I
Höyrylaivassa oli vain muutamia matkustajia hajallaan siellä täällä
kannen alla. Oli kylmä, matkamiehet istuivat vilusta hytisten nurkkiin
ja soppiin painautuneina; muutamat olivat merikipeinä, mutta koettivat
sitä salata. Toiset taas eivät tunteneet merikipua lainkaan ja
kehuskelivat sillä jokaiselle, joka vain viitsi kuunnella. Edevart
laskeutui kannen alle.
Kolme miestä pelasi korttia pienistä panoksista, naureskellen ja
rupatellen ja läiskyttäen lehtiä pöytään. He istuivat säkeillä ja
laatikoilla, ja heillä oli pöytänä kumoon kaadettu tyhjä tynnyri. Aina
väliin he naukkasivat pullosta.
Nuori nainen, joka oli käärinyt monta villahuivia päänsä ympäri, ähki
meritaudin kynsissä kalpeana kuin kuolema. Kohta tullaan tyynempään!
rauhoitteli Edevart. Nainen katsoi häneen ilmeettömin silmin,
vastaamatta sanaakaan. Edevart istuutui naisen viereen, katseli
saappaidensa kärkiä ja mietti. Laiva alkoi nyt kulkea vakavammin, ja
nainen näytti virkoavan. He joutuivat puheisiin. Naisen matka piti
Bodøhön leikattavaksi, hänen kaulansa oli kipeä. Entä mihin sinä olet
matkalla? hän kysäisi Edevartilta. Tämä vastasi vältellen, ei sanonut
itsekään olevansa siitä vielä varma, ehkäpä hyvinkin kauas. Naisella
oli enemmän kuin tarpeeksi huolta omasta itsestään eikä hän kysellyt
sen enempää. Aika kului.
Kortinpelaajat huusivat Edevartille, kysyivät eikö häntä haluttanut
tulla mukaan? Ei, hän ei ollut tullut sitä ajatelleeksi. Vai niin,
oliko hän ehkä merikipeä? Edevart pudisti hymyillen päätään sanoen
olevansa vanha merimies. Tule ottamaan ryyppy! Edevart noudatti
kehoitusta ja sai pullosta naukun. Se oli mietoa viinaa, kukaan
ei tullut siitä humalaan. Miehet olivat etelän puolesta, olivat
olleet kalastaja-aluksissa, jotka nyt olivat käyneet Lofooteilla
ostamassa kalaa, mutta nyt olivat täyden lastin saatuaan matkalla
kuivauspaikoille. Miehillä oli palkkarahat taskussa, joten he olivat
hyvällä tuulella. He olivat matkalla kotiin, niin että kaikkien mieli
oli keveänä. Mihin Edevart oli menossa? Hän vastasi jälleen vältellen.
Niin, mihin hän tosiaankin oli menossa?
Hän oli ripustanut öljytamineensa kalastajapirtin seinälle riippumaan
ikään kuin osoittaakseen siten, ettei enää hevin aikonut niitä käyttää,
mutta oli nyt kovin epävarma itsestään. Minne hän oikein suuntaisi
matkansa? Kyllähän hän oli ajatellut asian valmiiksi ja uhannut
lähtevänsä pitkälle matkalle, mutta kun asiasta oli tehtävä tosi, hän
tunsikin epäröivänsä. Mistä hän saisi rahat pitkään matkaan? Kun kaikki
oli näin epävarmaa, hän oli tehnyt viisaasti, kun ei ollut heittänyt
juhlallisesti jäähyväisiä tovereilleen.
Mikä Edevartia oikein vaivasi? Kädet olivat isot ja vahvat, jäntereet
kaikki kunnossa, mutta mieli poissa tasapainosta. Tässä hän nyt
matkasi, tyhjänä ja kodittomana, oli vähitellen alkanut tuntea itsensä
sellaiseksi, että missä ikinä hän liikkuikaan aina hän tunsi vievänsä
juurensa mennessään.
Kortinpelaajien ystävällisyys meni Edevartiin nähden aivan hukkaan.
Häntä ei haluttanut pelata eikä hänestä ollut ryyppäämäänkään.
Lopulta miehet alkoivat arvailla, että kunhan Edevart ei vain olisi
herännyt ja lahkolainen, joten he koettivat jutella hänen mielikseen.
Korttipelistä voidaan olla eri mieltä, muutamat pitävät sitä syntinä.
Muutamat pitävät ryypyn ottamistakin syntinä, he sanoivat tuijottaen
tiukasti Edevartiin. Tämä ei tahtonut olla pekkaa pahempi, vaan hymyili
leveää hymyä sanoen, että kyllähän ryyppy hyvää tekee, kiitoksia vain
tarjouksesta! Hän sovitti toverinsa Augustin kokemukset omaan itseensä
ja selitteli liioitellen, miten hän muka oli tullut ottaneeksi päänsä
täyteen useammankin kuin yhden kerran, mutta perästäpäin oli ollut
sikamaisen paha olla. Huh! Toiset myöntelivät myhäillen ja löivät
häntä olalle. Onko sinulla kelloa vaihdettavaksi? kysäisi yksi heistä.
Edevart pudisti päätään. Miehet eivät hellittäneet niin vähällä: Mutta
kai sinulla sentään on kello? Edevart näytti. Hän luuli varmaankin
saattavansa toiset hämmästyksen valtaan, mutta sepä ei käynyt niinkään
helposti, sillä heilläkin oli joka miehellä kello, joka oli käynyt
minuutilleen monta vuotta yhteen menoon tarvitsematta kertaakaan
kelloseppää. — Keneltä ostit kellosi? — Papstilta, vastasi Edevart. —
Vai Papstilta? Niin, Papst oli kyllä kunnon ukko, hänellä oli kelloja
talarin hintaisista kaksisataa maksaviin; hän veti nenästä ainoastaan
rikkaita. — Minäkin ostin häneltä, kertoi yksi miehistä, ostin parhaan,
mitä hänellä oli, sillä on takuu koko eliniäkseni. Näytähän omaasi!
