun tilatut rakennustarpeet olivat saapuneet, ei kestänyt kauan,
ennen kuin ruumisarkuntekijät olivat pistäneet rakennuksen pystyyn.
Siitä tuli kauppakamari, joka rakennettiin tuparakennuksen päähän
suoraan tämän jatkoksi, ristikkorakennus, joka oli laudoitettu ulkoa
ja sisältä, ilman uunia ja ilman mitään joutavia koristuksia. Syksyyn
mennessä Edevart sai lunastetuksi kauppakirjan ja alkoi myydä tavaroita
kiinteästä myymälästä. Kauppa kävi hyvin, vanha ofotilainen oli saanut
kalansa kuivatuksi ja maksanut kuivaajille palkat, niin että ihmisillä
oli taas millä ostaa.
Mutta August, mitäs hän? Nyt hän oli taas vapaa ja joutilas ja alkoi
käydä levottomammaksi kuin konsanaan, lopulta suorastaan ärtyisäksi
ja kiukkuiseksi, niin ettei hänen kanssaan tahtonut tulla toimeen.
Mikä sinua vaivaa? ihmetteli Edevart. Augustin täytyi päästä matkaan.
Edevart ehdotti, että hän lähtisi pohjoiseen päin tavarasäkkeineen;
hän saattaisi kävellä vaikka Tromssaan asti, Edevart toimittaisi
hänelle uutta tavaraa sitä mukaa kuin entinen loppui. Mutta August
pudisti päätään. Mitä hänellä sitten oli mielessään? Hänen piti
päästä pois valjaista. Mitäh? Ei! häntä ei enää haluttanut maleksia
tavarasäkki selässä... Edevart ei tahtonut päästää toveriaan menemään,
pyysipä tätä liikekumppanikseenkin; kummallekin kuuluisi puolet niin
kaupparakennuksesta kuin tavaroistakin. Mutta August ei suostunut
siihenkään.
Ei. Augustin täytyi saada vaihtelua, ei häntä vaivannut mikään muu.
Hän oli tottunut kuljeksimaan paikasta toiseen, nyt hän oli saanut
Poldenista tarpeekseen, ja vanha epävakaisuus sai hänet jälleen
valtoihinsa. Tämä olisi käynyt mukavasti, puheli Edevart, olisit
mennyt Tromssaan ja palannut taas takaisin, sitten lähtenyt etelän
puoleen, oleillut, missä olisi miellyttänyt ja tehnyt kauppoja, sikäli
kuin olisit nähnyt mukavaksi! — Niin, ja kulkenut iät kaiket samoja
teitä! murahti August siihen. — Miksikäs ei? — Ja tavannut aina
uudelleen samat ihmiset ja syöttänyt heille samat jutut ja tallustellut
iankaikkisissa seitsemänpenikulmansaappaissa! — Kerran sanoit pitäväsi
siitä hommasta. — Sanoinkohan? Mutta nyt minun on päästävä näistä
valjaista. — Mutta mitä sinä sitten oikein tahdot? — August ivastasi
tavalliseen tapaansa: Älä huoli surra sitä!
Mutta mitään tulevaisuudensuunnitelmia ei hänellä lähtiessään
varmastikaan ollut.
<tb>
Aika kuluu, kuinkapa muutenkaan. Kaikki käy kulkuaan, kaikki käy, mutta
yksi ja toinen seikka pyrkii menemään — päin mäntyyn. Asia ei voi olla
toisinkaan.
Edevart kävi kauppaa Poldenissa. Hän oli rakentanut kauppansa
lapsuutensa kodin päätyseinään kiinni päästäkseen kolmella seinällä,
mutta vanha tuparakennus tuli siitä toista vertaa pitemmäksi, niin
että se levittelihen jo melkein kuin kunnanvaltuuston puheenjohtajan
Karoluksen mahtava rakennus. Edevartista ei tuntunut lainkaan
vastenmieliseltä, että ihmiset tunsivat kunnioitusta hänen kauppaansa
kohtaan. Hän maalautti koko rakennuksen valkoiseksi, niin että se
oli kuin pappila, ja muutenkin hänen kotonaan oli nyt kaikki niin
hienoa, että oikein pihakin lakaistiin puhtaaksi tavaroiden kääreistä
karisseista oljenruupuista. Vanha isä lankesi auttamattomasti salaiseen
ylpeyden syntiin, kun hänellä oli niin mainio poika. Hän virkkoi aina
väliin: Olisipa äiti ollut näkemässä!
