Vai niin, vai tahdot jäädä tänne?
Älä puhu noin kovasti. Ei, en aio jäädä tänne. Mutta sopimuksen mukaan
minun pitäisi olla vielä pari viikkoa. En tiedä —
Etkö luule isännän laskevan sinua lähtemään nyt heti?
Ehkäpä laskeekin. Jos sinä kerran sanot niin. Mutta minä en voi olla
veneessä.
Miten niin?
Eihän minusta ole venemieheksi. Pelkään veneessä.
He puhelivat asiasta ja pohtivat sitä joka puolelta. Tottahan August
sentään voisi olla veneessä Trondheimin vuonossa. Edevart kysyi:
Oletko käynyt entistä aremmaksi? — En ole aremmaksi, mutta en liioin
rohkeammaksikaan. En voi koskaan tottua siihen.
He puhelivat puoliyöhön saakka. August siitä, miten oli elänyt
siitä lähtien kun he erosivat Trondheimissa, sekä kaikista taloista
ja paikoista, joissa oli ollut työssä. Mutta eipä siitä herunut
suuriakaan. Aina oli hankittava hiukan vaatteen puolta, ja muutenkin
tärväytyi rahaa kaikenmoiseen joutavaan. Onko sinulla oikein kosoltikin
tavaroita?
Ei ole enää, olen myynyt suurimman osan. Mutta on minulla tarpeeksi
meille molemmille siksi kunnes päästään Trondheimiin.
Aamulla Edevart puhui isännän kanssa. Tämä oli juro ja omahyväinen
mies, ei edes viitsinyt vastata kysymyksiin. August lähti isännän
mukana hevosella halkoreessä. Edevart odotti, kunnes he tulivat
takaisin päivälliselle, ja otti asian uudestaan puheeksi. En tiedä,
sai isäntä vihdoinkin sanotuksi. Päästä vain hänet menemään, puuttui
emäntä vuorostaan puheeseen, sillä mitäpä hyötyä meillä on hänestä näin
talvisaikaan?
Tilinteossa ei päästy yksimielisyyteen. Augusthan oli saanut
maakauppiaasta yhtä ja toista, minkä isäntä oli maksanut ja
kirjoittanut muistiin. Olipa August saanut etukäteen hiukan rahaakin.
Jo heti ensi erän kuullessaan August huudahti: Kahvia? Enhän ole saanut
naulaakaan kahvia! Mitäs minä sillä?
Palvelustytöt kuuntelivat selvittelyä hymyillen.
Isäntä: Täällä on kahteen kertaan puoli naulaa kahvia, niin että siitä
tulee naula.
Se ei ole ollut minulle. Lienevät kesälliset päiväläiset ottaneet...
Ei, se on sinun eikä kenenkään muun tilillä! ratkaisi isäntä asian
painokkaasti.
No niin, olkoon sitten! En ole kylläkään ostanut kahta puoltanaulaa
kahvia, mutta enpä minä niiden varassa... Pistäkää vain minun tiliini!
Edevart ei ollut huomaavinaankaan koko kinastelua. Hän maksoi emännälle
yösijasta ja aamiaisestaan, paistetusta silavasta, vei säkkinsä pihalle
ja tuli takaisin pirttiin.
Nyt oli tullut riita huivista.
En ole ostanut sellaistakaan, väitti August puolestaan. Olette
varmaankin kirjoittanut sen väärään paperiin.
Isäntä iski nyrkkinsä pöytään kiljaisten: Pidätkö suusi kiinni!
August pyyteli anteeksi: Ei, en minä tarkoittanut — tahtoisin vain
pyytää teitä katsomaan tarkkaan, onko tämä tosiaan minun paperini.
Katso itse! komensi isäntä että tupa kaikui. Mitä siinä lukee? Osaatko
lukea omaa nimeäsi? — Mutta äkkiä sanat sammuivat hänen huulillaan, hän
itse jäi tuijottamaan paperiin, tuntui menneen kovin neuvottomaksi.
Vihdoinkin hän sai sanotuksi: Niin, tuota noin, tämä ei näy olevankaan
sinun paperisi, ei näy tosiaankaan olevan!
Hän rupesi oitis penkomaan muita papereitaan.
August hymyili onnellisena siitä, että oli ollut oikeassa, ja sanoi
riemuiten emännälle ja palvelustytöille: Enkös minä sitä jo sanonut!
Hahhahhaa!
Kas tässä se on! virkkoi isäntä löydettyään oikean paperin... oli
erehdys. Mutta ei sinun silti tarvitse irvistellä kultaikenilläsi!
Edevart huusi samassa Augustille: Kuinka et pamauta tuota miestä
nyrkillä nenään, niin että se kääntyy vieläkin pystympään?
Isäntä kurkotti kaulaansa. Hän ei ollut uskoa omia korviaan, ja August
pidätti pelästyneenä henkeään. Isäntä nousi tuoliltaan ja astui askelen
Edevartia kohti. Edevart astui vastaan, ja molemmat miehet seisoivat
silmäkkäin kalpeina kuin kuolema.
Älä huoli, Edevart! yritti August tyynnytellä. Isäntä näki joutuneensa
pöydän ja Edervartin väliin. Hän sanoi terävästi vaimolleen: Ota ovi
auki! Kun se oli tehty, huusi hän: Ulos — ulos minun talostani!
Edevart: En lähde minnekään. Tahdon olla tilintekonne todistajana.
Mikä isännälle neuvoksi? Emäntäkin virkkoi kuin sovitellen
seinävierestä: Sehän oli pelkkä erehdys! Ja August yritti taas
tyynnytellä:
Älä viitsi, Edevart! Ei välitetä koko asiasta! Vai todistajana! matki
isäntä. En tarvitse ketään todistajakseni tehdessäni tiliä. Tämä oli
erehdys.
Sitähän minäkin sanoin! ehätti eukko säestämään. Niin, mutta tuolle se
olisi iskettävä kalloon, kun ei muuten usko!
Edevart: Sopii tulla yrittämään — iskeä sitä minun kallooni!
Ei! äyskäisi isäntä. Siihen minä olen liian hyvä. Edevart sanoi
lopuksi: Olisinpahan minä ollut sinun sijassasi, August!
Kaikki sujui sitten rauhallisesti.
Sitä Augustia! Kävi selville, että hän oli täälläkin hommannut yhden
talon palvelustytöistä hentukseen. Tyttö ei tainnut hänestä paljonkaan
välittää, koska teki kiusaa minkä ennätti ja piti kuten muutkin hauskaa
hänen kustannuksellaan, mutta sitten taas syleili Augustia, ja silloin
tämän mielestä kaikki oli jälleen hyvin.
