Joko niitä nyt on kolme?
Toinen vastaa, luoden silmänsä maahan: Jo on. Mutta viimeinen ei ole
hänen.
Vaikka askelten kopina kannella käy yhä kovemmaksi saattaen ennustaa
uhkaavaa vaaraa, Edevartin mielen valtaavat naisen viime sanat niin
kokonaan, että hän vain kysyy aivan kylmästi ja järkevästi: Mistä
tiedät, ettei se ole hänen?
Lovise Magrete hymyillen hämillään: Tiedän sen ihan varmasti!
Edevart sai hiukan ajattelemisen aihetta. Hänen kasvonsa kävivät
harmistuneen näköisiksi, kun joku kuului samassa naputtavan kynnellään
kajuutan kansi-ikkunaan häiriten häntä kesken kaiken; hän kivahtaa
kiukustuneena: Tiehenne sieltä ylhäältä!
Kuka se on? kuiskaa Lovise Magrete.
Olipa kuka tahansa, sen naisen on lähdettävä tiehensä!
Naisen? Kuka nainen aikoo tulla tänne sinun luoksesi?
En tiedä. Varmaan neitsyt Ellingsen.
Vai niin, vai neitsyt Ellingsen.
Käyn katsomassa. Istu sinä hiljaa täällä paikallasi, ettei hän näe
sinua.
Edevart harppasi kannelle ja seisoi seuraavassa silmänräpäyksessä
silmätyksin Haakon Doppenin kanssa.
Haakon tervehti kuiskaten: Minä vain ajattelin... Onko hän vielä
täällä? Anteeksi se menneenvuotinen, anteeksi... tässä käsi!
Edevart oli kovin ihmeissään miehessä tapahtuneen äkillisen muutoksen
johdosta, tämä seisoi siinä kuin avunpyytäjä, kuin kurja raukka. Viinan
löyhkä tuntui pitkän matkan päähän.
Mitä tahdot?
Mitäkö tahdon? Onko Lovise Magrete vielä tuolla? Tahdoin vain auttaa
häntä pyytämään sinua, mutta älä Herran tähden kerro minun olleen
täällä! En tahtonut antaa hänen olla yksin pyytämässä, se olisi
käynyt hänelle liian raskaaksi, siksi minä tulin. Minä istun tuvassa
soittamassa siihen asti, kunnes hän tulee. Olemme kovassa hädässä, auta
meidät pois täältä, saat koko Doppenin kaikkineen päivineen. Oletko
lukenut, miten me aiomme kirjoittaa kauppakirjan? Et varmastikaan kadu
kauppojasi, hän tuo sen sinulle huomisaamuna varhain. Älä Jumalan
nimessä kerro, että minä olen ollut täällä, sano, että se oli joku
muu, ja nyt minä lähden heti tieheni, pistäydyin vain tänne lyhyeksi
hetkeksi. Anteeksi se menneenvuotinen, tässä käsi!
Haakon Doppen huojui pian laiturilta maalle häviten pimeään.
Senkin humalainen porsas, tahtoi tietenkin tulla katsomaan olinko
yöpukimissa, tuumi Edevart laskeutuessaan takaisin kajuuttaan. — Kolme
lastako? hän sitten kysyi, sanoitko saaneesi kolmannen?
Kyllä.
Milloin sen sait?
Lovise Magrete mainitsi kuukauden ja päivän, mutta ei tehnyt siitä
mitään numeroa, ei käyttänyt sitä aseena Edevartia vastaan. Jahdissa
käynyt ihminen sen sijaan piti häntä vieläkin levottomuuden vallassa,
joten hän kysäisi:
Saitko sen naisen lähtemään pois?
Sain kyllä — sen naisen pois.
Olin niin peloissani, kuiskasi Lovise Magrete, että aioin jo mennä
piiloon vuoteeseesi. Mitä, hänkö siis käy täällä luonasi?
Oikein ajateltu, sanoi Edevart siihen. Mene vain vuoteeseen!
Lovise Magrete ei sitä kuullut, kyseli vain neitsyt Ellingsenistä:
Oliko hänen tapana käydä täällä öisin? Äänessä ei ollut vähintäkään
katkeruutta, hän istui vain mietteissään, pää riipuksissa. Edevart
vastasi vältellen, neitsyellä oli tänä iltana ollut asiaa, muuten
hän ei koskaan käynyt täällä. Mutta Lovise Magrete, ole sinä nyt
niinkuin silloin kerran, riisu yltäsi! Katso tätä kaunista valkoista
tyynynpäällistä!
Lovise Magrete istui yhä ajatuksiinsa vaipuneena, kertaakaan edes
katsahtamatta Edevartiin.
Tämä kivahti lopulta kärsimättömästi: Sano suoraan, että tahdot vain
päästä pois minun lähettyviltäni.
Minäkö? Ei, tahdon olla koko elämäni ajan sinun kanssasi. Voi hyvä
Jumala, etkö sinä ymmärrä —
Edevart tunsi itsensä säälittäväksi omissa silmissään, ja nyt,
taipuessaan ja luvatessaan auttaa Lovise Magreten maasta pois, hän
ei tuntenut omaa ääntään. Hän oli kyllä ajatellut asiaa, se merkitsi
hänelle suurta onnettomuutta, tavatonta vahinkoa, mutta hän ei
välittänyt siitä. Olkoon sitten vaikka niinkin, vaikka hukka periköön,
hän auttaa rakastettuaan, antaa hänelle kaikki rahansa, onko hän sitten
tyytyväinen?
Oih! Lovise Magrete heittäytyi voihkaisten Edevartin kaulaan. Mies
tunsi hänen povensa aaltoavan, tunsi hänen suudelmiensa polttavan
kuumempina kuin koskaan ennen. Hän soperteli kiitoksia, puhutellen
häntä hyväilynimillä: Oma pojuseni, oma rakkaani, Jumala sinua
siunatkoon!
Edevart yritti tällä huumauksen hetkellä jälleen avata Lovise Magreten
vaatteita, mutta tämä ei halunnut sitä vaan purskahti itkuun.
Hämmästyneenä ja suuttuneena Edevart sysäsi hänet luotaan ja sanoi
töykeästi: Hyvä! Tee kuten tahdot.
Voi kyllä minä tahdon! Kunhan vain autat meidät pois täältä!
Siis sen vuoksi vain. Edevart tokaisi jurosti: Olenhan luvannut auttaa
sinua. Kas tässä, saat kaikki minun rahani! Hän repäisi lompakkonsa
auki ja paiskasi setelinipun pöytään: Voit itse laskea ne!
Ei — kuinka paljon siinä on?
Laske itse, etkö kuule kun sanon?
Ei! Ei! Edevart, miten paljon siinä on?
Tämä mainitsi summan.
Ei maailmassa! huudahti Lovise Magrete käyttäen vanhaa tunnettua
huudahdustaan, olen sinulle kiitollinen elämäni loppuun asti. Siinä on
enemmän kuin olimme uskaltaneet toivoakaan saavamme Doppenista. Voitko
antaa pois kaikki rahasi? Ei, kuule, sinun pitää ottaa osa takaisin!
Ota rahat, kuuletko! komensi Edevart tylysti.
Odottiko hän nyt naisen silmänräpäyksessä antautuvan? Hän odotti kauan,
mutta mitään sellaista ei kuulunut. Lovise Magrete ojensi hänelle
paperin luettavaksi, hän heitti sen pöydälle. Lovise Magrete lupasi
tuoda aamulla varhain oikean paperin.
En välitä siitä, vastasi Edevart yhä odottaen. Lovise Magrete ymmärsi
kyllä, mitä toinen odotti, purskahti taas itkuun ja rupesi availemaan
pukuaan.
Edevart: Miksi itket? Muistan kerran, jolloin et itkenyt ollenkaan.
En, enhän minä itke! puheli Lovise Magrete hädissään. Näethän itsekin,
etten minä itke... riisun heti paikalla... Hän itki yhä rajummin,
suuret vesikarpalot tippuivat silmistä mutta hän koetti olla olevinaan
touhuissaan, ikään kuin itsekin olisi tätä halunnut.
Edevart ponnahti pystyyn sydänjuuriaan myöten loukkaantuneena, kietaisi
rajusti vaatteet toisen ylle, tarttui hänen käsivarteensa ja tiuskaisi:
Ota rahat ja lähde rauhassa! En tahdo tehdä sinulle pahaa.
Lovise Magrete koetti lepytellä häntä, vaikeroida helliä sanoja,
mutta Edevart kiipesi kiivaasti edellä portaita ylös. He tulivat yön
pimeyteen. Lovise Magrete selitti rukoillen: Kuule Edevart, minä en
voinut.
Etkö voinut?
En, en tänä iltana. Kadun sitä niin. Vai et voinut? Olit siis asettanut
kaikki siten edeltäpäin?
Ei, en minä tahtonut, mutta Haakon tahtoi, että tekisin niin. Mutta
kadun sitä.
Äänettömyys. Lopuksi Edevart sai sanoneeksi: Mutta miksi et sanonut
sitä oitis tuolla alhaalla?
En voinut sanoa. Sillä siellä — siellä oli niin valoisaa.
X
Kesä alkoi kallistua syksyyn, Edevart oli saanut jahdin kuntoon ja
oli jälleen auttamassa kaupassa. Kauppa kävi hyvin jonkin aikaa,
mutta sitä mukaa kuin hyllyt ja laatikot tyhjenivät eikä uusia
tavaroita tullut entisten tilalle, kaikki huomasivat Knoffin olevan
nurin menossa. Satamalaituri oli kylläkin saatu valmiiksi työväki ja
hevosmiehet olivat kaikki lähteneet pois, mutta se sai paikan tuntumaan
yhäkin tyhjemmältä eikä suinkaan vaikuttanut mieliä virkistävästi.
Vanhin myyjä Lorensen oli sanoutunut irti Knoffin palveluksesta ja
varustautui kaikin voimin Amerikan matkaan päästäkseen lähtemään ennen
talven tuloa. Kaksi muuta kauppa-apulaista lähti hänen mukaansa.
