Kaikenlaista hankaluutta ja ennen kaikkea kosolti työtä, kun oli
niin vähän miehiä mukana purjehdittaessa aavoilla meren ulapoilla,
mutta muuten nopea ja onnekas matka. Jahtiin ei ollut saatu mitään
erikoismääräyksiä aluksen omistajalta, ja miesten aikomuksena oli
alun perin, Knoffin kauppapaikkaan tultua, selvittää alus siellä ja
lähteä sitten tiehensä, mutta purjehdittaessa Fosenlandetin kohdalla
kävikin ihmeellisesti: vaikka oli kirkas päivä ja mainio myötätuuli,
erehdyttiin väylästä, niin että tuli purjehdituksi hyvän matkaa sen
ohi. Teodoria alkoi epäilyttää: etteihän vain hänen laivurinsa ollut
tehnyt tätä tahallaan!
Trondheimiin saavuttiin yöllä, ja Edevart sähkötti heti aamulla. Knoff
vastasi ihmeissään, onnitteli hyvin onnistuneen matkan johdosta ja
antoi määräyksensä kalalastista. Aivan suotta koko kirje! Kauppiaassa
Edevart sai tietää, ettei kaljaasia ollut vielä kuulunut. Siinäpä oli
tieto, joka kelpasi kuulla, nuoruus ja uhkarohkeus olivat vieneet
vanhasta Noremista voiton. Edevart kuuli myös parkkilaiva _Solegladin_
tehneen paluumatkallaan Itämerellä haaksirikon, miehistö oli pelastunut
veneisiin ja jo saapunut kotiin, mutta oli menettänyt kaikki.
Edevart lähti oitis etsimään Augustia. Tämä olikin helposti
löydettävissä, istui ravintolassa puolihumalassa, köyhänä,
vanhentuneena, kehnoissa vaatteissa. Edevartilla oli rahaa taskussa,
hän oli laivuri, hän sai erikoisen huoneen itselleen ja toverilleen,
ja August rupesi kertomaan onnettomuudestaan: Olen ollut haaksirikossa
mukana ennenkin, ja oikein kunnollisessa, aavalla merellä, mutta
tällä kertaa pitikin joutua haaksirikkoon Hanhilammikossa! Hän
irvisti pilkallisesti Itämerelle. Hän puheli puhelemistaan, verraten
hajanaisesti, kesken kaiken jotakin kuvaillessaan hän saattoi poiketa
toiseen asiaan, mutta kaikki koski vain tätä tapaturmaa. Mikä nyt
neuvoksi, pitääkö ihmisen joutua ihan puille paljaille? Arvaan sinun
saaneen kirjeeni, niin että tiedät, miten minun on käynyt. Ei ole
pienintäkään toivon tähteä näkyvissä, ja uskallanpa sanoa, ettei kukaan
ollut päässyt niin hyvään alkuun kuin minä, muutamia päiviä vain, niin
olisin istunut tällä samalla tuolilla rikkaana miehenä. Niin juuri. Ja
mitäpä olisin välittänyt oikeasta rehellisestä haaksirikosta, en toki
tuon vertaa, olen ollut mukana sellaisessa monesti ennenkin ja aina
saanut pelastetuksi kullat ja hopeat, mutta tällä kertaa sain kiittää
hyvää onneani, että edes henkiriepu säilyi.
Etkö saanut pelastetuksi mitään?
Mitäpä minä!... Oli viisi suurta laatikollista kaikenlaista tavaraa ja
jalokiviä ja silkkiä, en kai voinut pistää niitä taskuun hypätessäni
pois laivasta? August pudisti masentuneena päätään, hänen mielensä
oli tyyten lamassa. Hän pyysi ruokaa ja syödä ahmaisi, kuten ainakin
nälkiintynyt ihminen, kaiken mitä eteensä sai, ja ryyppäsi olutta
päälle. Hänen suunsa jauhoi koko ajan kuin mylly: Voinenhan toki
syödä vähän, vaikkei siitä olekaan mitään hyötyä. Että sainko mitä
pelastetuksi? Kukaan ei saanut mitään pelastetuksi, kapteeni tuli
maihin lakittomin päin, kaikki olimme yhtä puhtaita miehiä.
Etkö ehtinyt edes pistää rahoja taskuusi?
Mitä ihmeen rahoja? Ei minulla enää ollut rahoja, olin ostanut kaikella
kultaa ja jalokiviä, kymmenen suurta laatikollista —
Äskenhän sanoit viisi.
Sanoinko viisi? Mutta oletko sitten unohtanut, että niitä oli vielä
toiset viisi? Ja ne olivat oikein uhalla suuria, ne olivat vain
toisessa paikassa laivassa. Ettäs tiedät! Ja yhteen laatikkooni olin
kätkenyt kaiken hyvän lisäksi koko joukon seteleitä — ja kaikki meren
hyviksi!
Edevart ei kylläkään osannut uskoa kaikkea kuulemaansa, mutta tahtoi
osoittaa osanottoaan ja pudisti hänkin surullisena päätään.
Niin, oletko kuullut mokomaa! Mutta tietystikin luulet minun
vakuuttaneen kaikki ja saaneen kymmenentuhatta talaria rahaa kouraani
heti kun tulin kotiin? Jos sanoisin niin, istuisin tässä tuolilla
valehtelemassa niin että korvat heiluvat. Olin pöllö, jätin kaikki
vakuuttamatta, olin typerys ja lurjus omaa itseäni kohtaan! Hyi!
Augustin täytyi aivan sylkäistä, niin hän halveksi ja haukkui itseään,
oli aivan kuin hän olisi kääntynyt selin omaan itseensä ja mennyt
tiehensä. — Entä jos olisin vakuuttanut tavarani? Silloin vaikka taivas
olisi saanut ratketa päällemme, mutta kotiin tultuani olisi luettu
rahat pöytään! Nyt luotin Jumalan onneen, minulla oli laatikoissani
kunnollista tavaraa tuhansien arvosta, mutta hänpä lähettikin niskaamme
myrskyt ja myllerrykset. Oliko hyvinkin ankara myrsky?
Tyhjiä kanssa! August tuhahti pilkallisesti. Olen ollut mukana paljon
pahemmassakin, mutta silloin on toki ollut rehellinen myrsky; mutta
mokomassa rapakossa kuin Itämeri ei sellaisesta kannata puhuakaan.
Ilmapuntari laski kiivaasti, neula jäi riippumaan kuin kellon
osoitin kuuden numeron kohdalle. Se oli hyvä varoitus, aloimme oitis
koota purjeita, mutta luuletko meidän saaneen edes siunaaman vertaa
aikaa siihen? Oli samanlaista kuin jos olisit pistänyt toisen salaa
kuoliaaksi tämän ennättämättä puolustautua. Ettäkö hirmumyrsky? Minä
vähät välitän pahaisesta hirmumyrskystä, niin juuri, kun olen suurella
valtamerellä ja on lujan laivan kansi jalkojen alla, silloin vähättelen
koko hirmumyrskyä. Mutta tämä! Ja kun sekä etu- että isomasto olivat
minuutissa menneet helkkariin, niin tunsimme luissamme, että olimme
myytyjä miehiä. Sellaisella hirmumyrskyllä on aina sama tapa, se nousee
tuossa tuokiossa, tuskin ehdit laskea viiteen tai kymmeneen, ennen
kuin se jo on niskassa, se ei kysy, pidätkö siitä vai et, ja samalla
tulee silmiä puhkova pimeä. Sellainen se on, eikä siitä koskaan pääse
kunnolla selville. Neiti, _give me a trifle more of that meat!_ Neiti
ymmärtää englantia. Voinhan syödä vielä hiukkasen, vaikkakin se menee
ihan hukkaan, se on totta. Ei näetkös, koko onnettomuus oli se, että
laiva oli laho. Siinä ei ollut lastina kovaa tavaraa, ruista vain, eikä
ollut sen vertaa karia, mihin olisi saanut puhkaistuksi kupunsa, mutta
sittenkin siihen repesi tämän huoneen lattian pituinen aukko. On sekin
sikamaista, niin laho laiva, ettei kestä edes ruista, joka on pehmeää
kuin — miten sanoisinkaan — kuin untuvahöyty. Vai pelastaa jotakin —
en ymmärrä, kuinka voit puhuakaan minkään pelastamisesta. Laiva meni
pohjaan kuin kivi, sama kuin jos olisit painanut iänikuisen vanhan ja
ravistuneen purtilon veteen. Ei, mitäs siitä olisi tullut, kapteeni
ei saanut pelastetuksi edes laivan päiväkirjaakaan. Muuten oikein
helkkarin hyvä kapteeni, ja kuuluu saavan uuden laivan. Ei lähtenyt
laivasta, ennen kuin seistiin vedessä polvia myöten. Veneisiin! hän
sitten komensi, ja olimmehan saaneet veneet kuntoon. Mutta silloinpa
yrittikin olla jo liian myöhä, oli hiuskarvan varassa, ettei myrsky
riuhtaissut toista venettä venekurjista ja vienyt sitä sen pitkän tien;
pysyttelimme mahdollisimman kauan laivassa, lähdimme siitä vasta kun
varma kuolema oli silmien edessä, sillä laiva on kerta kaikkiaan laiva,
mutta vene ei ole yhtään mitään. Niin, sait kai kirjeeni?