Augustin järjenjuoksun mukaan tytön täytyi tehdä niinkuin teki
johtaakseen toisten epäluulot harhaan. He olivat tavallaan kuin
rakastavat ainakin. Mutta Augustin täytyi puolestaan kärsiä
huonoa kohtelua koko talonväen taholta, olla niin kuin pidettiin
yrittämättäkään vastakynttä, saadakseen mikäli suinkin mahdollista
viipyä talossa yli talven. Mikäpä Augustista olisikaan ollut liikaa
mielitietyn vuoksi! Ja lähtiessään nyt Frostan talosta hän tunsi
sydämensä raskaaksi: Tyttö oli varmasti uskollinen, hän selitteli
Edevartille, ja piti aina minun puoltani. — Miten niin? Olin
näkevinäni, että annoit hänelle rahaa lähtiessäsi. — Pari, kolme
talaria palkastani. Ei ole helppo olla taas ihan yksin, ilman mitään.
Etkö nähnyt hänen itkevän?
He soutivat Frostasta kauniilla ilmalla, mutta August pyrki manterelle.
Hän sai säkin ja mahdottoman kantamuksen tavaroita selkäänsä, tarkat
ohjeet, mitä teitä hänen tuli liikkua tavaroita kaupustellessaan,
sekä erinäisiä hyviä neuvoja ja varoituksia matkaeväiksi. Heidän piti
määräaikaan tavata Trondheimissa.
August oli tällä kertaa suurenmoinen kauppamies. Hänellä oli kaupunkiin
tullessaan säkki melkein tyhjänä ja kauniit rahat taskussa. Matkallaan
hän oli usein poikennut samoihin taloihin ja paikkoihin, joissa oli
ollut työssä. Ihmiset tunsivat hänet ennestään ja näkivät hänet
mielellään uudelleen. Häntä ei ollut koskaan käsketty pois, vaan
hän oli joka paikasta lähtenyt omasta vapaasta tahdostaan, kun ei
jaksanut vastustaa vaellushaluaan ja epävakaisuuttaan, ja niin hän
oli aina heittänyt hyvästit. Nyt hän palasi takaisin kulkukauppiaana,
hymyili ja nyökkäili kaikille, ja kaikki tunsivat tulijan: hänhän oli
August, joka soitti hanuriaan vain kerran eikä sitten enää toiste.
Sama kultahampainen nordlandilainen, joka oli tehnyt haaksirikon ja
menettänyt siinä kaikki, tuossa hän oli taaskin! Kansa kävi kauppaa
hänen kanssaan, he pitivät hänestä eivätkä käskeneet häntä pois.
Ja kauppa kävi. August oli oppinut määräämään ylettömät hinnat ja
helpottamaan ne sitten kutakuinkin kohtuullisiksi. Hän oli oikeassa
olossaan, puhe luisti kaupanteon lomassa kuin rasvattu, monta
mehevää sukkeluutta sutkautettiin. Ja hänen lähtiessään kaikkien
onnentoivotukset seurasivat häntä.
Augustissa ei ollut tosiaankaan vikaa. Hänellä oli lahjoja ja
kutsumusta, hän oli synnynnäinen kauppamies.
Trondheimissa kumpikin osti kultasormuksen ja siistin puvun, sitten
he kolusivat rihkamatavarakaupoissa ostaen tarpeellisia tavaroita
pohjoiseen tehtävän matkan varalle. Edevart maksoi Knoffille lopunkin
velkansa, joten hän nyt siis oli äveriäs mies, veneen omistaja, jolla
oli rahaa ja tavaraa. Todella hyvä saavutus yhden ainoan vuoden osaksi.
Ja kaiken lisäksi hän oli saanut viettää tätä siunattua laiskaa
maankiertäjän elämää.
He matkasivat jälleen pohjoiseen päin, toinen sisämaassa, toinen
vesitse pitkin rannikkoa. Edevart pistäytyi jälleen Knoffin luona
Fosenlandetissa ostamassa Romeolta tavaroita. Hän teki taas hyvät
kaupat ja lepäili muutamia päiviä kaikessa rauhassa.
Tynnyrintekijän vaimolla oli taaskin kerrottavana uutisia.
Amerikan-matkaajat kirjoittivat yhä harvemmin. He jäivät sinne
kaukaiseen maahan, heistä tuli jenkkejä, jotka kotiutuivat pian ja
helisyttivät hopeatalareita taskussaan. Meren yli menneet nuoret
lähettivät yhä niukemmin avustusta kotiin jääneille vanhuksille.
Muutamissa kirjeissä valitettiin, että Amerikassakin oli huono aika,
vehnä oli pahasti kärsinyt kovasta kuivuudesta ja raesateet osittain
tuhonneet tupakkasadon. Mutta vanhin myyjä Lorensen oli kirjoittanut
suoraan Romeolle pyytäen päästä entiseen toimeensa Knoffin kauppaan,
hän ei voinut sietää nykyistä oloaan. Niin ettei siellä Amerikassakaan
kaikki liene niin kehuttavaa, päätteli tynnyrintekijän eukko
kertomuksensa lopuksi.
Ihan samaa laivuri Noremkin sanoi viime vuonna, myönteli Edevart. Hän
ei huolinut vaihtaa nykyistä oloaan Amerikkaan.
Niin, Norem-parka! Eukko pudisteli säälien päätään. Kaikkeen ihmisen
pitääkin joutua! Miten niin?
Eukko pudisti jälleen päätään: On ollut leikattavana. Se on se ruumiin
koi eli syöpä. Se on niin surkeaa, ettei osaa sanoakaan. Ensin veivät
Trondheimiin ja tekivät mitä suinkin voivat, mutta niin sanovat, ettei
siitäkään ole enää apua.
No sepäs jotakin! Onko ihan vuoteen omana?
Sitä en tiedä. Kuuluu vieläkin olevan Trondheimissa.
Mitäs hän itse sanoo?
Mitäkö sanoo! Ei hän voi sanoa mitään. Koko kielen ovat leikanneet pois.
Edevart levähytti käsivartensa levälleen päästäen ne vaipumaan
hervottomina alas.
Nii-in! toimitti eukko. Ensin leikkasivat kielestä puolet, mutta tässä
tuonnottain jo tyngänkin. Mikään ei kuulu pelastavan, jos kenellä on
syöpä ruumiissaan.
No niin! No niin! Edevart oli mielestään aika miestä, kun ei ollut
mennyt Amerikkaan eikä joutunut mihinkään muuhunkaan vaivaan ja
onnettomuuteen. Norem sanoi viime vuonna haluavansa taas laivaan ja
merille. Ihmisen kohtalo on kovin epävarma!
He juttelivat Knoffista, samasta iankaikkisesta puheenaiheesta.
Puhelivat neitsyt Ellingsenistä ja Magnuksesta, kauppa-apulaisesta,
jotka aikoivat keväällä naimisiin ja asettua asumaan satunnaisille
vieraille varattuun pieneen rakennukseen. Kummankin oli määrä jäädä
Knoffin palvelukseen entiselle paikalleen.
Edevart veti suutaan nauruun: Vai neitsyt Ellingsen naimisiin!