Edevart piti sitä miesten korvaa vasten, joten he saattoivat kuulla,
kuinka mainiosti se kävi, mutta ei tahtonut antaa avata sitä. Tästä
toiset loukkaantuivat väittäen: Ei tuo ole kultakello! He moitiskelivat
häntä siitä hiukan ja vetäytyivät erilleen kuin liittyen kaikki häntä
vastaan ja rupesivat sitten jälleen pelaamaan Edevartin pysytellessä
katsojana. Sitten kävi kuten tavallisesti: tuli vähän erimielisyyttä
muutamasta killingistä, ja Edevart kysäisi: Sanonko ajatukseni? —
Sano pois! vastasivat kaikki yhteen ääneen. Edevart oli hupsu sekaan
tuessaan toisten kiistaan: hän ratkaisi asian, mutta sai hävinneen
puolen vastaansa.
Aika kului.
Laiva poikkesi rantaan. Merikipeä nainen oli nyt sen verran vironnut,
että jaksoi nousta jalkeille. Hän pudisteli vaatteitaan järjestellen
niitä parhaansa mukaan, avasi sitten eväsvakkansa ja rupesi syömään
vohveleita. Edevart kävi laivan ravintolasta noutamassa kupillisen
kahvia, nainen kiitti kauniisti ja tarjosi puolestaan vohveleita.
Heidän kesken sukeutui pitkä keskustelu.
Nainen oli matkalla Bodøhön leikattavaksi. Hänen miehensä oli määrä
tulla sinne häntä tapaamaan, ei jaksanut enää olla näkemättä häntä,
miehen oli tullut häntä niin ikävä. He olivat olleet häiden jälkeen
yksissä ainoastaan muutaman viikon, sitten mies lähti jälleen
matkoilleen, kiertämään maita ja mantereita alttiina kaiken maailman
kiusauksille. Kyllähän hänellä oli vihkisormus sormessaan, mutta Herra
hänet tiesi, lienee vaikka pistänyt sen liivintaskuun — anteeksi
syntiset sanani. Mutta nyt vaimo tapaisi hänet —
Puhuessaan nainen oli purkanut huivit pois päänsä ympäriltä ja
kaulasta, ja istui siinä lopulta kasvot paljaina. Kaunis nuori nainen,
ei voinut sanoa muutakaan. Hampaissakaan ei näyttänyt olevan mitään
vikaa.
Edevart tuijotti puhekumppaniinsa ällistyneenä saaden vihdoin
sanotuksi: En tiedä oikein, mutta minusta tuntuu...?
Mattea! sanoi toinen nyökäyttäen päätään.
Todellakin, Mattea, Stokmarknesin markkinoilta, Augustin yhdenpäivän
hempukka.
Edevart ei keksinyt muutakaan, sanoa tokaisihan vain: Tässäkö siis
tavataan — kahden vuoden perästä —
Kolmen vuoden, oikaisi toinen. Tunsin sinut heti ensi näkemältä, siksi
käärin kaikki huivit pääni ympäri. Mutta sitten sinä toit kahvia ja
olit niin hyvä, eikähän minulla ole mitään selvittämättömiä asioita
sinun kanssasi. Missäs se sinun toverisi, se August on?
Sitä en tiedä, kai jossakin suurilla merillä, joka paikassa eikä
missään, vuoroin rikkaana miehenä, vuoroin köyhänä kirkonrottana.
Oliko hän minulle suutuksissaan?
Edevart vastasi: Etsimme sinua viimeisenä aamuna joka paikasta,
kopeloimme läpikotaisin koko Stokmarknesin, mutta emme nähneet sinusta
jälkeäkään.
Minäkin etsin häntä ensin, kertoi Mattea, mutta sitten en enää
ennättänyt etsiä. Niin niin, siitäkin on jo aikaa! Mitä minun pitikään
kysyä: Minne olet menossa?
Edevart: Älä huoli kysyä. Kuljen vain tuhansissa aatoksissa, niinkuin
laulussa sanotaan.
Ja rakastat sitä, jota et voi saada! jatkoi Mattea hymyillen. Vetikö
_hän_ sinua nenästä?
Matkusti pois.
Voi raukkaa! Mattean ääni kuulosti osaaottavalta. Mutta mitä sinä
suremaan, tuollainen reipas ja komea poika!
Edevart tunsi itsensä imarrelluksi: Mikä sinun kaulaasi vaivaa? En voi
huomata siinä minkäänlaista vikaa.
Kaikki sinunkin pitäisi tietää! Mattea hymyili viekkaasti.
Onko se sitten salaisuus?
Onpa hyvinkin. Ei minua vaivaa ensinkään mikään, mutta täytyi keksiä
jotakin voidakseni kirjoittaa miehelleni ja selittää, etten uskalla
antaa sitä leikata, jollei hän ole mukana.
Edevart jäi sanattomaksi ihmetellen, mitä hänen oli uskottava, mitä ei.
Kylläpä tuo kuulostaa monimutkaiselta!
Mattea tahtoi korjata äskeistä lausettaan: No niin, ei hänen sentään
tarvitse tehdä matkaa aivan tyhjän takia, ei toki. Sillä minun kurkkuni
oli kyllä kipeä silloin kun kirjoitin, ja nyt menen näyttämään sitä
lääkärille. Mutta tahdoin ennen kaikkea että hän tulisi vastaan, siitä
ei kukaan voi minua syyttää. Kaikki naapuritkin sanoivat, että varmasti
se on leikattava.
Edevart oli jo toipunut hämmästyksestään, niin että huomasi yrittää
laskea leikkiä: Vai niin, siinä tapauksessa tahdon minä olla vieressä
katsomassa, kun kurkkuasi leikataan.
Mattea: Älä tee siitä pilkkaa! Voi olla, että olen sairaampi kuin
luuletkaan.
Kaikkia puhutkin, näytät olevan terve kuin pukki, ja niin kauniskin
olet että oikein... Enpä valittaisi, jos olisin sinun miehesi.
