Vaikka marraskuu oli vasta puolivälissä, oli parkkilaiva _Soleglad_
todella jo palannut matkaltaan ja alkanut purkaa lastiaan. Se oli
tehnyt oikean pikamatkan. Kun miehistössä oli useita trondheimilaisia,
jotka asuivat maaseudulla, sai August luvan ottaa Edevartin asumaan
laivaan. Kummatkin olivat kovin mielissään, kun jälleen tapasivat
toisensa, ja paljon heillä oli juteltavaa.
Augustilla oli sormet täynnä sormuksia ja kultavitjat rinnan päällä.
Hän ylenkatsoi koko Frolandetin matkaa ja jahdin päällikkyyttä
Lofootien matkalla. Se sopi mainiosti Edevartille, hänellä itsellään
oli toisia suunnitelmia! August oli kovin salaperäinen omiin
aivoituksiinsa lähden, mutta Edevartille hänen täytyi kuitenkin
ilmaista, että hän nyt oli tulemassa melkeinpä maailmankuuluksi.
Muutaman päivän kuluttua oli esimerkiksi Levangerin markkinat.
— Mitä sinä siellä...?
Sielläkö? Saat sitten nähdä!
Asiasta ei sillä kertaa puhuttu enää sanaakaan, mutta August viittasi
kädellään ympärilleen ja ilmoitti kautta rantain, että hänellä oli
_Solegladissa_ kätkössä kalleuksia vähin joka paikassa.
Illalla August kaivoi jostakin keulakomerosta esiin kahdeksan täyttä
sikarilaatikkoa, kääri ne vaatteeseen ja antoi mytyn Edevartin
kannettavaksi. Mennään kaupungille ja poiketaan yhteen paikkaan kauppaa
tekemään, mutta muista, ettet puhu halkaistua sanaa!
He menivät sikarikauppaan. August näytti käyneen siellä ennenkin, hän
tervehti tuttavallisesti, ja Edevartin kummaksi hän tuskin ensinkään
osasi norjan kieltä, sanoi vain joitakin sanoja ja teki niiden jatkoksi
kädenliikkeitä ja eleitä. Hän avasi jokaisen sikarilaatikon, näytti
tavarat, haisteli niitä, naulata naputti laatikot taas kiinni kiiltävän
kirkkaalla kääntöpääveitsellä ja antoi ne sitten pois. Sitten hän sai
rahat. August pisti ne huolettomasti taskuunsa, nyökkäsi ja sanoi:
_Hoberpomere_ (toivotteko lisää). Kyllä! — Toverukset lähtivät.
Myitkö sinä ne sikarit? kysyi Edevart.
Se nyt ei ollut mitään, pari vaivaista laatikkoa, sanoi August. Tahdoin
auttaa häntä hiukan.
Seuraavana iltana hän myi tusinan laatikoita siirtomaantavarakauppaan.
Edevart kantoi ne paikalle, kauppa tehtiin perähuoneessa, jossa August
aukaisi laatikot ja näytti sikareita, käski kauppiaan haistaa niitä ja
kurkotti kätensä ottamaan rahoja. _Hoberpomere!_
Mitä sinä aina sanot lähtiessäsi? kysyi Edevart.
Toivon lisää kauppoja, vastasi August. Olen näet venäläinen. Tule nyt
pian, tehdään vielä yksi mutka tänä iltana, nyt on juuri sopivan pimeä.
Edevart kantoi uuden tusinan sikarilaatikoita pieneen tupakkakauppaan,
jossa oli tiskin takana nainen. Viinipullojakin tällä näkyi olevan
hyllyillään. Nainen hymyili heidän tullessaan sisään ja vei heidät
suoraa päätä pieneen sivuhuoneeseen, jossa oli kalustona sohva, tuoleja
ja pöytä. Hän saattoi olla yli kolmenkymmenen, oli pitkä ja kookas,
aika hauskan näköinen. Nainen tarjosi viiniä; he joivat, ja August
sanoi naiselle muutamia sanoja, mutta Edevart oli vaiti. Nainen ei
kyennyt maksamaan sikareja heti samana iltana, siltä ainakin kuulosti,
ja August ilmoitti hymyillen suurenmoista kultahymyään, ettei se
merkinnyt mitään, nitshevo, se sai jäädä "sitten iltaan". Ennen kuin
he lähtivät suuteli August naista oven takana ja tuntui sopivan tämän
kanssa jostakin, näyttäen taskukelloaan ja puhuen hullua kieltään.
Miksi olet venäläinen? kysyi Edevart.
August vastasi: Ihmiset uskovat siten paremmin tekevänsä hyvät kaupat —
ja hyvät he tekevätkin. Minä myyn halvemmalla kuin muut tukkukauppiaat,
lisäksi minulla on parempaa tavaraa, erikoisen hienoja sikareja. Ei
sen puolesta että ne maksaisivat minulle paljoakaan, olen saanut ne
työmiehiltä, jotka pyörittävät sikareja Riian tehtaissa. Miehet olivat
tietysti ne varastaneet ja myivät millä hinnalla vain, mitä milloinkin
sattuivat saamaan. Tulliakaan en ole niistä maksanut, kaikkia vielä!
Mitä varten panet minut niitä kantamaan?
Sitä sinä et tietysti ymmärrä. Täytyyhän minulla olla palvelija. Kun
tulet Venäjälle et näe kenenkään itse kantavan pienintäkään myttyä.
Sitä varten on aina palvelija matkassa. Ja jos myttyjä on monta, on
matkassa kaksi palvelijaa.
Kuinka monta sikarilaatikkoa sinulla kaikkiaan onkaan?
August keikautti ylimielisesti päätään ja sanoi: Ei taida enää olla
montakaan sataa jäljellä. Myin jo ennen sinun tuloasi tuhatkunta
laatikkoa.
Kuka sinulla silloin oli palvelijana?
August hätkähti: Mitä — palvelijanako? Ei, käskin ostajien itsensä
käydä noutamassa laatikot laivasta. Mitä sinä sitä kysyt?
Edevart, ajatuksissaan: Niin no, minä muuten vain kysyin. Mutta tälläkö
sinä aiot niin rikastua?
