Ragna oli itkuun purskahtamaisillaan: Niin, kyllä työnsin silloin, kun
hän yritti uuden kerran.
Edevart oli hyvän aikaa vaiti. Vai niin! No sitten..
Siis silläkin kertaa hän oli tullut liian myöhään suotta hän siis
oli nähnyt sellaisen vaivan! Hänen mieleensä muistui edellisen kesän
tapaukset: Karoluksen riihi oli syttynyt tuleen, hän, Edevart oli
juossut hake maan _Lokin_ vesisankoja. Tultuaan rannasta takaisin
hän oli kaivannut Ragnaa ja mennyt tätä etsimään. Hän löysi tytön
pensaikosta. Vaikka tämä oli vielä aivan nuori! Niin, niin, sinä
lyhyenä aikana, joka ehti kulua hänen juostessaan rannassa, se oli
tapahtunut — tyttö ei kai ollut vastustellutkaan. Miksi Edevart oli
häntä niin rakastanut? Ragna ei ollut hetkeäkään ajatellut Edevartia,
vaan oitis antautunut tuolle toiselle. Hän muisti kouluajoiltakin,
ettei Ragna ollut suurestikaan hänestä välittänyt, hän kun oli
huonolukuinen ja istui melkein aina kuin päästään paleltunut, ei
osannut mitään ulkoa, toiset nauroivat hänelle, tyttö nauroi muiden
mukana. Edevart ajatteli nyt kaikkea tuota, kiukuissaan kun oli kerran
myöhemminkin typeryydessään ruvennut narriksi ja yrittänyt muka
pelastaa tytön: se tapahtui silloin, kun laivuri Skaaro oli tahtonut
viedä Ragnan kajuuttaansa — senkö täytistä hänen piti silloinkin ruveta
mokomaan urakkaan! August olisi sanonut: Terve menoa vain, lähde pois
Skaaron mukaan!
Tämä kai oli loukattua turhamaisuutta, entä sitten? Hän oli ollut
monet vuodet rakastunut tähän tyttöön, oli hellinyt häntä nuoressa
sydämessään, siitä ei ollut pitkiäkään aikoja, vasta muutamia kuukausia
— ja nyt, kun tytön oli käynyt hullusti, tämä tuli hänen luokseen.
Mutta tällä kertaa hän ei enää rupeaisi narriksi. Ajatteletko sinä
sitä? Ragna kysäisi arasti.
Niin mitä? Ei, en minä sitä ajatellut, virkkoi Edevart torjuen, ei
minulla ole siinä asiassa mitään tekemistä.
Niin, eipä tietenkään, myönsi Ragna surullisesti, tohtimatta jatkaa.
Mutta samassa jo Edevartin mieli muuttui. Oliko hän itse
hitustakaan parempi? Entäpä jos hän kertoisi tuolle toiselle omasta
lemmenhurmastaan? Pahempi hän oli eikä parempi. Hänen suuttumuksensa
haihtui kohta ja hän virkkoi: Niin, en oikein tiedä, mitä sinun nyt on
tehtävä.
Ragnassa heräsi jälleen toivo, hänen silmistään loisti luottamus
Edevartiin: Ei, et kylläkään tiedä, mutta minä ajattelin, että jos sinä
tahtoisit puhua muutaman hyvän sanan minun puolestani.
Hyvän sanan, niinkö sanoit? Enpä oikein tiedä, onko tässä _hyvistä_
sanoista apua. Edevart tunsi äkkiä sisunsa kiehahtavan: kaikesta
huolimatta asia oli niin, ettei tämä lapsiraukka ollut voinut vastustaa
sitä suurta konnaa ja roistoa, niin asia oli. Edevart oli äkkipikainen
nyt kuten aina muulloinkin, hän alkoi uhallakin miettiä jotakin keinoa,
ja sanoi: En minä jouda lähtemään tästä mihinkään kesken kaiken, kun
täällä on kaikki kesken...
Etpä tietenkään jouda, ehätti Ragna myöntämään.
Mutta jos tahdot odottaa ensi lauantai-iltaan, niin pistäydyn
Nordvaagenissa.
Jumala siunatkoon sinua! Ragna ojensi häntä kohti kummatkin kätensä. Se
oli auttamaton tosiasia, hänkin pysähtyi äkkiä puolimatkassa, Edevart
tunsi samassa mielensä järkkyvän, hänen leukansa tärähti.
Enpä usko sitä miestä naurattavan, kun olen vähän puhunut hänen
kanssaan!
Edevartin ääni kuulosti kovalta ja uhkaavalta.
Ei toki, eipä varmaankaan.
Siinä hän istui. Hän oli Ragna, pikku Ragna, koulumatkojen, leikkien
ja vuohipaimenessa kuluneiden päivien pikku Ragna, hän oli ollut kovin
sievä, hänen pikku suunsa hymyili niin herttaisesti. Edevart muisti,
kuinka hän siihen aikaan aina tunsi kuin piston rinnassaan sattuessaan
tulemaan tyttöä lähelle.