He puhelivat vilkkaasti. Laiva oli tullut tyyneen, kauniiseen
saaristoväylään, Mattea oli hilpeä ja vilkas. He kertoivat kumpikin,
mistä olivat kotoisin. Edevart selitti, että hänellä on etelänpuolessa
talo, ja näytti kauppakirjaa. Illalla he istuivat yksissä, kunnes
vaipuivat uneen. Huomatessaan Mattean pistäneen kätensä hänen omaansa
Edevart kumartui suutelemaan kaunista naapuriaan. Kaukana riippui
seinässä kehnosti valaiseva lyhty. Siellä täällä istuskeli matkustajia
torkkuen.
Edevart ja Mattea heräsivät muutaman kerran yön kuluessa, vaihtoivat
kuiskaten sanan pari ja painautuivat lähemmäksi toisiaan. Edevart oli
kietaissut käsivartensa Mattean vyötäisille, siten heidän kummankin oli
lämpimämpi. Aamuun mennessä heistä oli tullut hyvin hyvät tuttavat.
Laivan saapuessa Bödøhön Mattea huomasi jo kaukaa miehensä
satamalaiturilla ja sanoi: Tuolla on minun mieheni. Sama Nils, jonka
kanssa olin kihloissa silloin markkina-aikaan. Rikkaan ofotilaisen
laivurin poika. Hihhih! Täytyy oikein nauraa, kun muistan, kuinka
August vimmastui!
Totta tosiaan, sama poika, joka oli saanut Augustin heiluttelemaan
leipäveistä ja riehumaan ja räiskämään. Todella suurenmoinen hetki!
Ja Mattea, senkin velho, suoriutui kolttosestaan aivan ehein nahoin,
vannoipa jälkeenpäin vielä kalliin valankin, että on Augustin oma
elämänsä loppuun saakka!
Mitä luulet, tapaammeko enää koskaan? kysyi Mattea Edevartilta.
Tämä oli kai pelkkä kohteliaisuus, joka ei merkinnyt yhtään mitään,
mutta viime hetkessä Mattea sai haparoiduksi Edevartin käden omaansa.
Se vaikutti. Edevart tunsi joutuvansa päästään pyörälle ja sopersi:
Voinhan minäkin tulla tässä maihin!
Hänellä ei ollut minkään valtakunnan suunnitelmaa, ei mitään varmasti
ajateltua eikä päätettyä, joten siis mikään ei liioin estänyt häntä
noudattamasta jo heti ensimmäistä päähänpistoaan. Kevytmielisesti, sen
enempää asiaa harkitsematta hän osti kiireen kauppaa matkalipun ja meni
maihin.
Tämä oli pelkkä päähänpisto — siitä tuli kuitenkin Edevartin elämässä
merkittävä tapaus.
<tb>
Nils oli aluksi hiukan nolona nähdessään Edevartin: Stokmarknesissäkö?
Ahaa, silloin! — Niin, etkö muista, sanoi Mattea, sitä mieletöntä,
jolla oli kultahampaat? Hahhahhaa! Oli totisesti kuin päästään
paleltunut.
He kävelivät kaupunkiin päin kysellen ja rupatellen, pysähtyivät
majatalon edustalle ja menivät sisään kaikin kolmisin. Mattea kävi
lääkärissä; Herran kiitos, ei tarvinnut toimittaa leikkausta, mutta hän
sai tippoja ja hyviä neuvoja ja oli siitä kovin iloissaan. Nilsillä oli
suunnitelmansa valmiina: Edevart ja hän lyöttäytyvät yhteen ja rupeavat
yksissä käymään kauppaa; Edevartillahan oli etelän puolessa talo, he
saisivat sitä vastaan tavaraluottoa kuinka paljon tahansa. Hänellä,
Nilsillä itsellään oli rikas isä, ofotilainen laivuri, mutta ukosta ei
tahtonut saada puserretuksi irti yhtään mitään.
Tuuma ei Edevartista ollut hullumpi, ei suinkaan, tuntui oikein
mukavaltakin istua vain tässä äveriäänä, rahakkaana miehenä, myöntäen
tai kieltäen, miten mieli teki. Mattea katsoi häneen puhellen
innokkaasti asian puolesta, ihan näytti siltä kuin tämä olisi tahtonut
hänen pysyvän läheisyydessään ja ollut häneen mieltynyt.
Minä ajattelen asiaa, sanoi Edevart.
Hän ajattelikin sitä. Mutta kun otti kaiken huomioon, niin miksi hän
olisi lyöttäytynyt yhteen toisen kanssa kulkukauppiaaksi? Nils oli
valittanut luoton puutetta, hänen tavaransa olivat melkein lopussa,
kohta jo näkyi pohja säkistä. Mitä se Edevartia liikutti? Eikö hän
itse voinut käyttää pikku taloaan hyväkseen antamalla sen tavaroiden
pantiksi ja ryhtyä käymään kulkukauppaa omin päin? Siinä oli hyvä
tuuma. Mattea selitti selittämästä päästyäänkin, että Nilsillä oli
kokemusta, mies kun oli kulkenut kaupalla jo kaksi vuotta. Edevart veti
suutaan hymyyn, ei hänkään ollut ensi kertaa pappia kyydissä, oli ollut
hyvässä koulussa, itse suuren Knoffin palveluksessa Fosenlandetissa.
Mattea: Mutta Nilsillä on vakituinen reittinsä, hän tuntee taloissa
jokikisen ihmisen ja tietää, miten kullekin on puhuttava. Ja onhan
hänellä sitä paitsi isänsä turvana.
Iltapäivällä Nils lähti Bodøn kaupungin kauppiaiden puheille,
hankkimaan näiltä uusia tavaroita pahasti vajenneeseen säkkiinsä.
Jäädessään Edevartin kanssa kahden Mattea taivutti tämän tuumaansa —
taivutti ihan lopullisesti, niin ettei mies voinut enää peruutua. Se
nainen oli kuin rautaa. Mutta Edevart ei myynyt itseään eikä tehnyt
sillä kertaa tyhmyyksiä, sillä hän ei nyt ollut rakastunut. Kun Nils
tuli kotiin ja sai kuulla iloisen uutisen, Edevart aivan kuin kaasi
kylmää vettä miehen niskaan nyökäyttäen päätään ja sanoen: Meidän pitää
tehdä paperi. — Mitä varten paperi? — Edevart vain nyökkäsi uudelleen.
