VIII

Silliapajaa uhkasi suuri vaara, kun talvi oli jo pitkälle kulunut,

täytyi pitää kiirettä, ennen kuin silleihin tulisi eläviä, jota paitsi

kalat eivät eläisi pitkääkään aikaa Hommelvikenissä tyhjästä.

Joakim juoksi yötä myöten kauppiaaseen — tämän piti sähköttää

ja levittää tietoa tapahtumasta ja tilata suoloja ja astioita.

Kauppias Gabrielsen oli äkeissään siitä, että hänet oli sivuutettu

puheenjohtajan vaalissa, joten hän sanoa tokaisi: Mahdoit mennä

uuden puheenjohtajan puheille? Mutta sitten he kumpikin naurahtivat

mokomalle ajatukselle, ja lorun loppuna oli kuin olikin, että

Gabrielsen otti huolekseen kaiken järjestämisen; oli kyllä yö, mutta

sähkösanomia lähetettiin kaikkiin suuntiin. Jo toisena pääsiäispäivänä

Hommelvikenissä oli pieni lastihöyry lastaamassa silliä, ja kolmantena

päivänä tuli kaksi purjealusta.

Poldenilaisten pääsiäisenvietosta ei kannattanut puhua, ei joudettu

kuorsaamaan eikä vetelehtimään eikä käymään kirkossa kuten

tavallisesti, silliä perattiin ja suolattiin ja pantiin suolaveteen

aamunsarastuksesta iltapimeään. Tuli useita laivoja peräkanaa,

syntyi sellainen vilske ja vilinä, että se houkutteli paikalle väkeä

naapurikylistäkin. Entä rahaa? Sitä tuli kuin satamalla, sitä tuli

laivojen mukana, tuli sähkömääräyksinä ja postissa, Hommelvikenistä

tuli kuuluisa paikka, jossa sillinperkaajia nukkui tuvat ja heinäladot

täynnä, tuloja tipahteli kuin taivaasta, talonemäntä otti kaksi

killinkiä yösijasta ja talon tytär oli melkein kihloissa kahden

sillinperkaajan kanssa yhtaikaa, vaikka oli vasta kuudentoista.

Eikä kauppias Gabrielsen halunnut jättää käyttämättä moista

paikkakunnan tavatonta nousua hyväkseen. Hän tuotti tavaroita

laivanlastin toisensa perästä, mutta mikään ei tahtonut riittää,

kaikki oli aina lopussa, ennen kuin seuraava laiva saapui, lopuksi hän

lähetti vaimonsa Trondheimiin ja ostatti tällä oikein röykkiöittäin

kankaita ja lasitavaroita ja makeisia, lattiamattoja, pitkiä piippuja

ja silkkihuiveja; vieläpä viuluja ja posetiivejakin vaimo osti ja toi

mukanaan kotiin. Ja tietenkin Gabrielsenin pikku kaupparakennus kävi

aivan liian ahtaaksi, hänen täytyi rakentaa, etelästä tuli lankkuja ja

lautoja ja puuseppiä, nämä tekivät työtä viikkokaupalla, pystyttivät

rakennuksen, jollaisen omistamisesta Gabrielsen itse ei ollut osannut

uneksiakaan. Siten jokainen edistysaskel toi aina mukanaan uuden. Kansa

sai varoja ostaa kalliita kapineita ja pukeutua ulkomaisiin kankaisiin,

joita Gabrielsen piti kaupan. Hänen palvelijattarensa Olga, jolla ennen

oli ollut helmivyö, sai nyt kerrassaan pönkkähameen ja ostosukat;

jäljitellystä astrakaaninnahasta tehdyt takit ja kanavalankaiset

kirkkolapaset olivat viimeistä muotia, tøndeläinen hedelmäviini ei

enää kelvannut, etelästä tuli viinejä laatikoissa, pullojen kupeissa

komeilivat kullanväriset ja monenkirjavat nimiliput. Ennen vanhaan häät

olivat olleet ainoat mainittavat juhlat, nyt ruvettiin viettämään myös

ristiäisiä, lasten ripillepääsyä sekä peijaisia. Kauppias Gabrielsen

seisoi mahtavana uudessa kaupassaan myyden noihin pitoihin auliisti

ranskalaista Rochefort-juustoa ja tanskalaisia munia, muuttaen siten

elintavat ylellisemmiksi laajalti koko ympäristössä.