Tuossa hän istui, hame oli kulunut, se oli alkuaan ollut vihreän-
ja ruskeanruudukkainen, mutta nyt värit olivat haalistuneet, hän
ei ollut voinut olla mukana sillinpyynnissä ansaitsemassa rahaa
niinkuin kaikki muut. Paidankauluksesta pisti esiin pieni nurkkaus
kaulan kohdalta. Edevart huomasi, että kauluksessa oli vanha, musta
sarvinappi, se oli ommeltu kiinni valkoisella langalla. Se saattoi olla
huolimattomuuttakin, mutta ei sentään, hänellä ei kai ollut parempaa
nappia. Jalassa oli sellaiset tohvelit, joita käytettiin Poldenissa ja
joissa oli puuanturat.
Edevartin mielen valtasi sääli hänen katsellessaan tuota kovaonnista
lasta. Hän otti penkin alta lippaansa. Hän oli ajatellut sitä koko
ajan. Niin, hän oli heti ajatellut Ragnaa kun oli kuullut äitinsä
kuolleen. Hän ojensi Ragnalle villaröijyn ja hameen. Kas tuossa, hän
sanoa tokaisi jurosti, ota nuo vaaterievut.
Tuo oli karkeasti ja tylysti sanottu, Ragna ei voinut ymmärtää; hän
vavahti, katsoi vuoroin vaatteisiin, vuoroin Edevartiin. Tämä pisti
vaatteet päällekkäin tytön syliin selittäen lyhyesti ostaneensa ne
äidilleen, mutta tämähän oli kuollut eikä siis enää ollut niitä
käyttämässä. Siskot olivat liian pieniä...
Mutta Ragna alkoi ymmärtää... _hän_ sai nuo vaatekappaleet, hän kuuli
ja näki sen, purskahti itkuun ja peittääkseen itkuaan hymyili typerää
hymyä, niin että kasvot menivät aivan oudon näköisiksi. Kiittäessään
Edevartia kädestä pitäen hän ei saanut sanaa suustaan, huulilta
pusertui vain hiljaista vaikerrusta, käsi oli iso ja turvoksissa,
mutta voimaton, hervoton. Ragnan mielenliikutus kävi melkein liian
peittelemättömäksi, kovin alastomaksi, hän ei huomannut kuivata
vuotavaa nenäänsä, päästi toisen vaatekappaleen putoamaan permannolle
katsellessaan toista.
Sovita niitä päällesi! kehoitteli Edevart, mutta samassa
silmänräpäyksessä hänen mieleensä jysähti, ettei Ragna voinut saada
hametta päälleen nykyisessä tilassaan, sen vuoksi hän ilman muuta
kohotti tämän penkiltä seisoalleen ja kietoi villaröijyn hänen
vartalolleen.
Voi mainiota villaröijyä! Juuri tällaista Ragna oli toivomalla toivonut
koko viime kuluneen puolen vuoden ajan. Hän seisoi paikallaan röijy
yllään, katseli sitä, kuinka komea se oli, se ei olisi voinut olla enää
parempi, liepeessä oli oikein silkkinauhat! Se teki hänen vartalonsa
luonnollisemman näköiseksi, se ei näyttänyt enää yhtä muodottomalta,
ikään kuin hän jo olisi läpäissyt kiirastulensa. Olisipa joku sanonut
tämän minulle aamulla! hän toisteli kerran toisensa perästä, olisipa
joku sanonut tämän minulle aamulla! Sitten hän lysähti jälleen istumaan
penkille, röijy yllään.
Edevart: Hm! Siis ensi lauantai-iltana. Lähden matkaan yötä vasten,
niin että tapaan miehen sunnuntaina päivällä. Sitten olen hyvissä ajoin
maanantaina täällä takaisin.
Voi, voi, tuo on aivan liikaa! mutisi Ragna hiljaa. Mutta kuulosti
siltä, ettei hänestä ollutkaan enää niin tärkeää, mitä Edevart teki
seuraavana lauantai-iltana. Röijy oli hänelle kaikki kaikessa, hän oli
taas täysi lapsi.
Niin tosiaankin, mitenkäs päivällisen laita on? muisti Edevart kesken
kaiken.
Mutta heidän kiivettyään kannelle Ragna kävi äkkiä äänettömäksi, hänen
täytyi käydä pari kertaa sylkemässä aluksen laidan yli mereen, hän
yritti olla kuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta Edevart ymmärsi
hänen toivovan maihin. Hän siis souti vieraansa kiireesti rantaan
venetalaiden kohdalle.
