Mutta myöskin kalliimpi.
Knoff huitaisi kädellään: Niinkuin sanoin, kivestä tulee lujempi!
Kuulehan, jos haluat ruveta merimieheksi jahtiin, niin saat tavallisen
merimiehen palkan tästä päivästä lukien. Ja sinun pitää muuttaa pois
tynnyrintekijän asunnosta, minun väkeni pitää asua minun talossani,
joulu tulee tuossa paikassa, ja kohta joulun ja uudenvuoden jälkeen
sinun on lähdettävä matkaan. Onko sovittu?
On!
Edevartin tuuma oli onnistunut: hänet oli kiinnitetty kauppapaikkaan.
Mihin hän oikein aikoi täällä pyrkiä? Eipä erikoisesti mihinkään, olla
vain täällä, hengittää tämän paikan ilmaa. Muistot olivat virinneet
voimakkaina eloon.
Häntä käytettiin työhön jos toiseenkin, miten aina milloinkin
sattui, eikä näyttänyt olevan kovin tarkkaa väliä silläkään, vaikkei
olisi kaikesti tehnyt juuri mitään Kun joulukiireet alkoivat, hänet
ylennettiin apulaiseksi suureen kauppaan; hänen kirjoitustaitonsa
ei ollut kylläkään kehuttava, mutta hän oli koko mato laskemaan
päässään, ja sitä juuri tarvittiin. Sitä paitsi hän tuli hyvin toimeen
asiakkaiden kanssa, hänellä oli siistit vaatteet ja sormessaan sekä
sileä kultasormus että kolminkertainen käärmesormus, niin että hän
kyllä puolusti paikkaansa. Hän sai nyt syödä kaupan muun väen mukana
ruokailuhuoneessa yhdessä talon isännän ja tämän perheen kanssa.
Se oli mahdottoman suuri ylennys, eikä se voinut olla Edevartiin
voimakkaasti vaikuttamatta.
Ja sitten päivänä muutamana Lovise Magrete tuli. Hänellä oli miehensä
mukanaan. He tulivat jalan, patikoimaan koko pitkän, vaivalloisen
matkan rospuuton aikaan. Lovise Magretella oli lunta pohkeissa
ja hameessa. Oli kovin outoa nähdä häntä noin moniin vaatteisiin
pynttäytyneenä. Lapsellisuus ja herttaisuus näyttivät hänestä
kadonneen. Edevart tuijotti häneen, nyökäyttäen päätään kuten muillekin
tutuille asiakkaille. Hän vilkaisi mieheen, tämäkin näytti oudolta ja
tuntemattomalta, ei suurestikaan muistuttanut Doppenin tuvan seinässä
riippuvaa kuvaa. Mutta hyvän näköinen mies oli, sitä ei käynyt
kieltäminen, ja hänellä oli kihara tukka.
Vai täällä sinut taaskin näen! virkkoi Lovise Magrete. Hän puheli
Edevartille luontevasti ja teeskentelemättä, ääni oli ennallaan, mutta
hänellä oli huivi päässä, kädessä villalapaset ja lisäksi yllään kaikki
monet monituiset vaatteet, kaikkein päällimmäisenä villaröijy, jonka
Edevart itse oli hänelle antanut.
Kuka tuo on? kysyi hänen miehensä uteliaana. Ja kun Lovise Magrete sen
selitti, mies kääntyi synkän näköisenä Edevartiin päin sanoen: Vai
niin, vai sinä meillä työssä olit! Mitä sait siitä palkaksesi?
Mitäkö sain palkakseni?
Niin, mitä sait siitä palkaksesi, minä kysyn?
Sain ruoan, vastasi Edevart.
Lovise Magrete: Niin, hän sai ruoan.
Haakon jatkoi: Vai ruoan — pelkän ruoanko?
Edevart ei malttanut enää olla ääneti: En enempää pyytänytkään.
Olin sillä kertaa kulkijamies ja kiitin kauppojani, kun sain työtä
ruokapalkalla.
Haakonin täytyi selitykseen tyytyä. Lopulta hän kääntyi vaimonsa
puoleen kysyen tältä kuin piloillaan, mutta samalla ilkeästi: Tekikö
hän edes mitään? Näyttää niin hienolta herralta!
Älä viitsi! pyyteli vaimo hiljaa.
Aviopari alkoi tehdä ostoksiaan, kumpikin tahtoi ostamansa tavarat
omaan säkkiinsä, välillä siinä puhuttiin kaikki kolme yhtaikaa.
Edevart kyseli lapsista. Haakon huomasi tuttavia toisten ostajien
joukossa ja joutui puheisiin näiden kanssa. Edevart ja Lovise Magrete
kulkivat edestakaisin kumpikin omalla puolellaan kaupan myymäläpöytää
valitsemassa vaimon haluamia tavaroita. Lopulta he joutuivat myymälän
toiseen päähän jääden siten kahden, mutta puhuivat koko ajan vain
tavaroista, kertaakaan salaa toisilleen kuiskaamatta. Oih! Minne oli
nyt joutunut tuo kesäinen ihme? Oliko kumpikin unohtanut, mitä he
olivat olleet toisilleen? Vihdoin Edevart sai kysyneeksi:
Oletko voinut hyvin?
Nainen vilkaisi nopeasti taakseen vastaten sitten: Hän on poissa, hän
on mennyt ulos! Kyllä, kiitos, kyllä olen voinut hyvin.
Mitä miehesi ajattelee siitä, että minä olen nyt täällä?
Lovise Magrete: Minun täytyy mennä katsomaan, minne hän...
Et mene! sanoi Edevart tiukasti. Kuule Lovise Magrete, minä olen niin
odottanut sinua!
Toinen pudisti hiljaa päätään vastaamatta mitään.
Minulla on taskussani pikkuinen kapine, jonka tahtoisin antaa sinulle.
Olet kai kuullut hänestä paljonkin puhuttavan? kysyi vaimo.
Olen kyllä.
Niin, mutta hänethän armahdettiin, sanoi nainen innokkaasti, hän
käyttäytyi niin hyvin, että sai kokonaisen vuoden anteeksi. Eikö se
ollut mainiota?
Olihan se, mutisi Edevart hajamielisenä.
Ettei hän vain pääse juomaan! sanoi vaimo sitten levottomana.
Edevart: Hänhän puheli jonkun tytön kanssa? Sellaisen punatukkaisen
tytön kanssa. Siitä naisihmisestä ei miehesi hyödy yhtään mitään.
Niin, Lovise Magrete myönsi, tunnen sen tytön, Haakonilla voisi olla
parempiakin puhetovereita.
Anna heidän olla! Edevart kopeloi taskuaan. Minulla on täällä sinulle
pieni lahja...
Ei! Minulle ei saa antaa mitään, en uskalla ottaa mitään. Odotahan
vähän, minun täytyy mennä katsomaan; tulen heti takaisin.
Edevart katsoi Lovise Magreteen silmät suurina. Tämä käveli lattian
poikki, hävisi ovesta ulos. Edevart ei huutanut, ei kiroillut, mutta
mihin oli ihme häipynyt? Tämä ankara isku tuli odottamatta, se oli
julma, hirvittävä kokemus; hän oli ollut jotakin, nyt hän ei ollut enää
mitään. Hän vetäisi myymäpöydästä laatikon auki ja lysähti sen varaan
istumaan.
Lovise Magrete tuli samassa sisään sanoen helpotuksesta huoaten:...
olikin vain muutamien toveriensa parissa. — Näytähän minulle
helminauhaa — tai ehkä sittenkin vain silkkinauhaa. Olen luvannut
semmoisen pikkutytölle.
Edevart kohottausi seisomaan ottaen esiin tavaran toisensa perästä,
tuskin tietäen, mitä teki, eikä puhunutkaan muuta kuin ilmoitti vain
kunkin esineen hinnan. Kun maksun aika tuli, Lovise Magreten täytyi
taaskin mennä ulos katsomaan miestään. Hän tuli yhdessä tämän kanssa
takaisin kauppaan ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut, vaikka mies
oli nähtävästi naukannut useitakin ryyppyjä.