He menivät asianajajan puheille ja teettivät tällä muodollisen
sopimuksen. Edevart piti puolensa: talo oli hänen, hän siis hankki
luotonkin, Nils pääsi yritykseen mukaan vain kuin hänen palvelijanaan.
Voi, voi kuinka vihainen Mattea oli! Mokoman sopimuksen saat paikalla
polttaa! hän sähähti miehelleen.
Edevartilla ei ollut mitään sitäkään vastaan, Mattean tungetteleva
ystävällisyys alkoi jo tympäistä. Hän muisti, kuinka tämä oli kolme
vuotta sitten lähtenyt salaa tiehensä vieden mennessään Augustin
kultasormuksen ja kellon.
Polta pois paperi! Kernaasti minun puolestani!
Ei! Ei toki! Nils ei polttanut paperia. Heidän piti pysyä ystävinä,
ehkäpä aika toisi neuvon tullessaan. Ei taitaisi kestää kauankaan,
ennen kuin hän, Nils, voisi lunastaa itsensä itsenäiseksi
sopimuskumppanistaan.
Kulkukauppiastoverukset varasivat mukaansa tavaroita kaupungin
kauppiailta ja lähtivät sitten kumpikin taholleen. Edevart nousi
vuorolaivaan ja matkasi etelään päin Helgelandiin. Meni kimssuineen
kamssuineen maihin pienessä laiturissa koettaakseen onneaan siellä.
Oli varhainen kirkas aamu, maa lumen peitossa; laiturilta vei pieneen
kauppapaikkaan polku ja leveä ajotie kauemmas kylään. Edevart pysähtyi
pienen puron partaalle katselemaan jääkuoren alla sykkivää vesisuonta
ja kuuntelemaan sen alakuloista solinaa; myöhemmin päivällä hän
huomasi, että lumesta kohoaviin pajupensaisiin alkoi puhjeta kissoja.
Hän ymmärsi tuon kaiken, ne olivat lapsuudesta tuttuja asioita, jotka
koskivat hänen sydämeensä. Hän oli vielä niin turmeltumaton.
Kauppa alkoi käydä kohtalaisesti. Edevart painautui etelään päin,
kauppasi taloihin kankaita, kengännauhoja ja muita välttämättömiä
tavaroita ansaiten siten elatuksensa ja vähän enemmänkin. Säkki kävi
yhä kevyemmäksi, ei ollut enää liian painava. Tämä oli oikein hänen
mieleistään työtä, sai kulkea tai pysytellä paikoillaan, miten vain
mieli teki. Isossa kylässä hän saattoi viipyä päiväkaupalla ja käydä
kauppaa koko ympäristön kanssa, ja hänen lompakkonsa alkoi jälleen
vähän kerrassaan lihoa. Kaikki pitivät nuoresta, hauskan näköisestä
pojasta, joka käyttäytyi hyvin, oli kohtelias ja hyvänluonteinen ja
helpotti hinnoistaan, niin ettei hänen tarvinnut maksaa juuri mitään
asunnosta eikä ruoastakaan. Totta tosiaan, Edevart ei ollut koskaan
ollut niin hyvillä päivillä kuin nyt, ei edes jahti _Herminen_
laivurina ollessaan.
Hän lähetti Bodøn kauppiaalle lyhennyserän velastaan, ja kuitenkin
hänelle jäi vielä käteistä. Kotiin hän lähetti isälle talarin tai pari
aina jonkin ajan kuluttua. Nilsistä hän ei kuullut mitään.
Edevart kulki kulkemistaan. Kevät teki tuloaan oikein todenteolla,
keli alkoi olla lopuillaan ja tiet rupesivat upottamaan, niin ettei
niitä myöten tahtonut päästä mihinkään. Hän ajatteli hankkia veneen,
mutta tuuma sai jäädä siksi, kunnes hän olisi saanut enemmän varoja
kokoon. Tultuaan myöhään alkukesästä Fosenlandetiin hän tuumi
pistäytyä ohimennen Doppenissa, mutta luopui siitä tuumasta. Mitäpä
uutta näkemistä hänellä olisi ollut kauppapaikalla tai iloakaan niin
kauan kun Doppen oli pantattuna eikä vielä lunastettu. Nilsin, senkin
hyväkkään, olisi pitänyt lähettää rahaa; mikähän siinä oikein oli
vikana, kun ei niitä kuulunut? Tähän mennessä hänen olisi pitänyt saada
suurin osa tavaroistaan myydyksi, sillä Edevartin oma säkki oli jo
melkein tyhjä, hän ei enää kantanut sitä selässäänkään, vaan kainalossa
kuin myttyä ainakin.
Hänen matkansa johti laivuri Noremin talon ohi. Koira ärähti
haukkumaan, joku lienee ollut ikkunassakin, niin ettei hän päässyt
huomaamatta ohi. Hän mietti lyhyen tuokion, siivosi sitten kuraiset
saappaansa lumella ja kävi sisään. Siinäkös ihmeteltiin ja
taivasteltiin kun tulija tunnettiin, kysymyksistä ja vastauksista ei
tahtonut tulla loppua, oltiin kovin ystävällisiä ja laskettiin leikkiä.
Mitä hän oikein kanneksi kainalossaan? Vai niin, vai oli hänestä
tullut kauppamies? Ei kuin kauppa käymään ja paikalla, eukko tarvitsi
ihan välttämättömästi neljä kyynärää värillistä karttuunia uudeksi
ristiäishameeksi — eikö Edevart nähnyt, miten paksuksi tämä oli käynyt!
Norem oli karvainen kuin kyöpeli, koko pää villava kuin harmaalla
lampaalla, mies syntisemmän ja tyytyväisemmän näköinen kuin konsanaan.
