I
Kaksi miestä astua laahusti naapuritalosta pohjoista kohti, kumpikin
mustaverisiä, parta harmaansekainen, toisella posetiivi selässä.
Koko kylässä ei varmaankaan kukaan osannut odottaa, että tänä päivänä
sattuisi mitään erikoisempaa, mutta nyt ilmestyivät siihen nämä kaksi
muukalaista, he astuivat näkyvälle paikalle rakennusten keskelle,
asettivat pelinsä kepin nenään ja alkoivat pyörittää kampea. Siihen
kokoontui koko kylän väki, lapsia ja naisia, puolikasvuisia ja rampoja
ja asettui piiriin pelin ympärille. Näin talvella sattui kovin vähän
semmoista, mikä olisi saanut ihmiset liikkeelle, miehet olivat kaikki
Lofooteilla kalassa, ei tanssittu, ei laulettu, koko kylä oli köyhä ja
viheliäinen, nämä vieraat soittoniekat olivat sen vuoksi suuri elämys,
seikkailu, eikä tainnut olla ainoatakaan, joka myöhemmin koko elämänsä
aikana olisi tuota seikkailua unohtanut.
Toinen pyöritti kampea. Tämän toinen silmä oli viallinen, nähtävästi
sokea. Toisella oli pussi selässä eikä hänellä muuta tehtävää
ollutkaan, olihan vain matkatoveri ja seisoi nyt katsellen huonoja
pitkävartisia saappaitaan. Äkkiä hän tempasi hatun päästään ja
ojensi sitä kuulijoita kohti. Mutta kuinka hän saattoi toivoa rahaa
tässä syrjäisessä paikassa, jossa ihmiset vain nipin napin jaksoivat
säilyttää henkiriepunsa siihen saakka kunnes miehet keväällä palaisivat
kalasta! Hän ei saanut mitään ja painoi hatun taas päähänsä. Niin hän
seisoi hetken ja rupesi sitten puhumaan toverilleen jotakin vierasta
kieltä, puhui yhä kovemmalla äänellä, ikään kuin olisi tahtonut
lopettaa soiton ja saada seuralaisensa lähtemään pois. Mutta pelimanni
vain soitti, muutti uuden kappaleen ja pyöritti pelistään matalan,
synkän sävelen, joka liikutti kokoontuneen rahvaan mieltä. Nuori vaimo,
jolla oli vähän enemmän varoja, kääntyi ja aikoi ehkä mennä sisään
noutamaan lantin, mutta matkatoveri näytti käsittäneen tämän väärin
ja luuli hänen pujahtavan maksua pakoon, koska huusi hänen jälkeensä
ja viittoili uhkailevasti. Hiljaa! komensi soittoniekka. Vai hiljaa!
Matkatoveri ei ollut niitä miehiä, jotka antavat niin vain tukkia
suunsa; hän raivostui, hyppäsi kumppaninsa kimppuun ja löi tätä. Se
saattoi tapahtua, puolisokea soittoniekka ei voinut puolustautua, hänen
kun täytyi hoitaa posetiiviaan, joka oli heiluvan kepin päässä, hänen
kätensä olivat kiinni eikä hän voinut muuta kuin painaa alas päätään.
Odottamaton hyökkäys pusersi kuulijakunnasta voihkauksen, kehä laajeni
äkkiä, lapset pelästyivät ja alkoivat parkua.
Mutta nyt hyppäsi esiin Edevart, puolikasvuinen, kolmetoistavuotias,
valkotukka, pisamanaamainen poika, silmät kiihtymyksestä palaen. Hän
ei välittänyt mistään, vaikka olisi henki mennyt, kamppasi hyökkääjää,
mutta se ei luonnistanut, kamppasi toisen kerran, ja nyt häntä onnisti,
mies keikahti nurin. Poika puhkui kuin palje, äiti huusi häntä pois,
mutta Edevart ei lähtenyt. Hän oli kuin suunniltaan ja irvisti, että
hampaat näkyivät. Tuletkos paikalla kotiin! huusi äiti taas hädissään.
Hän oli laiha ja kivulloinen, aina hiljainen ja jumalinen nainen eikä
poika häntä totellut.