Ei, Edevart ei ollut saanut minkään valtakunnan kirjettä.
Kirjoitin sinulle Fosenlandetiin.
Mutta minä olenkin ollut Lofooteilla ja toin tänne eilen illalla
jahdissa kalalastin.
August ei malttanut kuulla, mitä toveri kertoi, hänen oma
onnettomuutensa täytti niin kokonaan hänen mielensä. Kaikki laatikot
pohjaan! Ja vähällä olin itsekin mennä niiden mukana, sillä en tahtonut
tulla veneeseen. Kapteeni oli jo veneessä, mutta minä seisoin yhä vain
laivassa ja huusin, luulivat minun tulleen hulluksi, mutta toiset
siinä hulluja olivat enkä minä, kun eivät ymmärtäneet, ettei vene
ole yhtään mitään. Olen ollut pelastusveneessä ennenkin, meri oli
haikaloja sakeanaan, yhdenkin neekerin puraisivat keskeltä poikki.
Ihan kahdeksi kappaleeksi. Olen arka veneessä, mutta laivassa en
pelkää, sitä älköön kukaan uskokokaan, mutta veneessä pelkään, toisten
täytyi raastaa minut väkisin veneeseen. Olisitpa nähnyt, miten neekeri
meni keskeltä kahtia; samassa silmänräpäyksessä hamuili vielä minua
yläruumiillaan, sillä puoliskollaan, jossa kädet ovat. Mutta tuossa
Hanhilammikossahan ei ollut haikaloja, aioit kai sanoa? Ei, sitä en
ole väittänytkään, mutta en ole suotta liikkunut maailmalla, tiedän,
ettei vene ole yhtään mitään, ja olisimmepa koreasti uponneet kuin
tämä olutlasi, jollei ilma olisi asettunut samassa silmänräpäyksessä.
Sellaisten hirmumyrskyjen tapa on sellainen, että tuuli asettuu äkkiä
ja pimeys ajautuu pois suurina möhkäleinä. Kun ilma valkeni, pelasti
meidät jokin virolainen laiva. Tietenkin täytyy sanoa, että se pelasti
meidät, mutta emme saaneetkaan pelastetuksi muuta kuin vaivaisen
ruumiimme. Niitä oli vähintään kymmenen laatikollista! Ja kaikesta
venäjän kielen taidostani, jonka pänttäsin päähäni, osatakseni puhua
hyvästi venättä, ja saadakseni tavarat paremmin kaupaksi, siitäkään
ei ole enää apua eikä autuutta. Jos päätäni pakottaa, sanon: _Uu
menjaa halit galavaa_. Jos tahdon saada koruni kaupaksi, levittelen ne
levälleen ja kysyn: _Tshevoo vam ugodno?_ Ja jollei kauppoja synny tai
jos joku lurjus ei voi kunnolla maksaa, sanon kohteliaasti: _Prashu
pasjetitj menja zaftra!_ Koettelin tuon neidin kanssa, mutta hän
ymmärtää vain englantia, niin etten osannut puhella hänen kanssaan.
Eikä minulla muuten enää olekaan mitään sanomista. Mutta ajattele,
miten häpeällistä: Itämeressä, makeassa vedessä, Kattegat vielä nenän
edessä, emme olleet päässeet edes Skageniin asti! Sanoin vain, että
olen ollut haaksirikossa ennenkin, se on minulle tuttua, voisin vaikka
opettaa toisia tekemään haaksirikon. Mutta siellä! Ei, laiva oli laho;
kun mastot oli poikki, se meni pohjaan kuin kivi. Ja nyt istun tässä,
eikä ole pojalla mitään muuta kuin mitä näet silmiesi edessä. On kai
sinulla kultasormuksesi vielä tallella?
On kyllä, mutta nyt sinä saat sen, August. Sillä nyt sinä tarvitset
sitä paremmin kuin minä.
Et suinkaan aio antaa pois kultasormustasi? August oli yrittävinään
väittää vastaan, mutta otti sen kuitenkin.
Edevart: Ja nyt mennään hankkimaan vähän vaatetta ylle.
August: Olisi parempi, että olisit ääneti etkä tekisi pilaa miehestä.
Onko sinulla muka sitten rahaa?
Enpä ole ilmankaan.
Kumpikin tunsi mielensä liikuttuneeksi, ja Edevart sanoi: Enhän minä
tee mitään muuta kuin mitä itse olisit tehnyt minun asemassani.
Minäkö? Älä nyt turhia. En ole koskaan tehnyt hyväksesi tuon vertaa!
yritti August väittää vastaan. Mutta onhan oltu toveruksia monina
hyvinäkin päivinä, ja jos olisin saanut pelastetuksi kaikki laatikkoni,
olisit saanut niistä runsaan osasi, sitä sinun ei tarvitse epäilläkään.
Entä missä käärmesormuksesi on? Vai niin, vai sisarellasi. Mutta se oli
hänelle liian suuri. Olipa kova onni, etten ottanut hänelle kerrassa
kolmea sormusta, joissa oli timantteja ja kalliita kiviä, silloin kun
ne vielä olivat käsissäni.
He menivät kaupungille ja hankkivat Augustille kunnolliset vaatteet,
sitten he menivät jahtiin. Olipa oikein pirunmoinen onni, että sain
itseni kunnollisiin tamineisiin ennen kuin Teodor näki minut. Nyt
hän ainakin uskoo, että olen vielä yhtä rikas! August ei malttanut
olla pöyhistelemättä Teodorin nähden ja tapailematta liivintaskuaan,
ikään kuin hänellä olisi ollut siellä jotakin; sillä yhdellä ainoalla
timantilla hän olisi voinut ostaa koko jahdin lasteineen päivineen!
August oli vironnut kuin paarma päivänpaisteessa, hänellä oli
jo valmiina sellainen suunnitelma, että hän antaa Trondheimissa
hanurikonsertin, sillä hän ehkä saisi kokoon muutamia talareita. Jos
hän pistäisi kaupungille sellaisia mainosjulisteita, että hän on
venäläinen haaksirikkoinen, niin varmasti hän saisi väkeä kokoon. Mutta
silloin Venäjän konsulikin voisi tulla konserttiin ja huomata, että
hän onkin norjalainen. August luopui konserttisuunnitelmastaan. Sitten
hänen päähänsä pälkähti, että hän hankkii hautomakoneen, jollaisen oli
nähnyt Amerikassa, ja ostaa tuhat munaa, jotka haudottaa kananpojiksi
ja myy rikkaille kaupunkilaisille. Sanalla sanoen, August alkoi jälleen
hautoa uusia suunnitelmia, ja se oli tärkeintä kaikesta. Silloin
tällöin hän kyllä karvain mielin muisteli viittä — tai kymmentä —
laatikkoaan, montako niitä lopultakin lienee ollut, mutta ei enää yhtä
mittaa märehtinyt haaksirikkoaan.