Elämä ei voinut muuttua sen paremmaksi, Edevart uurasti kalojen
kimpussa syöden kuivaa ruokaa ja ryypäten kahvia päälle. Torstaiaamuna
Ragnan vanha isoäiti tuli kertomaan sellaista, mikä sai Edevartin
hyvin miettiväiseksi, ja aika ajoin jo näytti siltä kuin hän olisi
aikonut heittää koko suunnittelemansa Nordvaagenissa käynnin sikseen.
Heittääkö sen sikseen? Oliko se tarpeetonta? Hän ajatteli ja aprikoi
asiaa, tuli siihen päätökseen, että jättää koko matkan sikseen! Päivät
menivät menoaan. Mutta kun lauantai-ilta oli käsissä, hän hyppäsi kuin
hyppäsikin veneeseen ja alkoi soutaa Nordvaageniin erittäin tärkeässä
asiassa. Hän saapui perille yöllä.
Sunnuntaiaamuna hän meni tavoittamaan laivuria, eikä siinä syntynyt
käsirysyä, molemmin puolin oltiin siksi pidättyviä. Laivuri kalpeni
kiukusta, kun tuo pojannulikka uskalsi olla noin röyhkeä: mitä tuo
penikka oikein tarkoitti? — Edevart: En ole tullut kertomaan tyhjiä
juoruja, lapsi on jo syntynyt. — Laivuri hymyili niin että koko
hammastarha paljastui: Lapsiko syntynyt Mutta kylläpä se ihminen
osasikin, menköön suolle, senkin...! Vai lapsi syntynyt! — Edevart:
Tulen hakemaa teiltä ensi apua äidille. — Suoriudu äkkiä maihin!
laivuri kiljaisi. Mutta siitä ei ollut paljonkaan apua, sillä poikahan
ei lähtenyt. Laivuri riuhtaisi paidankauluksensa auki, niin että
nappi repeytyi irti, hänen täyty haukkoa ilmaa, mutta muuten ei
tapahtunut mitään Hänellä oli aluksessaan toinenkin mies, jonka ei
pitänyt saada kuulla mitään tästä jutusta, laivuri ei tohtinut edes
puhua ääneensä, jottei olisi houkutellut miestä paikalle mutta sähähti
hampaidensa välistä: Omaa syytäsi koko juttu, jonka nyt aiot sysätä
minun niskoilleni! — Edevart sinkautti häneen katseen, se oli kova
ja terävä kuin isku, aivan kuin olisi lähtenyt hänen nyrkistään eikä
silmistään. Nyt ei ole leikinteon aika! hän sanoi, ja sen saattoi
huomata, ettei hän jaksaisi enää kauankaan hillitä itseään; hän kalpeni
hiukan ja puri hammasta. Laivuri: Mikä käskijä sinä luulet olevasi,
kun tulet tänne komentelemaan? Varoitan sinua vielä viimeisen kerran,
lähde maihin hyvän sään aikaan. Minulla on toinenkin mies laivassani.
— Teen teille sen palveluksen, että revin kerralla suolenne pellolle!
karjaisi Edevart, hypähtäen tasajalkaa paikallaan. En lähde täältä
minnekään, ennen kuin olen saanut apua Ragnalle, eikö korvaläpenne
kuule? — Hiljaa! älä huuda niin, että koko kylä kuulee! mutisi laivuri
peloissaan. — Edevart sanoi, vavisten kiireestä kantapäähän: Käskekää
se miehenne vain tänne! Antaa hänen tulla!
Mutta sitähän laivuri ei suinkaan halunnut, ei tahtonut sekoittaa
kotipaikkakuntalaistaan koko juttuun. Hän ei ollut suinkaan arkalasta
kotoisin, olisi voinut aivan hyvin sanoa Edevartille: Mutta, nuori
mies, luuletko minun vain kauniisti katsovan valmista, kuinka revit
minun suoleni pellolle? Mutta hän ei tohtinut enää ärsyttää tuota
hurjimusta, joka saattoi panna toimeen vaikka minkälaisen metelin ja
huutaa kaikki ihmiset kuuntelemaan tätä roskaista tilintekoa. Hän olisi
myös voinut yhä vain väittää, ettei hän ole syyllinen, lieneekö vaikka
ollut tuo mieletön poika itse, mutta joka tapauksessa oli ennenaikaista
tulla vaatimaan häneltä mitään, ennen kuin hän edes oli nähnyt asian
paperilla, mustaa valkoisella. Niinpä niin, kyllä hän olisi voinut
esittää vastaväitteitä. Mutta eipä hän toisaalta taas olisi toivonut
saavansa kotipitäjänsä nimismieheltä eräänlaista tiettyä paperia;
silloin hän olisi myyty mies, asia joutuisi kaikkien hampaisiin, Herra
nähköön, ja ehkä olisi kotona odottamassa sellainen tilinteko, ettei
osaisi arvatakaan! Laivuri oli pahemmassa kuin pulassa, hän harkitsi
parhaaksi taipua hyvällä maksamaan, pisti kätensä taskuun. Tarjoamalla
sinistä viidentalarin seteliä hän sai riidan ja kinastelun loppumaan
siihen paikkaan, ja Edevart tyytyi aluksi tähän summaan. Mutta sitten
he puhuivat rahamäärästä vähän tarkemmin, ja lorun loppuna oli, että
Edevartilla oli kotiin soutaessaan taskussaan kymmenen talarin seteli.