Vieras nousi, vilkuili poikaan, mutta ei tehnyt hänelle mitään, vaan
päinvastoin näytti nololta ja karisteli lumen vaatteistaan tarpeettoman
huolellisesti. Sitten hän jälleen puhui toverilleen, heristi hänelle
molempia nyrkkejään ja tallusti pois ja katosi.
Soittoniekka jäi paikalleen ja hiukan itkeä tihersi. Hänen toisen
poskensa poikki kulki ylhäältä alas punainen juova ja veren väri näytti
olevan kumman sinertävää, mutta siihen kai oli syynä se, että hän oli
vieraasta maasta ja niin tummaihoinen.
Kepillä selkään sen miehen olisi pitänyt saada! mutisi äskeinen nuori
vaimo ja katsoi pahoinpitelijän jälkeen. Sitten hän meni sisään
killinkiä noutamaan.
Toiset vaimot sen nähdessään ajattelivat, että niin heidänkin pitää
tehdä ja lähtivät toinen toisensa perästä rahaa hakemaan. Herra tiesi,
eikö soittoniekalla ollut paljon enemmän maallista tavaraa kuin näillä
antajilla, jotka kaikki olivat niin köyhiä, mutta heidän sydämensä oli
heltynyt tulvilleen, he uhrasivat roponsa ja toivat puolikillinkisensä
ja joku ison vaskisen kahdenkillinginkin lantin, joka siihen aikaan oli
suuri raha, ja niillä lohduttivat itkevää miestä.
Mutta nyt ei soittoniekkakaan tahtonut olla toisia huonompi, vaan
aukaisi äkkiä pelinsä laidasta luukun, jonka takaa tuli näkyviin
teatteri, paratiisi. Ooh! kuului humahdus katsojajoukossa. Tuotapa ei
tässä kylässä vielä ollut nähty: siinä seisoi lavalla monivärisiä,
kullalla kirjailtuja pikkuolentoja, jotka liikkuivat soittoniekan
pyörittäessä kampea, pyörähtivät ympäri ja astuivat askelen, kääntyivät
takaisin, pysähtyivät hetkiseksi ja pyörähtivät jälleen ympäri.
Napoleon! sanoi soittoniekka ja osoitti keskimmäistä.
Kaikki olivat kuulleet Napoleonin nimen ja tuijottivat nyt tähän
ihmeissään. Hänellä oli seurassaan kaksi kenraalia; näilläkin oli
moniväriset puvut ja tähtiä rinnassaan, ja soittoniekka mainitsi niiden
nimet, mutta Napoleonia kaikki katsoivat. Hänellä oli yllään harmaa
viitta ja pieni kiikari kädessään, ja vähän väliä hän nosti kiikarin
silmilleen ja laski sen taas alas. Kaikkien näiden korkeiden herrojen
edessä seisoi pieni repaleinen poikanen, paljain päin ja hymyillen ja
kurottaen pientä maljaa rahoja ottamaan, ja kun maljaan pistettiin
killinki, poika heitti maljalla rahan laatikkoon. Se vasta oli ihme,
poika oli niin elävän näköinen ja näytti hymyilevän vielä entistäänkin
enemmän ojentaessaan maljansa uudelleen esiin.
Ja peli soitti ja soitti, marsseja, valsseja ja laulun säveliä tulvi
yli rahvaan ja talojen, ja vähän matkan päässä istui lumessa musta
koira ulvoen kuono taivasta kohti. Se oli unohtumaton päivä.
Kun rahoja lakkasi herumasta eikä poika enää heittänyt maljallaan,
pälkähti pienen tyttösen päähän panna maljaan kiiltävä nappi. Se kyllä
lienee ollut ainoa kiiltävä nappi, mitä hänellä oli, mutta rahaahan se
ei ollut, ja nyt tapahtui kaikkein suurin ihme: poika pyörähtikin äkkiä
vastakkaiseen suuntaan ja heitti napin kauas lumeen. Hetkisen seisoivat
kaikki mykistyneinä. Mitä ihmettä — oliko tuo poika elävä ihminen. Se
nuori vaimo oli ensimmäinen, joka hymyili, hän laski maljaan hakasen
ja näki senkin lentävän kauas pois. Nyt hymyilivät kaikki. Mutta pieni
tyttönen oli lumessa polvillaan ja etsi kiiltävää nappiaan, joka ei
tuolle pojalle kelvannut.