Jahti _Herminen_ lasti purettiin, ja Edevart maleksi miehineen
joutilaana kaupungilla. Hän sai Knoffilta kirjeen; siinä oli pitkässä
luettelossa tavarat, jotka hänen oli otettava mukaan säästääkseen siten
rahdin. Edevart antoi listan asianomaiselle kauppiaalle ja oli sitten
taas vapaa ja joutilas mies. Kun jahti oli saatu tyhjäksi, hän puhdisti
ja huuhteli sen ylt'yleensä, odotti tavaroita tuleviksi, mutta niitä
ei vain kuulunut. Hän kävi tiedustamassa, kauppias keksi kaikenlaisia
verukkeita, miehet eivät muka olleet joutaneet toimittaa niitä. —
Milloin luulette heidän ehtivän? — Thjaa, saa nähdä!
August oli pistäytynyt sen naisen luona, joka oli saanut häneltä
tusinan sikarilaatikoita, mutta jättänyt ne maksamatta. Nytkään tämä
ei pystynyt maksamaan niitä, kertoi August Edevartille. En tietenkään
voinut mennä hänen luokseen ennen kuin sain nämä uudet vaatteet, ja
vaikka nyt todellakin osasin venättä enkä hellittänyt, en sittenkään
saanut rahaa nähdäkään. Ei, se nainen tahtoi vain olla minun hempukkani
sikarieni palkaksi, sama juttu joka kerran kun tulen, ja hyvä niinkin,
mutta enhän voi elää pelkästään sillä. Niinpä menin itse katsomaan
hänen hyllyjään, mutta sikarini oli aikoja sitten myyty loppuun, nehän
olivat keisarin omia sikareja, niin että voit itse arvata. Olisinhan
voinut panna hänet lujille, mutta minkäs teet, kun hän alkaa joka kerta
suudella ja itkeä kuin lapsi? Minulla ei ole sydäntä semmoiseen; ja
tänään hän sai kultasormuksenikin.
Edevartin silmät suurenivat.
Niin, kyllähän se oli tyhmästi tehty, ja näen sinun olevan minulle
suutuksissasi. Mutta minkä sille mahdoin? Ja kyllä tässä kai
taas jonakin päivänä jotakin rupeaa valkenemaankin. Varmaan saan
työtä teurastajanrenkinä, sillä osaan toki teurastaa ja nylkeä
elukan paremmin kuin moni muu. Älä ole huolissasi! Sen taidon opin
Australiassa.
Tavaroita ei kuulunut, asiasta ei tullut sen valmiimpaa, ja Edevart
meni uudelleen kauppiaan puheille. Kauppias pyyteli anteeksi, hänellä
oli juuri nyt työtä eikä hän siis ehtinyt puhumaan, mutta liikkeen
muulta henkilökunnalta Edevart kuuli yhtä jos toistakin, mitä hän
itse liitti yhteen kokonaisuudeksi: Knoff ei voinut noin vain ilman
muuta saada kaikkia noita tavaroita, suurta jauhoerää sekä melkoista
määrää siirtomaantavaroita, ei, hän ei voinut saada niitä ilman
muuta. Knoffilta oli sähköteitse pyydetty vakuutta, ja tämä oli
kehottanut kääntymään sen suuren toiminimen puoleen, joka oli ostanut
kalalastin. Hyvä; mutta tuo toiminimi ei tahtonutkaan taata niin suurta
tavaramäärää — koko lasti oli jo enemmänkin kuin maksettu Knoffin
saamilla suurilla ennakkomaksuilla, olipa suorastaan kyseenalaista,
riittäisikö kaljaasinkaan lasti peittämään niitä.
Mitä ihmettä — Edevart sai kuin iskun vasten kasvojaan: Aikoiko
Knoffin asema horjua? Se jo kävi yli hänen ymmärryksensä, sitä hän
olisi ajatellut kaikkein viimeiseksi. Kuitenkin kaikitenkin Knoff
näytti saaneen järjestetyksi lainan, tai miten lienee ollutkaan, joka
tapauksessa Edevart sai käskyn hakea tavaraluettelonsa pois ja viedä
sen aivan toiselle kauppiaalle. Tämä kumarteli ja pokkuroi ja raapasi
jalallaan ja selitti, että Knoff oli täysin vakavarainen! Hän lähetti
oitis tavarat alukseen. Kaikki tyynni oli siis kai ollut pelkästään
typerää väärinkäsitystä.
Jahti varustautui siis purjehtimaan kotiin, mutta entä August, mikä
hänelle nyt neuvoksi? Hänellä oli ollut jahdissa ruoka ja asunto, mutta
nyt se ihanuus loppui, eikä August ollut päässyt puuhun ei pitkään.
Jospa edes Intia ei olisi niin kaukana, tuumi Edevart mietteissään.
Sillä hän taisi vieläkin uskoa Augustin vanhoja kertomuksia.
Mutta Augustilla ei aluksi ollut niistä harmainta aavistusta, niin että
hän kysäisi ihmeissään: Intiako — mitäs sinä siellä?
En minä mitään, mutta entä sinä itse? Sinullahan on siellä tavaraa
vaikka minkä verran.
Niin tosiaankin, nyt August jo muisti. Pitänee tästä joskus lähteä
niitä katsastamaan. Haaksirikossa menivät avaimetkin, täytyy siis
tiirikoida ne laatikot auki. Vähintään kaksitoista avainta! Mitä
minun pitikään sanoa: Täällä on hieno herra, joka tahtoo kirjoittaa
muistiin kaikki, mitä olen elänyt ja kokenut, hän kirjoittaa sitten
kaikki yhteen pötkyyn. Tapasin hänet satamassa laiturilla, puheltiin
hyvän aikaa. Mutta enpä ole ennen tavannut mokomaa kirjoitusmiestä, ja
olenhan kuitenkin purjehtinut maailman ympäri. Puhunpa kuinka nopeasti
hyvänsä, kaiken hän pistää paperille. Hän sanoo, että siitä tulee
kokonainen kirja, ja minun naamatauluni kansilehdelle. Kävimme eilen
tiedustelemassa kirjanpainajalta, ottaisiko hän painattaakseen sen,
ja mies lupasi ajattelevansa asiaa. Tästä lyödään rahaa kuin roskaa,
niin kirjailija vakuutteli, ja itse saan käydä myymässä sitä tuhansia
kappaleita joka paikassa. Saadaanpa nähdä. Mutta miksipä siitä ei
tulisi jotakin, niin kirjoittaja sanoi, koska kerran Gjest Baardsen myi
suurta kirjaa, jossa oli kerrottu kaikista varkauksista, mitä hän oli
elämänsä päivinä tehnyt? Niin, mitäs arvelet?
Edevart ei ymmärtänyt asiasta tuon taivaallista, kirjoittaminen ei,
samoin kuin ei lukeminenkaan, ollut hänen vahvimpia puoliaan, kirjat
olivat hänelle vieras maailma, johon hän suhtautui epäillen ja päätään
pudistaen. Mutta hän ei ollut ensi kertaa pappia kyydissä, vaan vainusi
tässä vaaraa ja neuvoi toveriaan olemaan varuillaan, ettei kertoisi
liikoja, siitä voisi koitua onnettomuutta, hän ehkä joutuisi tiiliä
lukemaan koko loppuiäkseen.
August melkein suuttui: Häh? Ei nyt sentään sillä tavalla, ei hän
ollutkaan kenen tahansa narrattavissa! Ajatus, että hän saisi
olla mukana kirjoittamassa tätä kirjaa, tuntui hänestä hyvin
houkuttelevalta, se varsinkin kutkutti turhamaisuutta, kun hänen
kuvansa tulisi koristamaan kirjan kansilehteä ja leviäisi sen mukana
joka paikkaan ympäri maan. Silloin kerrankin saisivat nähdä niin
kotona Poldenissa kuin muuallakin, missä hän oli liikkunut, ja kaikki
tytöt, jotka olivat vetäneet häntä nenästä, saisivat katkerasti katua
uskottomuuttaan — sanalla sanoen, se ei ollut suinkaan vähäinen kunnia
hänenlaiselleen miehelle!
Mutta iltaan mennessä August oli sentään ehtinyt ajatella asiaa hiukan
tarkemmin ja tullut siihen johtopäätökseen, että hän luopuu koko
hommasta. Kuinka helposti se kirjuri saattaisikaan onkia esiin jonkin
vaarallisen tapauksen hänen elämästään? Ja tuskin hän olisi saanut sen
suustaan, ennen kuin se jo olisi paperilla. Niin, ja sitten kirjaan
tulisi vielä hänen kuvansakin, sehän olisi kuin jos kädestä pitäen
osoittaisi häntä kaiken maailman poliisien vainukoirille. Suurkiitosta!