Reipas teko kerrassaan. Oikeastaan helkkarin röyhkeä teko. Varsinkin
kun lapsi oli syntynyt kuolleena.
Tullessaan kuivauskallioille maanantaina Edevart kuuli naisilta, miten
kaikki oli käynyt. Hän ei ollut mitään tietävinään. Vanhaan isoäitiin,
joka oli tuonut hänelle sanan, hän saattoi luottaa, tämä ei sanonut
montakaan sanaa, nyökytteli vain toisten lörpötyksille ja siunailuille
jatkaen koko ajan työtään. Va-ai niin, vai syntyi lapsi kuolleena?
Edevart oli ihmettelevinään. — Niin syntyi, ja parasta kai olikin niin,
tuli vastaukseksi kuin yhdestä suusta.
Niin, Edevartin nahka oli parkkiutunut paksummaksi, hän piti yhä
vähemmän lukua ajatuksistaan, sanoistaan ja töistään, veti Nordvaagenin
laivuria nenästä oikein sydämensä halusta ja olisi tehnyt niin
vastakin, jos olisi niikseen tullut, pikku Ragna ei saanut joutua
yksinään vastaamaan sen teon seurauksista, jossa he molemmat olivat
olleet osallisina. Kunpa tyttö nyt vain ymmärtäisi käyttää rahansa
järkevästi eikä tuhlaisi niitä heti joutavaan! Kuului olevan jo
jalkeilla, niin isoäiti kertoi, oli käynyt tänään kauppiaassakin.
Ragna tuli seuraavana päivänä kalankuivauspaikalle; kasvot olivat
kyllä käyneet ikään kuin kaidemmiksi ja sinertäviksi, mutta muuten oli
aika reipas ja tyytyväinen. Hän tuli vanhan muorin tilalle, Edevart
piti häntä hiukan silmällä, Ragna näytti tavallaan olevan terve, mutta
ei sentään mitenkään tarpeeksi voimissaan jaksaakseen seisoa selkä
köykyssä ja käsitellä painavia kalarumiluksia. Varmaan oli myös uupunut
pitkästä matkasta, kun oli käynyt kauppiaassa edellisenä päivänä.
Edevart käski Ragnan mennä jahtiin keittämään päivällistä kahdelle,
joku pikkupojista souti hänet sinne.
Ane Maria tuli aivan Edevartin lähelle ja kuiskasi korvaan: Tuohon
työhön olisit voinut ottaa jonkun toisen. Hänhän ei ole terve.
Edevart säpsähti: Mitä kummia? No siksi juuri hän tahtoi antaakin
tytölle kevyempää työtä ja lähettää tämän ruoanlaittoon.
Puhu sinä muille ruoanlaitosta! sähähti Ane Maria yhtäkkiä kuohahtaen.
Et sinä ainakaan ruokaa ajatellut!
Edevart tuijotti Ane Mariaan suu ammollaan. Tämä oli kalpea kuin
kuolema. Ei ole tainnut vielä täysin parantua sairaudestaan, Edevart
mietti mielessään eikä tahtonut toista enää kiihdyttää. Vähän ajan
perästä Ane Maria näkyi itkevän.
Täällä Poldenissa oli tapahtunut kirotun paljon mullistuksia, oli
mielisairautta ja ties' mitä helkkaria lienee ollutkaan. Edevart olisi
voinut paremmin sietää sellaista vieraalla paikkakunnalla, mutta täällä
oli hänen kotinsa, hän oli ollut sieltä poissa, ja nyt se oli muuttunut
oudoksi ja tuntemattomaksi. Tänne hän tuli oltuaan ulkona elämässä,
Bergenissä ja vaikka missä, tuli jahteineen lasteineen, tuomaan työtä
ja ansiota kaikille ihmisille, tuli suurena ja mahtavana, mutta kohtasi
pelkkää härkäpäisyyttä ja kiittämättömyyttä. Kaiken piti käydä niinkuin
_he_ tahtoivat eikä niinkuin hän olisi tahtonut, aina he mutisivat
ja napisivat. Miten se oli oikein ymmärrettävissä, mitä he oikein
tarkoittivat? Ane Maria, naapuritalon emäntä, pisti nenänsä hänen
asioihinsa, olisi pitänyt lähettää koko narttu pois työstä, siihen
hänellä ainakin oli valta. Mutta odottakoot! Sinä päivänä, jolloin kala
on saatu kuivatuksi ja lasti ladotuksi jahtiin, heti samana päivänä hän
purjehtii täältä sen pitkän tien. Mutta sattuisikohan sopiva tuuli?