Talvella kaikki oli autiota ja kuollutta. Miehet olivat kaikki
Lofooteilla eikä Poldenissa ollut rahaa. Edevart vietti laiskanpäiviä,
sen kuin söi ja makasi. Kerrassaan ihana olotila, jota ei voinut pitää
tarpeeksi suuressa arvossa. Täällä ei tapahtunut mitään kello yhdeksän
jälkeen illalla, ei taloissa eikä ulkonakaan. Kaikki kömpivät silloin
vuoteeseensa, ei kenenkään päähänkään pälkähtänyt maata valveilla salaa
kuuntelemassa.
Edevart oli yhä edelleen sama hyvänahkainen mies kuin ennenkin.
Ankarana talviaikana hän auttoi köyhiä antamalla näille velaksi
leiviskän pari jauhoja ja puoli naulaa kahvia, ja pikku Ragna, joka oli
naimisissa Teodorin kanssa, sai vielä valkoista kekosokeria kahvinsa
höysteeksi, eikä sitä sokeria mitattu eikä punnittu kovin tarkkaan.
Mutta sinun pitää tulla minun luokseni kahville! sanoi Ragna.
Edevart lupasi tulla vielä samana iltana.
Ei voinut käydä toisinkaan. Rumaa se oli ja pahaa, mutta Edevart kävi
Ragnan luona, joka asui isoäidiltä perimässään tuvassa. Hän hiipi sinne
pimeinä öinä viipyen perillä pitkät ajat. Kaikki sen tiesivät, koko
kylä sen tiesi, mutta Edevartin ei tarvinnut puolustella itseään eikä
pyydellä anteeksi keneltäkään, hänellähän oli rahaa ja tavaraa, hän
oli rikas. Eikö ollut parempi käydä Edevartin kaupassa ja saada avuksi
leiviskä, pari jauhoja ja puoli naulaa kahvia! Ja Ragnalle itselleen
tämä oli pikemminkin vain kunniaksi, että Edevart oli valinnut hänet
eikä Beretiä tai Kleivan Josefineä. Niin asia oli.
Entä Edevart itse? Menettelihän se, kaikkihan käy, kun ei ajattele. Hän
oli alkanut välittää yhä vähemmän siitä, tekikö hän oikein vai väärin
ja mitä hän teki. Pikku Ragna ei ollut sama kuin Lovise Magrete, eihän
kukaan ollut tämän veroinen eikä Edevart voinut koskaan unohtaa häntä,
mutta terve menoa vain! kuten August olisi sanonut. Ragna oli tässä
käden ulottuvilla, hänen suunsa oli kovin sievä hänen hymyillessään.
Edevartin sielu oli mennyt rikkinäiseksi, hän ei tuntenut Ragnasta
todellista iloa, mutta ei jättänyt tätä rauhaankaan. Lovise Magrete
oli tuskin päivääkään poissa hänen ajatuksistaan, mutta tietenkin
Edevart oli hänet jättänyt, sillä mitäpä muutakaan hän voi tehdä?
Mutta mitä muutakaan hän osasi kuin muistella tuota mennyttä! Lovise
Magrete oli tehnyt häneen syvän ja pysyvän vaikutuksen; siitä oli
nyt kulunut vuosi, mutta heikoksi ja rikkinäiseksi Lovise Magrete
oli jättänyt hänet silloin heidän viimeistä kertaa tavatessaan,
jahti _Herminessä_, ja heikko ja rikkinäinen Edevart oli ollut siitä
pitäen. Hän olisi etelän puolessa käydessään helposti voinut hankkia
Lovise Magreten osoitteen, mutta se oli jäänyt pelkäksi aikomukseksi.
Edevartilta puuttui rohkeutta ja yritteliäisyyttä. Nyt hän liikuskeli
täällä kotitanhuoilla hautoen mielessään kirjeitä, jotka kaikki jäivät
lähettämättä; ne eivät tulleet koskaan paperillekaan. Ilosta ja
hauskuudesta hän ei tiennyt mitään, oli unohtanut hymyilemisen taidon,
oli kumarahartiainen nuorukainen, jonka ruumis oli lihonut runsaasta
ruoasta. August oli kerran sanonut Edevartille: No mutta, sinähän olet
ihan kuin ruumis, hautaamista vailla!
Mutta ei Edevart sentään ollut aivan kuollut, ei kokonaan kuollut.
Miesten tullessa keväällä kotiin Lofooteilta hän auttoi vanhaa
Martinusta hommaamaan uuden lehmän takaamalla häntä. Mutta samaan
aikaan Teodor oli suunniltaan ällistyksestä nähdessään, että Ragna oli
tulemassa äidiksi.