Aluksi Haakon oli vaimolleen leikkisä ja ystävällinen puhellen tähän
tapaan: Niin, nyt sinä olet valmis, mutta minun on vielä tehtävä
kauppani. Näytäpäs piippuja!
Edevart toi piippuja, monta piippua. Niissä oli kyllä valitsemisen
varaa.
Haakon virkkoi: Kuulehan hyvä sana taas, kaveri! Ethän tehnyt mitään
pahaa? Vai kuinka?
Edevart ei vastannut.
Etsi nyt mieleisesi piippu! kehoitteli Lovise Magrete.
Pelkkiä roskapiippuja! tokaisi Haakon vastaukseksi. Valitse sinä minun
puolestani.
Ota tuo!
No olkoon, koska kerran sinä tahdot!
Ja Edevartiin päin kääntyen hän virkkoi: Helpotapas nyt vähän, niin
otan tämän piipun. Ja nyt puoli naulaa piipputupakkaa, Virginiaa, niin
sitten pääset minusta? kai se on sinusta hauskaa, eikö niin?
Edevart ei vastannut.
Voinet toki sentään sen sanoa, mitä olen velkaa koko roskasta?
Edevart mainitsi summan.
Kas vain, tiesitpäs edes sen! Mutta et muuten näytä tietävän liikoja,
et puhu etkä pukahda. Sanohan, Lovise Magrete, oliko tuo mies
tuollainen tuppisuu meillä ollessaankin.
Älä nyt viitsi! pyysi nainen hiljaa.
Älä nyt ja älä nyt... Mutta miksi hänen pitää seistä tuossa saamatta
vastausta suustaan? Onhan hän ollut meillä työmiehenä.
Ei, maksa pois nyt! pyyteli Lovise Magrete levottomana. Päästään sitten
lähtemään kotiin.
Miehen maksaminen kävi hitaasti. Siitä tuli pitkä lasku, monta
pikkuerää. Edervartilla oli ne kaikki päässään, mutta hänen täytyi
laskea puolihumalaiselle miehelle kaikki yhä uudestaan. Ja kesken
kaiken Haakon saattoi aina sanoa paukauttaa: Mutta ethän tehnyt mitään
pahaa? Ethän?
Edevart kääntyi poispäin ruveten tekemään kauppaa muiden asiakkaiden
kanssa.
Kun kauppa illalla suljettiin ja hän käveli tuvan ohi, hän kuuli
sieltä hanurinsoittoa ja tanssin jytinää ja näki Lovise Magreten
seisovan kynnyksellä. Doppenilaiset eivät siis olleet vielä edistyneet
kotimatkalle. Edevart tahtoi mennä ohi pysähtymättä — hän tunsi
itsensä typö tyhjäksi, rikki raastetuksi, hänellä ei ollut enää mitään
sanomista Lovise Magretelle.
Mutta tämä tuli hänen jälkeensä puhellen: Jäätiin huomiseen, Haakon on
luvannut soittaa koko illan. Niin, eipähän siinä mitään, naapurin eukko
on lasten luona. Mitä sinä sanoitkaan: oliko sinulla jotakin minulle?
Mutta en minä uskalla. Sinä olet ihan liian hyvä, mutta en uskalla.
Mitä sinun piti antaa minulle? Ehkä et tahdo sitä sanoa, mutta luulin,
että se oli sinun kuvasi...
Olisitko sinä tahtonut sen?
Olisin, tietysti, mutta tiedäthän...
Ei se ollut kuva, Edevart sanoa tokaisi. Ei minulla ole minkään
valtakunnan kuvia.
Niin, no. Mutta voi maailmassa, kuinka hyvä sinä olit minulle!
Olin niin rakastunut sinuun, kuuli Edevart sanovansa.
Nainen pudisti raskaasti päätään vastaamatta mitään.
Edevart: Oletko tyystin unohtanut kaiken, mitä meidän välillämme
tapahtui, että antauduit minulle kokonaan, kaikkinesi? Oletko unohtanut
sen?
En taida uskaltaa enää seistä tässä, kuiskasi Lovise Magrete katsellen
pelästyneenä ympärilleen.
Entä etkö enää muista, mitä sanoit seuraavana aamuna?
Nainen huokasi: Kyllä, mutta _hänhän_ tuli sitten kotiin, kuten tiedät,
emme voineet sitten enää. Ei, nyt minun on mentävä.
Niinpä niin, Edevart tiuskaisi loukkautuneena. Mene sinä vain miehesi
luo!
Lovise Magrete säpsähti: Ei hän ole niin mitätön mies kuin sinä Edevart
luulet! Sinun olisi pitänyt vastata hänelle ja puhua hänen kanssaan
eikä sillä tavalla...
Edevart kahahti kalmankalpeana, raivosta suunniltaan: Helvettiäkö minä
häntä pokkuroimaan, ettäs tiedät! Joutaa tulla tänne!
Ei! Ei! Edevart, varo häntä, kuuletko? Minua niin pelottaa!
Hahhah! kyllä minä sen tiedän, että hän osaa käyttää puukkoaan.
Voi, mutta hänhän oli silloin humalassa, yritti toinen puolustella
miestään. Ja sinun sietää myös muistaa, että hän teki sen minun
tähteni, niinkuin varmasti olet kuullut. Hän ei aikonut tappaa
sitä toista miestä, ja niinhän se onneton itsekin sanoi, myönsi
ärsyttäneensä Haakonia. Sen hän todisti Jumalan silmien edessä.
Edevart jatkoi yhtä katkerana: Ja tässähän minä kai rupean seisomaan
ja hänestä puhumaan! En välitä hänestä senkään vertaa kuin toisesta
saappaastani. Voit sanoa hänelle sellaiset terveiset.
Edevart! Ole nyt hyvä minulle vielä tämä kerta! pyyteli Lovise Magrete
laskien kätensä hänen käsivarrelleen. Löydät varmasti kohta itsellesi
tytön, niin ettet välitä enää minusta... Tuolla hän on!
Ja Lovise Magrete juoksi peloissaan tuvan ovelle.
Haakon tuli häntä vastaan kysyen, kenen kanssa hän oli puhellut.
Edevart ei kuullut vastausta, mutta ovesta tulvivassa lampunvalossa hän
näki Haakonin riuhtaisevan itsensä irti ja lähtevän häntä kohti.
Siitä tuli hyvin lyhyt tappelu. Miehet eivät sanoneet montakaan sanaa,
iskivät vain yhteen kuin mielettömät, ja Edevartin hillitön kiukku
ratkaisi asian: ei tarvinnut antaa ainoaakaan töytäisyä, tuo vanha
temppu, jalkakampi ja isku korvan alle nuoresta, raskaasta nyrkistä jo
riitti. Haakon oli maassa yhdessä kasassa.
Lovise Magrete oli juossut hädissään tupaan, tanssijat ryntäsivät
ulos erottamaan tappelijoita, mutta tulivat liian myöhään, heille
ei ollutkaan suotu heidän haluamaansa huvitusta. He eivät katsoneet
Edevartia suinkaan suopein silmin: tuo vieras pohjanpuolelainen
oli noussut liian nopeasti, tilapäisestä sekatyömiehestä
kauppa-apulaiseksi, ja nyt oli iskenyt pelimannin maahan ja tärvellyt
koko tanssit ja ilot. He alkoivat mutista uhkaavia sanoja asettuen
Haakonin puolelle, sillä tämä oli kaikesta huolimatta vanha tuttu,
ei uusi tulokas: he alkoivat ärhennellä Edevartin edessä. Vähät
siitä, tämä seisoi paikallaan, väistämättä hivenenkään vertaa. Yksi
nuori kyläläinen sattui tulemaan hiukan liian lähelle ja sai oitis
tuntuvan varoituksen. Hehän olivat kaikki maistaneet, Haakon Doppen
oli ryypännyt ja käynyt vähän veteläksi, muuten kai olisi selviytynyt
paremmin. Hän hymyili nolona ja veltosti hilaantuessaan jaloilleen.
