Markkinoilla oli liikettä ja hälinää. Aluksia ja veneitä oli suurempia
ja pienempiä, ja lisää tuli päivällä ja yöllä. Talojen välissä kuhisi
ihmisiä mustanaan; pari Namdalin miestä oli juonut vähän liikaa ja
haastoi nyt tappelua. Itsekukin oli oma poliisinsa.
Edevartille oli sekä hauskaa että kehittävää päästä sinne, ja
Augustin myydessä nahkakuormaa hän kuljeskeli siellä täällä katsellen
kaikkea. Oli kauppoja, joissa myytiin hienoja ja karkeita tavaroita,
summittain tavaraa ja paljon suurempi valikoima kuin Lofooteilla.
Täällä oli nuorallatanssijoita, posetiivinsoittajia, villieläimiä,
keilarata, katukaupustelijoita, karuselli, mustalaisia, jotka povasivat
ihmisille, limonaati- ja kahvitarjoiluja, maailman lihavin nainen ja
vasikka, jolla oli kaksi päätä. Ja täällä kierteli myös Papst, vanha
kunnianarvoinen kellojuutalainen, jolla oli merkillinen taskuviitta;
merkillinen mies.
Edevart pysytteli jonkin aikaa vanhan juutalaisen lähettyvillä, ei
siksi, että olisi luullut kykenevänsä ostamaan tältä mitään, vaan sen
vuoksi, että kiiltävät taskukellot olivat joka tapauksessa ihana näky.
Kuinka rikas äijä mahtaa ollakaan, kun kannattaa pitää mukanaan noin
paljon kelloja! ihmetteli Edevart itsekseen.
Ukko Papst oli kerrassaan kotiutunut Norjaan, vaikka hänen ehkä olisi
paremmin kannattanut olla muualla. Hän oli kierrellyt Nordlandia
kokonaisen ihmisiän, kävellyt kylästä kylään, käynyt kalastusasemilla,
markkinapaikoilla. Norjaa hän puhui erinomaisesti, tunsi kaikki sanat,
vaikka lausuikin ne hieman oudosti. Yleensä Papst oli kaikkialla
mielellään nähty vieras, ihmiset tunsivat tuon lyhyen, paksun äijän,
jolla oli ison mahansa päällä monen monet kellonperät. Hän huuteli
nuorille ja vanhoille; rikkaille hänellä oli kultakelloja, köyhille
halpoja hopeakelloja. Kauppaa tehdessään hän käytti erilaisia
menetelmiä aina sen mukaan, minkälaatuinen oli ostaja.
Nuorille, joita viivyskeli hänen ympärillään silmät suurina katsellen
hänen komeuttaan, Papst saattoi sanoa: On minulla hyvä kello
sinullekin, kas tässä, ole hyvä ja pidä sitä kädessäsi! Kun sitten
nuorukainen oli saanut kuulla hinnan ja heittänyt tykkänään ostoaikeet,
kysyi Papst: Paljonko sinulla on? Nuorukainen ehkä mainitsi puolet
tai vain kolmanneksen. Papst ei silloin hylännyt nuorukaista, ei
suinkaan! Hän kävi ystävälliseksi ja myötätuntoiseksi, tuntui siltä
kuin hän olisi tässä erikoisessa tapauksessa mennyt vielä tavallistakin
pitemmälle ja itse lainannut pojalle hiukan rahoja, jotta tälle kävisi
mahdolliseksi hankkia haluamansa kello; sattuipa silloin tällöin
sellaistakin, että Papst suostui odottamaan loppuhintaa seuraavaan
vuoteen. Sinä olet hyvää sukua ja rehellinen mies, hän sanoi, kyllä
sinä maksat köyhälle juutalaiselle! Niin suureen ja uhrautuvaan
luottamukseen ei poika voinut olla vastaamatta samalla mitalla,
hän osoitti rehellisyyttä, jota ei kyllä tarvinnut jokapäiväisessä
elämässä, ja maksoi seuraavana vuonna. Harvoin, jos milloinkaan, kävi
niin, että Papst joutui petetyksi.
Sillä tavalla vanha kellojuutalainen menetteli, hoiti kiertävää
liikettään vuodesta toiseen aina yhtä levollisena ja arvokkaana. Hän
petkutti, milloin taisi, mutta jos hänet saatiin siitä kiinni, hän
oikaisi hyväntahtoisesti kepposensa, tosin joskus uudella kepposella.
Hänellä oli hyvä silmä kehuskelijoihin, jotka tarkoin tutkivat kelloa
ja olivat olevinaan oikein aikamoisia kellontuntijoita — heitä
Papst petti mielihyvin. Niin, nämä olivat olevinaan jos jotakin ja
puhuttelivat häntä tuttavallisesti Moosekseksi: No, Mooses, onko teillä
tänään minulle hyvää kelloa? sanoi tuollainen tuntija. Papst otti
kellon taskustaan ja näytteli sitä ostonhaluiselle täydessä valossa.
Katsele sitä! sanoi hän. Mies katseli kelloa, avasi sen ja kysyi, oliko
se hyvä. Hyväkö? vastasi Papst, minulla on itselläni samanlainen omassa
taskussani, katso itse! Ja hän antoi jonkin omista taskukelloistaan
verrattavaksi. Sitten oli sovittava hinnasta. Papst pyysi runsaasti
hintaa kaikilta, mutta kehuskelijoilta, jotka olivat olevinaan
kellontuntijoita, hän pyysi kaksinkertaista hintaa; jos hänelle sitten
tarjottiin puolet, näytti hänen murheellinen muotonsa ikään kuin vielä
masentuneemmalta, kun maailmassa olikin niin paljon pahuutta; hän otti
kellon takaisin, eikä sinä päivänä syntynyt kauppaa.
Mutta ostaja tunsi Papstin ihmisten puheista, hän ilmestyi myöhemmin
uudelleen, ja Papstkin tunsi miehen. Tarjotkaa vielä kerran! hän
kehoitti. Mies saattoi lisätä joitakin killinkejä tai neljännestalarin,
mutta ei, ei, ei mitenkään! sanoi Papst ja otti kellon uudelleen esiin,
näytteli sitä, avasi sen, painoi kiinni ja pisti sitten taskuunsa.