Viikot kuluivat kuin siivillä, ja Joakim, nuotanomistaja ja

nuottakunnan päällysmies, soi itselleen ainoastaan kaikkein

välttämättömimmän levon, muuten hän oli aina rehkimässä sillien

kimpussa. Hän oli kuin luotu siihen hommaan, hän ei kuullut eikä

nähnyt mitään muuta, ja niin aika pääsi kulumaan kymmenenteen päivään

pääsiäisestä, ennen kuin hän sai vastatuksi Edevartille. Hän oli niin

nuori ja touhukas, sitä paitsi aivan kuin päästään pyörällä uudesta

arvostaan. Tytöt alkoivat jo katsella häntä, vaikka hän olikin vasta

viidentoista ja hänellä oli pisamainen naama, ei auttanut isien ja

vanhojen miestenkään muu kuin totella hänen määräyksiään. Hän oli

saanut hartioilleen aikuisen miehen takin se oli liian suuri verrattuna

pienenpojan housuihin, joiden lahkeet olivat kovin lyhyet — mutta

moisista pikku seikoista viisi! Hän myi sillejään — pysytellen joka

hetki valppaana ja varuillaan. Lopulta hänen täytyi kyllä hiukan

helpottaa hintaa, se on totta, mutta hän oli koko mestari luvunlaskussa

ja kirjoittamisessa, eikä juuri kukaan pystynyt sanottavasti vetämään

häntä nenästä Omituista! Oliko tuo sama Joakim, joka vielä vuosi sitten

juoksenteli pahaisena räkänokkana pudotellen yhtä myötäänsä hampaitaan!

Jumalan avulla hänestä oli paisunut koko seudun ihmeidentekijä,

joka talosta oli joka henki hänen palveluksessaan, hänen omatkin

pikkusiskonsa perkasivat ja suolasivat sillejä ansaiten rahaa vaikkei

heidän nenänsä kunnolleen ylettänyt sillitynnyrin reunaan asti.

Joakim poika oli Jumalan avulla luonut kaikille suuren ajan, oikein

kultakauden — ikävä vain, että hänen äitinsä virui yhä tautivuoteellaan

tuskissaan, kuoleman aina vain odotuttaessa itseään.

Viimeisiin silleihin — niitä ei ollutkaan enää paljon jäljellä — tuli

eläviä. Muuta ei voinut odottaakaan, kevätaurinko paahtoi kuumasti

ja lumi suli, oli huhtikuun viimeinen päivä. Joakim myi nyt silliä

öljyksi, antoi poldenilaisten käyttää silliä karjanrehuksi, se oli

oikea taivaan lahja pahimman rehunpuutteen aikana. Elukat seisoivat

silleissä korviaan myöten, maito maistui sillille, sianliha maistui

sillille, kauppias Gabrielsenilla oli kanoja, ja niiden munatkin

maistuivat sillille. Lopuksi nuotta puhdistettiin viimeisistä siihen

tarttuneista kaloista, jotka käytettiin lannoitusaineeksi pelloille.

Kaiken kaikkiaan komeaa aikaa, kulta-aikaa. Hommelviken oli jälleen

tyhjä ja autio, mutta ei haittaa, sillä nyt Edevart tuli jahteineen ja

heitti ankkurin Poldenin rantaan.

Edevart tuli liian myöhään, hänen ei ollut suotu ilahuttaa äitiään

hienolla villaröijyllä ja hameella; jos hän olisi tullut kahta päivää

aikaisemmin, äiti olisi vielä jaksanut katsella hänen lahjojaan kuin

jostakin kaukaa ja hymyillä, hymyillä äärettömän lempeästi pojalleen

viimeisen kerran. Siinä Edevart nyt seisoi lahjoineen, aivan kuin

tyhjin käsin, hän tunsi sydäntään kouristavan ajatellessaan, kun oli

viivytellyt niin kauan. Muutamilla lämpimillä vaatekappaleilla hänen

olisi kukaties onnistunut pelastaa äidin henki, mutta hänhän oli

tuhlannut Bergenistä ostetut lahjat Fosenlandetissa lemmenhurmassaan.