Sitten ruvettiin vallattomiksi, toinen katsojista toisensa jälkeen
laski maljaan arvottomia esineitä, nauloja, kiven siruja ja lastuja,
mutta lopulta kerjäläispoika kyllästyi ja ravisti maljaansa
herkeämättä, niin ettei siihen voitu panna mitään. Eikös ollutkin ainoa
koko joukossa, joka käytti järkeään!
Soittoniekka lakkasi soittamasta, löi luukun kiinni ja väänsi kammen
irti. Huokasi raskaasti.
Mitä varten te kuljette hänen kanssaan? kysyi Edevart synkän näköisenä.
Soittoniekka koetti selittää asian parhaan taitonsa mukaan: posetiivi
oli yhteinen, mutta toveri oli häijy mies, katsokaas tätä, puhkaisi
kerrankin puukolla hänen toisen silmänsä. Soittoniekka ei koskaan
uskaltanut näyttää Napoleonia eikä niitä toisia pikkumiehiä, kun se
kaveri oli paikalla, oli niin kiukkuinen mies, että olisi lyönyt
mäsäksi koko teatterin.
Mistä te olette kotoisin? kysyi Edevart.
Armeniasta hän oli.
Missä se on?
Se on kaukana, kaikkien muiden maiden takana. Se on varmaa. Suuren
meren ja monen vuoren yli pitää mennä, vuoden matka —
Tulkaa sisään ottamaan vähän ruokaa, sanoi tuo nuori vaimo.
Ihmisiä meni hänen jäljessään tupaan niin paljon kuin sinne mahtui, ja
loput seisoivat ulkona ja kurkistivat ikkunoista sisään. Mies ei tehnyt
mitään erikoisempaa, hän vain istui ja herätti sääliä, pää painuksissa.
Hänen nähtiin siunaavan ruokansa ja syövän silliä ja perunoita, jonka
päälle hänelle annettiin ohrajauhovelliä, sitten hän taas siunasi
ruokansa ja aikoi nousta ylös ja kiittää.
Nuori vaimo sanoi: Jos minulla olisi ollut kahvia, olisitte saanut
kupillisen.
Minä en ole aivan ilman kahvia, sanoi joku toinen nainen avuliaasti.
Lainaa minulle sitten lusikallinen.
Niin kauan kuin mies istui, oli kaikki hyvin, naiset päättivät yksissä
neuvoin viivyttää häntä ja houkutella hänet eroamaan kelvottomasta
toveristaan.
Minne se meni? kysyttiin.
Ei kukaan tiennyt, mies sanoi, ettei hänkään tiennyt.
Ehkä meni sen tien?
Eikö mitä! Mies ravisti päätään ja huokasi. Ja alkoi liikutella
jalkojaan ja lyödä yhteen kohmettuneita saappaitaan.
Kysyttiin, paleliko hänen jalkojaan, ja palelihan niitä. Sitten
kysyttiin, miten hänen sukkiensa laita oli, ja hänellä kuului olevan
sukissa reikiä, monta suurta reikää. Niin niin.
Silloin naiset katsoivat toisiinsa ja iskivät silmää, ja se nuori
vaimo, jolla oli enemmän varaa kuin muilla, haki ihka uudet, polviin
saakka ulottuvat sukat ja antoi miehelle. Kauniit, hyvät sukat, joissa
oli ylinnä sininen raita.
Katsos tuota Ane Mariaa, semmoinen se aina on! kuiskailivat toiset
naiset ihastellen.
Pankaa nämä jalkaanne! sanoi Ane Maria.
Mutta sitä mies ei tahtonut tehdä, ei, hän näytti tarkoittavan, ettei
henno turmella sukkia, kohotti ne poskelleen ja pisti sitten povelleen.
Se liikutti kaikkien mieltä.