Missä olet käynyt sen saamassa? hän kysyi synkästi.
Hahhaa! Mistäkö muka olen sen saanut? vastasi Ragna. Täällä kotona.
Kukas on ollut tekijänä?
Silloin Ragnaa nauratti vieläkin enemmän, ja hän toisti Teodorin omat
sanat: Sen tekijänäkö! Minä kysyn, kenen se on?
Sinähän puhut kuin keitetystä lampaan päästä. Ikään kuin et olisi
käväissyt pääsiäisenä kotona!
Niin kyllä, mutta siitähän on vasta kolme viikkoa. Ja minkänäköinen
oletkaan nyt!
Äänettömyys.
Tahdon tietää sen! kiljaisi Teodor hypäten pystyyn.
Mutta Ragna oli ollut kovin näppärä ja sukkela koulussa, ja samanlainen
hän oli ollut koko ajan sen jälkeenkin. Hän taisi päässälaskua ja osasi
muutenkin pitää puoliaan: Niin no, siinä tapauksessa se on vanhempi.
Sinä menit Lofooteille helmikuussa ja nyt on ristinpäivä. Niin että
laske vaikka itse!
Ragna sai Teodorin petetyksi. Ragnalla oli kuin ketulla kaksi tietä
luolastaan. Teodor ei tiennyt lopulta, mitä uskoa, ja istuutui taaskin.
Ja myöhemminkin Ragna puheli asiasta Teodorille pilkaten säälimättä
tämän synkkiä epäluuloja. Niin turvalliseksi pikku Ragna tunsi itsensä.
Elämä kulki tasaista latuaan. Kaiken täytyy jotenkin käydä. Ajan
pitkään ei Teodorkaan voinut kantaa vihankaunaa mielessään. Kaikki
muutkin olivat mielissään, kun Lofootien kalastus oli onnistunut hyvin.
Kaikki olivat ansainneet runsaasti, niin että saattoivat jälleen käydä
Edevartin kaupassa ja maksaa kaiken rahaisella rahalla. Käydessään
maksamassa mitä vaimo oli ottanut kaupasta velaksi, Teodor iloiseksi
hämmästyksekseen havaitsi tämän tehneen velkaa varsin vähän ja tulleen
hyvin vähällä toimeen talven ajan. Ragna oli kuin olikin kelpo nainen,
ei kenenkään pitänyt muuta sanoa!
Ja nyt oli taas muutaman viikon ajan Poldenissa rahaa. Edevart sai
uusia tavaroita, ja kauppa kävi oikein hyvin. Hänen täytyi saada
toimisto, ei suinkaan mahdottomia laitoksia, vain pieni toimistohuone,
jonka kauppaan vievässä ovessa piti olla lasiruutu. Ja kun oikein
ajatteli asiaa, hän tarvitsi oman makuuhuoneenkin, silloinhan hän
ei vienyt tilaa vanhasta pirtistä, jossa ilmankin oli asumassa
enemmän kuin tarpeeksi monta. Edevartin täytyi siis taaskin ryhtyä
rakennuspuuhiin. Ja vanha isäukko sanoi toisenkin kerran: Olisipa
äitisi ollut näkemässä!
Poldenissa vallitsi kerta kaikkiaan ennen tuntematon vireys ja liike.
Koko seutu tuntui vähitellen heräävän ja ikään kuin oikovan jäseniään,
yhdessä jos toisessakin päässä ajatukset alkoivat liikkua hiukan
nopeammin kuin ennen. Ezra oli siitä hyvänä esimerkkinä. Tuo sukkela
nuorukainen teki työtä kuin mies jatkaen suon kuivaamista, niinkuin
August oli opettanut. Niin kauan kuin Lofootien matkan osuutta riitti,
hän vuokrasi hevosen kivenvetoon. Häntä onnisti hyvin; pian hän jo
saattoi latoa täytteen ensimmäisiin kivihautasalaojiin ja luoda
mudan kivien peitteeksi. Hänellä oli jo suolla pienoinen kuivattu
maatilkku; hän käänsi sen huolellisesti lapiolla, sai sen haratuksi ja
lannoitetuksi, kylvi siihen ohraa ikään kuin oman uskonsa koetukseksi.
Kolmen viikon perästä siinä oli vihanta laiho. Pohjattomassa suossa
siis piili kuin piilikin ihme ja siunaus!