Myös maaseudulla varustautuivat monet nuorukaiset seuraamaan heidän
matkassaan Amerikkaan, heitä kertyi iso joukko, oikea siirtokunta,
doppenilaistenkin oli määrä lähteä samassa joukossa.
Vallitsi oikea Amerikan kuume.
Knoff piti mokomaa kulkutautia pilkkanaan, sanoi sen olevan aivan
aiheetonta ja väitti maastalähtijöiden vielä aikoinaan katuvan
sitä katkerasti. Mutta kukaan ei enää kallistanut korviaan Knoffin
puheille, hän oli menettänyt kaiken ennen nauttimansa kunnioituksen ja
vaikutusvallan, itse vanha laivuri Noremkin pudisteli kotiin tultuaan
päätään isäntänsä huonoille asioille: Hän hävitti itsensä tuolla
laiturinrakennuksellaan, ei liene enää apua siitäkään, että minä
päästin kaljaasin joutumaan haaksirikkoon.
Koko suuri, vilkasliikenteinen kauppapaikka oli kuin hajaannuksen
ja häviön partaalla, vain sen isäntä itse enää käveli pää pystyssä.
Satamalaiturin rakentaminen oli vienyt häneltä kaiken, mutta hän ei
vain hellittänyt. Konttoripäällikkö oli saanut eron, leipuri aikoi
lähteä pois ennen joulua, taloudenhoitajattaren, neitsyt Ellingsenin
oli tultava toimeen yhtä palvelijatarta vähemmällä.
Edevart tunsi olonsa ikäväksi ja halusi pois. Hän tunsi olevansa
rahaton mies, lompakko oli aivan laihana, hän ei ollut antanut pois
ainoastaan kaikkia omia rahojaan vaan vieraatkin; Joakim veli karhusi
häntä ennen pitkää. Tosin kyllä Edevart oli saanut rahojensa vakuudeksi
Doppenin, hänellä oli kuitattu kauppakirja taskussaan, mutta Joakim ei
kuuna päivänä ymmärtäisi mokomaa kauppaa, tuskin Edevart itsekään sitä
ymmärsi. Mitä ihmettä hän Doppenilla? Niin, ennen aikaan kyllä, mutta
nyt -?
Tuli päivä, jolloin Amerikkaan menijöiden oli määrä lähteä.
He kokoontuivat kaikki laiturille, mistä iso vene vei heidät
laiva-asemalle. Kaikilla siirtolaisilla oli mukanaan tavaroita,
kenellä enemmän, kenellä vähemmän, Haakon Doppenilla oli niitä varsin
runsaasti, sitäpaitsi vaimo ja kolme lasta, mutta erikoisen hyvää
huolta hän piti muutamista säkeistä, joiden päälle ei millään muotoa
saanut istua. Niissä oli hänen tekemiään läkkiastioita, jotka hän
yritti saada myydyksi Trondheimissa. Retkeläisiä oli neljätoista miestä
ja viisi naista, sitä paitsi iso joukko lapsia, vene tuli täyteen
lastiin.
Edevart pysytteli tahallaan hyvästijätön hetkellä poissa rannalta,
seisoi vain panimon tiellä odottamassa. Vasta nähtyään veneen ehtineen
vähän matkan päähän rannasta hän asteli hitaasti laiturille. Veneessä
näkyi joku naishenkilö kohottautuvan seisoalleen ja huiskuttavan
kättään hyvästiksi, Edevart vastasi huiskutukseen. Hän oli kuin
lamautunut, häneen ei koskenut kovinkaan kipeästi, vaikka tuo toinen
lähtikin pois.
Knoff ja laivuri Norem seisoivat laiturilla. Edevartia ihmetytti kun
näki isännän siellä, tämä ei nähtävästi aikonut piilotella, ei toki
sinnepäinkään! Pyörähtäessään ympäri kannoillaan hän virkkoi kuin
ohimennen: Pitää hommata tänne pari suurta lyhtyä, jotta laivat näkevät
paremmin purkaa lastia pimeässä!
Norem katsoi pitkään hänen jälkeensä pudistaen päätään. He puhelivat
hetken aikaa Knoffista. Norem pelkäsi tämän menneen vähän kuin
sekaisin: Kuulitko, mitä hän sanoi? Että hän muka aikoo hankkia tänne
laiturille pari suurta lyhtyä! Niin, kyllähän häneltä voi syntyä sekin
hullutus. Mutta rahaa sekin kysyy. Ja juuri hetkistä ennen oli pyytänyt
nimeäni vekseliin.
Ohoh! Ei kai sentään?
Niin, mitäs sinä siitä ajattelet? Laivanisäntä pyytämässä laivurinsa
nimeä vekseliin!
No annoitko?
Laivuri Norem: Että annoinko nimeni? En minä toki niin hullu ole. Yhtä
hyvin olisin voinut lähteä Amerikkaan menijöiden mukaan. Mutta minulla
on sentään, Herran kiitos, sen verran omasta takaa, että elän kotonakin.
Nyt minä en enää osaa sanoa mitään, mutisi Edevart itsekseen. Norem
kysäisi: Olet kai jo saanut palkkasi? En ole saanut. Ei ole vielä tehty
tiliä. Entä sinä?
Minäkö? Totta kai! Ensi työkseni pelastin oman osani. En kuivannut
kaloja kauempaa kuin rahat riittivät.
Edevart astui askelen taaksepäin: Sinun kalasiko siis eivät olleetkaan
kuivatut silloin kun lähdit kotimatkalle?
Eivätkä olleet. Kaikkia vielä! Mutta mitäpä niitä kuivaamaan, kun
niiden kerran oli määrä mennä meren pohjaan!
Edevart lausui melkein kuiskaten: _Pitikö_ niiden siis mennä meren
pohjaan!
Norem: Niin minä sen ainakin ymmärsin. Sano minun sanoneeni!
Ei ollut lainkaan varmaa, että Norem oli esittänyt asian niin kuin
se todella oli. Edevart erosi hänestä mieli katkerana. Tuo vanha
kettu oli varmaan tässäkin tapauksessa pelastanut ennen muuta oman
nahkansa antaessaan huomata, että oli päästänyt kaljaasin kivelle
toisen käskystä. Edevartista tuntui ensi kerran siltä, että Noremissa
oli jotakin ilkeää ja pahaa, tämän harmaa, villava niska oli liian
paksu, sen päällä lepäsi liian monien syntien paino; mies oli kovin
varma itsestään ja häpeämätön, puheli peittelemättä konnankoukuistaan,
kehuskelikin niillä. Toivoisinpa hartaasti, että koko ukko jo olisi
kuollut ja kuopattu, tuumi Edevart itsekseen, hänhän se minut opetti
pimittämään talvella kaksikillinkisiä, ja mitä hyötyä minulla nyt on
varastamastani?
Mutta Knoffista Edevart ajatteli kaikesta huolimatta toisin: tämäkin
oli ollut mahtavuutensa päivinä kelmi ja ovela veijari, nyt hän oli
sotkeutunut kiusallisiin vaikeuksiin, mutta vielä tänäkin päivänä hänen
turhamaisuutensa rehotti yhtä suurena ja kukoistavana kuin ennenkin
kohoten korkealle yli tämän matoisen maailman mataluuden. Edevart
ei ollut itsekään selvillä siitä, miksi hän oikein rupesi tuntemaan
sääliä Knoffia kohtaan, ehkä tunsi itsekin olevansa hieman syyllinen
hänen tuhoonsa, sitä paitsi hänessä oli vielä jäljellä kansanihmisten
kukistunutta suuruutta kohtaan tuntemaa sääliä ja armeliaisuutta. Hän
muisti lapsuusvuosiltaan, kuinka kotipuolessa oli joku juopotteleva
nimismies erotettu virastaan. Edevart oli itkenyt raukan kovaa kohtaloa
ja rukoillut Jumalaa hänen puolestaan. Päättäen siitä, mitä hän oli
kuullut eri tahoilta, Knoffin asiat tuntuivat tosiaan olevan aivan
hullulla tolalla, rouva Knoff oli laihtunut ja vanhennut verrattuna
siihen, mitä oli ennen ollut, sillä hänen täytyi auttaa neitsyt
Ellingseniä taloudenpidossa. Knoffilla itsellään oli kyllä vielä
kultakello taskussa ja kultavitjat rinnan päällä, mutta kohta hänellä
kai ei enää olisi niitäkään.
Edevart alkoi käydä todella levottomaksi palkkansa puolesta, ei ollut
ensinkään varmaa, pystyikö Knoff maksamaan sitä hänelle, ja mikäs
sitten eteen? Hänellä oli kyllä hyvät vaatteet, taskukello ja uusi
kultasormus, mutta muutapa hänellä ei ollutkaan. Niin no, olihan
hänellä Doppen. Mutta mitä hän sillä? No niin, käyköön syteen tai
saveen, Edevart saattoi palata takaisin Poldeniin ja lähteä Lofooteille
kalaan niinkuin ennenkin, joka tapauksessa hän oli selvillä siitä, että
hän tilinteossa olisi mukautuvainen ja ottaisi huomioon Knoffin tukalan
aseman. Se oli vähintä, mitä hän saattoi tehdä, sen hän oli isännälleen
velkaa.
Sunnuntaina hän lainasi veneen soutaakseen katsomaan "kotiaan",
Doppenia. Vihantarantainen lahti oli nyt väritön ja harmaa, tupa autio
ja tyhjä, kaikki huonekalut ja muut tavarat poissa, kosken kohina
ainoa asia, mikä oli ennallaan. Heinäladossa hän seisoi vain hetkisen
haaveissaan muistellen siellä kokemaansa hurmaa; sitten hän painoi oven
kiinni mennäkseen aittaan: sinne Lovise Magrete oli jälleen ripustanut
häntä varten vuodepeitteen. Herranen aika — ikään kuin hänellä ei
olisi ollut enemmän kuin tarpeeksi ajattelemista muutenkin! Edevart
kääri peitteen varovasti kokoon ottaen sen mukaansa; halkovajassa oli
hänen rautakankensa, sen hän antoi olla alallaan; kivet olivat yhä
paikoillaan heinäniityssä.