Lovise Magrete pudisteli lumen hänen vaatteistaan.
Ei tämä ole vielä tällä selvä! uhkasi Haakon Edevartia. Mies oli
selvinnyt niinä parina minuuttina, jotka oli maannut kinoksessa,
tunsi itsensä jälleen voimakkaaksi ja jänteväksi ja alkoi uhkaavasti
pyörähdellä. Lovise Magrete kirkaisi, raivostuneen miehen tovereista
joku yritti tätä pidättää. Siitä syntyi aika metakka ja meteli. Edevart
seisoi äänetönnä, paikaltaan hievahtamatta.
Mitä nyt? kuului yhtäkkiä ääni karjaisevan. Tulija oli Knoff. Hänen
katseensa siirtyi miehestä mieheen.
Ei tämä mitään, ehätti joku vastaamaan. Toiset havaitsivat viisaimmaksi
kertoa koko totuuden isännälle, joka oli korottanut tuon vieraan
tulokkaan nykyiseen arvoonsa ja piti häntä ehkä suojattinaan: Haakon
Doppen vain piti täällä vähän rähinää, ei se ollut mitään vaarallista.
Knoff vilkaisi Haakoniin ja sanoi: Jos tahdot olla täällä huomiseen,
niin painu maata!
Voin minä lähteä kotiin jo tänä iltanakin! vastasi Haakon kiukustuneena.
Kuten haluat!
Ja Knoff lähti tiehensä.
Siksi paljon kunnioitettiin kauppapaikan mahtavaa päällikköä, että
tapahtui niin kuin hän oli sanonut. Haakon vietiin maata, ja talossa
oli pian kaikki rauhallista.
Edevart käyskenteli pitkän aikaa kuutamossa. Kaiken sen jälkeen, mitä
nyt oli tapahtunut, hänen kai olisi pitänyt tulla järkiinsä ja mennä
hänenkin maata, mutta! yhä vielä näkyi olevan tulta siellä täällä
talossa, samoin myös siinä erillään olevassa pikku rakennuksessa,
jota käytettiin satunnaisten kävijöiden majapaikkana. Mitä hän siitä?
Eipähän mitään, nyt ei vain ollut vielä kovinkaan myöhäistä, ja hänen
mielessään kyti yhäkin salainen toivo, että Lovise Magrete ilmestyy
vielä näkyviin ja tulee puhumaan muutaman sanan hänen kanssaan. Mutta
tietysti Lovise Magrete on miehensä kanssa pikku rakennuksessa eikä
tahdo tulla ulos! Ja entäpä vaikka tulisikin? Sopiko Edevartin ehkä
odottaa, että tämä katsoisi häneen lempeämmin silmin siitä hyvästä,
että hän oli kurittanut tämän miestä? Ei, Lovise Magrete ei kehuisi
hänen rohkeuttaan, se oli hukkaan heitettyä miehekkyyttä.
Ei, Edevart ei merkinnyt tuolle naiselle enää kerrassaan mitään.
August olisi sanonut: Terve menoa vain! ja ollut jälleen yhtä iloista
poikaa kuin ennenkin. Edevart meni veltoksi ja hempeämieliseksi, sääli
ja surkutteli itseään. Tässä masennuksen tilassa, joka oli seurannut
äskeistä ankaraa kiihkonpuuskaa, hänen päähänsä pälkähti ajatus,
mahtoiko Lovise Magretella olla tulta uunissa; piipusta ei tosin
näyttänyt nousevan savua, mutta hänen pohkeensa ja hameensahan olivat
olleet lumessa, niin että hän olisi varmaan mielellään kuivaillut
vaatteitaan.
Hyvää yötä! Edevart tuumi mielessään ja kääntyi pois.
Hän aikoi pistäytyä laitureilla päin, siinä menisi taas vähän aikaa.
Mitä ihmettä hänellä oli tekemistä täällä vieraassa paikassa? Hän
olisi voinut olla kotona Poldenissa ja talvella Lofooteilla kalassa
ja mennä kesäksi Vesteraaleniin kapakalan pyyntiin. Silloin hän olisi
voinut olla nuottakunnan mukana, olisi voinut vuonon pohjukassa kiertää
silliparven apajaan, olisi voinut olla kalassa Ruijassakin, olisi
keksinyt jos jotakin ja elänyt elämäänsä kaikessa rauhassa. Sitten
olisi voinut mennä naimisiin pikku Ragnan kanssa ja ottaa kotinsa
huostaansa vanhemmiltaan, siellä hän olisi kasvattanut karjaa ja
viljellyt perunoita ja kauraa kotitarpeiksi — eikä hänen olisi koskaan
tarvinnut kuljeskella kuin sijaton sielu talvi-iltana kuten nytkin,
lemmentuskien kourissa -.
Edevart tunsi itsensä siinä kävellessään niin yksinäiseksi ja
hylätyksi, että alkoi tuntea koti-ikävää. Hän tahtoi nähdä jälleen
kotinsa; kylä oli köyhä, mutta kesällä valoisa ja ystävällinen,
talvella taas pitivät metsänhaltiat ja Ahti siellä peliään, ja siellä
kuuli hauskoja satuja ja tarinoita. Ei ollut toista sellaista paikkaa
maan päällä. Tarvitsiko muuta kuin muistella, miten Ragna hymyili kovin
sievästi pienenä ollessaan ja koko ajan kun hän varttui vanhemmaksi,
ja kaikkikin lapset hymyilivät tuolla kotona ihmeen herttaisesti,
ja jos hänen tekisi mieli nähdä jotakin suurempaa ja mahtavampaa,
niin eipä koko maailmassa varmaankaan ollut niin komeita tuntureita
kuin kotona. Maaliskuussa tuli aina kottarainen ja vähän myöhemmin
harmaahanhi — voi sentään, tuota ihmeellistä siipien kiilaa ja lintujen
ääntelyä taivaan alla! Isä ja äiti olivat opettaneet hänet ottamaan
lakin päästään ja seisomaan hiljaa paikallaan kuullessaan sitä. Niin,
niin, hän tahtoi takaisin kotiin, sinne häntä halu veti, hän tahtoi
purjehtia Knoffin jahdissa ja pistäytyä Lofooteilta kotona. Se voisi
tapahtua kuukauden, parin päästä. Silloin jänis ja metsäkana olivat
alkaneet muuttua ruskeiksi, puroissa alkoi vesi virtailla jääkuoren
alla, pajuissa ja raidoissa oli kissoja. Mutta mitä ihmeen pikkulintuja
siellä pyrähtelikään asumusten ympärillä, hän ei muistanut nähneensä
niitä täällä etelän puolessa, tuollaisia keltaisen ja harmaan kirjavia
aukkoja, jotka olivat hullunkurisen pieniä? Hänen tuli noita pienoisia
siivekkäitä kummasti sääli. Oli aivan uskomatonta, kuinka ne saivat
järsiä nälkää pitkän talven mittaan. Edevart tunsi ihan itkevänsä siinä
kävellessään, yritti purra luontonsa ja sanoi kovasti ja kiukkuisesti
itsekseen: Mitä lienevätkään olleet, pahanpäiväisiä rääpisköjä,
olivatpa nuo vielä siellä tai olivatpa olematta, yks' lysti! Varpusia
tai keltasirkkuja, mitä hiton hottisia lienevät olleetkaan, kuuletko!
Hm! hän virkkoi sitten ääneensä, ja hänen täytyi ruveta hyräilemään
laulunpätkää pelastaakseen tilanteen, Kävelettekö näin myöhään ulkona
lauleskelemassa? hän kuuli samassa kysyttävän.