Suolla möyriessään Ezra hautoi päässään tuhansia ajatuksia. Hän käsitti
kyllä, että suo vaatii enemmän lantaa kuin hän voi saada kerjätyksi
kokoon kylästä. Siis hänellä täytyisi itsellään olla enemmän karjaa.
Mutta jos mieli pitää karjaa, vaikka vain yksi ainoa lehmäkin, täytyi
olla navetta. Niinpä tietenkin, mutta oliko kaikki sillä tehty? Kukas
hoitaisi lehmää talvella hänen itsensä ollessa Lofooteilla kalassa
ansaitsemassa killinkejä? Kukapa muu kuin hänen vaimonsa. Hänen
vaimonsa, Ezran vaimo — — — Herra siunatkoon, hän itse ei ollut vielä
kahtakymmentä! Mutta vaikka sorea Hosea sanoisikin tähän kaikkeen jaa
ja amen, niin — missä hän voisi oleskella täällä uudispaikalla? Ei kai
häntä navettaankaan lehmän toveriksi! Ezran oli siis aluksi saatava
rakennetuksi pieni asuintupa, mutta siinä oli pelottava urakka — ja
kaikki vain tuon pahuksen lannan takia! Väliin kaikki tuumat pyrkivät
panemaan Ezran pään aivan pyörälle.
Helatorstaina hän harkitsi ja pohti kaikkia mahdollisia ja mahdottomia
keinoja. Hän pani merkille, että Joakim oli viime päivinä keksinyt
jotakin merkillistä. Tämä oli levittänyt niitylleen levää, merilevää,
tavallista rakkolevää. Peijakkaan Joakim, hänellä mahtoi olla jotakin
mielessään noin tehdessään. Hän sitten nuuski ja luki ja ahmi kaiken,
mitä vain sai käsiinsä, venekunnan ollessa säänpidossa Lofooteilla. Hän
kasasi yhä enemmän oppia ja viisautta päähänsä, eikö jo liene tiennyt
enemmän kuin kirkkoherra, joka oli päästänyt hänet ripille. Mutta
levitäpäs levää pelloille ja niityille...?
Ezra kysyi Joakimilta.
Niinpä niin. Ja olen haudannut rakkolevää jokikiseen kaurapellon
vakoonkin; kylvin sitten siemenen sen päälle.
Onko se lannoitusainetta?
Niin sanovat. Mutta et sinä taida uskoa?
Mistä sinä tiedät tämänkin?
Luin siitä viime talvena. Sen pitäisi olla ikivanha keino, joka on
ollut tunnettu tässä maassa jo parin tuhannen vuoden ajan. Tahdoin
itsekin koettaa kerran.
Olipa hyvä saada tuokin asia tietoonsa, tuumi Ezra ja rupesi taas
ankarasti vaivaamaan päätään. Jos Joakimin koe onnistuisi, silloin
Ezran asiat muuttuisivat suuresti. Rakennussuunnitelmat saisivat jäädä
toistaiseksi, kunnes niihin olisi voimia ja varoja. Lehmä sai odottaa
ja häät lykätä tuonnemmaksi. Mutta miksi Joakim oli pitänyt asian omina
tietoinaan? Ezra kysyi: Kun kerran luit tästä jo talvella, niin miksi
et puhunut etkä pukahtanut siitä ennemmin?
En tahtonut narrata sinua yrittämään. Tahdoin odottaa ensin itse
nähdäkseni, miten se onnistuisi. Äläkä luulekaan, että pelkkä levä
riittää sinun suohosi. Mutta se on hyvä olemassa jatkona.
Vai niin. Siis sillä tavalla. Tämä taas muutti Ezran suunnitelmia.
Hän sanoi suoraan: Taisikin olla sitten joutavaa puhetta. Enkä saa
mahtumaan päähäni, miten voit mennä levittelemään levää niityllesi.
Heinänteossa saat kaiken töryn heinien mukana latoosi!
Ezra lähti tiehensä. Tuhannet ajatukset askarruttivat hänen mieltään.
Hän ei ollut tullut hullua hurskaammaksi. Mutta lähiaikoina hän alkoi
kaiken varalta rakentaa tupaa, ainoastaan tupaa. Hän sai kylästä miehen
avukseen, ja molemmat uurastivat kuin muurahaiset. Rakennus oli saatava
kattoon ennen lumen tuloa.