Minun ei sovi vastata tuommoisiin kysymyksiin, tokaisi August
loukkaantuneena. En kerro sinulle tänään kaikkea, mitä minulla on
kiikarissa. Mutta muuten tekee mieleni kysyä sinulta: onko sinulla
sitten niin paljon, enemmän kuin minulla? Näytä minulle!
Minulla ei ole mitään.
No niin. Onko sinulla sitten mitään syytä istua tässä riitaa
haastamassa?
Riitaa haastamassa? huudahti Edevart katuvaisena. Sen vain sanon
sinulle, August, ettei koko rannikolla ole ainoaakaan ihmistä, jota
pitäisin suuremmassa arvossa kuin sinua. Ja soisin mielelläni, että
sinulla olisi kokonainen jahdin lasti, millä niittää mainetta, sen saat
uskoa.
He juttelivat juttelemistaan asiat pitkin ja poikin omituisella
nordlandin murteellaan, käyttäen monta huomiota herättävää,
odottamatonta sanaa. Se oli ihan taituruuteen saakka hullua kieltä,
mutta se ilmaisi heidän ajatuksensa. August leppyi jälleen ja kerskui
kuin ennenkin, sanoen että oli aivan uskomatonta, mitä hän oli saanut
sillä matkalla aikaan. Tulin Venäjän valtakuntaan ja nousin maihin
ja suoritin tekoja, joihin ei kukaan muu pystynyt; voit vaikka kysyä
miehiltä, keneltä tahansa!
Edevart: Ei minun tarvitse kysyä, näen sen kyllä. Ja onhan sinulla sitä
paitsi sormissasi nuo mainiot kultasormukset.
August keikautti taas päätään: Minulla on enemmänkin sitä lajia.
Edevart sai pari sormusta koetellakseen. Ne olivat painavia ja oudon
näköisiä sormuksia, toiset käärmeen näköisiä, toisissa oli jalokiviä.
Edevart punnitsi niitä kädessään ja kysyi hintoja. Tuo August se
oli vasta mies! Tämä oli toki toista kuin silloin, kun he tekivät
nahkakauppoja ja hänen täytyi luovuttaa verkatakkinsa kahdeksanhangan
vuokraksi. Melkein teki mieli uskoa hänen olleen Intiassa ja avanneen
arkkunsa.
Koeta tuota! sanoi August ottaen liivintaskustaan käärmesormuksen.
Mahtuuko se sormeesi? — No pidä se sitten!
Edevart ei ollut uskoa korviaan: Et suinkaan anna tätä minulle?
August oli olevinaan, kerrassaan suuttuvinaan: Älä huuda noin joka
kerta kun lahjoitan sinulle kultasormuksen. Ikään kuin et uskoisi minun
sanojani. Minä sanon, että saat sen sormuksen. Voit näyttää sen sille
Knoffillesi, josta kirjoitit, ja kysyä, onko hänellä semmoista.
Edevart haltioissaan: En osaa sanoakaan, mitä ajattelen!
He juttelivat Knoffista. Edevart oli kehunut tämän maasta taivaaseen
siinä kirjeessä, jonka oli kirjoittanut Riikaan, eikä oikeastaan
voinut nytkään kovin paljon moittia. Mutta hän ei enää peitellyt
Knoffin heikkouksia, tämän metkuja kaupanteossa ja muussakin sekä
narrimaisuutta. Se pieni etelänpuolen laiva-asema oli Knoffin ainaisena
silmätikkuna.
Mikä sitä laiva-asemaa sitten vaivasi?
Edevart selitti, mitä hän oli Fosenlandetissa kaikilta kuullut,
nimittäin että tuo laiva-asema oli vanhastaan ollut Vesisaaren-Hampurin
linjan vuorolaivojen poikkeamispaikkana ja että ne aina ajoivat Knoffin
ohi, vaikka hän oli suuri liikemies. Se oli joka suhteessa luonnotonta,
mutta Knoffissa ei vain ollut miestä saamaan aikaan muutosta.
Augustille asiat selvenivät yhtäkkiä. Hänellä oli laajaperäiset
kokemukset eikä hän ollut suinkaan hidas keinoja keksimään. Tekikö
poikkeaminen Knoffin rantaan paljonkin mutkaa? Kuinka syvä satama oli?
Oliko ympärillä asutusta ja takamaata?
Edevart arveli sitä olevan paljon enemmän kuin vanhassa paikassa, joka
oli niemen kärjessä.
No sitten Knoff on houkka!
Miten niin?
August oikein kiihtyi, hänellä oli jo suunnitelmansa valmiina ja hän
kyseli edelleen: Sanoitko, että vanhassa paikassa on noustava laivaan
veneestä?
Niin juuri.
Ja etkö vastikään maininnut, ettei Knoffin satama jäädy?
Niin sanoin. Se ei jäädy. Sama asia kuin Svolærissa.
August lausui painokkaasti: Hänen pitää sitten rakentaa oikea suuri
satamalaituri.
Mitä, suuri satamalaituriko? Jahah. Vai niin, vai satamalaituri,
toisteli Edevart ihmetellen.
Augustin täytyi ihan ihmetellä tuota Knoffia, mokomaakin, hänelle
täytyi hymyillä. Miksi hän ei ollut jo aikoja sitten rakentanut oikeata
suurta satamalaituria? Silloin hän olisi saanut oman laivarantansa.
Sillä sitä ei kenenkään tarvinnut tulla väittämään, että suuret
laivat ajaisivat sellaisen satamalaiturin ohi, johon ne saattoivat
laskea ja olla siinä kuin huoneessa, ihan kuin kaupungeissakin.
Mitä ihmeen laivoja semmoiset olivat, jotka mieluummin pysähtyivät
aavalle merenselälle purkamaan ja lastaamaan tavaraa ja matkustajia
kaikenlaisissa säissä kuin laskivat maan suojaan?
Edevart alkoi vähitellen älytä. Oli tuo August sentään eri mies! Oletpa
merkillinen mies huomaamaan kaikki, hän huudahti.
August pöyhistihen: Olisinpa _minä_ vain saanut sen sinun Knoffisi
kynsiini!
Tule mukaan! sanoi Edevart.