Älä puhu tuolla tavalla!
Entä jos tulee lapsia, niin käsivarrellaanko hän niitä pitelee vai
missä?
Eukko: Kuuluvat kuiskivan, ettei hän saakaan lapsia.
Sitten he hymyilivät kumpikin salaamatta lainkaan toisiltaan, mitä
ajattelivat.
Nelihanka täydessä lastissa Edevart purjehti Fosenlandetista käymättä
tälläkään kertaa Doppenissa. Helgelandin pohjoispuolella toverukset
taas tapasivat. August oli nytkin saanut myydyksi kaikki tavaransa,
olikin koko mato kauppuriksi ja korvasi monin verroin Edevartilta
saamansa palkan. Hän sulloi säkkinsä veneestä tavaroita täyteen, sopi
seuraavasta tapaamispaikasta ja oli jälleen tiessään.
He tulivat myöhäsyksystä Bodøhön ja tunsivat olevansa siellä melkein
kuin kotonaan. Edevart ei tahtonut näyttäytyä Poldenissa, ennen
kuin vene olisi taas täynnä tavaraa, minkä vuoksi hänen täytyi
ostella yhtä ja toista Bodøn pikkukauppiailta. Se ei ollut kylläkään
edullista, mutta ei ollut muutakaan neuvoa. Hän rupesi vähitellen
huomaamaan, että hänen oli välttämättä päästävä säännölliseen yhteyteen
trondheimilaisten toiminimien kanssa, jotka saattoivat milloin tahansa
toimittaa tavaralähetyksen minne tahansa matkan varteen.
<tb>
Polden-vuonon pohjukka oli jäässä. Edevartin ja Augustin täytyi
mennä maihin Ytrepoldenissa ja painella jalkapatikassa koko pitkä
matka kotikylään. He eivät pitäneet suotta kiirettä, vaan antoivat
uutisen tulostaan levitä edeltä. Kummallakin oli selässä mahdottoman
suuri tavaramytty, joten heidän suorastaan oli pakko tehdä taivalta
hitaasti. Kävellessään he puhelivat hiljaa, heilutellen kyynäräkeppiä
ja levähtäen tuon tuostakin.
Molemmat olivat panneet päälleen parastaan, ja muutenkin he olivat
kaikkein hienoimmissa tamineissaan. Herra nähköön, tässä olikin kaksi
paremmanpuoleista toverusta, jotka eivät tulleet kotikylään ainakaan
kerjäläisinä ja tuhlaajapoikina! He tahtoivat tulla sinne avuntuojina
ja hyväntekijöinä, ja heillä oli siihen kyllä varaa. Edevart halusi
ennen kaikkea antaa runsaasti lahjoja isälleen ja sisarelleen. He
olivat kovin kiitollisia pienimmästäkin, eivätköhän nyt menisi aivan
sanattomiksi tästä yltäkylläisyydestä!
Oli aika kipakka pakkanen. He kävelivät kävelemistään kuivaten nenäänsä
kaikkein koreimpiin kukallisiin nenäliinoihinsa, mitä heillä oli
kaupan. August varsinkin oli laittautunut kovin hienoksi, valellut
itseään hajuvesillä ja kammannut tukkansa keskeltä jakaukselle. Ei
hänellä ollut isää eikä liioin sisaruksia, kenelle isotella, mutta ei
hänkään tahtonut olla pekkaa pahempi. Tietystikään ei maksanut vaivaa
puhua venättä kylässä, jossa kukaan ei ymmärtänyt englantiakaan, mutta
tarvitsiko hänen silti tulla sinne kerjäläisen ja ryysypekan näköisenä?
Hän oli suuri ulkomaiden elämän ja ihanuuksien ja hienouksien
tuntija ja oli loistonhalussaan kietonut veripunaisen huivin vyöksi
vyötäisilleen. Tämä on Etelä-Amerikassa ihan viimeisintä muotia, hän
selitteli mahtavasti. Mitä luulet ihmisten sanovan meidän ilmestyessä
kylään? hän tutkaili sitten Edevartilta.
Kylää lähestyttäessä August vaati, että oli saatava hiukan puhaltaa,
jotteivät he tulisi perille väsyneinä ja hengästyneinä. Hän otti
taskustaan kummallekin sikarin, jotka oli ostettu Bodøstä juuri tässä
tilaisuudessa käytettäväksi, ja varoitti Edevartia imemästä liian
ahnaasti, jottei juhlatupakka päässyt loppumaan ennen aikojaan. Mutta
kun Karoluksen tuvan ohi mennään, niin muistakin tupruttaa kuin
laivanpiippu! hän neuvoi vielä lopuksi.
Kun tullaan kotiin, saat sinä mennä edeltä tupaan.
August: Miksi niin?
Edevart vastasi ujosti: Minä en voi mennä ensiksi!
Kylä lepäsi äänettömänä ja synkkänä, köyhänä ja kurjana. Ei jälkeäkään
suuren sillisaaliin aikaisesta rikkaudesta; talot olivat maalaamatta,
ei ollut tanssia eikä muita iloja! Mitä siitä kaikesta oli ollut
hyötyä! Ihmiset saivat kerran, yltäkylläisesti, mutta eivät enää toista
kertaa. Pääsivät makeanleivän päivien makuun, kävivät pöyhkeiksi ja
huolettomiksi, tottuivat nurisemaan tyytymättöminä, tupakoimaan ja
ylpeästi sylkeä roiskimaan. He tekivät siten silloin aikanaan, mutta
eivät sitten enää — mitä siitä kaikesta oli ollut hyötyä?
Tuona harmaata harmaampana talvipäivänä tuli siis kylään kaksi sen
omaa miestä kaikessa komeudessaan. Ihmiset olivat syöneet edellisen
vuoden Lofootien kalastuksen ansiot suuhunsa viimeisiä rippeitä
myöten ja nuoleksivat nyt kynsiään. He maleksivat pirtistä pirttiin
kysellen kuulumisia ja ravistellen surullisina päätään. Ystävällistä
ja hyväntahtoista, mutta laiskaa ja köyhää väkeä. Ei mitään ansiota,
ei silliapajia, ei työtä, vain talvea ja pimeyttä. Joku pysytteli
vielä miten kuten jaloillaan. Kauppias Gabrielsen oli lyönyt
rukkaset pöytään, mutta sai elatusapua vararikkopesästä ja saattoi
vieläkin komeilla valkoinen kaulus kaulassa; lukkari Johanseninkin
kannatti vielä tuprutella piippua sunnuntaina kirkkotiellä. Mikäpä
hänellä hätänä, sai varman palkan ja vaikkapa hätätilassa puhalsi
kolehtirahoista.
Toverukset kävellä raahustivat kylään, kävelivät ohi vanhan Martinuksen
tuvan, ohi Ragnan isoäidiltään perimän töllin, jonka ovella Teodor
näkyi katsoa töllistelevän, ohi Karoluksen suuren tuvan, jossa
ikkunalasit olivat täynnä uteliaita naamoja, ja ohjasivat lopulta
askelensa Edevartin kotiin.
