Norja ei ole pieni, se on hyvin pitkä. Kun laivuri Skaaro, _Lokin_
isäntä, upposi suohon jossakin kaukana pohjoisessa, ei siitä etelässä
ollut sen suurempia seurauksia kuin että lehtiin tuli uutinen ja kylmä
väristys karsi jonkun lukijan selkäpiitä.
Kylä sitä vastoin on pieni, kylä on ahdas. Kun siellä mies hukkuu
suohon, kylä muistaa sen kauan ja puhuu siitä ja kammoaa suota
juurruttaen pelon lapsiin ja aikuisiin. —
Ane Maria oli todella hälyttänyt kirkkomiehet, siitä ei ollut
epäilystäkään, oli juossut lyhyintä tietä taloihin, juossut ja
huutanut. Mutta silloin oli jo liian myöhäistä, apuväen ehtiessä
perille ei suon pohjattoman liejun pinnalla näkynyt mitään muuta kuin
vihreä kyljelleen kääntynyt mätäs. Ihmiset eivät ottaneet uskoakseen,
eivät käsittäneet, että laivuri Skaaro olisi ollut niin taitamaton,
että olisi mennyt suoraan suosilmäkkeeseen. Mutta lopulta sitä ei
kuitenkaan voitu epäillä. Jälkeenpäin iti ilmi, että yksi ja toinen oli
kuullut huutoa, vaikkei ollut tullut kiinnittäneeksi siihen huomiota.
Kyllä vain laivuri oli suohon hukkunut, hänen lompakkonsa ja kellonsa
löydettiin.
_Lokkiin_ lähetettiin sana Augustille ja Edevartille. August otti
haltuunsa lompakon, luki setelit todistajien nähden ja oli asiain
näin ollen siihen oikea mies. Ane Marian ensimmäinen kertomus sekä
ympäristön naapureille että myöhemmin nimismiehelle oli selvä ja varma:
hän oli pahoillaan, ettei ollut tullut kyllin aikaisin, jotta olisi
voinut saada sanan ihmisille, mutta muuten hänen oli mahdotonta arvata
ja älytä, mitä se mies, se laivuri oli ajatellut: hänen oli täytynyt
kauan viivytellä ennen kuin rupesi apua huutamaan, kunnes lieju nousi
kaulaan saakka, ja sen tunnin, parin aikana, joka kului ihmisten
hälyttämiseen ja opastamiseen paikalle, laivuri oli ehtinyt kokonaan
painua mutaan.
Synkkä, kauhea tapaturma.
August matkusti oitis naapuripitäjään Skaaron molempien ystävien luo
neuvottelemaan, mitä laivalle ja kaloille oli tehtävä, mutta Edevart
jäi valvomaan lastausta. Nyt hänelle ei latojien saanti tuottanut
vähintäkään vaikeutta, kaikki olivat auliita ja halusivat auttaa,
laivurin kova kohtalo painoi raskaasti kaikkien mieltä. Ane Mariakin
selitti olevansa valmis latomaan, jos niin tarvittaisiin. Kallioilla
naiset puhuivat keskenään hiljaa kauhuissaan: Hyi, tuskin uskallan
edes enää katsoa suohon päin, ei voi ajatellakaan, mitä hän joutui
kokemaan! — Älä puhu siitä, älä mainitsekaan! Minä en saanut viime yönä
unta, olin kuulevinani huutoja. — Vai kuulit sinä huutoja? Niin, asia
on sitten kyllä niin, ettei hän ole saanut rauhaa. — Ane Maria kysyi:
Miksei hän sitten olisi saanut rauhaa? Mitä te sillä tarkoitatte? —
Mitäkö me tarkoitamme! Hän on kuollut ja hautautunut suohon, kukaan
ei häntä auttanut, hän ei ole saanut edes Isämeitää haudalleen, ei
vähintäkään Jumalan sanaa, ja sitä hän kai huutaa. — Ane Maria tokaisi:
Se on paljasta lorua, ei hän huuda, te vain pelkäätte. — Niinkö?
No etkö sinä sitten pelkää? — En pelkää, minä menisin vaikka yöksi
nukkumaan suon reunaan. — Sitä toiset epäilivät ja sanoivat hieman
närkästyneinä: Niin tietenkin, sinähän olet aina paljon parempi meitä
muita! —
Kun kalat oli saatu lastatuksi, kiersi Edevart viimeisen kerran
kallioilla tarjoamassa ryyppyjä ja rinkeleitä. Se oli koko juhlallista,
mutta iloa ja rattoisuutta ei kuulunut, ihmiset puhuivat vähän ja
hiljaa, kammotti muistella suohon hukkunutta, rehtiä ja kaikin tavoin
erinomaista miestä. Mutta siitä näkee kuinka äkkiä ihmisen elämästä voi
tulla loppu!
August palasi neuvotteluretkeltään. Hän oli taas mies paikallaan,
sukkelatuumainen sanoissaan ja ajatuksissaan varma mies, aivan
toisenlainen August kuin entinen. Hän, joka oli aina ollut toisille
alamainen, toisten johtoa totteleva, otti nyt johdon käsiinsä ja
määräsi, että huomispäivänä tehdään tili kaikkien työntekijöiden
kanssa. Aloitetaan tavalliseen aikaan, hän määräsi, ehkä saadaan sitten
myötäistä. — Kukas kuljettaa jahdin pois? kysyi joku. — Jaa, kenen
luulet sen kuljettavan? hän tokaisi vastaukseksi.
Augustin tilit olivat moitteettomat eikä kenelläkään ollut mitään
muistuttamista. Ne kalliotyöntekijät, jotka itse olivat pitäneet lukua
päivätöistään ja vetäneet tuvan orteen liidulla viivoja, eivät voineet
huomata hänen erehtyneen. Hän kutsui aina kaksi henkeä kerrallaan
kajuuttaan, jotta toinen oli todistamassa toisen tiliä, sen hän
arvatenkin oli oppinut merimiesaikanaan. Karolus ja Edevart huomasivat
ihmeekseen, että August aina joka tilinteon jälkeen riipusti lukuja ja
merkkejä jonkinlaiseen erikoiseen päiväkirjaan. Näytti siltä kuin hän
olisi pitänyt yksityistä tiliä päivätöistä ja jostakin muusta, ties
mistä. Tämän päiväkirjan hän joka kerta pisti taskuunsa.
Tilinteon päätyttyä August ilmoitti aikovansa itse purjehtia laivurina
_Lokilla_ Bergeniin. Ei ollut ketään muuta, joka taisi purjehtia
kompassin, kartan ja kellon avulla, eivätkä toisten kuivauspaikkojen
laivurit voineet jättää omia aluksiaan.
Ihmiset kyllä hiukan kummastelivat tämän kuullessaan, vaikkei se
tullutkaan aivan odottamatta. August oli jo ennen aiheuttanut heille
yllätyksiä, moneen he uskoivat hänen pystyvän, mutta tällä kertaa hän
hyppäsi kovin korkealle. Laivuriksi, kapteeniksi suureen, täydessä
lastissa olevaan jahtiin, joka aikoi kompassin, kartan ja kellon avulla
purjehtia koko Norjan rannikon pitkin pituuttaan etelään asti — olipa
se mies mahtanut oppia paljon asioita!
Hänellä oli Edevart, mutta hän tarvitsi matkalle kolmannenkin miehen.
Hän mainitsi Teodorin. — Teodorilla on kohju ja hän käyttää vyötä,
muistutti Edevart — Häntä minä olen ajatellut, vastasi August lujasti.
— Edevart huomautti vielä, että Teodor oli ollut pahimpia pilkkaamaan
ja loukkaamaan tovereitaan, hän oli huono poika. — Sitten se nyt
hänelle kuitataan, virkkoi August siihen.
Ei sattunut tuulta, heidän täytyi soutamalla hinata _Lokki_ ulos
Poldenista. Se oli raskasta työtä ja he palkkasivat Karoluksen ja
vielä toisen miehen avuksi. Ulkona vuonolla he saivat heikon tuulen ja
levittivät purjeet.
Nytkin seisoi mäkirinteillä ihmisiä katsomassa. He huiskuttivat
jahdille hyvästiksi, kaipasivat sitä. Polden oli tyhjänä, vuorilla ei
ollut enää mitään elämää.
Toverusten vielä kyntäessä Länsivuonoa August teki tilin Edevartin
kanssa, maksaen hänelle runsaan palkan kesän työstä. — Sinä olet ollut
hyvä mies ja saat kunnollisen palkan, hän sanoi. — Edevart kiitti,
mutta ei oikein ymmärtänyt, kuinka hän sai niin paljon siltä ajalta,
jonka oli ollut palveluksessa. — August otti taskustaan yksityisen
päiväkirjansa, luki siitä ja sanoi: Se on kirjan mukaan. — Edevart:
Mikä kirja se on? — August: No tiedä nyt, että se on se kirja, jossa on
sinun ja minun ansioni.
Hän alkoi selittää. Muistatko, mitä sanoin keväällä, että me, sinä ja
minä, saisimme hyvää ansiota tänä kesänä? — Edevart: Muistan kyllä. —
August: Minä tulin mukaan Lofooteille, sain laivuri Skaaron ja _Lokin_
Poldeniin, kuivasin kalan. Et ole kuullut toisesta minun veroisestani
etkä yleensäkään toisesta miehestä, joka olisi voinut tehdä, mitä minä
olen tehnyt. — Edevart mietti hetken ja sanoi: Ehkä Napoleon... — Jaa,
myönsi August, Napoleonin veroiseksi en pyri. Mutta voit esimerkiksi
kysyä minulta kaikenlaisia maailman asioita, niin minä tiedän ne. Tänä
kesänä minulla on ollut koko almanakka päässäni, eikä ainoaakaan päivää
ole jäänyt pois.
Tässä suhteessa August kyllä saattoikin olla aivan oikeassa, hän
oli pitänyt tarkkaa lukua päivistä. Toverinsa pitkästä selityksestä
Edevart käsitti seuraavaa: Kaikilla työntekijöillä ei ollut yhtä monta
päivätyötä, Karolus oli ollut poissa kaikkiaan kymmenen päivää, Teodor
kolme päivää, ja muutamina sadepäivinähän kalankuivaus oli ollut
kokonaan pysähdyksissä. Aivan niin. Mutta näistä päivistä August oli
viekkaasti lukenut tietyn määrän itselleen lisäten niiden palkan omaan
palkkaansa. Tämä tili oli hänen pienen päiväkirjansa sisältö: Jokainen
työmies sai kaikki, mitä hänelle kuului, mutta niistä päivistä, jotka
he olivat työstä poissa, August itse otti maksun itselleen. Sen
hän saattoi tehdä aivan vaaratta, sillä hän oli johtanut kuivausta
erinomaisen tarmokkaasti ja saanut lastin lähtökuntoon pari viikkoa
aikaisemmin kuin muut laivat. Siitä koitui Augustille sievoinen
ylimääräinen ansio, ja näistä rahoista hän hyväsydämisestä luovutti
Edevartille kohtuullisen osan, jotta he saattoivat yhdessä vastata
asiasta.
Edevart joutui pahaan pulaan, mutta syvän vaikutuksen toverin menettely
teki häneen. Hän rohkeni kuitenkin kysyä: Mutta entä jos laivuri Skaaro
olisi elänyt ja ollut saapuvilla tilinteossa, miten sinä silloin
olisit voinut puhaltaa semmoisen määrän rahaa? — August vastasi:
Silloin olisin vain pannut työluetteloon pari, kolme työmiestä lisää
ja vastaanottanut heidän tilinsä heidän puolestaan lähettääkseni sen
edelleen. Se olisi ollut kaikkein pienin temppu se.
Kovin viisas ja rohkea mies tuo August, muutamassa suhteessa oikein
mato miehekseen.
Edevart otti rahat, mutta oli muutaman päivän syvissä mietteissä.
Tämmöinen "kauppojen" teko oli hänelle uutta; se sai hänet tuntemaan
itsensä epävarmaksi. Tämä ei mitenkään voinut olla puhdasta synnistä,
saa nähdä, paljonko siunausta se tuo mukanaan. Väkisinkin herasi
mielessä kysymys, eikö laivuri Skaaro nyt tulisi ja ilmestyisi hänelle.
Hän sanoi kerran: Se laivuri siellä suossa kai tietää, mitä me olemme
tehneet.
Asia on sillä lailla, vastasi August, että minä lahjoitin hänelle
kultasormukseni.
Edevart ihmeissään: Niinkö?
Lahjoitin sen hänelle, ilmaiseksi. Miksi olisin sen tehnyt?
Edevart: Minäpä en ole lahjoittanut hänelle mitään.
August ei jäänyt vastausta vaille: Mitä? Enkö minä ole kuluttanut sinun
takkiasi, ihka uutta verkatakkiasi aivan pilalle? Soisitko sinä sen
minulle noin vain huviksesi?