Mutta jos mies sitten näytti heittävän kaiken sikseen ja lähtevän
tiehensä, huokasi Papst syvään tämän maailman pahuutta ja teki kaupat.
Hän myi tappiolla, tappiolla, tappiolla! Tämä vie vielä hänet häviöön,
mutta minkä sille mahtoi! Kun mies oli lukenut hänelle rahat kouraan,
otti Papst kellon esiin ja ojensi sen ostajalle. Se oli kirkas ja
kaunis, kuoressa oli hieno kaiverrus, se tikitti suurenmoisesti —
mutta se ei ollutkaan sama kapine, Papst oli pistänyt kätensä johonkin
salataskuunsa ja ottanut sieltä toisen kellon, joka oli samannäköinen,
mutta halvempaa laatua.
Mutta saattoihan kehuskelija tosiaan olla ovela mies, ja kun lisäksi
hänen epäluulonsa olivat täten heränneet, hän ehkä sai Papstin kiinni
petkutuksesta ja alkoi pitää siitä suurta melua. Silloin Papst ravistaa
päätään omalle tyhmyydelleen ja sanoo: Nyt näen, etten tosiaan tiedä
sinua terävämpää miestä! Itse en huomannut sitä, mutta sinäpä huomasit!
Ja rauhoittaakseen ostajaa hän antaa hänelle oman taskukellonsa, mitä
mies pitää varmana takeena. Mutta pois lähtiessään hänellä onkin
taskussaan kolmas halpa kello.
Täällä markkinoilla Edevart jälleen näki armenialaisen, kotona
tapaamansa posetiivinsoittajan, ja unkarilainen näkyi yhä olevan hänen
seurassaan. Hän tapasi kaverukset kerran iltapäivällä laivalaiturin
luona; olivat asettuneet paikkaan, josta kulki ohi paljon väkeä, ja
soittivat ja näyttelivät kaikin voimin.
Toverukset eivät olleet niin suuresti muuttuneet, ettei heitä olisi
tuntenut, vaikka olikin kulunut kolme vuotta siitä kun näyttäytyivät
Edevartin kotikujilla. Armenialaisen molempien silmien ympärykset
olivat vain käyneet sinisiksi, joten hän siis nyt oli aivan sokea.
Miesparka, jonka täytyi kulkea posetiivinsoittajana vieraassa maassa,
se oli hänen kohtalonsa! Toiset säälivät raukkaa ja pistivät killinkejä
kerjäläispojan maljaan, lapsia ja nuorisoa kerääntyi täälläkin tuon
ihmeellisen soittopelin ja kullalta kimmeltävän Napoleonin ja tämän
komeiden kenraalien ympärille.
Minä tunnen heidät, kuiskasi Edevart vierustoverilleen, olen nähnyt
heidät ennenkin! Ja kääntyen suoraan soittoniekan puoleen hän kysyi:
Oletteko käynyt sokeaksi?
Niin olen, sokeaksi, olen käynyt, mies vastasi surumielisesti päätään
ravistaen.
Sitä minä en usko, sanoi Edevart. Sillä hän oli varmasti huomannut
kunnon armenialaisen katsoneen häneen hänen kysyessään.
Nyt astui unkarilainen paikalle ja puhui isoon ääneen, alkaen vanhaan
tapaansa lyödä ja tuuppia ja kolhia toveriaan, niin että katsojat äkkiä
pelästyivät ja kaikkosivat pakoon ja huusivat täysi-ikäisiä menemään
apuun. Hyvä, täällä oli jokainen oma poliisinsa. Lähellä seisoi
Namdalin miehiä, näistä pari iski kouransa unkarilaisen kaulukseen
ja nosti hänet päänsä päälle ilmaan uhitellen ja ilkkuen, että hän
oli kapalolapsi ja että nyt hänet heitetään mereen. Kaksi miestä oli
tietysti liikaa unkarilaiselle, hän sätkytteli hetken aikaa vastaan
ja koetti rimpuilla itseään irti, mutta lannistui sitten ja rupesi
rukoilemaan armoa. Namdalilaiset olivat armollisia; saatuaan miehestä
näin täydellisen voiton he potkaisivat häntä takapuoleen ja antoivat
hänen painua tiehensä. Jäivät vielä seisomaan ja hymyillen katsomaan
hänen jälkeensä, eikä heidän kehumisellaan ollut mitään määrää: he
olisivat tehneet hänestä pöperöä ja syöttäneet hänet kanoille!
Namdalilaiset kääntyivät nyt pahoinpidellyn soittoniekan puoleen
saadakseen häneltä kiitokset. Mutta tämä ei kiittänyt, seisoi vain ja
päivitteli itsekseen ja pyyhkieli poskeaan.
Oletkos nähnyt noin kummaa verta? ihmettelivät namdalilaiset keskenään;
aivan kuin siihen olisi sekoitettu sinistä joukkoon!
Ei se ole verta, sanoi Edevart, hän vain tuhrii sitä kasvoihinsa. Olen
nähnyt nämä miehet ennenkin.
Eikö se ole verta? Ei ole. Eikä hän ole sokeakaan.
Joukosta kuuluva ääni rupesi Edevartia kannattamaan: Ei, ei tämä mies
ole sokea. Minä olen nähnyt nämä veijarit Ruijassa, he tekivät siellä
samat temput saadakseen meidät antamaan rahaa.
Namdalilaiset astuivat aivan miehen luo ja silmäilivät häntä tarkkaan.
Etkö ole sokea? kysyivät he.
Mies voivotteli ja vastasi: Kyllä, olen sokea. Ihan varmasti.
Yksi miehistä tempasi puukon ja oli lyövinään. Sokea räpäytti silmiään
ja ponnahti kauhistuneena askelen taaksepäin. Ei, ei hän kestänyt
koetusta. Kiireen vilkkaa hän rupesi nostamaan posetiivia selkäänsä
paetakseen pois paikalta. Namdalilaiset laskivat raukan menemään,
mutta näyttivät tuntevan itsensä noloiksi, kun eivät tehneetkään
hänelle mitään, vaan olivat puuttuneet kerta kaikkiaan naurettavaan
juttuun, joka ei ollut edes nyrkiniskun arvoinen. He seisoivat siinä
hämillään, käsiään taskuun työntäen ja ottaen ne jälleen pois. Eivätkö
he totisesti olleetkin aikoneet heittää mereen väärää miestä!