Hän ei jää tunniksikaan tuulta odottamaan, meren ulapalla tuuli aina,
hän antaisi, maksoi mitä maksoi, varpata aluksensa Ytrepoldeniin asti,
siellä on kyllä aina tuulta.
Ragna huutaa hoihkaisi jahdista, että päivällinen on valmis. Edevart
heilautti kättään vastaukseksi. Hän ei pitänyt lähdöllään kiirettä, ei
rynnännyt suotta oitis matkaan, ei, hän oli laivuri, hän tuli milloin
katsoi sopivaksi. Ei sekään ollut oikein, että häntä tuolla tavalla
huudettiin syömään, se ei käynyt päinsä; kun hänen kallis taskukellonsa
näyttää tietyn tunnin ja minuutin, silloin hän lähtee. Minä nuo ihmiset
häntä pitivätkään?
Kun Edevart lopultakin läksi soutamaan jahtiin, oli Ane Maria taas
sanomassa, ettei Ragnalle pitänyt antaa lahjoja, se oli vaarallista.
Edevart jo suutahti ja kivahti: Pääsetkö siitä hupsuttelemasta!
Niin, minä tahdoin vain varoittaa sinua.
Sinullahan on tainnut jo olla niin monta pientä, että tuntenet ne
asiat, siltä ainakin näyttää.
Ei toki! Ane Maria loi häneen kumman katseen. Ei minulla ole pieniä —
enkä koskaan saakaan.
Oliko tuo tarkoitettu kuin merkiksi, kuin salaiseksi vihjaukseksi?
Tarkoittiko Ane Maria tuolla, ettei hänen kanssaan tarvinnut pelätä
seurauksia? Ane Marian posket paloivat, hän ei enää itkenyt, mutta
oli kovin tungetteleva. Kuitenkin kaikitenkin taisi saada Edevartin
päästään pyörälle, koska tämä sanoi: En ole aikonut antaa hänelle
mitään, saa olla minun puolestani rauhassa.
Edevart tuli jahtiin äreällä tuulella. Ragna oli tehnyt voitavansa,
mutta ei osannut olla mieliksi. Kävi selville, että tyttö oli
edellisenä päivänä ostanut kauppiaasta kaikkea kamaa, hänellä
oli oikein kaupungista tuotettu ostopaita, jossa oli kauluksessa
kirjauksia. Mihin oli joutunut se, jossa oli ollut sarvinappi? Mene
sitten vielä lähettämään häntä kauppiaaseen kymmenen talarin seteli
taskussa!
Miksi et itsekin ota lautasta ja rupea syömään?
En minä — haukkasin jo odotellessani, kun sinä viivyit niin kauan.
Siitä Edevart ei tullut suinkaan lempeämmälle tuulelle. Tuo oli
kunnioituksen puutetta ja kiittämättömyyttä. No niin, hänhän oli
kotipaikoilla, ei häntä täällä teititelty, hän oli, kylän nuoren
väen lapsuudentoveri, mutta ei hän silti suinkaan enää ollut heidän
vertaisensa, muista se! hän tuumi itsekseen.
Edevart aterioi äänetönnä käyttäen kaikkia sellaisia hienouksia kuin
veistä ja haarukkaa, joita oli oppinut käsittelemään Knoffin pöydässä.
Saisi olla vettä pöydässä, hän huomautti.
Lähden paikalla hakemaan! Ja samassa Ragna jo pyörähti tiehensä.
Edevart olisi voinut hänet pysäyttää, eihän häntä ollenkaan janottanut,
mutta hän antoi kuin antoikin tytön juosta. Tämä tuli samassa takaisin
ojentaen sitä pitkää, kaitaa peltiastiaa, joka tavallisesti aina
riippui nuorassa vesitynnyrin tapista. Edevart otti kyllä veden
vastaan, se on totta, mutta ei malttanut olla toista vieläkin hiukan
opettamatta; hän nousi ottamaan seinäkaapista juomalasin ja täytti sen,
minkä jälkeen antoi ääneti peltiastian takaisin. Ragna käsitti kyllä,
että hänen oli ripustettava se vanhalle paikalleen tynnyrintappiin, ja
läksi tiehensä. Saman tien hän jäi kannelle.
Edevartin tullessa kannelle Ragna kysyi nöyrästi: Mihin työhön minä
nyt...?
Ensin kai sinun on pestävä astiat. Ja sitten voit siivota minun
kajuuttanikin.
Ragna aikoi lähteä, kun Edevart pysäytti hänet virkkaen: Tuo Ane Maria
on koko otus naisekseen! Eikö hänen pitänyt olla taas terve?
Kyllä. Kuinka niin?... sanoi vain, ettet sinä ollut oikea ihminen
tulemaan jahtiin ruoanlaittoon.
Vai niin sanoi, Ragna tuumi katkerasti. Tahtoiko sitten itse tulla?