Ei hän sentään ollut _niin_ hullu!
August ryhtyi jälleen ajattelemaan ja aprikoimaan, laati suunnitelmia
hyläten ne jo samassa, koetteli yhtä jos toistakin elinkeinoa
päätyäkseen loppujen lopuksi takaisin vanhaan merimiehen ammattiinsa.
Hän ei ollut suinkaan neuvoton, älköön Edevart luulkokaan,
hänenlaisensa mies saisi pestin laivaan milloin hyvänsä, siitä saat
olla huoleti! Mutta pitäisi päästä oikealle merelle eikä Itämerelle,
sitä hän varoisi visusti! Voisiko Edevart lainata hänelle muutaman
talarin? Sillä hän aikoi lähteä Bergeniin ottamaan merimiehen pestiä.
Muutaman talarinko? Kyllä. Mutta eikö hän voisi ottaa pestiä jo täällä
Trondheimissa?
Ehkäpä täälläkin. Mutta ensiksi August aikoi pistäytyä maalle,
yrittämässä saada talvikaudeksi työtä jostakin maalaistalosta.
Se oli hänen viimeisin suunnitelmansa.
<tb>
Suuria muutoksia Knoffin kauppapaikalla. Edevart laski mahdottoman
suuren kivisen satamalaiturin kylkeen, jossa oli nosturit ja koneet
ja rautatiekiskot, kummallakin laiturilla. Yhä vieläkin siellä vilisi
miehiä ja hevosia täydessä työn touhussa viimeistelemässä sitä,
valtavan suuri nostokurki nosti yhdellä kertaa tusinan jauhosäkkejä
jahdista, ja miehet vain nauroivat koko hommalle, niin nopeasti ja
vaivattomasti kaikki kävi.
Knoff tuli jahtiin, nyökkäsi Edevartille, mutta hänellä oli, kuten
tavallista, senkin seitsemän puuhaa ja hommaa ja hän jakeli käskyjään
monille miehilleen: Pistä tuo nuora kiepille! Vieritä pois tästä kaikki
tynnyrit, tähän tulee paljon tavaraa jahdista! Hän kääntyi Edevartiin
päin kysyen: Tapasitko kaljaasin viime yönä? Etkö? Sitten se ei ole
purjehtinut ohi. Ei kai sinulla ole harmainta aavistusta siitä, missä
se viipyy? Taitaa olla vielä kuivauspaikoilla.
Ei se ole mahdotontakaan, vastasi Edevart. Siellä meillä pohjan
puolessa jäivät kaikki alukset vielä kuivauspaikoille kun minä lähdin
matkaan! Edevart oli pakahtua ylpeydestä, hän oli huomaavinaan isännän
äänensävystä, ettei vanhan Noremin olisi pitänyt laskea edelleen
aloittelijaa, joka oli vasta poikanen.
Sinulle olivat vähän pikkumaisia siellä Trondheimissa. Mutta kyllä
minä sen kauppiaan opetin! Olisi saanut sen suuren hankinnan, mutta
käyttäytyi sillä tavalla, että käännyin ilman muuta toisen puoleen. Ja
hän ei kai ollenkaan harannut vastaan?
Ei toki! vastasi Edevart hymyillen. Kumarteli ja pokkuroi niin, että
pelkäsin menevän keskeltä kahtia.
Edevart huomasi oitis, että tämä leikinlasku oli ollut liikaa, Knoff
rypisti kulmakarvojaan tokaisten: Montako tavaramyttyä sinulla on?
Kolmekymmentäseitsemän. Ja sitten kaksisataa jauhosäkkiä.
Entä montako miestä?
Kaksi. Kummatkin pohjan puolesta.
Maksa heille palkka käteen ja anna heidän matkustaa kotiinsa. Mutta jos
heitä huvittaa katsella, minkälaista suuressa kauppapaikassa oikein
on, niin katsokoot kernaasti minun puolestani. Kun olet saanut lastin
puretuksi, voit pitää vapaata lopun päivää. Tulet sitten huomisaamuna
tekemään tiliä ja tuot samalla kassan.
Ja Knoff meni matkoihinsa.
Tuo nyt taas oli pelkkää kerskailua ja suurentelua kauppiaan puolelta.
Edevart oli palannut pitkältä, tärkeältä matkalta. Hän ei olisi
tarttunut mihinkään työhön enää tänään, vaikka olisi käskettykin, hän
tahtoi käydä näyttämässä itseään tutuille nauttiakseen hieman siitä
kunnioituksesta, jota he varmaan tuntisivat häntä kohtaan, kun hän oli
laivurina suorittanut moisen miehen työn. Entä rahat? Odottiko Knoff
saavansa häneltä paljonkin rahaa? Muutamia kolikoita kyllä, mutta ei
niin paljoa, että olisi kannattanut puhua oikein kassasta.
Edevart maksoi Teodorille ja Ezralle heidän palkkansa, nämä tahtoivat
kumpikin viipyä seuraavaan aamuun ja nukkuivat yön jahdissa. Edevart
purki lastin, jutteli tuttavien kanssa, kävi maissa katselemassa
kivilaiturin rakennustyössä puuhailevia muurareita. Ainoastaan toisessa
siivessä oli enää vähän viimeistelemistä, muurarit laulaa hoilottivat
vivutessaan kivilohkareita, työ ei ollut juuri kummempaa kuin jos olisi
laulaen nostanut purjeita mastoon, kaikki kävi reippaasti ja iloisesti.
Mutta Edevartilta ei voinut jäädä huomaamatta, että Knoffin vakituisen
väen mieli oli lamassa, jokin salainen huoli näytti heitä painostavan.
Panimomestari vilkuili arasti ympärilleen sanoessaan: Niin, täällä
on sinun lähdettyäsi tapahtunut suuria muutoksia! Mutta samassa hän
pudisti harmaata päätään. Joku nuori mies vastasi siihen: Kai se siitä
selviää. Panimomestari huomautti: Hätäkös teidän nuorten, jotka aiotte
Amerikkaan. Mutta minä olen liian vanha.
Edevart meni tynnyrintekijän asuntoon, ja pian oli tarina käynnissä.
Tynnyrintekijällä ei ollut muuta työtä kuin mitä puuhaili jotakin
pientä maatilkullaan. Niin, täällä on tapahtunut suuria muutoksia!
hänkin sanoi. Herra tietäköön, ovatko kaikki hyväksi. Etkö käy sisään?
Etten vain häiritse sinun työtäsi.
Tynnyrintekijä hymähti: Niin tätäkö suurta maanviljelystä? Kaikkia
vielä. Muuta työtä minulla ei olekaan. Tynnyritehdas seisoo.
Seisoo? Mitä ihmettä?
Täällä on moni muukin paikka seisauksissa. Veneveistämökin seisoo,
työväki aikoo Amerikkaan. Pian kai leipomokin pannaan seisomaan.
Eihän sentään, minulla on kaksisataa jauhosäkkiä matkassani.
No niin, sitten siellä leivotaan vielä vähän aikaa, mutta sitten
se pannaan seisomaan. Ei pelkillä jauhoilla hyvä, tarvitaan rahaa
palkkoihin. Kotiopettaja lähti pois.
Tietysti Edevartille siinä selvisi, että Knoff oli joutunut
vaikeuksiin. Tämän reipas ilme laivalaiturilla oli ollut pelkkää
teeskentelyä. Nyt hänellä on se suuri kivinen satamasiltansa, mutta
mitä hän sillä? Tavaton laituri onkin, jossa on kaiken maailman
koneet ja laitteet, lastaus ja purkaus käy yhdessä hujauksessa, mutta
höyrylaivat eivät käy täällä. Paljonko Edevart luuli laiturin tulleen
maksamaan? Tavattomia summia! Ajattelehan vain koko rakennuspuuhaa
alusta lähtien, millaiset määrät rahaista rahaa meni joka lauantai
palkkoihin! Knoffin liiketoiminta ulottui monelle haaralle, toinen
saattoi auttaa toista, jollei jokin niistä kannattanutkaan kaikin
ajoin. Mutta syytää rahaista rahaa sillä tavalla koko kesän ajan, sitä
Knoffin varat eivät kestäneet, niinkuin saattoi odottaakin.