Kaiken kaikkiaan August sekoitti hyvin taitavasti yhteen asiat, oikean
ja väärän, toden ja valheen, vähääkään arastelematta, puhuipa siihenkin
suuntaan, että heidän oli aina meneteltävä rehellisesti ja toimittava
niinkuin oli oikein ja asianmukaista. August hymyili niin, että
kultahampaat näkyivät, ja kertoi Karoluksen pyytäneen häneltä laivuri
Skaaron piippua. Hän itse ei enää sitä tarvitse, niin oli Karolus
sanonut. — Ei tarvitsekaan, vastasi August, mutta Skaaro-vainaja
teki kylliksi sinun hyväksesi pelastaessaan heinäsi! — Karolus oli
sitten pyytänyt takkia tai jotakin muuta vaatekappaletta, hattua,
pientä muistoa laivurista. Oliko mokomaa kuultu! August oli vastannut:
Tuommoisen julkeuden ja ahneuden vuoksi en minä rupea itseäni synnillä
tahraamaan, se sinun pitäisi älytä! Ja eikö se mielestäsi ollut oikein
vastattu? hän kysyi Edevartilta.
Edevart hämmentyi ja tyhmistyi tästä ristiriitaisesta puheesta entistä
pahemmin ja antautui lopulta täydelleen. August mahtoi tietää parhaiten
tämänkin asian, hän tiesi kovin paljon, ei siinä ollut kaikki, mitä
hänestä näkyi päältäpäin.
He olivat Bodøstä ottaneet runsaasti eväitä, heiltä ei puuttunut
mitään, yöt olivat vielä valoisat ja he purjehtivat Helgelandin äärtä
alaspäin, hoitaen kukin vuorostaan peräsintä. Laivuri August tutki
tarkasti karttaa heidän purjehtiessaan läheltä maata. Sitä piti näyttää
Teodorille. Sitten August astui sukkelaan kompassin ääreen, otti
Skaaron kellon taskustaan, laski minuutteja ja sekunteja, nyökkäsi ja
meni jälleen pois.
Teodoria ei jahdissa pidetty missään arvossa, eikä laivuri August edes
viitsinyt vastata hänelle, kun niin vähäpätöinen tuhrustaja tahtoi
lausua mielipiteensä jostakin asiasta. Follalla heidät yllätti myrsky
ja aallokko ja Teodor oli kovilla. Hän ei tiennyt purjehtimisesta tuon
taivaallista, oli ensikertalainen laivassa, ei edes tiennyt köysien ja
nuorien nimeä. Alussa hän teki monet asiat hullusti, ja laivuri uhkasi
jättää hänet maihin ottaa hänen sijaansa "aikuisen miehen". Täällä
Follalla heidän täytyi koota sekä latva- että isopurje ja purjehtivain
keulapurjeella. August laivuri seisoi ruorissa karjuen käskyjään,
hänen täytyi opettaa kumpaakin miestään. Augustia ei nyt jänistänyt,
hänen haileat sinisilmänsä olivat tuimat ja hän polki jalkaansa
laivankanteen. Toista oli seisoa pystyssä kannella kuin maat nenällään
kahdeksanhangan pohjalla. Sitä ei voinut verratakaan tähän.
He pääsivät Follan poikki, laskivat jälleen saaristoreitille ja saivat
parempaa säätä. Kaikki korjautui August otti hanurinsa ja soitti ensi
kerran koko matkalla. Hän oli hyvällä tuulella, matka oli tähän saakka
ollut oikea pikamatka, Bödøn majakka oli jo jäänyt selän taakse, nyt
viilletettiin Frohavin poikki ja lähestyttiin Trondheimin väylää.
Älyät kai nyt, että minä osaan purjehtia? hän kysy Edevartilta. Mitäs
ajattelet siitä, jos laskettaisiin _Lokilla_ suoraan meren poikki
vieraisiin maihin?
Mitäh?
August vilkaisi ympärilleen ja puhui hiljaa; tuokio hän tuntui empivän,
jopa olevan hämilläänkin: Minulla on taskussani Skaaron kello,
huvikseni en siitä eroa Minulla on taskussani yli tuhannen talaria,
jotka ovat Skaaron rahoja; ei ole pieni asia lyödä pöytään semmoinen
summa. Vai miltä sinusta tuntuu? Minä en tiedä Edevart virkkoi, ikään
kuin koko asia ei olisi häntä suurestikaan huvittanut: Mitäpä sille
mahtaa?
August jatkoi: Ja sitten laiva ja lasti, suuria arvoja, kokonainen
omaisuus. Mehän olemme siitä kaikesta vaivan nähneet, eikä siitä enää
ole Skaarolle mitään hyötyä. Jos oikeus on oikeutta, niin meidänhän
oikeastaan hänet tulisi periä.
Paljon sinunkin päähäsi mahtuu, arveli Edevart hymyillen.
Tahdoin vain mainita sen sinulle. Asiasta ei puhuttu sillä kertaa sen
enempää, mutta myöhemmin päivän kuluessa August palasi siihen ja sanoi:
Ei ollut tarkoitus, että Teodor otettaisiin mukaan sille matkalle.
Mille matkalle?
Espanjan matkalle. Teodorista meidän täytyy päästä eroon. Ja sinun
pitäisi tahtoa samaa kuin minä ja minun samaa kuin sinä. Kaikki, mitä
sinä et ymmärtäisi, pitäisi minun ymmärtää meidän kummankin puolesta,
minä olen näet ollut mukana semmoisessa yrityksessä kerran ennenkin.
En ymmärrä mitään siitä, mitä sinä ajattelet, tunnusti Edevart suoraan.
Eipä tietenkään, se meni yli Edevartin ymmärryksen. Hän ei enää ollut
yhtä rohkea kuin ennen, toveri oli purjehtinut maapallon ympäri ja
oppinut liian paljon, hänen elämässään näytti olevan yksiä ja toisia
pimeitä ja salaperäisiä seikkoja...
Fosenlandetissa he poikkesivat vihantarantaiseen lahteen vettä
ottamaan. Väylälle saakka kuului metsässä kuohuvan kosken kohina.
Laakson perukassa oli yksinäinen talo, sieltä laskeutui joelle pari
lasta, jotka seisoivat ja katselivat jahdista soutavia vieraita. Hetken
perästä juoksi sieltä nuori nainenkin paljain jaloin, yllään vain
paita ja hame, kovin kuluneet nekin. Hänellä oli asiana pyytää hyviä
matkamiehiä — kun eivät vain panisi pahakseen! — vähän auttamaan: talon
takana vuorella oli lammas joutunut niin pahaan paikkaan, ettei päässyt
mitenkään pois, ja oli ollut siellä jo kaksi vuorokautta, eikä hän,
yksinäinen ihminen, saanut sitä pelastetuksi. Naisen silmät olivat
kyynelissä: oli niin kiltti ja kaunis lammas. August: Eikö täällä ole
lähellä miesväkeä? On kyllä, vastasi nainen, mutta ovat juuri nyt
saaressa työssä.
Saari on kartassa, sanoi August osoittaakseen suurta laivurinoppiaan.
Minkälaisessa työssä he siellä ovat?
Fosenin talossa ovat, mitä siellä tehnevät.
August oli jonkinlaisessa tärkeyden tunnossaan tehnyt nämä tarpeettomat
kysymykset. Hän katseli rakennuksia mutisten jotakin, mutta kun hän
edelleenkin oli hyvällä päällä, hän lupasi tulla.
He soutivat vesitynnyrin laivaan, ottivat sieltä köysiä ja väkipyörän
ja kävivät taas veneeseen. August otti pyssynsäkin ja pani sen
istuessaan poikkipuolin polvilleen, mutta niin hän luultavasti teki
vain näyttääkseen muhkealta nuoren naisen silmissä.
He nousivat taloon, ja onnettomuuspaikka osoitettiin heille. Lammas oli
uskaltautunut kallionkielekkeen jolla kasvoi vehmasta nurmea, mutta
kieleke oli niin kaita, ettei se mahtunut kääntymään eikä päässyt pala
maan takaisin. Alla ammotti syvyys ja kuolema.
August kysyi naiselta: Myytkö lampaasi?
Mitä — eihän toki, ettäkö myisin sen?
Minä näet ostaisin sen ja ampuisin tästä, niin että se kierähtäisi alas.
Ettäkö ampuisitte sen? Eihän toki, se on niin kiltti lammas, suuri ja
kaunis ja sitä on pidetty säilytettäväksi
August nousi miehineen vuorelle, laski Edevartin köyden varassa
kallionkielekkeelle, niin että tämä saattoi ryhtyä tarpeellisiin
toimiin. Lammas seisoi alallaan, se näkyi tottuneen olemaan ihmisten
kanssa eikä pelännyt Edevart kiikkui köydessä ja sai yhdellä ainoalla
lujalla otteella lampaan käännetyksi takaisinpäin. Se kävi äkkiä hän
nosti sen eturuumiin villoista ilmaan, niin että elukka silmänräpäyksen
ajan seisoi kahdella jalalla minkä jälkeen se taas putosi neljälle
jalalle. Lammas näytti tästä joutuneen aivan päästään pyörälle, ei
tuntunut tietävän, mitä oli tapahtunut, oliko ehkä pää siirtynyt
takapäähän? Edevart taputti sitä hyväillen, mutta hänen täytyi sekä
työntää että ajaa elukkaa saadakseen sen tulemaan takaisin samaa tietä
kuin oli kielekkeelle mennyt.
Edevart kiipesi köyttä myöten ylös pari jalkaa ja kiepautti itsensä
kallionkielekkeelle. Seisottuaan siinä hetkisen miettien hän päästi
köyden irti itsestään ja laski tampin putoamaan. Vedä ylös! hän huusi
sitten. Hän kuuli kallionseinämän partaalta väkipyörän valittava
kitinää ja näki köyden nousevan korkeuteen. Varovasti hän sitten asteli
kallionkielekettä pitkin lampaan kintereillä.
Alhaalta rakennusten luota nainen katseli molempien lastensa kanssa
korkeuteen. Hän itki, peloissaan sekä lampaan että vaaraan antautuneen
miehen vuoksi. Lapset huusivat vähän väliä. Ei niin pystyssä!
varoitteli äiti, voitte pudota! Itse hän huusi ilosta, kun vaara oli
ohi, ja miesten tultua vuorelta hän kiitti molempia kädestä pitäen ja
käski lapsiaan tekemään samoin. Nämäkin ojensivat kätösensä, oikean tai
vasemman, miten sattui. Edevartiin nainen loi kummastuneen katseen ja
kiitti häntä erikoisesti ja punastui — niin aina, nuori vaimo kaiketi
huomasi, että hän oli miehistä kauniimpi. Eikä Edevart puolestaan ollut
rahtustakaan parempi, hänkin punastui. Oi nuoruus, siunattu nuoruus ja
viattomuus! Heitä pyydettiin tupaan. Siellä heille annettiin maitoa
juoda, ja vaimo antoi taas ensin Edevartille kuin paremmalle ainakin.
Laivuri Augustin mieli näytti siitä myrtyvän, hän otti Skaaron kellon
taskustaan ja sanoi: No niin, lähdetään pojat taas laivaan, minun
täytyy viedä lasti matkan päähän!
Vaimo oli niin kiitollinen, että tahtoi keittää heille kahvia. August
vastasi: Ei, on meillä laivassa kahvia, meillä on koko matkan eväät.
Kiitoksia vain! Onko tuo sulhasesi, tuo tuolla seinällä? hän sitten
kysäisi leikillään.
Se on mieheni, vastasi nainen.
Onko hänkin saarella työssä?
Ei. Hän on kaukana.
Kaunis mies, sanoi August. Jäikö hän merille?
Lähti Amerikkaan.
Vai Amerikkaan. Siellä minä olen paljon liikkunut. Kauanko miehesi on
ollut poissa?
Neljä vuotta.
Palaa kai pian takaisin?
Jumala sen tiennee, vastasi vaimo.
Tiedät kai sen itsekin. Eikö hän kirjoita?
Ei, ei hän kirjoita. Ei ole kertaakaan kirjoittanut.
August löi kädellään polveensa: Eikö ole kertaakaan kirjoittanut? Mutta
sittenhän et edes tiedä, onko hän päässyt perille Amerikkaan?
Hän on noussut maihin New Yorkissa.
Mutta jäi sille tielleen?
Vaimo ei vastannut.
Edevart tunsi sydämensä vuotavan verta säälistä. Tässä oli sellaista
mitä hän ei käsittänyt, kohtalo, oudonlaatuinen risti. Nainen
saattoi olla tuossa viiden-, kuudenkolmatta, hänessä oli jotakin
herttaista, ehkä ei rakasta, mutta hellää, se näkyi hänen painuneesta
päästään, hänellä oli nöyrät silmät. Missä mies viipyi, oliko häntä
olemassakaan? Millä tämä vaimo eli? Tuvassa oli kangaspuut, seinillä ja
tuolinselkänojilla riippui pitkin huonetta monenvärisiä lankoja, kaikki
huonekalut olivat maalaamattomat. Edevart istui, kostuttaen silloin
tällöin suutaan, välinpitämättömyys ja kylmäkiskoisuus olivat hänestä
kaukana, hänessä tuntui jotakin värähtelevän, ehkä se oli nöyryyttä,
tai ehkä hän oli rakastunut, mutta suloiselta se tuntui.