Ei hän itse eikä kukaan perheestäkään tiennyt, että hänen kielensä
päähän ilmestynyt valkoinen täplä oli kovin vaarallinen. Siinä piili
kuolema. Mutta siitä ei kukaan tiennyt mitään.
Edevart sai kuulla seudun asiat pitkin ja poikin. Hän sai kuulla
Knoffista ja tämän suuresta kauppapaikasta, kivisestä satamalaiturista,
kaupasta, irtisanotusta työväestä ja palvelijoista, jahti _Herminestä_,
joka oli mennyt. Koko toiminta oli lamassa.
Edevart: Vai on kaikki mennyt sen tien? Onko Knoff vararikossa?
Ei sentään ihan niinkään, vastasi Norem, lamassa kyllä, mutta ei
sentään ihan lopussa. Helkkari hänet tietäköön, mutta oli tapahtunut
aivan kuin ihme. Poika oli saanut rahoja, niin, niin, se Romeo, se
viidentoista vanha nulikka, mutta sillä pojalla olikin pää kuin
partaveitsi. Lopetettuaan koulunkäyntinsä hän ykskaks näytti olevan
oikea mies, pääsi ripille ja tarttui työhön kaksin kourin. Onkos
mokomaa nähty, poika vasta viidentoista, mutta ihan kuin aikuinen mies!
Kyllä hänellä on urakkaa ja tietämistä, mutta hänpä onkin niin vietävän
topakka ja ovela, että saa kyllä kaiken käymään niin kuin itse tahtoo.
Muistat kai hänet, eihän hän ennen ollut sen kummempi kuin muutkaan.
Mistä Romeo sai rahat?
Kerrotaan hänen perineen setänsä, joka oli oikein iso eläjä jossakin
etelän puolessa. Kaikki Knoffit ovat isoista väkeä; tämä oli
vanhapoika ja talonpoika, oikea kitupiikki, taisi kieltää apunsa
veljeltään useamman kuin yhden kerran. Sitten viime vuonna, kun kaikki
lähti menemään ihan päin mäntyyn, lähettivät Romeon etelään ukon
luo pyytämään apua. Mutta ei, tämähän ei tahtonut auttaa, ei toki
sinnepäinkään; ei muka "ollut varaa". Mutta Romeo itse taisi osata
olla ukolle mieliksi ja saada tämän taipumaan; äijä antoi pojalle
sekä rahaa että lahjoja, ja kun hän nyt maaliskuussa kuoli, niin kävi
selville, että hän oli määrännyt jälkisäädöksessään kaikki tyynni
veljenpojalleen. Parhaillaan ovat suuren talon myyntipuuhissa ja
selvittelevät pesän muita varoja.
No kaikkea tässä kuuleekin!
Norem tiesi kertoa Amerikkaan menneistä, maankiertäjistä. Monelta
oli tullut kirjeitä, vähän rahojakin muutamille tänne jääneille
vanhuksille. Amerikassa kuuluu luonnistaneen koko lailla, siellä oli
työssä kuka kaupungeissa, kuka maalla, eivätkä tuntuneet valittavan.
Olivat uhanneet, etteivät enää kotiin tulekaan, koska olivat siellä
rikastuneet; mitäs he kotona?... He muistivat kyllä, miten vaikea
oli saada puolta naulaa kahvia lainaksi, kun sattui olemaan pulassa,
mutta nyt hopeataalat vain kilisivät taskussa. — Pitäkööt hyvänään
Amerikan rahansa, sanoi Norem, enpä haluaisi vaihtaa! Niinkuin nyt tämä
Haakon Doppenkin, kirjoittaa tänne minun pojalleni soittaneensa siellä
muutamissakin häissä hanuria ja saaneensa kahdeksan taalaa pelimannin
palkkaa. Kahdeksan talaria yhdestä illasta, en minä ole ikinä ansainnut
niin paljon. Ja sitä paitsi — apuko niistä lähti tai autuus, kun toiset
kirjoittavat Haakonin juovan joka kerran suuhunsa helposti ansaitut
rahat, ei pane mitään talteen!
Edevart: Hänellä oli vaimo ja lapsia. Niin, sinähän tunnet heidät
tosiaan. Mies on ihan samanlainen kuin täällä ollessaankin, ei
hitustakaan parempi. Eikös hän istunut linnassakin monta vuotta
tulematta siitä sen viisaammaksi! Kyllä hänelle varmasti vielä sattuu
jotakin Amerikassakin. Eikä Lorensenillekaan kunnian kukko laula.
Muistathan Lorensenin, joka oli vanhempana myyjänä Knoffin kaupassa?
Valittelee nyt jo, että pitikin panna niin paljon rahaa likoon matkaan.
No niin, Lorensen ei ollutkaan koskaan kehuja; jos hän yleensä jotakin
teki, hän valitti; nyt hän kai on kuullut Knoffin saaneen taas rahoja,
ja miekkosta alkaa kaduttaa että tuli ollenkaan lähteneeksi. Sillä
siitä ei ole epäilystäkään, Romeo poika saa kyllä liikkeen taas
jaloilleen.
Entä sinä itse? kysäisi Edevart. Oletko saanut paljonkin säästöön?
Saanutko säästöön? Mitä tarkoitat? Mitäpä sitä ilman laivaa? Minä vain
odotan. Olen vihjannut asiasta Romeolle, eikä menne montakaan vuotta,
ennen kuin hänellä taas on laivansa ja muunsa, ja silloin teen kai
taaskin jonkin aikaa Lofootien matkoja. Mistäpä minulle säästöjä?
Kaikkia sinä kuvitteletkin. Ehkä me molemmat vielä joskus kuljemme
Lofooteilla saman isännän laivoissa. Et suinkaan sinä aio iät kaiket
ravata maailmalla mytty kainalossa ristiäiskarttuunin kaupalla?
En osaa sanoa. Minusta tämä on mukavaa hommaa.
Mutta eihän sinulla ole tavaroita?
Myin ne loppuun. Ostan uusia tilalle. Sitten olen tuuminut hankkia
veneen.