Olisi edes korjannut sen Trondheimissa lähettämällä kotiin suuren

vaatemytyn tai pikemminkin laatikon — olihan asia aina silloin tällöin

muistunut hänen mieleensä, mutta lopuksi kuitenkin unohtunut.

Edevart antoi pikkutytöille kengät ja muut ostamansa pikkuesineet,

kyllähän ne olivat kovin koreat ja ilahuttivat heitä, mutta sittenkin

— sittenkin hän tuli siinäkin liian myöhään. Nythän pikkutytöt olivat

itse ansainneet rahaa, niin että saattoivat ostaa kengät ja muuta

pientä kauppias Gabrielseniltä, ja niin he olivat todella tehneetkin.

He eivät juoksennelleet enää kaula paljaana, ei, heillä oli pieni huivi

kaulassa, totta tosiaan pienoinen sininen silkkiliina — mitäpä he siis

Edevart veljen sinisellä silkkiliinalla? Olisi edes ollut punainen!

Niin, mutta minunpa on ostettu kaupungista! koetti Edevart selittää.

Ja epätoivoissaan, vimmoissaan hän sanoa sinkautti: Odottakaahan, on

minulla vielä muutakin! Hänen mieleensä johtui pieni kultamedaljonki,

senkin hän oli tahtonut tuhlata, sekään ei olisi jäänyt hänelle, mutta

Lovise Magrete ei ollut uskaltanut ottaa sitä vastaan. Tämä on sinulle!

hän sanoi siskoksista vanhemmalle. Nyt tytön silmät alkoivat loistaa ja

suupielet värähtivät. Oih! Toinenkin sisar oli siinä saapuvilla, puhui

hänkin iloisia sanoja, mutta suupielet eivät värähdelleet. Edevart

otti sormestaan käärmesormuksen ja pisti sen nuoremman käteen: Tuo on

sinulle! Pikku ihmisenalku joutui päästään pyörälle: kolminkertainen

sormus, jossa oli käärmeenpää ja joka oli kultaa! Mutta mihin hän

voisi sitä käyttää? Voit pitää sitä nauhassa rinnallasi, neuvoi veli

ja lisäsi, niinkuin olisi arvellut Augustin samanlaisessa tapauksessa

lisäävän: Venäjänmaalla on sellainen tapa. Oh! ihastelivat sisaret.

Edevart huomasi, että jotakin oli sentään hiukan vinossa, minkä vuoksi

hän lisäsi: Mutta jos kuitenkin mieluummin pitäisit sitä sormessasi,

ei tarvitse muuta kuin painaa sitä hiukan kokoon, noin, niin silloin

siitä tulee kaiken kukkuraksi neljä sormusta! Sisaret katsoivat

jännittyneinä, kuinka hän puristi sormusta kokoon, koettivat sitä,

nii-in, siitä tuli todellakin melkein neljä sormusta ja se peitti

hentoisen sorminivelen melkein kokonaan, mutta sormus oli yhäkin liian

väljä. Sitten en tiedä muuta neuvoa kuin että teidän on vaihdettava,

hän sanoi siskoksille. Ja nämä tekivät kuten veli sanoi.

Mutta hänen lahjansa olivat kuitenkin tavallaan epäonnistuneet; ainoa,

mikä lankesi todella hyvään maahan oli pari uutta talaria isälle

entisten lisäksi. Ne tulivat kuin tilauksesta, hautajaiset tulivat

maksamaan, pappi otti talarin siitä hyvästä, että tuli ruumista vastaan

kirkkomaan portille saakka ja saattoi sen hautaan, lisäksi talarin

ruumispuheesta. Joakim muuten pyysi saada maksaa kaiken.