Ei hän sitä sanonut.
Mutta ajatteli kuitenkin. Hän on käynyt semmoiseksi, että on ihan
hulluna kaikkiin miehiin. En viitsi liata suutani semmoisilla sanoilla,
mitä Karolus, hänen oma miehensä, sanoi hänestä ennen lähtöään.
Edevart souti rantaan.
Saatuaan iltapuolella työnsä valmiiksi, Ragna huutaa hoihkaisi taaskin,
ja Edevart käski saman pikkupojan hakea hänet maihin. Ragna kertoi:
Nyt olen siivonnut kajuutan ja pessyt portaat ja kansi-ikkunan; otin
vuodevaatteetkin tuulettumaan ja piiskasin ne kannella.
Hyvä on, virkkoi Edevart.
Entä koettelitko niitä? ei Ane Maria malttanut olla sanoa pöläyttämättä.
Että koettelinko...? Mitä minun muka olisi pitänyt koetella?
Vuodevaatteita. Tokko koettelit niitä?
Senkin imisä! ärähti Ragna suuttuneena.
Sanasota oli heti valmis. Edevart koetti käyttää käskijänvaltaansa ja
saada riitelijöitä rauhoittumaan, mutta siitä ei ollut apua, naiset
haukkuivat toisiaan haukkumistaan hänestä vähääkään välittämättä,
niin että myrkylliset sanat sinkoilivat; kalankuivaajaeukot heittivät
työnsä sikseen kuunnellen nauraa hihittäen näiden toraa, ja paikalla
olevat lapset oppivat vähässä ajassa moninaisia asioita. Kun Ane Maria
ei voinut lakata toista ärsyttämästä, ei siitä tietenkään voinut hyvä
seurata, ei ollut vältettävissä, että Ragna huutaa kirkui hampaitaan
kiristellen samat sanat, jotka Karolus oli sanonut omasta vaimostaan
ennen lähtöään: että tämä oli täyttymätön kuin vanha...! Ja kaikki
eukot nyykäyttivät päätään Ragnan sanojen vahvistukseksi: ihan, ihan
niin oli Karolus sanonut, siitä he voisivat mennä vaikka valalle!
Mikä ei kuitenkaan estänyt eukkoja siirtymästä, kun pahin rähäkkä oli
asettunut ja Ane Maria itki ääneensä, toista toisensa perästä tämän
puolelle, sillä olihan hän sentään enemmän kuin tuo toinen, talonemäntä
oli, eikä liikoja surkeillut lainatessaan heille muutaman kahvipavun
kun oikein koreasti pyysi.
Edevartista ei kukaan ollut vähääkään välittänyt, ja hän jo ajatteli
sanoa Ane Marialle illalla: Sinun ei tarvitse enää huomenna vaivautua
työhön! Äh, kuinka hyvää olisi tehnytkään, kun olisi voinut sanoa niin,
mutta Edevart ei uskaltanut lähettää ainoaakaan kättä pois työstä,
hänen täytyi vain ajatella, miten saisi Poldenissa kaikki valmiiksi ja
pääsisi purjehtimaan tiehensä. Mutta yhden asian hän päätti: ei Ragna
eikä Ane Mariakaan astu sen päivän perästä jalallaankaan jahtiin,
hän ottaa pienen poikaviikarin kokikseen, suoriutuu sitten ilman
vaimoväen apua. Hän suoriutui hyvästikin, poika oli oikein sukkela,
nokkela kahdentoista vanha miehen alku, oppi vähin joka lajia, hänen
nimensä oli Ezra, köyhien ihmisten lapsia. Vilkas tenava sai nyt syödä
vatsansa täyteen, mitä ei ollut saattanut tehdä kotona, lihoi pyöreäksi
kuin papu, sitä paitsi hän oli toisten, kuivaustyössä puuhaavien
poikien silmissä oikea amiraali seistessään mahtavana aluksen kannella
syljeskellen miehekkäästi laidan yli mereen. He huutelivat hänelle,
uskaltaako hän kiivetä mastonhuippuun kääntämään viiriä? Ei, sitä Ezra
ei vielä osannut eikä jahdin mastossa viiriä ollutkaan; mutta hän
harjoitteli salaa. Hän kun nukkui aluksessa, hän saattoi hiiviskellä
öisin paljain jaloin harjoittelemassa, Ezra oli koko poika pelkkiä
jäntereitä ja terästä.
Nyt seurasi rauhallinen kausi, kuivaustyö sujui hyvin ja kalasta näytti
tulevan valkoista, kaunista tavaraa. Tuli tuohia kasojen peitteeksi ja
rahoja palkkojen maksuun vielä muutamia kauniita päiviä, jolloin kalat
olivat kuivamassa päivin, öin puristuksissa suurten kivien alla, pari
päivää enää, hiukan onnea ja kaunista säätä — niin lasti oli valmiina
alukseen ladottavaksi.