Mistä hän on saanut niin paljon rahaa irti? Sitä en tiedä. Lieneekö
hankkinut lainoja? Tai ottanut kiinnityksen tähän kauppapaikkaansa?
Surullista ajatella sitä. Ja kuitenkin sanon samalla: mitä Herran
nimessä hän sillä suurella satamalaiturillaan? Pelkkää komeilua ja
kopeutta, hän aikoi saada vuorolaivat poikkeamaan täällä, mutta siitä
ei tullut mitään.
Eikö siitä tullutkaan mitään?
Ei tullut. Sillä laiva-asemallakin on nyt suuri satamalaituri.
Eihän nyt ihmeitä!
Oli kyllä jo saatu täällä muuraustyöt käyntiin, ennen kuin siellä
rupesivat verryttelemään jäseniään. Siellä se ei ollut ihme
eikä mikään, oli vanhoja säästöjä, siellä on siihen varaa, ja
kaupanpäällisiksi siellä rakennettiin puusta, hirsistä, eikä se tullut
paljoakaan maksamaan. Ja saadakseen laitoksensa lujemmaksi ostivat
hyvän joukon vanhoja rautatiekiskoja, hylkytavaraa, jotka saivat
pelkällä raudan hinnalla. Siellä on ovelaa, viisasta väkeä, eivät rupea
lentämään korkeammalle kuin siivet kannattavat, se heidän laiturinsa
on jo kauan ollut valmiina, on tuskin kahdeksatta osaa meidän
laituristamme, mutta ajaa kyllä saman asian, höyrylaivat käyvät siinä.
Mutta voitko ymmärtää, miksi laiva-asema ei ole täällä vaan siellä?
Sillä täällähän sen paikan pitäisi oikeastaan olla?
Ei sitä saada tänne niin kauan kuin vanha johtaja on paikallaan
laivayhtiössä... Eivätkä muuten oikein perusta koko Knoffista. Eivät
todellakaan pidä hänestä, hän on liian mahtavaa miestä, se tympäisee.
Tietysti laiva-aseman olisi oltava täällä, ja kaikki sen tietävätkin:
suuri, vilkas kauppapaikka ja vauras asutus kolmella puolen. Mutta
turha puhuakaan koko asiasta. Ja niin kauan kuin laivayhtiössä on se
vanha johtaja — sitä miestä ei lepytä enkelitkään, Knoff suututti hänet
kerran kauan sitten suuressa kokouksessa —
Tynnyrintekijä selitti lopuksi, että hän lähtee ennen pitkää pois. Ei
hän omasta halustaan, oli ollut täällä monta pitkää vuotta, täällä
hänellä oli asuntonsa ja pikku maatilkkunsa... Mitä minun pitikään
sanoa: parikin kertaa ovat olleet Doppenista täällä, kyselivät sinua.
Se mies on ihan hullu. Oliko hän taas humalassa?
Ei täällä ollutkaan kuin vaimo vain. Aikovat yrittää Amerikkaan,
kuulemma, olivat pyytäneet Knoffilta matkarahoja tarjoten vakuudeksi
pikku tilaansa, mutta Knoffilla on enemmän kuin tarpeeksi hoitamista
omissakin asioissaan.
Mutta mitä he sitten minusta...?
Sitä en tiedä.
Edevart lähti tynnyrin tekijän luota syvissä mietteissä: Saapa
nähdä, pystyykö Knoff nyt maksamaan mitä hänellä, Edevartilla, on
saatavaa? Ajatella, että puheissa Knoffin vaikeuksista oli sittenkin
perää, se kovanonnen satamalaituri oli nyt saattamaisillaan miehen
perikatoon. Edevart oli antanut Knoffille aatteen, ja vaikkei hän
ollut odottanutkaan siitä suoranaista tunnustusta, olisi sentään
voinut sillä ylpeillä, mutta nyt hän ei uskaltanut vihjaista puolella
sanalla sinnepäinkään, kaikki ihmiset, jotka hän oli saattanut puille
paljaille, olisivat olleet oitis hänen niskassaan. Mutta ilkeää se oli
joka tapauksessa, kunpa pääsisi pois, kuta pikemmin, sitä parempi.
Edevart tapasi taloudenhoitajattaren, neitsyt Ellingsenin. Tuo
ruskeasilmäinen, vilkas tyttö oli tavallaan kuin hänen mielitiettynsä,
he olivat kerran, pari olleet hyviä ystäviä, ja nyt hän oli ainoa
iloinen ja reipas ihminen koko paikalla, puheli ja hymyili ja ilmaisi
lämpimin sanoin ihmetyksensä: että Edevart olikin pystynyt suoriutumaan
kaikesta! Että hän oli palannut siltä matkalta hengissä! Ja Knoff itse
oli kiittänyt häntä päivällispöydässä viime viikolla. Edevartista ei
ollut lainkaan vastenmielistä kuulla moista, ja pistäytyessään vähää
myöhemmin leipomossa, hän huusi ääneen vanhalle asuintoverilleen:
Oikein, sillä tavalla, antaa huhkia, minä toin sinulle kaksisataa
jauhosäkkiä!
Hm, eivät ne kauan kestä, vastasi leipuri synkästi. Miehen palkkaa
oli alennettu ja hän pelkäsi jäävänsä kohta työttömäksi. Nyt hän
aikoi viikon lopulla pistäytyä Trondheimissa tiedustelemassa uutta
työpaikkaa, hitto tässä pysyttelemään hukkuvassa laivassa ja
odottelemaan, kunnes se uppoaisi pohjaan!
Minne ikinä Edevart tulikaan, joka paikassa vallitsi sama mielten
masennus, lapsetkin, jotka pyörivät hänen ympärillään ja tarrautuivat
kiinni vaatteisiin, olivat käyneet ikään kuin hiljaisemmiksi, niin
Romeo poikakin, vaikka kotiopettaja oli matkustanut pois eikä hänellä
siis ollut läksyjä luettavanaan.
Edevart meni kauppaan. Olet tuonut uusia tavaroita, sanottiin hänelle
siellä. Pojille se oli kuin rohkaisua, vaikka heidänkin palkkojaan
oli alennettu. Onpa mukavaa, kun taas saa hyllyt ja laatikot täyteen.
Mutta vanhin myyjä, Lorensen, joka pystyi näkemään pitemmälle kuin
muut, pudisti vain päätään, hänkin oli tuuminut lähteä Amerikkaan,
mikäpä muukaan tässä neuvoksi? Edevart kehotti häntä menemään
mieluummin kotipuoleensa ja pistämään siellä itse pienen kaupan
pystyyn, yrittämään omin nokkinsa, mutta mies ei ottanut sitä kuuleviin
korviinsa: hänellä ei ollut tarpeeksi käteistä, siihen tarvittiin
käteistä rahaa!
Tuntui siltä kuin kaikki olisivat tottuneet elämään liian suurellisesti
osaamatta nyt sopeutua alennettuihin palkkoihin ja niukempaan
elintapaan. Toivoton tyytymättömyys oli saanut kaikki valtaansa, lempo
tässä elämään pienemmällä palkalla — ikään kuin ei Amerikkaa olisi
olemassa! Kaikki oli ihmisistä nurinpäin, he olivat ennen ansainneet
hyvin eivätkä halunneet tyytyä vähempään, miksi ei noita hyviä aikoja
voinut jatkua edelleenkin? Eihän toki yhden satamalaiturin rakentaminen
voinut saattaa heitä maantielle? Kaupan vanhin myyjä Lorensen selitti
tähän tapaan: Me lähdemme pois koko maasta, ei tässä muu auta. Olemme
saaneet levottomuuden ruumiiseemme emmekä huoli panna vastaan, vaan
lähdemme Amerikkaan mies kuin mies. Itsekin tulet vielä perästä! hän
vakuutti Edevartille.
Ei. Kaikkein viimeiseksi Edevart aikoi ajatella sitä. Ei sinä ilmoisna
ikänä!
Mitäs sitten aiot tehdä? Aiotko purjehtia jahteinesi Lofooteilla vielä
toisena talvena? Ehkäpä se käy päinsä. Mikäli ei koko jahti ole siihen
mennessä joutunut vasaran alle niinkuin kaikki muukin — sano minun
sanoneeni!
Ehkäpä Lorensen oli hyvinkin oikeassa, hänhän tunsi talon ja taisi
päätellä yhtä jos toistakin, mutta Edevartia hän ei tuntenut.