Lorun loppuna oli kuitenkin, että Edevart oli tullut takaisin kotiin,

mutta hänet oli ikään kuin torjuttu luota Hän ei tavannut enää entistä

sydämellisyyttä, kodikkuus oli tiessään, viattomuus ja yksinkertaisuus

käyneet harvinaisemmiksi, koko ajatustapa muuttunut. Kyllähän pikku

tytöt olivat loppujen lopuksi sydämestään iloissaan kultakoruistaan,

sitä nyt vielä olisi puuttunut! Mutta he olivat kiittäneet ojentamatta

hänelle kättään. Niin he tekivät aina ennen, ojensivat hänelle pikku

kätösensä, niin että vesi pyrki silmiin, mutta nyt vain kiittivät.

Mutta isä kiitti talareistaan kädestä pitäen, hän oli vanha ja

turmeltumaton, hän ei kylläkään saanut mitään, mutta oli liikuttunut,

kiitti kädestä pitäen. Ei, jotakin oli vinossa. Edevart sanoi

Joakimille: Minusta näyttää siltä kuin olisit turmellut koko kylän

sillä sillinsaaliillasi! Asia oli näet siten, ettei kukaan koko kylässä

tuntunut enää välittävän kalankuivuusta saatavasta ansiosta. Ei, täällä

oli totuttu parempaan, silleistä oli ansaittu toista vertaa enemmän.

Kun Edevart halusi saada kalalastinsa peratuksi, vaativat Karolus

ja muutkin korkeampaa palkkaa. Mutta palkoistahan sovittiin jo

Skrovenissa, huomautti Edevart siihen. — Niin kyllä, mutta nytpä

olikin tullut toinen aika, miehet vastasivat mahtavasti. He vaativat

sitä paitsi suurempaa vuokraa kalankuivauskallioista, koska kerran oli

tullut toiset ajat. Edevart uhkasi purjehtia jahteineen tiehensä. Niin

minne sitten? ihmiset kysyivät, he näet tiesivät kaikkien lähiseudun

kuivauskallioiden olevan jo muiden hallussa. Etelään päin. — Kuten

tahdot! Poldenilaiset olivat käyneet merkillisen suurellisiksi ja

mahtaviksi. Heillä ei ollut mitään sitä vastaan että saisivat lepäillä

kesäkauden koskematta kädelläänkään mihinkään, varsinkaan ei Joakim

eivätkä hänen nuottakuntansa miehet tuntuneet välittävän kalankuivuusta

vähääkään. Edevartin täytyi siis sähköttää laivanvarustajalleen,

pitikö hänen lähteä etelämmäs, mutta Knoff vastasi, että etelässä oli

kaikki kuivauskalliot jo vuokrattu, mutta jätti asian muuten Edevartin

ratkaistavaksi. Lorun lopuksi _Herminen_ täytyi kuin täytyikin maksaa

Poldenissa vähän enemmän sekä päiväpalkkaa että kallioiden vuokraa,

muuten Edevart olisi ehkä jäänyt kuljeksimaan jahteineen ja kaloineen

pääsemättä lastiaan kuivaamaan.

Ei. Polden ja lähiseudut eivät olleet enää samat kuin ennen, sinne oli

tullut uusi, outo henki. Joakimilla itsellään oli ollut aivan liian

paljon onnea eikä hän pystynyt kunnolla sitä kestämään. Edevart tarjosi

hänelle merimiehen paikan jahdissaan, hän oli lähettänyt kummatkin

fosenilaiset kotiinsa, joten hän siis tarvitsi miehen. Hän sanoi: Saat

samanlaisen paikan kuin minulla oli Augustin matkassa _Lokissa_. Ei

kiitos, Joakim kiitti kunniasta, poika oli päässyt makeanleivän päivien

makuun ja tottunut olemaan nuottakunnan päällysmiehenä ja pyydystämään

silliparvia, ja nyt kesällä hän aikoi suunnata matkansa Vesteraaleniin

samassa tarkoituksessa, oli hankkinut oman nuottaveneen ja varustanut

sen täyteen kuntoon. Edevartia tämä veli pyrki väkisinkin kiukuttamaan,

mokomakin pikkuvanha villivarsa, joka yritti olla aikamiestä. Paljonko

sinulla on rahoja jäljellä? — Joakim sanoi sen. — Sitten on parasta,

että minä otan ne omaan talteeni. — Niinpä kyllä, Joakim luovutti

hänelle kaiken, mikä suinkin liikeni, vaikka mieluimmin olisi pitänyt

ne omaa taskuaan pullistamassa, Herra nähköön! Mutta Edevart oli

kuitenkin kaikitenkin isoveli, joka oli käynyt Bergenissä ja vaikka

missä asti, ja nuottakin oli häneltä saatu.