Hän oli tullut takaisin talon luo ja yhdytti neitsyt Ellingsenin tuvan
nurkalla. Edevart luuli lysähtävänsä kokoon. Tuo nainen näkyi olevan
päällysvaatteissaan. Oliko hän ehkä jotakuta vaanimassa? olisiko
huomannut, minkä vuoksi Edevart oli täällä kuljeskellut?
Niin, minähän täällä kävellessäni lauleskelen. Juolahti mieleeni käydä
katsomassa, ovatko kaikki ovet kunnolla lukossa. Tekin olette myöhään
ulkona.
Niin olen, täytyy haukata hiukan raitista ilmaa! Kaiket päivät joudun
olemaan sisällä. Edevart aikoi mennä ohi.
Täällä on ollut kovin rauhatonta tänään, neitsyt Ellingsen jatkoi
puhetta. Tehän jouduitte käsirysyyn sen Haakon Doppenin kanssa? Ei se
ollut mitään.
Oli se toki, herranen aika! Reipas poika, kun pystyy tekemään sellaista.
... oli typerä ja päissään, virkkoi Edevart torjuen, mutta sisimmässään
sentään hyvillään neitsyen kehumisesta. Joku sentään kehui häntä.
Tuo neitsyt Ellingsen ei totta vieköön ollut hullumpi, oli nuori
ja sukkela, hoiti suurta taloutta päivät pitkät, hänellä oli
palvelustyttöjä komennettavanaan. Oliko hän kaunis? Komea vartalo
hänellä oli, ja hän oli kookas, hänellä oli ruskeat nappisilmät ja
korkea povi ja nyt oli vielä kaatanut vaatteisiinsa jotakin ihanaa
tuoksua, jota Edevart veti henkeensä.
Varokaa häntä! varoitteli neitsyt. Tiedätte kai, mitä hän on tehnyt?
Tiedän, Edevart vastasi välinpitämättömästi. Mutta ei hän ole
vaarallinen, hän sitten lisäsi ylimielisesti.
Neitsyt Ellingsen: Tunnetteko hänen vaimonsa?
En juuri... niin, olin heillä vähän aikaa töissä syksyllä. Hän oli niin
yksin ja avun tarpeessa.
Pidittekö hänestä?
Ei epäilystäkään, neitsyt Ellingsen oli saanut jostakin käryä
nokkaansa, oli varmastikin vaaninut hänen askeleitaan, puheluaan Lovise
Magreten kanssa, ehkäpä katsellut tappelua ikkunasta.
Että pidinkö hänestä? Minun tuli sitä naista niin sääli. Mutta eipä
silti; hän ei valita, ei sano koskaan pahaa sanaa miehestään.
Mutta älkää seisoko siinä viluissanne! Kas näin, sallikaa minun -!
Neitsyt aikoi kietaista turkinkauluksensa Edevartin hartioille, mutta
tämä kieltäytyi hymyillen. Neitsyt tahtoi pakottaa hänet menemään
sisään ja koetti jos jollakin tavoin puuhailla ja hääräillä ja pitää
hänestä huolta. Menkää nyt maata, minä tulen mukaan ovelle asti. Ja
ovella hän — tuo neitsyt Ellingsen, tuo helkkarin eloisa ja puhelias
tyttölapsi, sanoi: Hyvää yötä! Ette pyydä minua sisään?
Edevart katsoi häneen suu ammollaan: Mitä -?
Hihihii! Ja toinen oli samassa tiessään.
Aamupuolella Edevart heräsi siihen, että joku viskasi lunta hänen
ikkunaansa. Sekä hän että hänen toverinsa leipuri hyppäsivät katsomaan,
mutta ketään ei näkynyt ulkona, kuu oli painunut tunturien taa eikä
päivä ollut vielä valjennut. Edevart sukaisi kiireen vilkkaa vaatetta
päälleen ja ehätti ulos pihalle. Hän oli niin ahdistuksissaan ja
onneton. Mieletön toivo leimahti hänessä taas ilmi tuleen. Aivan niin,
siellä Lovise Magrete oli häntä nurkalla odottamassa, odotti sydän
kurkussa.
Sinun täytyy pysytellä valveilla, sanoi Lovise Magrete heti ensi
sanoikseen.
Valveillahan minä olenkin, vastasi Edevart ihmeissään. Niin. Hän on
aivan hurjana, hänellä on nyt paha jälkihumalansa.
Sitäkö sinä tulit minulle sanomaan? kysyi Edevart kiitollisena. Sinä
siis tahdoit pelastaa minut?
En sitäkään. Tai kyllä sitäkin. Kunhan vain pysyttelisit valveilla.
Minua niin pelottaa! Nainen seisoi hetkisen paikallaan, mutta juoksi
sitten takaisin sisään.
Tietysti! Lovise Magrete tahtoi pelastaa miehensä, jottei tämä joutuisi
taas ikävyyksiin, ei tahtonut sallia tämän joutuvan toistamiseen
kiinni! Edevart palasi huoneeseensa ja heittäytyi vuoteelle pitkäkseen,
pysytellen makuulla loppuyön ja selvitellen itsekseen, että hänen
täytyy päästä pois kotiin Poldeniin tästä kovan onnen paikasta, heti
kun se vain käy päinsä. Nyt hän oli saanut kiitoskirjeen isältään:
rahat tulivat mainioon tarpeeseen, olivat suuri lahja, niillä saatiin
ruokaa talveksi ja; sitä paitsi uusi turvekatto navettaan, entinen
vuotikin jo pahasti, ja sitten vielä pikku tytöille hyvät hameet.
Kleivan Josefine oli ommellut ne, hän oli niin kätevä. Kirje oli
Joakimin kirjoittama, joka luki ja kirjoitti kuin hevonen, paljon
paremmin kuin Edevart; oli tuollainen pisamanaamainen, pahuksen
sukkela poika ja koko mato sylipainissa ja jalkakammen teossa. Joakim
puolestaan kertoi ruvenneensa Karoluksen venekuntaan Lofootein
matkalla, ja sitten hän halusi sillinuottueeseen. Hän täytti elokuun
neljäntenä päivänä vasta neljätoista, mutta oli päässyt ripille
tavallista aikaisemmin, ja Lofootein retkellä hän saisi täyden miehen
palkan.
Niin, niin, Joakimissa ei ollut mitään vikaa. Edevart ei pelännyt
yhtään pikkuveljen puolesta, hän ei ainakaan tärvelisi elämäänsä
joutavissa haaveissa eikä hairahtuisi ilkeihin kepposiin.
Aamusella Edevart asettui vanhalle paikalleen myymälään ja ryhtyi
hoitamaan kauppaa. Oli tullut taas väkeä. Hän näki Lovise Magreten
miehineen pitkän myymälän käytävässä, jossa oli lapioita ja muita
rautatavaroita, Lovise Magrete piteli miestään käsivarresta ja näytti
koettavan saada tätä lähtemään ulos, mutta mies tuli kuin tulikin
myymälään asettuen tiskin viereen ja laskien säkkinsä maahan.
Me lähdemme heti, ehätti Lovise Magrete selittämään. Meiltä unohtui
eilen jotakin.
Haakon oli nähtävästi nukkunut pahimman humalansa. Hän näytti olevan
nolona ja häpeissään, silmät verestivät; hän ei ollut suorastaan
ystävällinenkään, mutta pyysi vain tarvitsemansa tavarat ja maksoi ne
mitään virkkamatta. Sama punatukkainen tyttö, jonka kanssa Haakon oli
edellisenä iltana ollut puheissa, tuli nyt kauppaan ruveten tekemään
joitakin pikku ostoksia toiselta myyjältä. Lovise Magrete kalpeni
nähdessään tytön ja asettui tämän ja Haakonin väliin; se oli kai
pelkkää vastenmielisyyttä ja typerää mustasukkaisuutta Lovise Magreten
puolelta.