Noremia näytti rupeavan epäilyttämään. Ettei tuo poika vain liene
etsimässä takuumiestä? Vai veneen, hän sanoi sitten ääneen. Sen saat
Romeolta... Hän kyllä myy veneitä. Ja vaikkei sinulla sattuisi olemaan
rahaakaan, niin — tunteehan hän sinut rehelliseksi mieheksi.
On minulla rahaa.
Norem huokasi helpotuksen huokauksen: Vai niin, vai on sinulla rahaa?
Mitä oikein tuumit? En tahtoisi olla utelias, mutta kertovat, että
sinulla muka on pieni tila täälläpäin?
Onhan minulla Doppen. Niin asia on.
Mutta ei kai sinulla silloin ole liikoja käteistä? Ei ainakaan minun
ymmärtääkseni.
Edevart ikään kuin torjuen: Eipä kylläkään liikoja. Mutta muutama
tuhat voi sentään olla. — Sitten hän antoi katseensa kiertää
välinpitämättömänä ympäri huoneen, jotta Norem ehtisi toipua
hämmästyksestään.
Muutamia tuhansia! sai tämä vihdoin sanotuksi. Kuulinko oikein? Ei
tässä ihan napilla pelatakaan, alentui Edevart selittämään. Minulla
on myös pari palvelijaa, jotka kiertävät minun laskuuni kaupanteossa
Nordlandissa.
No sitten! Noremin täytyi vihdoinkin uskoa.
<tb>
Edevart meni Knoffin kauppaan. Hän oli täällä vanha tuttu, itsekin oli
seissyt tiskin takana myymässä tavaraa ja ottamassa vastaan maksut.
Magnus oli kaupassa myymässä kuten ennenkin, mutta oli ihmeesti
kasvanut, oli jo aikuinen mies. Edevart oli aikonut pyytää häntä
kirjoittamaan Nilsille karhuamiskirjeen — hänhän osasi kirjoittaa hyvin
paljon parempia kirjaimia kuin Edevart. Mutta Magnus oli kovin ylpeää
ja kopeaa miestä, tuskin edes nyökkäsi tervehdykseen. Edevart osti vain
jotakin pientä tehdäkseen tikusta asiaa ja lähti sitten tiehensä niine
hyvineen.
Pihalla Edevart tapasi neitsyt Ellingsenin. Aikoi pysähtyä kättelemään,
mutta neitsyt käveli ohi. Kyllähän hän tietysti tunsi Edevartin ja
nyökäytti päätäänkin, mutta meni kuitenkin ohi. Se ihmetytti Edevartia
suuresti, mutta väliäpä tällä, hän oli hiukan pelännyt koko tapaamista.
Hän katsoi naisen jälkeen, mutta tämä ei kääntänyt päätään.
Edevart meni leipomoon. Leipomo oli käynnissä, tuli kattilan alla.
Kaksi miestä paistoi parhaillaan leipää, leipuri itse, Edevartin vanha
huonetoveri, ja renki. Kaikki oli niinkuin olla pitikin. Leipuri kertoi
olleensa Trondheimissa ja saaneensa siellä työtä, mutta Romeo oli
muutama kuukausi sitten pyytänyt tulemaan takaisin, ja tässä nyt sitten
taas oltiin. Oikein iloisia muutoksia, kaikki alkoi taas sujua oikeaa
latuaan tällä paikalla.
Edevart tiedusteli tynnyrintekijää. Tämä eleli yhä edelleenkin
talossaan. Tynnyritehdas oli kyllä seisauksissa, mutta mies oli
ruvennut toisiin töihin ja oli nyt renkinä talossa, oleili enimmät ajat
päivästä halkometsässä.
Edevart varustihen lähtemään ja sanoi kuin piloillaan: Niin, tahdoin
vain pistäytyä katsomassa, mitä sinulle kuuluu. Että puuttuiko sinulta
ehkä jotakin ja oliko sinulla jauhoja.
Kyllä minulla on jauhoja.
Olisinhan voinut muussa tapauksessa tuoda taaskin parisensataa säkkiä.
Hän lähti tapaamaan tynnyrintekijää, tapasi tämän vaimon ja kysyi,
voisiko heiltä saada asuntoa ja ruokaa muutamaksi päiväksi niin kuin
ennenkin. Tottahan toki. He puhelivat hyvän aikaa, pohtivat Knoffin
asioita, eukko omalta kannaltaan: Niin, nyt ei rouvan itsensä enää
tarvitse rehkiä, saavat taas kaksi sisäkköä, sillä Romeo ei tahdo antaa
äitinsä raataa itseään piloille. Niin, se Romeo panee taas kaikki
kuntoon, sillä hänhän on nyt rikas! Ja neitsyt Ellingsen on kihloissa
Magnuksen kanssa —
Mitäh?
Ihan sormukset sormessa, asia on aivan selvä. Kyllähän neitsyt on vähän
vanhempi Magnusta, mutta tekevä ja kunnollinen ihminen. Muistatko
häntä? Sanovat hänen kovasti juosseen sen pojan jäljessä, istuneen
tämän huoneessa myöhään ja varhain, mutta ihmiset puhuvat niin paljon —
saat sanoa minun sanoneeni. Jäätkö nyt tänne?
En. Minun pitää vain hankkia vene.
Edevart meni takaisin kauppaan. Kun hän nyt tiesi, miten asiat olivat,
hän ei tahtonut rukoilla Magnukselta pienintäkään palvelusta, vaan meni
suoraan toimistoon Romeon puheille.
No mutta! — huudahti Romeo ällistyneenä ja tuli käsi ojossa vastaan
niinkuin ennen pikkupoikana. Jahah, vai tulit katsomaan vanhoja tuttuja!
Romeo ei ollut oikeastaan aikamiehen näköinen, oli vain pitkä ja hoikka
kuin humalaseiväs, ja käsivarret olivat tavattoman pitkät, niin että
nutunhihat olivat vähän liian lyhyet. Mitäs sinä nyt aiot? Minne olet
matkalla? Kuulin sinun ostaneen tilan täältä läheltä, mikä sen nimi
olikaan?