Kalalastin perkaaminen kävi hitaasti ja vaivalloisesti, ja Edevart

olisi odottanut kotikyläläisiltä enemmän hyvää tahtoa. Nyt hän oli

suostunut heidän vaatimuksiinsa ja korottanut heidän palkkojaan, mitä

siis vielä puuttui? He tulivat myöhään aamulla työhön lopettaakseen

sen sitä aikaisemmin illalla, tulivat ja menivät kuin omat herransa

konsanaan. Tietenkin heidän ansionsa oli sen mukaista, he saivat

määrätyn summan, eikä enempää, tietystä pääluvusta, mutta Edevartille

ei ollut suinkaan eduksi, että työ pitkistyi pitkistymistään, saattoi

myöhä tavata, jota paitsi siitä koitui mieskohtaistakin vahinkoa.

Hän moitti kyläläisiä vetelyydestä. Miehet vastasivat, että rehkiminen

pikisuolaisen kalan kimpussa oli törkyistä työtä, siinä kädet

turposivat ja vaatteet ryvettyivät. Edevart huomautti, ettei työ

liene sentään sen pahempaa kuin edellisenä vuonna; mutta olipas vain,

kyllä oli muuttunut pahemmaksi ja raskaammaksi, ensiksikin oi tullut

toiset ajat, toiseksi kalat olivat tänä vuonna suurempia ja kovemmassa

suolassa. Niin kyllä, Edevart myönteli, nyökäyttäen vakavasti

kuin täysikasvuinen mies ainakin, mutta vielä saattaa Poldeniin

tulla seitsemän laihaakin vuotta. Siitä toiset loukkaantuivat, ja

muistellessaan, että Edevartin oli täytynyt käydä rippikoulu kahteen

kertaan he kysyivät myrkyllisesti, taisiko hän tosiaan vanhana niin

hyvin sen mitä oli nuorena oppinut, hahhahhaa! Edevart puraisi huultaan

vastaamatta mitään, mutta hänestä alkoi tuntua olo täällä tukalalta;

ehkäpä Fosenlandetissa, outojen ihmisten parissa oli sittenkin parempi

kuin täällä kotona Poldenissa. Varmasti siellä oli parempi, siellä hän

oli kohonnut kauppa-apulaiseksi ja saanut syödä rikkaan miehen pöydässä.

Olisi edes August ollut täällä! Se mies varmasti olisi pannut hihat

heilumaan vähän vilkkaammin, pahimmassa tapauksessa vaikka revolverilla

uhaten, hänelle eivät olisi uskaltaneet tällä tavalla pullikoida.

Augustista ei kukaan ollut päässyt oikein perille, se mies oli ollut

monessa liemessä, lienee vaikka ollut Wittenbergin koulussakin.

Kalansiivouksen olisi tainnut käydä vähän niin ja näin, jollei Beret

olisi tullut avuksi. Peijakkaan Beret, hän ei ollut sentään hullumpi,

nuori ja nopsa naisihminen, naimisissa pienen, harvapuheisen miehen

kanssa. Hän sai mukaansa Kleivan Josefinan, nuoren lesken, nämä

tarttuivat työhön kaksin kourin kuin miehet konsanaan, seisoivat

vedessä polviaan myöten huuhtoessaan kalaa. He käärivät kovasti

rahaa kokoon, se oli varma asia, ja Edevart jakeli heille ryyppyjä

ja rinkilöitä runsain käsin, mutta he raatoivatkin kuin orjat aivan

saattaen miehet häpeään. Kävi selville, että nuo kaksi nuorta

naisihmistä, jotka eivät olleet kovinkaan hyvässä huudossa ja mene

tiedä olivatkin vähän kevytkenkäistä lajia, olivat totisesti työssään

kaikkia muita uutterampia ja sukkelampia. Mahtoivatkohan he noin raataa

miellyttääkseen Edevart laivuria, kahdeksantoistavuotiasta nuorta

miestä? Tai siksi, jotta heidät valittaisiin kesällä kaloja latomaan,

kun ne oli kuivattu, päästäkseen mahdollisesti laivurin kajuuttaan

kokemaan yhtä jos toistakin? Oli miten oli, ahkerasti he huuhtoivat

kalaa ja saivatkin kaiken valmiiksi, ja _Hermine_ huosittiin ja pestiin

puhtaaksi.