Mitä ihmettä — nyt en ymmärrä tätä! tuumi Edevart siinä kävellessään.
Täällä on kaikki kummasti muuttunut. Mihin kallio on joutunut?
Augustkin tuijotti silmät pyöreinä: Totisesti, olet oikeassa! Tuossa
oli kallio, muistan sen kuin eilisen päivän! Ja ehtiessään tuvalle hän
kääntyi puolittain Edevartiin päin sanoen: Katsohan, tänne on tullut
kiviportaat!
Koko perhe oli koolla tuvassa. Huhu oli kulkenut tulijoiden edellä ja
houkutellut kaikki koolle. Oli tullut useita naapureitakin, Ezra, tuo
sukkela merkillinen villikissa, pari naapurin eukkoa, Karolus itse ja
taisi olla vielä joitakuita muitakin. Avatessaan oven ja yrittäessään
tupaan säkkeineen August huomasi oitis sen käyvän mahdottomaksi,
tupa oli niin pakaten täynnä väkeä. Toverukset laskivat kantamukset
selästään maahan ovenpieleen ja astuivat sitten tupaan.
Neljä henkeä nousi heti istumasta tehdäkseen heille tilaa.
Älkää huoliko — älkää huoliko! he huusivat kiellellen näyttääkseen
oikein vaatimattomilta ja ystävällisiltä.
He pääsivät istumaan, kun Joakim ja Ezra istuutuivat pöydälle.
Hieman nololta tuntuva hiljaisuus.
Vihdoin Joakim, joka istuu pöydällä heilutellen koipiaan pisamaisena
irvihampaana niin kuin ennenkin, avaa suunsa: Aioitteko tuoda kuormat
mukananne tupaan?
Joku muukin vetää arkaillen suutaan nauruun. Vanha isä virkkaa
hämillään ja neuvotonna: — kovin isot kuormat!
Joakimilla oli koulussa saatua viisautta yhä vielä pää täynnä. Hän
kuiskasi Ezralle, niin että kaikki kuulivat: Jaottakaamme maahan
huoneemme ja rakentakaamme ne avarammiksi!
Karolus, kunnanvaltuuston puheenjohtaja, huomautti arvokkaasti: Ei
tarvitse: Minun tuvassani luulisi riittävän tilaa.
Muutkin olivat samaa mieltä ja ehättivät puhumaan puheenjohtajan
mieliksi: Sinun tuvassasi, niin — kyllä siinä tilaa riittää!
Puhe pääsi vähitellen vauhtiin. Karolus tiedusteli, olivatko miehet
tulleet meritse vai maitse ja sai vastauksen kysymykseensä. Mistä
merellä tuuli? Koillisesta. Augustin täytyi avata takkinsa tuvan
saunanlämmössä, jolloin hänen eteläamerikkalainen vyönsäkin tuli
näkyviin.
Mutta tällaista kotiintulo oli aina. Ei ollut ensinkään tapana mennä
tulijoita vastaan portaille, ei liioin osoittaa pienintäkään ilon
ja hyvänmielen merkkiä tai toivottaa tervetulleeksi. Se olisi ollut
joutavaa teeskentelyä ja narrimaisuutta. Kuinka helposti sellainen
olisikaan voinut muuttua mielenliikutukseksi ja nöyrämielisyydeksi,
ties vaikka kyynel olisi kihonnut silmännurkkaan — mikä oli
häpeällisintä kaikesta! Edevart oli kyllä hieman pelännyt, että
mielenliikutus voisi saada vanhan isäukon valtaansa ja ehkä tempaisi
samalla hänet mukaansa — mutta kaikki sujui paremmin kuin olisi
osannut toivoakaan, kun oli koolla näin paljon vierasta väkeä. Se sai
jännityksen laukeamaan. Hän vilkaisi sisariin päin rupeamatta silti
narriksi: kuinka pitkiksi tytöiksi olettekaan kasvaneet! En tahtonut
ensin tuntea! Molemmat punastuivat ja alkoivat puuhata kahvivehkeitä
tulelle.
Vasta pitkän ajan kuluttua alkoivat vieraat vähitellen lähteä tuvasta.
He olivat viime hetkeen saakka toivoneet saavansa nähdä, mitä
tulijoilla oli säkeissään, mutta kumpikaan ei näyttänyt aikovankaan
tuoda niitä tupaan avattaviksi. Heille kyllä vihjailtiin sinnepäin,
saapuvilla olijat ilmaisivat sen varsin selvin sanoin, Karoluskin
virkkoi lähtiessään: Teillä taitaa säkeissä olla toista ja molempaa? —
Onhan niissä! — Niin, tuota, pistäydytte kai pian katsomassa? — Saat
olla huoleti!
Mutta paljon ihmiset silti olivat nähneetkin. He saattoivat
nyt maleksia talosta taloon kertomassa, minkälaisia pomomiehiä
Edevartista ja Augustista oli paisunut: Kummallakin oli taskukellot ja
kultasormukset, hienot mustat verkavaatteet ja hattu toisella korvalla.
Päivät menivät menojaan. Ne olivat iloisia päiviä tuossa pienessä
kodissa, oikeaa juhla-aikaa. Kleivan Josefina sai heti ruveta neulomaan
vaatteita Edevartin kummallekin sisarelle, vanha isä sai uuden takin
ja vielä muutamia setelirahoja sen taskuun, ja Joakim sai loput
saatavansa. Edevart ei ollut enää hänelle äyriäkään velkaa. Ja Edevart
omisti yksinään Doppenin.
Veljesten kesken tilinteko ei tietystikään sujunut ilman näykkimistä
ja kinastelua. Kummatkin kiivastuivat, eikä kummankaan auttanut olla
puolustamatta kunniaansa, kun vielä sattui niin, että Kleivan Josefine
oli kuuntelemassa ja sanoi sanansa joukkoon. Miksi ison veljen pitikin
ruveta tekemään selvitystä kolmannen kuullen? Kai vain siksi, että
muutkin kuulisivat. Mutta Joakim piti varansa. Saamamies Joakim istui
tuossa pisamaisena ja surkean laihana ja velttona eikä voinut ymmärtää
mokomaa häpeällistä tarjousta, että veli yritti tyrkyttää hänelle
muutamia seteleitä.
Mitä sinä tarkoitat?
Olen tämän verran velkaa sinulle.
Pöllö! sanoi Joakim yksinkertaisesti.
Ota rahat. Siinä on loput siitä, mitä lainasin sinulta.
Etpähän lainannut mitään. Sain nuotan sinulta. Ja lähetithän minulle
Fosenista rahakirjeen.
Edevart sysäsi setelit luotaan: En minä aio ruveta istumaan tässä
kaiken päivää kuin apina ja repimään leukojani sinun kanssasi!