Doppen, vastasi Edevart, mutta ei ruvennut puhumaan sen enempää siitä
asiasta. Sen sijaan hän kertoi ruvenneensa käymään kulkukauppaa —
jotakin hänenkin oli yritettävä — vihjaisten lopulta olevansa veneen
tarpeessa.
Vai veneen tarpeessa? Saat sen kyllä. Pienen veneen vai nelihangan?
Nelihangan, purjeineen kaikkineen, täydet vehkeet. Mutta en oikeastaan
tullut luoksenne ihan siinäkään tarkoituksessa. En vain taida iljetä
pyytää ja vaivata teitä semmoisella...
Annahan kuulua!
Edevart selitti: Hänellä oli mies kaupankäynnissä pohjan puolessa; oli
saanut paljon tavaraa mukaansa, mutta ei ollut lähettänyt rahaa. Siitä
oli kohta puoli vuotta aikaa. Niin että jos Romeo tahtoisi kirjoittaa
oikein tiukan karhuamiskirjeen?...
Romeo oli heti valmis. Siitä tuli vakava ja viralliseen sävyyn
sommiteltu kirje. Romeo pani varmasti parastaan, hänen nuorta
sydäntään lämmitti, että Edevart, jonka kintereillä hän oli riippunut
pikkupoikana, nyt teititteli häntä noin kunnioittavasti. — Niin, tule
vain milloin parhaiten sopii, hän sanoi lopuksi, käydään sitten venettä
katsomassa. Voit asua täällä ja maata yösi leipurin huoneessa.
Aioin mennä asumaan tynnyrintekijän luo.
Miksi sinne? Isä ei pidä siitä. Hän on puhunut sinusta, kehui sinua
reimaksi laivuriksi. Oletko jo käynyt häntä tervehtimässä?
En ole vielä.
Tule mukaan päivälliselle, että saat tavata häntä!
Edevart esteli: hän ei ollut sellaisessa kunnossa, teillä oli kurja
keli ja hänen tamineensa olivat senmukaiset. Suurkiitoksia vain
ystävällisyydestä!
Hän jäi asumaan tynnyrintekijän luo ja makasi yönsä rauhassa. Parin
päivän perästä hän alkoi iltaisin kuljeskella pihalla; hän oli
tulevinaan sinne tapaamaan ystäväänsä leipuria, mutta mieli veti
toisaanne. Oikeastaan hänestä oli häpeä, että neitsyt Ellingsen oli
istuutunut Magnuksen kelkkaan, luvalla sanoen kurja teko! Eipä silti,
ei Edevart ollut itse asiassa ansainnutkaan parempaa, mutta että
tavallisen puotirotan, Magnuksen, kanssa... Mutta jos vain Edevart
tapaisi neitsyen kahden kesken, niin sittenhän olisi ihme ja kumma,
jollei tämä osoittaisi häntä kohtaan hiukan entistä hyvyyttään.
Edevartin ei onnistunut saada neitsyt Ellingseniä käsiinsä. Varmaan
tämä kartteli häntä, istui omassa tai tuon puotirotan huoneessa eikä
näyttäytynyt ulkona. Tavallaan se kohotti häntä Edevartin silmissä:
tyttö ei siis ollut suinkaan heilakka, oli vain yhden kanssa kerrallaan
eikä muiden houkuteltavissa. Olipahan vähän keimaillut — mikäs hänen
etunimensä olikaan? Karoline? Niin, tyttö oli hiukan keimaillut,
antanut vähän myöten, ja helkkari sentään, kuinka lujassa nyt oli!
Mutta uskollinen hän oli, tällä kertaa puotirotalleen.
Edevart viipyi kuin viipyikin kauemmin kuin oli aikonut, venekin
viivytti. Hän lykkäsi lähtönsä tuonnemmaksi sen vuoksi, ja kuinkas
kävikään! Hän viipyi talossa enemmän kuin viikon päivät.
Sitten hän kuuli, että hänelle oli tullut kirje, rahakirje. Sepä
omituista, mitähän se merkitsi? Kirje oli Mattealta, nenäkäs ja äkäinen
sisunpurkaus, jossa oli totta ja valhetta sekaisin, mutta muuten kyllä
niin laatuisa kirje, ettei paremmasta apua. Siinä nyt olivat rahat,
jotka Nils oli hänelle velkaa; Nilsin ei, Herran kiitos! tarvinnut enää
olla Edevartin renkinä, hän oli isänsä poika. Eikä Mattea malttanut
olla vielä nenäkkäästi kysymättä, oliko Edevart kertaakaan ilmoittanut
osoitettaan? Ei suinkaan Nils voinut lähettää rahoja kulkukauppiaalle,
joka ei ollut antanut minkään valtakunnan osoitetta. Rahat olivat
olleet Mattealla pitkän aikaa (sen hän varmasti valehteli), ja hän
lisäsi vielä, täynnänsä pyhää vihaa, että varokoon Edevart antamasta
Nilsiä ilmi viranomaisille, jos tahtoi välttää pahempia seurauksia!
Mattea oli Mattea!
Hyvä. Edevart maksoi velkansa Bodøn kauppiaille viimeistä killinkiä
myöten ja oli kuitenkin rahakas mies. Hän lähetti kotiin Joakimille
pari viiden talarin seteliä, ja kuitenkin hänelle itselleen jäi hyvästi
rahaa. Romeo oli erehtynyt, jos luuli hänen tahtovan nelihangan velaksi
tai edes lainaksikaan, ja sen hän kyllä aikoi sanoa Romeolle.
Edevart tapasi sekä isän että pojan toimistossa. Vanha Knoff
oikaisihen, ei antanut kättä, mutta tervehti muuten ystävällisesti ja
tuttavallisesti entistä laivuriaan: Hauska nähdä, että muistat, mitä
sanoin sinulle lähtiessäsi: Että tulekin takaisin meille, kun tästä
selvitään. En osaa sanoa, onko minulla nyt juuri sinulle suurempaa
työtä, mutta ei kai siihen kauankaan viivy.