Nurkassa muiden takana seisoi nuorukainen, joka mielessään pohdiskeli
jotakin, se oli Edevart. Kiitettyään kaikesta, mitä oli saanut,
soittoniekka nosti pelin selkäänsä ja lähti tallustamaan edelleen.
Jumalan haltuun! huudettiin hänen jälkeensä. Surulliset katseet
saattelivat häntä niin kauan kuin häntä näkyi, ja Edevart seurasi häntä
salavihkaa vähän matkan päässä.
Päästyään metsään mies kääntyi taakkoineen hitaasti ympäri ja huomasi
Edevartin.
Minne sinä menet? hän kysyi.
En mihinkään, vastasi Edevart.
Et mihinkään? Niinkö sanoit?
Edevart vastasi: Minä autan teitä toverianne vastaan.
Autat? Minua? Ei! Älä!
Minä pieksen hänet raajarikoksi!
Mies hymyili: hänen toverinsa oli iso ja väkevä mies, unkarilainen,
suurta sotilaskansaa, pistää puukolla.
Mutta Edevart ei ollut kuulevinaan, vaan astui miehen ohi ja lähti
kävelemään edeltä.
Senkin typerys — senkin typerys! huusi mies äkkiä kiukkuisesti. Mene
kotiin! Mitä sinä täällä teet?
Ja nyt ilmestyi katajapensaista äkkiä näkyviin mies, matkatoveri. Hän
katsoi ensin ympärilleen, kysyi sitten jotakin ja soittoniekka vastasi.
He nauroivat molemmat.
Edevart seisahtui ja katsoi heihin pitkään. Unkarilainen astui
sotaisena lähemmäksi; tätä ei kiukustunut poika vielä olisi
säikähtänyt, mutta sitten soittoniekka laski pelinsä maahan ja alkoi
hänkin puhua uhkaavasti. Mitä tämä merkitsi? Edevartin aivokoppa
ei ollut tottunut selvittelemään hämäriä asioita, lukemaan ja
kirjoittamaan hän oli kovin huono, mutta hänellä oli kelpo nyrkit ja
uhkarohkea luonto, milloin suuttui. Nyt hän perääntyi.
Vieras ei välittänyt hänestä sen enempää, jätti hänet siihen seisomaan.
Soittoniekka otti käteensä lunta ja pyyhki punaisen veren poskeltaan,
ja toveri sanoi, kun sitä ei enää näkynyt. Sitten he avasivat
posetiivin laatikon ja lukivat killingit, sukatkin otettiin esiin ja
pistettiin unkarilaisen pussiin.
Sitten soittoniekka nosti pelin selkäänsä, ja he nyökkäsivät
Edevartille ja lähtivät astelemaan pohjoista kohti seuraavaan kylään.
Edevart ei ymmärtänyt muukalaisten käytöstä juuri entistä paremmin;
hänen suuttumuksensa oli lauhtunut. Kun hänelle vihdoin alkoi valjeta,
että hän ehkä olikin antanut vetää itseään nenästä, hän kouraisi äkkiä
lunta käteensä ja teki siitä pallon, mutta puristeltuaan sen hyväksi ja
kovaksi hän pudottikin sen ja jätti maahan makaamaan.
Kotiin tullessaan hän oli kuin toinen poika, vähän nolo, lannistunut,
harmistunut itselleen. Hän meni lumesta etsivän tyttösen luo ja kysyi:
Etkö ole löytänyt nappiasi?
En ole, sanoi tyttö.
Älä välitä siitä.
Tyttö ei vastannut siihen mitään, vaan etsi yhä.
Edevart oli huono kirjaa lukemaan ja koulussa heikko, mutta hänellä
oli hyvä luontainen vaisto, sen huomasi nyt: hän meni siihen paikkaan,
missä posetiivi oli seissyt ja mittasi silmämäärällä, kuinka kauas
nappi oli saattanut lentää, sitten hänkin ryhtyi etsimään. Tyttö
liittyi häneen ja alkoi taas toivoa. Siinä oli kruunun kuva, hän sanoi,
nappia tarkoittaen.