Amerikkaanko? Ei ainakaan omasta vapaasta tahdostaan. Edevart ei ollut
koskaan tullut ajatelleeksi sitä eikä tahtonut ajatella nytkään.
<tb>
Seuraavana aamuna Edevart heitti hyvästit miehilleen. Ezra ei ollut
enää entinen reipas rasavilli, ojentaessaan pienen kätensä hän ei
saanut kunnolla sanotuksi hyvästiä, sillä hänen huulensa vapisivat
niin hävyttömästi. Hm, tuo kenkäpahus puristaa niin vietävästi! poika
virkkoi painaen päänsä alas. Mutta hän oli saanut hyvän maksun,
kauniit rahat taskuunsa, se sai viikarin pian unohtamaan surunsa.
Onnea kotimatkalle! toivotteli Edevart, lisäten sitten: Itsekin ehkä
tulen kohta perästä. Edevart meni toimistoon tileineen ja pienine,
voi, niin pienine kassoineen kaikkineen. Mitenpä se olisi voinutkaan
olla suurempi? Hän oli maksanut Lofooteilla kalat ja kotona Poldenissa
kuivaustyöt, siihen vielä muonat, miesten palkat ja ylimääräiset
maksut hinauksesta, ja Trondheimissa oli ollut pakko hankkia vähän
lisää köysiä. Sitä paitsi erinäisiä yksityisluonteisia eriä, jotka oli
taitavasti jaoteltu eri tileille tasaisesti yli koko kirjan ja jotka
siis olivat jollakin tavoin hävinneet olemattomiin, mutta kuitenkin
kaikitenkin rasittivat tilejä. Miten siis kassa olisi voinut olla sen
suurempi?
Knoff irvisti hieman kärsimättömästi Edevartin kolkuttaessa oveen
ja tullessa huoneeseen. Tuo saattoi olla hänen tavanomaista
teeskentelyään, että näet hänellä muka oli paljon muuta ajattelemista
eikä siis olisi ollut aikaa moisiin pikkuasioihin juuri sillä hetkellä.
Mahdollisesti hän myös aavisti, että sekä selvitys että kassa olisivat
liian köykäiset.
Ehkä tulen mieluummin hetken perästä?
Ei. Mutta konttoripäällikkö saa sitten tarkastaa laskut, voit jättää
kassan tänne. Tuossako on koko kassa? hän kysäisi, kun Edevart laski
pöydälle pienoisen setelinipun ja muutamia hopearahoja.
Tässä on kassa. Siinä on kaikki, mitä siitä on jäljellä.
Kaikista rahoista? Sekä niistä, jotka sait Noremilta kalojen ostoon
että niistä tuhannesta talarista, jotka sait myöhemmin kuivaukseen?
Mutta Edevart oli oppinut selittelemisen ja koukkuilemisen taidon,
oli oppinut sitä moneltakin, Augustilta, vanhalta Papstilta, laivuri
Noremilta, kaikilta ihmisiltä, hän oli loukkaantuvinaan: Siinä on
kaikki, mitä on jäljellä, voitte itse katsoa kirjasta.
Knoff oli hetkisen ääneti, selaili kirjaa, alusta loppuun ja lopusta
alkuun, pysähtyi viimeisten erien kohdalle ja virkkoi: Siis kaikki
palkat on joka tapauksessa jo maksettu?
Edevart: Niin. Kaikki paitsi minun omani.
Etkö ole ottanut omaa palkkaasi?
Kuinka olisin voinut sen ottaa? Enhän tiennyt, mitä aiotte minulle
maksaa.
Mitäkö aion sinulle maksaa? Johan siitä sovittiin edeltäpäin:
Tavallinen merimiehen palkka, niin minä sanoin.
Siksi minä vain, kun jouduin olemaan laivurina.
Laivurina! Knoff pudisti säälivästi päätään.
Tuo jo pistätti Edevartia, mutta hän sai sentään sanoneeksi: Olinhan
sentään vastuussa kaikesta.
Niinpä kyllä, vastasi Knoff kärsivällisesti, voidaan niinkin sanoa.
Mutta loppujen lopuksikin vastuu kai oli sentään minun.
Ja matka sujui kaikin puolin onnellisesti.
Knoff ei vastannut.
Edevart kysäisi äkkiä: Paljonko maksatte Noremille?
Kaljaasin laivurille, Noremilleko? Miksi sitä kyselet? Sehän on aivan
toinen asia. Hän on minun palveluksessani päässyt kohoamaan ja saanut
ajan mittaan yhä enemmän.
Niinpä niin! tuumi Edevart huulet tiukasti supussa.
Knoff sanoa tokaisi jyrkästi: Ei, se pysyy samana, josta sovittiin.
Tavallinen merimiehen palkka. Sinulla on siis saatavana se kuudelta,
alun seitsemänneltä kuukaudelta. Mutta sitten se sillinuotta!
Edevart katkerana toisen viekkaudesta: Mutta sehän oli vanha, aiotteko
ottaa siitä jotakin?
Konttoripäällikköni saa katsoa, mitä se minulle aikoinani maksoi, saat
tietää hinnan sitten myöhemmin. Vai vanha? Eikö se ole sama nuotta,
jolla saatiin siellä pohjanpuolessa se suuri silliapaja, josta luin
lehdistä?
Entä sitten? Minun käsiäni se ei ainakaan lämmittänyt, annoin näet sen
pois.
Knoff selaili kirjaa sanoen äkkiä: Huomasin, ettei jahtia ole
puhdistettu ja maalattu.
Minulla ei ollut siihen aikaa.
Mutta tästä kirjastahan näkyy, että olet maksanut kahden miehen palkan
koko kesältä, mitä ihmettä ne molemmat miehet tekivät koko ajan, kun
eivät edes saaneet jahtia puhdistetuksi eikä maalatuksi?
Edevart oli hetkisen vaiti. Niin, tässä oli nyt tilien heikoin kohta,
sitä hän ei ollut salannut itseltäänkään. Eihän hänellä ollut jahdissa
ollut kahta miestä koko kesän ajan, hän oli ollut ypö yksin, paitsi
viime kuun ajan, jolloin hän otti Ezran kokiksi. Mutta hän oli laskenut
täyden kesäkauden palkan kahdelle miehelle ja pistänyt rahat omaan
taskuunsa. Edevart oli ajatellut tätä kepposta kerran jos toisenkin:
Olisikohan se liian uskallettua? Olihan hän tehnyt pahempaakin. Eikö
hän ollut elänyt koko kesän jahdissa kuivalla ruoalla säästääkseen
kokin palkan omaan taskuunsa? Ja taas toisesta miehestä puhuen,
kaikilla laivureillahan oli pohjan puolessa apulainen; että Edevart
suoriutui yksin, se oli hänelle vain ansioksi. Ainoa hullu kohta
oli tuo jahdin puhdistaminen ja maalaaminen, se oli tullut lyödyksi
laimin, mutta se oli pikkuseikka, se ei merkinnyt yhtään mitään. Eikös
_Hermine_ ollut ehtinyt takaisin pari, kolme viikkoa aikaisemmin kuin
muut alukset säästäen siten suuret rahat? Asia on niin, alkoi Edevart
selittää, että minun täytyi pitää aluksessa toinen mies — vai eikö
minun olisi mielestänne pitänyt saada ruoan murua suuhuni? Hän keitti
ruoan ja toimitti siivouksen ja oli aina vuorostaan vahdissa, niinkuin
yleensä on tapana. Toisen miehen täytyi olla pitämässä silmällä
kuivauspaikan toista puolta, kun itse olin toisella. Saimme kumpikin
uurastaa ja rehkiä oikein kelpolailla, siellä ei saanut miehistä
työvoimaa kuin aivan vähän tai ei juuri ollenkaan, pelkkiä naisia ja
lapsia kuivaustöissä, niin että kummankin täytyi olla yhtä mittaa
liikkeessä, ei ollut siunaaman rauhaa, sitten oli vuorokausikaupalla
tavattoman korkea nousuvesi, niin että se nousi kaloihin asti ja oli
huuhtoa kaiken mennessään — kuinka olisitte luullut minun silloin
selviävän omin neuvoin? En kerta kaikkiaan uskaltautunut jättäytyä
yksin.