Ja vihdoinkin viimein Joakim otti rahat, mutta näytti olevan
aivan oksentamaisillaan. Ei hän aikonut hellittää noin vain, vaan
hautoi jotakin mielessään. Äkkiä hän sanoa pamautti purevasti ja
häikäilemättä: Tervetuloa Amerikasta!
Se sattui. Kleivan Josefine kumartui työnsä puoleen vetäen suutaan
hymyyn.
Koko kylän väki oli kuullut Edevartin aikoneen lähteä pitkälle matkalle
— mutta siitä ei ollut tullutkaan mitään, kaikki oli ollut pelkkää
pöyhkeilyä ja suurentelua, vai mitä? Josefine kohotti päätään työstään
kuullakseen paremmin.
Edevart näytti hetken ikään kuin nieleskelevän, vaikkei hänellä
ollutkaan mitään suussaan: Sika söi eväät.
Joakim: Niinpä niin, sika söi eväät. Taisi ruveta jänistämään.
Vai jänistämään? Ole huoleti, kyllä olisin uskaltanut. Mutta uskonpa
tehneeni viisaammin näin.
Miten niin? Joakim ei ollut ymmärtävinään.
Itsehän olet nähnyt, mitä minulla on säkeissäni. Ja veneessä on vielä
enemmän.
Kleivan Josefinestakin tuntui kai siltä, että hänen oli ruvettava
välittämään, joten hän virkkoi: Sinulla on kai pirtojakin?
On minulla veneessä pirtoja, harvempia ja tiheämpiä, mitä numeroa vain
tahdot.
Mutta sinähän, Edevart, olet oikein pomomies! Oli siunattu asia, että
tulit. Sillä sen perästä kun Gabrielsen löi rukkaset pöytään ei ole
tahtonut saada yhtään mitään.
Minulla on nelihanka lastissa ääripuuta myöten, virkkoi Edevart.
Pitäisi siitä joksikin aikaa riittää tavaroita poldenilaisille.
Mistä olet saanut ne? tutkaili Joakim.
Mistäkö saanut? Tavaratko?
Niin, sillä ethän ole vain varastanut niitä jostakin?
En viitsi kuulla sinua!
Sillä silloin joudut tiilenpäitä lukemaan! jatkoi Joakim. Ja kun
sinulla sitten on kädessä ruunun hansikkaat, niin jopa tulikin kaunis
mies kotiin!
Kleivan Josefine hymyili jälleen sovitellen. Mutta ei kai sinulla ole
siivilöitä?
Vai ei ole! Tule katsomaan veneestä!
Sinä olet merkillinen mies! Olen ollut pahemmassa kuin pulassa, lehmä
poiki tässä tuonnoin, eikä minulla ollut siivilää... Ja nyt Josefine
tahtoi auttaa Joakimiakin, joka oli joutunut huonommalle puolelle ja
näytti olevan harmista pakahtumaisillaan: Niin, niin, mutta Joakim on
myös tehnyt jotakin.
Edevart: Kai maannut mädänneine nuottineen Vesteraalenissa.
Ei. Hän on lohkaissut paaden toisensa perästä kalliosta ja tehnyt
niistä kiviportaat. Se on hänen uusin työnsä.
Vai niin! Ilmankos onkin käynyt niin pyöreäposkiseksi! virkkoi Edevart
äärettömän ivallisesti. Hyvää ansiota!
Josefine ei hellittänyt: Ja kunhan ennättää kulua tämä talven häntä ja
nurmi alkaa vihoittaa, niin saat nähdä, mitä kaikkea Joakim on tehnyt:
Väänsi kaikki kivet niitystänne ja käänsi turpeet nurin ja teki koko
alan pelloksi.
Ja kylvi suoloja vakoihin? lisäsi Edevart.
Älä viitsi välittää hänestä! neuvoi Joakim Josefinea. Mutta Josefine
ei ollut suinkaan typerä ihminen, ei sinnepäinkään. Työteliäänä ja
rivakkana naisena hän oli tullut kahden vuoden aikana panneeksi
merkille, kuinka tarmokkaasti Joakim oli raatanut uudisviljelyksellään.
Hän ylisti tätä siitä pilviin saakka: Joakim oli raivannut lisää yhden
lehmän heinämaat heidän pienelle maatilkulleen. Enkä edes ymmärrä,
miten tulit siihen ryhtyneeksi, hän loppujen lopuksi sanoi Joakimille.
Joakim: Luin siitä Lofooteilla lehdistä.
Niin, sinähän luet lehtiä ja kirjoja ja tongit ja tutkistelet niitä,
myönsi Josefine. Siinä nyt kuulit, Edevart.
Edevart vastasi yliolkaisesti, ettei hän tuhlaa aikaansa mokomaan.
Hänellä on parempaakin tekemistä. Ja Joakim sanoi lopuksi tuvasta
lähtiessään: Että viitsitkin haastaa mokomalle! Hänhän ei erota
kunnolla iitä ässästä!
Tupaan jääneet alkoivat puhella kylän oloista. Josefine tunsi joka
ihmisen ja tiesi jokaisesta kertoa jotakin. Mitä, kysyikö Edevart
Ragnasta? Eikö hän siis ollut kuullut...? Kyllä, kyllä Ragna oli
naimisissa Teodorin kanssa, ja heillä oli kaksi lasta. Eipä heidän
oloaan ja elantoaan käynyt kehuminen; heillä ei ollut kuin pieni
tupapahasensa, ei pientäkään maapalaa sen ympärillä eikä elukoita,
ei edes vuohiakaan. Mutta jotenkuten olivat elää nyhjänneet päivästä
toiseen. — Vanhalle Martinukselle kuului kyllä hyvää, heitä oli enää
kolme henkeä. Hullu juttu tosin, että lehmä jäi mahoksi, mutta se oli
lihava ja hyvässä ruokossa, niin että hän saa sillä vaihdetuksi hyvän
lypsylehmän pappilasta. — Sinä kyselet niinkuin kaikki muutkin ja
tahdot varmaan kuulla jotakin Ane Mariasta. Muuta emme ole kuulleet
kuin että hän voi hyvin ja on tullut herätykseen. Ei kirjoita kovinkaan
usein kotiinsa, mutta ihmiset kertovat pastorin tuontuostakin saavan
kirjeitä vankilansaarnaajalta ja että Ane Maria on tullut tavattoman
jumaliseksi ja lukee Raamattua ja veisaa koko virsikirjan kannesta
kanteen. Mitäkö Karolus siitä sanoo? Siitä voit kysyä Joakimilta,
veljeltäsi, sillä hänhän se lukee ja kirjoittaa koko kylän puolesta,
niin melkein voi sanoa. Mutta kyllä asia on niin, että Ane Maria tahtoo
miestään luokseen, kuuluu kovin ikävöivän, ainakin kirjoittaa niin
ja sanoo, että miehen ja vaimon on oltava yhtä. Mutta eihän, Herra
nähköön, Karolusta voi pistää vankilaan, eihän hän ole ottanut ketään
ihmistä hengiltä!