Laputa tiehesi! he komensivat. Ethän sinä ole sen sokeampi kuin mekään.
Olenpas, mutisi armenialainen, olen melkein sokea, hyvin sokea.
Laputa tiehesi, kuuletko!
Muukalaiset lähtivät tiehensä. Heidän esiintymisensä oli täällä käynyt
mahdottomaksi, armenialainen ja hänen toverinsa katosivat markkinoilta.
He lähtivät Hädelsen poikki Melbohon, soittivat taloissa, tekivät
temppujaan ja keinottelivat eteenpäin vähän kerrallaan. Mitäpä he
voivat muutakaan? He olivat ihmisiä ja raahustivat eteenpäin, miten
parhaiten taisivat, ja elivät kunnes kuolivat...
Augustin elämään liittyi sittenkin enemmän elämyksiä ja seikkailuja.
Hän katosi kerran aamulla Edevartin silmistä rannassa, jossa he olivat
maanneet yön veneessä, sitten Edevart ei nähnyt häntä ennen kuin
vasta seuraavana päivänä iltapuolella. Silloin August oli päissään ja
iloisella tuulella. No se August, se vasta osasi... nyt oli meripoika
taas laskenut itsensä rantalomalle!
Hän luoviskeli pitkin katua, jolla Edevart seisoi tuijottaen vanhaan
Papstiin ja tämän kelloihin. August oli iloinen kuin kolmen markan
hevonen, naama punoitti ja hän puhui itsekseen englantia. Hänellä oli
kiiltävä kultasormus, jonka oli ostanut, ja kaulassa jotakin silkkiä,
joka varmaankin oli naisia varten hankittu, ainakin siinä oli ripsuja.
Kun Augustin silmät osuivat Edevartiin, hän nyökkäsi tätä tulemaan
luokseen ja kysyi: Oletko saanut mitään suuhusi? Tule, mennään yhteen
paikkaan, jonka minä tiedän!
He menivät ravintolaan, jossa sai voileipiä ja lämpimiä ruokia, ja
kävivät istumaan. Liikettä hoiti naisihminen nuoren tytön kanssa
kahden. August oli täällä tuttu, hän taputteli tyttöä käsivarrelle ja
nimitteli tätä hentukseen. Tuo, Mattea, tänne minun pulloni! Sitten
hän kääntyi Edevartiin päin ja käski tätä pyytämään mitä vain: Ei ole
maailmassa ruokaa, joka olisi sinulle liian hyvää, ja minun henttuni,
tämä Mattea, kiikuttaa sen tänne, _you bet!_
Ja Mattea toi ruokaa ja viinapullon.
Heidän syödessään August selitti, miksi hän oli ollut poissa. Hän oli
luovuttanut nahat trondheimilaiselle Klem, Hansen & Co:lle ja oli
sitten tahtonut suoda itselleen hauskan päivän. Oli tavannut muutamia
hyviä tovereita. Edevart kysyi: Paljonko sait nahoistasi? Kuinka
luonnisti?
Paljon sain, vastasi August. Hän ei ollut kuvitellutkaan saavansa niin
uskomattoman paljon! Ja nyt hän selitti edelleen, että koska hän oli
mennyt kihloihin, niin ehkei hän joutanutkaan enää tulemaan veneellä
kotiin.
Edevart säpsähti: En minä voi yksin sillä lähteä kotiin.
Yksinkö? Ei se ole tarkoituksenikaan. Minä mieluummin ostan sen veneen.
Mutta sehän ei ollut kaupan?
August vastasi ylimielisesti: Älä sinä sitä sure.
He söivät ja ottivat naukkuja ja juttelivat, August väliin rallatteli.
Edevart ei ollut vielä koskaan ollut näin ylellisissä pidoissa.
Olisivatpa köyhät kotikyläläiset nähneet kaiken tämän hyvyyden!
Niin, mutta mitä sinä veneellä teet? kysyi Edevart.
Sitä August juuri olikin tuuminut. Hän tietenkin tahtoi ostaa sen
vain siksi, ettei tarvitsisi lähteä viemään sitä kotiin eikä erota
hentusta, ehkäpä tulomatkalla koettu pelkokin vielä muistui mieleen.
Mutta missään tapauksessa hän ei tahtonut pohtia vakavia kysymyksiä
nyt, kun ajatukset olivat hummaamisessa ja ilonpidossa. Katsos Matteaa,
hän kehoitteli, nätti tyttö! Hän on sen paksun kultasormuksen arvoinen,
jonka hänelle annoin. Eikös olekin paksu?
August, joka tavallisesti oli varsin harvasanainen, kävi puheliaaksi,
ja hän puhui tavallista kevyemmin, ryypyt tekivät tehtävänsä, ajatukset
juoksivat ravakammin, hän hymyili kultahampaillaan ja oli päässyt
oikein vauhtiin.
Ravintolaan tuli kaksi nuorta poikaa, joiden silmissä August tahtoi
näyttää mahtavalta mieheltä. Hän alkoi puhua muista maailman paikoista,
lämpimistä maista. Intiassa ihmiset käyttivät nilkassa renkaita,
puhdasta kultaa, ei lukkoa minkäänlaista, ne taottiin itse ruumiin
päälle, ja sitä paitsi timantteja ja helyjä, jotta ne helisivät. Mutta
kerran katkesi naiselta nilkka ja rengas täytyi viilata poikki, jotta
sääri saatiin lastoihin!
Tulkaa tänne ottamaan ryyppy kahvinne kera hän huusi molemmille
pojille. Hänen täytyi saada jakaa toisillekin, hän ei tahtonut olla
yksin autuas, eikä Edevart kuluttanut suuriakaan. Maljanne, pojat! Minä
olen kulkenut laajalti, tietäkää se, olen purjehtinut maailman ympäri
ja käsitän hyvin, että Kalkutta ja Sidney ja muut semmoiset nimet
ovat teille vieraita. Mutta tässä minä nyt istun tällä jakkaralla,
niinkuin näette. Mitä varten te luulette minun tänne tulleen? Toin
nahkoja. Jaa-a. Minä olen liikemies. Ja sen verran uskallan sanoa, että
nahkakauppa ei olekaan käsityötä, jossa nahat lisääntyvät. Kysykää
vain toveriltani, joka istuu tuossa, mimmoisen lastin me toimme! Se on
totta, Edevart, sanoi hän äkkiä, minunhan pitää maksaa sinun palkkasi!