Augustilla ei ollut nyt enää mitään kysyttävää, hän siis nousi ja astui
ovea kohti. Edevart lähti tuvasta viimeisenä, nainen seurasi hänen
kintereillään ja sanoi ulkona eteisessä: Niin, kiitos ja kunnia sinulle
kaikesta, mitä olet tehnyt! Mikä sinun nimesi on?
Edevart vastasi yllättyneenä: Minunko nimeni? Ka — Edevart minun nimeni
on. Entä sinun? Lovise Magrete Doppen.
Niin, minun koko nimeni on Edevart Andreasson. Elä terveenä!
Oi tuota nuoruutta! He eivät hyvästelleet kädestä pitäen, kumpikin
katseli lattiaan, kuiskasivat toisilleen kuin varkain... Suutelitko
sinä sitä? kysyi August myöhemmin. Edevart oli hetkisen vaiti, sitten
hänen täytyi tekeytyä miehevämmäksi kuin olikaan ja hymyillä tälle
rohkealle kysymykselle: En, ei se tahtonut. — Ei tahtonut? Olisinpas
minä ollut siinä! kehaisi August.
Mutta Edevart huomasi, että kuva, sateenkaari, oli hänessä särkynyt.
Pian hän sai muuta ajateltavaa. Jahti oli ajautunut hyvän matkaa maata
kohti, joten se oli soutamalla hinattava lahdesta selemmäs. Teodorin
kanssa he soutaa kiskoivat kasvot rakennuksiin päin käännettyinä. Koko
ajan Edevart näki nuoren naisen seisovan tuvan seinustalla, mutta
kertaakaan tämä ei liikauttanut kättään jäähyväisiksi — ehkä sen
vuoksi, että heitä oli veneessä kaksi miestä.
Taas lähdettiin purjehtimaan.
Peijakkaan paljon aikaa siihen lampaaseen menikin! harmitteli August
laivuri. Nyt emme voi poiketa Trondheimiin.
Emme kylläkään, mutta mitäs meillä olisi siellä tekemistä?
Yhtä jos toistakin. Mutta poiketaan Kristianssundiin. Se on suoraan
keulan edessä.
Edevart kysyi: Missä luulet tuon naisen miehen olevan?
Hänen miehensäkö? Jaa, kai karkuteillä tai tapettu, siinä se.
Luuletko miehen asioiden olevan niin hullusti?
Miksei? Mitä me ihmiset osaamme arvata?... Hyvännäköinen nainen, ja
olen hyvin tyytyväinen, kun otin mukaan molemmat mieheni ja pelastin
hänen lampaansa. Ei sen puolesta, etten olisi nähnyt aikoinani
somempiakin naisia, sekä maalla että merellä.
Edevart loukkaantui: Oli hän ainakin paljon somempi kuin Mattea.
Mitäh? — niin, hän! August hymyili ja pudisti päätään. Niin, siinä oli
yksi hornan sikiö! Olisipa hauska tietää, missä nyt mahtaa olla. Jos
olisi nyt tässä kämmenieni välissä, niin voisin totisesti sen tuntea!
Mutta terve menoa vain, en minä olisi missään tapauksessa hänestä
huolinut.
<tb>
Poikettiin Kristianssundiin. August kävi kaupungilla ja osti hienot
vaatteet ja kultasormuksen. Hän käveli Skaaron täpö täysi rahakukkaro
taskussaan ja maksaessaan avasi sen mielellään aina niin suureksi kuin
sen suinkin sai. Edevart kirjoitti täältä kotiinsa, että hän oli nähnyt
enemmän kuin ennen, suuren meren ja lukemattomia maita, sitä paitsi
paljon ihmisiä, kaupunkeja ja laivoja. Harras tervehdys kaikille!
Täällä Kristianssundin kaduilla he jälleen yhdyttivät Papstin, vanhan
kellojuutalaisen. Nyt hän oli täällä. Oli sama hauska, ystävällinen ja
paksu ukko kuin ennenkin, kunnianarvoinen parta ja monet kellonperät
rinnalla olivat ennallaan. Kaupungin kellosepät katsoivat tosin häneen
karsaasti, mutta he olivatkin ainoat, jotka niin tekivät. Papst oli
tunnettu henkilö, joka oli myynyt kelloja ylhäisille ja alhaisille;
kaikki pysähtyivät hetkiseksi juttelemaan hänen kanssaan, niin nuoret
kauppiaat kuin konsulitkin.
Tuleeko tänään kellonkauppaa? kysyi Papst.
Minulla on kello, vastasi August laivuri.
Hän näytti Papstille Skaaron kelloa, tämä avasi sen sanoi: Hyvä kello!
Se käy kahdellakolmatta kivellä, mainitsi August. Ehkäpä te olettekin
sen aikoinaan myynyt.
Papst: En muista. Ehkä. — Hän kääntyi Edevartin puoleen, tiedusteli
tämän nimeä ja kotipaikkaa ja muisti nuorukaisen viimein: Minähän näin
sinut moneen kertaan Stokmarknesin markkinoilla viime vuonna. Mutta
olet paljon muuttunut, varttunut ja kasvanut suureksi. Et kai ole
ostanut kelloa?
Aioin odottaa, kunnes pääsen Bergeniin.
Sitä älä tee. Nylkevät vain sinua, varoitti Papst.
August laivuri kysyi: Mitä tahdotte, jos annatte perämiehelleni oikein
hyvän kellon?
Papst pisti kätensä taskuun, kourasi sitten toistakin ja otti esiin
kaksi kelloa: oikein hyvän kellon, niinkö sanoitte, laivuri? Tässä on
nyt erinomainen kello ja tässä toinen. Olkaa hyvä ja katsokaa niitä,
ankkurikäynti.
August avasi kummankin vuoron perään, oli ymmärtävinään kelloja ja
sanoi: Tuo on parempi minun käsittääkseni.
Papst nyökkäsi.
Sen minä paikalla huomasin, sanoi August. Paljollako te tuon kellon
myytte? mikä on viimeinen hinta?
Kahdeksan talaria.
Kahdeksan talaria — laskette kai leikkiä? Kahdeksan talaria sopii vielä
laivurille, mutta mistäs perämies ottaa kahdeksan talaria!
Siinä kyllä voitte olla oikeassa, myönsi Papst.
Edevart kysyi masentuneena: Entä se toinen kello, onko sekin hyvä kello?
On, oikein hyvä.
Mitäs se maksaa?
Sen voin myydä toista vertaa paremmasta hinnasta, kuudestatoista
talarista.
Toverukset aivan tyrmistyivät. August virkkoi ymmällä: Kaksinkertainen
hinta mitä yksinkertaisimmasta kellosta, mistä se johtuu?
Papst ojensi hänelle kellon ja sanoi: Katsokaa tuota kelloa, laivuri,
vielä kerran ja sanokaa, mitä luulette.
August otti kellon, avasi sen ja katsoi siihen, mutta nyt hän oli
käynyt varovammaksi: Ei epäilystäkään, tämä on hyvä kello, näkeehän sen
lapsikin. Mutta että maksaisi toista vertaa enemmän kuin se toinen —
Papst mainitsi muutamia asiatietoja. Se johtui kuoren kaiverruksesta,
se oli paljon kalliimpaa kaiverrusta, ei koskaan kulunut pois.
Kaiverruksesta?
Niin. Ja sitä paitsi tässä on kolme ratasta enemmän kuin toisessa, jos
laivuri tahtoo lukea.
August oli joutunut kiinni. Luettuaan hän tiuskaisi loukkaantuneena:
Kuule Edevart, oli miten tahansa, mutta Bergenistä hankin sinulle
erinomaisen kellon paljon halvemmalla. Siitä voit olla varma! Papst
kysyi: Koska lähdette, laivuri? Kun saadaan iltatuuli.
Erottiin siinä. Kukin lähti taholleen. August kysyi kaupungin hienointa
hotellia ja meni sinne: — Olisin voinut ottaa sinut mukaan, mutta
et ole ostanut vaatteita itsellesi. — Minä menen laivaan päästämään
Teodorin vartiosta. —
Edevart ei ollut entisellään, kaukana siitä. Hänellä oli rahaa
taskussa, mutta elämänhalua puuttui — monta päivää hän oli ollut
surkeana ja rakkauden tuskissa, ruokahalu oli mennyt, kasvot käyneet
harmaankalpeiksi, mieli myrtynyt, koko mies lamassa. Hän olisi voinut
kirjoittaa sille naiselle, mutta ei ollut saanut osoitetta, sitä paitsi
hän ei ollut suinkaan kynämies, nainen oli varmaan paljon etevämpi ja
nauraisi hänelle. Voi sitä Fosenlandetin elämystä! Pikku Ragna jäi
aivan pois mielestä, nyt hän kyllä olisi voinut nähdä Ragnan vaikka
toisen miehen kaulassa, se ei olisi häneen koskenut paljoakaan. Hänet
oli kokonaan vallannut toinen, voimakkaampi tunne, se oli tullut
kuin myrskynvihuri ja yllättäen. Mitä hänen piti tehdä? Toivosta ei
ollut puhettakaan, tie oli pystyssä, hän ei enää milloinkaan pääsisi
poikkeamaan sinne vihantaan lahdenpohjukkaan vettä ottamaan. Lovise
Magrete Doppen eläisi ja kuolisi omassa tuvassaan ja hän itse eläisi ja
kuolisi kaukana tästä, he saattoivat vain muistella toisiaan. Hän olisi
voinut salavihkaa pistää sen naisen käteen vähän rahaa...
Kesken näiden mietteiden tallusteli vanha Papst kuin sattumalta
laivasillalle ja tuli _Lokkiin_. Hän oli perin mukava ja rauhallinen
äijä, Edevart näki häntä mielellään.
Jaaha — täällä minä taidankin tavata vanhan tuttavan, vai? sanoi Papst
näyttäen hämmästynyttä naamaa. Täälläkö sinä asut? Tietysti Papst
tahtoi nyt myydä hänelle kellon, kuinkas muuten, ja Edevart aivan kuin
virkosi ja alkoi hieroa kauppoja. Papst neuvoi; hän tahtoi tietää,
paljonko rahaa Edevartilla oli kaikkiaan, ja sitten Papst arveli, että
neljä talaria joutaa hyvään kelloon. — Kas tässä saat sen, jota äsken
näytin sinulle!
Senkö, joka maksoi kahdeksan talaria?
Sen juuri. Tahdon myydä sinulle hyvän kellon. Olet aina kauniisti
tervehtinyt vanhaa Papstia ja saat kellon neljällä. Voi, minulle ei jää
siitä yhtään voittoa, vähän häviänkin, mutta teen sen ystävyydestä.
Kello on rehellisesti kuuden talarin arvoinen, sen saat uskoa. Nyt
sinun täytyy huolellisesti vetää se joka ilta, ettet sitä riko, siinä
on hieno koneisto, en soisi sinun tekevän minun kanssani huonoa
kauppaa. Vielä me kyllä tapaamme toisemme.
Edevart osti kellon. Hän varmaan oli kovin luottavan näköinen, ja se
vaikutti vanhaan kellokauppuriin. Papst tiesi, mitä koreus merkitsee
nuorelle pojalle ja lahjoitti Edevartille kaupanpäällisiksi somat
kellonperät, joista Edevart iloissaan kiitti puristamalla hänen kättään
niin kovasti, että Papst aivan parkaisi.
He heittivät hyvästit. — Mutta älä purista niin kovasti, varoitti
Papst, sinussa on liian paljon voimaa! Sen hän arvatenkin sanoi
mielistelläkseen nuorta miestä, mutta Herra tiesi, tässä oli ehkä
kuitenkin tapahtunut ihmeellisiä asioita: vaeltava juutalainen, joka
varmaan oli eläessään nylkenyt tuhansia ostajia, oli ehkä tällä kertaa
ollut enemmän kuin rehellinen ja myynyt häviökseen.
August tuli alukseen ja heitti kädestään käärön, ostamiaan
merikortteja, hän poltteli sikaria ja röyhisti rintaansa, mutta oli
aivan selvä mies, vaikka vähän ylpeä, kun oli syönyt niin hienossa
hotellissa ja saanut vasikanpaistia ja ulkomaista makaronia. Tapasin
hotellissa toisenkin kapteenin, hän kertoi, ja juteltiin siinä syödessä
pitkät jutut. Mitä — oletko ostanut kellon? Annas kun katson!