Heidän etsiessään huudettiin tyttöä jostakin mökistä: Missä sinä
viivyt, Ragna? Ragna ei vastannut. He etsivät kärsivällisesti, ottivat
kumpikin tikun ja kaivoivat sillä ja lopulta nappi löytyikin, tyttö
itse sen löysi, hänen ilonsa oli suuri, ja hän kiirehti sisään.
<tb>
Tämä kaikki oli Edevartin elämässä merkkitapaus. Hän ei tosin heti
muistanut tehdä selviä johtopäätöksiä siitä, mitä metsässä oli
tapahtunut, mutta hänelle muodostui mieleen perustus, jolle myöhemmät
kokemukset saattoivat rakentaa. Seuraavana talvena hänet hyväksyttiin
apumieheksi Lofooteille, vaikkei hän vielä ollut käynyt ripillä. Se
ei ollut pieni asia, monien häntä vanhempienkin poikien täytyi jäädä
kotiin, ja hänelle teki hyvää päästä matkaan, hän kävi puheliaammaksi,
ja yksi ja toinen alkoi kallistaa korvaansa hänen sanoilleen.
Mutta keväällä ei pastori laskenut häntä ripille. Tämä oli kaikkien
silmissä suuri häpeä, ja varsinkin isän ja äidin, jotka molemmat olivat
hyviä lukemaan ja jumalisia, hänen täytyi käydä rippikoulua vielä
toinen vuosi, ja se masensi hänen mielensä jälleen. Vasta viidentoista
vanhana hän pääsi ripille ja tavallaan aikuisten kirjoihin. Hänen
lukutaitonsa oli kurja ja hän pelkäsi kirjoja, mutta hän ei ollut
muita tyhmempi ja oli kasvanut suureksi ja väkeväksi, hän oli ravakka
työmies, aulis ja hyväsydäminen, vanhemmat ja sisarukset saivat hänestä
hyvän avun.
<tb>
Kylään palasi laajalti matkustanut nuori mies, isätön ja äiditön orpo,
August oli hänen nimensä. Hän oli oikeastaan toisesta piirikunnasta,
mutta täällä kasvanut, nyt hän oli yhtä ja toista muuta hommattuaan
ollut muutaman vuoden merillä ja käynyt monessa maassa, ja ihmeellisiä
asioita hän saattoi vaiheistaan kertoa. Rikas hän ei ollut eikä ollut
olevinaankaan, mutta hänellä oli siisti sininen puku, hopeakello ja
muutama taalari taskussa. Kun hänellä ei ollut läheisiä sukulaisia,
hän asui saman vaimon kodissa, jonka luona oli kasvanutkin, mutta
liikkui kylässä laajalti ja oli kaikkialle tervetullut, nuoret
tytöt ajattelivat häntä ja pikkupojat kuuntelivat suu auki hänen
kertomuksiaan. Hänen ja Edevartin välillä oli syntynyt luja ystävyys.
Se alkoi näin:
August oli merellä jossakin tapaturmassa loukannut suunsa hiukan
vialliseksi ja menettänyt hampaansa ja nyt parhaansa mukaan koettanut
korjata näköään kasvattamalla vankat viikset ja hankkimalla
kultahampaat, niin sanotun sillan. Edevart ei ollut koskaan nähnyt
noin muhkeita hampaita, ja hän suunnitteli jo samanlaisten ostamista
itselleen, jahka saisi siihen varoja. August kertoi peittelemättä,
mistä hän oli tämän uuden hammastarhan saanut ja mitä se oli maksanut,
eikä se ollutkaan pieni raha, kuukausia ja vuosia hän sanoi sitä varten
säästäneensä. Tytöt eivät suinkaan moittineet Augustin hampaita, mutta
nuoret miehet alkoivat naureskella niitä ja pilkata häntä, he olivat
mustasukkaisia ja kiukuissaan siitä, että mokoma August tuli tänne ja
keräsi tytöt ympärilleen.
Tätä jatkui kunnes kaikki nuoret miehet yksissä neuvoin pilkkasivat
meripoikaa ja olivat jo kääntämäisillään tyttöjenkin mielen, jopa Ane
Maria, nuori vaimokin sanoi kerran hänelle, ettei hänen pitänyt avata
suutaan niin levälleen nauraessaan.
