Tämän köyhän kyläkunnan laita oli niin, että kaikki oli siellä
horrostilassa. Ei ollut yritteliäisyyttä, kukaan ei hommannut mitään,
ihmiset elivät kädestä kärsään. Pienissä peltotilkuissa kasvoi heinää,
perunoita ja ohraa, karja kulki kesällä laitumella, talvella se
pidettiin navetassa, tämä oli ainainen, muuttumaton elämän järjestys.
Lapset oppivat saman, mitä heidän vanhempansa taisivat, ei vähempää
eikä enempää, ja päivät kuluivat, elämä meni menojaan. Soudettuaan
talvella Lofooteilla kalassa ja korjattuaan syyspuoleen pienen
satonsa miehet olivat tehneet tehtävänsä. Muulla ajalla ei ollut
merkitystä. Mihin he olisivat voineet ryhtyä, mitä he saattoivat
tehdä? Ohhoh, he olivat niin laiskoja, pohjaltaan tyhjäntoimittajia,
vetelehtivät pirtistä pirttiin soittaen suutaan joutilaina, unisina ja
nälkiintyneinä. Kirkossa he kävivät uutisia kuulemassa.
Naapurikylissä oli joka kevät saatu pieni varma tulo siitä, että
jahdit toivat Lofooteilta lasteittain kaloja, jotka oli kuivattava
rantakallioilla. Siitä lähti kauniit killingit jauhoihin ja kahviin,
kun lapset ja aikuiset kävivät kallioilla hoitamassa kalaa ja ansaiten
vähin jokainen. Tässä kylässä ei ollut tehty mitään kuivaamispaikkojen
perkaamiseksi puhtaiksi kanervista ja turpeista, jotta ne olisivat
kelvanneet tarkoitukseensa. Se oli niin häpeällistä ja kelvotonta,
että kävi aivan yli ymmärryksen, ja August, meripoika, tuli
kerran lausuneeksi sanan tästä asiasta: entä jos lähdettäisiin ja
kiskottaisiin kallioilta ohut turvepeite pois? Lähdettäisiin joka mies,
mitä kylässä oli, niin työ olisi muutamassa päivässä suoritettu. August
lupasi lähteä itse mukaan.
Hänelle ei vastattu mitään. Ihmiset kääntyivät poispäin mutisten
keskenään ja jatkoivat entistä saamattomuuttaan. Eivät he tahtoneet
ottaa oppia Augustista! Karolus, kahdeksanhangan omistaja ja
Ane Marian aviomies, ei pitänyt asiaa mahdottomana: mitä muuta
naapuripitäjäläisetkään olivat tehneet kuin lähteneet moniaita vuosia
takaperin miehissä kalakallioille ja peranneet ne puhtaiksi? Siten
he olivat hankkineet itselleen kuivauspaikat ikuisiksi ajoiksi. —
Tänä vuonna ainakin on liian myöhäistä, vastattiin. Toinen painava
vastaväite oli se, ettei koko kylässä ollut miestä, joka olisi
ymmärtänyt kalan kuivaamista ja osannut johtaa työtä, mitäpä siis
tarvittiin kuivauspaikkojakaan. August sanoi, että hän osasi kuivata
kalaa. — Sinäkö? — Minä olen ollut New Foundlandissa, hän vastasi. —
Missähän sinä et olisi ollut! arvelivat toiset.
August ei saanut asiaa alkuun.
Kerran iltapäivällä — kauniina sunnuntai-iltapäivänä heinäkuun alussa,
miesten kävellessä ja odotellessa Olavin messun aikaa ruvetakseen
heinäntekoon — sinä iltapäivänä tapahtui jotakin: Karoluksen ladosta
kajahti äkkiä soittoa. Mitä — soittoa? Olivatko ne ulkomaalaiset
posetiivinsoittajat palanneet takaisin? Lapsia juoksi paikalle joka
taholta, he näkivät Augustin ja Edevartin istuvan ladossa ja Augustilla
oli hanuri, kullattu, värikäs ja silkkilenkkinen kapine. Jaloa soittoa
virtasi kaksinkertaisista näppäinriveistä ja kahdesta bassosta,
Augustin sormet hyppelivät kuin vimmatut. Nyt juoksivat paikalle
aikuisetkin, olivat juuri palanneet kirkosta ja olivat aikoneet
panna maata, mikä kerrankin jäi sikseen. Karolus tuli, tuli täysi
huone, kaikki katsoivat ja ihmettelivät. Sitä Augustia, minkälaisista
tarpeista se mies olikaan tehty! Kun hän lauloi ja soitti ylen
liikuttavan laulun Barcelonan piikasesta, se valtasi kaikkien mielet.
August taukosi hetkeksi ja kuivasi silmiään. Hän taitaa enemmän kuin
me! sanoi Karolus. Mistä sinä olet tuon oppinut? hän kysyi. — August ei
vastannut. Vähän ajan kuluttua hän pani hanurin koteloonsa, ja suotta
oli sitten enää pyytää häntä soittamaan.
Miehistä oli moni ennenkin kuullut hanurin soittoa sekä Lofooteilla
että Ruijan kylissä, mutta ei kukaan ollut odottanut Augustilta mitään
näin merkillistä. Täällä hän tuli nyt eläneeksi heidän parissaan vuoden
päivät eikä ollut maininnut siitä sanaakaan, hän ei siis ollut ihan
sellainen jollaiseksi häntä luultiin. Jumala tiesi, eikö lopultakin
ollut totta kaikki sekin, mitä hän oli kertonut elämästään, tosia
kaikki ne uskomattomat jutut, joita he olivat tähän saakka pitäneet
silkkana valheena. Tästä pitäen kaikki katsoivat häneen toisin silmin,
pidettiinpä häntä jossakin määrin salaperäisenäkin. Kyläläiset eivät
tosin olleet nähneet hänen intialaista avainnippuaan, eivät kylläkään,
mutta olivat nähneet hänen hanurinsa kaksinkertaiset näppäinrivit, eikä
kukaan tahtonut voida ymmärtää, kuinka häneltä riitti sormia kumpaankin
riviin. Mistä hän oli oppinut taitonsa? Ehkä jollakin tavattomalla
tavalla, ehkä itse pimeyden ruhtinaalta!
Edevart oli itsekseen ylpeä toveristaan eikä suinkaan koettanut
heikentää tämän tekemää vaikutusta. Hän meni Karoluksen luo ja sanoi:
Siinä hän nyt istui ja soitti, niinkuin te kaikki näitte. Mutta minä
olen hänestä nähnyt ja kuullut suurempiakin asioita. Nyt hän tahtoo,
että meidän tulee raivata ja puhdistaa ne kalliot.
Niin aina, sanoi Karolus.
Sinä kai tulet sitten mukaan?
Tulen.
No sitten minä sanon, että työ aloitetaan huomenna.
He puhuttelivat useaa miestä, vieläpä itsepintaista Teodoriakin. Kun
Karolus, veneenomistaja, halusi ruveta hommaan, eivät muutkaan voineet
kauempaa harata vastaan, ja kun työ saatiin viikon kuluttua valmiiksi,
kaikki olivat tyytyväisiä. Heillä oli nyt kuivauspaikat monelle
tuhannelle kalalle, kaikkia lasteja varten, mitä kohtuudella voitiin
otaksua Poldeniin kerrallaan tulevan.
August sanoi Edevartille: Nyt me molemmat saamme kesäksi hyvää ansiota,
älä ole huolissasi!
Talveksi Edevart pestautui Lofooteille, Karoluksen veneeseen ja
August lähti mukaan matkustajana. Augustin toimeksi oli annettu uuden
kuivauspaikan tarjoaminen kalastaja-aluksille sekä työn johtaminen.