Nyt siis alkoi yleinen kalankuivaus, ja miesväkeä näkyi kallioilla

yhä vähemmän, työ jäi naisten ja lasten huoleksi; Edevartinkin pikku

siskot olivat mukana. Hän oli aikonut raaputtaa jahdin puhtaaksi ja

maalata sen uudelleen, mutta siitä tuumasta oli luovuttava, tärkeämpää

oli saada kalat kuivatuksi; aina hän saisi jonkun laittamaan ruokaa,

mutta mitäpä siitäkään, kyllä hän eli kuivalla ruoalla ja kahvilla eikä

huolinut valitella. Tietysti siinä hiukan laihtui, eikä hän hymyillyt

usein, vain silloin kun ei voinut olla muutenkaan, mutta hänelle ei

ollut suinkaan vahingoksi, että koetti pysytellä vakavana miehenä.

Hänen hartioillaan lepäsi suuri vastuu, hänellä oli lasti hoideltavana,

koko hänen tietonsa kalankuivauksesta olivat peräisin menneeltä

kesältä, jolloin he olivat työskennelleet yhdessä Augustin kanssa, sen

enempää kokemusta hänellä ei ollut, mutta siinäkin oli joka tapauksessa

hyvä perustus, eikä hän säästänyt itseään opetellessaan lisää.

Monet yön hetket Edevart makasi valveilla, mutta kuitenkin hän oli

sunnuntaisinkin maissa katsomassa, ettei kaloille päässyt tapahtumaan

mitään.

Nuottakunta oli lähtenyt matkaan umpimähkään, kun ei ollut kuulunut

mitään tietoja silliparvista. Niin, Karolus saattoi huoleti

jättää vaimonsa yksin kotiin, tämä oli voittanut sairautensa, söi

ja nukkui hyvin; oli tullut kevät, valoisat päivät, rahaa oli

virrannut taloon, Ane Maria oli jälleen nuori ja kukkea, niin, oli

jo käynyt kauppiaassakin ostamassa koreita vaatteita. Häntä veti

kuivauskallioille, ei siksi että hänen olisi tarvinnut tulla sinne,

mutta vain sen vuoksi, että olisi saanut olla ihmisten ilmoilla, hän

ei halunnut pysytellä muista erillään. Ja hän oli käynyt taas viime

viikkoina oikein kauniiksi ja oli aina suu messingillä ja ystävällinen,

hymyili vain sävyisästi ja ymmärtävästi, kun toiset tulivat laskeneeksi

hieman karkeaa pilaa. Hän oli kai jälleen aivan terve.

Nyt tapahtui jotakin. Ei mitään merkillistä, vain sellaista pientä.

Kuivauskallioille ilmestyi vanha eukko, Ragnan isoäiti, oli jo vanha

mummo ja hänellä oli kumman pienet kasvot ja pienet kädet Ragna oli

kasvanut ja varttunut hänen kodissaan. Vanhasta isoäidistä ei juuri

ollut enää työhön ei hän ollut edellisenäkään kesänä ollut mukana,

mutta tänä vuonna, jolloin siis oli yhäkin vanhempi, hän kerran aamulla

köpitti kallioille, ja siellä hän seisoi virkkamatta halkaistua sanaa.

Niin, hän sai kyllä työtä, Edevart varasi hänelle kaikkein helpointa ja

keveintä hommaa.

Kerran Edevart kysyi mummolta:

Miksi ei Ragna tule tänne?

Ei Ragna tule; muuta ei vanhus vastannut.

Onko hän sairaana? Eikö hän ole kotona?

Kyllä hän oli kotona.

Kun ei saanut sen parempaa vastausta, Edevart virkkoi: Niin, minä vain

ajattelin, että olisihan hän voinut olla täällä missä muutkin.