Miksi ei? kysyi August.
No, etteivät nuo hampaasi näkyisi.
Muut nauroivat, eikä August — joka oli sävyisä ja tasainen luonteeltaan
niinkuin meripojat yleensä — sanonut siihen mitään.
Mutta Edevart ei tätä enää sietänyt. Hän kääntyi tuon vaimon puoleen ja
sanoi: Ei sinun olisi pitänyt antaa niitä sukkia posetiivinsoittajalle.
Miksi ei? kysyi Ane Maria loukkaantuneena.
Mitä sukkia? kysyi vaimon mies, Karolus nimeltään.
Niitä uusia sukkia, sanoi Edevart.
Ane Maria teki asiaa ikkunan luo ja kysyi sieltä: Miksi ei minun muka
olisi pitänyt antaa niitä hänelle?
No, kun hän ei niitä tarvinnut. Myi ne pohjanpuolen taloissa
kahdeksastatoista killingistä.
Mistä sen tiedät?
Tiedänpähän vain. Se mies ei tahtonut panna niitä sukkia jalkaansa.
Minä näin samat sukat pohjoisessa.
Ane Maria sanoi: Minä en ymmärrä, mitä se sinuun kuuluu.
Mutta nyt puuttui vaimon mies taas puheeseen: Minä kysyin, mitä sukkia
ne olivat.
Kun asia oli hänelle kerrottu, synkistyi hänen ilmeensä ja Ane Maria
rupesi itkemään. Mies sanoi: No niin, sehän oli viime vuonna. Silloin
kun minä palasin kotiin eikä sinulla ollutkaan antaa minulle toisia
sukkia. Oletko olevinasi niin isoista ihmistä, että sinulla on sukkia
poiskin antaa.
Minä kadun sitä, sanoi Ane Maria nyyhkyttäen.
Joku vaimon nuori sukulainen, jonka nimi oli Teodor, puuttui puheeseen:
Oli asia kuinka tahansa, se ei liikuta sinua, Edevart.
Ei liikutakaan. Mutta mitäs se sinua liikuttaa, että Augustilla on
kultahampaat?
Viitsittekin kuulla tuommoista vaivaista! kivahtaa Teodor. Se on
unohtanut, että pastori passitti hänet kesken kotiin.
Edevartin kasvot ovat kalvenneet ja silmät palavat: Taidat unohtaa
itsesi? Et ehkä muista, että itselläsi on tyrät ja vyö.
Teodor nousee seisomaan kiukusta puhisten.
Karolus, talon isäntä, vetää hänet takaisin penkille. Edevart ei
suinkaan olisi väistynyt, hän oli kiihtynyt eikä välittänyt mistään.
Teodor, nuori mies, sanoi lopuksi, että hänellä oli omat hyvät
hampaansa, ne eivät kaivanneet seppää. Mihin Edevart vastasi, että
se oli onni, sillä hänestä ei koskaan tulisi semmoista miestä, että
jaksaisi hankkia semmoiset hampaat kuin Augustilla oli.
Nyt ei Teodor ottanut ensinkään talttuakseen, vaan syyti suustaan
ilkeyksiä hyvän aikaa — hän olisi ehkä lopettanut vähän aikaisemmin,
ellei Edevart olisi aina vastannut, mutta poikapa vastasi.
Siitä päivästä lähtien kävivät August ja Edevart yhdessä kotikalassa.
Monta pikkuturskaa ja koljaa he kantoivat kotiin, ja arvelematta he
antoivat kalakeiton toisillekin, kun itse olivat päiväntarpeensa
saaneet. Useampikin kuin yksi vaimo heitä siunasi pitkän syksyn mittaan.
Kun tuli aika varustautua Lofooteille, kysyi Edevart kerran: Oletko
sinä lupautunut kenenkään mukaan?
En ole, sanoi August. Ei ole kukaan kysynytkään.
Etkö tahdo itse kuulostaa?
En viitsi. Kun miehet ovat minua vastaan.
Vai niin. Mitäs sitten aiot talvella tehdä?
Lähden taas merille, vastasi August.
Edevart sanoi: Kunpa minäkin pääsisin mukaan!