Edevart vastasi hämillään: Se ei nouse suuriinkaan, olen saanut niin
paljon ennakkoa.
August otti taskustaan paksun lompakon ja luki hänelle rahat kouraan
eikä suinkaan kitsastellen. Kas tässä! hän sanoi, jos näin on sinusta
hyvä, niin tässä on!
Edevart kiitti vielä ujommin ja sanoi, että siinä oli paljon, hän oli
saanut paljon enemmän kuin pitikään.
Niin, sanoi August, asianlaita on nyt sillä tavalla, että minä suon ne
sinulle. Hän huusi Mattean ja kysyi, eikö hänellä ollut toinenkin pullo.
Ei ole, vastasi tyttö.
Tuo se toinen pullo! käski August rehevän ystävällisesti ja tarttui
Matteaa käsivarteen. Kun tyttö arasteli, hän pusersi vain kovemmin
sanoen: Kuta itsepintaisemmin sinä huudat, sitä pahemmaksi minä käyn.
Anna minun olla! huusi tyttö kasvot punoittaen.
Mutta Augustpa ei antanutkaan tytön olla ennen kuin tämä oli luvannut
tuoda toisen pullon. Kaiken kaikkiaan August käsitteli tyttöä
tiukasti, vähintäkään kursailematta, ikään kuin tämä olisi häneen
verrattuna ollut tuiki vähäpätöinen olento, ei enempää kuin yksi hänen
kylkiluistaan. Kaunis suhde kihlautuneiden kesken! Ja tuo nyt sikareja,
ekstra hyviä sikareja meille kaikille!
Nuorukaisista toinen näytti olevan tytön hyvä tuttu. He pitivät
keskenään silmäpeliä, ja nuori Mattea nojasi toista kättään
tarpeettoman hellästi pojan olkapäähän kurkottaessaan toista kättään
ottaakseen pöydältä jotakin. August ei huomannut mitään, hän yhä yltyi
yltymistään, kävi kovin omahyväiseksi ja tyhmänylpeäksi, suurpohataksi
ja hurjastelijaksi. Hän alkoi kertoa, kuinka kerran syntyi kuunarissa
tappelu, mikä ehkä kokonaan oli omatekoista juttua, kuinka malaiji oli
tarttunut puukkoon ja ollut vähällä pistää perämiehen kuoliaaksi, mutta
sitten August oli sohaissut malspiikin malaijin mahaan —
August vaikeni.
Jukoliste! huusi toinen nuorukaisista. Mutta kuinkas sitten kävi?
August valmistautui tekemään syvällistä opetusta omasta jutustaan
ja sanoi: Odotas vähän, kunnes muistelen! Kuinkako kävi! Joo, mies
kierähti kannella ympäri seitsemän, kahdeksan kertaa ja nousi sitten
taas pystyyn, malspiikki mahassa —
Hyi! kauhistelivat kuulijat.
Niin, sanoi August itsekin järkyttyneenä ja ravistaen päätään, oli ehkä
ylittänyt omat odotuksensa.
Mutta murhasitteko te hänet? kysyivät pojat, joita mokoma kertomus
pöyristytti.
August perääntyi. Siinä nyt Matteakin seisoi kuuntelemassa, eikä
August tahtonut olla hirviö ja murhamies: En minä häntä tappanut. Ei
semmoinen muhamettilainen ja malaiji niin vähästä kuole, vaikka saakin
raudankappaleen mahaansa. Ei, hän käveli malspiikki mahassaan siksi
kunnes päästiin ensi satamassa lääkäriin.
Miksei hän vetänyt sitä pois?
Ei, nähkääs, silloin veri olisi juossut kuiviin ja hän olisi kuollut...
Uusia juttuja ja monta hullua tapausta pitkin iltapäivää. Aika kului.
Edevart ajatteli kaikkea asiallisesti ja kysyi: Oletko kirjoittanut
veneestä kotiin?
En ole kirjoittanut, vastasi August, enkä kirjoitakaan, lähetän vain
sähkösanoman: kiireellisen sähkösanoman, vastaus maksettu, siinä koko
juttu. — Niin, me, jotka olemme olleet maailmalla, käytämme lennätintä.
Mattea, tuopa meille kahvia!
Mutta ennen kuin kahvi tuli alkoi Augustin naama venyä pitkäksi ja
käydä kalmankalpeaksi ja hänen täytyi käydä ulkona. August kuoma ei
nähkääs ollut suinkaan juopporatti, ei sinnepäinkään, hän ei kestänyt
viinaa, hän piti hauskaa. Kun sattui olemaan siihen suotuisa tilaisuus,
iloinen hetki tempasi tuon huolettoman pojan pyörteeseensä. Hän oli
merta kyntänyt ja äestänyt ja korjannut myös sadon ja joka kerran
maissa lomalla käydessään hän kylvi itsensä uudelleen. Niin asia oli.
Hän itse huomasi sen liiankin hyvin eikä hänen ollut tapana sitä
salailla.
Hän sai mutistuksi: Tulen pian takaisin! ja lähti.
Edevart meni hänen jäljessään ulos: Tulisit veneeseen ja panisit
vähäksi aikaa maata.
Maatako? Mitä sinä ajattelet? En toki!
Jos panet maata, se haihtuu taas nopeasti.
August vastasi yksinkertaisesti ja uppiniskaisesti: Mikä haihtuisi
nopeasti? En minä ole humalassa. Se oli se sikari —
Edevart: Mitenhän olisi, jos nukkuisit hetken? Toivoisin, että tekisit
niin.
August vakavasti: Nukkuisin — keskellä päivää? Ei puhettakaan! Ei,
Augustiin eivät pystyneet semmoiset uudenaikaiset aatteet, ja hän oli
niinkuin muutkin humaltuneet sitä mieltä, ettei hän ollut ensinkään
humalassa, vaan aivan selvä, suurenmoisen selvä mies, se oli vain se
sikari, hylky —
Mutta hän toipui ulkoilmassa nopeasti, kasvoihin tuli jälleen väriä,
jalat kantoivat taas. He lähtivät molemmat takaisin ravintolaan.