Edevart: Mitä luulet Ane Marian tahtovan miehestään?
Mitäkö tahtovan miehestään?! Vai vielä siinä irvistelemään...! Ja
Josefine itsekin hymyili. Mitäpä muuta kuin tahtoisi ukkonsakin
kääntymykseen! Mutta kerronpa sinulle jotakin, mille saat nauraa!
Tiedätkö että Hosea, siskosi, tahtoo Ezran miehekseen? No niin,
sitäkään et tiedä. He ovat ihan julkikihloissa. Ja kai minä saan
ommella häähameen ja sinä saat antaa siihen kankaan!
Niinpä niin, tuumi Edevart, olisi Hosea voinut saada huonommankin
miehen kuin Ezra.
No varmasti! Ja poika kun ostaa paukautti Karolukselta peltopalstan ja
takamaata. Varmaan aikoo rakentaa sinne. Kunpa sitten olisi onnea!
Ja Josefine nyökkäsi syvämietteisesti.
Mitä sinä tarkoitat?
Ei, en minä sano sen enempää. Mutta asiassa on se mutka, että samaan
maapalaan kuuluu se pohjaton rimpikin, johon laivuri Skaaro upposi.
Edevart: Hullu mies, se Ezra, kun menee ostamaan...
Josefine: Ei hän olisi tahtonutkaan ostaa sitä, mutta Karolus ei
myynyt peltoa erikseen, vaan suon piti seurata kauppaa. Karolus tahtoi
päästä suostaan eroon pelillä millä tahansa, eikä ihmekään, kun se oli
johtanut hänen vaimonsa onnettomuuteen.
Tiedätkö, paljonko Ezra maksoi?
En tiedä. Mutta sanovat Karoluksen antaneen sen huokealla.
Olisi voinut yhtä hyvin ostaa minulta. On minullakin tila, Trondheimin
puolessa.
Josefine pyöritti päätään: No ei tässä maailmassa! Onko sinulla ihan
oma talo?
Edevart pöyhistihen. Eikä olekaan ihan kaikkein pienimpiä, vaikka itse
sanon.
<tb>
Talven mittaan toverukset kuljeskelivat verkalleen tavaroineen koko
kotipitäjän ja muutamia naapuripitäjiäkin ristiin rastiin. He myivät
yhtä ja toista; ostohalu oli kyllä ihmisillä hyvä, mutta rahat vähissä,
ja heille täytyi antaa aika paljon velaksi siihen saakka, kunnes miehet
tulisivat kotiin Lofooteilta. Jonkin aikaa ihmiset kävivät ahkerasti
Ytrepoldenissa, mutta kun kevät alkoi tehdä tuloaan ja jäät lähtivät,
toverukset soutivat uivan kauppansa Indrepoldeniin aivan venetalaisiin
kiinni ja köyttivät sen rantaan mahdottoman lujaan ankkurilla ja vielä
kahdella, kolmella köydellä. Kalastajien palatessa Lofooteilta ei
Teodor malttanut olla sanoa sutkauttamatta, kun vene oli noin lujasti
köytetty kiinni: Katsokaapas Edevartin kaljaasia, taitaa odottaa
myrskyä täällä meidän Atlantilla!
Ja nyt kauppamiehet lähtivät ympäri kyliä karhuamaan saataviaan. He
saivatkin niistä perityksi suurimman osan, joten saattoivat sitten
taas kävellä mahtavina miehinä takin povi pullollaan, paksu lompakko
povitaskussa. Se tuntui Edevartista hyvältä, hän ei valitellutkaan,
vaan lähetti etelään rahakirjeen ja tilasi uusia tavaroita entisten
tilalle. Häneen näytti menneen erinomainen toimeliaisuuden ja ripeyden
henki; mutta saatuaan kaksi suurta laatikollista Trondheimista häntä jo
alkoi ihan huolestuttaa, miten selviäisi paljoista tavaroistaan.
Rakenna itsellesi oma kauppa tänne näin ja myy tavarasi siinä! neuvoi
August, joka aina keksi uusia ajatuksia.
Älä hupsuttele!
Mitä hupsuttele? Etkö sinä voi yhtä hyvin pitää kauppaa Poldenissa kuin
Gabrielsen, joka piti liikettään sellaisen mutkan takana ja meni nurin?
Se sinun juuri pitää tehdäkin! Pistä sinä vain kauppa pystyyn!
Edevart vastasi, ettei hän aio ryhtyä mokomaan uhkayritykseen.
Hänen kotinsa alkoi muuttua väen kokoontumispaikaksi. Poldenilaisilla
ei ollut liikoja iloja eikä ajanvietteitä valittavana, ainoa oli ollut
vanha ofotilainen, joka kuivaili kalalastiaan Vaagenissa, mutta hänkin
oli tullut joka vuosi aina uudestaan eikä siis ollut enää uutuus eikä
mikään. Muuten päivät menivät tasaista menoaan, mitään merkittävää ei
tapahtunut. Joakim muokkasi ja kylvi maataan, Ezra raatoi kuin orja
uudispaikallaan ja alkoi laskea kivijalan perustuksia sekä suunnitella
talonpaikkaa. Silloin oli mukavampi pistäytyä kauppamiesten puheilla.
Olihan Edevartin vanha isä jumalinen ja kovin hiljainen mies, mutta
muuten sopuisa ukko, ei näyttänyt panevan pahakseen, vaikka hänen
kodissaan oli vieraita. Varsinkin tuli väkeä pyhäpäivisin kirkonmenojen
päätyttyä. Silloin monikin naapuri löysi tupaan pohtiakseen
kirkonmäellä kuulemiaan uutisia. Kaikki tahtoivat tietää, mitä nämä
kauppamiehet tuumivat asioista; nämä olivat toki miehiä, joilta saattoi
kysellä uudesta tähdestä, joka hiljakkoin oli löydetty taivaalta, tai
Saksan ja Ranskan sodasta. Olihan Edevartilla omaisuutta, rahaa ja
tavaraa, hän oli ollut jahdin laivurinakin ja "pantuna paljon päälle".
August puolestaan oli matkustanut maailman ympäri. He olivat kumpikin
koko miehiä mielestään, August varsinkin. Kun Teodor — sama mies,
jolla oli kohju ja joka muuten ei ollut yhtään mitään — yritti ruveta
virnistelemään jollekin Augustin jutulle, hänen suunsa tukittiin oitis.
Edevart puolusti toveriaan, kehui tätä, kysyi neuvoa kaikkien kuullen
herättäen kaikissa kunnioitusta tätä kohtaan. Teodorin oli viisainta
pitää suunsa kiinni, suutari pysyköön lestissään!