Täällä oli kerran ollut koti, aikuiset vanhemmat ja lapset olivat
eläneet täällä aikojaan, surren surujaan, iloiten iloistaan, nyt koti
oli kylmillään. Mistään ei kuulunut risahdustakaan, ainoastaan kosken
kohina metsän takaa. Maankiertäjät veivät katkaistut juurensa mukanaan,
mihin ikinä he menivätkin, mutta se ei kuulunut tähän...
Kun kauppa maanantaiaamuna avattiin, Edevart seisoi hetkisen kaupassa,
ketään ei kuulunut tulevaksi. Toinen kauppa-apulainen, Magnus,
rupesi ottamaan hyllyiltä muutamia vaivaisia kankaiden tähteitä ja
asettelemaan niitä uuteen järjestykseen takaisin hyllyille, siinä ei
ollut työtä useammalle kuin yhdelle miehelle, ei kunnolla sitäkään.
Edevart koputti konttorin oveen: Lienee parasta että lähden nyt — ei
kai teillä ole mitään sitä vastaan?
Kyllä minulla on paljonkin sitä vastaan, vastasi Knoff. Pitääkö minun
jäädä tänne ypö yksin? Mikä nyt on kaikkiin ihmisiin mennyt? Kohtahan
joulukiireetkin alkavat! Mutta kuitenkin kaikitenkin Knoff käytti
heti tilaisuutta hyväkseen, nyökäyttäen myöntävästi: Vai niin, vai
aiot lähteä? Hyvä, tehdäänpä sitten tili! Ensiksikin se sillinuotta,
mutta aloitetaan lopusta: kuinka kauan olet ollut kaupassa, ja kauanko
aikaa sinulta meni jahdin puhdistukseen ja maalaamiseen? Knoff otti
lyijykynän käteensä, istui siinä taisteluun valmiina, hän kyllä osaisi
pitää puolensa.
Niistä kummastakaan en tahdo maksua, sanoi Edevart asian aluksi. Ja kun
Knoff kohotti kummissaan katseensa hän lisäsi: se ei ollut työtä eikä
mitään.
Knoff näytti ikään kuin pehmenevän, hän ei saanut tilaisuutta osoittaa
taistelunhaluaan. Hän hymyili melkein alakuloisesti sanoessaan:
Ensi kerran sattuu nyt minulle, että joku palveluksessani oleva
vapaaehtoisesti tinkii palkoistaan, päinvastoin, minun väkeni on aina
väittänyt saaneensa liian vähän, aina liian vähän.
Edevart olisi sinä hetkenä antanut paljon, jos olisi voinut seistä
täysin rehellisenä ja syyttömänä isäntänsä edessä. Ei epäilystäkään,
oma väki oli Knoffia pettänyt ja puijannut, kukin tavallaan,
käyttämällä hyväkseen hänen turhamaisuuttaan. Ihmekö siis, että
tämänkin täytyi puolestaan olla varuillaan ja käyttää näiden omia
juonia ja metkuja! Edevart tunsi mielenliikutuksen tapaista, hän ei
ainakaan syyttänyt Knoffia. Siitä ei ollut kulunut kovinkaan pitkää
aikaa, kun saman Edevartin mielestä oli ollut miehekästä olla kovaa
poikaa ja mahtavaa miestä puolestaan, mutta nyt hän tunsi itsensä
nöyräksi ja masentuneeksi. Mikä häntä oikein vaivasi, oliko hän
päästään vialla? Tuon suuren herran ja työnantajan oli täytynyt
supistaa toimintaansa supistamistaan, hän oli melkein puilla paljailla,
viime vuosi oli vanhentanut häntä, hän ei ollut enää kovinkaan mahtava
katseltava, parransänkikin ajamatta, ja Edevart tuli panneeksi
merkille, että ohimoille oli ilmestynyt muutamia harmaita hiuksia.
Surkuteltava isäntä ja valtias! Mutta tämä ei aikonut hellittää,
äkkiä näytti siltä kuin Knoff ei enää haluaisi hymyillä alakuloista
hymyään, yks kaks hän sai taaskin kasvoilleen entisen touhukkaan
ilmeensä; otti kultakellon taskustaan, katsoi sitä, pisti sen taskuun
takaisin ja virkkoi: Siis kuuden, puolenseitsemättä kuukauden palkka.
Älä häiritse minua! Hän laski laskemistaan ja kirjoitti muistiin.
Vielä kirjoittaessaan hän sanoi: Niin, se nuotta — en tiedä oikein
— konttoripäällikkö ei saanut selkoa siitä, mitä se oli aikoinaan
maksanut minulle. Paljonko olet aikonut siitä antaa?
Edevart vastasi vältellen.
Knoff: Sanotaanko 10 talaria nuotasta?
Edevart: Kiitoksia vain. Jos voitte antaa sillä...
Edevart sai mainion tilin. Knoff sanoi hyvästiksi: Mieleni on paha, kun
lähdet! Sitten hän lisäsi lyhyesti ja ankarasti: Voit tulla takaisin
luokseni, jahka olot paranevat.
Edevart kuuli kotoa paljonkin uutisia, mutta yksi niistä oli ihan
tavaton, pelottava; koko Polden ympäristöineen oli aivan ylösalaisin
tuon kauhean tapahtuman johdosta.
Kuka olisi uskonut moista kaikin puolin kunniallisesta ihmisestä!
Että hänellä saattoikin olla omallatunnollaan mitä hirvein rikos,
joka oli kuin suoranainen murha. Ihmisten henkeä tuntui salpaavan, he
eivät olleet tottuneet tällaiseen. He olivat vuosikausia laulaneet
arkkiveisua hirmuisesta Strassburgin kaupungissa tapahtuneesta
murhasta, kylmien väreiden karmiessa selkäpiitä laulun kaikkein
julmimmissa kohdissa, he muistivat Andreas Mensan, joka mestattiin
Lofooteilla kymmenen kirkkopitäjän takana, he eivät olleet unohtaneet
kovaonnista Ellen tyttöä, joka kuristi lapsensa, mutta sekin oli
tapahtunut naapurikunnassa, ei heidän omassa pitäjässään. Kukaan
ei ollut kuullut kaukaisinta taruakaan, että tässä köyhässä ja
rauhallisessa maan kolkassa olisi ollut ihmispetoja ja tapahtunut
tihutöitä — mutta nyt oli tullut Poldenin vuoro.
Ane Maria oli vangittu ja viety pois!
Edevart sai joka taholta kuulla kertomuksia tämän vaivatusta
omastatunnosta ja hänen tunnustuksestaan. Valoisan kesän ajan hän
oli jaksanut olla miten kuten, mutta syyspimeiden tullessa hänen
sielunsa murtui. Hän aloitti tunnustuksentekonsa kerran yösydännä,
herätti naapurit sitä kuulemaan, ja kun oli tullut paljon väkeä koolle
ja sytytetty tuli lamppuun, hän nousi vuoteestaan, jäi seisomaan
paitasillaan Karoluksen, oman miehensä, ja muiden eteen, ja otti
puolitoista vuotta sitten suohon vajonneen laivuri Skaaron kuoleman
omaksi syykseen.
Ennenkuulumatonta! Varmastikin Ane Maria oli nähnyt pahaa unta.
Kaikki ihmiset arvelivat hänen sairastuneen vanhaan menneentalviseen
tautiinsa; silloinkin hän oli vain liikkunut yksikseen mutisten
käsittämättömiä sanoja ja ollut kuin päästään paleltunut, mutta hän
ilmoitti niin monia tosia, tarkkoja ja täydentäviä yksityiskohtia,
ettei hänen syyllisyyttään enää käynyt epäileminen. Sitten hän toisti
tunnustuksensa papille ja nimismiehelle, hän ei pelännyt eikä vapissut,
vaan pyysi laillista rangaistusta ja tuomiota. Vielä silloinkin Ane
Mariassa oli jotakin itsevarmaa ja lujaa ja taipumatonta, hän ei
ollut suinkaan vaivainen syntinen, itki kyllä kuin piiskattava, mutta
ei valitellut eikä vaikeroinut. Kun poliisiviranomaiset kysyivät,
oliko hänellä ollut jotakin Skaaro laivuria vastaan, hän vastasi: Ei,
päinvastoin. Ja kun tiedusteltiin, miksi hän sitten oli houkutellut
tämän kuolemaan, hän vastasi kaunistelematta: Siksi, että hän tahtoi
tulla mukaani, mutta ei pyydellyt minua tarpeeksi, vaan antoi minun
olla omissa oloissani! Siinä kohden Ane Maria osoitti kerta kaikkiaan
tavatonta häpeämättömyyttä, mikä sai viranomaiset pudistamaan päätään.
Kleivan Josefina, joka oli leski, sekä nuori vaimo Beret, jotka
kumpikin olivat hieman huonossa huudossa siitä, että muka olivat kovin
miehiin meneviä, hätkähtivät Ane Marian suorasukaisuutta. Jollei
asia olisi ollut niin kammottava, he olisivat varmasti vieneet käden
suulleen ja nauraa hihittäneet.
Eivät viranomaiset itsekään olleet oikein selvillä siitä, miten heidän
oli Ane Marian suhteen meneteltävä. Tämä oli onneton olento, joka oli
jäänyt lapsettomaksi ja jonka intohimot olivat hillittömän voimakkaat,
nautinnonhimoinen, mutta reipas ja voimakas ihminen. Hän oli saanut
kerta kaikkiaan päähänsä että hänen oli rangaistava Skaaro laivuria,
ja hän oli kylmäverisesti katsellut syrjästä kuinka onneton mies oli
vajonnut yhä syvemmälle pohjattomaan rimpeen. Toisaalta oli näytetty
toteen, että hän oli lopuksi juossut hakemaan väkeä apuun, oli juossut
kuin henkensä hädässä, mutta apu oli tullut liian myöhään, siis hän
oli viivytellyt liian kauan, ennen kuin lähti apua noutamaan. Että hän
ylimalkaan arveli itsellään olevan syytä kostaa laivurille, se kai oli
pantava hänen tasapainostaan järkkyneen aistielämänsä tilille; joka
tapauksessa hänen vapaaehtoinen, avoin tunnustuksensa painoi vaa'assa
hänen hyväkseen. Oikeus menetteli sangen hellävaroen, Ane Maria joutui
vankilaan, joka samalla oli tavallaan kuin turvakoti.