Sielläkös heitä kohtasi näky: se kirottu nuori poika ja Mattea
seisoivat nurkassa ja puristelivat toisiaan ihan julkisesti.
Tämä näky se oli syynä siihen, että jakkara äkkiä singahti kattoon ja
putosi pöydälle ja rikkoi kuppeja ja laseja. Ensin se. Sitten August
tempasi käteensä pöydältä pöytäveitsen ja hyppäsi nurkkaan armastelevan
parin kimppuun. Se vaikutti heti: nuorukainen kiljaisi kauhuissaan,
päästi tytön irti ja ryntäsi ovelle; ja samassa toverikin juoksi
ulos hänen jäljessään. Ravintola tyhjeni melkein tyhjäksi, ei ollut
enää ketään muuta, kenen kimppuun hyökätä. August jäi tuijottamaan
henttuunsa, aseettomana miekanheiluttajana, tylsänä, sanattomana ja
typeränä.
Ei se ollut mitään! sanoi Mattea koettaen hymyillä.
Emäntä tuli keittiöstä hieman peloissaan vaatien olemaan hiljaa hänen
talossaan. Hän ei suoraan ajanut uloskaan Augustin kaltaista miestä,
hyvää luvattoman viinan kuluttajaa, mutta hänen täytyi nyt kuitenkin
pyytää tätä olemaan kiltisti, maksamaan ja lähtemään pois. Saattoihan
August sitten palata takaisin.
Antakaa tuo veitsi minulle!
August oli todella vielä sen näköinen kuin olisi yhä tahtonut tehdä
lopun muutamasta miehestä, mutta vähitellen hän talttui. Eihän tässä
nyt oltu karhuntapossakaan; hän ojensi voittoisan sapelinsa emännälle.
Mattea puuttui jälleen puheeseen: Ei se ollut mitään, ymmärräthän, minä
juuri ja juuri tunnen hänet, hän on Ofootista, laivurin poika. Hänen
nimensä on Nils.
Jaha, vai niin -? sopersi August.
Emme me tehneet mitään, juttelimme vain, intti Mattea. Emme tehneet
yhtikäs mitään.
Eikö hän suudellut sinua? Näinhän minä.
Ei, ei, hulluko sinä olet! huudahti Mattea. Se oli paljasta pilaa.
Lopulta Mattea puhui, ikään kuin hän tuskin olisi ollut koko päivänä
Nilsin kanssa siinä nurkassa, ja tämä sai Augustin aivan päästään
pyörälle ja typerryksiin. Niin, no, eihän hänellä ollut päässään kovin
monta silmää, kaksi korkeintaan, mutta niillä hän toki näki! Mutta
Mattea hääri hänen ympärillään, puhui hänelle nöyrästi ja sai hänet
taas istuutumaan maksaessaan. Kun August puhui uudesta pullosta, joka
piti saada mukaan, se annettiin hänelle, ja kun hän kietaisi kätensä
tytön vyötäisille ja pyysi pientä hellää ystävyyden osoitusta, hän sai
senkin. Sanalla sanoen, Mattea ei olisi voinut olla rakkaampi. Ja tämä
näyttikin lohduttavan Augustia.
Mutta hänen noustessaan lähteäkseen näytti kiukku taas saavan hänet
valtaansa ja hän vaati tyttöä vannomaan, ettei huoli Nilsistä eikä
kenestäkään muusta koko maailmassa —
Kyllä! vastasi tyttö paikalla. Sen vannon, sen saat uskoa.
Niin — sillä jollet niin tee, saat antaa sormuksen takaisin, sanoi
August.
Tyttö oli vetävinään sormusta sormestaan ja rupesi itkeä tuhertamaan.
Moinen taipuvaisuus teki Augustiin huomattavan hyvän vaikutuksen, ei
puuttunut paljoa ettei hän itsekin olisi alkanut kyyneliä vuodattaa,
ja hän sanoi: Saat pitää sormuksen toistaiseksi! Eikös se ollut niin,
hän kysyi Edevartilta, että hän on nyt luvannut minulle ikipäiviksi
uskollisuutta ja rakkautta?
Edevart piti sitä suurena kunniana, että hänkin sai olla mukana
leikissä, ja vastasi: Niin juuri, olinhan minä tässä todistajana.
Saat panna pääsi pantiksi siitä, että asia on niin! vastasi Matteakin
liikutuksesta itkien. Minä en enää tässä maailmassa katso häneen, en
minuuttiakaan!
Sitten saat pitää sormuksen! vastasi August auliisti.
Mutta Edevart näytti kuitenkin pitävän toverinsa kihlausta hiukan
epävarmana. Heidän ollessaan lennätintoimistossa hän kysyi hiljaa, eikö
ollut parempi jättää sähkösanoman lähettäminen huomiseen? Vai miltä
sinusta itsestäsi tuntuu? hän lisäsi, peläten loukkaavansa miestä, joka
oli purjehtinut maailman ympäri.
Ei, nyt minä ostan sen veneen! vastasi August jyrkästi. Kuulithan sinä,
mitä tyttö lupasi!
Mutta miten minä pääsen kotiin?
Höyrylaivalla, vastasi August. Hän tuhrasi pilalle monta lomaketta, sai
sähkösanoman vihdoinkin valmiiksi ja lähetti sen, vastaus maksettu. Hän
oli nyt jonkin verran selvinnyt.
Lähdetäänkö nyt sitten veneelle ja rupeaako August levolle, nukkumaan?
Ei, tuhatkertaa ei! Hän on vapaa mies, hän on itse aikansa määrääjä,
ja hänellä on rahoja taskussaan. Eipä silti, että hän olisi aikonut
sirotella rikkauttaan ympärilleenkään ja ostaa hyödyttömiä tavaroita,
mutta hän halusi esimerkiksi hankkia mustan verkatakin, jota saattaisi
käyttää sulhastakkinaan, ja kauan hän oli kaivannut revolveriakin —
Mikä se on? kysyi Edevart.
Etkö sinä tiedä? Sillä ammutaan. Pistooli.
