Sitä mukaa kuin päivät kuluivat Edevart auttoi vuoroin laiturimiestä,
vuoroin leipuria tai veneenveistäjää. Häntä huudettiin kun tarvittiin,
hän meni kun käskettiin. Hän nukkui leipurin kamarissa ja söi
keittiössä. Ruoka ei ollut suinkaan huonoa. Ja todella alkoi syksy olla
voitolla, lokakuu oli alkamassa, aika kului. Edevart ei kuollut, hän
kesti rakkautensa.
Paikalle vilisi työväkeä, palkkalaisia, kauppa-apulaisia ja
palvelijoita. Knoff ei mielellään kieltänyt työtä keneltäkään,
varsinkaan semmoisilta, jotka olivat turhaan hakeneet työtä etelämpää,
laiva-asemalta. Kuinka tuo pieni laiva-asema kummittelikaan Knoffin
päässä! Se oli vain niemen kärkeen rakennettu vanha maakauppa, mutta
sillä oli viinanmyyntioikeus, munien ja untuvien keruu, ja sikäläiset
ihmiset olivat saaneet säästetyksi ja päässeet hyviin varoihin. Mutta
tärkeintä oli, että Vesisaaren-Hampurin suuret vuorolaivat poikkesivat
siellä, se oli Knoffin silmissä paikan suurin ja harmillisin etuoikeus.
Jos miestä ei siellä huolittu työhön, tämä saattoi olla melkein
varma siitä, että saisi jonkin toimen Knoffilta. Miten asia on, eikö
siellä tehdä mitään? hän saattoi kysyä, eikö siellä tarvita väkeä
ensinkään! En minä voi sijoittaa kaikkia, jotka sieltä lähetetään minun
niskoilleni. Kas tässä, anna tämä paperilippu renkipojalle ja kysy,
eikö hän voisi käyttää sinua metsässä. Niin hän saattoi sanoa.
Edevart kotiutui taloon. Hän oli nuori ja oppivainen, keittiössä
palvelijattaret iskivät silmänsä tähän nuoreen mieheen, hän kun oli
oikein hyvän näköinen, neitsyt Ellingsenkin, taloudenhoitajatar, kysyi
häneltä, mistä hän oli ja mikä hänen nimensä oli. Edevart ei voinut
valittaa, ettei kukaan hänestä huolinut, lapset riippuivat hänen
käsissään kiinni ja pyysivät apua milloin mihinkin, etenkin Romeo
poika, ja rouva Knoff kutsui hänet kerran pihalla luokseen ja käski
käymään hakemassa kaupasta kyyhkyille herneitä. Sunnuntaisin hänellä
oli siistit vaatteet, ja hän oleskeli enimmäkseen vertaistensa miesten,
tynnyrintekijän ja leipurin seurassa. Veneenveistäjien päällysmies oli
niin ikään ollut hyväntahtoinen ja avulias, oli suostunut ottamaan
Edevartin veneen takaisin ja antanut rahat takaisin, siihen hänellä
oli valta, hän kun oli ollut niin kauan Knoffin palveluksessa ja sai
toimia omin päin. Veneenveistäjältä ja muilta Edevart sai niin ikään
kuulla paljon Haakon Doppenista — jopa enemmän kuin tarpeeksi Haakon
Doppenista.
Edevart kävi kaljaasissa ja jahdissa ja katseli niitä: somia aluksia ja
hyvässä kunnossa. Kaljaasin takilasta ja purjeista hän ei ymmärtänyt
paljoakaan, mutta jahti oli tavallinen jahti ja se häntä miellytti.
Hänen mieleensä juolahti kirjoittaa Augustille _Soleglad_ parkkilaivaan
Riikaan ja kertoa, missä hän nyt oli ja mitä teki. Halutessaan saada
takaisin vanhan toverinsa hän kehui ylenmäärin tätä paikkaa, Knoffia
ja kaikkia ihmisiä ja vaati Augustia tulemaan, täällä muka oli
hänelle tiedossa paikka, varmaan hän saisi purjehtia jahdin laivurina
Lofooteilla, jos vain tulisi tänne; ajatteles sitä... odotan vastausta!
Jälkikirjoitus: Jos tunnen sinut oikein, ei sinua paljon sureta, vaikka
Riiassa karkaatkin parkistasi!