Niin, jos tekisin oikein niin tulisin ja ostaisin häneltä kaistaleen
maata ja rakentaisin itse sellaisen laiturin ja houkuttelisin laivat
omaan rantaani. Silloin Knoff saisi kauniisti pyytää minua vuokraamaan
sen laiturin itselleen, ja silloin äijä saisikin hellittää kukkaronsa
nauhoja! Mutta nyljettyäni häntä kyllin kauan pakottaisin hänet lopulta
ostamaan koko laiturin kaikkineen päivineen. Ja hänhän ostaisi sen. Ja
minä olisin menetellyt kuten rehellinen mies ainakin.
Sinun täytyy tulla!
August halveksien: Enkä tule, älä luulekaan! Ja jos tahdot tietää minun
mielipiteeni Lofootien retkestä, niin sinun on paras itsesi ruveta sen
jahdin päälliköksi.
Minunko?
Sinun juuri eikä kenenkään muun. Ajattelehan asiaa! Ja ajattele
samalla, että kun se sinun Knoffisi kohtelee sinua sillä tavoin eikä
maksa, mitä sinulle oikeuden mukaan kuuluu, niinkuin itse sanoit, niin
älä sinäkään suotta säästä häntä kolmanteen ja neljänteen polveen,
ymmärräthän! Voit korjata sen asian kalanostossa.
En osaa hoitaa jahtia, sanoi Edevart vältellen.
Sepä merkillistä! Enkö minä muka opettanut sinua _Lokissa_, niin
että tiedät kaiken, mikä koskee merikortteja ja kompassia, kareja ja
majakoita ja takilaa? Tiedätkö, minun täytyy hävetä sinun puolestasi!
Enhän minä saisikaan jahtia omiin hoteisiini.
Siinä voi kyllä olla perää, myönsi August. Sillä et ole liian sukkela
tarjoamaan itseäsi etkä järkivähääsi käyttämään. Etkä ole koskaan
ollutkaan. Mutta olkoon asia muuten miten tahansa, minä en jahdista
huoli. Voit viedä Knoffille semmoiset terveiset. Sillä minulla on
toisia tuumia...
He myivät taas kaupungilla muutamia sikarilaatikoita, olivat yhdessä
koko ajan, ja August pidättäytyi kokonaan hummaamisesta. Hän sanoi:
Tällä kertaa ei mitään rantalomia, ei tule kysymykseenkään, minä olen
liikemies. Kylläpä olisi ihme ja kumma, jollen tästä rikastuisi!
Pari päivää myöhemmin hän ilmoitti lähtevänsä Levangerin markkinoille
ja kutsui auliiseen tapaansa Edevartin mukaansa. He lähtivät aamulla
varhain, pimeällä, pakkasusvassa, ja se sattuikin kuin tilauksesta,
sanoi August, tullinuuskijat ja poliisit eivät näe pitkälle! Hän oli
hyvin salaperäinen pieneen lippaaseen nähden, jota kantoi kainalossaan,
vihjaillen siihen suuntaan, että siinä oli hyvin kalliita tavaroita.
Heidän tultuaan Levangeriin August pani pienessä hotellissa heidän
huoneensa oven lukkoon ja asettui keskelle lattiaa. Nyt on se hetki
tullut, että näytän jotakin inhimillisten silmiesi katseltavaksi!
Niin hän selitti kuin paras profeetta. Ja kun hän avasi lippaan,
siinä olikin todella kalleuksia, kultaa ja hopeaa ja jalokiviä. Mistä
hän oli ne saanut? Siinä oli sormuksia, rasioita, kaulakoristeita,
korvarenkaita ja rintaneuloja. Edevart istui mykistyneenä tuijottaen
noihin ihanuuksiin — tuo August oli sentään August! Nuo eivät suinkaan
olleet kovin arvokkaita kalleuksia ja kaikki olivat vanhoja, mutta
ne olivat silmäänpistäviä hohtonsa ja oudon raakalaismaisen kuosinsa
puolesta. August oli juhlallisen kalpea ja mainitsi suuria summia
milloin tavattoman leveän sormuksen, milloin sen medaljongin hinnaksi,
joka oli sinisen ja kultaisen kirjava ja kirjailtu pienillä helmillä.
Epäilemättä nuo olivat halpoja koruja, timantit kai kissankultaa,
ei sen kummempaa, mutta ne olivat sentään uhkean näköisiä. Eivätkö
liene olleet panttilaitosten tai muinaisesineidenkauppiaiden
tavaroita, ehkäpä osaksi suorastaan yksityisistä kodeista varastettuja
koruja. Kaikki ne ainakin olivat vanhoja ja käytettyjä. Joukossa
oli pieni kiemuroin ja kuvioin koristettu hopealipas. Se oli hienoa
nielloitustyötä ja ilmeisestikin peräisin Sisä-Venäjältä. August
kohotti kantta ja otti esiin pienen kultakellon, jonka kuoressa
oli sininen kivi. Haluttaako sinua vaihtaa kelloa? hän sanoi,
tarkoittaen sanansa joutavaksi leikinlaskuksi ja pilaksi, esine kun
oli suunnattoman arvokas. Se oli muka Venäjän keisarinnan taskukello;
jokainen ratas oli kultaa, ja se kävi viidelläkymmenellä kivellä!
Viimeiseksi August nosti laatikosta pitkän silkkikankaan palasen,
johon oli kudottu kultalankoja. Se oli kaunis kuin unennäkö, vivahteli
himmeän punaiselle ja siniselle ja sen molemmissa päissä oli pitkät
ripsut.
Edevart ei tästä kaikesta älynnyt mitään, hän vain istui ja katsoi
kuin ihmettä. Epäilemättä August oli laskenut vankan pohjan
varallisuudelleen ollessaan laivurina Skaaron jahdissa, ja hän oli
kyllä voinut säästää joka killingin siitä palkasta, jonka hän sai
_Solegladista_ näiltä kuukausilta. Mutta Edevart ei tiennyt korujen ja
jalokivien hintoja, nämä ehkä maksoivat miljoonan, ja mistäs August oli
saanut ne rahat? Edevart istui paikoillaan kovin levottomana.
August arvasi kyllä, että toveri siinä nyt ajatteli hänestä ties mitä,
mutta hän oli tällä kertaa liian ylimielisellä päällä voidakseen ryhtyä
mihinkään selityksiin.
Edevart kysyi lopulta: Myytkö sinä nuo jonkun toisen puolesta?