Eikö pyssy olisi parempi? Mistäpä minä tiedän.
Ei ole. Se ei mahdu taskuun. Olisipahan minulla pöytäveitsen asemesta
vain ollut revolveri, niin olisit nähnyt! August selitti vielä, mitä
kaikkea muuta hän tarvitsi: Kellonperistä oli kultaus kulunut pois,
ulkomailla ei vähäpätöisinkään kapteeni eikä perämies käyttäisi
semmoisia — pois ne ja uudet tilalle. Hän tahtoi näyttää Mattealle,
mikä hän oli miehiään! Jossakin kaupassa hän oli vielä huomannut
hanurin, jossa oli kaksi riviä näppäimiä ja paksut silkkilenkit, vallan
erinomaisen pelin, joka häntä miellytti.
Mutta osaatko sinä soittaa? kysyi Edevart.
August vastasi paremmuutensa tietäen: Niin, mitäs luulet?
Edevart ei uskonut, hän epäili. Mutta oli se sentään mies tuo August,
jos vielä osaisi soittaakin!
Edevart ei aikonut ostaa niin muhkeita kapineita kuin hänen toverinsa
oli luetellut, mutta oli hänkin suunnitellut, mitä hankkisi:
monivärisen paidan, jossa oli rinnassa punonnaisia, lakin, jossa
kiiltonahkainen lippa. Jos nimittäin kannatti. Kummallekin sisarelle
täytyi ostaa hamekangas, pikkusiskojen oli tapana kiittää kädestä, kun
saivat jotakin, kainoudesta sanattomina.
Kun Edevart oli illalla mennyt makuulle, tuli Augustkin veneeseen ja
ryömi hänkin purjeen alle. Hän oli kuin olikin ostanut sekä hanurin
että kultaiset kellonperät, ja Edevartille hän tarjosi sikarin täydestä
laatikosta.
Ostitko takin? kysyi Edevart.
August löi huudahtaen polveensa. Se unohtui! Niin, niin, mutta ehtiihän
sen vielä huomennakin. Muuten nämä olivat kurjat markkinat siihen
verraten, mihin hän oli tottunut, mistään ei voinut saada revolveria.
Aamulla August meni maihin sanoen lähtevänsä ostamaan takkia ja sitten
palaavansa takaisin, sillä oli viimeinen markkinapäivä. Hyvä. Edevart
odotti, mutta Augustia ei kuulunut. Edevart odotti puoleenpäivään asti,
sitten hänkin meni maihin ja lähti kuljeskelemaan paikasta toiseen. Hän
pysähtyi kuten tavallisestikin kellojuutalaisen kohdalle.
Mistä sinä olet? kysyi Papst.
Edevart selitti.
Kenen poika olet?
Edevart mainitsi vanhempansa, mutta Papst ei tuntenut heitä. Hän
kyseli, mitä poika täällä teki, kuinka vanha hän oli, mikä hänen
nimensä oli, aikoiko hän talvella lähteä Lofooteille, ja Edevart
vastaili ja selitteli. Kysyttyään kysyttävänsä Papst kääntyi toisten
puoleen.
Augustia ei näkynyt missään. Edevart meni Mattean ravintolaan, August
oli ollut siellä tänään kahdesti, mutta oli taas lähtenyt tiehensä, oli
ollut kovin hienona, ihka uusi musta verkatakki oli hänellä ollut ja
kultavitjat, niin tyttö kertoi. Edevart odotti toveriaan ravintolassa
hyvän aikaa, mutta lähti sitten jälleen tiehensä.
Kauppiaat olivat nyt touhussa kokoillessaan myymättä jääneitä
tavaroitaan ja valmistautuessaan kotimatkalle. He olisivat antaneet
Edevartille lukemattomia tavaroita pilahinnasta, kaulaliinan, silat ja
pitkävartisen piipun. Tule katsomaan, ennen kuin pakkaan ne kokoon, ole
hyvä! Tässä on ensi luokan partaveitsi, sitä näyt tarvitsevan, saat sen
millä hinnalla vain tahdot, melkein ilmaiseksi! Edevartin poskiin oli
alkanut nousta sakeaan maitohaivenia ja hän osti partaveitsen, mutta
punastui samassa ja häpesi kovin.
August tuli illalla veneeseen. Hieno hän kyllä oli, kun oli uusi
takki, mutta mieliala oli lamassa, mistä sitten lienee johtunutkaan.
Epäilemättä humalan jälkiturtumuksetkin vaikuttivat osaltaan. Edevart
kysyi heti, oliko hän saanut vastausta sähkösanomaan? Ei ollut saanut.
Olikos hän käynyt kysymässä? Ei ollut tehnyt sitäkään.
Edevart katseli toveriaan. Tämän silmien sini oli ikään kuin
haalistunut vetiseksi ja valuvaksi ja kasvot olivat kelmeät. Edevart
tunsi, että Augustin oli nyt paras mennä maata.
Jouduin muutamien miesten sakkiin, jotka pelasivat korttia.
Jaha, ja hävisit?
Hävisin, mitä pirun vehkeitä heillä lienee ollut. Mutta en minä paljoa
hävinnyt. Mitä minun pitikään sanoa: oletko tänään etsinyt minua?
Olen. Ja kysyin Mattealtakin.
No mitä hän sanoi?
Sanoi sinun olleen kovin hienona. Ei ollut koko maailmassa nähnyt
mitään niin hienoa.
Niin, sanoi August siihen, kun minä ostan jotakin, sen pitää aina olla
parasta lajia!
He puhuivat kultaperien hinnasta, se oli jymy hinta, ja Edevart halusi
nähdä ne vielä kerran. Mutta niitä ei näytetty. Ei, sanoi August,
olisinpa hyvilläni, jollen olisi niitä milloinkaan ostanut, sillä nyt
ne ovat menneet sen tien!
Menneet? Hävisitkö nekin?
Mutta kello minulla on, sanoi August ja kääntyi pois huulet hieman
vavahdellen.
Panisit maata, sanoi Edevart.
August ei ollut nytkään kuulevinaan. Hän oli joutunut sille asteelle,
ettei maatapano enää tuntunut hyvältä; hän oli kohmeloinen ja perin
masentunut.