Saatuaan kuulla kellon kaupasta tarkemmin August kävi oitis
epäluuloiseksi ja sanoi: Saatpa nähdä, että se vanha kärttäjä on
puijannut sinua. Olisit tarjonnut hänelle kaksi talaria, niin _minä_
olisin tehnyt. Et ole liialla oveluudella pilattu tämän maailman
kaupoissa ja metkuissa. Lieneekö kello edes tarkistettu?
Edevart: Sitä en tiedä. Ei hän siitä maininnut mitään.
August: Eipä tietenkään. No niin, nyt saat itse nähdä, en sano sen
enempää! Illalla he lähtivät jatkamaan matkaa.
Seuraava paikka, johon poikettiin, oli Aalesund. August tahtoi esiintyä
tässäkin kaupungissa hienoissa vaatteissa ja kultasormus sormessaan.
He viipyivät siellä muutaman lyhyen hetken lähtien sitten jatkamaan
matkaa, mutta täälläkin August osti pari merikorttia, tällä kertaa
Ranskan rannikosta.
Nyt näytti kauniista ilmoista tulevan loppu. Saatiin sadetta ja
vastatuulta, täytyi käydä luovimaan. Aallokkoa ei ollut sanottavasti,
mutta tuuli koveni ja Stadtmerellä heitä odotti tuima purjehdus
avomerellä. August kiroili ja komenteli kuin pahus ja rasitti itseään
ja miehiään silkkaa ylimielisyyttään. Sekä Edevart että Teodor
kysyivät, eikö ollut viisainta kääntyä takaisin. Kääntyäkö takaisin?
tiuskaisi August. Mitä tämä on siihen verrattuna, mihin minä olen
tottunut! He olivat varmuuden vuoksi kaikki kolme miestä kannella
eivätkä ummistaneet silmäänsä. Vasta kun jälleen tultiin vuonoihin ja
kapeihin salmiin, joissa oli maata kummallakin puolella, Edevart ja
Teodor saivat vuoroon kumpikin nukkua. August oli väsymätön ja valvoi
koko ajan.
Vihdoin saavuttiin Florøhön ja käytiin ankkuriin. Oikea
sielunvihollisen keksintö tämä sitkeä vastatuuli juuri nyt, kun oltiin
niin lähellä matkan määrää!
Florø oli pieni, vilkas, herttainen ja kaunis paikka, mutta August oli
tyytymätön, sitä hän varsinkin pelkäsi, että muut pohjoisesta palaavat
kalastaja-alukset saisivat hänet kiinni. Paljon aikaa tärväytyi siihen
lampaaseen, hän äkäili itsekseen. Kolmantena päivänä August meni maihin
ja palasi illalla laivaan hienossa hiprakassa, kaikki näytti hänestä
silloin jo valoisammalta. Hän oli laskenut mielessään, että muut laivat
olivat jääneet ainakin kaksi viikkoa _Lokista_ jäljemmäksi.
Huomeneksella hän taas lähti maihin. Jonkin ajan kuluttua hän lähetti
Edevartille sanan, että tämänkin piti paikalla tulla maihin ja ottaa
hanuri mukaan.
Niinpä niin, August oli jälleen joutunut oikeaan ympäristöönsä,
majataloon, jossa oli rouva ja tarjoilijatarneiti ja piikatyttöjä ja
juomatavaroita. Hän olla rellesti siellä iloisin mielin, meripoika
oli taas antanut itselleen rantalomaa. Viimevuotisten markkinoiden
tapaukset uusiutuivat, tarjoilijaneidistä tuli hänen rakastettunsa, ja
hän osti tälle sormuksen. Neitonen oli Bergenistä, siunatun vilkas,
korkeapovinen ja silosilmäinen ihminen. Sitä Augustia, sitä Augustia!
Hänellä olisi kesällä ollut jos kuinka hyvä tilaisuus juoda tynnyristä
viinaa, mutta hän ei ollut siihen koskenutkaan. August ei ollut juoppo,
piti vielä lisäksi olla tunnelmaa ja tyttöjä ja elämää, rantaloma ja
merimiehenlystit. Hyvä!
Naiset koettivat kaikin mahdollisin tavoin pitää Augustia hyvällä
tuulella, rouva puhutteli kapteeniksi ja tarjosi asunnon maalla niin
pitkäksi aikaa kuin hänen laivansa olisi ankkurissa, ja palvelustytöt
saivat juomarahoja jo siitäkin, että pistäytyivät hetkiseksi
näyttämässä itseään. Edevart joutui suuriin pitoihin. Kun August
rupesi soittamaan, neiti valtasi Edevartin väkirynnäköllä ja tanssi
valssia hänen kanssaan Augustin hymyillessä hyväntahtoisesti ja yhä
yllyttäessä. Se on oikein, annakin aika kierua minun perämiehelleni!
Edevart puolestaan ei olisi ollut halukas tällaisiin maailmallisiin,
hautoi vain mielessään kipeästi vihlovaa hellää muistoa. Eikä sekään
auttanut paljon, että hänellä nyt oli kello ja perät, millä herrastella.
Päivä kului tällä tavalla myöhään. Mutta lopulta ei Augustia enää
oikein huvittanut hanurinsoitto, neiti ei ihaillut häntä tarpeeksi,
vaan innostui sitä vastoin yhä enemmän juttelemaan ja tanssimaan
hänen perämiehensä kanssa, jopa tämä tanssi Edevartin kanssa pimeään
käytävään, kietaisi käsivartensa nuorukaisen kaulaan ja sanoi ah!
August rypisti silloin kulmiaan kuin eräänlaisen epäluulon vallassa,
pisti soittokojeensa laatikkoon eikä suostunut enää soittamaan. Tuokaa
meille jotakin, antakaa kahvia! hän huusi antaakseen neidille työtä.
Oli jo kulunut yötä kappaleen matkaa Edevartin lähtiessä laivaan,
mutta August ei tahtonut kuulla puhuttavankaan unesta, hän vaati ja
sai uuden pullon ja kaikki talon naiset ympärilleen kuuntelemaan hänen
seikkailujuttujaan. Aamuyöstä vihdoin toinen toisensa jälkeen tipahti
pois ja August päätyi vuoteeseen semmoisenaan. Hän mutisi kovin äreänä
ja hautoi mielessään kostotuumia, kun neitiä, hänen henttuaan, ei
löytynyt mistään. Kyllä minä hänet opetan!
Kului taas vuorokausi, August oli nyt uuvuksissa ja makasi kuin
tukki. Laskiessaan herätessään, paljonko oli haaskannut rahaa, hän
tuli järkiinsä eikä sitten maistanut enää tippaakaan väkeviä. Hän oli
surkeassa kunnossa. Edevart tuli jahdista ja pyysi häntä lähtemään
ulos, hän oli lukenut säätiedotuksen ja arveli, että nyt oli sopiva
tuuli. He tutkivat molemmat taivasta, pohtivat asiaa ja pääsivät
yksimielisyyteen. August meni taloon, selvitti laskun, viipyi kauan
sisällä ja sanoi, tullessaan vihdoinkin takaisin: En ymmärrä, mihin hän
on hävinnyt.
Edevart: Minä näin hänet rannassa myöhään yöllä.
Rannassako? Soo-o, vai on hän sen sortin ihmisiä!
Ehkäpä etsi sinua? arveli Edevart.
Ee-i, kyllä hän tiesi, missä minä olin. Huusiko hän sinulle laivaan?
Edevart olisi voinut vastata "huusi kyllä!" Mutta hän säästi toveriaan
ja sanoi, että tyttö oli vain ollut vähän kävelemässä ja raitista ilmaa
haukkaamassa.
Niin, terve menoa vain! ärähti August.
Edevart: Et siis saa takaisin sormustasi?
Sormustako! mitä vielä! äyskäisi August. Ja sen sanon sinulle, Edevart,
että akkaväkeen ei ole luottamista.
He soutivat laivaan ja lähtivät oitis.
August oli kohmelossa ja kovin pahalla päällä, mutta muuta neuvoa
hänellä ei ollut kuin purra hammasta ja panna kova kovaa vastaan.
Tuli kaunis sää ja tasaisempi tuuli, mutta siitä ei tullut Augustille
parannusta, hän valitti ja sanoi, ettei ollut koskaan ollut näin
lamassa. Se tuli siitä sherrystä, siltä kuulosti, sitten se muka johtui
siitä myrkyllisestä kahvista ja vihdoin niistä parista väkevästä
krambambulipullosta, jotka oli täytynyt yöllä juoda naisten kanssa.
Sen muka piti tehdä hänelle hyvää! — Edevart oli kuullut, että lasi
puhdasta viinaa hyvin pienin erin nautittuna auttaa. Mutta August vain
sylkäisi kauas mereen ja väitti, että se vain kääntää mieltä.
Mokoma houkka! Ei hänen hummauksensa johtunut edes liiasta
elämänhalusta, hänellä ei ollut mitä kuluttaa, ei ensinkään varaa. Eikä
häntä voinut parantaa mikään muu kuin aika.
Edevartin tullessa kerran aamulla kannelle seisoi August ruorissa.
Ja nyt oli varmaan paha mennyt hänen nahkoihinsa, sillä hän nyökkäsi
toveriaan tulemaan luokseen ja sanoi: Ei nyt olla Bergenin reitillä.
Sinä katsot minuun, mutta nyt ei mennäkään Bergeniin, sen saat uskoa.
Ollaan jo Bergenin tuolla puolen.
Edevart kysyi epäuskoisena: Mitä sinä oikein puhut?
Tuntuuko se sinusta hullulta? Nyt meidän pitää kerrankin lyödä rahaa ja
päästä taipaleelle. Augustin laimean siniset silmät olivat muuttuneet
varmoiksi ja teräviksi, hän sanoi aikovansa viedä _Lokin_ Espanjaan
ja myydä siellä laivan ja lastin ja tulla rikkaaksi mieheksi. Edevart
pääsisi kaupoista osalliseksi, he pysyisivät yhdessä. Älä luulekaan,
etten minä muka tunne tietä, enkös ole ostanut merikortteja! Lasketaan
ensin Etelä-Norjaan ja sieltä hurautetaan suoraan Pohjanmeren poikki,
sitten lasketaan Englannin kanaaliin ja lasketetaan Ranskan rannikkoa
Santanderiin ja sitten jo ollaankin Espanjassa. Barcelona on minulle
tuttu paikka mutta sinne ei, sen pahempi, päästä, sillä se on toisella
puolella. Täytyisi kiertää Välimeren kautta ja matka venyisi toista
vertaa pitemmäksi —
Kaikki nämä nimet ja paikat eivät tehonneet Edevartiin lainkaan, hän
kysyi vain: "Käynkö minä peräsimeen?"
August ei ollut kuulevinaankaan. Kyllä tiedän, mitä ajattelet, pelkäät,
että tätä laivaa ruvetaan kuulustelemaan ja että se tunnetaan. Mutta
siihen tiedän neuvon, olen ollut samanlaisessa hommassa kerran
ennenkin: poiketaan jo Skotlannin rannikolla johonkin syrjäiseen
soppeen ja maalataan se ja annetaan sille uusi nimi. Ei ainoakaan sielu
tunne sitä, lähettäkööt sähkösanomia vaikka kuinka paljon.
Tuo puhe on jo pahempaa kuin synti.
Kenelle me mielestäsi teemme vääryyttä? ihmetteli August. Skaaro on
kuollut. Mutta sitä paitsi, ei se samainen Skaarokaan ollut suinkaan
Herran parhaita, sen minä sanon. Mitä luulet, mitä varten hän tahtoi
houkutella Ragnan kajuuttaan? Suotta sinä yrität kääntää kaiken parhain
päin, sille, mokomalle sialle, kelpasi niin äiti kuin tytärkin.
Jätetään jo Skaaro rauhaan!
August: Sanon vain mitä sanon. Skaaro on kuollut, ja kun mies on
kuollut, ei häneen koske kipeästi se mitä me teemme. Olisi edes ollut
naimisissa, mutta ei ollut, siellä pohjoisessa kuulin laivureilta,
ettei hänellä ollut perhettä lainkaan, Hardangerista piti tulla
muutamia pikkuserkkuja ottamaan laivaa vastaan, niin sanoivat. Onko se
sinun mielestäsi oikein ja kohtuullista? Minunko pitäisi antaa laiva
pikkuserkuille!
Edevart: Että päähäsi pälkähtääkään seisoa siinä jaarittelemassa
tuommoisia!
Niin, sellaista oli pälkähtänyt August kuoman päähän, ei hän näyttänyt
laskevan leikkiä. Yrityksensä mahdottomuudesta hän välitti viisi, itse
hän aikoi pitää laivuri Skaaron kellon, rahat ja laivan lasteineen,
mitäpä ihmeellistä siinä oli! — Kyllä tiedän, mitä ajattelet, hän
intti edelleen, mutta se ei merkitse mitään, mutta tuota Teodoria ei
huolita mukaan. Hehhe, tuollainen raukka, jolla on vielä kohjukin — ei
kiitoksia, juoruaisi vain koko asian kuin vanha akka.