Augustin täytyi vastata, hänen täytyi tunnustaa: Kuinka niin? Minä myyn
ne omasta puolestani. Mitä sinä ajattelet?
Edevart: Ei, eihän se minua liikuta.
August kivahti: Ei liikuta sinua? Etkö usko niiden olevan minun omiani?
Ne ovat niin auttamattomasti ja varmasti minun, että jos tahdot nähdä —
katsos, kuinka minä niitä puolustan! Samalla August kouraisi taskustaan
revolverin ja ojensi sen ilmaan.
Uskon, uskon, sanoi Edevart ja antautui.
Häh, vai ei koske sinua? Ei se koske ketään! intti August. Näes
Venäjänmaa ei ole samanlaista kuin tämä meidän maamme. Kun Riiassa
syttyy tulipalo, palo voi sattua semmoiseen taloon, jossa myydään
kalleuksia — niin, ja paloi siellä sen puolesta syrjemmässä kolme
muutakin taloa. Minä ja muutamat muut olimme apuna sammuttamassa ja
teimme sen ilmaiseksi, mutta monta oli, jotka itse ottivat maksun,
oikeita roistoja, sakilaisia, rosvoja, jotka olisi ollut paras tappaa,
sillä he eivät olleet ollenkaan kuin muut kristityt ihmiset, sen
voin huoleti sanoa. Ja sitten he tulivat rosvoamaansa kauppaamaan,
eivätkä suvainneet kieltoa; siinä täytyi ostaa, jos mieli pelastaa
henkensä. Niin se kävi. Mutta toiset olivat reiluja miehiä eivätkä
pyytäneet paljoa, antoivat melkein ilmaiseksi. Annoin heille osoitteeni
päästäkseni heistä eroon, sillä ajattelin, että kunhan olisin päässyt
kunnialla takaisin Dünamündeen, he eivät tulisi sinne asti. Mutta vielä
vai, etsivät minut käsiinsä ja toivat yhtenä iltana sormuksia, toisena
hopearasioita, joissa oli kaikenlaisia helyjä, uhkailivat, että jollen
minä osta, niin ostaa joku toinen, ja sitten itkivät ja pyysivät minua
pelastamaan heidät. Mitä minun piti siinä tehdä? Mutta kun he ristivät
silmänsä ja lankesivat polvilleen, täytyi heitä auttaa. Minulla ei
ollut luontoa karkottaa heitä pois. Olisitko sinä voinut...?
En olisi voinut! vastasi Edevart, toverin kertomuksesta vakuuttuneena.
Olisin tehnyt samoin kuin sinäkin.
Sitten perästäpäin Edevart tuli harkinneeksi tätä vastaustaan ja hänen
täytyi myöntää, että se oli heikko, sekä ettei hän oikeastaan silloin
ajatellut, mitä sanoi; vielä vuosi takaperin hän olisi sen johdosta
pudistanut päätään itselleen — nyt hän oli oppinut Augustilta ja
muilta, Knoffilta ja jokapäiväisestä elämästä yhtä ja toista. Hän oli
alkanut vähemmän ankarasti harkita, mikä oli oikein, mikä väärin, oli
saanut hiukan jo käryä nokkaansa, osasi tulla toimeen omin päinkin.
Lovise Magreten kanssa eletty ihme asui vielä hänen sydämessään yhtä
puhtaana, mutta ei edes sekään enää yhtä läheisenä ja valtavana kuin
ennen. Oli jo kulunut aikaa siitä kun se ihme tapahtui.
Levangerin markkinat eivät olleet yhtään mitään, pian Edevart
oli katsonut kaiken. Toisena markkinapäivänä hän tapasi jälleen
kellojuutalaisen, Papstin. Siitä tuli molemminpuolinen iloinen
jälleennäkeminen, he tunsivat paikalla toisensa ja olivat ystävät.
Edevart otti taskustaan kellonsa ja näytti sitä, että se oli vielä
hänellä ja että hän oli hoitanut sitä hyvin. Senkin hän kertoi, mitä
molemmat Bergenin kellosepät olivat siitä sanoneet.
Niin, kuinka hyvät ystävät heistä tulikaan, oikein toverit,
kauppakumppanukset! Ennen kuin oli kulunut tuntiakaan, oli kunnon Papst
antanut Edevartille päällystakin, koska tätä paleli ohuella takillaan.
Päällystakissa oli kyllä kokoa hieman liiemmalta, mutta ei se mitään,
se oli hyvä ja lämmin ja siinä oli monta taskua ja taskuissa uusia
kirkkaita hopeakelloja, joita Edevartin piti myydä. Mutta hänen ei
pitänyt sanoa, että ne olivat Papstin; se oli muka tarpeetonta.
Kuinka Edevart osasi tehdä kellokauppoja? Mestari opasti, antoi monta
hyödyllistä neuvoa ja osviittaa. Sitten tehtiin hiukan kokeita, eikä
nuorukainen ollut vailla lahjoja, työ itse neuvoi tekijäänsä. Siinä oli
nyt koulu ja toimi, joka kypsytti poikaa nopeasti ja vaivattomasti.
Niin asia oli, nuorukainen oli nousemassa arvossa, lähenteli jo
Augustia, sillä olihan hänellä käsissään arvoesineitä kuten tälläkin.
Papstin luottamusta hän piti suurena kunniana ja päätti osoittaa
ansainneensakin sen.
Edevart myi kellon siellä, toisen täällä ikäisilleen renkipojille ja
muille nuorukaisille. Hän pyysi aluksi yletöntä hintaa ja helpotti
siitä; se kannatti ja oli hauskaa, sangen huvittavaa. Hän oppi puhumaan
tavaroidensa puolesta, avaamaan ostajien silmät huomaamaan niiden edut,
mutta jännittävintä oli, kun oli vaihdettava monien taskujen kelloja,
pistettävä piiloon, otettava jälleen esiin — ja lopulta hän saikin
myydyksi juuri ensimmäisen näyttämistään kolmesta tai neljästä kellosta
— se mestarin suuri numero. Hehhee, se oli jo silmäinkääntämistä, hänen
täytyi nauraa partaansa.
Kun hän illalla tuli kotiin ja teki tiliä, nyökkäsi Papst ja pisti
rahat paksuun lompakkoonsa. Edevart oli ollut ahkera, kehui mestari,
parempaa ei olisi voinut odottaa, viisi kelloa ensimmäisenä päivänä, se
_ei_ ollut huono tulos, lähde myymään taas huomenna!