Edevart ei voinut olla mielessään surkuttelematta Haakonia, hän oli
harkinnut asiaa yöllä tarkemmin: loppujen lopuksikaan ei ollut suinkaan
ihme, että Haakon Doppen epäili häntä ja tunsi vastenmielisyyttä
häntä kohtaan, Edevart itsekin olisi varmasti tuntenut samaa samoissa
olosuhteissa. Hänhän oli ollut talossa viikkokaupalla Lovise Magreten
kanssa, ja hänet oli käsketty lähtemään pois vasta pari päivää ennen
kuin tämän mies palasi kotiin. Haakon oli oikeassa.
Sinulta loppui tanssiminen vähän äkisti eilen illalla! sanoi Haakon
punatukkaiselle tytölle.
Niinpä kyllä, tämä vastasi hymyillen. Miten se oikein kävikään?
Kysy tuolta, jolla on kultasormukset sormissaan!
Lovise Magrete: Hyi! Ole nyt siivolla!
Haakon totteli vaimoaan käyden säyseämmäksi, mutta kääntyi sentään
Edevartiin päin virkkaen: Kuulehan, kaveri, eilen oltiin kyllä
vihamiehet!
Edevart tunsi yhä sääliä miestä kohtaan ja mutisi vastaukseksi: Eihän
se ollut mitään!
Vastaus tuntui harmittavan Haakonia. Sinä päivänä oli vaikea puhua
hänen mielikseen, ja nyt oli vielä tuo punatukkainen tyttökin
kuulemassa. Ettei tappeleminen hänen kanssaan muka ollut mitään, se
kävi Haakonin sisulle; ei Edevartin eikä vieraan tytönkään pitänyt
saada sellaista käsitystä, että hänestä saattoi suoriutua joka kerran
yhtä helpolla kuin edellisenä iltana. Hän tokaisi: Oli kai se sentään
jotakin, häh?
Edevart ei vastannut mitään.
Ja voi siitä tulla vielä enemmänkin! lisäsi Haakon hymyillen tytölle.
Lovise Magrete: No niin, nyt olemme valmiit.
Haakon katsoi häneen: Niin, niin, Lovise Magrete, minä en ole
varmaankaan semmoinen kuin minun pitäisi olla, en ole niin korea ja
hieno, minulla ei ole sormissa kultasormuksia niinkuin eräillä, joita
en tahdo ruvet nimittelemään...
Mutta hyvä Jumala, Haakon!
Haakon heilautti äkkiä säkin selkäänsä mennen vaimonsa kanssa
ulos ovesta. Edevart saattoi kuulla hänen sanovan lattian poikki
kävellessään: Tahtoisin vain tietää, käyttikö hän kaikkia noita
sormuksiaan ollessaan minun talossani työssä.
Niin sitten loppuivat joulukiireet, meni joulu, meni tammikuu ja
muutamia päiviä helmikuutakin. Edevart sai nyt hommata jahtiin yhtä ja
toista sekä pitää huolen siitä, että kaikki oli kunnossa. Entä kuka
siihen tulee laivuriksi? hän kysäisi. Tuleepahan muuan mies, vastasi
Knoff vältellen.
Eikä Knoffilla ollut tällä haavaa aikaakaan puuttua mokomiin
pikkuseikkoihin. Kaipa siihen tuli mies, ehkä tuli, ehkä jäi tulematta
— Knoffilla oli tärkeämpää ajateltavaa. Hän vedätti omilla hevosillaan
ja monilla vierailla hevosilla kaukaa louhoksesta kivilohkareita, kiviä
ja yhä vain lisää kiviä, joukoittain suuria lohkareita, jotka ajettiin
äärimmäiselle laiturille uuteen suureen laituriin muurattaviksi.
Knoff siunasi mielessään hyvää talvikeliä, lunta ja pakkasta ja
pysyvää kaunista ilmaa. Kaikki kivet ladottiin päällekkäin suoriin
riveihin, äärimmäinen, äkkijyrkänteen reunaan tuleva kivikerros olisi
jo vedenrajassa viidentoista kyynärän korkuinen — siihen työhön
tarvittiin sukeltajia Trondheimista, puhumattakaan muurareista ja
muista käsityöläisistä ja suurista nostureista ja lautoista ja kaikesta
liikkuvasta kalustosta. Entä kustannukset? Ne nousivat kerrassaan
huimaaviksi. Knoff tunsi siitä hiukan esimakua maksaessaan lauantaisin
tilin hevosmiehille kivien vedosta sekä palkan sille miehelle, joka
toimitti poraustyöt ja asetteli lohkareet päällekkäin.
Kun alusten oli määrä lähteä, sai Edevart tehtäväkseen palkata
jahtiin miehistön, ja kun hän huomautti, että se työ kuului aluksen
päällikölle, myönsi Knoff, että niinpä tietenkin; mutta laivuria ei
kuulunut; mies, jonka hän oli siksi valinnut, lähetti sanan, ettei hän
tule, eikä silloin ollut muuta neuvoksi kuin että Edevartin itsensä oli
otettava jahti komentoonsa.
Ei minusta ole siihen, Edevart yritti väittää vastaan.
Knoff vilkaisi kelloonsa, hänellä oli tietenkin kiire, mutta hänen
täytyi sentään selittää: Ei sinun tarvitse tehdä muuta kuin purjehdit
kaljaasin jäljessä, siinä minulla on vanha laivurini. Itsehän sinä
sanoit olleesi mukana ostamassa kalaa Lofooteilla? Hyvä, osta kalaa,
saat rahaa kaljaasista, kysy neuvoa sen laivurilta! — Edevartin uusiin
vastaväitteisiin hän kivahti: Et kai sentään aio antaa jahdin jäädä
kotiin?
En tietenkään, mutta...
Ei minulla ole aikaa seisoskella tässä kauempaa, ota jahti ja sillä
hyvä!
Edevartilla oli siis tiedossa kunniakas paikka, eikä hän enää
kiellellyt. Tietenkin August oli opettanut häntä purjehtimaan
jahdilla, siitä ei siis ollut estettä, ja karttaa ja merikortteja hän
ymmärsi kyllä sen verran, mitä tarvittiin Nordlandin matkalla, mutta
vastuunalaisuus pelotti.
Hän lähti Knoffin puheille ja sanoi: Teillä on vanha nuotta laiturilla
riippumassa, paljonko tahdotte siitä?
Sillinuotastako? Mitä sinä sillä?
Tahtoisin ostaa sen.
Knoff mietti tuokion: Ota pois se nuotta! Voidaanhan hinnoista sopia
sitten myöhemmin.
Jälleen suuri luottamuksen osoitus isännän puolelta, ei sillinuottaa
kenelle tahansa noin vain ilman muuta! Eipä kylläkään, mutta eipä joka
miehen kallosta ollutkaan lähtenyt sellaista loistavaa ajatusta, että
oli rakennettava oikea suuri satamalaituri!
Viimeiset päivät olivat käsissä, kaikesta oli pidettävä huoli,
laivoihin oli hankittava ruokatarpeet, viinatynnyri ja vesirinkilät
sekä suunnattomat määrät suolaa. Edevartin oli myös heitettävä
rehellisesti hyvästit neitsyt Ellingsenille, ei voinut muutenkaan,
olivathan he olleet viime aikoina pariinkin kertaan hyvät ystävät;
lempo hänestä selvän ottakoon, mutta neitsyt oli antanut tälle
ystävyydelle liioitellun merkityksen, ikään kuin se olisi ollut
aiottu kestämään ikuisesti. Edevart ei suurestikaan välittänyt koko
neitsyestä, ei ollut rakastunut häneen, vain koko lailla ylpeä siitä,
että tämä tahtoi olla hänen kanssaan hyvissä väleissä eikä luonut
silmiään keneenkään toiseen kauppa-apulaiseen, vaan ainoastaan häneen.