Hänellä kun oli kultahampaat ja kultasormus, hän ei ollut tavallinen
kalastaja, sitä paitsi hän oli lainannut Edevartilta entisen mustan
verkanuttunsa ja näytti nyt varakkaalta mieheltä eikä hän suinkaan
ollut huono asiansa ajaja. Hänellä oli onneakin. Kun hän oli viikon
päivät soudellut kalastaja-aluksesta toiseen ja puhutellut laivureita,
hän sai käsiinsä yhden, joka oli oikea löytö, Hardangerista kotoisin
oleva talonpoikaislaivuri. Tämä omisti itse sekä laivan että lastin,
hän oli komea mies, musta täysiparta ja rinnassa kultalukolliset
hiuskäädyt. Myöhemmin hän osoittautui koko seuramieheksi ja
hurmuriksi. Tämän miehen kanssa August alkoi hieroa kauppoja, ja
laivuri kysyi häneltä kaikkea. Augustin täytyi tarkkaan selostaa sekä
omat asiansa että kuivauspaikka, ja lorun loppuna oli sopimuskirja
ja allekirjoitukset. Hardangerilaisella oli mukanaan suuret määrät
rinkeleitä, viinatynnyri ja kajuutassa kokonainen laitio täynnä
pähkinöitä. Kaikki tämä hyvyys oli kallioilla työtä tekeviä varten.
Laivurin nimi oli Skaaro ja hänen jahtinsa _Lokki_.
August viipyi hardangerilaisen aluksessa koko talven ja oli laivurille
avullisena kalanostossa ja muissa töissä, mitä milloinkin sattui
olemaan, esimerkiksi tarpeen tullen kalanperkaajan sijaisena, sillä
August pystyi siihenkin. Sanottavaa palkkaa hän ei tosin saanut, mutta
aina sentään ruoan ja asunnon, eikä August näyttänyt niin köyhältä,
että hänen olisi tarvinnut vaatia killinkejä jokaisesta työstä, minkä
teki, hän oli pikemminkin kuin vieras, joka oli tullut kyläilemään.
Valoisina kesäiltoina hän istui pelaamassa korttia laivuri Skaaron
kanssa voittaen ja menettäen pähkinöitä, saattoi ottaa ryypynkin seuran
vuoksi, mutta ei koskaan suostunut ottamaan sen enempää. Siis vakava ja
sopiva kalliokalankuivaaja, hänessä ei näyttänyt olevan mitään vikaa.
Jutellessaan kokemuksistaan vieraissa maissa hän miedonsi mehevimpiä
juttujaan, ja laivuri, joka ei tuntenut muuta kuin Hardangerin,
Bergenin ja Lofootit, kuunteli halukkaasti. Jonkin aikaa kesärajan
[kesäraja, Sumarmaa, on huhtikuun 14. p. Siitä kalastajat laskevat
kesävuosipuoliskon alkavan] jälkeen Lofootien-kalastus päättyi ja
_Lokki_ oli ottanut lastia viimeistä jalkaa myöten. Edevart tuli
alukseen luotsatakseen sen Länsivuonon poikki; siitä hänellä ei tosin
ollut luvassa sanottavaa palkkaa, mutta hän sai runsaasti ruokaa.
Ihanana kevätyönä auringon paistaessa ja hiljaisen myötäisen vetäessä
_Lokki_ ui Poldeniin ja sen kiinnitysköysi vietiin maalle. Yltympäri
seisoi mäkirinteillä ihmisiä katselemassa uhkeaa näkyä.
<tb>
Kalanpesu alkoi ryypyn ja rinkelin tarjonnalla koko joukolle.
August kierteli pullo kädessä ja Edevart jakeli rinkeleitä. Pesusta
maksettiin sangen hyvä palkka, se kun oli raskasta ja likaista työtä,
niin ja niin paljon 120 kalalta, "isolta sadalta". Miehet nostivat
kalat lastiruumasta, ne ladottiin veneisiin ja soudettiin rantaan;
siellä seisoi miehiä ja muutamia naisiakin vedessä polviaan myöten
pesemässä kaloja, joista oli poistettava kaikki hyytynyt veri ja musta
mahakalvo ja saatava valkoista tavaraa. Pestyt kalat kannettiin pois
kahden miehen paareilla ja jaettiin tasaisesti kallioille. August
johti Edevart rinnallaan koko hommaa _Lokin_ kannelta käsin. Sieltä
he näkivät kaikki, huusivat silloin tällöin, viittoilivat ja antoivat
ohjeita veneille. Karolus ansaitsi nyt kahdeksanhangallaan kosolti
rahaa, isolla veneellään hän toi maihin ison sadan kerrallaan. Laivuri
Skaaro kävi usein maissa katsellen kuivauspaikkoja ja laskien leikkiä
kaloja pesevien naisten kanssa. Hänen leikinlaskunsa herätti yleistä
mielihyvää.
Muutaman päivän kuluttua koko lasti oli pesty, ja _Lokki_ huosittiin
ja huuhdottiin hohtavan puhtaaksi. Kalat lojuivat nyt pitkin kallioita
pienissä kasoissa odottaen vain viimeisenkin lumiläikän häviämistä. Ja
sitten kuivaaminen alkoi.
Joka aamu miehet saivat aluksi ryypyn, lapset ja naiset rinkelin ja
kourallisen pähkinöitä, mutta eivät ryyppyä. Mutta viina oli mietoa,
se ei jättänyt suuhun väkevää makua, ryyppy oli vain merkiksi hyvästä
suhteesta, ja se oli tapana antaa kaikilla kuivauspaikoilla. Edevart
sai pienokaisten joukosta monta ystävää pistämällä heidän kouraansa
salavihkaa ylimääräisen rinkelin tai muutaman pähkinän, sitten he
ryhtyivät työhön iloisesti ja reippaasti eivätkä väittäneet vastaan.
Kun kalat oli saatu hajalle, pidettiin päivällisaika ja tunnin lepo,
sitten kalat käännettiin ja niiden annettiin maata selkä ylöspäin
muutaman tunnin ajan, minkä jälkeen ne taas illalla koottiin kasoihin.
Kuivauspaikoilla vilisi väkeä.
Kaikki kävi nyt säännöllistä menoaan, ainoina keskeytyksinä juhlapäivät
ja silloin tällöin jokin sadepäivä, jolloin kala sai olla kasoissa eikä
siihen koskettukaan. Laivuri Skaaro oli jo Lofooteilta palauttanut
tarpeettomina kotiin sinne etelästä tuomansa miehet, kalankaitsijan
ja tämän apulaisen, koska nämä olisivat jääneet työttömiksi koko
pitkäksi kesäksi. Skaaro itse alkoi matkustella ja käydä vieraissa
muilla läheisillä kuivauspaikoilla olevien laivurien luona, ja
August ja Edevart olivat kahden hänen aluksessaan. Mutta he olivat
luotettavia miehiä eivätkä menettäneet päiviään toimettomuudessa.
Augustin laittaessa ruoan ja valvoessa kalankuivausta Edevart maalasi
jahdin ja kaapi ja öljysi maston ja kokkakoristeen. Kun sateen uhatessa
jokin kalaerä oli kiireesti koottava, he lähtivät molemmat maihin ja
raatoivat kuin miehet. Palatessaan pikimmältään alukseensa laivuri
ei tavannut ketään toimettomana. Hän oli yhä tyytyväisempi molempiin
nordlandilaisiinsa; siihen vaikutti kyllä sekin, että August oli
lahjoittanut hänelle kultasormuksen. Hardangerilaisen mielestä tämä
oli ylenpalttinen lahja, mutta August, joka oli hyvänluontoinen ja
runsaskätinen meripoika, ei pitänyt sitä minään. Laivuri Skaaro kehui
kuivaajaansa kaikissa naapurikylissä tehden hänet sitten kuuluisaksi
ympäristössäkin.