Seuraavana päivänä Edevart myi ainakin toista vertaa enemmän. Hänellä
oli jo kokemusta, mutta samalla tämä kellokauppa alkoi hänestä tuntua
vastenmieliseltä. Edevartin periaatteet eivät olleet varsin lujat,
hän antoi kellon kaikkein halvimmasta hinnasta nuorelle pojalle, joka
seisoi avokaulaisena ja vilusta hytisten, luki killinkinsä ja huomasi
puuttuvan talarin verran hinnasta. Nuorta kellojenkaupustelijaa
puistatti kuin nyyhkytys, kun poika kiitti häntä kädestä pitäen. Oi
Herra, viattomuus oli varmaan kotoisin taivaasta, muu kaikki oli tästä
maailmasta! Edevart muuten tunsi pyrkivänsä menemään päästään pyörälle,
kun tämä kauppa, joka oli tarkoitettu hyväksi työksi, kääntyikin
hänen omaksi hyödykseen. Hänelle koitui siitä suoranaista etua, sillä
ihastunut nuorukainen ei ollut osannut pitää hyvää kauppaansa omana
tietonaan, vaan puhui siitä kenelle vain: se houkutteli yhä uusia
ostajia, ja vaikka Edevartin täytyikin pitää kalliimpaa hintaa, hän sai
myydyksi koko varastonsa loppuun puolipäivään mennessä. Hän oli päässyt
sellaiseen huutoon, että myi ihmeen halvalla; mistähän hän oli mahtanut
tavaransa hankkia? Kunhan vain eivät olleet varastettuja? Mutta
vähät siitä, tai sen parempi vain, ostajat havaitsivat tilaisuuden
otolliseksi, sitä oli siis käytettävä.
Iltapäivällä Edevartilla oli taas uusia kelloja taskuissaan. Hän
kuljeskeli vähin joka paikassa, myi kellon siellä, toisen täällä.
Hän tuli kävelleeksi Augustin ohi, joka itse kävi omaa kauppaansa.
August oli täälläkin olevinaan venäläinen, puhui eriskummallista
kieltä tarjotessaan koruesineitä kaupaksi. Hänen asiakkaidensa
joukossa oli naisia jos miehiäkin, mutta ehkä enimmäkseen naisia. Hän
näyttikin saavan kaupat käyntiin, hän oli kyllä kekseliäs huolimatta
auttamattoman huonosta norjankielentaidostaan. Edevart kuuli hänen
sanovan sormuksesta, että sillä oli taikavoima; muutamat korvarenkaat
taas oli maantärähdys tuonut ilmoille, mutta tuo solki, jossa oli
sinisiä kiviä, oli kerran ollut marttyyrinkruunussa. Mielikuvitusta ei
siltä mieheltä puuttunut, ja jos joku veti suutaan hymyyn pudistaen
epäillen päätään, toiset heti ehättivät puolustamaan kauppuria sillä,
ettei hän osannut norjaa sen paremmin. Hän näytti ihanaa kultakirjaista
silkkikaistaletta hattupukuiselle naishenkilölle vihjaten sinnepäin,
että hänen kotimaassaan Venäjällä sellaisia käytettiin prinsessojen
morsiushuntuna. Nainen vastasi hymyillen, ettei hän aikonut peittää
sillä kasvojaan, mutta osti silkkipalasen kuitenkin.
Illan suussa tuli sama köyhä nuorukainen jälleen Edevartin luo; seisoi
siinä avokaulaisena, pää painuksissa, silmissään pelästynyt ilme: Hänen
kellonsa oli seisahtunut, se ei käynyt. Edevartista tuntui kuin olisi
äkkiä saanut iskun. Hän oli kylläkin hieman epäillyt noita halpoja
kelloja, niihin ei ehkä ollut luottamista. Hän kysäisi nuorukaiselta:
Seisahtuiko se juuri nyt? — Ei, se oli seisonut jo pitkän aikaa,
hän oli käyttänyt sitä kellosepässäkin. — Mitä kelloseppä sanoi? —
Nuorukainen viivytti nolona vastaustaan, eikä Edevartia haluttanut
kysellä enempää. Hän ravisti kelloa — ei; hän koetti vetää sitä
hiukan — ei. Edevartin päähän pälkähti sukkela tuuma: hän voi antaa
nuorukaiselle toisen kellon, Papst ei huomaisi, että niiden myymättä
jääneiden kellojen joukossa, jotka hän sai takaisin, oli sellainenkin,
joka ei käynyt. Oppipoika siis aikoi vetää mestariaan nenästä, miksikäs
ei!
Saat toisen kellon, hän sanoi nuorukaiselle.
Suurkiitosta! Ja se kai käy hyvin?
Edevart tunsi mielensä heltyvän, hänen liikemiehenperiaatteensa eivät
vielä olleet juurtuneet sen lujempaan: Saat joko uuden kellon tai
rahasi takaisin.
Nuorukaisen silmät loistivat: Mitä? Ihanko että?... Tuhansia kiitoksia!
Ja hän oli kahden vaiheilla, kumman valitsisi.
Edevart neuvoi häntä: En uskalla mennä takuuseen näistä kelloista,
sinun sijassasi taitaisin mieluummin ottaa rahani takaisin. Sanon
sinulle niinkuin asia on.
Poika sai rahat, kiitti ja lähti keventynein mielin tiehensä.
Mutta kotimatkalla oli Edevartia odottamassa kaksi muuta poikaa,
uhkasivat antaa hänelle paremmanpuoleisen selkäsaunan kellokaupoista,
sillä he olivat käyneet kellosepässä ja saaneet siellä tietää, etteivät
heidän kellonsa olleet talarinkaan arvoiset, ja he olivat maksaneet
niistä kolme talaria! Edevart ei uskaltanut ruveta tappeluun, kun
hänellä oli takintaskut kelloja täynnä, vaan kysyi: Ovatko kellonne
seisahtuneet? — Ei, eivät ne olleet ihan seisahtuneetkaan, mutta eivät
ne olleet hintansa arvoisetkaan. — Niin Edevart läksi liikkeelle taas.