Knoff vain istui ääneti. Edevart jatkoi päästyään kerran alkuun: Mutta
koska pidätte sitä niin suurena asiana, ettei jahti ole puhdistettu ja
maalattu, voin jättää pois puolen kuun palkan, koska teistä näyttää
paremmalta niin. Ja jos teistä yhä tuntuu siltä, etten minä muka ole
saanut aikaan mitään koko kesän aikana, niin — tehkää minulle miten
tahdotte!
Huoneeseen tuotiin sähkösanoma: Knoff repäisi sen auki hypähtäen
samassa pystyyn. Tämä oli kerrassaan vakava uutinen: kaljaasi oli
tehnyt haaksirikon...
Edevart tuli sittemmin ajatelleeksi, ettei niin pahaa jottei jotakin
hyvääkin. Mitä hän oli nähnyt isäntänsä kasvoissa sinä suurena
tuokiona, jolloin tämä luki sähkösanoman kaljaasin haaksirikosta?
Knoff päästeli huudahduksia: Nyt tuli onnettomuus, laiva ja lasti
pohjaan käden käänteessä! Nyt tuli loppu! Mutta kasvot eivät
suinkaan osoittaneet surua ja huolta, päinvastoin. Oli miten oli,
joka tapauksessa Knoff rupesi juttelemaan Edevartin kanssa: Voitko
kuvitella? Norem ajoi kaljaasin kivelle. Se joutui hylyksi ja meni
pohjaan. Mies taitaa käydä vanhaksi, en ihmettelisi, vaikka pitäisitkin
häntä hiukan tökerönä, tietenkin hän on vanha kunnon mies, mutta
ei mikään ruudinkeksijä, hahhahhaa! Eikö niin? Ja minä kun olin
ajatellut lähettää sen kaljaasin ensi kesänä suoraan Itämerelle. Noista
trondheimilaisista välikäsistä on pelkkää kiusaa ja haittaa, tuppaavat
ihan pistämään vihakseni, mokomatkin. Mutta siitä tuumasta ei tullut
mitään, kaljaasi meni pohjaan kuin kivi. Missä se tapahtuikaan? Vähän
matkaa Villan majakan pohjoispuolella, niin tässä sanotaan. Hyvä asia
sentään, että kaikki pelastuivat, ainakaan ei vanhalla Noremilla ole
ihmishenkiä omallatunnollaan. Mitä minun pitikään sanoa: otat toisen
miehen mukaasi ja raaputatte jahdin puhtaaksi ja maalaatte sen sitten.
En tahdo nähdä sitä uuden laivalaiturin kupeessa sen siivoisena. Ei
puhettakaan —
Nyt Knoff jo olisi saanut lopettaa, tuumi Edevart itsekseen, mutta
miespä alkoi käydä liiankin luottavaiseksi lisätessään vielä pari
sanaa: ja mitä se merkitsi? Eikö haaksirikko vaikuttanut Knoffiin sen
enempää, saattoiko hän heti kohta ruveta puhumaan muista asioista ikään
kuin ei mitään olisi tapahtunut? — Et kai poikennut laiva-asemalla
eilen tullessasi? hän kysyi. Et siis tiedä, että ovat sinnekin saaneet
suuren laiturin. Sinun pitäisi pistäytyä katsomassa sitä.
Voinhan kyllä käydä.
... pelkkä puulaituri, muuten, Knoff jatkoi. Kuuluvat naulanneen sen
kokoon, olkoon se heille sallittu...
Tynnyrintekijän ja kaikkien muidenkin mielestä Knoffin tarkoituksena
oli lyödä kovasti rahaa haaksirikosta. Riippui siitä, miten hyvässä
vakuutuksessa kaljaasi ja lasti olivat, mutta jos he vähänkin tunsivat
Knoffia, hän oli varmasti vakuuttanut ne ainakin kaksinkertaisesta
arvostaan, jollei muunkaan vuoksi niin ainakin pöyhkeilynhaluaan,
jottei kukaan pääsisi sanomaan, että hänellä oli kehno laiva ja
mitätön lasti. Hänen piintynyt turhamaisuutensa oli siis kerrankin
ollut hyödyksi, hän ei nyt valitellut, ei pistänyt enää mitään töitä
seisomaan, vaan maksoi lauantaina jokaiselle miehelle täyden palkan.
Ihmeellistä! Se, että Knoff näytti taas päässeen jaloilleen, että
hänen laiturinsa oli täynnä jauhosäkkejä ja hänen myymälänsä hyllyt
täyttyivät uusilla tavaroilla, vaikutti sekä taloon että koko
ympäristöön. Ihmiset kävivät kuin vilkkaammiksi, uusi toivo näytti
syttyneen mielessä. Edevart ei paljonkaan huomannut muutosta, kun
uurasti päivät jahdin puhdistus- ja maalauspuuhissa nukkuen yönsäkin
siellä. Mutta kerran lauantai-iltana hänen apulaisensa, nuori poika
mainitsi sinä iltana taas tanssittavan suuressa tuvassa. Eikö
Edevartkin aikonut lähteä maihin? Haakon Doppen oli tullut pelimanniksi.
Edevart ei uskaltanut ajatellakaan, tekikö hänen mielensä tanssiin vai
oliko tekemättä, mutta hän oli vahingosta viisastunut eikä huolinut
mennä syyhymättä saunaan. Ei, hän pysyisi visusti poissa sieltä, muuten
tulisi kuitenkin taas tappelu. Hän huomasi pojan puheista, että hänen
täytyi olla varuillaan, että hänellä epäiltiin olevan joitakin vehkeitä
Doppenin emännän kanssa, mutta Haakonista hän saattoi puhua vapaasti:
Vai niin, vai oli Haakon Doppen täällä? Ostaisi kai taaskin säkkiinsä
tavaroita? Milloin hän tuli? Vai aamulla? Sitten mies tietystikin jo
on humalassa? — Ei ole, vakuutti poika, hänellä ei nykyisin ole millä
juoda. — Edevartin täytyi saada kysellä Lovise Magretesta, tietysti
hänen täytyi kysellä, mutta käyttäen tästä toista nimeä, jottei
tuntuisi olevan kysymys juuri hänestä, vaan pikemminkin jostakusta
toisesta: Oliko Haakon yksin, vai oliko hänellä joku lapsista mukanaan?
— Poika: Sitä en tiedä. Tarkoitin, että oliko hän sen viimevuotisen
punatukkaisen tytön matkassa? Severine kai sen tytön nimi oli? — Eikö
mitä! Hänellä on vaimonsa mukanaan, vastasi poika tuijottaen Edevartiin.
Edevart pysyi jahdissa. Hän oli puhunut tarpeeksi, ennen aikaan hän
olisi varmasti pannut henkensä alttiiksi Lovise Magreten vuoksi,
nyt hän vaati itseltään että käyttäytyy kuin aikamies — ymmärrätkö?
Millainen narri hän olikaan ollut, oli kuvitellut mielettömiä, liehunut
kuin rauhaton sielu Poldenin ja Fossenlandetin väliä. Tuo nainen
ei merkinnyt hänelle enempää kuin pahainen pensas kotitanhuoilla.
Hänellä oli kaksi lasta, mitäpä Edevart heistä? Ja hän oli sitä paitsi
naimisissa...
Tunnit kuluivat, Edevart sytytti tulen lamppuun. Hän ei uskaltanut
oleskella kannella, hänet olisi voitu nähdä sieltä, ja silloin ihmiset
olisivat heti olleet valmiit selittämään, minkä vuoksi hän ei ollut
mennyt maata. Mutta taas kului tunti tunnin perästä, yö venyi pitkäksi
eikä hän voinut enää istua kajuutassaan kuin vankina, tietysti hän
uskalsi oleskella kannellakin, sitä nyt tässä vielä puuttuisi! Tottahan
hän uskalsi tallata aluksensa kantta, tämähän oli hänen oma jahtinsa.
Mutta koskaan eivät tunnit olleet tuntuneet niin pitkiltä eikä hänen
hyvä taskukellonsa käynyt niin hitaasti, vaikka hän käveli kannella
kävelemistään. Entä jos hän menisi maihin ja piipahtaisi talossa? Ei,
sanottu!
Hän huomasi joutuneensa takaisin kajuuttaan ja istuutui torkkumaan.