Edevart salli toverinsa kertoilla elämästään, rohkaisi häntä tekemällä
väliin innostuneen kysymyksen ja nyökäten hyväksyvästi, keskeyttämättä
edes silloinkaan, kun tämä valehteli niin, että suuret korvat
heiluivat. Augustilla riitti kertomista pyhäilloiksi koko kesän ajaksi,
maksoi todellakin vaivan olla kuulemassa! Se vain jäi hämäräksi, missä
August oli oppinut soittamaan hanuria, eikä hän suinkaan pyrkinyt
hajottamaan olemustaan ympäröivää salaperäisyyden sädekehää. Hän kertoi
puista, joiden lehdet olivat silkkaa hopeaa, sekä kuinka mannaa satoi
taivaasta kuin vettä; laivoista, joissa oli kaksitoista mastoa, sekä
ihmisistä, joilla oli vihreä naama ja jotka elivät neljänsadan vuoden
vanhoiksi.
Oletko itse nähnyt sellaisia? kysäisi Teodor.
Olenko muka nähnyt — August oli toki nähnyt kummempiakin! Puhuttiinpa
mistä maailman maasta tai kuningaskunnasta tahansa, varmasti August
ne tiesi ja tunsi. Edevart itse oli pidellyt käsissään avainrengasta,
jossa oli kahdeksan avainta, mitkä olivat peräisin Intiasta. Eikö asia
ollut niin?
Edevart nyökkäsi.
Niin, ja sinä olet nähnyt minut ihan köyhänä, kun olin ollut
haaksirikossa ja menettänyt kaikki, mutta ei kestänyt montakaan päivää,
ennen kuin vein kokonaisen varaston helmiä ja jalokiviä Levangerin
markkinoille, ja papit ja tuomarit vain kumartelivat. Senhän tiedät,
Edevart?
Edevart nyökkäsi.
Teodor: Sitä minä en vain ymmärrä, mistä sinä sait kaikki nuo tavarat!
August pysytteli vaiti salaperäisen näköisenä, mutta joku toinen
kuulija ehätti sanomaan: Niin, tietysti sinun pitäisi saada urkituksi
se tietoosi, mutta eivätpä tulleet ne kalat! Ja August oli kuin Herran
kukkarossa. Hän ei suinkaan suistanut kultaista suutaan, vaan päästi
mielikuvituksensa hillitönnä laukkaamaan. Herra nähköön, sitä vasta
kelpasi kuulla! Ja Edevart salli ystävänsä viettää riemuvoittojaan.
Mikä sen Intian kuninkaan nimi taas olikaan? kysäisi Edevart. Hän
kysyi vain siksi, että poldenilaiset saisivat kuulla eriskummaisen
intialaisen nimen.
Mutta August muisteli mielessään: Oliko se Ahab? En oikein muista.
Kuinka voisin muistaa kaiken maailman kuninkaat ja kansat, jotka olen
nähnyt? Se ei mahdu yhden miehen pääkoppaan. Mutta johdatitpa mieleeni
jotakin, mitä tapahtui kirkkaana kuutamoyönä siellä missä Pretoria ja
Columbia yhtyvät —
Niin mitkä yhtyvät? kysyi Teodor.
Etkö osaa pitää suutasi supummassa! tiuskaisi joku harmistunut
kuuntelija Teodorille.
Kysyin vain, mitkä ne yhtyivät.
Pretoria ja Columbia. Kaksi suurta jokea. Ne ovat kumpikin laajoja
kuin oikea meri ja syöksyvät vastakkain kuin olisivat kiukuissaan
puskusilla. Pauhu kuuluu penikulmakaupalla sisämaahan, ja ilma on
vaahtoa ja kuohua niin sakeana, että sillä paikalla on ikuinen
auringonpimennys. Nyt Teodor voisi kysyä, mistä ihmiset siellä saavat
valoa. Ja tavallasi oletkin oikeassa. Mutta heillä on ainoastaan
kuunpaistetta. Mutta sellaista kuunpaistetta, että se on ihan
toisenlaista kuin meidän, niitä ei voi verratakaan keskenään sillä se
on kirkasta kuin meillä kirkkain auringonpaiste. — Siellä minä jouduin
kävelemään kullassa.
Kullassa? huudahti Edevart itsekin innostuneena.
Niin, hyvä ystävä, ihan puhtaassa kullassa! En aluksi ymmärtänyt
sitä, mutta kun tulin katsoneeksi maahan, niin eivätkös saappaani
olleet yltyleensä kuin kullatut! Koetin ravistella ja iskeä kantapäätä
tantereeseen, mutta kultaus ei vain lähtenyt. Silloin ymmärsin, mitä
oli tehtävä. Lähdin niiltä jalkojeni sijoilta kahlaamaan joen yli
laivaan, ja heti kun olin laivaan päässyt, ilmoitin asian kapteenille.
Mutta kukaan ei olisi uskonut sanojani, jolleivät olisi nähneet minun
saappaitani.
August lopetti. Kuulijat odottivat henkeään pidätellen jatkoa. Mutta
miten sitten kävi?
Mitenkö kävi? Eipä juuri mitenkään, kapteeni ei, kuten toisetkaan,
halunnut lähteä yön selkään mukaani. Seuraavana päivänä lähdimme sinne
viivana, mutta silloin kulta oli hävinnyt.
No mutta jopas oli kova onni! tokaisi Teodor härnäillen. Et siis
hyötynyt tuon vertaa koko jutusta?
August katsoi jäykästi Teodoriin ja virkkoi: Vai niin sinä luulet!
Niin, mitäs meidän pitäisi luulla? ihmetteli toinen antaen toisen
omahyväisen varmuuden vetää itseään nenästä.
Ei nähkääs, en minä sentään ole niin suuri tomppeli kuin te luulette.
Kun ei herrojen kelvannut oitis lähteä mukaani, ajattelin asiaa koko
yön, ja aamulla neuvoin heidät kaikkiin mahdollisiin muihin paikkoihin,
mutta en sinne, missä kultaa todella oli.
Ethän suinkaan! kuului sieltä täältä kuulijoiden parvesta.
Vai en minä muka...? Kulta oli minun, niin että mitäpä hänestä jakamaan
kaikkien kanssa. Suurkiitosta vain! Puhukoot muille nuoremmille.
Joku joukosta myönsi Augustin tehneen oikein, he itsekin olisivat
tehneet samoin. Mutta väsymätön Teodor ei voinut olla huomauttamatta:
Miksi sitten ilmoitit kapteenille asiasta?
August vastasi hyvin vakavasti: Se oli minun velvollisuuteni.
Pitkä äänettömyys. Jokainen oli vaipunut ajatuksiinsa. Sieltä siis
August varmaankin aina sai varoja pahimpaan hätäänsä, siinä oli
kyllin selitystä siihen, että haaksirikkoutunut merimies saattoi
saada timanttivaraston Levangerin markkinoille vietäväksi! Peijakkaan
August! Hänellä oli siis tuo varma paikkansa, jossa hän oli astunut
kultaläjään; se oli totinen tosi, hän oli tullut ilmaisseeksi
salaisuutensa!