Nyt tapahtui jotakin. Pienoinen, vähäpätöinen seikka, josta oli
suuret seuraukset. Edevart sai kirjeen Amerikasta. Kirkkomiehet
toivat sen mukanaan postista. Siinä oli kellertävä kuori, lujaa nahan
kaltaista paperia, ja siinä oli senkin seitsemät postileimat. Knoff
oli käännyttänyt sen Fosenlandetista Poldeniin. Edevart luki kirjeen
uudessa konttorissaan, ja saatuaan vihdoinkin tavailluksi sen alusta
loppuun hän vei sen makuuhuoneeseensa päänaluksen alle.
Kirje oli jo vanha, se kun oli pitkät ajat maannut etelän puolessa.
Edevart ei ollut niitä miehiä, jotka muistavat tai huomaavat antaa
osoitteensa. Mutta kaikki kävi sentään, kaikkihan käy miten kuten.
Tuossa tuli nyt kirje kaukaisesta Amerikan maasta ja oli kirjoitettu
pienin varovaisin sanoin, jotka juuri olivat Lovise Magretelle
tavattoman kuvaavia: hän ei ollut unohtanut Edevartia, mutta tahtoi
ensin katsastaa, miten oikein rupeaa huristamaan; Amerikassa oli kovin
toisenlaista kuin Norjassa, mutta kaikki he olivat terveinä, jotka
olivat pysyneet yksissä Haakonin matkustettua länteen päin ja tykkänään
lakattua kirjoittamasta. Poika ja tyttö olivat kasvaneet isoiksi, mutta
eivät olleet käyneet ripillä, se kun ei ollut täällä tapana. Poika kävi
työssä tehtaassa ja ansaitsi hyvästi rahaa, tyttö samoin, hän hoiteli
kehruukonetta. Anteeksi jos näissä sanoissa on joukossa tuntemattomia,
sillä koko kaupungissa puhutaan pelkkää englantia, eivätkä lapset sano
enää norjan sanaakaan. Mutta nuorin, josta puhuin sinulle, on nyt
pikku tyttö. Hänen nimensä on Haabjørg; Haakon tahtoi hänelle nimen,
joka muistutti hänen omaansa. Itsestäni ei minulla ole paljonkaan
kerrottavaa koko tältä pitkältä ajalta, joka nyt on kulunut, paitsi
että en viihdy täällä. En ole viihtynyt täällä ollenkaan, mutta lähdin
tänne toisen, mieheni, vuoksi, toivoen hänen muuttuvan toisenlaiseksi
täällä vieraassa maassa. Kaipaan kovin sinua ja Doppenia, joka oli
kotini. Ja nyt sinä asut siellä, kummallista ajatella sitä. Mutta
lapset ovat kasvaneet suuriksi, ovat jo aikuisia eivätkä halua lähteä
täältä minnekään, mutta pikku Haabjørgin tahtoisin ottaa mukaani
tullessani katsomaan sinua ja Doppenia. Mitä ajattelet asiasta, että
tiedän ryhtyä toimiin? Mutta ehkä sinulla jo on oma emäntä Doppenissa,
siinä tapauksessa minä en tietenkään tule. Satuin vain muistamaan sinua
tänä iltahetkenä, ja niin tulin kirjoittaneeksi. Rakkaat terveiset
kaikilta, eniten minulta itseltäni.
Lovise Magrete Doppen.
Mitä Edevartin nyt oli tehtävä? Vastattava, vastattava heti paikalla!
August olisi varmasti sähköttänyt, hän puhui aina Amerikkaan
sähköttämisestä, kun nyt _Great Fastern_ oli vastikään laskenut
kaapelin Atlantin poikki. Mutta Edevartille tämä oli merkkitapaus, hän
ei voinut sähköttää. Häntä kun ujostutti pyytää Joakimia kirjoittamaan
puolestaan, hän itse yritti kyhätä kirjettä kokoon; olihan hän pitänyt
kalatiliä, ja itsehän hän teki merkinnät omiin kirjoihinsa! Mutta tämä
oli merkillisen erilaista; hän tuhersi monta arkkia pilalle heittäen
lopulta kaiken sikseen. Neuvottomuudessaan hän tuli ajatelleeksi
pikkusisartaan, ei vanhempaa, vaan Paulinea, joka oli viimeksi koulunsa
käynyt ja aika näppärä riipustamaan kirjaimia. Edevart päätti palkita
tyttöä runsaasti tämän kirjeen kirjoittamisesta — sekä siitä, että tämä
pitäisi kaiken omina tietomaan.