Askelia kannella. Edevart saattoi uskotella itselleen, ettei ollut
odottanut niitä, olipa olevinaan hämmästynytkin. Kuka saattoi tulla
näin myöhään? — Mutta kyllähän hän oli odottanut Lovise Magretea. Eikö
tämä ollut käynyt kyselemässä häntä tynnyrintekijältä?
Edevartia ihmetytti vain, ettei tulijalla tuntunut olevan kiirettä
laskeutuessaan portaita alas. Tämä tulija ei näyttänyt liikkuvan
salaisilla teillä, ei, tervehti häntä kädestä pitäen pyydellen tuloaan
anteeksi. Etkö ole vielä mennyt maata? hän sitten kysyi osaaottavasti.
Edevart oli olevinaan tavattomasti kummissaan käynnistä, ei se
ihmetyttänytkään Lovise Magretea, niin tämä itse sanoi. Hän otti
povestaan paperin, pidellen sitä kädessään.
Ensin Lovise Magrete puhui Edevartista, ylisteli häntä aikamieheksi,
joka oli varmaan koko maan nuorin laivuri. Hän katseli ympärilleen,
tuumi, että oli niin mukavaa ja kodikasta, kajuutta oli siisti ja soma,
lampunlasikin oli puhdistettu.
Uskallatko tulla tänne? kysyi Edevart.
Uskallan kyllä.
Lovise Magrete oli ihmeen lempeä ja hiljainen, siitä oli kulunut vuosi
kun Edevart oli asunut hänen luonaan, hän oli ehkä vielä viehättävämpi
kuin silloin, suu oli hellempi, se värähteli hiukan. Mitä Edevartin
piti sanoa? Kyselipähän lapsista, suudellen häntä vähän päästä.
Oli ihanaa suudella Lovise Magretea niinkuin ennenkin, tämä otti
rehellisesti vastaan hänen hyväilynsä. Lovise Magrete!
Lovise Magretella oli asiaa, niin tämä itse sanoi, eikä Edevart voinut
torjua tulijaa luotaan. Tietystikin hän oli heti oivaltanut, mihin
toinen tähtäsi, mutta oli väliin uneksinut hurjia unia aivan muusta:
että Lovise Magrete tahtoi jättää koko Doppenin oman onnensa nojaan ja
tulla hänen luokseen, olla hänen kanssaan, elääkseen ja kuollakseen
hänen rinnallaan. Hurjia unelmia — nyt tämä nainen pyysi auttamaan
itsensä ja perheensä Amerikkaan! Sanoi, kuten asia olikin: että se
olisi suuri hyvä työ, he olivat turhaan pyytäneet apua Knoffilta ja
kaikilta ihmisiltä, ei kukaan koko maailmassa ollut ollut niin hyvä
kuin Edevart. He antaisivat pantin, kas tässä paperi, he kirjoittavat
sen huomenna valmiiksi ja pistävät siihen nimensä alle kumpikin, sekä
Haakon että hän, he tekevät vaikka mitä. Heidän elämänsä oli perin
tukalaa, Haakon oli silloin kerran poissaollessaan opetellut levysepän
ammatin ja osasi valmistaa mitä somimpia tavaroita, kuten siivilöitä
ja peltisiä mittapuikkoja ja kauhoja, mutta niistä ei ollut muuhun
kuin panna tuvan seinään riippumaan, sillä kukaan ei käynyt Doppenissa
ostamassa mitään, se oli niin syrjässä. Niin että he olivat kovin
tiukalla. Eikä kukaan koko maailmassa ollut Lovise Magretelle ollut
niin hyvä kuin Edevart.
Nainen sanoi kaiken yhteen hengenvetoon, ikään kuin peläten saavansa
oitis kieltävän vastauksen. Nyt Edevartin oli asia ratkaistava. Lovise
Magrete tarttui hänen käteensä.
Edevartista tuntui kieltämättä hieman imartelevalta, kun tuo toinen
luuli häntä niin rikkaaksi ja mahtavaksi, mutta hän ravisti päätään
kuulemalleen.
Etkö siis voi?
En voi.
Lovise Magrete lysähti kasaan kuullessaan sen sanan: Ei, en minä sitä...
Edevart kysyi: Miksi ette voi olla kuten ennenkin, sinä kudot kankaita
ja hän — niin no, hänhän ei ole koskaan pannut tikkua ristiin?
Asia on sillä tavalla, että täällä kaikki hänet tuntevat ja tietävät
kaiken, hän ei voi tavata ainoaakaan ihmistä, joka ei sitä tietäisi.
Ja kuitenkin hän teki kaiken minun tähteni, joutuen koko juttuun ilman
omaa syytään, mutta kukaan ei ajattele sitä. Mutta hän arvelee, että
olisi paljon parempi olla uudessa paikassa, missä kukaan ei häntä
tuntisi, silloin hänestä tulisi aivan toinen mies. Sillä hän on kunnon
mies.
Minulta jäi Doppeniin rautakanki, onko hän sitä käyttänyt ja vääntänyt
loput kivet pois niitystäsi?
Äänettömyys.
Onko hän käyttänyt rautakankea, kuuletko kun minä kysyn?
Ei ole, sillä hänhän on oppinut uuden ammatin, ja jos hän vain pääsisi
toiseen maahan —
Edevartin päähän pisti oiva tuuma: Niinpä anna hänen mennä yksin!
Mutta kaikessa avuttomuudessaankin Lovise Magretella oli sentään jonkin
verran johdonmukaisuutta ajatustensa kulussa. Edevartin ehdotus oli
mahdoton, hän puheli nöyrästi ja kiertelemättä: Asia on nyt niin, että
Haakon tahtoo minut ja lapset mukaan, olemmehan naimisissa, niin että
meidän on elettävä yhdessä. Niin asia on. Ja ilman meitä hänen olisi
vaikea pysyä kunnollisena.
Edevart kaksimielisesti: Niin, ilman sinua voi muidenkin elämä käydä
vaikeaksi. Mutta siitähän sinä välität viisi, kuten kuuluu ja näkyy.
Ei! Ei! Ei! Ja Lovise Magrete heittäytyi hänen rintaansa vasten. Minä
olen onneton sinun tähtesi enkä voi ymmärtää, mitä meidän on tehtävä.
Sano sinä!
Edevart toisti äskeiset sanansa: Niinpä anna hänen mennä yksin!
Pitkä äänettömyys. — Miten se voisi käydä päinsä? kuiskasi Lovise
Magrete pudistaen päätään. Minun kävisi hullusti, emme voisi pitää sitä
ihmisiltä salassa. Ei, sitä ei voi ajatella.
Edevart: Sinä siis pyydät minua auttamaan itsesi pois luotani?
Äänettömyys. — En ymmärrä! mutisi Lovise Magrete epätoivoissaan.
Edevart avasi napin hänen hameensa miehustasta. Lovise Magrete salli
sen tapahtua, mutta Edevartin yrittäessä avata toista Lovise Magrete
suuteli häntä hellästi ja istuutui takaisin penkille.
Etkö sinä ehkä ehdi!
En! En ehdi! Hän tietää, missä minä olen.
Edevart huudahti: Tietääkö hän sinun olevan minun luonani?
Tietää. Hän itse pyysi minua tulemaan sinun luoksesi. Voi, ei hän ole
niin paha kuin luulet.
Minusta hän tuntuu pahemmalta kuin ensin osasin uskoakaan! mutisi
Edevart ällistyksissään.
Lovise Magrete: Ei, hän on vain niin masennuksissaan, emme saa apua
mistään, ja antaisimme koko Doppenin siitä hyvästä; tässä se on
sanottuna, jos tahdot lukea. Hän käski minun tulla kysymään sinulta.
Eikä hän ajatellut mitään — mitään muuta.
Sama, mitä hän ajattelee. Eikö niin?
En tiedä.
Taas kuuluu kannelta askelia, hapuilevia askelia. Lovise Magrete
heristää korviaan pelästyneen näköisenä, Edevart ei välitä siitä tuon
taivaallista, vaan jatkaa: Ei, sinä et välitä minusta hitustakaan.
Voi, kyllä minä — minä rakastan sinua. Tuolla kannella on joku.
Tahdot vain lähteä pois yhdessä hänen kanssaan. Sitä sinä tahdot etkä
muuta.