Kerran iltapäivällä laivuri palasi kotiin vieraalta kuivauspaikalta
iloisena, mieli kevyenä ja elämäänsä tyytyväisenä. Hän aikoi panna
toimeen kutsut parille ystävälleen, laivassa syötäisiin ja maalla
tanssittaisiin, Augustia pyydettiin hankkimaan pelimanni. August
nyökkäsi hieman hymähtäen. Hänen piti vielä varata suurin lato ja
hankkia tanssitettavia. August nyökkäsi taas. Entä ruokaa, tuoretta
lihaa, kun merilinnut oli rauhoitettu ja metsästys kielletty? August
osoitti karjaa, joka kävi laitumella ylhäällä viidakossa ja sanoi:
Tuolla on varaa valita!
Pohjan puolen taloissa ei pidetty vakinaisia paimenia, ja usein niiden
karjat kävivät syömässä kuivauspaikan lähistöllä. Lampaat olivat
nyt hyvässä lihassa, ja laivuri Skaaro sanoi nuorelle Ane Maria
vaimolle, että hän haluaa ostaa pässin tuoreeksi lihaksi, hän kun
odottaa vieraita. Ane Maria lupasi puhua Karoluksen kanssa. Seuraavana
päivänä hänellä oli tullessaan Karoluksen lupa, ja laivuri pyysi häntä
saattamaan itsensä laitumelle ja näyttämään siellä teuraseläimen. He
lähtevätkin, mutta Ane Maria viipyi poissa vain vähän aikaa, palasi
takaisin yksin, kiihtyneenä ja hengästyneenä ja ryhtyi taas kaloja
hoitelemaan. Toiset naiset ja tytöt virnistelivät keskenään, asia
näytti huvittavan heitä. Etkö sinä löytänytkään lampaita? he kyselivät.
Minne sinä laivurin kadotit? Eihän se vain ahdistellut sinua? — Ane
Maria ei vastannut. — Laivuri Skaaro tuli laitumelta vähän myöhemmin
ja meni heti laivaansa. Alkoi sitten hautoa toista silmäänsä kylmällä
vedellä.
Augustin täytyi siis pässi ostaa ja olla jälleen välittäjänä. Se ei
hänestä tuntunut vähääkään vaikealta, sekä Karolus että Ane Maria
olivat kuin ei mitään olisi tapahtunut ja myivät hänelle pässin heti
ensi sanasta; Karolus lainasi latonsakin tanssihuoneeksi.
Siitä tuli hauskat pidot, mieliala oli korkealla, tarjottiin viinaa ja
rinkeleitä, mutta niille, joita halutti, annettiin kauppiaasta tuotua
viiniä. Muualta tulleita vieraita oli kaksi nuorempaa laivuria, naisina
kylän nuoria vaimoja ja tyttöjä ja pelimannina itse August hanureineen.
Oli suuri ja harvinainen tapaus, että August suostui soittamaan
niin ihmeellisesti kaksinkertaisilla näppäinriveillä ja molemmilla
bassoilla, siitä tuli soittoa, jota ei olisi hävennyt häissäkään,
eivätkä laivuritkaan sanoneet kuulleensa sen vertaista.
Kaikkiko siis sujui erinomaisesti? Kyllä muuten, paitsi ettei Edevartin
ollut hyvä olla. Ei ollut hyvä, sillä olihan täällä Ragnakin, pikku
Ragna, josta oli tullut iso ja kaikin puolin sievä impi. Niin,
hänkin oli siellä, ja laivurit oikein kilpailivat siitä, kuka saisi
hänen kanssaan tanssia. Eikä Karoluskaan, aviomies, ollut kovin
hyvillään, kun hänen täytyi nähdä Ane Marian tanssivan tanssimistaan,
loppumattomiin laivuri Skaaron kanssa istumatta ainoaakaan tanssia.
Minkä sille mahtoi! Vaimo oli nuori ja terve, oli mielellään täällä ja
mielellään näki, että häntä haluttiin niinkuin siihenkin aikaan, kun
hän vielä oli naimatonna, ja ehkä hänen mielestään hardangerilainen oli
tanssissa oiva heittäjäkin, väkevä kuin karhu häntä kohottamaan. Ja
eikö silläkin ollut merkitystä, että sama hardangerilainen kumarsi ja
kiitti joka tanssin jälkeen, siihen Ane Maria oli tottumaton, sellaista
hän ei ollut kokenut edes morsiamena!
Eikö lähdetä ulos vilvoittelemaan? kysyi laivuri Skaaro. — Ei, vastasi
Ane Maria, ei hän tainnut lähteä. — Minulla on pieni viinipullo
taskussa, sanoi laivuri. — En minä välitä siitä, vastasi Ane Maria.
Laivuri siis lähti yksin ja seisoi seinustalla. Siihen tuli myös
Olga, jolla oli helmivyö. Olga oli oikeastaan naapuripitäjästä,
mutta oli tullut tänne kauppiaan palvelijattareksi. Hän oli pieni,
ruskeasilmäinen tyttö, tanssissa notkea kuin virpi, vaikkei oikeastaan
sievä. Mitäpä siitä? Hänen nenänsä oli liian pysty, mutta mitäpä siitä!
Laivuri Skaaro jäi seisomaan ja hetkiseksi juttelemaan tytön kanssa,
tarjosi tälle viiniä taskupullostaan, katseli hänen helmivyötään ja
hypisteli sitä eikä koskaan ollut nähnyt mitään somempaa.
Ane Maria istui sisällä tanssin ajan ja vilkuili yhtenään oviaukkoa
kohti. Lopulta hän alkoi tanssia miehensä kanssa, mutta se ei ollut
sama asia, tämä tallasi varpaille, ei kumartanut eikä kiittänyt,
vaimolla oli monta muistutusta häntä vastaan. Kuinka kylmät hänen
kätensä olivat, vaikka oli lämmin kesäyö, kuinka kosteilta ne
tuntuivat, johtuen luultavasti siitä, että mies oli saanut monta
ryyppyä. Karoluksen henkikin oli silkkaa viinaa eikä hän edes
sekoittanut sen hajua pureskelemalla paahdettua kahvia, kuten
hardangerilainen oli tehnyt.
Laivuri Skaaro tuli sisään Olgan kanssa, jolla oli helmivyö. He
tanssivat nyt yhtämittaa, eivät lähteneet lattialta pois, jäivät
vähääkään arastelematta keskelle lattiaa odottamaan seuraavaa tanssia,
Skaaro oli aivan hullaantunut ja innoissaan, parhaillaan tanssiessaan
hän ylimielisyydessään huusi soittoniekalta lisää: Älä kesken heitä!
hän huusi, venytä kaksinkertaiseksi!
Oih! kerrankin oikein kunnolla hauskaa!
Mutta nyt pelimannin täytyy levähtää, hänen oikea peukalonsa oli käynyt
valkoiseksi ja turtunut ahtaassa silkkilenkissä, vieraat laivurit
ottivat kumpikin taskustaan talarin setelin ja antoivat palkaksi
soitosta. Sanoivat, ettei se suinkaan ollut liikaa ja etteivät he
olleet koskaan kuulleet moista soittoa. Hekin tahtoivat tietää, missä
hän oli oppinut, mutta tähän August ei nytkään vastannut. Tanssitauon
aikana laivurit sytyttivät piippunsa ja puhelivat naisten kanssa,
Edevart kierteli miehestä mieheen tarjoillen ryyppyjä.
Miten ollakaan — yhtäkkiä alkoi tuntua savun hajua. Puolihämärässä
ladossa, johon vain oviaukosta pääsi valoa, ei tosin näkynyt tulta,
mutta savun katku yltyi. Kaikki haistelivat ja katselivat ympärilleen,
laivurit peittivät piippunsa koko kourallaan ja päästivät ne sammumaan.
Äkkiä kohosi ilmaan tulenlieska vasemmanpuoleiselta heinäparvelta.