Veli ja sisar ujostelivat kovin toisiaan. Oli häpeällistä näyttää
toiselle mielenliikutustaan, ennemmin olisi vajonnut vaikka maan
alle. Edevart sai Paulinen suostutetuksi kirjoittamaan, mutta istui
sitten koko ajan ylimielisen ja pilkallisen näköisenä antaen tavallaan
ymmärtää, että tuo Amerikan maan Lovise Magrete oli hieman kuin
hassahtanut, mutta että hän, Edevart, tahtoi kirjoittaa tälle mieliksi
tuottaakseen raukalle iloa. Ei hän kuitenkaan tulisi kotiinsa Norjaan.
Edevart itse saneli kirjeen, ilmoitti, missä hän asusti, että hän piti
kauppaa kotikylässään, mutta ettei ollut käynyt Doppenissa kuin kerran,
jolloin oli löytänyt Lovise Magreten sinne jättämän peitteen, josta hän
kiitti. Olisi käynyt liian surulliseksi jäädä yksin elämään ja olemaan
taloon, jossa ei kuulunut muuta ääntä kuin kosken kohinaa ja jossa ei
nähnyt...
Lovise Magreteä, ehdotti Pauline.
Lovise Magreteä? Ei! Tai pistäpä vaikka niinkin, se ilahduttaa häntä.
Pauline kirjoitti. Pikku Pauline ei ollut ensi kertaa pappia kyydissä.
Hän istui ihan viattoman näköisenä, ikään kuin ei mitään olisi
tapahtunut, mutta hänellä oli tarkka vainu.
Oli hauska kuulla sinun tulevan takaisin, saneli Edevart edelleen. Käyn
panemassa kaikki kuntoon siksi päiväksi, jolloin palaat vanhaan kotiisi
takaisin.
Pauline: Etkö tahtoisi sanoa kaipaavasi häntä?
Ei! Ei! Oletko hullu? Näyttäisi siltä, että sinä olisit kirjoittanut
sen piloillasi. Mutta olkoon menneeksi. Kirjoita pois niin! Tottahan
hän sen verran ymmärtää leikkiä.
Pauline kirjoitti kysyen sitten: Ja sitten loppuun rakkaat terveiset?
Hjaa — niin no, kun kerran olet kirjoittanut kaiken muunkin! vastasi
Edevart nakaten niskojaan. Mutta nyt hän — siitä olen varma — töytäilee
ympäri kaupunkia näyttelemässä kirjettä. Semmoinen hupsu pyryharakka
hän on.
Edevart antoi sisarelleen kirjoituspalkkaa kerrassaan 24 killingin
hopealantin kehoittaen tätä olemaan kirjeestä vaiti kuin hauta.
<tb>
Kesä meni menojaan. Joakimin pellot ja maat kasvoivat paremmin kuin
koskaan ennen. Ezra huomasi kummakseen, ettei heinien sekaan tullutkaan
levää. Taisit haravoida sen pois ennen niittoa? hän tuumi epäillen.
Mutta Ezra erehtyi. Levä oli mädännyt paikoilleen, heinän sänki oli
aivan ruskeana sen jätteistä. Luoko oli tietenkin haravoitava varovasti
ja kevyellä haravalla. Ohrapelto puski sakeaa ja pitkää kortta. Tuota
jo kelpaa katsella! tunnusti Ezra peittelemättä.
Ei Ezrallakaan ollut suinkaan ollut huono kesä. Hänen suohon
raivaamansa pieni ohrapelto oli ytrepoldenilaisten kirkkomiesten
vakituisena ja yhä vain suurempana ihmettelyn aiheena. Ja sitten se
vasta olisi jonkin näköinen, kun suo olisi saatu kuokituksi! Ezra
saattoi raivioidensa lisäksi näyttää rakennuksiaankin: totta tosiaan,
tupa oli jo pystyssä, siinä oli ovi ja kolme ikkunaa, ja puolipäivän
aikaan nousi piipusta savu Ezran keittäessä kahvia. Ja eikös vain sama
Ezra ollut jonkinlaisessa mielettömän suuruudenhulluuden puuskassaan
ruvennut yksin tein kyhäämään navettaakin! Poika raatoi kuin orja, oli
laihtunut niin, ettei ollut kuin luu ja nahka jäljellä, mutta eipäs
vain hellittänyt. Navettaan hän sai ainoastaan pari hirsikerrosta,
sitten oli lopetettava. Koko laitos olikin kovin iso, ihan mahdottoman
iso, se kun oli aiottu neljälle lehmälle sekä vielä hevoselle —
hevoselle! — pikkukarjasta ollenkaan puhumattakaan. Tuo nyt jo
oli selvää pöyhkeilyä ja tyhmänylpeyttä; eihän Karoluksellakaan,
kunnanvaltuuston puheenjohtajalla, ollut enempää kuin neljä lehmää ja
hevonen. Ja tuollaiseen navettarakennukseen menee hirsi poikineen.