Mutta Polden ei suinkaan vielä sillä rauhoittunut. Kun niin hirvittävä
teko oli tapahtunut aivan kotinurkilla, ei ollut ihmekään, että
aikuisetkin varoivat liikkumasta myöhään ulkona ja etteivät lapset
pimeän tultua uskaltaneet käydä puita hakemassa. Kuinka helposti suosta
olisikaan voinut kuulua huutoa!
Entä Karolus, miten hän...? Hän itse oli muuttumassa arvoitukseksi.
Totta puhuen Edevartille oli tavallaan hyötyä kylässä vallitsevasta
mieltenkuohusta, kukaan ihminen ei välittänyt hänestä vähääkään, Joakim
velikin oli muiden mukana vartioimassa Karolusta yötä päivää, hän ei
siis heti tullut karhuamaan rahojaan. Edevart ehti hieman hengähtää.
Karolukseen koski hänen vaimonsa kohtalo hirveän kovasti, siitä ei
ollut epäilystäkään. Hän ei syönyt eikä juonut, vaan meni tuntureille,
elellen siellä kivikossa ja vesaikossa, maaten maassa ja puhellen
itsekseen. Herra varjelkoon ketään joutumasta niin ankaraan kiusaukseen
tehdä lopun elämästään kuin Karolus oli joutunut!
Miehen ollessa vielä jossakin määrin järjissään naapurit kävivät
pyytämässä, että hän sentään tulisi kotiin. Mutta hän vain mutisi
vastaukseksi ettei tahdo tulla. Toiset koettivat narrata hänet
lähtemään kotiinsa selittämällä, ettei toki veneenomistajan ja
kunnanvaltuuston puheenjohtajan sopinut maata tuntureilla. Mutta
siitä ei ollut apua. Mutta vielä he yrittivät houkutella: sinullahan
on täällä kurja olo, et saa suuhusi kuivaa et märkää, kuolet vielä
nälkään ja viluun! Karoluksesta oli hyvä, että hänen elämästään tulisi
kerrassaan loppu, eihän hänellä kuitenkaan ollut pelastuksen toivoa!
Lopuksi he selittivät, että oli Jumalan kiusaamista jäädä tänne koko
yöksi, kun milloin tahansa saattoi kuulua huutoa suosta. Hänen täytyi
uskaltaa, hän oli Herran huomassa! Hänen suhteensa ei päästy puuhun ei
pitkään, hänen täytyi antaa olla omassa olossaan.
Mutta miten olikaan, kerran sitten myrskyisenä, pimeänä yönä Karolus
itsekin lienee tuntenut saaneensa tarpeekseen mokomasta, olostaan
ainoastaan Herran huomassa, mene tiedä lienee kuullut jotakin
suostakin, ainakin hän hiipi pilkkopimeässä kotiinsa ja istui
seinävieressä, mutta aamun alkaessa sarastaa hän sieppasi aitasta
leipäkannikan ja hiukan ruokaa ja juoksi sitten taas tiehensä. Joku
oli hänet nähnyt ja huutanut nimeltä, muuta hän ei ollut vastannut.
Voi, Karoluksen asiat olivat huonosti, oleksi, miesparka, vain
tuntureilla paljaan taivaan alla, eikä siitä tahtonut tulla ollenkaan
loppua. Ihmiset kävivät joka päivä puhumassa hänelle hyvää kaunista,
mutta kerran sitten tapasivat hänet aivan hulluna. Hän makasi maassa
mahallaan, ei edes kyljelläänkään, vaan aivan nenä maassa kiinni,
välittämättä tulijoista vähääkään, puhumatta, pukahtamatta. Sitä paitsi
hän oli maannut uuden uutukaisen keltaisen öljyhattunsa päällä, niin
että se oli rutistunut kasaan, ja kun he käänsivät hänet selälleen,
hän jäi makaamaan käppyrässä kuin lankakerä, niin että oli oikein
ilkeä sitä nähdä. He yrittivät puhutella häntä, mutta hän ei enää
vastannut halkaistua sanaa. Hän oli varmasti epämukavassa, rasittavassa
asennossa kyhjöttäessään siinä polvet koukussa ja pää jalkojen välissä,
ja ihmiset mutisivat, että hän oli saanut kouristuskohtauksen, mutta
yhtäkkiä Karolus kääntyi omia aikojaan vatsalleen ja alkoi nelin kontin
kiertää kehää oman päänsä ympäri. Kierrettyään siten hetkisen hän
laskeutui pitkäkseen maahan, kyynärpäät edellä, aivan kuin makuulle
laskeutuva lehmä notkistaen ensin etujalat. Sitä oli surkea nähdä.
Äkkiä hän otti kukkarostaan talarin setelin ja repäisi sen keskeltä
kahtia, ja se oli sentään hänen viimeisensä. No silloin kaikki
ymmärsivät, että nyt oli tosi kysymyksessä, nyt hänet oli saatava
kotiinsa vaikka väkisinkin. Joku juoksi hakemaan köyttä siltä varalta,
että hän yrittäisi vastarintaa ja odottaessaan köydenhakijaa toiset
tuumivat, että heidän oli vuoron perään oltava vartiossa. Oli siinä
surua ja murhetta kerrakseen, kun ihmisen piti tulla noin hulluksi!
Mutta ei Karolusta tarvinnutkaan panna köysiin, he saivat hänet
jaloilleen, ja hän seisoi kenenkään pakottamattakin. Mihin palaset
joutuivat? hän kysäisi. Mitkä palaset? — Ka, talarin setelin palaset.
— Teodor oli pannut ne korjuun, hän saa ne kyllä takaisin! Niin sitten
puolitajuton Karolus vietiin kotiinsa, Teodor talutti toisesta, Joakim
toisesta kainalosta. Hän näytti alistuvan siihen, tuntui kulkevan
ollenkaan vastustelematta. Ehkäpä Karolus itse oli jonakin valoisampana
hetkenään tullut ajatelleeksi, että oli sentään koiranelämää maata
paljaan taivaan alla ja olla hulluna, ehkäpä hän oli myös tuuminut
surreensa jo tarpeeksi. Ane Marian kohtalo koski kyllä hirveän
kipeästi, se oli totinen tosi, mutta — Herra suokoon syntini anteeksi
— olipa tämä ollut aina kintereillä, häneltä ei ollut saanut siunaaman
rauhaa.
Nyt oli kaikki taas järjestyksessä, mutta ei mielenvikainen mies
sentään niin vain tullut entiselleen, kaukana siitä, sitä ei kukaan
voinut uskoakaan, eikä vartiointia käynyt lopettaminen. Eikö Karolus
ollut hulluudessaan pyrkinyt käsiksi itse kunnanvaltuuston arkistoon!
Siitä vasta olisi syntynyt kaunis juttu; mies, joka repäisi kahtia
setelin, ei olisi varmaankaan säästänyt edes kaikkein tärkeimpiä
amtmannin ja hallituksen kirjoituksiakaan, olisi voinut repiä koko
jutun asiakirjatkin suuresta pöytäkirjasta! Joakim tuli nyt vuoden
ajan kirjoittaneeksi kunnanvaltuuston pöytäkirjoja eikä hänellä ollut
pienintäkään halua nähdä omien kättensä työtä revittynä ja rikki
raastettuna. Se ei saa tapahtua! sanoi Joakim istuen uskollisesti
vartiossa. Kun aika tuli, hän tahtoi merkittäväksi pöytäkirjaan
haluavansa maksua vartionpidostaan. Pojan taskurahat alkoivat olla
vähissä.
Sitten hänen jo täytyi kysäistä veljeltään, voisiko saada tältä vähän
rahaa. Kyllä, Edevart antoi pari seteliä. Se taisi olla Joakimista
hieman liian vähän, mutta Edevart selitti, ettei hänellä sattunut
olemaan enempää mukana. Edevart oli elellyt Poldenissa päivästä
toiseen, tietenkään häntä ei kunnioitettu niin kuin muutama kuukausi
sitten, eihän hänellä nyt ollut mukanaan jahtia saati lastia tai muuta
merkillistä, mutta ei häntä kohdeltu yliolkaisestikaan. Kun oli syytä
pelätä, ettei Karoluksesta olisi tulevana talvena kahdeksanhangan
päällysmieheksi, pyysi joku Edevartia rupeamaan Karoluksen tilalle.
He huomauttivat, että tuntui vähän arveluttavalta uskoa henkeään
mielenvikaisen miehen käsiin. Edevart lupasi ajatella asiaa, hänellä
ei ollut kylläkään Lofootien kalastukseen tarvittavia tamineita ja
vehkeitä, mutta jo se seikka, että häntä oli ajateltu päällysmieheksi,
sai hänet hieman rauhallisemmaksi tulevaisuuden suhteen, kyllä kai
aina jokin neuvo keksittäisiin. Sekin kohotti hänen arvoaan toisten
silmissä, että hän muutamakseen pisti kotona vuoteeseensa uuden
peitteen, oikein komean vehkeen, jossa oli niin kauniit värit ja
ripsut, ettei Poldenissa ollut kuunaan nähty sen vertaista. Kaikki
nyykäyttelivät kummissaan päätään ajatellen: Niin niin! Eivät Edevartin
asiat ole niinkään hullusti! Mutta totta puhuen ne olivat kyllä aika
hullusti, hän oli tullut pistäneeksi kaikki rahansa Fossenlandetissa
talonkauppaan. Hänen kävi melkein eniten sääli pikkusiskoja, joille
hänellä ei ollut tällä kertaa mitään tuomisia suuresta maailmasta.
Toisella oli kyllä medaljonkinsa ja toisella käärmesormus nauhassa
kaulassaan, mutta pyhähameet olivat käyneet pieniksi, niin että
olisi ollut saatava Kleivan Josefina ompelemaan uudet. Edevart näki
pikkusiskojen hädän ja hänen sydäntään kouristi, ymmärsihän hän heidän
kalankuivuussa ansaitsemiensa rahojen menneen yhteiseen pesään.