Mutta kun Edevart aamulla heräsi, oli uupumus kuitenkin voittanut
toverin, tämä istui veneessä tuhdolla täysissä pukimissa, nukkui,
harmaana kuin kuollut ruumis.
Laivat ja veneet olivat aamuhämärissä lähteneet satamasta, pieni höyry
puhkui rantasillan ääressä ottamassa matkustajia ja tavaralaatikoita.
Edevartkin olisi voinut mennä laivaan, mutta päätti itsekseen käydä
ensin kiireesti maissa tiedustelemassa sähkösanomaa. Se olikin tullut,
hän sai sen haltuunsa ja juoksi viemään sitä veneelle. August istui yhä
samalla tuhdolla, oli nyt herännyt ja luki rahojaan.
Tässä on sähkösanoma, sanoi Edevart.
August vastasi: Vai on. Ei siitä ole enää väliä.
Etkö tahdo katsoa, mitä siinä on?
En välitä. Nakkaa mereen.
Sinäpä kummallinen olet! arveli Edevart nöyrästi. Hän loi katseensa
pieneen höyryyn sanoen: Eikös tuo ole se laiva, jossa minun piti lähteä
kotiin.
August vain huokasi ja istui ajatuksissaan.
Sillä mitä minä täällä sitten enää teen, jatkoi Edevart alkaen kokoilla
vähiä kamppeitaan.
Ei ole kiirettä, sanoi August.
Eikö ole kiirettä?
August repäisi auki sähkösanoman ja luki sen tai oli lukevinaan. Sen
minä arvasinkin! hän huudahti heti. Karolus voi mielestään pyytää
veneestään vaikka kuinka häpeämätöntä hintaa, katsohan vain!
Edevart lukea tankkasi sähkösanoman ymmärtämättä muuta kuin että hinta
oli kohtuullinen, uudesta kahdeksanhangasta kaikkine varusteineen.
August sanoi: Ei, mieluummin purjehditaan sillä kahden kotiin ja
jätetään se hänelle.
Tämähän oli aivan toista eikä suinkaan vastoin Edevartin mieltä,
kaukana siitä. August oli taas laskeutunut maan päälle ja tullut
järkiinsä.
Päivemmällä hän laskeutui vieläkin alemmaksi, jopa painui lyttyyn:
Mattea oli mennyt! Kun molemmat toverukset lähtivät hakemaan vähän
lämmintä ruokaa, ravintola olikin tyhjä, keittiössä paljaat seinät
jäljellä, hella kylmänä, emäntä poissa, Mattea tiessään.
August puhkesi tyhmistyneenä puhumaan: Mitäh? — onko mokomaa nähty?
Ovat ehkä matkustaneet pois, tuumi Edevart.
August: Matkustaneetko pois? Ei suinkaan. Lähdetään etsimään!
He lähtivät ulos ja rupesivat etsimään, ja Augustilla oli mukanaan
hanurikin, hän kun aikoi soittaa Mattealle. Naapureilta he eivät
voineet kysyä, naapureita ei enää ollut, melkein kaikki puodit olivat
näet tyhjinä. He etsivät koko markkinapaikan tapaamatta enää juuri
ristinsielua, sitten he menivät laivalaiturille, ja nyt jo pikku
höyrykin oli lähtenyt.
August, petetty nuorukainen, pani tämän niin pahakseen, että häntä
täytyi lohduttaa. Hän pysähtyi silloin tällöin, pysytteli ääneti, ei
puhunut eikä pukahtanut. Edevart sanoi: Niin, niin, mutta ehkä oli
sinulle parasta, näin, en osaa sanoa, mutta hän kun oli semmoinen —
August ei vastannut.
Edevart huudahti äkkiä: Mutta hänhän vei sormuksen!
Mistä se oli kotoisin, tiedätkö sitä? kysyi August synkkänä.
Mistä minä sen tietäisin! Etkö sinä itse tiedä?
Terve menoa vain sormus, se ei vielä olisi koko maailman asia, sanoi
August. Mutta hän sai eilen kellonikin.
Edevart oli kuin pilvistä pudonnut: Sinä kait lasket leikkiä!
Augustpa ei laskenut leikkiä, hän ei suinkaan nähnyt tässä mitään
naurun aihetta, oli kerrassaan typertynyt. Edevartin oli pidettävä
huoli välttämättömimmistä matkaeväistä ja kaiken kaikkiaan olla taas
johtajana, toisesta ei ollut mihinkään.
Ja Augustin surkeus yhä yltyi siitä luonnollisesta syystä, että heille
alkoi tiukka työ. Hadselvuonon poikki tuuli veti kutakuinkin, mutta
siihenpä se jäikin, heidän täytyi raskailla kahdeksanhangan airoilla
soutaa kiskoa koko pitkä Raft-salmi. Augustin tämä pani koville, hän
veteli niin, että oli likomärkänä ja nakkasi päältään vaatekappaleen
toisensa perästä. Ja kun vihdoin oli laitettu illallista, hän vain kävi
veneeseen selälleen jaksamatta tehdä muuta.
Eikö sinulla ole sen vertaa, että saisit ryypyn? kysyi Edevart. Olen
kuullut sen auttavan.
Mutta August ei ollut juoppo. Humalan jälkeen hän ei voinut kohentaa
itseään kuntoon uusilla ryypyillä, päinvastoin, hän ei voinut ajatella
sitä keinoa tuntematta inhoa.
Äkkiä August kysyi: Mitäs minä teen kotona?
Edevart vastasi hetken kuluttua: Mitäkö me teemme kotona? Täytyy
ensinnäkin toimittaa vene takaisin.
Sinä voit sanoa niin, minä en.
Miten niin?
August nojaa kyynärpäähänsä ja vastaa epätoivoissaan: No minä kerron
sinulle: En kykene maksamaan veneen vuokraa.
Edevart istui hyvän aikaa tuppisuuna, mutta August puhui edelleen
nolona ja kiihtyneenä: mitä sinä katsot minuun? Asia on, niinkuin minä
sanon: minulla ei ole veneen vuokraa.
Edevart uskalsi nyt sanoa: Ja sinä kun aioit ostaa sen!
Niin aioin, vastasi August. Se oli sitä aikaa. Etkö ymmärrä? Silloin
olisin voinut sekä ostaa että maksaakin sen.