Vettä! alettiin huutaa, vettä! Naiset kirkuivat, Karolus naapuriensa
kanssa juoksi ulos ja asuinrakennuksiin hakemaan vesiastioita, siinä
syntyi suuri hämminki. Edevart säntäsi rantaan noutamaan _Lokista_
sankoja. Laivuri Skaaro oli juuri aikonut lähteä ulos Olgan kanssa, kun
huomasi tulen; hän kääntyi takaisin, tempasi äkkiä takin yltään, heitti
sen tulen päälle ja tallasi sitä jaloillaan. Se oli reippaasti ja
älykkäästi tehty; hän sai liekit tukahutetuksi, takki kärventyi mutta
siitä hän ei välittänyt vähääkään, semmoinen mies hän oli, sankari!
Upeasti hänen sinipunervaruutuinen paitansa loisti heinäparvelta,
kupeella riippui puukko kirkkaassa uushopeisessa tupessa. Ane Maria ei
malttanut siirtää hänestä silmiään ja sanoi kuin itsekseen: Tärvelee
hienon takkinsa.
Kun astiat ja vesi saapuivat, ei enää ollut muuta tehtävää kuin
jälkisammutusta ja haikuavan heinän kastelemista kauttaaltaan. Mutta
Karolus pelkäsi ja oli levoton vielä kauan aikaa, suurin osa vuoden
heinäsadosta oli tämän katon alla, sen menetys olisi ollut miehen
toimeentulon perustuksia järkyttävä vahinko. — Minä maksan heinät,
jotka nyt menetät! sanoi laivuri Skaaro todistajien kuullen. Niin reilu
mies hän oli. Ja Karolus tarttui silloin hänen käteensä ja kiitti häntä
siitä, mitä hän oli tehnyt, ja samoin Ane Maria tarttui hänen käteensä
ja harjasi luudalla heinät ja tuhkan hänen takistaan. Skaaro sanoi:
Ei, älkää kiittäkö minua, mehän juuri sytytimme piippumme ja sytytimme
palon, kuka sitten lieneekään meistä ollut! — Hän vilkaisi molempiin
vieraisiinsa, nämä olivat poissa, olivat lähteneet ulos ja piiloutuneet
hämmingin ja sammutuksen ajaksi. Paria tytöistäkin kaivattiin, mutta
Olga istui paikallaan.
Edevart juosta töytyytti rannasta, täysi vesisanko kummassakin kädessä.
Huomatessaan tulleensa liian myöhään hän loi kaikkiin ympärillä
olijoihin nopean katseen, laski sangot kädestään ja lähti taas ulos.
Hän lähti hiipimään ohrapellon piennarta viidakkoon, tuntui ikään
kuin epäilevän jotakin. Edestäpäin kuului juttelua ja kuiskailua,
suuri sananjalkapehko heilui levottomasti ja hän hiipi varpaillaan
lähemmäksi. Totta tosiaan toinen vieraista laivureista oli parhaassa
suutelemisen touhussa, oli ehkä jo suudellut tyttöä monta kertaa.
Kylmä väristys puistatti Edevartin koko ruumista, hän alkoi kuin
vimmattu takoa itseään rintaan. Ragna huomasi hänet ensiksi ja päästi
pienen huudahduksen, laivuri laski tytön irti ja antoi tämän nousta
seisoalleen.
Tästä olisi oitis voinut olla vakavat seuraukset, mutta laivuri tunsi
Edevartin _Lokin_ uskotuksi mieheksi eikä niin ollen haastanut riitaa
hänen kanssaan. Tietenkin hän oli sekä nolo että harmissaan, kun häntä
oli häiritty kesken leikin ja hänen hymynsä oli väkinäistä, mutta
hän otti sentään puolikkaan taskustaan ja sanoi Edevartille: Tule,
kaveri, ja ota täräys sinäkin! Edevart kyräili kiukkuisesti, pelkäsi
näin suurta ystävällisyyttä. Laivuri kaatoi Ragnalle ja tämä maistoi
sievästi huulillaan ja kiitti. — Onko se sinun sulhasesi tuo tuossa?
kysyi laivuri. — Ei minun tietääkseni, vastasi tyttö. — Mitä hän sitten
täällä tekee? — Mistäpä minä tiedän. —
Edevart kuuli kaiken. Hän ei suinkaan ollut niitä miehiä, jotka
perääntyvät, vaan astui kohti. Ragna meni väliin ja kysyi: Mitä sinä
aiot? — Laivuri erehtyi nyt siinä, että rupesi ylimieliseksi ja sanoi
halveksien: Antaa pojan vain seisoa siinä ja takoa rintaansa! Samalla
hän yritti tarttua Ragnan käteen kiinni ja lähteä tytön kanssa pois.
Ensi isku, joka nyt sattui häneen, lennätti miehen yhdessä sykkyrässä
taaksepäin sananjalkain sekaan. Edevart taisi auttaa jaloillaan, hän
kamppasi, sen tempun hän taisi jo kouluajoiltaan. Ragna päästi huudon,
mutta vaikeni heti samassa, hänen huomionsa oli kiintynyt laivurin
ulkomuotoon, joka oli merkillisesti muuttunut. Mies oli koko illan
tanssinut hattu päässä, mutta hänen kaatuessaan hattu oli pudonnut ja
nyt näkyi, että mies oli jokseenkin kalju, koko takaraivo hohtavan
kiiltävä ja paljas. Ragna oli purskahtaa nauruun, tyttöletukalla ei
ollut sen enempää järkeä. Laivuri nousi, painoi hatun lujasti päähänsä
ja varustautui iskemään. Seuraava vaihe oli, että Edevart vuorostaan
lennähti selälleen pensaikkoon ja laivuri haukkui kiukuissaan häntä
hävyttömäksi kakaraksi. Tähän ei asia päättynyt, Edevart oli samassa
taas pystyssä, hänen kasvonsa olivat kalpeat, hän löi nyrkkinsä yhteen
ja ponnahti korkealle, laivuri puhisi: Kelvoton kakara, senkin kelvoton
kakara! Sitten he jälleen iskivät yhteen. Ragna huusi nyt täydellä
todella ja juoksi tiehensä.
Mitä ihmettä — mitä tämä on! huusivat ihmiset juosten hätään.
Tappelijat kierivät nyt maassa, vuoroin kumpikin päälläpäin, kumpikin
näytti väsyvän ja kumpikin vuoti verta. Ihmiset erottivat heidät,
löivät asian leikiksi ja hymyilivät: se kai oli paljasta ilvettä,
painiskelua, voimainkoetusta. Kas vain tuota Edevartia kun ei
hellittänyt!
Ei totisesti, Edevart ei hellittänyt, hän tosin oli vain nuorukainen ja
köyhä raukka, mutta hänellä oli sisua. —
Alkoi olla jo aamupuoli, tanssi oli päättynyt, ahkerimmatkin tanssijat
jo lähteneet pois, Skaarokin, samoin Olga, jolla oli helmivyö, Kleivan
Josefina ja Beret. Paikalle ilmestyi metsästä ja poluilta yksitellen,
puoleksi hiipien, ihmeellisellä tavalla hajaantuneita pareja, jotka
lähtiessään olivat tiukasti halailleet, mutta eivät palanneetkaan
yhdessä. August oli pistänyt pelinsä laatikkoon, mutta otti sen jälleen
ulos repäistäkseen siitä suuren marssin, kun laivurit hyvästelivät ja
lähtivät rantaan. Augustin ja Edevartin oli maattava tämä yö maissa
antaakseen laivassa tilaa vieraille laivureille. He menivät Karoluksen
latoon nukkumaan, mutta heräsivät kuitenkin jo parin tunnin kuluttua,
kun työn oli määrä jälleen alkaa kallioilla. Unet vain olivat jääneet
vähälle, muuten kaikki oli niin kuin olla pitikin.