Edevart huokasi väsyneenä koko juttuun, mutta kysyi kuitenkin jotakin
sanoakseen: Kahdestaanko sitten purjehdittaisiin jahdilla Espanjaan?
Johan nyt! Jostakin Skotlannin satamasta pestataan uusi mies.
Vai niin, entä missä päästään eroon Teodorista?
Pohjanmerellä. Heitetään mereen!
Hahaha! nauroi Edevart oikein sydämensä pohjasta.
August ei pitänyt tuosta naurusta, olihan hän muka nyt laivuri. Hän
tahtoi pitää kiinni käskyvallastaan ja aikoi kai malttaa mielensä,
mutta sen sijaan riehaantuikin entistä hillittömämmin ja kävi
avomieliseksi kuin viattomuus itse ja sanoi: Ammutaan hänet ensiksi.
Edevart katsoi laivuriinsa tarkkaan ja lausui sitten seuraavat sanat:
Sinä olet tullut hulluksi!
Seiso siinä missä olet! karjaisi August yhtäkkiä. Älä vastusta laivan
päällikköä, se on kapinaa. Seiso siinä missä olet! Liian myöhä on
korjata, mikä jo on tapahtunut, sen voin sinulle sanoa, ollaan jo ohi
Bergenistä.
Sitten käännetään takaisin, sanoi Edevart.
Eikä käännetä! vastasi August.
Edevartin kasvot valahtivat kalpeiksi. Hän meni keulaan ja huusi
tuimasti: Kannelle, Teodor, valmis kääntämään!
August meni äänettömäksi. Hän seisoi hetkisen paikallaan, ennen kuin
taipui, eikä sittenkään lysähtänyt aivan kokoon eikä tyystin menettänyt
sisuaan, ei, hän pakotti itsensä lyömään koko asian leikiksi ja sanoi:
Hahahah, vai uskoit sinä mitä minä sanoin! Asia on niinkuin minä olen
sanonut, sinun pääsi, Edevart, ei ole liialla terävyydellä pilattu.
Mutta käännetään nyt.
Teodor nousi kannelle, laiva käännettiin ja purjehdittiin Bergeniin.
August puhui jonkin aikaa suuresta suunnitelmastaan ikään kuin se
olisi ollut silkkaa pilaa. Hän kysyi kuitenkin Edevartilta, kuinkahan
hänelle, Edevartille, olisi mahtanut käydä oikeassa laivassa, jos olisi
kapinoinut! kapteenia vastaan? Hänet olisi ammuttu!
Heidän lojuessaan Vaagenissa, Bergenin satamassa August teki tilin
molempien miestensä kanssa ja maksoi heidän palkkansa. Kaikki kuntoon.
Hän rupesi taas toveriksi ja kohenteli häviölle jouduttuaan arvoaan
antamalla Edevartille hyviä neuvoja: Tottele nyt minua ja pidä varasi
täällä Bergenissä, ettet joudu kaikenlaisten saalistajien kynsiin.
Miten on asia, vieläkö kellosi käy?
Enpä ole huomannut muutakaan.
Kyllä se sitten pian seisahtuu. Minulla ei ole aikaa lähteä sinun
kanssasi, sillä minun täytyy luovuttaa jahti, mutta menehän omin
päin johonkin suureen kelloseppään ja sitten toiseen samanlaiseen
kuullaksesi, paljonko arvoinen sinun kellosi on ja onko se tarkistettu
ja asetettu kronometrin mukaan. Sitten tavataan täällä laivassa ja
kootaan kamppeet.
Teodorille ei puhuttu enää sanaakaan.
Edevart käveli kaupungilla, osti joitakin välttämättömiä
vaatekappaleita, osti suuria ja pieniä lahjoja kotiin vietäväksi ja
muisti käydä kellosepässäkin. Siellä naksutti hänen ympärillään satoja
seinäkelloja, kaikki näyttivät eri aikaa. Pöydän ääressä istui kaksi
nuorta poikaa hypistellen kullattuja rattaita ja muita kellonosia,
toinen nousi katsomaan Edevartin kelloa ja kyseli, mistä hän oli sen
ostanut ja paljonko siitä maksanut. Sisähuoneesta tuli vanhempi mies,
joka nyt ryhtyi tarkastelemaan kelloa, pisti silmäänsä sarven näköisen
esineen ja katsoi. Erittäin hyvä kello, sanoi hän, hieno koneisto!
Mistä olet sen ostanut? Papstiltako? kelloseppä kysyi ihmeissään
ja kuultuaan hinnankin hän ihmetteli vielä enemmän. Hän asetti sen
tiskillä mahonkilaatikossa olevan kellon mukaan ja antoi sen sitten
takaisin.
Tuopa on kaunis kello, sanoi Edevart mahonkilaatikossa olevasta.
Se on kronometri, selitti kelloseppä.
Edevart kävi toisessakin suuressa kellosepänliikkeessä. Koko
kadunpuoleinen seinä oli lasista. Tiskin ääressä seisoi nuori neiti,
hän kutsui katsomaan vanhan harmaapäisen miehen, joka sovitti silmäänsä
sarven näköisen kapineen, katseli Edevartin kellon sisustaa, teki samat
kysymykset ja ihmetteli vastauksia. Täällä häneltä myös kysyttiin,
mistä hän oli ja kuinka oli tullut Bergeniin. Kelloseppä katseli häntä
epäillen, ikään kuin olisi epäillyt hänen varastaneen kellon. Lopuksi
hän sanoi: Jos on totta, mitä puhut, olet tehnyt hyvät kaupat! Hän otti
lasilaatikosta kaksi kirkaskuorista kelloa ja sanoi: Voisin antaa nämä
molemmat sinun kellostasi.
En huoli vaihtaa, vastasi Edevart.
Sattui niin onnellisesti, että August oli jo Florøssä hummannut
tarpeekseen ja juuri vastikään päässyt jälleen tasapainoon. Bergenissä
hän ei tuntenut halua suoda itselleen uudelleen rantalomaa.
Luovutettuaan _Lokin_ ja tehtyään selvän hardangerilaisten
pikkuserkkujen kanssa hän kärtti oitis lähtemään pohjoiseen.
Viivyttelemiseen ei ollut mitään aihetta, kumpikaan hardangerilainen
ei ollut sitä lajia miehiä, että heidän kanssaan olisi syntynyt
ystävyyttä, olivat tarkkaan nuuskineet kuivaustilit ja tutkineet ja
kyselleet kaikenlaisia pikkuasioita, vaikka ken tahansa saattoi nähdä,
että tilit olivat oikeat ja kohtuulliset. Mitä heidän esimerkiksi
tarvitsi tutkia ja nuuskia Florøn kohdalle pantua suurenlaista
menoa purjeiden korjaukseen? Jopa olivat yrittänee levittää purjeet
nähdäkseen, mitä niille oli tehty. Mutta semmoisiahan kaikki ne ovat,
jotka perivät, eivät mielestään koskaan saa tarpeekseen!
August näytti olevan perusteellisesti kynitty ilmestyessään pohjoiseen
lähtevään höyrylaivaan. Ei enää näkynyt kellonperiä liivien päällä, ei
ollut paksua lompakkoa eikä toisen miehen rahoja, eipä hänellä ollut
matkatavaroitakaan muuta kuin merimiehen säkki. Niin aina. Mutta ei
August sentään nytkään ollut niin tyhjä kuin puusta katsoen näytti, hän
oli pelastanut merikortit paisuttamalla eväslaukkua vähän pulleammaksi,
sitä paitsi hänellä oli säkissään pari vaatekappaletta — joita Skaar
ei enää tarvinnut. Hardangerilaiset eivät sentään olleet lopultakaan
olleet hyvinkään turhantarkkoja, ihmettelivät näet, että tynnyriin oli
jäänyt niin paljon viinaa kokonaisen kesän kulutuksesta, se heihin teki
hyvän vaikutuksen, ja he nyökkäsivät hyväksyen useammalle kuin yhdelle
epäselvälle erälle, kun August kerran oli semmoinen järjestyksen mies.
Matkalla pohjoiseen oli toveruksilla päivä toisensa näköinen, aika kävi
pitkäksi, eivätkä he osanneet muut kuin toivoa kotiin. Augustilla oli
jälleen kellonperät rinnan päällä, hän avasi merikortit levälleen ja
näytti toi sille matkustajille majakat, karit ja merimerkit.
Vai sait sinä Skaaron kellon? kysyi Edevart.
Eiköhän minun pitänyt se ostaa! vastasi August harmistuneella äänellä.
Edevartissa heräsi epäluulo ja hän tutkaili: Miksi et ole sitä ennen
käyttänyt? Ja mitä varten pidit niin kiirettä Bergenistä lähdettäessä?
August kuohahti: Mitä sinä tarkoitat? Eikö siitä olisi koitunut meille
kaikille vain turhia kuluja, jos olisi jääty odottamaan seuraavaa
laivaa? Saat siitä hyvästä kiittää minua.
Oli miten oli, epäluulo istui kuin istuikin lujassa Edevartin
mielessä, ja August huomasi sen hyvin. Toverusten suhde kiristyi,
Edevart ei enää arkaillut laskea pientä pilaa siitä suuresta Espanjan
merirosvoretkestä, ja se houkutteli Augustin puolustautumaan: Olisipa
minulla vain ollut revolveri kädessä, et olisi, hyvä mies, uskaltanut
kapinoida laivan päällikköä vastaan. Olisinkin poikennut Trondheimiin
ja ostanut revolverin, mutta se vietävän lammas sotki koko asian.
Yritin saada revolveria sekä Kristianssundista että Aalesundista, mutta
kummassakaan ei ollut.
Edevart: No sittenhän sinä minun ymmärtääkseni olet murhamies.
August vastasi ylimielisesti: Ei ole arvoni mukaista vastata sinulle,
olet samanlainen moukka kuin Teodor, et ole ollut kotinurkkia
kauempana. Tiedätkö, mitä olisi voitu tehdä? Minäpä sanon sinulle.
Espanjasta olisi voitu paikalla ostaa nopeakulkuinen klipperi ja
purjehtia sillä Tyynelle merelle, eikä maailma olisi sitten tiennyt
meistä yhtään mitään —
August ei näyttänyt saavan sitä mahtumaan toverinsa päähän, ja häneen
ilmeisestikin koski kipeästi, kun ei heidän suhteensa enää ollut yhtä
hyvä kuin ennen. Höyrylaivan pysähtyessä välillä Trondheimissa August
meni yksin maihin, hän oli miettiväinen ja masentunut. Tullessaan
laivaan takaisin hän tulikin noutamaan sieltä säkkiään: hän oli
pestautunut Riikaan matkalla olevaan parkkilaivaan.
Kun Edevartille selvisi, että tämä oli täyttä totta, se koski häneen
kipeästi, ja hän katui, että oli ajanut toverinsa moiseen epätoivon
tekoon: Älä tee niin, tule kotiin minun kanssani. On oltu niin paljon
yksissä, ethän ruvenne seuranpettäjäksi!
Riikaan vain, se on pieni matka, ei se mitään. Ja parkin nimi on
_Soleglad_, jos sinulla on minulle asiaa, osoite Norjan konsulaatti.
He lähtivät maihin kumpikin, mutta asia ei ollut enää autettavissa,
August oli uudessa laivassaan kiinni. Hän lahjoitti Edevartille
kultasormuksensa ottamatta tämän kieltelyjä kuuleviin korviinsa, sitten
hän itse otti Espanjan retken jälleen puheeksi ja pyysi, ettei Edevart
kotona hiiskuisi siitä mitään.
En koskaan kerro siitä mitään, vakuutti Edevart.
Et, ethän sinä kerrokaan, myönteli Augustkin, mutta vahvista sanasi
kädenlyönnillä!
Edevart ihmetteli: Miksen voisi sitäkin -?
Se on sitten kuin vala Raamatun päällä. Sinä et koskaan pääse siitä,
sen verran olen oppinut. Sinusta tulee kadotettu sielu...
Ero Augustista ei Edevartille ollut suinkaan pieni elämys. Hän
harkitsi asiaa: Tavallaan hän sai vapaammat kädet, mutta ei hän siitä
ollut pelkästään hyvillään. Hänen rinnalleen jäi tyhjä paikka. Näinä
kahtena vuotena, jotka hän oli elänyt Augustin kanssa, hän oli oppinut
koko joukon, käsitykset olivat avartuneet, kotinurkat eivät enää
olleet hänen koko maailmansa, paljon, paljon ihmisiä hän oli nähnyt,
laivoja, kaupunkeja, maakuntia. August oli mukava ja huomattava mies —
onnellista matkaa hänelle!
Edevart käyskenteli laivassa mieli hieman sekavien tunteiden
vallassa. Hän tunsi itsensä surumieliseksi ja yksinäiseksi, Teodor ei
tietystikään ollut semmoinen mies, jolle saattoi uskoa mitään.