Kummankaan lähdöstä ei sinä talvena tullut mitään, eikä Edevart
lähtenyt Lofooteillekaan, vaikka hänet olisi otettu mukaan täytenä
miehenä. Tämä oli hänen vanhemmilleen pettymys. Isän ei tosin ollut
itsensäkään tapana käydä kalassa, mutta hän sai vähän palkkaa siitä,
että vartioi laajan piirikunnan lennätinjohtoja. Edevart sitä vastoin
jäi kotiin, vaikkei hänellä ollut muuta ansiota tiedossa. Pojan olisi
sietänyt ajatella enemmän omaa parastaan, mutta sitä asiaa ei voinut
enää auttaa. August alkoi ostaa ympäristöstä nahkoja ja vuotia ja otti
Edevartin mukaansa niitä kantamaan.
Kerran sitten tuli ilmi, että Augustilla oli taskussaan enemmänkin
talareita, ja hän suostui maksamaan Edevartille saman palkan, minkä
tavallinen renki sai talvella Lofooteilla; heidän välinsä olivat siis
selvät eikä Edevart hävinnyt kaupassa mitään. Sitä paitsi hän oppi
Augustilta paljon ja piti häntä, maailman ympäri purjehtinutta miestä
kerrassaan erinomaisena miehenä.
He siis ostelivat nahkoja, enimmäkseen vasikannahkoja, lampaannahankin
sieltä täältä ja aina joskus lehmänvuodankin. Koirien keskuudessa
alkoi äkkiä liikkua tautia, jokin vieras koira toi paikkakunnalle
penikkataudin ja tartutti sen kaikkiin piirikunnan koiriin. August ja
Edevart, ainoat kotiin jääneet täysikasvuiset miehet, kutsuttiin apuun,
ja he tappoivat ihmisten helpotukseksi monta koiraa, nylkivät ne ja
saivat nahat vaivoistaan. Mutta ymmärsikö August nahkakauppaa? Ei hän
siitä aivan tietämätön ollut, hän itse arveli, sillä monen muun paikan
ohessa missä oli vieraissa maissa ollut, hän oli myös jonkin aikaa
työskennellyt lammasfarmilla Australiassa.
Paastoajan lähestyessä August laajensi kauppaansa ja alkoi ostella
arvokkaampia nahkoja, saukon, ketun ja kärpännahkoja. Hän hankki
jostakin pyssyn ja kahdet raudat ja rupesi itsekin pyydystämään.
Se veteli hyvin, paikkakunnalla ei ollut pitkiin aikoihin ammuttu
laukaustakaan, kettu ja saukko eivät siellä olleet suinkaan
harvinaisia, ja kerran onnenpäivänä Augustilla oli kotiin palatessaan
sekä sinikettu että saukko. Hänen hartain toivonsa oli että saisi
kärpänkin, hän tiesi kertoa Edevartille, että kuninkaiden viitat oli
vuorattu kärpännahoilla, mutta arat otukset olivat harvinaisia ja niitä
oli vaikea pyydystää.
Aika kului, nahkojen hoitaminen oli heidän jokapäiväistä työtään, he
ripustivat ne säleiden päälle seinille taikka jännittivät seipäille
tuulessa kuivamaan. Sitä mukaa kuin ne kuivivat, ne lajiteltiin ja
pantiin kimppuihin. Kun venekunnat keväällä palasivat Lofooteilta, oli
toveruksilla nahkavarastoja ladoissa ja parvilla, joista heinät olivat
loppuneet. Kärpännahkoja heillä ei ollut, mutta kerran jäiden lähdettyä
heitä merilinnunpyynnissä onnisti niin hyvin, että he saivat ammutuksi
hylkeen, joka oli harvinainen vieras täällä vuonossa. Siitä lähti hyvä
nahka.