Oli toisia, joilta puuttui enemmän, puuttui sekä tyydytystä että
rauhaa ja lepoa. Ane Maria oli pahalla päällä, häntä vaivasi sanomaton
mustasukkaisuus, hän ei millään voimalla tahtonut saada mielestään
Olgaa, jolla oli helmivyö. Mitä senkin letukan tarvitsi tulla tänne
tanssimaan, kuka hänelle oli lähettänyt sanan etäiseen kylään ja mitä
laivuri Skaaro näki tuossa hupsussa heilakassa? Pari vuotta tyttö oli
nyt palvellut kauppiaassa eikä kuitenkaan ollut saanut miestä. Ane
Maria oli pakahtua mustasukkaisuudesta Olgaa kohtaan.
Karolus sen sijaan oli kaikkeen tyytyväinen. Hänen heinänsä olivat
pelastuneet ja hän oli vielä saanut laivuri Skaarolta talarin ladon
vuokraa. Sitä paitsi hän oli ikään kuin saanut vaimonsa takaisin, oli
tanssinut tämän kanssa, pitänyt hauskaa ja ollut kuin vastanainut.
— Tämän piipun minä löysin heinistä, hän sanoi näyttäen piippua. —
Heinistäkö, kuinka? kysyi Ane Maria. — Silloin kun sammutettiin tulta.
— Se on Skaaron piippu, sanoi vaimo. — Niin taitaa olla, vastasi mies,
unohdin antaa sen hänelle. —
Karolus oli kaikkeen sangen tyytyväinen, hän oli vielä löytänyt tämän
piipunkin ja tukki siihen paikalla tupakkaa ja alkoi poltella. Se on
merenvahaa, sen tiedän! hän toimitti kuin ainakin asiantuntija, ikään
kuin saadakseen Ane Marian siihen käsitykseen, että hän tiesi paljon. —
Kaikki alkoi taas sujua vanhaa latuaan, laivurivieraat lähtivät
Poldenista, August ja Edevart muuttivat takaisin _Lokkiin_ ja
kalankuivausta jatkettiin. Kala alkoi vähitellen olla kuivaa, oli jo
tuotu tuohta kalakasojen peitteeksi siltä varalta että viimeisinä
päivinä sataisi. Laivuri Skaaro oli saanut rahaakin, kerrassaan
kaksituhatta talaria kallioiden vuokraksi ja työväelle palkoiksi.
Laivuri liikkui rahat lompakossa ja povitasku pullollaan. Mutta kukaan
ei käsittänyt, mitä hän teki niin paljolla rahalla, varmaan se oli
paljasta ylvästelyä.
August sanoi Edevartille: Kaikkialla maailman kulmilla ei mies voisi
kävellä kaksituhatta talaria taskussaan joutumatta murhatuksi.
Edevart: Hyi kuinka maailmassa eletään pahasti!
August: En tiedä, mitä siitä sanoisin. Monesti oli hyvää ansiota.
Kerrankin sain viisikolmatta dollaria siitä hyvästä, että kauniisti
pidin vain suuni kiinni.
Nyt laskettelet omiasi!
Se oli kerran tappelussa; eikä siellä koskaan nähnyt tappelua ettei
paikalle olisi jäänyt ruumiita. Kun mies oli tapettu, ottivat häneltä
kellon ja rahat.
Ja siitäkö sait viisikolmatta dollaria?
Niin, mutta en ilmaiseksi, sillä olinhan seisonut siinä näkemässä.
Olivat reiluja miehiä, sanoivat minulle: "Joko lyödään kuoliaaksi
sinutkin, taikka pidät kauniisti suusi kiinni." — "Minä pidän suuni
kiinni." Silloin he tarjosivat minulle kelloa, tapetun miehen kelloa,
paksua, kultakuorista. Mutta sitä minä en uskaltanut ottaa, sillä siitä
minut olisi voitu saada kiinni. "Antakaa minulle ennemmin viisikymmentä
dollaria", pyysin. He antoivat viisikolmatta ja lupasivat antaa loput
toiste. Mutta en ole koskaan saanut lisää. Ei sen puolesta; jos joskus
tapaan heidät, maksavat he kyllä minulle, olivat reiluja miehiä.
Edevart pudisteli miettiväisen näköisenä päätään ja sanoi:
Sikamaistahan ihmisten murhaaminen on!
Siltä näyttää sinusta ja minusta, vastasi August, mutta tilaisuudesta
riippuu niin paljon. Niinkuin nyt esimerkiksi minä, minä en koskaan
ajattele semmoisia, en kaipaa niitä, minun ei tarvitse muuta kuin
lähteä Intiaan saadakseni yllin kyllin kaikkea, mitä ihminen voi
sanoilla mainita.
<tb>
Tuli sitten se päivä, jona kala oli valmiina lastattavaksi,
päivänpaisteinen, kirkuvien lokkien ja kiireen päivä. Suurilla ja
pienillä veneillä soudettiin kaloja jahtiin, Karoluskin oli mukana
kahdeksanhankoineen ja ansaitsi paljon rahaa. Laivuri Skaarolla
oli ollut hyvä kesä, hän oli ainakin kaksi viikkoa edellä muiden
kuivauspaikkain laivureista ja saattoi viedä Bergeniin oivallista,
täysipitoista tavaraa.
Latojat seisoivat _Lokin_ kannella ja odottivat ensimmäisiä kaloja.
Latojat olivat aina naisia, he menivät ruumaan ja latoivat kalat
kauniisti kerroksiin. Kaikilla kuivauspaikoilla valittiin latojiksi
aina sievimmät ja näppärimmät ja heille maksettiin erikoisen hyvä
palkka. Oli tavallaan kunnia joutua valituksi kalaa latomaan, mutta
naapurikylistä kuului semmoisia puheita, ettei se ollut aivan
vaaratonta, sillä kajuutassa tarjottiin ruokaa ja juotavaa ja toisinaan
hullumpaakin.
Ane Maria ei ollut latojien joukossa, mutta Beret oli, Kleivan Josefine
niinikään ja sitten Ragna ja toinen tyttö, joiden piti olla apulaisina
ja täyttää mihin jäi koloja. Ane Maria ei ollut siellä eikä häntä edes
ollut pyydettykään. Kallioilla naiset kysyivät, eikö hänkin lähtenyt
laivaan ja eikö hän kuulunut latojiin? Hän vastasi: Luuletteko minun
lähtevän laivaan latomaan? Siihen pidän itseäni liian hyvänä! — Mutta
siitä huolimatta hänen mieltään kaiveli kovasti ja hänen puheensa
olivat sen mukaan katkeria: Menköön vain Kleivan Josefine, hänhän oli
nuori leski ja saattoi tehdä itsellään, mitä tahtoi, mutta Beretillä
oli täällä veneissä mies ja kotona kaksivuotias lapsi, mitä hänen
tarvitsi lähteä latomaan!
— Onhan siitä hyvä palkka, vastasivat naiset. — Ane Maria tirskahti
pilkallisesti: Niin, saakoon vain hyvää palkkaa joka tavalla! —
Lastausta kesti monta päivää. Ensimmäisenä päivänä tuli laivuri Skaaro
iltapäivällä lastiruumaan ja sanoi Josefinelle: Mikä sinua vaivaa,
näytät niin alakuloiselta?
— Tämä paha haju, vastasi tämä. — Laivuri sanoi: Pane vähäksi aikaa
maata, niin se helpottaa. — Josefine hieman vastusteli, mutta laivuri
vei hänet mukanaan kajuuttaan ja käski käymään levolle. Jonkin ajan
kuluttua hän toipui, mutta pyysi sitten, ettei hänen enää tarvitsisi
lähteä latomaan, hän kun oli varma siitä, että Beret ja Ragna tahtoivat
päästä hänen tilalleen. Hänet vietiin maihin, kallioilla hän sanoi
kaikille suoraan, ettei hän kestä ruuman hajua. — Kuka latoo sinun
sijastasi? kysyi Ane Maria. — Varmaankin Skaaro aikoo tulla toimeen
Beretillä ja Ragnalla, vastasi Josefine. — Tämä vastaus sai Ane Marian
miettiväiseksi.