Pojat seurasivat kintereillä haukkuen koko matkan, mutta eivät sentään
tehneet hänelle mitään.
Kelloissa oli varmaankin jotakin vikaa. Tehdessään tiliä päivän
työstään Edevart samalla ilmoitti, että hänellä oli seuraavana päivänä
muuta hommaa.
No mutta, miksi niin? Papst oli kovin ihmeissään. Kauppahan kävi kuin
rasvattu, ja viimeisenä markkinapäivänä se kävisi kaikkein parhaiten.
Edevart keksi sanoa, että hänen oli autettava toveriaan.
Olen nähnyt sen sinun toverisi. Varo sitä miestä, kaupittelee
varastettua tavaraa. Kuulehan nyt: et suinkaan aikone lähteä tiehesi ja
jättää minua kelloineni pulaan.
Mutta Edevartin päätös oli järkähtämätön.
Papst näytti aivan lysähtävän kasaan. Oli melkein mahdoton kestää
moista vastoinkäymistä. Hän muistutti Edevartin mieleen, että oli
melkeinpä lahjoittanut tälle sen kalliin kellon, joka hänellä oli
parastaikaa taskussaan, ja nyt hän pyysi sävyisästi vastapalvelusta.
Mutta Edevart ei ollut ensi kertaa pappia kyydissä: Olen myynyt
puolestanne kaksikymmentäviisi tai kolmekymmentä kelloa, kuinka monta
oikein lienen myynytkään, mutta ei puhuta siitä. Mutta minkälaisia
kelloja olen oikein saanut myydäkseni?
Halpoja kelloja, noo — halvat olivat hinnatkin.
Ovatko kuoret hopeaa?
Hopealta ne ainakin näyttävät, vastasi Papst. En tiedä sanoa.
Edevart: En minäkään. Mutta tänään tuli luokseni mies, joka oli
raaputtanut kellonsa kuorta ja väitti siinä olevan messinkiä hopean
alla.
Papst levähytti kätensä levälleen: Tsjaa, huokea kello, huokea hintakin.
Miksi ette itse myy näitä kelloja, vaan ainoastaan muita?
Ajattelin, että olisit voinut tehdä minulle sen pienen palveluksen.
Niin, mutta nyt saan täällä kaikkien vihat niskaani... kävelevät
jäljessäni uhkaillen antavansa minulle selkään.
Hui hai! Olethan sinä väkevä mies! Papstia ihan nauratti. Sinä sitä
paitsi et tule enää koskaan takaisin tänne Levangeriin, mutta minä
tulen. Vanhan Papstin täytyy kuljeksia joka paikassa ja palata aina
takaisin niin, niin.
Tietystihän Edevart olisi tahtonut osoittaa suurempaa kiitollisuutta
vanhaa, ystävällistä juutalaista kohtaan palvelemalla häntä vielä
päivän, mutta ei voinut. Eipä silti, eivät he eronneet vihamiehinä,
päinvastoin, Papst taputti häntä olalle sanoen: Kyllä me vielä tapaamme
toisemme! Edevartille ei tarjottu maksua työstä eikä hän sellaista
odottanutkaan, vaan riisui suuren takin yltään lähtien sitten kevein
mielin majapaikkaansa.
August oli tullut kotiin pahalla tuulella, hänen puheensa kuulostivat
katkerilta. Oli mahdoton saada hintaa mistään, pyysitpä aluksi
miten paljon tahansa, aina sait helpottaa aivan mahdottomiin! Mitä
merkillistä joukkoa täällä kaikki olivatkaan? Vaerdalilaisia koko
sakki, jotka eivät häpeä tarjota aivan sikamaisen vähän! Oletko koskaan
astunut jalallasi pahempaan roistojen pesään kuin tämä Levanger! hän
virkkoi pilkallisesti irvistäen. Yritän vielä huomenna, ja silloin
annan mennä mistä hinnasta vain ottavat, ja sitten lähden sen pitkän
tien.
Oletko myynyt keisarinnan taskukellon? kysyi Edevart.
Vai myynyt keisarinnan taskukellon! Mitä luulisit minun saavan siitä
mokomassa kylässä!
Käykö se?
Totta kai. Tietäisitkö sinä ostajaa?
Voithan myydä sen Trondheimissa, sanoi Edevart.
Niin, ja saada heti kruunun hanskat ranteisiini!
Kaikki näytti Augustista yhtä synkältä, hän oli tyytymätön, kerta
kaikkiaan ihan mahdottomalla tuulella. Tänne hän nyt oli tullut,
Levangerin kauppalaan, jossa asui kaiken kaikkiaan viisisataa sielua,
harjoittaakseen täällä laajaa korujen ja jalokivien kauppaa, mutta oli
pettynyt pahasti. Eipä silti, että hän olisi huolinut sitä surra, hän
oli kyllä ansainnut rahoja kultakoruillaan, mutta hän oli äkeissään
ja kiukuissaan vastoinkäymisestään, sillä suuri kunnia ja maine oli
sittenkin mennyttä.
Aamulla hän luki ja arvioi kaikki kalleutensa hinnoitellen ne
summakaupalla Levangerin hintoihin ja mutisten itsekseen vaatimattomia,
pieniä lukuja. Edevart osti käteisellä pienen nauhassa käytettävän
kultaisen medaljongin, se ei ollut kylläkään juuri mistään kotoisin
eikä August ensin huolinut siitä rahaa, mutta lopuksi hänen oli pakko
ottaa siitä se hinta, jonka arvoiseksi hän oli sen arvioinut.
Edevart istui majapaikassaan. Hänen oli ikävä. Hän tunsi
vaistomaisesti, ettei ollut oikein terveellistä liiaksi näyttäytyä
ulkosalla, hänet olisi voitu tuntea ja ruveta häntä uudelleen
ahdistamaan; toisaalta hänellä ei ollut mitään tekemistä
huoneessaankaan, ajatteleminen ja mietiskeleminen oli hyödytöntä, ja
lukeminen, mikä tahansa, oli hänestä yhtä vastenmielistä kuin ennenkin.
Kun August oli käynyt kotona päivällisellä ja mennyt taas tiehensä,
Edevart lähti hänen jäljestään ulos. Hänen oli uskallettava yritys,
päivät olivat lyhyet siihen vuoden aikaan, pian rupesi hämärtämään.