Jossakin Fosenøn laiturissa Edevart lähti laivasta satamaveneeseen ja
lähti maihin.
V
Rakennukset löytyivät samasta vihannasta lahdenpohjukasta kosken
kohinasta, ja Lovise Magrete Doppen ja lapset olivat aivan ennallaan,
he seisoivat pihalla tuvan seinustalla kiltisti ja hiljaa katsellen
kuluneissa vaatteissaan. Nuori nainen hymyili epävarmaa hymyä.
Edevartilla oli niin uudet vaatteet, että silmäluomia vavahdutti,
Lovise Magrete sanoi jotakin sentapaista kuin: Mitä minä näenkään -!
Edevart laski säkkinsä maahan ja kätteli hämillään. Hyvää päivää!
Satuin vain poikkeamaan tänne!
Jonkin verran häntä rohkaisi se, että hän nyt oli hyvissä varoissa,
vaatteet ja muut tamineet uudet, muutoin hän tuskin olisikaan saanut
sanaa suustaan.
Saanko jälleen nähdä sinut, joka olit niin toimelias ja autoit
minua! sanoi vaimo reippaasti ja vapaasti, mutta punastui samalla.
Venekyydissäkö tulit? Missä jahti on? Jahti luovutettiin Bergenissä
omistajilleen. Ei, näetkös, minä tulin vain ajatelleeksi sitä
lammastasi: meiltähän jäi kielekkeelle vievä tie tukkimatta, ajattelin,
että se voi mennä sinne uudelleen. Teki mieleni kuulla, kuinka sen
laita on.
Nainen löi kahta kämmentään: Tulitko tosiaan ajatelleeksi sitä!
Saadakseen käyntinsä näyttämään vähäpätöiseltä ja merkityksettömältä
Edevart selitti, että hänen toverinsa, laivuri, oli eronnut hänestä
Trondheimissa lähteäkseen taas merille. Hän itse oli siten jäänyt
yksin, hän virkkoi hymyillen, sen vuoksi hänelle hyvin sopi tällainen
pieni poikkeus syrjään reitiltä.
No tässä maailmassa! kuiskasi vaimo ihmeissään. Niin, ei ollut
epäilystäkään siitä, että uudet vaatteet taskurahat, kello ja
kultasormus auttoivat, että ne tekivät Edevartista koko miehen. Hän
nyökkäsi lapsille sanoen: Minulla on teille vähän tuliaisia!
Lovise Magrete: Ole hyvä ja käy sisään, vaikkei täällä olekaan tämän
kummempaa!
Nuori nainen ei ollut istunut kädet ristissä näinä viikkoina. Hänellä
oli paraikaa kuteilla peite, joka oli jo pitkällä, niin, se oli oikea
taideteos, sen malli oli monenvärinen ja soma. Tällä minä henkeäni
elätän, hän sanoi, itse kehrään langat ja värjään myös. Villat on
omista lampaistani.
No kaikkia! virkkoi Edevart ymmärtämättä oikein. Henkeäsi elätät —
miten niin?
Lähetän näitä Trondheimiin, sieltä ne kulkeutuvat kaikille tahoille.
Niitä on ollut näytteilläkin ja olen saanut kunniakirjan.
Edevart huojutti päätään ihmeissään kuulemastaan. Muuta ei tarvinnut,
nainen kävi siitä lapsellisen ylpeäksi:
Onko tämä kangas sinun mielestäsi kaunista? Sano nyt, millaista se on
sinusta? Mutta olen minä kutonut monta kauniimpaakin peitettä, tämä on
pikemminkin niinkuin jokapäiväiseen käyttöön tämä.
Mistä sinä olet tuon taidon oppinut? kysyi Edevart.
Enpä tiedä. Oppinutko? Vähitellen, mistä aina mitäkin. Äiti opetti
kehräämään ja kutomaan jo pienestä pahasta.
Edevart avasi säkkinsä, ja lapset saivat lahjansa. — Katsos vain,
samat tavarat, jotka hän oli ostanut Bergenistä ja jotka hänen piti
viedä kotiin pikkusiskoilleen. Tyttö sai silkkihuivin ja poika mainion
kääntöpääveitsen ja kumpikin aivan liian suuret kengät. He eivät
muistaneet kiittääkään, ennen kuin äiti muistutti heitä siitä, niin
ihastuksissaan he olivat aarteistaan.
Sinä olet aivan liian hyvä! sanoi äiti.
Annettuaan vieraalle ruokaa ja juomaa vaimo vei tämän ulos ja näytti
pienen navetan, jossa hänellä oli lehmä ja kymmenen lammasta, näytti
kanakopin, vesitien, joka vei joelle, halkovajan ja kaikki mitä
muuta hänellä oli. Kaikki oli siistiä ja somaa. Tuvan räystään alla
oli aitta avain suulla. Emäntä avasi sen kuin ainakin oman arvonsa
tuntien ja laskien Edevartin sisään. Siellä riippui orsilla monta
valmiiksi kudottua peitettä, lisäksi siellä oli jauhoja ja muita
ruokatarpeita, pari paitaa ja yksi ainoa pyhähame, vähän villoja,
vähän voita, muutamia lampaannahkoja. — Lovise Magrete ei omasta
mielestään ollut niinkään niukoissa varoissa koska salli vieraan katsoa
kaikkea, näytteli tavaroitaan kuin toiset vanhoja perhehopeitaan.
Edevart katseli kaikkea ja näytti tosiaan olevan talon emännän kanssa
samaa mieltä siitä, että tavaroita oli paljon, ylellisyydeksi asti.
Suurenmoista! hän sanoi vain.
Onnellisia ihmisiä! Onhan sekin jotakin, ettei ole paljon mitään.
Edevart rupesi kaivamaan säkistään työvaatteitaan. Hän aikoi kiivetä
vuorelle. Lovise Magrete ehdotti — tehköön tietenkin, miten itse
tahtoo, mutta — eikö hän voisi jäädä yöksi? Tuo työ, sen polun
tukkiminen, joka vei sille vaaralliselle kallionkielekkeelle, jouti
jäädä huomiseksikin, tänään Edevartin oli paras pysyä rauhassa alallaan
ja huomennahan oli sunnuntai — tehköön vain miten itse tahtoo, mutta
päivä se oli maanantaikin —
Lovise Magrete lasketti sen kaiken yhteen menoon, varmaankin
peitelläkseen punastustaan ja hämminkiään. Kyllä, kiitoksia vain,
kyllä Edevart saattoi viipyä päivän, jos Lovise Magrete tahtoi. Hänhän
saattoi maata heinissä ladossa.
Niin. Ja hän saisi sievät peitteet sekä päälleen että alleen, monta
peitettä...
Tuo valokuva tuossa seinässä oli siis Lovise Magreten mies. August oli
sanonut, että oli hyvännäköinen mies, mutta varmaan hänellä silloin
oli mielessään joku julma ulkomaalainen esikuva, kun sanoi tuota
hyvännäköiseksi: kihara tukka, kyömynenä, hurja ilme, iso suu. Edevart
kysyi, kuinka vanha mies oli, ja hänkin sanoi sitten: Komea mies!
Kyllä, myönsi Lovise Magrete, komea mies. Tanssi paljon paremmin kuin
kukaan muu ja oli oikein ihmeen hyvä hanurinsoittaja.
Augustkin soitti kovin hyvästi hanuria, huomautti Edevart siihen.
Se minun laivurini, jonka näit, on oikea mestari! Meillä siellä
pohjoisessa kerrottiin hänen oppineen soittamaan Wittenbergin koulussa.
Niinkö? ihmetteli Lovise Magrete. Minun mieheni oli niin ketterä, että
käveli käsillään pitkät matkat. Ja näetkö tuolla vaatesalkoa? Niin
korkealle hän hyppäsi tasajalkaa. Älä? ihmetteli Edevart epäillen.
Niin on asia kuin minä sanon. Ainakin melkein niin korkealle. Se oli
hyvin hypätty.
Ja kauniisti hän lauloikin. Mutta oli liian rajuluonteinen, niin että
varmaan on sekaantunut johonkin onnettomaan juttuun — Amerikassa,
näet. Ja sitten mieltyi väkeviin, kun oli niin hauska mies, että hänet
kutsuttiin joka paikkaan, ja niin hän pääsi makuun. Käsittämätöntä,
ettei hän kirjoita. Niin, ei hän kirjoita. Mutta saattaa hyvinkin
sattua, että jonakin päivänä tulee kirje tai että hän itse tulee. Mitä
sinä luulet?
Edevart pudisti päätään vastaamatta mitään.
Hän lauloi kauniisti, jatkoi vaimo haaveillen. Hän luetteli kaikki
miehensä hyvät puolet, kaiken, mikä oli häneen itseensä tehonnut.
Kaiken kaikkiaan vaimo helli hartaasti miehensä muistoa.
Niin, mutta kun hän ei kirjoita -!
Ei kirjoita, tuumi vaimo, siinä kohden on kumma mies. Matkaan
lähtiessään hän sanoi, ettei kirjoita mitään ennen kuin on saanut
paljon kirjoitettavaa, ennen kuin on ansainnut paljon rahaa ja
parantanut tapansa. Ehkä viiden vuoden päästä, hän sanoi.
Ja sinun ja lasten piti täällä elää ja tulla toimeen saamatta häneltä
yhtään mitään?
En tiedä. Käsittihän hän, ettemme me täällä Doppenissa kuole nälkään,
kun minä osaan kutoa. Olin alkanut kutoa jo joitakin aikoja ennen kuin
hän lähti, sillä hän ei enää ansainnut mitään.
Siinä he istuivat ja juttelivat, nuoret ihmiset, ja kuka tahansa olisi
saattanut kuulla, mitä he sanoivat, siinä ei ollut mitään pahaa.
Illalla Lovise Magreten piti laittaa Edevartille vuode heinälatoon,
ja Edevart tuli tietenkin avuksi kantamaan raskaita vuodevaatteita.
Yhdessä he puuhasivat siellä heinissä, Lovise Magrete rupesi hieman
äidilliseksi ja osasi mielestään tehdä vuoteen paremmin kuin Edevart.
Toisinaan he hieman hymyilivät. Lovise Magrete ei todellakaan ollut
niitä ihmisiä, jotka kävelevät pää riipuksissa.
Hänen lähtiessään Edevart lähti saattamaan. Pojan oli vaikea erota,
niin suuren vallan oli rakkaus hänessä saanut. Hän ilmaisi sen pienin
nöyrin sanoin ja silitellen ujosti Lovise Magreten käsivartta. Se
oli rohkeasti tehty, mutta Lovise Magrete ei pannut sitä pahakseen,
pudisti vain päätään ja hymyili hieman. Poika oli nuori, sorea ja
voimakasrakenteinen, työssä karaistunut pienestä pitäen. Lovise Magrete
otti vastaan hänen hellyytensä.
Ulkona pihassa äiti kurkisti ikkunasta tupaan, nukkuivatko lapset
rauhallisesti, etteivät olleet potkineet peitettä päältään. Hän sanoi,
että nyt taas voidaan mennä tupaan istumaan, jos Edevartia halutti.
Huomenna oli sunnuntai eikä siis tarvinnut nousta varhain.
Mutta siinä kävikin selville, etteivät he voineet puhella tuvassa.
Lapset kävivät vuoteessaan levottomiksi, eivät olleet tottuneet siihen,
että pirtissä juteltiin yöllä. Tyttö avasi vihdoin silmänsä ja kysyi:
Äiti, mitä nyt? — Ei mitään. Nuku pois!
He eivät voineet istua tuvassa häiritsemässä lapsia, vaan lähtivät
jälleen heinälatoon. Mitään ei tapahtunut heidän välillään, ei mitään
muuta, paitsi että he kainosti pitivät toisiaan kädestä, nuoren miehen
kertoessa, kuinka Lovise Magrete oli täyttänyt hänen mielensä koko
Bergenin matkan ajan. Oih, se oli niin nuorta ja kömpelöä ja ujoa,
tuon tuostakin Edevart kostutti kielellään kuivia huuliaan ja katsoi
koko ajan maahan, hänen sydämensä vapisi. Hm! hän sanoi silloin
oikein voimakkaasti jäykistääkseen itseään. Se ei ehkä olisi ollut
tarpeellista. Lovise Magrete vain istui ja hymyili ja kuunteli ja oli
kai hänkin puolestaan rakastunut nuoreen mieheen, siltä ainakin näytti;
hänen lähtiessään vihdoin tämä sai häntä suudella! Niin se kävi, ei
Edevart sitä pyytänyt, mutta heidän huulensa kohtasivat toisensa.
Edevart heittäytyi vaatepäällä suulleen peitteille, ikään kuin
sulkeakseen sisäänsä suuren salaisuuden.