Sitä Ezra ei ollut tullut ottaneeksi huomioon, hän vain uurasti ja
raatoi malttamatta kunnolleen harkita kaikkea. Vaikka itse navetan
olisi vielä saanutkin tehdyksi, niin vielähän puuttui mitkä määrät
tarveaineita, ennen kuin oli ylinen navetan päällä. Eikä navettaan
ollut ajattelemistakaan kattoa ilman ylisiä. Oli siinä tietämistä
kerrakseen!
Ezra pistäytyi kerran illalla vanhan Martinus keulamiehen pirttiin.
Ukko oli oppimaton, mutta viisas mies, joka oli elänyt pitkän elämänsä
tietämättä rahasta enempää kuin tavarastakaan. Hänen luokseen Ezra
nyt meni alakuloisena valittamaan, ettei enää sinä vuonna saa
uudispaikallaan mitään tehdyksi. Nyt oli jätettävä kaikki sillensä.
— Niinpä niin, tuumi vanha Martinus harvakseen, mutta paljon sinä jo
oletkin saanut toimeksi, vähässä ajassa. — Enpä niinkään lyhyessä
ajassa, nyt on hyvästikin kaksi vuotta siitä kuin sain uudispaikkani
ja panin siellä työt alulle. — Mutta sinähän olet vielä nuori poika.
Muistan hyvin, kuinka kiipesit jahdin mastoon ja makasit mahallasi
mastonnupin päällä; minusta tuntuu ihan kuin se olisi tapahtunut
vasta eilen. Ja nyt olet täysi mies, jolla on oma tupa ja oma kontu
ja kaikki. Onko se mielestäsi vähän? — Asia on sillä lailla, vastasi
Ezra kuin lauhtuen, että minä olisin ehtinyt rakentaa vielä hyvän aikaa
ennen Lofooteille lähtöä, jos vain olisi ollut tarpeita. — Martinus
tuumi asiaa: Nyt sinun on ensinnäkin kiitettävä Jumalaa hyvästä
terveydestä, kyllä sitten aina neuvo keksitään. Kun minulta meni lehmä,
sain siitä hyvän nahan, ja nyt keväällä sain uuden lehmän. En ole vielä
maksanut koko sen hintaa, se on totta, mutta jos Herra suo terveyttä,
niin maksan loput Lofooteilta tultua. Mutta Edevart oli hyvä mies,
kun suostui takuumieheksi; meitä on täällä kotona kolme, jotka kaikki
siunaamme häntä siitä.
Niinpä niin, sanoja ja vain sanoja. Kaiken, mitä tuo vanha neropatti
puhuu, Ezra olisi itsekin voinut sanoa itselleen. Mutta hän ei tehnyt
niin, hänen suonissaan kuohui nuori veri, se ajoi häntä kiihkeästi
eteenpäin. Kerran aamulla ani varhain hän lähti tuvastaan oikaisemaan
suoraan metsän halki. Hän viipyi kauan poissa, ja viimein palatessaan
hän pyyhkieli hikeä valuvaa naamaansa. Hän oli käynyt haastattamassa
kauppias Gabrielseniä ja juossut koko matkan mennen tullen. Nuori
veri pakotti hänet kiirehtimään. Kauppias Gabrielsen oli joutunut
vararikkoon, hänen kaupparakennuksensa tulisivat myytäviksi tai
purettaviksi, ja siinä oli monta hyvää ulkohuonerakennusta. Ezra aikoi
ostaa niistä jonkin, purkaa sen ja kuljettaa hirret, lankut ja laudat
vesitse kotiin Poldeniin uudispaikkansa navetaksi ja ylisiksi. Siinä
hänen tuumansa. Mutta eikö Ezra ollut taas toiminut harkitsemattomasti?
Ei sinne päinkään. Kyllä hän oli harkinnut asiaa. Hän antoi palttua
joutavalle suunsoitolle, ja tuumittuaan ja pohdittuaan asiaa
perinpohjin kokonaisen unettoman yön hän aamuvarhaisella hyppäsi
vuoteestaan ja ryhtyi heti toimeen.