Varustautuessaan kerran lähtemään kauppiaaseen hän huomasi selvästi
sisartensa jäävän iloisen odotuksen valtaan. Raukat näyttivät
ajattelevan: Mitäpä pari kaunista hamekangasta on semmoiselle miehelle
kuin isoveli! Mutta ne merkitsivät isolle veljelle liikaakin, hän oli
levoton asiansa onnistumisen puolesta.
Gabrielsenin uusi suuri kauppa oli lukossa, yksinkertaisesti kiinni.
Edevart meni keittiöön, tapasi siellä palvelijatar Olgan, saman, jolla
ali ollut helmivyö, ja sai hänen avullaan Gabrielsenin ilmestymään
päivänvaloon.
Mitä tahdot? tämä tokaisi äkeän näköisenä. Vai kauppaan? No mennään
vain. Hänen suunsa alkoi jauhaa kaiken aikaa kuin mylly: Mitäpä hän
seisomaan kaiket päivät tiskin takana, ketään ei kuitenkaan käynyt,
ja jos joku joskus ihmeeksi eksyikin — pyysi aina velaksi. Hän ei
välittänyt mokomista ostajista. Mitä minun pitikään sanoa: onpa meillä
Poldenissa hauska kunnanvaltuuston puheenjohtaja! Hänen piti olla muka
paljon minua parempi, ja sitten hänen eukkonsa onkin murhaaja ja hän
itse ryömii nelinkontin kuin sieluton elukka, kuulemma. Terveydeksenne
olkoon! Niin, mitäs sinulle piti olla? hän lopuksi kysäisi ja oli heti
valmiina mittaamaan ja punnitsemaan.
Niin, Edevart kierteli ja kaarteli kuin kissa kuumaa puurokuppia, mutta
lopulta sai sentään sanotuksi, että hänen olisi saatava Lofootien
matkalla tarvittavat vehkeet, mutta ettei hänellä ollut maksaa ennen
kuin keväällä retkeltä palatessaan.
Juokse suolle!
Tuo nyt ei voinut olla juuri sen kummempaa kuin suora kielto, mutta
Edevart ei hellittänyt vaan otti taskustaan Doppenin kauppakirjan ja
näytti sitä kauppiaalle.
Mitä minä sillä? Ei se ole sadan talarin seteli. Vai vakuuksia! Täällä
on käynyt pari, kolmekymmentä kaistapäätä pyytämässä talvitamineita
ja tarjoamassa taloaan pantiksi. Koko kylä on polvillaan, yhdelläkään
miehellä ei ole talarinseteliä taskussaan. Vai panttia? En minä voi
käyttää panttia, rahaa ainoastaan, ja jollei sinulla ole rahaa, voit
lähteä saman tien.
Edevart mutisi jotakin siihen suuntaan, että kyllä hänellä oli
omaisuutta vaikka sadoiksikin talvitamineiksi, hän oli vain juuri sillä
hetkellä pulassa —
Gabrielsen: Itsekin olen pulassa. Tulin rakennuttaneeksi tämän kirotun
paavinlinnan kaupakseen, ja siinä löin kynteni poroon, keikahdan
koreasti nurin päivänä tai toisena, odotan vain, milloin on töppöset
vasten taivasta. Pitäisikö minun olla Isä Jumala kaikille, jotka ovat
kiipelissä? En ole kuullut mokomaa. Painu kotiisi, kuta pikemmin sitä
parempi. Hornan tuuttiinko olet syytänyt kaikki ansaitsemasi killingit?
Etkös ollut täällä viime kesänä oikein jahdin kapteenina, sinulla oli
alukset ja lastit ja kaikki! Vai talvitamineet? Koetahan ajatella: Itse
saan tavarat kuukauden tunnustetta vastaan, sinun pitäisi saada ne
velaksi neljäksi, viideksi kuukaudeksi. Niin. Ja ehkä et palaa elävänä
koko Lofootein matkaltakaan.
Edevart: Siinä tapauksessa teillä on kokonainen pikkutila panttina.
Pantti sinne tai pantti tänne! Missä se tilasi sitten on?
Fosenissa.
Siis samaa kuin kuussa. En tahdo taloja mistään päin, en voi maksaa
tunnusteitani taloilla. Ei, painu paikalla kotiisi, mitä täällä enää
norkoilet?
Näin teillä olevan kankaita hyllyillä.
Kankaitako? Onhan niitä. Mutta etkö aio vieläkään lähteä tiehesi?
Voitte antaa minulle muutaman kyynärän hamekangasta sormuksestani.
Vai voin antaa sormuksestasi? Gabrielsen virkkoi hieman kuin kahden
vaiheilla. En voi käyttää sormuksiakaan.
Edevart: Tämä on sentään kultaa. Ja yhtä hyvinhän voitte pitää sormusta
myymättä kuin kankaita hyllyllä.
Onko se kultaa? Annas kun katson! Gabrielsen punnitsi sormusta
kädessään, tutki leimoja, kilisytti sitä myymäläpöytää vasten ja sanoi
vihdoin: Voithan sentään saada siitä muutaman kyynärän kangasta.
Minkälaista kangasta tahdot?
Hamekangasta siskoille. Villakangasta. Tiedän kyllä, millaista tahdon,
lisäsi Edevart pujahtaen tiskin taakse. Olen itsekin seisonut tiskin
takana.
Sovittiin kaupoista, Gabrielsen lienee loppujen lopuksi havainnut
kullan edullisemmaksi säilyttää kuin kankaat, jopa melkein rahan
veroiseksi maksuvälineeksi. Hän muuttui hieman sävyisämmäksi alkaen
taas toimittaa: Kuulehan, se Joakim, se veljesi, olisi hirtettävä!
Sanon sen ihan suoraan. Hän sai täällä viime talvena sen silliapajansa
ja teki kaikki ihmiset hulluiksi. Saimme turmeluksen ruumiiseemme mies
kuin mies, itse en ollut hitustakaan toisia parempi. Herra varjelkoon,
millaista aikaa, kaikki kallistui, päiväpalkat kohosivat niin, ettei
sillä ollut enää mitään määrää, meistä tuli ykskaks rikkaita, ja
silloin ostettiin mitä vain silmiin osui, syydettiin rahaa kaksin
kourin. Sitä ihanuutta kesti muutaman kuukauden ajan, mutta sitten
oltiin taas köyhiä, asiat huonommin kuin ennen, sillä turmelus istui
yhä ruumiissamme. Minulle jäi vähän jotakin hienoa ulkomaan juustoa
— mitäs sillä? Mutta mitä luulet minun tehneen? Pistin sen poskeeni!
Niin juuri, viimeistä nokaretta myöten. Sitä se turmelus tekee. Vai
tuumitko, että se olisi muuten homehtunut? Eikö mitä, olisinhan voinut
lähettää sen pappilaan, olisin kuitannut sillä papinmaksuja. Mutta
syötiin se eukon kanssa makeihin suihin. Ja luuletko sinä minun silti
elävän sen kauemmin? Pikemminkin päinvastoin, sillä siinä juustossa
oli mato poikineen. Ei, ei kukaan elä hienoilla ja hileillä ruoilla
kauemmin kuin yksinkertaisilla! Mutta sen voit sanoa veljellesi, että
jos joskus vasta saa silliapajan nuottaansa, hänellä ei ole asiaa
pyytämään minua sähköttämään hänelle ostajia, siihen en rupea, sen
verran ainakin olen oppinut.
Edevartin hankkiutuessa lähtemään Gabrielsen pidätti häntä vielä
hetkisen jatkaen puhetulvaansa: Ihan minua naurattaa se uusi
kunnanvaltuuston puheenjohtaja. Tie — eikö meidän olisi muka
rakennettava tänne tietä, että päästään ihmisten ilmoille? Se meidän
olisi pitänyt tehdä silloin, kun meillä oli rahaa, ja jos minä olisin
ollut puheenjohtajana, se olisi tehtykin. Pidättekö siellä Poldenissa
Karolusta todella hulluna? Ei hän ole yhtään sen hullumpi kuin sinä
tai minä! Hahhah! Kyllä hän osaakin, kaikki on pelkkää silmänlumetta,
on eri tavalla mielissään, kun pääsi eroon eukostaan, joka ei
antanut hänelle yön lepoa eikä päivän rauhaa. Mutta syöttipä teille
siellä Poldenissa vaikka pajuköyttä, kaiken otatte täydestä. Karolus
kunnanvaltuuston puheenjohtajana! Mutta tee niinkuin minä sanon, kaada
miehelle sangollinen kylmää vettä niskaan, niin on ihan viisas taas.
Eipä silti, eihän hänestä viisasta saa tekemälläkään, sellainen ei hän
ole kuunaan ollut eikä hänestä sellaista koskaan tulekaan. Voit sanoa
sen vaikka toisillekin!
Edevart lähti. Olga oli pujahtanut salaa pihalle tahtoen jutella
hetkisen. Hän oli ollut odottamassa, oli tyttöjen tavalliseen
tapaan jättänyt työnsä sikseen ja tullut pihalle. Edevart oli toki
nuori poika, Olga tunsi hänet, kauppapaikassa ei saanut enää nähdä
nuoria miehiä joka päivä. Olga oli peseytynyt ja koristautunut tähän
tilaisuuteen, mutta hänellä ei ollut enää helmivyötä eikä kureliiviä,
ei liioin tupsuja kengissä; kaikki hienoudet olivat menneet, tässä
oli enää pelkkä tummasilmäinen tyttölapsi, joka toivoi pientä hauskaa
hetkeä. Tanssittaisiinko Poldenissa ensi jouluna? Silloin Edevartin
piti muistaa kutsua hänet sinne. Tulivatko vieraat laivurit taas
keväällä? Reiluja miehiä, kokonaisen talarin antoivat pelimannille,
ikään kuin se ei olisi raha eikä mikään. Ragnalle kävi kyllä hullusti
kun hankki itselleen lapsen, mutta Ragna oli niin typerä, oli liian
nuori, ei osannut pitää varaansa. Oli sentään Jumalan onni, että lapsi
pääsi pois täältä pahasta maailmasta. Sanovat isoäidin kuristaneen sen
kuoliaaksi.
Mitä sinä puhut?