Augustista ei näkynyt missään jälkeäkään, mutta sen sijaan näkyi vanha
Papst kävelevän kappaleen matkaa edellä; hän puhutteli tuttavallisesti
kaikkia ihmisiä, ottaen silloin tällöin taskustaan kellon ja antaen
ostajien katsella sitä. Edevart tunsi hänen jokaisen kädenliikkeensä ja
saattoi melkein arvata sanatkin.
Äkkiä ilmestyi August esiin jostakin talosta. Oliko hän humalassa? Ei
puhettakaan. Mutta hän oli iloinen kuin kolmen markan hevonen, aivan
riemuitsi: Rupesin käymään talosta taloon, ja niin minun olisi pitänyt
tehdä heti alunperin. Olin itse kultasepän luona ja myin hänelle pari
pikkuesinettä. Ja nyt tulen apteekkarin luota. Myin sen kultakellon.
Mitäh?!
August nyökkäsi: Ja hyvän hinnan sain. Varmasti sama nainen, joka
osti morsiushunnun, apteekkarin rouva. Ei tahtonut ensin uskoa, että
kello oli ollut Venäjän keisarinnan oma, mutta kun ristin silmäni kuin
venäläinen, hän huusi apteekkarin huoneeseen. Niin, tuumi apteekkari,
jos kerran tahdot sen, niin ota sitten! Hei Edevart, nyt jo rupeaa taas
valkenemaan, nyt menen toiseen paikkaan; täällä on paljon upseereita,
kuuluu asuvan oikein rikas kapteenikin. Mitäs nuo pojat?...
Pari poikaa oli tullut puhuttelemaan Edevartia: eilisiä, huiputettuja
ostajia, jotka valittivat, että heitä oli vedetty nenästä, heidän
kellonsa eivät olleet minkään arvoiset, olivat tutkineet niitä,
tahtoivat purkaa kaupat. Niin että rahat tänne ja paikalla!
Mutta nyt ei Edevartilla enää ollut taskut täynnä kelloja, joita olisi
täytynyt varoa, vaan hän sysäsi nenäkkäimmät syrjään sanoen haluavansa
olla rauhassa. Mitä hänellä oli Papstin kelloromujen kanssa tekemistä?
Hän oli ollut vain toisen palvelija ja myynyt toisen tavaroita; saattaa
olla, että ne olivat arvottomia kapineita, mutta entäs sitten? Kauppa
kuin kauppa. Ei kukaan muukaan ollut niin arkatuntoinen, miksi siis
Edevartkaan olisi ollut?
He painuivat katua alas, koko ajan riidellen ja rähisten. Pojat
huusivat jokaiselle, joka vain sattui tulemaan vastaan, että tässä
nyt oli se mies, joka myi messinkikelloja hopeakuorisina, ja nyt
hänelle näytetään! He yhdyttivät lopulta Papstin, ja pojat selittämään
tällekin, että tuo nulikka oli heitä narrannut, tuo lurjus, joka oli
viime päivinä kierrellyt kelloja kaupalla. He osoittelivat suoraan
sormellaan Edevartia, kirkuen, että siinä hän nyt on!
Papst pudisti surullisena päätään valittaen sen maailman pahuutta,
jossa hänen oli elettävä, ja tarjoutuen välittämään asian rauhallista
tietä: Antakoot he nuorukaisen mennä matkoihinsa, antakoot he hänen
korjata luunsa! Heidän oli vain annettava kellosepän korjata kellot
kuntoon, hän sitten neuvoi poikia, se ei maksaisi montakaan killinkiä;
olivathan he saaneet kellot!
Mutta heidän kellonsahan olivat ihkasen uusia, he huusivat vastaan.
Pitääkö meidän mennä korjauttamaan uuden uutukaiset kellot! En ole
koskaan kuullut mokomaa! Ne seisahtuivat kohta kun olimme saaneet ne
käsiimme, kävivät vain sen aikaa kun hän ravisteli niitä.
Niin, Papst ei pystynyt väittämään sitä valheeksi. Mutta hän ei vain
hellittänyt. Viimeksi Edevart kuuli ukon suusta seuraavan lauseen:
Teidän ei pidä mennä ostamaan kelloja keneltä tahansa, teidän pitää
ostaa Papstilta, hän ei ainakaan ketään petä eikä huiputa.
Edevart tuli asuntoonsa eikä astunut enää jalallaankaan ulos ovesta.
Hän oli saanut tarpeekseen. Hän oli taaskin kurkistanut aidan yli:
Sen takana ei ollut suinkaan nähtävänä yhdeksää hyvää ja kahdeksaa
kaunista, olipahan vain maailma, jossa jokainen petkutti toistaan.
Augustkin tuli kotiin päätettyään päivätyönsä. Hän ei ollut saanut
kaupaksi aivan kaikkea, mutta oli jättänyt lippaansa jonnekin, ties
minne, ja nyt hänellä oli koko varastonsa taskussaan. Täytyi heittää
lipas helkkariin, hän selitteli, oli tulla tupenrapinat. Ei ole sen
pahempaa ampiaispesää kuin tämä kaupunki. Kunpa Herra soisi, että
selviäisi täältä ehein nahoin! Lähdetään joutuin matkaan, Edevart.
Parasta, jos vielä tänä iltana!
Ei voida lähteä vielä tänä iltana.