Ei. Mummo pudisti päätään.

Ragnan asiat eivät varmaankaan olleet oikein, Herra nähköön. Mutta

Edevartilla oli itsellään liiaksikin vakavaa ajattelemista, joten hän

ei tullut tiedustaneeksi sen enempää.

Seuraava päivä oli sunnuntai, ja Edevart oli, kuten tavallista,

soutanut maihin katsomaan kalojaan. Häntä vastaan näytti tulevan

Poldenin ympäri kylästä yksinäinen naisihminen, oli kävellyt, tehnyt

pitkän kierroksen. Minusta näyttää ihan kuin tuo olisi Ragna? Edevart

tuumi mielessään, varmasti se on Ragna! Edevart oli ollut häneen

rakastunut, Ragna oli aikoinaan koko koulun sievin tyttö, ja tuossa hän

nyt oli tulossa. Edevart oli katselevinaan kaloja, jottei näyttäisi

siltä kuin hän seisoisi siinä kurkistelemassa, mutta kun nainen oli

tullut kohdalle, hän sanoi: No, mutta — sinäkö siinä olet?

Oi nuoruus! — Kummatkin lehahtivat polttavan punaisiksi.

Ragna piti kasvonsa enimmäkseen poispäin käännettyinä, mutta Edevart

huomasi tämän tietävän, että hän oli kysellyt häntä eilen. Kun

molemmatkin tunsivat itsensä noin hämillisiksi, Edevart yhtäkkiä pyysi

tulijaa, laivurien tapaan kerskaten, pistäytymään hänen laivassaan:

Voit vaikka keittää kahvia meille molemmille! Ragna kielteli: Ei, hän

oli vain huvikseen pistäytynyt hiukan verryttelemässä jalkojaan, koska

kerran oli sunnuntai, hän ei ollut kunnollisissa pukimissakaan. Edevart

tuijotti tyttöön hölmistyneenä: Oliko Ragna tullut hulluksi, eikö hän

muka ollut kunnollisissa pukimissa? — Ei, Ragna vastasi. — Edevart

huomasi varmaan, minkä vuoksi toinen kieltäytyi, ja virkkoi hiljaa,

että hänellä oli jahdissa kovin huono olo, kahvin tippaakaan hän ei

ollut vielä saanut suuhunsa, vaikka oli sunnuntaipäivä. — Se vaikutti,

Ragnan näytti käyvän häntä sääli, niin että hän virkkoi: Voi raukkaa —

no niin, jospa sitten —

Edevart souti Ragnan kanssa jahtiin. Tämä kiipesi puoleen ja toiseen

heiluvia nuoraportaita hieman kömpelösti, mutta pääsi sentään lopulta

kannelle ja odotti, kunnes Edevart oli sitonut veneen kiinni. Tämä

näytti vieraalleen koko aluksen ja rupesi sitten tekemään tulta. Ei,

minunhan se oli määrä tehdä! huomautti Ragna yrittäen laskea leikkiä,

mutta istuutui sitten puulaatikon reunalle antaen Edevartin hoitaa sen

asian.

Kyllä Edevart huomasi Ragnassa tapahtuneen muutoksen, sen syystä oli

mahdoton erehtyä. Surullisinta oli kuitenkin, että tytön pienet, sievät

kasvot olivat käyneet kovin vieraiksi, karkeiksi, tuho oli tehnyt

niissä hävitystyötään.

Ei, nyt sinun on jauhettava kahvia! Edevart virkkoi antaen kahvimyllyn

Ragnalle. Siinä minä olen ihan typerä.

Silloin Ragna hymyili. Ajatella, että hän osasi vielä hymyillä! Edevart

katsoi häneen: totta tosiaan noissa hymyilevissä silmissä oli jotakin,

joka hiukan muistutti entisiä aikoja. Edevart tahtoi auttaa enemmänkin,

jottei hänen käyntinsä aluksessa olisi jäänyt turhaksi, ja virkkoi:

Asia on niinkuin minä sanon, kahvia jauhaessani saan enemmän kuin

puolet syliini.