Niin olen kuullut kerrottavan. Vanha isoäitikin varmaankin arveli,
ettei hänellä ollut varaa elättää molempia, sekä lasta että äitiä,
siksi teki tekosensa. Etkö ole kuullut siitä? Se on totta, sinähän olet
ollut poissa koko ajan, mutta kaikki sitä puhuvat. Mitä minun pitikään
sanoa, minne sinä sitten menit jahteinesi kun lähdit täältä? Vai
Trondheimiin. Minäkin olen yrittänyt Trondheimiin, mutta se ei näytä
olevan niinkään helppoa, saa sitten nähdä. Etkö luulisi jonkun laivurin
ottavan minua matkaansa, jos he tulevat tänne takaisin? Niin, sinä kai
purjehdit taaskin omalla jahdillasi, mutta et huoli minusta mukaasi,
eikä ihmekään, sillä sinulla on tietenkin mielitiettysi jossakin etelän
puolessa, niin että otat hänet mukaasi, älä yritäkään kielellä...
Kotiin tullessaan Edevartilla ei ollut kultasormusta sormessaan, mutta
hän tunsi itsensä rikkaammaksi ja onnellisemmaksi kuin lähtiessään,
hänellähän oli tuomisina kaksi hamekangasta, eikä Kleivan Josefina
osannut muuta kuin pyörittää päätään niin mainiolle kankaalle.
Pikkutytöt olivat tietysti koko ajan tienneet, että kun Edevart milloin
kävi ostamassa jotakin, se oli aina kaikkein parhainta lajia.
<tb>
Sovittiin niin, että Edevart lähtee Lofooteille kalaan Karoluksen
kahdeksan hangalla ja hänen tamineissaan. Karolus suostui siihen, hän
oli jo muuttunut sen verran viisaammaksi, että ymmärsi kaiken puhutun
sanan, jopa vähän enemmänkin: niinpä hän varmasti huomasi miesten
epäilevän häntä, sen vuoksi hän oli olevinaan kuin ei hänellä olisi
ollut mitään sitä vastaan, että sai jäädä kauniisti kotiin veneensä
ja varuksiensa ollessa ansiomatkalla, niin, hänestä tuli lopulta
oikein helkkarin viisas mies, hän selitti, ettei kunnan asioilta
jäänyt aikaakaan kalastusmatkalle lähtöön. Siitä hetkestä hän istui
uskollisesti tavailemassa arkistoa ja asiakirjoja, osoittamatta millään
tavoin aikovansa repiä ainoaakaan paperia palasiksi.
Edevart ei ollut tyytyväinen asioiden menoon, ei sinnepäinkään, hänestä
ei tullut, kun oli lähdettävä toisen miehen veneessä ja varuksissa,
juuri tavallista palkkalaista kummempi, se vain oli erona, että hän
oli päällysmies, mutta mitäpä se merkitsi miehelle, joka jo oli ollut
laivurina? Mutta eipä ollut valinnan varaa. Jos kalastus onnistui
hyvin, hän ansaitsisi hyvät rahat tälläkin tavoin, ja hänhän tarvitsi
välttämättä rahaa, oli ruvennut hautomaan omaa suunnitelmaansa.
Ei hänen suunnitelmansa ollut suuri eikä merkillinen, mutta hänen oli
päästävä pois Poldenista. Johonkin parempaanko? Niin, Herra tiesi, ehkä
johonkin parempaan. Täällä ei voinut enää olla.
Hän ei olisi voinut luulla kotipaikan muuttuvan niin vastenmieliseksi
ja pahaksi kuin Poldenin oli käynyt; murha, mielipuolisuus ja turmelus
olivat vallalla, synkkä toivottomuus painoi ihmisten mielet lamaan,
köyhyys ja hätä oli huutava, lapsillekaan ei riittänyt ruokaa,
Ytrepoldenissa oli kerran yöllä varastettu kuivattua Ruijan seitiä, ja
lumessa oli ollut lapsenjalan jälkiä. Kuivaa Ruijan seitiä, jossa ei
ole ravintoarvoa ja joka on niin kovaakin kuin pureskelisi puunsälöjä!
Viimetalvinen sillisaalis oli vienyt ihmisiltä järjen ja ymmärryksen ja
syössyt heidät lopulta kurjuuteen, Polden oli joutunut suureen hätään,
kuka siellä voisi olla? Edevart söi kotonaan kuluttaen niitä muutamia
kolikoita, jotka isä ansaitsi lennätinlaitoksesta. Hän ei tiennyt,
miten saada evästä Lofootein matkalle.
Pikku Ezra oli ainoa, joka vielä osasi hymyillä ja olla iloinen.
Hän riippui myöhään ja varhain Edevartin kintereillä kuten Edevart
pari vuotta sitten Augustin liepeillä. Ezra halusi jälleen Edevartin
palvelukseen, ja tämä otti hänet venekuntaansa puolella palkalla. Ezra
oli riemusta suunniltaan, poika ei ollut vielä käynyt ripilläkään,
mutta oli pyytänyt kirkkoherralta luvan matkalle, oli hankkinut
itselleen öljytamineet ja kaikki vehkeet, ja vieläkin hänellä oli
rahaa. — Voit lainata minulle hiukan, sanoi Edevart. — Voin kyllä, Ezra
vastasi nauraen pitäen asiaa pilantekona. Edevartilla ei ollut muuta
neuvoa, hänen täytyi lainata jahtinsa pikku kokilta — sillä hän oli
etelän puolessa pannut kaikki omat rahansa maatilaan eikä voinut saada
niitä irti juuri sillä hetkellä.
Siitä pulmasta oli siis päästy. Joakim oli vielä jäljellä. Joakimilla
oli tarkka vainu, hän oli jo aikoja tuntenut palaneen käryä, ison
veljen raha-asiat olivat hullusti, oli sattumalta nähnyt tämän laihan
lompakon, ja kun iso veli toi silloin kerran kauppiaasta kaksi
hamekangasta, ei tällä enää ollut kultasormusta sormessaan. Joakim
ei ollut suinkaan pölkkypää, vaan ajatteleva nuori mies; tietysti
Edevartin täytyi hankkia evästäkin matkalle. Ja kun tämä lopulta tuli
puheille tunnustaen koko surkeuden, Joakimilla jo oli omasta puolestaan
keino keksittynä. — Mikä sitten? yritti Edevart udella. — Sitä sinun ei
tarvitse tietää.
Edevart oli kovin alakuloinen talonostonsa vuoksi. Koko salaisuuttaan
hän ei voinut kertoa, mutta näytti veljelleen Doppenin kauppakirjan ja
kuvaili itse paikkaa: hyvät rakennukset, kaunis tunturi takana, suuri,
kirkasvetinen joki, koski, josta voi käydä noutamassa veden, hyvät
maat, ainakin kahden lehmän laidun, kaikki vehmaan, kauniin lahden
rannalla. Asukkaiden piti päästä Amerikkaan, siksi heidän täytyi antaa
sen mennä aivan polusta. Edevart sai sen pilahinnasta. Paikan nimi oli
Doppen, sellainen eriskummainen nimi —
Joakim istui kuunnellen korvat hörössä. Asiat eivät siis olleetkaan
niin hullusti kuin hän jo oli pelännyt. Kuinka helposti rahat olisi
voitukaan varastaa, tai Edevart olisi voinut ne menettää korttipelissä,
kuljeksiessaan maailmalla paikasta toiseen, nyt hän oli kiinnittänyt ne
maatilaan, olihan se toki aina jotakin. Mutta kuitenkin Joakimin täytyi
hieman pudistaa päätään koko asialle, hänhän oli ollut nuottakunnan
päällysmiehenä ja aavisti siis yhtä jos toistakin.
Edevart: Sinä pudistat päätäsi, mutta näkisitpä vain Doppenin!
Mitä sinä sillä teet? Aiotko asettua sinne asumaan?
Ei, sitä en tiedä, mutta sain sen joka tapauksessa ihan pilahinnasta.
Etkö sinä haluaisi ottaa sitä huostaasi?
Enpä uskoisi haluavani, vastasi Joakim pikkuvanhaan tapaansa.
Äänettömyys. Edevart oli hyvillään, kun oli suoriutunut veljestään ja
kaikki oli käynyt sovinnossa ja rauhallisesti. Hän virkkoi: Niin pian
kuin rupeamme saamaan kalaa, saat rahasi takaisin, sen lupaan sinulle!
Ja vaikka olikin iso veli hän rupesi puhelemaan pikku Joakimille
kuin ainakin vertaiselleen osoittaakseen kunnioitusta tätä kohtaan:
Niin, hänellä oli suunnitelma, hän aikoi pyrkiä pois koko Poldenista,
matkustaa kauas, ehkä jäädä sille tielleen, Herra yksin sen tiennee,
mutta pois hänen oli päästävä, täälläkään ei voinut olla.
Joakim: Mihin sitten aiot?
Niin, mihin todellakin aion? Minulle on ennustettu, että joudun
Amerikkaan, mutta saa nyt nähdä —
Viikot vierivät, joulu oli mennyt menojaan, kolkko joulu vailla
juhlantuntua, ei ollut nyt tanssin ja ilonpidon aika. Hätä ja puute
vallitsi kaikkialla. Edevart ihmetteli itsekseen, että hänen mieleensä
oli juolahtanut toivoa pääsevänsä pois Poldenista, mikä häntä oikein
vaivasi? Olisiko se johtunut vain siitä, että hän oli liiaksi
kuljeksinut paikasta toiseen ja saanut maankiertäjän veret suoniinsa?
Toinen paikka oli alkanut tuntua yhtä hyvältä — tai yhtä huonolta —
kuin jokin toinenkin... kotiseututunne oli häviämässä olemattomiin,
hänen juurensa olivat vioittuneet. Mitäpä hän enää tutuista paikoista,
tutuista mäenrinteistä, poluista, tuntureista, merestä, koko
Poldenista, mitäpä hän enää lapsuudenaikaisista tuttavistakaan?
Kerran sunnuntaiaamuna tuli Ragna tavoittamaan Edevartia, pyysi häntä
tulemaan isoäidin tuvalle. Hänen täytyi tulla, Ragna oli niin neuvoton
ja päästään pyörällä —
Edevart ei välittänyt enää Ragnastakaan, tämä ei merkinnyt enää
hänelle juuri yhtään mitään. Muistaessaan tytön lapsuusajan leikeistä
ja kouluteiltä kaikki tuntui kuin unennäöltä, hän muisti kerrankin
auttaneensa tyttöä etsimään kiiltävää nappia kinoksesta; se oli
Ragnasta kaunis nappi, siinä oli oikein kruunukin.