August kertoi: Myin pari kallista kapinetta sille kapteenille. Hän
asuu kauppalan ulkopuolella, sinne on pitkä matka, ja sain kävellä
kävelemistäni ennen kuin olin päässyt sieltä takaisin. Satuin siinä
kulkemaan suuren rakennuksen ohi enkä huomannut, mikä talo se oikein
oli, mutta poikkesin sinnekin. Sattui olemaan koulu. Johtaja tuli
kysymään, mitä tahdoin. Olin olevinani venäläinen, joka halusi myydä
jotakin _nitshevoota_ tai jotakin sentapaista. Hän vain vilkaisi
lippaaseeni — eihän sellaisilla koulunjohtajilla ole kiesuksen
killinkiäkään! Vai niin, vai olet sinä venäläinen, sepä mukavaa;
ole hyvä ja paina puuta, tulin oppineeksi vähän venättä ollessani
koulunjohtajana Hammerfestissa. Ja eikös se pirulainen puhumaan minulle
venättä. Nyt oli paha merrassa. Nyökytin ja hymyilin ja ristin silmäni
ristimästä päästyänikin, mutta se johtaja varmaan kysyi jotakin, johon
tahtoi vastausta, ja minä sanoin pariinkin kertaan _hoperpomere_ ja
sitten joitakin merkillisiä sanoja sen perästä. Hän ei ymmärtänyt,
pudisti vain päätään. Kyllähän minulla oli revolveri, mutta eihän
minulla toki ollut sydäntä ampua miestä kuoliaaksi vain siitä syystä,
että tämä osasi venättä, siksi paukautin lippaan kannen tiukasti
kiinni ja lähdin kiireesti koko talosta. Mutta kun hän jäi seisomaan
paikalleen ikään kuin vartioon, pelkäsin hänen aikovan tehdä minulle
tepposet ja ilmoittaa poliisille. En tunne itseäni turvalliseksi edes
tässäkään, missä nyt istun.
Mihin sinä lippaasi heitit?
August: Tyhjensin sen vähän kerrassaan taskuuni juosta pyyhältäessäni
pitkin katuja. Tungin kaikki kapineet taskuuni ja heitin lippaan
menemään, jotta ei minua tunnettaisi. On tässäkin tietämistä! Mutta
vika oli siinä, etten ollut malaiji enkä siamilainen, sillä minä osaan
olla vähän joka lajia. No mutta, niinkö luulet, ettei täältä päästä
lähtemään vielä tänä iltana?
Ei päästä. Mutta oli miten oli, ethän ole tehnyt mitään hullutuksia,
vai kuinka?
August: Hullutuksiako? Mitä sitten muka olisin tehnyt? Enhän edes
ole näyttänyt revolveriakaan. — Mutta August ei kuitenkaan tuntenut
itseään rauhalliseksi, hän ei ollut syönyt ja hänen teki kovasti mieli
illallista, mutta hän ei uskaltanut lähteä etsimään ruokaa kaupungista,
vaan painui nälissään maata.
Toverukset pääsivät onnellisesti takaisin Trondheimiin, ja maailma
alkoi näyttää hiukan valoisammalta Augustin silmissä. Oli siihen
syytäkin, lompakko oli varsin lihava, markkinamatka ei ollut suinkaan
ollut huono. Missä siis vika? Ei tullut niin paljon kuin olin
ajatellut, hän selitti.
Ei, ei ollut tullut mitään kehumisen arvoista, ei ollut tullut
rikkautta, August ei päässyt kehumaan eikä loistamaan. Vähempään
tyytyvän Edevartin mielestä kaikki oli kuin olla pitikin, mutta siitä
August vähät välitti, hänellä oli paljon suuremmat ajatukset itsestään:
hänen täytyy tehdä vielä kunnon kaappaus ja myydä monta vertaa enemmän!
Mitä tämä tähänastinen lopultakaan merkitsi? Vähän vaatteisiin, hiukan
asuntoon ja ruokaan talven ajaksi, ei mitään muuta. Ja eikös käynyt
vielä niin, ettei se nainen, jolle Edevart oli kantanut tusinan
sikarilaatikoita, voinut nytkään maksaa! Kaksitoista laatikkoa, se oli
paha kolaus hänen yritykselleen. Niinpä niin, arvon neiti oli tehnyt
voitavansa, mutta... Ei! virkkoi August painokkaasti, minun täytyy
vetää iso apaja!
Sinunhan piti tulla minun kanssani pohjan puoleen, huomautti Edevart
siihen. August, seisottuaan silmänräpäyksen ajan suu auki: Kaikkea sinä
saatkin päähäsi! Minä, joka olen purjehtinut maailman ympäri! En ole
sitä paitsi ottanut lopputiliä laivasta, ja parkki lähtee kohtapuoleen
uudelleen Riikaan.
Vai niin, vai lähdet taas mukaan?
Lähden kuin lähdenkin, olen ajatellut sen asian sillä tavalla. Ja tällä
kertaa siitä pitääkin tulla toisenmoista: ostan paljon enemmän ja tuon
kokonaisen lastin, vuokraan aluksen omiin nimiini. Oletkos kuullut
ennen sellaista? Tässä ei pelatakaan napilla! Ja August kerskaili ja
suurenteli, silmät ylimielisyyttä loistaen.
Edevart: Mutta mihin aiot saada kaiken menemään? Sinullahan oli työ ja
tekeminen kaupatessasi sitä mitä sinulla oli tällä kertaa.
Mihinkö menemään? Älä sinä sitä murehdi: menen toisille markkinoille.
Hetkisen mietittyään Edevart virkkoi: Niin, kunhan et vain olisi hapan
perästäpäin!
Tämä hiljainen huomautus vain yllytti Augustia. Mitäpä tuollainen
mammanpoika asioista ymmärsi! August kääntyi äkeissään poispäin, ikään
kuin olisi ollut häpeällistä ruveta nujertamaan häntä ja kylvämään
epäilyksen siementä hänen mieleensä juuri sinä hetkenä.
Toverukset pysyttelivät sentään yksissä pari päivää. Parkkilaivan
lastatessa kalliokalaa ja erilaista kappaletavaraa he kävivät
kaupungilla ja myivät loput korut. Kumpikaan ei eksynyt huonoille
teille, vaan he kävivät kirkoissa ja museoissa, katsoivat koko
kaupungin ja pitivät aina silmänsä auki. Heidän kävellessään satamassa
August saattoi huomauttaa, mitkä piirteet erottivat eri laiturityypit
toisistaan. Fosenlandetin Knoffin olisi pitänyt olla kuulemassa hänen
esitystään eri satamalaiturityypeistä.
Ei. August ei joutunut tällä kertaa huonoille teille. Saatuaan lompakon
ja siihen rahoja hän teki kerralla lopun mielettömistä rantalomistaan.
Ne ajat olivat erikseen, jolloin hän oli melkein tai aivan tyhjänä
miehenä: silloin hän pisti palkkansa menemään yhdessä humussa ja kitui
sitten kohmelon kourissa; palkka oli vain päivän asia, siinä ei ollut
mitään säästelemistä eikä kätkemistä, antaa sen siis luistaa vain!
Lompakko oli ihan toista.