Kauppias Gabrielsen ei voinut myydä pesästä ainoaakaan rakennusta,
vieläpä suuttui pahanpäiväiseksi, kun joku uskalsi tulla katselemaan
hänen rakennuksiaan. Mene puhumaan nimismiehelle, niin kyllä saat
iloisen lähdön! tiuskaisi arvon kauppamies lopuksi. Vai Poldenin
pikioravat minun rakennuksiani nuuskimaan...!
Nimismieheltä Ezra sai kuulla, ettei häntä haluttanut myydä rakennuksia
yksitellen paikalta pois vietäväksi, vaan koko kauppapaikka
semmoisenaan, kaikkineen päivineen.
Entä kenen luulette sen ostavan? kysyi Ezra. Siihen nimismies ei
osannut mitään vastata. Ezra huomautti, ettei koko paikasta ollut
kauppapaikaksi. Eihän siellä ollut ainoaakaan taloa lähistöllä. Kaikki
asutus oli Poldenissa ja sen ympäristössä, ja siellä piti kauppaa
Edevart.
Tuo on kyllä totta, myönteli nimismies kysäisten sitten: Onko sinulla
rahaa rakennuksen ostoon? Ei ole vielä, mutta saan kyllä Lofootien
matkasta. Siitä et voi olla noin varma, tuumi nimismies myhäillen.
Riippuu siitä, millaisella tuulella Herra sattuu olemaan.
Ezra: Riippuu se toki vähän minusta itsestänikin. Jos käy hullusti,
voin ruveta vaikka kalanhalkojaksi toisen palvelukseen tai ottaa pestin
laivaan. En tule takaisin kukkaro tyhjänä. Sillä jos Lofooteilla
näyttää pimeältä, menen yhtä kyytiä Ruijaan saakka.
No niin, tee pois niin, tuumi nimismies siihen. Mutta oletko varma
siitä, että elät niin kauan?
Elänkö niin kauan? Ezra vastata paukautti hymyilemättä, arvelematta:
Varmasti elän!
Silloin nimismies nauroi oikein rehellisesti ja virkkoi suopeasti:
Alanpa todella uskoa, että sinun on saatava ostaa se rakennus!
Nimismies ei voinut olla pitämättä tuosta nuoresta poikaviikarista,
joka oli niin itsestään varma ja kiihkeän malttamaton, ettei tahtonut
pysyä alallaan. Mutta voitko antaa jotakin takeita?
Takeitako? Kuinka paljon hyvänsä! Olihan hänellä oma koti ja kontu;
nimismiehen pitäisi tulla katsomaan hänen pohjattomaan suohon
tekemäänsä peltoa, kukaan ei ollut nähnyt mokomaa. Ja jos vain lähdette
mukaan katsomaan kaikkea, sanoi Ezra lopuksi, niin kuljemme kuivimpia
paikkoja, ja lupaan vaikka kantaa teitä pahimmissa liejukoissa!
Silloin nimismies jälleen nauroi oikein sydämensä pohjasta
kuvitellessaan mielessään tuota vekaraa, joka ei ollut vielä
täysikasvuinenkaan, kantaa retuuttamassa häntä mutasuolla! Etpä tosiaan
tunnu jäävän vastauksen velkaan, siltä ainakin kuulostaa! No niin,
mitäs aiot maksaa rakennuksesta?
Mitä te itse arvelette oikeudeksi ja kohtuudeksi. Vastaus liikutti
nimismiehen mieltä. Hän virkkoi selaillen muutamia papereita:
Rakennukset on kaikki arvioitu. Oikeastaan minun kai pitäisi myydä
kaikki huutokaupalla ja antaa enimmän tarjoavalle. Mutta en oikein
tiedä.
Ezra: Se vie paljon aikaa, tarvitsisin sen välttämättä nyt syksystä.
Näin ennakolta myytäessä ei sopine antaa arviosummaa huokeammalla,
mutisi nimismies partaansa. Mutta ehkäpä olen arvioinut talon liian
kalliista. Se on kyllä mahdollista. Ehkä ihan liian kalliista,
koska voi helposti käydä niinkin, että koko kauppapaikka joutuu
hävitettäväksi ja rakennukset purettavaksi... Tätä asiaa sietää vähän
ajatella. Minä puhun toisille arviomiehille. Saat sitten sanan...
Kävi kuin kävikin niin, että Ezra sai rakennuksen. Hän lainasi
Karoluksen kahdeksanhangan ja kuljetti sillä tarpeet kotiin. Eikä
sitten muuta kuin rakennustyöt oitis käyntiin. Hän sai pari naapurin
miestä apuun. Kaikki sujui kuin rasvattu.