Se lujitti Edevartin itsetuntoa.
Kaljaasin laivurista, vanhasta Noremista ja Edevartista tuli oitis
hyvät ystävät. Laivuri oli harmaapäinen, vauras ukko, jolla oli pieni
talo kylässä. Edevart pyydettiin mukaan ukon kotiin, hän viipyi siellä
kokonaisen päivän ja yön ruoan ja juoman yltäkylläisyydessä. Myöhemmin
Edevart kyllä joutui huomaamaan, mihin noin suuri ystävällisyys
oikein tähtäsi. Laivurilla oli vain poikia, hän ei siis halunnut
kotivävyä, vaan tahtoi päästä varmuuteen Edevartin ystävyydestä muussa
tarkoituksessa.
Niin he sitten purjehtivat matkoihinsa, kaljaasi edellä, jahti
_Hermine_ — laivuri Edevart Andreasen — jäljessä. Se sujui kuin
itsestään, kävi hiljainen tuuli, tähdet tuikkivat, sen kuin vain oli ja
aikaili. Edevart pistäytyi maissa Bodøssä ja osti sieltä kotolaisille
uudet lahjat, hameen ja villaröijyn äidille, kengät ja yhtä toista
pikkukamaa muille, hän tunsi iloa sydämessään punnitessaan tavaroita
kädessään ja kuvitellessaan, miten ne otettaisiin vastaan: sisaret
tulisivat kiittämään häntä pikku kätöset ojossa.
Purjehdusta kesti kolme runsasta viikkoa, sillä ilma oli pysytellyt
liiankin kauniina ja tyynenä, ja niin lopulta oltiin Skrovessa,
vanhassa, rikkaassa kalastuspaikassa. Edevart tunnettiin siellä
ennestään. Kalastus oli vasta alussaan, vähän väkeä, vähän ostajia.
Knoff oli määrännyt, että heidän oli samanaikaisesti tiedusteltava myös
Länsi-Lofootein kalastusta ja purjehdittava tarpeen vaatiessa länteen.
Karoluksen tullessa miehineen kahdeksanhangallaan Edevart aivan
säpsähti, täällä oli pelkkiä poldenilaisia tuttuja ja naapureita,
Joakim-veljestä oli venähtänyt iso mies, tällä oli suvun jykevät
nyrkit, mutta oma pyöreä, pisamainen, naamansa. Siinäkös tervehdittiin
ja ihmeteltiin, poldenilaiset eivät olleet uskoa silmiään: oliko
tuo todellakin Edevart, tuo mies, joka kuljetti vierasta jahtia ja
ostaisi heidän kalansa, eihän nyt ollut enää millään väliä, ja miten
ihmeessä kaikki oli oikein käynyt? Varmaan oli saanut periä jonkun
englantilaisen, oli kai käynyt Luvatussa maassa? Koko venekunta tuli
jahtiin, jossa he saivat lahjoja ja heitä kestitettiin. Oli mukana
Teodorkin, mies jolla oli kohju, ja hän kun oli ollut Bergenin matkalla
ja sen vuoksi liikkunut enemmän kuin muut, hän saattoi puhua ja sanoa
Edevartista, että "hänessä on miestä vähin joka lähtöön, sen verran
olen kyllä hänestä nähnyt!" Teodor kyseli Augustia. Niin, August oli
kerrassaan ihme; pistä hänet vaikka luodolle keskelle merta, hän saa
siivet selkäänsä ja lentää pyrähtää maihin! Juuri kun hän oli ollut
Riiassa, hän onkin yks kaks Levangerissa, ja joka kerran vain entistään
rikkaampana. Kalastajat katselivat silmät suurina kaikkia Edevartin
tavaroita ja vehkeitä, ja hänen täytyi oikein näyttää heille, että
käärmesormus oli kolminkertainen. Karolus sanoi: Niin näkyy olevan,
että vasta kun pääsee maailmalle, miehestä voi tulla jotakin. Yksi
venemiehistä, vanha Martinus, keulamies, vastasi siihen: Niin, niin!
sinä Karolus olet nyt kunnanvaltuuston puheenjohtaja ja kaikkea, meistä
muista se on hyvä ja oikein, mutta mitäs me olemme? Tomu ja tuhka.
Poldenin miehet kysyivät Edevartilta, aikoiko tämä tulla Poldeniin
kalansa kuivauttamaan. Kyllä, niin hän aikoi tehdä. He tiedustelivat,
paljonko hän maksaisi päivältä, ja hän vastasi maksavansa saman kuin
muillakin kuivaamoilla oli tapana. Sitten he kiittivät kaikesta ja
lähtivät tiehensä.
Joakim jäi jahtiin, hän kertoi kuulumisia kotoa, saattoi kiittää
veljeään vielä kerran tämän kotiin lähettämistä rahoista; navetassa
oli nyt uusi katto, ja pikku tytöt kävivät kirkossa koreissa uusissa
vaatteissaan. Äiti oli sairastellut talvella, ja nytkin, Joakimin
lähtiessä, oli ollut vuoteen omana, mutta arveli itse, ettei se ollut
vaarallista. Isä oli terve ja reipas ja oli nyt talven kuluessa käynyt
kertaalleen tarkastamassa lennätinlinjan. Muuten ei kotipuolessa ollut
tapahtunut mainittavia, Karoluksesta oli vain tehty kunnanvaltuuston
puheenjohtaja, sillä kauppias, joka oli ennen ollut siinä virassa, oli
tahtonut, että kylään tehtäisiin maantie, mutta Karoluksen mielestä ei
ollut siihen varaa, ja niin puheenjohtajaksi valittiin hänet. Mutta
Karoluksen asiat olivat nyt sillä tavalla, että hänen vaimonsa oli
suuresti muuttunut.
Miten sitten? Edevart höristi korviaan.
Hän vain kävelee yksinään, mumisten jotakin itsekseen. On käynyt niin
kummalliseksi, että lieneekö enää kaikki ruuvit jäljellä.
Ane Mariallako?
Niin, voitko ajatella! huudahti Joakim. Hän, joka ennen oli niin
reipas ja rohkea, että saattoi talvella, kun miehet olivat poissa,
teurastaa vasikankin. Kukaan ei voi sitä ymmärtää. Nyt hän kuulee
huutoja suosta ja väittää, että huutaja on Skaaro, joka ei ole saanut
rauhaa sielulleen. Kun Karolus palasi kotiin ja tuli kunnanvaltuuston
puheenjohtajaksi, vaati Ane Maria, että tämän oli pistettävä koko
kylä kaivamaan suota saadakseen Skaaron sieltä esiin ja pois. Se
Skaaron kohtalo on käynyt häneen niin pahasti, vaikka hän teki silloin
kaikkensa saadakseen miehen pelastetuksi. Niin ettei Karoluksellakaan
ole helpot päivät, ei tahtonut uskaltaa lähteä kotoaan minnekään.
Edevart näytti kaikki lahjat, jotka hänen oli ollut aikomus tuoda
mukanaan kotiin keväällä, hän antoi Joakimille kirkkauttaan kiiltävän
tuppipuukon ja otti pojan mukaansa lastiruumaan, näyttäen tälle
sillinuotan. Saat ottaa tuon nuotan!
Joakim ei aluksi ymmärtänyt: Mitä? Tuon nuotanko? hän ihmetteli käyden
kourimaan nuottaa ja kopeloimaan, se lojui siinä valtavan suurena
ja ruskeana, kohosi kuin vuori aluksen pohjalta. Se oli oikea, aito
sillinuotta. Mitä ihmettä — ettäkö tämä nuotta minulle?
Niin, sinä saat sen, virkkoi Edevart mahtavasti.
Joakim tunsi aivan mielensä järkkyvän. No mutta Herran nimessä, mitä
sinä oikein...!