Mutta löysitkö itse sen paikan vielä uudelleen?
Ole huoleti!
Niin, niin! Tuhannen tulimmaista tuota Augustia, kyllä hänellä oli
päässään muutakin kuin täitä! Mutta kuitenkaan kaikitenkaan hänen
kertomuksensa eivät tuntuneet ehdottoman luotettavilta. Olisipa hänellä
ollut ne saappaat! Entä mihin ne sinun saappaasi joutuivat? kysäisi
joku kuulijoista.
Saappaatko? Ne minä annoin kapteenille. Annapas minulle nuo saappaat,
August! hän sanoi minulle englanniksi.
Terveenä pitääksenne! minä vastasin samoin englannin kielellä. Mutta
sen päivän perästä minun ei tarvinnut sormellanikaan koskea mihinkään
työhön, ja söin joka kerran kapteenin pöydässä.
Jälleen pitkä äänettömyys. August itse oli vaipunut ajatuksiinsa ja
istui kädet ristissä. Äkkiä hän ravisti päätään ikään kuin omien
muistojensa valtaamana ja virkkoi: Kapteeni myi sitten saappaat
Sacramentossa ja sai kokonaisen veneellisen rahaa siitä kullasta, joka
oli niissä tallukoissa. Siinä vasta oli saappaat! Kaikki kaupungin
kultasepät lyöttäytyivät yhteen ostaakseen ne.
Missä ihmeessä maailman kolkassa tämä tapahtui?
August katsoa muljautti kuulijakuntaansa alta kulmien ja vastasi
viekkaasti: Tekisikö mielenne tietää?
Eihän toki, kuka olisi voinut odottaakaan, että hän ilmaisisi
salaisuutensa heille. Silloinhan kuka tahansa saattaisi mennä paikalle
kaivelemaan hänen kultakasaansa; ainakin Teodor voisi rahanhimossaan
lähteä suinpäin matkaan, mokomakin ahmatti!
Mutta oletko käynyt siellä useamminkin vai sen ainoan kerran vain?
August: Kävin minä siellä kerran senkin perästä ja lähden taas,
kun tulee pakko. Mutta ottakaa toki huomioon, ettei siihen
paikkaan noin vain milloin hyvänsä... Ei sinnepäinkään. Siinä
maassa ei asukaan oikeita siivoja kristittyjä, vaan metsät ovat
murhamiehiä ja villipetoja sakeanaan, niin että aina on oltava sydän
kintaanpeukalossa. Ei tahdo kieli kääntyä kertomaan sitä surkeutta,
mutta sellainen on niiden koirankuonolaisten tapa, että iskevät kuin
haukka kristityn ihmisen niskaan ja nitistävät hengiltä. Siinä koko
temppu! Ja sitten syövät makeihin suihinsa.
Syövät — mitä? Miehenkö?
Ei kuin pataan kiehumaan vain — ja sitten pistävät poskeensa.
Oletko itse ollut näkemässä? kysyi Teodor nousten kävelemään. Hän ei
tuntunut enää jaksavan pysytellä paikoillaan.
August: Kun kerran kysyt, niin vastaan, että olenpa niinkin. Mentiin
kaverin kanssa laivasta maihin, silloin oltiin parhaillaan helmiä
lastaamassa. Palmuja ja viikunoita ja kaiken maailman hedelmiä oli
joka puolella ympärillä. Mutta eikös silloin lähätä siihen villejä —
heitä oli vähintään kymmenen miestä — ja kaikki tarrasivat kaveriini
kiinni. Minuun eivät tohtineet kajota, sillä minulla oli revolveri
kädessä. — Mitäs te oikein tahdotte? kysyi kaverini. — Ou-aa! Ou-aa!
vastasivat villit, mikä merkitsi sitä paljon että henki pois. —
Taidattekin olla roistoja ja ryöväreitä! ärjäisi kaverini, sillä ei
hän pelännyt, ja iski lähintä villiä nenään, niin ettei jäänyt kuin
reikä jäljelle. Sen näin omin silmin. Mutta minkäpä ylivoimalle mahtoi;
ne pakanat rupesivat takomaan häntä kurikoillaan päähän, eikä siitä
ollut hitustakaan apua, että hän selitti heidän olevan maantierosvoja
ja sikoja. Silloin minä ammuin yhden joukosta. Mutta siitä toiset
vähät välittivät, sillä heitä oli niin monta. Kaveri huusi, että
lyövät kovasti, hän huusi, että koskee vietävästi. Silloin ammuin
toisen villin, mutta nyt he saivat hänet sakilla maahan alleen, enkä
uskaltanut enää ampua, sillä olisin voinut satuttaa kaveriin. Hetken
perästä hän oli kuollut. Silloinkos ne villit paholaiset hyppimään ja
loikkimaan iloissaan, enkä minäkään olisi selvinnyt hengissä, jollen
olisi koko ajan kävellyt takaperin revolverinpiippu heihin päin, kunnes
pääsin takaisin laivaan. Mutta sitten lähdettiin laivasta mies kuin
mies aseet kädessä, kiukkuisina kuin paholaiset ja hyökättiin villien
leiriin. Mutta tultiin liian myöhään. Kaveri oli jo lihoina padassa
kiehumassa.
Kuulijoita puistatti, ja vanha isä kysyi levottomana: Mutta ammuitko
sinä heitä, August? Et suinkaan sinä ampunut heitä kuoliaaksi?
August: Mitäpä semmoisille villeille muutakaan? Ne olivat pakanoita.
Niin kyllä, virkkoi vanhus, mutta olihan heilläkin kuolematon sielu.
... heidän sieluaan tietäköön, en minä ainakaan. Mutta en minä
ampunutkaan niitä lurjuksia kuoliaaksi, käsiin vain ja sormiin ja
jalkoihin, niin ettei heillä pitänyt olla valittamista.
Sen minä sinusta uskoinkin!
Ja vanhus nyökytti päätään tyytyväisen näköisenä.
Edevart huomasi kyllä toverinsa syöttävän kuulijoilleen paksua
pajuköyttä, hän huomasi sekä Teodorin että Ezran, jopa Joakiminkin
kuuntelevan hieman epäilevän näköisenä. Hän virkkoi: No kyllä sinä
August oletkin ollut monessa liemessä! Kukapa meistä sinun teitäsi
tutkimaan!
August pisti kädet niskaansa haukotellen välinpitämättömästi. Hän
ei huolinut vastata, ettei siinä ollut mitään kehumista. Hänhän
oli tottunut sellaiseen. Ei tuntunut olevan hullummaksi, vaikka
väkivallantyöt ja murhat ja verilöylyt väliin keskeyttivätkin
arkipäivien yksitoikkoisuuden. Ja pian kai tästä oli taaskin tehtävä
pikkuinen matka maailman ympäri ja käytävä katsomassa omaisuutta, jota
hänellä oli useassakin paikassa.