Yöllä mahtoi Ane Mariassa herätä suuri rehellisyyden ja oikeuden
puuska. Hän etsi käsiinsä Skaaron piipun, jonka Karolus oli kätkenyt
pöytälaatikkoon, ja aamulla hän otti sen mukaansa kalliolle. Hän
lainasi pienen veneen, jolla August aina souti kallioille, ja lähti
itse laivaan.
Laivuri Skaaro tunsi paikalla piippunsa ja kiitti Ane Mariaa ja tarjosi
ryyppyä. — Se kai on vain merenvahaa? tiedusteli Ane Maria piipusta.
— Ei, ei, se on ulkomaan puuta, jota sanotaan viinipuunjuureksi,
vastasi laivuri. He juttelivat vähän enemmänkin, Ane Maria loi
katseen laivaruumaan ja kysyi: Onko tuolla alhaalla jo kylliksi
monta? — Ei ole, vastasi laivuri, mutta minkäs teet! Et suinkaan sinä
tahdo mennä sinne? — Ei minua ole pyydettykään. — Skaaro: Luulin
sitä turhaksi vaivaksi. Mutta mitä sanot nyt, onko se turhaa? — On!
vastasi Ane Maria. Laivuri Skaaro koetti yhä hartaammin pyytää Ane
Mariaa lähtemään Josefinen tilalle. Hänen oli vaikea tulla toimeen,
ja nyt alkoi Ragnakin hokea, että hänen täytyi saada levätä. — Ane
Maria näytti horjuvan: Jos ehkä teitä auttaakseni, sanoi hän. Mutta
odotti arvatenkin, että laivuri pyytelisi enemmän ja kielsi sen vuoksi
uudelleen. Mutta nyt laivuri Skaaro harmistui, kääntyi pois ja sanoi:
Sinä aina aikailet ja aikailet! —
Kas vain, ei pyydellyt enää, rahtustakaan enempää, ei, vaan meni
tiehensä, painui kajuuttaan. Ane Maria meni veneeseen ja souti takaisin
maihin. Hän oli vähällä purskahtaa itkuun ja pakahtua kiukusta. Tämän
hän vielä maksaa laivuri Skaarolle! Entä jos hän kertoisi Karolukselle,
että laivuri sinä iltana ahdisteli häntä viidakossa? Karolus ei
heittäisi asiaa sikseen, siitä ei pelkoa! Samalla laivuri oli siellä
viidakossa pyytänyt häntä poimimaan vadillisen herkkuisia muuraimia,
joita siellä kasvoi, ja tuomaan ne laivaan, ja Ane Maria olikin hyvän
hyvyyttään luvannut vastaten: Kyllä, mutta odottakaa, kunnes ovat vähän
kypsempiä! Kyllä hän sille miehelle muuraimia -!
Kallioilla hän suoraan sanoi katuvansa, kun oli antanut Skaarolle
piipun takaisin. Olisi tuo tullut toimeen ilmankin! — Mitä hän nyt taas
on sinulle tehnyt? kysyivät toiset. — Tehnytkö? Eikö hän muka pyytänyt
minua ruumaan, kerjäämällä kerjäsi! Mutta minua ei haluta ruveta
hänelle kalaa latomaan, en ole sitä lajia ihmisiä!
Mutta kerran iltapäivällä, nuori Ragna toden totta nousi pois
lastiruumasta ja ilmoitti, ettei hän enää kestä kalan hajua. Katsos
tuota pikku vesaa, ajatteli Beret, pitää itseään jo kyllin vanhana
vietelläkseen laivurin! Tiettyähän se, että tämä hardangerilainen antoi
rahtuakaan ujostelematta latojan toisensa perästä väsyä ja ruveta
voimaan pahoin ja vei heidät sitten kajuuttaansa siihen asti kunnes
toipuivat. Eilen hänen luonaan oli yksi tytöistä, joka oli apulaisena
ja tyhjiä paikkoja täyttämässä, eikä Ragnakaan nyt tahtonut olla muita
huonompi. Hehhehheh! nauroi Beret kuin paremmuutensa tietävä.
Tullessaan siihen ja nähdessään Ragnan kannella, laivuri sanoi paikalla
auliisti: Jaha, jos olet väsynyt, niin mene kajuuttaan ja käy vähäksi
aikaa pitkäksesi!
Mutta nyt olikin Edevart paikalla. Edevart hoiti laskemista ja
järjestelyä kuin perämies ainakin, oli parhaillaan ylhäällä vanteissa.
Kuullessaan, mistä oli puhe, hän hyppäsi yhdellä loikkauksella
kannelle. Se riitti Ragnalle huomautukseksi. Edevartista hän ei
voinut erehtyä, joten hän vastasi pelastaakseen itsensä: En minä mene
kajuuttaan maata, antakaa minun vain vähän aikaa istua tässä!
Ja sangen vähän aikaa hän saikin istua, Beret ehkä ei tuntenutkaan
itseään kovin paljoa paremmaksi, vaan pikemminkin aika lailla äkäiseksi
ja mustasukkaiseksi, Herra hänet tiesi, ainakin hän huusi ruumasta:
Täytyykö minun jäädä tänne aivan yksin lastia latomaan? — Mutta Ragna
vastasi rauhoittaen: Älä luulekaan, että minä kajuuttaan menen, minä
istun vain vähän täällä!
Edevartilla oli vielä sangen vaillinaiset käsitykset tämän maailman
hullutuksista, mutta hän oli ruvennut pitämään paljon pikku Ragnasta,
eikä laivuri Skaaroon tainnut olla niinkään luottamista. Ehkä tämänkin
päähän voisi pälkähtää ruveta hyväilemään Ragnaa, taivuttaa tytön
päätä taapäin ja suudella tätä. Siitä ei tulisi mitään. Istuihan sitä
paitsi Ragna itse tässä ja sanoi laivurille että ei! Ja kun laivuri
oli mennyt, keikautti Ragna niskaansa ja virnisti hänen jälkeensä:
Luuli saavansa minut siihen! — Edevartista tuntui kovin hyvältä kuulla
nämä sanat. Hän virkkoi: Jos sinun tulee ruumassa paha olla, ei sinun
tarvitse olla siellä. Minä tuon kallioilta jonkun tilallesi. Ragna
sanoi, että hänen oli nyt parempi olla, ja meni jälleen ruumaan.
Tuli sunnuntai ja lastaus keskeytyi siksi päiväksi. Kylästä lähti joku
kirkkoon, mutta Ane Maria tahtoi tänään mennä paimeneen, täytyihän
jonkun kaita karjaa, eikä hän tahtonut kieltäytyä siitä. Karolus
tarjoutui lähtemään hänen sijastaan, mutta vaimo kielsi jyrkästi.
Karoluksen ja hänen vaimonsa sopu ei ollut muutamaan päivään ollut
oikein hyvä tuon piipun vuoksi, jonka Ane Maria oli vienyt takaisin.
Miksi sinä niin teit? kysyi Karolus. — Miksikö niin tein? Olisitko sinä
sen piipun varastanut? — Olisinhan minä voinut sen ostaa ja maksaa
tilinteossa. — Kyllä niin, kyllä niin, vastasi vaimo, eihän se vielä
ole liian myöhää. — Tuo ei ollut tyhmä vastaus, ja Karolus suuttui
siitä vielä pahemmin ja sanoi: Onko varma, että hän suostuu luopumaan
piipusta saatuaan sen takaisin? — Sitä en tiedä, vastasi vaimo. — Vai
et tiedä. Mutta minä tiedän, että sinä olisit voinut jättää piipun
rauhaan. — Ane Maria myöntyi ja sanoi: Minua kaduttaa, että vein sen
hänelle takaisin!