Joakim tuli kotiin nuottakuntineen. Onnenetsijät eivät nyt olleet
saaneet ainoaakaan silliparvea kierrokseensa, olivat vain lojuneet
Vesteraalenissa koko kesän, syöden eväitään ja haaskaten aikansa
hukkaan. Mutta eivät he sitä surreet, olihan heillä vielä runsaasti
rahaa, mutta eivät sentään enää kävelleet nenä aivan yhtä pystyssä
kuin ennen lähtöään. Kukaan ei kuitenkaan osoittanut entistä suurempaa
työnhalua. Ane Maria ei tahtonut päästää Karolusta luotaan eikä
itsekään enää näyttäytynyt kuivauspaikalla. Ei, hän ei astuisi
sinne jalallaankaan niin kauan kuin Ragna oli siellä! hän selitti
tiukasti. Ja sitä paitsi Karoluksesta oli tullut kunnanvaltuuston
puheenjohtaja, hänelle oli kasaantunut kaikenlaisia kirjoituksia ja
laskutoimituksia ja muita tehtäviä, jotka oli saatava selviksi. Koskaan
ei hän ollut vielä tähän asti ollut näin lujilla, tietenkin hän kutsui
kunnanvaltuusmiehet koolle tupaansa, mutta kun hän ei ollut kynämies,
hänen täytyi ottaa Joakim avukseen. Loppujen lopuksikin siitä koitui
Edevartille monen työtätekevän käden hukka, eikä Karolus tahtonut edes
lainata hänelle kahdeksanhankaansakaan, kun ei itse ollut mukana.
Pelkkää vastahakoisuutta ja kiittämättömyyttä taaskin joka taholta. Ja
kalat oli saatava alukseen.
Silloin Edevart lainasi muitta mutkitta Joakimin silliveneen, otti
siihen miehistöksi Teodorin ja muutamia puolikasvuisia poikia, työ
sujui mitenkuten, Beret ja Kleivan Josefina olivat latojina, Ezra
kummankin apulaisena raataen kahden puolesta.
Sitä nyt vielä olisi puuttunut, ettei Edevart olisi uskaltanut lainata
nuottavenettä!
Kerran keskipäivän aikaan, kun oli lepohetki ja kaikki istuivat
ruokailemassa, syntyi kuivauspaikalla äkkiä hälinää, kaikki huusivat
ja viittoilivat: Mitä Herran nimessä — katsokaa! Ezra se piti jahdissa
peliään. Hän oli kiivennyt vaarallisen korkealle mastoon, ohi
viimeisenkin köyden kiinnityspaikan, kapusi nyt itse latvatankoa ylös,
kiipesi, kiipesi yhä korkeammalle puristaen mastoa jaloin ja käsin.
Rannalla-olijat pidättivät henkeään, jotkut pikkutytöt heittäytyivät
pitkäkseen maahan tarttuen käsin kiinni maankamaraan. Ezra oli
kääntävinään viiriä, senkin vekara, mutta nousi vieläkin korkeammalle,
mokoma hurjapää, saa vielä selkäänsä että naukuu! Poika kiipesi viirin
ohi ja tultuaan tarpeeksi korkealle, laski toisen kätensä mastonnupin
varaan, pitäen sitä siinä ja leväten. Kunpa olisi kunnialla kannella
jälleen! Mutta Ezrapa ei aikonutkaan laskeutua alas, tuo jo oli Jumalan
kiusaamista, tuon helkkarin tenavan sietää saada selkäänsä niin, että
muistaa ylihuomennakin! Mitä nyt, aikoiko hän kiivetä saman tien
taivaaseen asti? Älkää huutako, Herran tähden, älkää sanoko halkaistua
sanaa! varoittelivat kuivauspaikalla kaikki toisiaan. Ezra hilautui
ylöspäin tuuma tuumalta, hän riippui kuin apina ohuessa mastonhuipussa,
joka taipui ja notkui hänen painostaan, puolet ruumiista oli huipun
yläpuolella, hän aivan kuin seisoi ilmassa, yksi ja toinen ähkäisi
kauhusta. Hiljaa, hiljaa! kuului joku sähähtävän hampaidensa välitse.
Ezra oli päässyt määränsä päähän: hän taivutti ruumistaan hitaasti
eteenpäin, asettaen vatsansa mastonnupin varaan. Siinä hän nyt makasi.
Edevart seisoi kalanlatojiensa kanssa jahdin kannella, yksikään ei
hievahtanutkaan. Mitäpä he olisivat voineet tehdäkään, kun eivät
kerran uskaltaneet huutaa? Edevart kiipesi neuvottomuudessaan vähän
matkaa vantteja ylös ja sanoi rauhallisesti: Tule nyt alas, Ezra!
Hänen äänensä värisi, hän puhui houkutellen kuin pienelle lapselle.