He hymyilivät molemmat vesissä silmin, heidän mielensä oli järkkynyt
pohjiaan myöten. Joakim pojan silmissä häivähti ihmeellinen kuva:
hän on nuotanomistaja, seisoo miesten joukossa ja komentaa kunkin
paikalleen, hän saattaa potkea nuotan salmen poikki ja kiertää apajaan
suuret rikkaudet, puolet apajasta kuuluu nuotan omistajalle. Veljekset
puhuivat nuotasta, miten pitkä se oli, mistä se oli tuotu, mitä se
oli maksanut. Joakimin olisi pitänyt saada se heti mukaansa, mutta
sillinuotta ei ole suinkaan nenäliina, se on kokonainen veneenlasti, ja
he sopivat niin, että Karolus hakee nuotan kahdeksanhangallaan. Sille
vuokrataan rannalta oma talas.
Päivät kuluivat, kalansaalis oli niukkaa, sitä paitsi säät kävivät
epävakaisiksi. Edevartilla oli kaikki kunnossa, kalansiivousvehkeet
ja maksatynnyrit valmiina, suolat varalla niinikään, toinen hänen
miehistään, joka oli kalansiivooja, teroitti joka päivä suuria,
raskaita veitsiään. Mutta saalis pysyi yhä edelleen huonona, Edevart
osti kaiken minkä sai, mutta tuskin laivan emäpuukaan tuli niistä
peittoon.
Laivuri Norem tuli hänen luokseen kertoen saaneensa lännen puolesta
tietoja, ettei saalis ollut sen parempi sielläkään, mutta siellä ei
ollut liioin ainoaakaan ostajaa, joten hänen mielestään oli paras
toisen heistä purjehtia länteenpäin, ja varmaankin oli silloin
kaljaasin lähdettävä. Hän antoi Edevartille rahaa, puhellen isällisesti
ja ystävällisesti. Ja nyt hänellä oli jotakin erikoista sanottavana
Edevartille, nuorelle ystävälleen. Heidän piti sopia muutamasta
asiasta, ei se ollut koko maailman asia, ei toki. Hän oli ollut kauan
Knoffin palveluksessa, oli ostanut kalaa kahtenatoista vuonna ja kaikki
oli aina käynyt hyvin, nyt heidän ei pitänyt olla muita laivureita
huonompia, ei pitänyt itse pilata omia asioitaan, toinen alus saattoi
maksaa killingin enemmän, toinen killingin vähemmän, eikä laivanisäntä
voinut seurata hintojen vaihtelua päivä päivältä, se oli sula
mahdottomuus, Knoffilla oli kyllä muutakin puuhaa ja hommaa...
Lorun loppuna oli, että laivuri Norem halusi tunnustella maaperää, noin
vähän kerrallaan varovasti tiedustaa Edevartilta, eivätkö he voisi
sopia niin, että he huiputtavat Knoffia kalanostossa hiukan, noin vain
aivan vähän ja varovasti; mitä hänen hyvä nuori ystävänsä ajatteli
siitä?
Ensi aluksi Edevart jäi vastauksen velkaa.
Asia oli sillä tavalla, että jos he saavat kalat parisen killinkiä
huokeammalla, he voivat pistää nuo killingit omaan taskuunsa, eikös
niin?
Kyllä niinkin, Edevart myönteli. Mutta milloin kala on kahta killinkiä
huokeampaa? Ei milloinkaan. Se on aina päivän hinnassa.
Niin kyllä, sanoi Norem vastaukseksi noin suureen kokemattomuuteen.
Mutta mehän oikeastaan olemme ne, jotka määräävät päivän hinnan, ja
me määräämme sen kahta killinkiä korkeammaksi, jotta jää hiukkasen
itsellemmekin.
Ka, mikäs siinä, olkoon niin! Edevart muisti, mitä August oli kertonut,
millä tavalla kalakaupassa saattoi pitää omaakin puoltaan, menestymisen
ehto oli siis tunnettu, August tiesi sen, August tiesi kaikki
sentapaiset asiat.
Sinä siis suostut, jatkoi Norem hellittämättä. Ei Knoff kysele eikä
tutkaile toisista laivoista, paljonko ne ovat maksaneet viime talvena
tänä tai tuona päivänä, ja vaikka kysyisikin, saisi todennäköisesti
kaikilta saman vastauksen, sillä toiset laivurit tekevät samoin kuin
mekin, heiltähän minä tämän taidon olen oppinutkin.
No kaipa se sitten käy sillä tavalla! tuumi Edevart lopuksi eikä
kieltäytynyt.
Se kävi niin oikein mainion mukavasti, tuumi Norem, tuo vanha, arvossa
pidetty ukko, talonomistaja, vauras mies. Heidän täytyi vain sopia
siitä, ettei toinen kirjoita kirjoihin toista, ja toinen toista. Nyt
olisi varmasti hyödyksi, että alukset eroaisivat toisistaan ja kaljaasi
purjehtisi länteen, mutta täytyi pitää varansa, ettei kalanhintojen ero
saanut nousta eri paikoissa liian suureksi.
Pois lähtiessään laivuri Norem ojensi kätensä nuorelle, kovin
hyvälle ystävälleen, ja Edevart tarttui siihen kuin vannoakseen
yksimielisyyttä. Mitäpä hän saattoi muutakaan? Jos hän olisi ilmaissut
tämän suunnitelman laivanisännälle, ei häntä olisi varmastikaan
uskottu, sillä Norem oli vanha palvelija; ja miksi Edevartin
olisi pitänyt olla niin paljon parempi kaikkia muita, miksi hän
itse turmelisi oman onnensa? Mutta oli miten oli, Norem oli ovela
juoniniekka, joka oli käyttänyt ystävyyttä ja omassa kodissaan
kokonaisen vuorokauden ajan osoittamaansa vieraanvaraisuutta hyväkseen
saadakseen toisenkin houkutelluksi yhteen juoneen.
Sellaisia ihmiset olivat.
Mutta sitten kalaa alkoi tulla oikein toden teolla ja tätä jatkui
hyvän aikaa, ja Edevart osti ostamistaan, ja siunatut kaksikillinkiset
menestyivät ja lisääntyivät salaisessa pöytälaatikossa, kunnes
maaliskuun keskivaiheilla nousi ankara myrsky saattaen kaiken
pysähdyksiin. Myrskyvaroitusmerkki oli nostettuna mastoon kolme päivää
yhteen menoon.
Se myrsky pysyi ihmisten mielessä kauan aikaa, se oli tuollainen
päiväntasausmyräkkä, joka raastoi maata ja saattoi sielut pelon
valtaan. Aluksi oli luonnottoman tyyntä: kaikki oli kuin kuollutta,
vesilinnutkin ääneti, koko maailma kuin pysähtynyt kulussaan. Tuo
raskas, painostava äänettömyys ja liikkumattomuus oli melkein pahinta
kaikesta, ei ollut olemassa muuta kuin se olotila, jossa ihmiset eivät
voineet nähdä mitään tarkoitusta. Kaksitoista tuntia maailma oli
liikkumattomana sekasorrossa, vähemmästäkin jo voi lamaantua — sitten
rupeaa vaivainen heinänkorsi häilähtelemään turvekatolla, sitten tuntuu
tuulenpuuska, hiljaisuus on rikkoutunut, meri alkaa uudelleen elää,
kaukana, kaukana tuntuu olevan tulossa jotakin, kuin kaukainen pauhu,
se lähestyy lähestymistään, nyt se viheltää kuin pillillä, nyt sillä
on jo useita pillejä, nyt tulevat mukaan pasuunat ja urut, sitten on
vain mylvinää ja ärjyntää. Meri on parissa tunnissa muuttunut yhdeksi
ainoaksi valkeana kuohuvaksi mielettömyydeksi.