Edevartin saapuessa perille vanha isoäiti istui pöydän ääressä seinää
vasten nojallaan, mutta ei hievahtanutkaan paikaltaan. Edevart tuijotti
hurjasti vanhukseen.
Hän on kuollut! kuiskasi Ragna. Kävin hakemassa puita, ja tullessani
takaisin hän istui tuolla tavalla.
Isoäiti oli kovin vanha, hänen kasvonsa kalman kelmeät, toisessa
korvassa näkyi olevan verta, mutta kasvojen ilme oli rauhallinen,
melkein hymyilevä, aivan kuin hän ei itse olisi huomannut olevansa
vainaja.
En uskaltanut olla täällä yksin. Auta nyt minua ojentamaan hänet
laudalle, sillä muuten hän ehtii kangistua.
Edevart ei ollut vielä koskaan nähnyt kuollutta ja olisi mieluimmin
juossut tiehensä, mutta se olisi ollut häpeällistä. Sitä paitsi hänet
oli pyydetty tänne hyvässä uskossa, hänen täytyi pysyä miehenä, August
ei olisi perääntynyt, ja olihan nyt kirkas aamu. Edevart nosti ruumiin
käsivarsilleen ja kantoi sen vuoteeseen, hän oli vahva mies, isoäiti
oli kovin pieni ja hentoinen, melkein kuin nukke, vielä nytkin kaunis,
kasvot olivat kuin kirkastuneet.
Ragna hoivaili kuollutta hellin käsin, painoi tämän silmät umpeen ja
sitoi leuan kiinni, jottei suu olisi jäänyt ammolleen. Lopuksi hän
heitti kuolleen kasvoille huivin. Heidän lähtiessään tuvasta Ragna
kaasi purtilon kumolleen oven eteen kuten vanha tapa vaati.
Niin siis Ragna oli koditon, hänen oli lähdettävä Edevartin mukaan
tämän kotiin.
Heidän asuessaan saman katon alla ennen kuin isoäiti oli saatu hautaan
ja ennen kuin Edevartin oli lähdettävä Lofooteille, Edevart puhutteli
tyttöä muutaman kerran. Hän oli panevinaan merkille, että tämä loi
silloin tällöin häneen silmäyksiä, mutta kun hänellä ei ollut mitään
annettavaa, tyttö näytti aina suuttuvan, niin että lähti tiehensä.
Ja sitten päivänä muutamana Ragna kertoi Teodorin pyytäneen häntä
vaimokseen.
Mitä ihmettä? huudahti Edevart ällistyneenä.
Niin, Teodor oli puhunut siitä monta kertaa, ja nyt jouluna Ragna oli
antanut myöntävän vastauksen.
Tunsiko Edevart mustasukkaisuuden tapaista? Vieläkö hänen
lapsenrakkautensa oli hengissä? Teodor, jolla on kohju! hän virkkoi
lopuksi.
Niin olen kuullut sanottavan, virkkoi tyttö. En tiedä, mitä se
merkitsee.
Ei Edevartkaan tiennyt sitä tarkkaan, mutta jotakin hullua se varmasti
oli.
Ei se tule kuuloon, virkkoi Ragna kärsivällisesti. Ei minulla ole
ketään muutakaan, keneen turvautua.
Terve menoa! Niin August olisi sanonut, valmiina odottamaan seuraavaa
seikkailua. Mutta Edevart sanoi: Tämä oli kaikkein pahinta mitä olen
kuullut.
Kuinka niin?
Edevart ponnahti kiivaasti pystyyn kuin valmiina lähtemään, tiuskaten
vastaukseksi: Ei, siitä minä vähät. Tee kuten tahdot!
En voi asua tuvassa yksin, lausui tyttö alakuloisesti..
Mieluummin siis heität itsesi pois?
Ragna ei tiennyt, mitä siihen vastata. Olihan toki hyvä alku, kun oli
isoäidin tupa, ja kai Teodorissa oli leipäkannikan ansaitsijaa sen
verran kuin jossakussa toisessakin. Eikä ollut luonnostaan paha mies,
sitä ei käynyt sanominen.
No niin! Edevart oli raivoissaan. Koska asia kerran on niin, että olet
häneen rakastunut, niin ota pois hänet kohjuineen päivineen! Siitä minä
viisi! — Varmasti Edevart oli mustasukkainen, eikä hänessä ollut miestä
sitä salaamaankaan. Kun hän itse huomasi sen, hän koetti pakottautua
hymyilemään ja näyttämään ylimieliseltä, mutta se ei onnistunut, hänen
suunsa vääntyi irvistykseen, hänen sisässään kuohui. Ajatella, että
Teodor — no niin, vakka kantensa valitsee. Ja yhtäkkiä hänessä heräsi
halu loukata ja rangaista tyttöä, ja hän rupesi kyselemään lapsesta —
siitä lapsesta, jonka Ragna oli saanut pensaikossa, tokko hän sitä enää
muistikaan? Hyvä! Mutta eikö asia ollut niin, että isoäiti kuristi sen
kuoliaaksi?
Ragna änkytti kalpeana kuin kuolema: Mitä sinä puhut?
Että isoäitisi kuristi sinun lapsesi kuoliaaksi.
Ei! Ei! Se ei ole — siitä en tiedä mitään.
Sinä siis olet ainoa, joka et tiedä mitään koko asiasta.
Ragna istui kumarassa, kuunnellen, mitä Edevart sanoi. Tämä valoi
typerästi katkeraa valmista ryöppyään toisen niskaan. Edevart oli aina
ollut äkkipikainen, nopsa niin pahaan kuin hyväänkin. Ennen lähtöään
hän vielä tiuskaisi viimeiseksi: Vai et muka tiedä siitä mitään? Ja
itse kai katsoit valmista ja sallit mielelläsikin kaiken tapahtua. Sen
voin kyllä sinusta uskoa.
Tietysti Edevartia oma menettelynsä suututti ja hävetti sitten
perästäpäin. Mitä hänellä oli Ragnan kanssa tekemistä? Kaikki kai
johtui vain siitä, ettei tyttö ollut koskaan välittänyt hänestä
vähääkään; hän oli erehtynyt tämä ei ollut huomannutkaan häntä, ei,
oli suorastaa ollut kuin ei häntä olisi ollut olemassakaan. Taisi oli
kouluaikojen perua, ettei Ragna hänestä välittänyt, hän oli ollut niin
huono oppimaan koulussa, kukaan ei pitänyt hänestä siellä.
Muutamia päiviä myöhemmin, juuri kun oli lähdettävä Lofootien matkalle,
Edevart näki Ragnan jälleen Koko venekunta oli koolla talaassa, Joakim,
Teodor, Ezra ja vielä muuan vanha mies, he asettelivat eväsarkkujaa
paikoilleen ja puuhailivat kuka mitäkin, kun Ragna tuli.
Tyttö ei ollut enää alla päin, pikku Ragna oli melkeinpä iloinen, laski
pilaa Edevartin venekunnasta: Melkein pelkkiä poikasia, ainoastaan yksi
aikuinen mies koko joukossa! Aikuinen mies oli tietysti Teodor, sillä
vanha Martinus muka oli vanhuuttaan muuttunut kuin lapseksi jälleen.
Kaikki nauroivat Ragnan pilanteolle eikä kukaan ottanut siitä
nokkaansa. Mutta tyttö ei tyytynyt vielä siihenkään, vaan alkoi
syytää ilkeyksiä Edevartin niskaan: Muistiko tämä, ollessaan kesällä
laivuri ja kaikki, sen kerran kun hänen, Ragnan, oli keitettävä herra
kapteenille päivällistä? Silloin Edevart oli ollut niin hieno, ettei
vesikään kelvannut muuta kuin juomalasista.
Edevart olisi voinut vastata siihen liiankin paljon, mutta pysytteli
äänetönnä. Oikeastaan kiittämättömyyttä Ragnan puolelta ruveta
ivailemaan Edevartia viime kesän tapahtumilla, olihan tämä sentään
tehnyt hänelle suuren avun pakottaessaan laivurin maksamaan. Ja
yhtäkkiä se näytti selviävän Ragnalle itselleenkin, hän kätki kasvonsa
käsiinsä, pyörähti kannoillaan ja lähti tiehensä. Hänen selkänsä hytkyi
itkusta.
<tb>
Suotuisaa sattumaa sanotaan kaitselmukseksi, epäsuotuisa sattuma sen
sijaan on kohtalo.
Täällä Lofooteilla oli Edevartin kohtalona laskea arvossa
kahdeksanhangan mieheksi, saman Edevartin, joka edellisenä talvena oli
ollut jahti _Herminen_ laivurina ja oli voinut tarjota poldenilaisille
tuttavilleen aluksessaan lahjoja ja rinkeleitä. Se ei ollut suinkaan
vähäpätöinen arvonalennus niin hänen omissa kuin muidenkin silmissä.
Menneenä vuonna hän oli herättänyt ihmettelyä ja ihailua, nyt ei
ollut jälkeäkään kummastakaan, miehet eivät pitäneet hänen sanaansa
sen suuremmassa arvossa kuin omaansa. Venekunnan vanhin, Martinus
keulamies, oli monet Lofootien matkat kokenut ja nähnyt, hän siis osasi
puhua kalastuksesta ja hinnoista, osasi sanoa, milloin oli sellainen
sää, että saattoi lähteä kalaan, milloin taas oli viisainta pysytellä
maissa, mutta Teodorin olisi ollut viisainta pitää suunsa kiinni,
vaikka hän puhuikin eniten. Hän ei ollut yhtään mitään.