Siihen asia jäi. Mutta Karolus oli tyytymätön ja vaimo pahalla päällä
muutamia päiviä. Tänään hän paransi mielialaa päästämällä miehen
menemästä paimeneen: Sinäkö paimeneen! hän sanoi. Ei, sitä minä en
suvaitse, ei sinun itsesi sovi paimeneen mennä!
Ane Marialla oli ehkä omat tarkoituksensa pyrkiessään paimeneen. Hän
oli kuin perho, joka lepattelee kynttilän liekin ympärillä, hän ajoi
karjan aivan rantaan kuivauspaikalle ja _Lokin_ luo, niin että hänet
voi nähdä laivasta. Hän oli laittautunut juhlapukuun, mutta niinhän hän
saattoikin tehdä, kun oli sunnuntai, muuta syytä ei siihen tarvinnut
etsiä. Kun oli selvään ja huomattavasti näyttäytynyt laivuri Skaarolle,
joka asteli aluksen kannella, hän alkoi taas verkalleen kohota
karjoineen viidakkoon ja soille.
No totisesti — tuolla jo laivuri tuli hänen jäljessään!
Hyvää huomenta! Miten on muurainten laita, jotka minun piti saada?
kysyi laivuri.
Onko jo aikaa kulunut? kysyi Ane Maria puolestaan terävästi.
Aika kuluu, aika kuluu. Huomenna otetaan lastia viimeinen erä ja sitten
lähdetään heti kun saadaan tuulta.
Minä tahtoisin antaa ensin marjojen kypsyä.
Laivuri kuuli tämän hyväntuulisesti ja arveli, että jokohan, Ane Maria
ei vain tahtonut antaa hänelle niitä marjoja, ei suonut niitä hänelle.
Selvintä kai että poimin ne itse. Mutta sitten sinä kai lähetät
nimismiehen niskaani.
Ane Maria tahtoi näyttää, ettei häntä haluttanut antautua laivurin
kanssa puheisiin. Sen vuoksi hän ajoi karjan pois suolta ja lähti itse
perästä. Tuo nyt vasta oli pirullista Skaaron mielestä, hän ei hevin
voinut lähteä pois saman tien, vaan huusi äkeissään ja nolona: No,
miten asia on? Saanko minä poimia itselleni muutamia marjoja?
Totta kai, vastasi Ane Maria, niin paljon kuin haluttaa! Hän osoitti
suon poikki ja sanoi: Tuolla kauempana ne ovat kypsempiä.
Laivuri lähti menemään hänen viittauksensa mukaan ja vaipui joka
askelelta yhä syvemmälle suohon. Voih! Ane Maria oli antanut hänelle
pirullisen, kavalan neuvon, kun ei varoittanut suon pohjattomasta
kohdasta. Ane Maria tiesi, että jos laivuri menisi suolle kyllin
kauas eikä kääntyisi ajoissa takaisin, hän ei lopulta saisi jalkojaan
ylös suosta vaan vajoaisi — vajoaisi auttamattomasti. Ane Maria
tiesi tarkkaan, kuinka pitkä ja leveä se salahauta oli, kaikki sen
tiesivät, mudan päällä kellui aina pieni vihanta mätäs, ja jos
astui tuolle mättäälle toivoen pelastusta, se heti pyörähti ympäri
pudottaen jalan päältään. Ane Marian muistiaikaan oli vieras härkä,
joka ei tuntenut paikkoja vasikasta pitäen, hukkunut siihen kohtaan;
hän oli myös kuullut tarun tai toden kertomuksen nuoresta neidosta,
joka oli sydänsurussaan tullut tänne kuolemaan. Neito oli valinnut
tämän kuolemantavan voidakseen verkkaan hautaan vaipuessaan kaiken
aikaa rukoilla Jumalaa. Kun hän oli vajonnut jo kaulaa myöten ja
käsivarretkin jo olivat mudassa, häntä oli arvatenkin alkanut pelottaa,
koska suolta oli kuulunut huutoja; voih, huutoja oli kuulunut yhtenään,
taukoamatta, mutta oli yö ja kun ihmiset viimein löysivät onnettoman,
pelastus oli jo liian myöhäistä, Jumala olkoon hänen sielulleen
armollinen! He kaivoivat pois mutaa ja saivatkin tytön hiuksista
kiinni — vetivät, niin että hiukset lähtivät päästä irti. Kaivettiin
syvemmälti ja kiedottiin vöitä ja köysiä kaulan ympäri ja vedettiin,
kiskottiin monen miehen voimalla, mutta kun oli pimeä yö, ei kukaan
nähnyt mitään — niin katkesi pää poikki. Yrityksestä luovuttiin silloin
ja luettiin Isä-meidän. Satuako lienee vai totta.
Laivuri Skaaro hyppäsi mättäälle, se pyörähteli ympäri kuin kerä,
hän suistui sen viereen suohon ja jäi siihen. Alussa hän ei ollut
milläänkään, ei sallinut naisen tulla auttamaan, ei muka välittänyt
kengistään, vaikka ne kyllä oli kirkkaiksi kiillotettu sunnuntaiksi.
Kohotti vain katseensa ja hymyili hiukan, ei hänen johtunut
mieleensäkään valittaa, vaan hän sanoi: Somaa tietä tämäkin ja sukkelat
sillat, hehhehhee!
Ane Maria ei vastannut.
Laivuri alkoi tempoa jalkojaan saadakseen ne ylös suosta, kävi
kärsimättömäksi ja polki polkemistaan, mutta se oli tuiki turhaa, hän
vain vaipui yhä syvempään ja huudahti: Mitä pirun peliä tämä on!
Ane Maria vastasi levollisesti: Teidän olisi pitänyt kiertää kauempaa.
Laivuri ei enää hymyillyt, hän ponnisteli rajusti ja oli jo mudassa
yläpuolelle polvien. Hänet valtasi kiukunpuuska, hän heittäytyi
toiselle kyljelleen ja kohotti jalkojaan, heittäytyi sitten toiselle
ja yritti uudelleen, mutta asia kävi siitä vain hullummaksi, hän
vaipuikin syvempään ja tunsi että oli niin rehkiessään menettänyt
toisen kenkänsä. Sehän oli kiusallista; hän puri hammasta, viuhtoi
epätoivoissaan käsivarsillaan ja ärisi kuin koira. Äkkiä hän herkesi
riuhtomasta ja sanoi ikään kuin itsekseen: Täytyykö minun jäädä tähän?
Ehkä hän alkoi hämärästi aavistaa, että tuo nainen, joka seisoi tuolla
kovalla maankamaralla, aikoi antaa hänen hukkua suohon. — Mitä sinä
siellä seisot, kun et tule auttamaan! hän huusi Ane Marialle.
Ettehän ole pyytänytkään, tämä vastasi salaperäisesti. Laivuri ajatteli
asemaansa: Ettäkö hän pyytämään tätä apuun! Katsotaanpa nyt: jos hän
huutaisi apua, ei olisi toivoakaan, että se kuuluisi jahtiin asti,
sillä alus oli Poldenissa ja tuuli kävi poispäin. Mutta taloihin voisi
kova huuto hyvinkin kuulua. Hän oli nyt suossa jo vyötäisiään myöten,
suo imi yhä syvempään. Hän päästi ensimmäisen huudon.
Ei keuhkojensa koko voimalla, vaan pikemminkin säikäyttääkseen Ane
Mariaa. Mitä luulet ihmisten sinusta sanovan?
Kotosalla ei ole ketään, ovat menneet kirkkoon, vastasi tämä.
Skaaro kääntyi raivostuneena häneen päin ja uhkasi nyrkeillään:
Jos sinä seisot siinä ja kylmäverisesti katselet kun minä hukun,
olet pahinta hirviötä katalampi! Ane Maria vastasi: Teidän pitää
rukoilla Jumalaa. Auttakaa! huusi Skaaro nyt täyttä kurkkua kuullen
tyydytyksekseen, että huuto oli kova ja kajahteli harjuista ja
rinteistä. Naiselle hän huusi: Kun minä pääsen tästä pois, teen tilit
selviksi sinun kanssasi, senkin paholainen!