Romeo selitti Edevartin itsensä olevan nyt kauppiaana ja kulkevan
etelän puolessa kaupalla. Hänellä oli palvelijoita Lofooteilla, niin
että hän oli oikein liikemies. Nyt hän oli veneen ostopuuhissa.
Siitä veneestä aioinkin tulla puhumaan, sanoi Edevart.
Romeo: Jaha — vai siitä. Sanoinhan minä, että saat veneen.
Edevart katsoi häneen hymyillen: En oikeastaan ajatellut pyytää sitä
lainaksi.
Vai et? No niin, etpä tietenkään lainaksi. Saat muuten sen millä
kaupalla itse tahdot. — Ja samassa hetkessä pikku Romeo näytti,
millainen mies hänestä oli tullut ja miten viisaasti hän ajatteli: Onko
sinulla tavaroita?
Ei ole.
Romeo: Sattui parhaiksi niin, että täällä pannaan juuri kaikkea
järjestykseen ja myydään pois yhtä ja toista. Isän kanssa ajateltiin,
että etkö sinä voisi ottaa tavaroitasi yhtä hyvin meiltä kuin
toisiltakin?
Ukko Knoff nyökkäsi, mutta oli hämmästyvinään, ikään kuin olisi kuullut
asiasta ensimmäistä kertaa.
Edevart: Olin aikonut ottaa tavaroita Trondheimista.
Miksi juuri sieltä? Me annamme sopuhinnoilla; pistetään veneesi lastiin
yksin tein.
Vanha Knoff korotti äänensä: Hyvä Andresen, epäiletkö, etten minä pysty
myymään halvemmalla kuin Trondheimin pienet kamasaksat? En toki, enpä
tietenkään —
Romeo: Meillä on vanhaa varastoa, jonka annamme mennä polkuhinnasta,
kankaita, valmiita vaatekappaleita ja muita tarvetavaroita. Ne ovat
täysin uusien veroisia, mutta ovat maanneet kauan varastossa. Voit
myydä ne ja lyödä kovasti rahaa kokoon, täällä emme saa niitä kaupaksi,
kaikki ne jo tuntevat. Tule itse kauppaan katsomaan, muistat varmaan
yhtä jos toistakin niiltä ajoilta, jolloin itse seisoit siellä tiskin
takana.
He menivät kauppaan ja katselivat kaikki hyllyt. Siitä syntyi suuret
kaupat, tiskille ladottiin tavaroita kokonainen pino. Isä ja poika
puhuivat Edevartin pään pyörälle. Hän yritti pitää puoliaan ja väitti
kerran toisensa perästä: Ei minulla ole varaa ostaa teidän kauppaanne
kaikkineen päivineen; ei, ei kahtakymmentä, mutta ehkä kymmenen pakkaa
ohutta puolivillaista kangasta. Minne ihmeeseen saan kaiken mahtumaan!
Hän harkitsi ja tuumi moneen kertaan. Hinnat eivät olleet suorastaan
polkuhintoja, mutta kuitenkin odottamattoman halvat, eikä Romeo väsynyt
toistamaan toistamasta päästyään: Ota pois, emme saa kuitenkaan niitä
menemään kaupaksi. Maksa kun jaksat!
Magnuskin ilmestyi hetkiseksi näkyviin. Hän aikoi varmaan auttaa
isäntäänsä ja sanoi punastuen: Ei mutta — eihän näissä ole puoltakaan
hintaa, tahdotteko itse katsoa laskuista?
Romeo ei vastannut sanaakaan.
He eivät olleet vielä ehtineet valmiiksi, ennen kuin ukko Knoff jo
tulla köpitti toimistostaan, avasi kultakellonsa kuoren, vilkaisi
siihen ja huomautti: Nyt on päivällisaika. Ole hyvä, Andresen! Edevart
yritti taaskin estellä, mutta Knoff lausui ainoastaan yhden sanan: Tule!
Edevart oli taas hienossa huoneessa ja kurkisteli yli aidan vieraaseen
maailmaan, joka ei ollut hänen omansa. Hän tervehti rouva Knoffia ja
tytärtä, kumarsi syvään ja jäi useinkin vastauksen velkaan heidän
ystävällisiin kysymyksiinsä. Hänelle ei ollut varattu lautasta
pöytään, mutta neitsyt Ellingsen meni punastuen hakemaan, mitä uupui.
Edevart tunsi itsensä pieneksi ja vähäpätöiseksi ja toivoi olevansa
jossakin hyvin kaukana, mutta Romeo istui hänen rinnalleen ja vanha
Knoffkin kysyi häneltä silloin tällöin milloin mitäkin: Aiotko ruveta
vakituisesti kauppiaaksi? Siinä tapauksessa voit luottaa minuun.
Edevartin mieltä askarrutti kaikkein eniten se seikka, ettei neitsyt
Ellingsen voinut olla palvelematta häntä pöydässä, ammentamatta
lientä ja vaihtamatta lautasta. Edevartia harmitti, ettei hän ollut
hienommissa pukimissa kuin koskaan ennen ja ettei hänellä edes ollut
kultasormusta sormessa. Mitähän neitsyt Ellingsen oikein mahtoi hänestä
ajatella? Että hän oli pelkkä tavallinen, vähäpätöinen kulkukauppias,
joka otti maakauppiailta tavaraa velaksi? Mutta toisaalta taas ei
kuitenkaan ketä kulkukauppiasta hyvänsä kutsuttu Knoffin taloon, saati
päivällispöytään. Se kohotti hänen arvoaan ja sai hänet tuntemaan
itsensä jo joksikin. Herra nähköön, ettei neitsyt vain rupeaisi
katumaan, kun ei ollut pitänyt hänestä kiinni sen paremmin. Satunnainen
sanakin tuli hänelle avuksi. Vanha Knoff sai kuulla hänen olleen täällä
jo useita päiviä ja kysäisi: vai niin? En ole nähnyt sinua.
Hän asuu tynnyrintekijän luona, selitti Romeo.
Knoff: Tynnyrintekijän luona? Miksi et asu täällä?