Tästä alkaen he istuivat aina iltaisin heinäladossa, kun eivät voineet
istua tuvassa häiritsemässä lapsia. Aina oli jotakin puhuttavaa,
eivätkä he väsyneet keksimästä uutta. Edevart kertoi, että hänen oli
ollut vaikea löytää heille. Kun hän lähti höyrylaivasta ja pääsi
maalle, ei kukaan tiennyt, missä Doppen oli. Doppen-niminen paikkako?
Ei kukaan tiennyt. — Mutta joku nuori mies sanoi: Mutta minä tunsin
miehen, jonka nimi oli Haakon Doppen. Niin, sanoi siihen toinenkin,
kyllä minäkin hänet tunsin. Se oli minun mieheni! huudahti Lovise
Magrete. Siitä näet, että kaikki tunsivat hänet, hän oli hyvä mies!
Edevart ihmetteli: Sinun miehesikö? Ei kai. Sanoivat hänen istuvan
linnassa.
Mitä — eihän se hän ole! sopersi vaimo. Trondheimissa, niin sanoivat.
Lovise Magrete pudisti kiihkeästi päätään: Ei, ei, se mahtoi olla joku
toinen.
Edevart jatkoi: Kyllä se oli hän, sain ne molemmat nuoret miehet
soutamaan minut tänne. Ei kukaan meistä osannut tietä, tämän paikan
ja laivarannan välillä on monta vihantaa lahtea, ja soudettiin hyvän
aikaa kaikki kolmisin. Mutta sitten muistin, missä silloin poikettiin
jahdista maihin hakemaan vettä, kun kuului kosken kohinaa — silloin
tunsin paikat. Sillä ei ole ainoatakaan toista niin kaunista vihantaa
lahtea kuin tämä.
Niinkö sinun mielestäsi? sanoi Lovise Magrete. Niin kyllä minustakin.
Edevart: Soisin vain, että voisin olla täällä aina.
Niin, sanoi Lovise Magrete mietteissään, niin minäkin soisin.
Näin he saattoivat istua ja rupatella iltaisin. Päivisin he kumpikin
tekivät työtään, Lovise Magrete kutoi kangasta, Edevart työskenteli
ulkona. Nuori mies oli nyt ollut täällä yli viikon ja jo aikoja sitten
tukkinut lampailta pääsyn kallionkielekkeelle. Hän oli keksinyt
muitakin hyödyllisiä tehtäviä: korjasi aitoja ja paranteli maita, nyt
viimeksi puheli sellaista, että olisi pitänyt raivata niitystä pois
muutamia kiusallisia kiviä, jotka olivat viikatteen tiellä.
Mutta sitä hän ei pystynyt tekemään, huomautti Lovise Magrete.
Edevart ei tiennyt sanoa. Ehkei hän voinut tehdä sitä yksin. Mutta
rautakanki olisi joka tapauksessa tarpeen.
Niin, kyllä heillä riitti juttua: Mistä Edevart nyt saisi rautakangen,
mistä hän saisi lainata tai ostaa kangen? Kauppiaasta, mutta sinne oli
pitkä matka, tunturin poikki. Lovise Magrete ei käynyt siellä kuin
joskus kuukausien päästä. Lähempänäkin oli pari pientä uudismökkiä,
mutta niissä tuskin oli kankea. Näin siitä juteltiin ja juteltiin.
Huomeneksella Edevart päätti yrittää tulla miten kuten toimeen,
teroitti kaksi sitkeää pihlajakankea ja alkoi vääntää kiviä. Miksei,
lähtihän kiviä sieltä täältä. Edevart täytti kuopat mullalla ja
turpeilla, ja kun kangen päähän tarvittiin enemmän painoa, makasivat
molemmat lapset — jopa kerran kovalle ottaessa Lovise Magrete itsekin
— kangen päällä painaen voimiensa takaa. Kaikkien neljän mielestä oli
oikein hauska vääntää kiviä maasta. Perhe maata raivaamassa.
Päivällisen jälkeen Edevart varustautui taas lähtemään työhön. Hän oli
saanut puuroa ja maitoa, se oli hyvää ruokaa, mutta Lovise Magrete
olisi kovin toivonut voivansa tarjota parempaa ja valitti, ettei
ollut kalaa. Edevartista tuntui oikein hyvältä, kun hän täten pääsi
osalliseksi taloushuolista, silloinhan he olivat kuin ainakin mies
ja vaimo. Lovise Magrete käski häntä menemään aittaan ja leikkaamaan
toisesta lampaanruhosta luun, särkemään sen ja tuomaan ytimen, hän
aikoi ruveta kehräämään ja rukki oli rasvattava.
Edevart meni. Hän piti varansa ja otti huomaamattaan mukaansa ison
pahvilaatikon, joka oli koko ajan ollut hänen säkissään. Laatikossa oli
lahja, jonka hän oli Bergenistä ostanut äidilleen: hieno täysivillainen
esiliina ja jonkinlainen hihaton olkavaippa, jollaiset olivat siihen
aikaan muodissa. Vaatekappaleet hän hät'hätää ripusti aitan seinälle,
leikkasi lampaanreidestä luun ja lähti jälleen ulos aitasta.
Tullessaan tupaan ydintä tuomaan hän sanoi, että hänen oli paikalla
lähdettävä kauppiaaseen. Hän oli jo kauan ajatellut sitä.
Lovise Magrete katsoi häneen: Mitä — aiotko lähteä pois?
En, en toki! Tahdon tutustua paikkoihin, lähden hakemaan rautakankea.
Eivät nämä puukanget kelpaa, taipuvat.
Lovise Magrete virkkoi kuin mieli keventyneenä: Luulin jo sinun menevän
pois.
Edevart hymyili vastatessaan: Minä jään tänne siihen asti kunnes sinä
ajat minut pois!
Lovise Magrete pudisti surumielisesti päätään ja istui hetken vaiti.
Saatan sinut oikealle tielle, hän sanoi sitten nousten kangaspuiden
äärestä. Molempiin lähimökkeihin on polku, mutta niistä alkaen tie
paranee. Mutta tänään pääset vain kauppapaikkaan, takaisin et enää
ennätä.
He seisoivat katsoen toisiinsa tuolla ylhäällä korkeudessa. Lovise
Magrete oli paljain jaloin kuten tavallisestikin, muutakin vaatetta oli
vain paita ja hame, mutta hän punoitti ja oli lämmennyt kävelystä. Hän
oli kaunis, sieraimet värähtelivät. Puku ei ollut mitenkään sopimaton,
hänellä oli tavallisesti aina noin vähän yllään, ja hän oli siihen
tyytyväinen.
Kysy samalla postitalosta, onko minulle kirjettä.
Edevart viipyi matkallaan vuorokauden. Lovise Magrete oli pessyt ja
paikannut hänen vaatteensa ja ollut kuin äiti, mutta nyt oli kulunut
vuorokausi, ja varmaan hän pian palaisi. Edevart oli ripustanut
aittaan joitakin hienoja pyhäpukimiinsa kuuluvia vaatekappaleita, eikä
tarkoitus jäänyt Lovise Magretelta älyämättä, sitä ei voinut käsittää
kuin yhdellä tavalla, ja pojan ujous liikutti häntä. Kaipasiko hän
puolestaan tätä nuorta miestä vai oliko hänen yhtä hyvä olla ilman
häntä? Lovise Magrete ei tietenkään ollut aivan päästään pyörällä,
mutta lähti kuitenkin kiipeämään polkua tunturille, aikoi ehkä mennä
vastaan, ehkä auttaa Edevartia kantamaan rautakankea. Vuorella,
korkealla hän tuli katsahtaneeksi taakseen ja näki silloin lahdella
veneen ja veneessä miehen sekä että tulija oli Edevart. Totta tosiaan
soutaja oli hän, ei ollut jaksanut kantaa raskasta rautakankea niin
pitkää matkaa. Lovise Magrete juoksi tulijaa vastaan ja tapasi hänet
rannassa. Niin aina, Edevart oli ostanut kangen, olipa ostanut
veneenkin ja kalanpyydyksiä, hän aikoi kalastaa lahdella.
No ei tässä maailmassa! ihmetteli Lovise Magrete.
Eihän tämä nyt mitään, ei sillä kannattanut kerskata. Kalastushan oli
hänen ensimmäisiä taidon alkeitaan, eikä venekään ollut uusi —
No ei tässä maailmassa, kuinka sinä hommaat ja ajattelet minun
parastani! puheli Lovise Magrete heltyneenä. Ja aittaan olet ripustanut
hienoja vaatteita, en saa sanaa suustani —
He nousivat rannasta tuvalle. Lovise Magrete auttoi Edevartia kantamaan
myttyjä ja kapineita, ruokatavaroita, lisää vaatteita, työkaluja;
lapset saivat makeisia, Lovise Magrete valkoisen kauluksen — ellei hän
halveksinut sellaista lahjaa! Edevart laski vielä kädestään pöydälle
kaksi uutta ruokalusikkaa.
Se oli hyvä, lusikoista olikin puute. Kaikki hän muistikin.
Koko talossa vallitsi nyt ilo. Edevart itse oli ehkä onnellisin
kaikista. Lovise Magrete nojautui silmänräpäykseksi häneen. Nuoren
vaimon piti vain kävellä Edevartin tuolin ohi, tuskin hän muuta kuin
painautui pojan olkapäähän kiinni, mutta läpi tämän koko ruumiin
hulvahti suloinen lämmin aalto ja hän veti raskaasti henkeään.
Edevart sai ruokaa, mutta saattoi tuskin syödä lainkaan. He joivat
kahvia pikkuleipien kera, joita Edevart oli tuonut. Mitään ei
puuttunut. Lovise Magreten avatessa kääröjä ja sulloessa ruokatavaroita
kaappiin Edevart joi varkain hänen kahvikuppinsa tyhjäksi saadakseen
painaa huulensa samaan kohtaan missä hänen huulensa olivat olleet.
Ilta kului kulumistaan, mutta levolle ei heidän ollut suotu päästä,
ennen kuin sattui kohtalokas ja merkillinen asia, voih, oikein
kohtalokas ja merkillinen asia!
Lovise Magrete muisti jotakin ja tuli sanoneeksi: Kysyitkö kirjettä?
Ka — kyllä, Edevartilla oli hänelle kirje. Oli ollut vähällä unohtua.
Heti Lovise Magreten nähdessä käsialan hänen kasvoihinsa tuli
jännittynyt ilme. Hän avasi kirjeen ja huudahti äkkiä: Se on Haakonilta!
Edevart ja lapset katsoivat häneen hänen lukiessaan. Lovise Magrete
kalpeni ja punastui vuoroin, aina välillä huudahtaen: Suuri armo — ei,
ei, ei — ah —
Onko se mieheltäsi? kysyi Edevart.
On! nainen vastasi riemuiten ja nousten paikaltaan. Nyt hän tulee,
kuuletteko, lapset, nyt isä tulee! Voitteko käsittää, isä tulee kotiin!
Edevart kostutti kielellään kuivia huuliaan ja sanoi: Mutta kirjehän on
Trondheimista, niin olin huomaavinani?
Trondheimistako? Ei... On, on — hän on tullut Trondheimiin —
Amerikasta. Kas tässä, leimassa on Trondheim. Mutta ajatteles, että hän
tulee nyt, vuotta aikaisemmin — minä tarkoitan vuotta aikaisemmin kuin
silloin lähtiessään sanoi. Oli Jumalan onni, että lähdit kauppiaaseen,
sillä hän vain käy välillä itseään vähän arkistamassa — matkan jälkeen
tietysti — sitten hän tulee. Ja vaistomaisesti nuori vaimo alkoi
siivota huonetta Ja laittaa kaikkea järjestykseen.
Edevart meni ulos. Hän käveli joelle ja istui siellä hetkisen, kuunteli
kosken kohinaa ja ajatteli ajattelemistaan. Mitä hänen piti nyt tehdä?
Mitä hän nyt rautakangella, mitä veneellä?
Niihin aikoihin, jolloin Lovise Magrete lienee saanut lapset makuulle,
hän palasi takaisin taloon. Lovise Magrete tuli heti ulos, kertoi
lukeneensa kirjeen uudelleen sekä että hänen miehensä saattoi tulla
kotiin millä hetkellä tahansa.
Entä nyt? kysyi Edevart.
Lovise Magrete ei näyttänyt aikovan lähteä hänen mukaansa heinälatoon
kuten edellisinä iltoina. Tämä oli kerta kaikkiaan kuin muuttunut,
hyvin hajamielinen ja kovin kiinni töissään. Kun Edevart lähti, ei
hän tullut jäljestä. Poika katsoi kerran taakseen, mutta meni vain
menoaan, ei tahtonut pyytää mitään. Kuin uhalla ja syvästi onnettomana
hän riisuutui ja pani maata, jottei enää tekisi mieli palata takaisin
Lovise Magreten luo.
Hetken perästä Lovise Magrete tuli ja istuutui epäröiden Edevartin
viereen. Hänen arvatenkin tuli poikaa sääli, tahtoi hyvittää tätä.