Sitä en usko, olisi Edevart voinut sanoa, mutta pysyi vaiti. Mitä hänen
piti ajatella toveristaan? Hänellä oli epäilyksensä, August kuoma oli
heittäytynyt liian isoiseksi: Mitä hän oli kaiken kaikkiaan mahtanut
saada nahkakuormastaan? Tuskinpa kovinkaan paljoa, ei vielä rikkauksia,
paksun lompakollisen talarin seteleitä vain, mutta sillä ei eletty koko
loppuikää kultavitjoin ja sormuksin.
Vieläkö sinulla on rahaa? kysyi August.
Minullako? Mitäs minulla olisi!
Sinun pitää auttaa minua. Saat uuden takkini.
Ei minulla ole niin paljoa, sanoi Edevart.
Hänen rahansa luettiin ja August sanoi: Se riittää. Saat takin!
August jatkoi, taas kevytmielisenä ja runsaskätisenä: Tarvitset sitä
paremmin kuin minä.
Hän palaisi nyt kylläkin retkeltään köyhänä ja halpana, ja jos hän jo
oli luullut voivansa kotona rehennellä kukkona tunkiolla, ei siitä nyt
ainakaan tullut mitään. Siitä huolimatta Augustin hyvä tuuli alkoi
vähin palata, hän oli toistaiseksi pelastunut pahimmasta pulasta, kun
kykeni maksamaan veneen vuokran, ja kultasormus ja hanuri hänellä vielä
oli, eivätkä ne olleet aivan huonoja kapineita, millä tukea arvoaan
niin köyhässä kylässä. Augustille alkoi yhtäkkiä ruoka maittaa, ja hän
sanoi haluavansa maistaa markkinaeväitä. Niin aina, August reipastui.
Tullessaan aamupuoleen Länsivuonolle he saivat loppumatkaksi vetävän
tuulenkin ja pääsivät soutamasta.
Mitä sinä kesällä aiot tehdä? kysyi Edevart.
Kyllä minä jotakin keksin, vastasi August reippaasti. Miksi sitä kysyt?
En tiedä, mihin itse ryhtyisin.
August vaipui mietteisiin. Hän oli keulamiehenä, eikä hänellä nyt ollut
veneessä mitään tekemistä; näytti siltä kuin hän olisi torkkunut.
Mitäkö aion tehdä kesällä? Vai olet sinä huolissasi minun puolestani,
Edevart. Älä huoli!
Edevart ei ollut niinkään varma siitä, että koko maailma oli kesällä
hänen toverilleen avoinna. Hän oli vaiti.
Äkkiä August rupesi pesemään käsiään meressä, kuivaten ne hyvin
tarkkaan housuihinsa, sitten hän kävi käsiksi hanuriin, pisti sormet
silkkilenkkeihin ja kajahutti reiman marssin. Edevart ei voinut
pidättää huudahdusta: Ihmeellistä aivan, kuinka sinä osaat soittaa!
August sylkäisi mereen ja sanoi: Äläpäs kuuluttele sitä kotona kylälle!
Edevartiin toverin taito teki syvän vaikutuksen. Tämä ei ollut koskaan
maininnut osaavansa soittaa, hän oli merkillisempi kuin muut ihmiset,
hurjapää ja suuri houkka, mutta viisas mies. Kuka saattoi päästä
hänestä perille? Eikö hän ollut menomatkalla käyttäytynyt uskomattoman
kurjasti ja pelosta itkenyt raemyrskyn kynsissä? Ja eikö hän ollut
tunnustanut monta syntiä ja ilkityötä kiertelevän elämänsä varrelta?
Mutta tässä hän nyt istui, sama mies, ja soitti mitä laatuisinta
tanssisoittoa tai parasta hääsoittoa ja päälle päätteeksi lauloi
englantilaisen laulun, oikein runopukuisen. Hänellä oli suuret lahjat.
Olen minä aikanani soitellut ylhäisille jos alhaisillekin, kehaisi
August.
Missä sinä olet oppinut?
August ei ollut kysymystä kuulevinaankaan vaan jatkoi: Kerran soitin
kuninkaallekin.
Lasket leikkiä!
Taka-Intian kuninkaalle soitin. Hän oli musta kuin kekäle ja
hänellä oli torahampaat ja hänen ympärillään seisoi monta tuhatta
miesmurhaajaa, mutta siitä huolimatta me kumpikin, hän ja minä, tulimme
hyvin toimeen keskenämme. Soita nyt minulle tanssia, August! sanoi
kuningas.
Mikä hänen nimensä oli?
Kaphavaripeilinglog.
Mikä kumma? Sehän vasta nimi oli!
Niin, se oli hänen nimensä, sanoi August ylpeästi. Kaphavaripeilinglog.
Siellä vasta olisit nähnyt, oliko hänellä korvissaan renkaita.
Ne killuivat olkapäihin saakka ja olivat kootut kaikkien hänen
vihollistensa hampaista. Minä lahjoitin hänelle hanurini.
Annoitko pois hanurisi?
August hymyili raukeasti: Joo, mutta sen minä sanon sinulle, Edevart,
etten tehnyt sitä ilmaiseksi. Sain monta arkun täyttä.
Edevartin ilme näytti tyhjältä, hän ei käsittänyt: monta arkun täyttä —
mitä?
Sitä sinun ei pidä kysyä, sillä en ole niitä miehiä, joka sillä pyrkisi
kehumaan. Enkä soisi sitäkään, että levittelet siitä tietoa kylällä.
Mutta arkut kyllä odottavat Taka-Intian pääkaupungissa, kunnes käyn ne
noutamassa.
Edevart: Siinä jutussa ei sitten ole nimeksikään perää?
Etteikö ole perää? Olenko minä ennen sinulle valehdellut? Uskotko
minua, kun näet nämä avaimet? Ja August otti taskustaan ison
avainnipun. Siinä oli kahdeksan avainta ja korkkiruuvi.
Edevart mykistyi sanattomaksi. Siitäkään ei August ollut koko aikana
virkkanut mitään, että hänellä oli Taka-Intiassa kahdeksan arkkua. Ja
ensi kerran Edevart näki avaimetkin. Hän oli voitettu.