Kolmen viikon kuluttua hän sai Dünamündestä vastauksen. August ei
suostunut tulemaan: hänen tapansa ei ollut karata norjalaisista
laivoista, hänen tapansa oli palvella rehellisesti. Parkki otti
parhaillaan kotimatkalle ruislastia, joulukuun alussa sen oli aikomus
olla perillä Trondheimissa, niihin aikoihin Edevart saattoi tulla
Trondheimiin juttelemaan hänen kanssaan. Parkkilaiva _Soleglad_.
Ystävällinen tervehdys toveriltasi ja Herran haltuun!
Ohoh, August oli käynyt ylpeäksi, August haastoi häntä tulemaan
Trondheimiin! Mutta ehkei ollut mahdotonta sekään, että hän oli käynyt
jumaliseksi...
Viikot kuluivat. Oli tullut lunta, oli rekikeli, ja Romeo ja Julia
kävivät hiihtämässä. Knoff oli kylmettynyt ja vuoteen omana, ehkä
etupäässä siitä syystä, että pelkäsi sairastuvansa, hän oli semmoinen
pelkuri. Vuoteessaan maatessaankin hän tarkkaan piti silmällä kaikkia
hommia ja lähetti sanoja väelleen, milloin kenellekin. Edevartia
pelotti, kun kerran päivälliseltä päästyä neitsyt Ellingsen sanoi
Knoffin haluavan häntä puhutella. Tiesikö se erottamista? Neitsyt avasi
oven ja vei hänet arkihuoneen kautta pääeteiseen, josta oli portaat
toiseen kerrokseen.
Huoneen läpi kulkiessaan Edevart oli silmät selällään vilkaissut
ympärilleen ja nähnyt outoa komeutta: peilin, joka ulottui lattiasta
kattoon, kultakoristeisen sohvan, pianon, jota tytär soitti, rouva
Knoffin, jolla oli kultakoristeita rinnassaan, kotiopettajan,
konttoriväkeä, seinissä maalauksia kultakehyksissä. Hän sai aidan takaa
kurkistaa toiseen maailmaan; aita ei ehkä ollut aivan korkea, mutta
kuitenkin riittävän korkea Edevartille; sellaista, mitä nyt näki, ei
hän ollut nähnyt ennen.
Miksi hänet vietiin arkihuoneen kautta? Herra tiesi, eikö se tapahtunut
käskystä, eikö nuorukaista viety tämän paratiisin kautta sen vuoksi,
että hän tuntisi vähäpätöisyytensä, tuntisi itsensä maan matoseksi.
Edevart oli kuullut kuiskailtavan, kuinka viekkaasti tämän talon isäntä
käytti semmoisiakin keinoja.
Hän astui makuuhuoneeseen ja seisahtui ovelle.
Knoff sanoi, ettei hänellä ollut suurtakaan asiaa, erottamisesta ei
puhettakaan. Suurena liikemiehenä, jolla oli niukalti aikaa, Knoff
kävi suoraan asiaan: Minulle on konttorista ilmoitettu, että sinä
eilisiltana sait tavaroita, jotka on kirjoitettu sinun tiliisi?
Niin, öljytamineita, vastasi Edevart ihmeissään.
Miksi käskit kirjoittaa ne tiliisi?
Ajattelin, että ne olisivat ennakkoa...
Ennakkoako? Emmehän ole puhuneet palkasta, tokaisi Knoff. Ja kun
Edevart pysyi mykkänä, Knoff jatkoi: En voi maksaa mainitsemisen
arvoista palkkaa siltä ajalta minkä oleilet täällä odottamassa
merimiehen paikkaa.
Va-ai niin.
En voi maksaa palkkaa, sen kai ymmärrät.
Minä sitten maksan ne öljytamineet.
Knoff: Vai on sinulla rahaa?
Edevart: En ole aivan ilmankaan...
Se on hyvä asia, sanoi Knoff. Niin, palkkaa ja se semmoista en — mutta
asunnon ja ruoan saat ja senhän pitäisi riittää tältä odotusajalta;
minähän en tarvitse sinua. Niin, käsität kaiketi, etten minä menettele
näin juuri köyhyyttäni, mutta niin on tapani.
Edevart suuttui ja vastasi: En minä oleile täällä ruokani vuoksi.
Knoff näytti hämmästyvän: Mitäs sitten aiot? Nyt on talvi, ja täällähän
saat ainakin elatuksesi.
Edevart: Minä lähden pois.
Minne?
Aluksi Trondheimiin.
Knoff oli hetkisen vaiti. Hän aikoi jännittää jousta vielä kireämmälle:
Niin, niin, mene sinä vain Trondheimiin. Mutta siellä sinulla ei taida
olla mitään työtä?