Kyllä tulen! vastasi nallikka mastonhuipusta, — ja eikös tuo riiviö
kurkoita alaspäin, kyllä oli rehellisesti ansainnut lihankipua, oikein
roppakaupalla pohjoispäähänsä! Mutta vastasi vain: Hyvä! kohottaen
samalla vatsansa mastonhuipun varasta. Eikä hän kauan viipynytkään
laskeutuessaan mastosta, pahin paikka oli viirin kohta, mutta päästyään
kunnolla köysistöön hän oli vilauksessa kannella.
Edevart läimäytti häntä korville kerran pari, se on kyllä totta, mutta
teki sen hävyttömän kevyellä kädellä, aivan kuin pilan päiten. Ja
samalla lupasi tuolle nuorelle hurjimukselle ottavansa hänet jahdin
mukana etelään...
Lastauksen viimeisenä päivänä Karolus tuli aamulla tarjoamaan
palvelustaan. Hän ei ollut voinut tulla aikaisemmin, kun oli ollut
pidettävä kunnanvaltuuston kokous ja ollut kaikenlaista muutakin
tärkeää toimitettavaa. Hänen vanavedessään tuli Joakim. Edevart tunsi
sisunsa kiehahtavan, mutta ei tohtinut hylätä herrojen tarjousta, hän
näet tarvitsi vielä miehistä apua saadakseen jahdin hinatuksi merelle,
jos sattuisi tulemaan tyyni. Joakimia hän ei ollut näkevinäänkään.
Molemmat miehet tekivät työtään laiskansitkeästi, koko kesän
laiskottelu ja vetelehtiminen istui vielä lujasti kiinni ruumiissa,
he ähkivät ja puhkuivat tavattomasti. Illalla Edevart ilmoitti, kuten
August edellisenä kesänä oli tehnyt, maksavansa seuraavana aamuna kello
yhdeksältä tilin kaikille.
Koko yön Edevart istui selvittelemässä laskujaan. Hän oli surkean
huono kynämies, mutta päässälaskussa sitä ovelampi ja käsitteli
loistavasti kahta eri kassaa, omaansa ja aluksen omistajan. Hei vain,
hän suoriutuisi leikistä äveriäänä miehenä! Aamulla hän lähetti Ezran
sähköttämään Knoffille, että hän nyt lähtee liikkeelle, sitä paitsi
Ezran piti silmäillä säätiedotuksia.
Kuivaustyöntekijöiden saapuessa Edevart maksoi tilin kullekin
vuorostaan. Beretille ja Kleivan Josefinalle hän antoi
kaupanpäällisiksi sievoisen lisäkorvauksen, sillä he olivat semmoisen
ansainneet, ja kummallekin pikkusiskolleen hän myös antoi talarin
kaupanpäällisiksi — kaikki oli laskettu ja harkittu edeltäkäsin ja
viety eri tileille.
Puolipäivään mennessä hän oli päässyt valmiiksi. Ezra tuli takaisin
ja toi tiedon säätiedotuksista: Toiveet eivät olleet kovinkaan
valoisat, merellä oli tihkusadetta ja sumua. Mutta vähät siitä, he
eivät tarvinneetkaan selkeää ilmaa ensi yönä, suurella Länsivuonolla
ei tarvinnut pelätä ajavansa karille. Tahdotteko nyt lähteä soutamaan
minut merelle? Soutamaan sinut merelle? Yötä vasten? Karolus ja Joakim
olivat ihmeissään. Yötä vasten! virkkoi Edevart äskeisten sanojensa
vahvistukseksi.
Hän lappoi köyden alukseen ja meni sitten Teodorin ja Ezran kanssa
nostamaan ankkuria. Nähdessään, että hänellä oli tosi mielessä, miehet
tulivat apuun, yrittämättä enää vastaväitteitä.
Hinaaminen kävi helpommin kuin oli osattu odottaakaan, vähän matkaa
Poldenista päästyä saatiin avuksi pienoinen vihuri, niin että voivat
levittää keulapurjeen, se auttoi tuntuvasti, eikä aurinko ollut vielä
painunut mailleen, kun he jo olivat avomerellä.
Tultuaan alukseen palkkansa saatuaan miehet auttoivat isonpurjeen
levittämisessä. Joakim oli kai odottanut pestiä viime hetkeen saakka,
tiedusteli, eikö Edevartilla ollut liian vähän miehiä mukanaan,
ainoastaan Teodor ja Ezra? — Ei, Edevartilla oli väkeä tarpeeksi — no
niin, eipä sillä eikä sen vuoksi että Joakimia olisi haluttanutkaan
mukaan, sillä hän aikoi jälleen lähteä koettamaan onneaan nuotalla.
Hän mainitsi rahoistaan. Edevart antoi muutaman talarin, mutta hänen
tahtoessaan enemmän isoveli sanoi pitävänsä hänen rahansa takanaan.