Parempi teidän olisi rukoilla Jumalaa, toisti Ane Maria.
Minä köytän sinut mastoon kiinni ja annan sinulle pamppua.
Vai annatte te minulle pamppua.
Mutta sitten minä ilmiannan sinut viranomaisille!
Ane Maria istuutui kanervikkoon ja suori hamettaan välinpitämättömän
näköisenä.
Sinä odotat minun hukkumistani! huusi laivuri, mutta taidatpa odottaa
turhaan. Vielä ovat käteni päällä. Tulkaa auttamaan!
Kaiku vastasi taaskin, mutta ainoaakaan ihmistä ei kuulunut.
Laivuri ei voinut pysyä alallaan, siten hän vain joudutti uppoamistaan,
hän oli jo suossa melkein rintaansa myöten. Hän koetti koukistaa
itseään eteenpäin vatsalleen, jottei ruumiin paino tunkisi häntä yhä
syvempään, mutta hän oli jo vajonnut syvemmälle kuin vyötäisiään myöten
eikä enää päässyt taivuttautumaan eteenpäin. Auttakaa-a!
Ane Maria nousi, ravisteli kanervan- ja risujen pärtöä hameestaan ja
katseli ympärilleen. Kaikki oli hiljaa, äänetöntä.
Mitä minä olen sinulle tehnyt, senkin elukka? kysyi laivuri ääni
vihasta sähisten. Eihän se, mitä minä sinulle aioin tehdä täällä
viidakossa kesällä, vielä ole riittävä syy ottaa minut hengiltä, siinä
oli kylliksi, että löit silmäni mustelmille. Enkä minä sen jälkeen ole
sinulta pyytänyt mitään. Tanssin ladossa sinun kanssasi, etkä edes
suostunut lähtemään minun kanssani vilvoittelemaan. Teinkö muka silloin
sinulle väkivaltaa? En toki. Mitä syytä sinulla on murhata minut? Kulje
sinä tietäsi ja anna minun kulkea omaani, en ole sinuun niin hulluna
rakastunut. Sitä paitsi sinä itse toit minulle minun piippuni takaisin,
sitä tekoa minä en ymmärrä, mitä perhanaa sinä sillä tarkoitit? —
Skaaro vaikeni ja katsoi Ane Mariaan hurjasti ja odotti. — Sinä et
vastaa, olet liian tyhmä. Minä sanon sinulle, mikä sinä olet, olet
naisten hylkiö, joka ei edes tiedä eikä ymmärrä, mitä itse tekee, olet
kuin puusta veistetty ja puusta sinulla on pääkin. Juuri niin, puupää
sinulla on. Ehkä nyt suusi aukeaa!
Ane Maria lähti hitain askelin kävelemään karjan jäljessä.
Niin, sinä menet pois, mutta minä muistan sinua Jumalan istuimen
edessä! sanoi laivuri uhkaavasti.
Minä menen hakemaan ihmisiä, vastasi Ane Maria ja meni pois.
Sen sinä valehtelet! huusi laivuri hänen jälkeensä. Sinä menet vain
kauemmaksi ihmisistä, tahdot tuhota minut, niin juuri!
Yksin jäätyään Skaaro hiukan rauhoittui. Hän työnsi pois sen verran
mutaa, että sai kellon taskustaan, pyyhki sen huolellisesti ja pisti
ylempään taskuun. Sitten hän arvatenkin ajatteli, että lompakkokin
sieti pelastaa, kaksituhatta talaria ja tärkeät paperit; se oli paksu
lompakko, hän aikoi nostaa sen ilmaan sillä kädellä, joka viimeiseksi
jäisi suon pinnalle, ja ehkä kaikkein viimeiseksi heittää sen kuivalle
maalle. Joku kaiketi löytäisi sen, hänen olisi ollut vielä maksettava
kallionvuokra ja kaikkien työntekijöiden palkat.
Merkillistä, miten saattoikin käydä: aamulla hän oli lähtenyt
koijustaan mieli kevyenä ja laulaen, nyt hän oli kuolemaan tuomittu
mies, vaikkei kovaan maahan ollut kuin moniaita askelia. Tietysti
hän olisi voinut puhua kauniistikin Ane Marialle suotta soittamatta
suutaan, olisi voinut tarjota suurta rahasummaa, jos tämä olisi hänelle
heittänyt seipään tai pari, jotka olisivat häntä kannattaneet suon
pinnalla. Aivan niin, niin hän olisi voinut tehdä. Mutta tämä ajatus ei
varmaankaan johtunut hänen mieleensä, ei silmänräpäykseksikään, eikä
hän varmaankaan sitä katunut. Hän kai oli niin suunniltaan, kiukuissaan
tuota naisihmistä kohtaan, niin raivosta sokeana, että tukki itseltään
senkin pelastuksen tien.
Kului tuntikausia, Skaaro päästeli hätähuutojaan, mutta kukaan ei
kuulunut vastaavan. Kaikki oli hiljaista, karjankellot olivat aikoja
sitten lakanneet kuulumasta, niin kauas elukat jo olivat ehtineet,
yksinpä tuulikin vähitellen asettui sitä mukaa kuta matalammalle
aurinko painui päivän ehtiessä iltaan. Kello tuli kaksi, tuli kolme,
hän katsoi kelloaan, veti sen ja piti sitä sitten kädessään; muta
ja lieju oli nyt kohonnut puolirintaan. Voih, nyt hän ei ollut enää
rohkea, vaan toisin ajoin itki ja käsitti, että hänen täytyisi kuolla.
Käsivarret olivat vielä vapaat, mutta jalkojaan hän ei voinut enää
liikuttaa, ne olivat ylhäältä alas asti kuin lyijyn sisässä. Jos
ihmiset olivat menneet kirkkoon niinkuin Ane Maria oli sanonut, niin
varmaan he jo olivat tulleet takaisin kotiin. Matka oli tosin pitkä ja
kirkkomäellä aina aikailtiin ja kyseltiin kuulumisia, mutta kello oli
nyt paljon, kamalan paljon. Eikö pelastusta tule? Skaaro huusi, parkui,
päästeli surkeita avunhuutoja, oli hetken aikaa ääneti ja kuunteli,
huusi ja parkui taas, itki ja pieksi suota käsillään. Mutta hänen
huutonsa kävivät vähitellen heikommiksi, hän oli menettänyt rohkeutensa.
Kaikki tämä selvisi Ane Marian kertomuksesta monien aikojen kuluttua.
Ane Maria ei ollutkaan mennyt karjan mukana, vaan nähnyt kaikki,
vieläpä kuullut, mitä hukkuva sanoi puhuessaan ääneen itsekseen. Yhtä
ja toista hänen teoissaan oli, mikä jäi Ane Marialta käsittämättä:
Skaaro rupesi äkkiä kirjoittamaan jotakin lompakosta ottamalleen
paperille. Ane Maria ajatteli: nyt hän kirjoittaa, että minä olen
hänet murhannut! Mutta siitä alkaen hukkuvassa tapahtui muutos, hän
oli vaiti, mutta itki niin, että hytkyi, repi sitten paperin pieniksi
palasiksi ja pisti ne suohon viereensä. Hän näytti olevan nöyrä ja
masentunut. Suo imi nyt vähitellen syvyyteen hänen käsivarsiaan,
hänestä ei enää ollut paljonkaan näkyvissä, Ane Marian rintaa alkoi
ahdistaa, hän nousi hiljaa seisoalleen ja pakeni, juoksi, juoksi taloja
kohti, huusi...
Kaikkein viimeiseksi Skaaro oli nakannut sekä kellonsa että lompakkonsa
kovalle maalle. Hän ei ollut kirjoittanut mitään. Kun hänellä ei ollut
perhettä eikä läheisiä sukulaisia, hän ei ollut jättänyt kenellekään
jäähyväisiäkään.