Älä pane asiaa noin pahaksesi, Lovise Magrete aloitti ja jatkoi
sitten, sanoen, mitä sanottavaa oli: asialle ei voi mitään, mutta
se kyllä ajan mukaan asettuu — lohdutti samoilla yleisillä hyvillä,
paikkansa pitävillä asioilla, jotka ehkä olivat häntä itseäänkin kerran
lohduttaneet, taivas tiesi, ehkä silloin kun mies lähti.
Edevart pysyi vaiti, synkkänä.
Asialle ei mahda mitään, jatkoi Lovise Magrete, mutta Jumala siunatkoon
sinua, ja ole itse kiitetty ja ylistetty, kun olet ollut minulle niin
hyvä!
En ymmärrä, mitä minun on tehtävä, sanoi Edevart.
Sinunko? Ohhoh, pian löydät itsellesi tytön, vastasi Lovise Magrete.
Minähän olen naimisissa enkä voi olla sinulle mitään. — Ja Lovise
Magrete näytti aikovan samassa nousta lähteäkseen.
Kuinka Edevart loukkaantuikaan! Hän joutui ihan suunniltaan. Tuo toinen
ei edes ollut epätoivoissaan, ei edes oikein vakavissaan, mikä hän
oikein oli olevinaan! Edevart kietaisi käsivartensa hänen ympärilleen
ja veti häntä puoleensa, niin, liian vähän Lovise Magrete ajatteli
häntä. Nyt hän oli liikaa; häntä oli häpeällisesti petetty, mutta hän
aikoi pitää kiinni Lovise Magretesta, niin aikoikin.
Sinulla ei ole minua kohtaan sydäntä, sanoi hän.
On toki! On toki! väitti Lovise Magrete. Mitä sanotkaan! minullako
ei sinua kohtaan sydäntä! Olen ajatellut sinua enemmän kuin — olen
ajatellut sinua paljon; olet kaunis, sinulla on tummansiniset silmät.
Mitä tahdot minun sanovan? Mutta kun asiat ovat niinkuin nyt ovat —
rakas, sinun täytyy hankkia itsellesi toinen tyttö, sillä minähän olen
naimisissa, kuten tiedät. En ymmärrä, mitä meidän pitää tehdä —
Enkö minä voi jäädä tänne? Ei, se ei kai käy päinsä.
Tännekö? kysyi Lovise Magrete pelästyen. Et mitenkään.
Entä jonnekin läheisyyteen? Kauppapaikalle?
Ei, ei, älä ajattelekaan sellaista. Mieheni saisi sen tietoonsa.
Vai niin, olet siis rakastunut häneen?
Niin olen, myönsi vaimo. Mutta en voi kylliksi kiittää sinua, kun olet
ollut niin hyvä minua kohtaan.
Hetkisen he lepäsivät siinä ääneti, sitten Edevart suuteli Lovise
Magretea. Tämä salli sen tapahtua, mutta vastasi kun Edevart yritti
hämillään ja kokemattomana jatkaa: Ei, en minä uskalla!
Nolona ja mielestään kovin kurjana Edevart kätki kasvonsa Lovise
Magreten poveen, ja he lepäsivät jälleen hetkisen äänettöminä. Edevart
kuuli rakastettunsa raskaat sydämenlyönnit ohuen paidan läpi. Äkkiä
Lovise Magrete otti hänen päänsä käsiensä väliin ja suuteli häntä,
kuiskaten suoraan hänen huuliinsa: En taida uskaltaa?
Kyllä sinä uskallat! kuiskasi Edevart vastaan.
Ja Lovise Magrete uskalsi. Uskalsi sittenkin — äidillisyyttään,
säälistä, rakkaudesta, taivas tiesi mistä syistä. Hän vihki tuon
rakkaan pojan siihen, ja siitä tuli yksi ainoa hurman ja huuman hetki.
Kaikki oli perin luontevaa, siinä ei ollut mitään teennäistä. Edevart
ei voinut saada tarpeeksi nuoresta onnestaan, eikä Lovise Magretella
ollut sydäntä kieltää häneltä mitään.
Oli aamuhämärä, kun Lovise Magrete lähti pois.
Voih, tämä teki vain pahan vieläkin pahemmaksi. Nukuttuaan pari tuntia
Edevart näki jälleen Lovise Magreten puoleensa kumartuneena vähissä
vaatteissa kuten tavallisesti. Tämä herätti hänet sanoen: Minä niin
pelkään, että hän tulee!
Antaa hänen tulla! vastasi Edevart uhmaten.
Ei, ei! Silloin sinun täytyy olla poissa.
Edevart ojensi kätensä tahtoen ottaa hänet uudelleen, mutta Lovise
Magrete vetäytyi pois. Edevart valitti, että tämä on viimeinen kerta,
hänen kun täytyy lähteä ja heidän erota —
Lovise Magreten täytyi hymyillä ja suudella poikaa hetkellisessä
hellyyden puuskassaan, mutta siitä heidän olonsa vain paheni: Herran
tähden, kuinka hullu sinä olet! kuiskasi Lovise Magrete ja antautui
uudelleen...
Oli varhainen aamu, lapset eivät olleet vielä nousseet. Edevart sai
kiireesti syödäkseen ja laittoi säkkinsä valmiiksi, nosti sitä ja
sanoi: Tänään se painaa selässä enemmän kuin sinä päivänä, jona tulin.
Mitä sinä sitä kantamaan? Ota vene!
Venekö? Etkö sinä sitten huoli siitä?
En minä uskalla, sanoi Lovise Magrete. Venettä en uskalla ottaa. Mutta
ne muut tavarat olen voinut ostaa, niin että joutaa huoleti nähdä ne
tullessaan.
Edevart: Mutta johan lapsetkin voivat kertoa minun olleen täällä.
Niin kyllä. Minä sanon, niinkuin asia onkin, että tänne tuli mies, joka
teki meillä töitä, oli minulle hyvä ja väänsi maasta kiva. Rautakangen
saat ottaa mukaasi.
Enkä ota, vastasi Edevart. Pane hänet vääntämään kiviä, nyt hänellä
ainakin on kanki!
Lovise Magrete ajatteli asiaa: Niin, niin, työmies on voinut jättää
tänne rautakangen, mutta vene on liikaa.
Niin siis Edevart oli valmis, mutta aikaili vielä. Lovise Magreten
suupielet alkoivat nytkähdellä, hän sanoi: En kai saa nähdä sinua enää
eläessäni?
En tiedä, vastasi Edevart luoden katseensa maahan. Olisitko tahtonut
minun jäävän?
Lovise Magrete kuiskasi: Olisin kaiketi...
Itku pyrki Edevartille kurkkuun hänen juostessaan säkki selässä
rantaan. Mutta hän olisi itkenyt ilosta, kun Lovise Margrete oli
vastannut noin; hänelle oli tapahtunut suuri onni. Ja hänen soutaessaan
ulos lahdelle seisoi Lovise Magrete seinustalla ja lopulta heilutti
kättään jäähyväisiksi.
<tb>
Kauppiaan nimi oli Knoff. Hänen talonsa oli suuri, päärakennus
valkoiseksi maalattu. Hänellä oli kaksi jykevää laituria. Satamassa
oli kaljaasi ja jahti, kalastaja-aluksia kumpikin, rannalla useita
rakennuksia ja työpajoja.
Knoff itse oli tarmokas ja arvonsa tunteva, paikastaan ja toimestaan
ylpeä, koko lailla turhamainen herra, ei aina ehdottoman rehellinen,
mutta siitä huolimatta sellaisessa huudossa, että oli piirin parhaita
miehiä. Mutta hän oli kovin turhamainen: puhuessaan hän sanoi vaimoaan
rouvaksi ja lapsilleen oli antanut nimeksi Romeo ja Julia. Hänellä
oli monenlaisia hommia: Hän oli maakauppias, veneenrakentaja, leipuri
ja tynnyrintekijä, mutta hänen suuri surunsa oli se, että Nordlandin
rannikon vuorolaivat pysähtyivät vanhaan tapaansa jo paljon etelämpänä
ja ajoivat hänen satamansa ohi. Sen asian sureminen ei ollut enää
pelkkää turhamaisuutta, häneltä meni paljon rahaa siihen, kun täytyi
kaikki tavarat tuoda veneellä laiva-asemalta. Jo kauan hän oli
yrittänyt saada parannusta siihen.
Edevartin kysyessä työtä hän vastasi aluksi kieltävästi ja oli nyrpeä
ja haluton. Kysyi kuitenkin, mitä hän, poika, osasi tehdä. — Edevart
arveli osaavansa monenkinlaista työtä. — Osasikohan hän sahata ja
pilkkoa puita, hoitaa hevosia, soutaa venettä, pitää konttorissa
kirjaa, olla apuna leipomossa? — Edevart vastasi hymyillen, että
johonkin näistä töistä hän kyllä kelpaisi. — Niinpä niin, sanoi Knoff,
mutta niihin minulla jo on miehet.
Edevart oli kuitenkin jo oppinut yhtä ja toista toveriltaan Augustilta,
joten hän sanoi: Tuolla satamassa näkyy olevan kaksi laivaa, molemmat
isoja aluksia, onko teillä niihin täydet miehet?
Knoff mietti hetkisen: Niin, siellä ne nyt ovat, tultuaan juuri
Trondheimista kaloja viemästä. Talvella ne lähtevät Lofooteille, mutta
syksyyn on vielä aikaa, niin että sitä et voi odottaa.
Edevart ei vastannut siihen mitään, mutta olihan nyt jo syksy, syyskuun
viimeinen päivä, ja aamulla maa oli kuurassa. Oli ihan rehellinen syksy.
Oletko tottunut olemaan merillä? kysyi Knoff. Oletko ollut ennen
laivassa?
Olihan Edevart ollut merellä ja Lofootit hän myös tunsi.
Et kai sentään ajattele, että saisit jommankumman laivoista komentoosi?
En toki, vastasi Edevart. Mutta ehkä keksitte minulle jotakin muuta.
Knoff katsoi häneen, oli vähän olevinaan; tuo suuri mies ei mielestään
tällä haavaa joutanut ajattelemaan pikkuasioita. Hän sanoi: Kaljaasissa
minulla joka tapauksessa on vanha laivurini. Oletko ollut milloinkaan
mukana kalaa ostamassa?
Olen ollut, vastasi Edevart.
Mistä sinä nyt tulet, laiva-asemalta etelästä vai...?
En, tulen Bergenistä, olen ollut viemässä kalajahtia sinne.
Edevart oli hyvännäköinen nuori mies, hänellä oli hyvät vaatteet,
kultasormus ja kello, hän miellytti turhamaista liikemiestä, eikä tämä
hylännyt häntä luotaan. Tule puhumaan minun kanssani tunnin päästä, hän
sanoi katsoen kelloaan. Minulla ei nyt ole aikaa.
Edevart laskeutui tietä rantasilloille ja heittäytyi maahan pitkäkseen
hieman siipirikkona. Hän oli viime elämystensä jäljeltä väsynyt ja
hajamielinen. Hänellä oli täksi päiväksi ollut kylliksi urakkaa siinä,
että oli tullut Doppenista ja esittänyt itsensä täällä kauppiaalle,
hän ei ollut ehtinyt ajatella mitään tarkempaan. Hänen keskustelunsa
Knoffinkin kanssa oli ollut aika harkitsematon teko.
Muistutellessaan mieleensä viime yön ihmeitä hän tuskin malttoi
pysytellä ääneti, loikoili vain kuiskaillen itsekseen. Hänessä
oli tapahtunut mullistus, hänen koko sisäinen olemuksensa väreili
ihmettelyä ja kiitollisuutta. Ihmeellistä! Hän laski kätensä
kasvoilleen ja maistoi jälleen tuon naisen hellyyttä, näki tämän
ruskeat silmäkulmat, jotka olivat suorat ja hienot kuin viivat, ja
niissä oli ilme, joka oli vieras noille muutoin yleensä harmaille
silmille. Lovise Magrete, rakas suloinen Lovise Magrete! Edevart
ei aikonut soutaa takaisin pahentamaan tuon toisen oloa, hän haki
vain täältä työtä, ei pyytänyt enempää kuin saada vain olla tämän
läheisyydessä —
<tb>
Edevart odotti tunnin, niinkuin oli käsketty, ja seisoessaan jälleen
Knoffin edessä hän tiesi, ettei ollut laiminlyönyt minuuttiakaan. Knoff
otti esiin kellonsa, katsoi sitä, nyökkäsi: Täsmälleen! Voithan jäädä
tänne, hän sanoi, voit toistaiseksi auttaa laiturilla, olemme saaneet
jauhoja. Saadaan sitten nähdä. Mikä sinun nimesi on?
Edevart Andreasson.
Knoff, joka aina pyrki olemaan kovin ylhäistä ja hienoa — Knoff oli
hienoa, Romeo oli hienoa — kirjoitti lipun nimelle Edward Andrésen ja
sanoi: Anna tämä laiturimiehelle!