Pyhäpäivinä sekä viruessaan toimettomina maissa miehet istuskelivat
kalastajapirteissä puhellen kaikista maailman asioista, eikä
päällysmiehellä ollut sen suurempaa sananvaltaa kuin kenellä muulla
tahansa. Vanha Martinus oli levollinen ja rauhallinen mies, oppimaton
kuin elukka, mutta ei suinkaan vailla ymmärrystä, jota paitsi hän oli
jumalinen mieleltään. Joakim, joka oli oikea lukuhevonen, hankki usein
jostakin käsiinsä laulun tai sanomalehden lukien sitä tovereilleen.
Edevart olisi kyllä tiennyt kertoa Bergenistä ja Trondhjemista, mutta
myös Teodor oli siellä ollut, ja kaikesta päättäen hänellä oli ollut
siellä merkillisempiäkin seikkailuja ja elämyksiä.
Niin, te purjehditte ja purjehditte ja näette kaikki ihmiset ja
maailman ihmeet, virkkoi vanha Martinus kerrankin, mutta minä en oikein
tiedä, olen niin oppimaton ja tietämätön —
Mitä hän tarkoitti?
Eipä juuri paljon mitään. Kaikki on vain niin merkillistä ja
ihmeellistä, että elämänne päivinä kuljeksitte sillä tavoin paikasta
toiseen ja näette ja koette jos jotakin. Jumala on luonut meidät kunkin
paikallemme, mutta teidän pitää vain purjehtia siitä pois. Minä olen
elänyt Poldenissa koko elämäni ajan niinkuin isäni ja isoisäni ja
hänen isänsä ennen minua. Kaikki olemme vanhenneet samoilla paikoilla,
kolmisensataa vuotta olemme katselleet samaa taivasta ja samaa maata.
Tupa on lahonnut toisensa perästä, silloin olemme aina rakentaneet
uuden entisen tilalle, jotta oli aina missä asua. Kaitselmus oli aina
mukanamme. Me emme ole purjehtineet maailman ympäri, vaan asuneet
Poldenissa ja käyneet talvikalassa ja eläneet vuodesta toiseen niin
hyvin kuin olemme kyenneet elämään. Se kelpasi kyllä meille. Meillä ei
ole ollut syytä nurista Jumalaa vastaan, hän on pitänyt meidät hengissä
eikä ole meitä hylännyt.
Niinpä niin, se oli kyllä totta, mutta nuorten mielestä se oli pelkkää
lorua, ja Teodor alkoi vihellellä.
Siinä nyt kuulet! virkkoi Joakim veljelleen. Sinun ei pidä lähteä pois!
Hän puhui yhtä hyvin minullekin! virkkoi Teodor mahtavana.
Niinkuin nyt tämä Edevartkin, jatkoi ukko järkähtämättä, hän on
kuljeksinut monilla merillä ja nähnyt kaupunkeja ja maanosia. Ja viime
vuonna hän istui suuressa jahdissa tässä rantamalla ja oli sen laivuri
ja herra ja valtias. Ja kaikki hänessä oli niin mahtavaa ja komeaa,
ettei Karolus, joka oli valittu koko kunnanvaltuuston puheenjohtajaksi,
ollut hänen rinnallaan mies eikä mikään. Mutta niin käy aina; kun
ihminen tahtoo lentää korkeammalle kuin siivet kannattavat, hän
tupsahtaa maahan!
Edevart: Vai tupsahtaa sinun mielestäsi maahan, jos joutuu taas
talvikalaan?
Ukko: Eipä suinkaan, siinä olet oikeassa. Mutta mitä apua sinulla oli
kaikesta menneenvuotisesta? Sinä lähdit maailmalle ja sinusta tuli
mahtava mies, mutta sitten tulit takaisin etkä nyt ole sen kummempi
kuin me muutkaan. Sinulla ei ollut kaitselmusta mukanasi.
Edevart: No, Herra nähköön, eihän kaitselmuskaan joka paikassa...
senhän piti olla täällä pitämässä kättään sinun pääsi päällä!
Hahhahhaa! Koko kalastajapirtti kajahti naurusta.
Niin niin, jatkoi vanhus kärsivällisesti, olkoonpa vaikka niinkin.
Mutta sinun tullessasi takaisin ei Polden enää ollutkaan tarpeeksi
hyvä, siellä ei tule toimeen, niin sinä aina valittelit. Oliko sitten
niin paljon parempi siellä, mistä sinä olit tullut? Miksi et pysynyt
siellä? En tiedä. Se Augustkin on samanlainen, purjehtii vain ja
purjehtii eikä löydä sijaansa missään, ja kun kerran kuolee, joutuu
varmaan vieraisiin multiin. Mikä apu hänelle sitten lähti kaikesta
purjehtimisestaan? Olisi voinut yhtä hyvin olla kotonakin. Oli
laatuisa, hyvä poika kasvuvuosinaan, hänestä olisi voinut tulla hyvä
kalamies...
Ei ikinä! keskeytti Edevart nyt vanhuksen. August oli pelkuri veneessä.
Mitä sinä puhutkaan! huudahti Teodor. Olenhan itsekin ollut Augustin
matkassa, mutta en kertaakaan nähnyt häntä peloissaan.
Pidätkö suusi supumpana, senkin!... murahti Edevart äkeissään. Kyllä
minä tiedän mitä puhun.
Siitä syntyi väittely, vaihdettiin aika sapekkaita, karkeita sanoja,
mutta se taukosi kohta istuttaessa yhteisen kastikekupin ympärillä ja
kastettaessa siinä leipäpalasta kukin vuorostaan. Eivät he toki olleet
ihmissyöjiä, köyhiä olivat kaikki, mutta siihen he olivat tottuneet,
pienoinen myötäkäyminen, hyvä saalis ilahutti ja innosti kuin olisi
suuri onni kohdannut. Enempää ei siihen vaadittu.
Kalanpyynnin kestettyä jonkin aikaa Edevart saattoi maksaa lainansa
takaisin Ezralle ja vähän kerrassaan Joakimillekin. — Paljonko sitä
oli? — Ei Joakim sitä muistanut. — Tuossa on nyt rahat! — Joakim ei
huolinut niistä, siitä syntyi kinastelua veljesten kesken, molemmatkin
olivat tuittupäitä, kumpikaan ei tahtonut perääntyä: Mistä rahoista
sinä puhut? kivahti Joakim kiukusta kalpeana, juokse suolle rahoinesi!
— Edevart haukkui Joakimia musteentuhrijaksi ja kirjatoukaksi, jolla
ei ollut varaa luopua rahoistaan, mutta Joakim vastata säväytti, että
hänellähän _oli_ varaa siihen, ei hänen ollut tarvinnut niinkuin
eräiden toisten kerjätä rahaa talvieväiden ostoon. — No sitten hän kai
oli kähveltänyt ne jostakin. Ehkäpä hän juuri oli käynyt Ruijan seitiä
varastamassa Ytrepoldenissa? — Ei toki, Joakim oli sentään liian hyvä
mokomaan: itse kunnanvaltuusto oli maksanut hänelle, mitä hänellä oli
saamista kirjoitusavusta ja sen puheenjohtajan vartioimisesta. — Katsos
peijakasta! huudahti Edevart, mutta ota rahat hyvän sään aikaan! —
Voivat minun puolestani olla kiinni siinä sinun talossasi, kivahti
Joakim, hypähtäen pystyyn. Mutta jollet nyt pidä leipälaukkuasi kiinni,
niin saat, Herra armahtakoon, tämän pöytäveitsen ruumiiseesi!
Edevart katsahti veljeensä eikä inttänyt enää, Joakim oli samanlainen
tuittupää kuin hän itsekin. Kaikki ne tässä...! Veljesten välillä ei
ollut pienintäkään vihaa eikä kaunaa, kumpikin olisi suonut toiselleen
hyvää, mutta ei olisi mitenkään tahtonut sitä näyttää. Tietystikään
Joakim ei ollut pohatta, joka saattoi syytää rahojaan noin vain, mutta
hän oivalsi ison veljen tarvitsevan matkaansa varten kaiken, minkä vain
saattoi haalia kokoon, Joakimilla oli sitä paitsi Lofootien matkaosuus
koskemattomana, saalis oli hyvä ja ansio sen mukainen.
Talvi oli kallistumassa lopuilleen. Edevart oli tilannut
kalastaja-aluksen Poldeniin ja tehnyt tilin venekuntansa kanssa.
Uuden laivurin piti tulla tänä vuonna Poldeniin kuivaamaan kalaansa,
tämä omisti itse sekä jahdin että lastin, hän oli Lofooteilta,
vanhanpuoleinen, vakava ja yksitotinen mies. Hän itse aikoi hoitaa
kuivaustyön. Joakimin oli määrä luotsata hänet Länsivuonon yli
Poldeniin.
Kerran huhtikuisena päivänä Edevart oli kahdenkeskisessä keskustelussa
venekuntansa vanhimman miehen kanssa ja ilmoitti aikomuksenaan olevan
lähteä pitkälle matkalle.
Enkös arvannut oikein! virkkoi ukko siihen. Pelkäsin sitä koko ajan.
Kukas nyt toimittaa kahdeksanhangan kotiin?
Edevart hymähti: Kukako toimittaa kahdeksanhangan kotiin! Senhän voi
lapsikin tehdä. Istuudu sinä itse peräsimeen!
Ei! kielteli vanhus pudistaen päätään. En minä rupea peräsimeen, en
ole koskaan ollut peräsimessä. Olen ollut keulamiehenä ja istunut
veneen ääripuulla, ja olen ollut kaiken ikäni tyytyväinen! Hyvä Jumala
sentään, kun teidän pitääkin purjehtia aina ja aina! No minne aiot?
Kai sinne minne muutkin. Ehkä Amerikkaan. Ja vaikka sinullakin on
pelkkiä tyttäriä, heistäkin yksi meni Amerikkaan.
Niin meni, mutta miehensä mukana. Sitten kuoli, ja makaa nyt vieraan
maan mullassa.
Ei voinut käydä toisinkaan; kun talvikalastus oli päättynyt ja
kahdeksanhangan tuli lähteä takaisin kotiin, Edevart oli poissa. Hän
oli tehnyt täyden selvän Karoluksen kanssa varuksista ja laittanut ne
kuntoon kotiin lähetettäväksi; omat öljytamineensa hän oli ripustanut
seinälle, mutta hän itse oli poissa. Hän ei ollut sanonut hyvästiä
kenellekään.