Ihmisten ei käynyt kovinkaan huonosti, olihan heillä ollut kaksitoista
tuntia aikaa korjata kimssunsa ja kamssunsa katon alle, ja muutamien
talojen ja vajojen katot köytettiin lujasti köysillä kiinni. Kolmantena
päivänä pahin oli ohi, meri vain meurusi ja myllersi väsymättömänä
raivossaan, puolikuun pistäytyessä tuijottavan silmän lailla esiin
pilvenriekaleiden lomasta. Myrskyvaroitusmerkki laskettiin mastosta.
Kului viikko, ennen kuin kalanpyynti pääsi uudelleen vauhtiin, mutta
se oli osittain kalastajien oma syy. He näet etsivät kalaa vanhoilta
paikoilta, mutta siellä ei ollut mitään; he etsivät kauempaa ei
sielläkään mitään. Sitten he palasivat jälleen rannemmaksi, ja silloin
he tavoittivat kalaparvet, kävi selville, että ne olivat painautuneet
rannemmas rajumyrskyä pakoon. Parin viikon ajan oli sitten taas saalis
mitä runsain, ja Edevart osti ostamistaan, kaksikillinkiset kasvoivat
seteleiksi, ja seteleitä karttui hyvä alku lompakon täydeksi.
Pääsiäiseksi Karolus lähti venekuntineen kotiin; hän tahtoi käydä
katsomassa, oliko hänen vaimonsa tullut paremmaksi. Joakim päätti
käyttää oivallista tilaisuutta hyväkseen saadakseen sillinuottansa
kotiin Länsivuono yli suuressa kahdeksanhangassa, ja Edevart lähetti
hänen mukanaan isälle parin talarin verran kahdenkillingin rahoja. Voi
sitä isää, joka ei juuri milloinkaan puhunut sanaakaan, mutta pudisti
liikuttuneena päätään pienimmästäkin avustuksesta!
Mutta pääsiäinen meni menojaan, eikä Karolusta kuulunut takaisin eikä
hänen venekuntaansakaan. Kalan pyynti oli alkanut uudelleen heti
pyhien perästä, ja Edevart osti jälleen kalaa, mutta seitsemäntenä
päivänä pääsiäisestä Karolusta ei vieläkään näkynyt Skrovenissa Mitähän
oli mahtanut tapahtua? Edevart sähkötti, mutta vastaus tuli vasta
kymmenentenä päivänä pääsiäisestä, se oli Joakimilta, joka ilmoitti,
että hän oli saanut apajaa silliparven Hommelvikenissä Poldenissa,
oikein kauniit kaloja; parvi oli sangen suuri, pari ostajaa oli jo
osunut paikalle, suoloja ja tynnyreitä oli tullut niin ikään, venekunta
ei aikonut palata Skroveniin koko talvena. Ystävällinen tervehdys —
Samaisesta silliapajasta puhuttiin ja kirjoitetta kauempanakin, se oli
kaitselmuksen tahto, se oli taivaan lahja ja merkkitapaus.
Se peijakkaan Joakim osasi totta tosiaan pitää silmänsä auki, nyt
hän ei ajatellut mitään muuta kuin nuottaansa. Venekunnan kulkiessa
kotimatkalla Hommelvikenin suun kohdalla hän näki lintuja ja pari
valaan vesisuihkua tulossa maata kohti. Joakim oli ollut edellisenä
vuonna sillinuotalla ja siis tunsi merkit, hän huusi Karolukselle,
että nyt on pysähdyttävä. Karolus ei ollut aluksi halukas tottelemaan,
hänellä oli kiire kotiin Ane Marian luo, mutta linnut ja valaat ovat
sentään kovin lähellä jokaisen nordlandilaisen sydäntä. Karolus
myöntyi. Neuvoteltiin siinä hetkinen, tässä oli nyt liikuttava
liukkaasti. Miten he saivat käsiinsä Yterpoldenista nelihangan, miten
kiinnitetyksi nuotan toisen köyden pään maalle kallionlohkareeseen
sekä miten olivat juuri sopivassa hetkessä valmiina ottamaan parvea
vastaan — sitä he itsekin ihmettelivät perästäpäin. Valaat ja linnut
tulivat kovaa vauhtia maata kohti — etteivät vain menisi nuottaan!
Joakim, nuotan omistaja ja nuottakunnan päällysmies, odotti ratkaisevaa
hetkeä. Hän aikoi halkaista parven kahtia laajassa kaaressa ja vetää
nuotan rannasta rantaan. Linnut olivat jo pään päällä, he olivat nyt
silliparven keskellä. Soutakaa! komensi Joakim, ja kaikki miehet
nykäisivät yht'aikaa airoillaan. Vesi oli sillejä sakeanaan, miehet
soutivat melkein kuin kuivalla, vene uhkasi kaatua. Karoluksen mielestä
oli tehty liian pieni mutka, hän olisi tahtonut vielä suuremman osan
parvesta apajaan, mutta Joakim, nuottakunnan päällysmies, huusi ja
viittoili: Rantaan päin taas, noin — suoraan eteenpäin — en minä huoli
valaita apajaani! Oli todella ihme, kuinka kaikki sujui hyvin, parvi
jakaantui sitä mukaa kuin nuotta halkaisi sen keskeltä kahtia, ja
valaat seurasivat sitä haaraa, joka kampesi rannasta takaisin merelle.
Kun nuotan toinen pää saatiin lahden toiseen rantaan kiinni, siinä oli
varaa enää parin sylen verran.
Silliparvi oli siis saatu kierretyksi apajaan, mutta miehet uurastivat
kuitenkin iltamyöhään asti varmistaakseen sitä kaikin tavoin.
He tiesivät, että Hommelvikenissä oli sileä ja valkoinen pohja;
pari paikkaa, mihin he pelkäsivät syntyneen aukon, he tarkastivat
huolellisesti ja köyttivät nuotan köydet monin kerroin kiinni maalle,
jottei parven raskas paino saisi sitä liikutetuksi paikoiltaan. Kun nyt
nuotta vain kestäisi!
Apaja oli potkettu, venekuntaa oli kohdannut onnellinen sattuma,
oikea onnenpotkaus. Sikäli kuin Karolus ja muut kokeneet miehet
saattoivat päätellä, lienee tässäkin ollut sama siunattu pyörremyrsky
vaikuttamassa, se kai juuri oli ajanut valaat ja sillit rantaan.
Poldenissa ihmiset tiesivät kertoa myrskypäiviltä synkkiä, pelottavia
tapauksia: taivaasta oli kuulunut sellaista pauhua ja heidän oli
pitänyt kestää sellainen mylläkkä, ettei kukaan muistanut mokomaa:
naisen ja hevosen, jotka olivat halkometsässä, myrsky oli paiskannut
kumoon, tuolla oli katto, täällä kokonainen rakennus lentänyt mereen
— ihmekö siis, että ihmiset itkien pysyttelivät kiinni toisissaan ja
rukoilivat Jumalaa. Siitä ollenkaan puhumattakaan, että Ane Maria,
joka jo ennestäänkin oli kuin löylyn lyömä, oli aivan menehtynyt ja
painautunut vuoteeseen, side suullaan, ikään kuin olisi tahtonut estää
itseään huutamasta.
Mutta tuskin hirmumyrsky oli ohi, ennen kuin ihmiset jo purivat
luontonsa, tunsivatpa itsensä totisesti puolittain noloiksikin, kun
olivat sillä tavalla itkeneet ja rukoilleet. Mutta ei siinä vielä
kyllin: kun Karoluksen venekunnan miehet saapuivat kotiin vaatteet
sillinsuomujen ryvettäminä ja kertoivat saaneensa suuren silliparven
apajaan aivan Poldenin lähellä ja ansaitsevansa nyt suuret rahat —
silloin koko köyhässä kylässä kaikkien mielet kirkastuivat, itse Ane
Mariakin nousi vuoteesta, otti siteen pois suultaan ja oli jonkin aikaa
melkein yhtä reipas ja virkeä kuin kaikki muutkin.