Ragna hymyili taas hiukan ja näytti, miten piti painaa polvea laatikkoa

vasten, ettei se päässyt ruiskahtamaan auki, ja Edevart oli kovin

kiitollinen opetuksesta ja lupasi painaa sen visusti mieleensä. Ragna

kysyi, oliko Edevartilla kermaa; sitä ei ollut kylläkään, mutta

siirappia oli, jos Ragna tahtoisi. Kiitos, kyllä!

He joivat kahvit aluksen kannella, haukaten rinkilää voin kera. Kuinka

hyvältä se maistuikaan, virkkoi Ragna kiitollisena. Mutta ryypystä hän

ei huolinut.

Kahvi virkisti heitä kumpaakin, he kävivät puheliaammiksi. He eivät

kylläkään olleet niinkuin ennen, kaukana siitä, kumpikin oli suuresti

muuttunut, he olivat olleet mukana elämässä. Edevart oli rakastanut

Ragnaa koulussa ja sitten myöhemminkin, mutta se ei kai tainnut olla

vakavampaa, tuollaista lapsellista kiintymystä vain, nyt he istuivat

täällä yhdessä, mitäpä Edevartiin kuului, mitä vaiheita Ragnalla oli

ollut, hän tahtoi vain säästää tyttöä eikä johtaa puhetta niihin

asioihin.

Etkö tahdo käydä sisään?

Kyllä, kyllä Ragna tuli mukaan. Hänelle ei siinä ollut pienintäkään

vaaraa enempää kuin Edevartillekaan. Nykyisessä tilassaan Ragna ei

voinut houkuttaa ketään.

Ragna istahti piskuisen kajuutan penkille. Tuossa oli vuode, tuossa

pöytä, tuossa uuni, tuossa seinäkaappi — muutapa siellä ei ollutkaan.

Nyt minä otan ryypyn, otitpa sinä tai olit ottamatta! virkkoi Edevart

ollen olevinaan kovin roimaa miestä ja ottaen esiin pullon ja lasin.

Ragnakin maistoi tilkkasen mietoa viinaa, eikä se näyttänyt maistuvan

hänestä ollenkaan hullummalta. He puhelivat sitten hetkisen, eivät

kuitenkaan mistään erikoisista asioista. Mitenhän kaikki on oikein

käynytkään? Edevart tuumi itsekseen. Ragna kysyi, mitä kello oli, ja

Edevart vastasi. Mutta nyt hän voisi viipyä hetkisen, että laittaisi

päivällistä, ehdotti laivuri Edevart. Tyttö hymyili, pudisti päätään

moiselle ahneudelle ja kysyi oliko hänen taas nälkä. — Ei juuri

nälkäkään, mutta keittäminen veisi aikaa. — Mitä pitäisi päivälliseksi

olla? — Tavallista merimiehen ruokaa, herneitä, lihaa ja silavaa.

Yhtäkkiä Ragnan voimat näyttivät pettävän, hän ei jaksanut enää salata

asiaansa, vaan aivan parahti: Kuule, sano, mitä minun on tehtävä?

Kuinka niin?

Näethän sinä, miten asiani ovat, ja saan yksin kantaa häpeäni.

Edevart huomasi nyt toisen vihdoinkin päässeen asiaansa, mutta ei

halunnut kuulla enempää, vaan vastasi kömpelösti: Mitä sinä oikein

puhut? Etkö maininnut jotakin Drammenista?

Ragnan oli siis pakko jatkaa: Hän ei tahdo tietää minusta mitään,

nauraa vain koko jutulle.

Kun Edevart huomasi, ettei tässä enää voinut kierrellä, hän kysyi

suoraan: Kuka se mies on?

Se laivuri, tiedäthän.

Laivuri?! Ei, en minä tiedä.

Se menneenkesäinen laivuri. Silloin, kun yllätit meidät pensaikosta.

Edevart virkkoi mietteissään: Ei, ei se voi olla hän.

Kuinka niin ei voi? Kyllä se on hän.

Mutta ethän sinä tahtonut? Sinähän työnsit häntä luotasi kun minä

satuin tulemaan siihen?

Hän se kuitenkin on joka tapauksessa, väitti Ragna itsepintaisesti.

Nyt minä en ymmärrä.