Ihmiset pudistivat päätään Augustin nahkakaupoille — etkö tahdo
ostaa hiirennahkojakin? kysyi nuori Teodor pilkoillaan. Augustin
liiketoiminta oli ainakin uutta ja outoa tällä paikkakunnalla, ja
kun hän olisi lainannut kahdeksanhangan kuljettaakseen sillä nahat
pois, vastasi Karolus, jonka oma vene oli, että se matka hänen oli
paras heittää sikseen, se ei korvaisi veneenvuokraa! Mutta August
tiesi asiasta jonkin verran, hän oli ostanut joka nahan pilahinnalla
ja sitä paitsi asettunut yhteyteen suuren trondheimiläisen nahka- ja
turkisliikkeen, Klem, Hansen & Co:n kanssa, saman, jonka pyöreä leima
on sinervänä tammella parkitussa anturanahassa ja joka tunnettiin
kaikkialla Nordlandissa — August oli saanut sieltä tyydyttäviä tietoja.
Klem, Hansen & Co:lla oli aikomus käydä kesällä pohjan puolessa ja
ostaa ja myydä Stokmarknesin markkinoilla ja sinne siis Augustin piti
lähteä tavaroineen. Mutta hänellä ei ollut venettä.
August sai kokea, että mieliala oli häntä vastaan. Toiset nuoret
miehet palasivat juuri kotiin Lofooteilta, taskussa rahoja ja mukanaan
kaikenlaista tavaraa, kun taas Augustilla oli vain nahkoja eri taloissa
ladoissa ja parvilla ja hän tietenkin oli kuluttanut killinkinsä niiden
ostoon.
Samana päivänä, jolloin Lofootien kävijä kahdeksanhankainen oli
vedettävä venehuoneeseen odottamaan seuraavaa talvea, pyysi August sitä
vuokratakseen, mutta omistaja epäsi. Tämä sanoi syyksi, että se oli
uusi ja kallis vene, ei edes ollut vielä kokonaan maksettu, varuksista,
purjeista, köysistä, ankkurista oli vielä velkaa. August astui muutaman
askelen poispäin, palasi takaisin ja sanoi: Myytkö veneesi?
Että myynkö veneen? Tahtoisitko sinä sitten ostaa sen?
Tahtoisin, sanoi August.
Karolus hämmästeli: Häh — vai ostaa sen?
Edevart seisoi vieressä, hänkin ällistyneenä.
Mutta kuullessaan Augustissa olevan niin paljon miestä, että hän jaksoi
ostaa pyyntiveneen kaikkine varuksineen, Karolus sai siitä paljon
ajattelemisen aihetta ja myös aihetta juosta naapureissa. Asiasta
puhuttiin pian koko kylässä, ja vielä kerran August löi kylän nuoret
miehet laudalta. Mitä riivattua — onko se kotiin palannut meripoika
silkkaa rahaa! Veneenomistaja alkoi taipua, meni itse Augustin luo ja
sanoi: En voi luopua veneestäni, minun on siitä elettävä; mutta saat
sen vuokralle matkallesi, jos tahdot.
Ei, mieluummin ostan sen, vastasi August ja oikaisi tuntuvasti
selkäänsä.
Karolus sanoi rauhallisesti: Se ei käy päinsä.
Puhuttiin puoleen ja toiseen. Mitä August tekisi veneellä matkalta
palattuaan?
Kyllä hän siitä markkinoilla eroon pääsisi.
Nyt on vielä aikaa talveen ja Lofootien pyyntiin, sanoi Karolus, et saa
kesällä myydyksi niin suurta venettä.
Ei, August myönsi, että se kävisi vaikeaksi. Mutta hänellä oli omat
syynsä —
Mitä syitä?
August vihjaili siihen suuntaan, että hänen asiansa olivat juuri sillä
hetkellä hullusti, hän oli kiinnittänyt nahkoihin kaikki pikkurahansa,
eikä hänellä nyt ollut millä maksaa vähäpätöistä vuokraakaan.
Mies ymmällä: Mutta onhan sinulla rahaa veneen ostoon?
On, on minulla, vastasi August. Ei sitä silti tarvitse huudella, mutta
suurenlainen seteli minulla on, pari suurta seteliä, mitä oikein
lienevätkään. Mutta veneen vuokraan minulla ei ole rahaa ennen kuin
saan vaihdetuksi.
Karolus hämmästyen: No voithan maksaa vuokran sitten, kun olet saanut
markkinoilla vaihdetuksi.
Niin siis sovittiin, ja toverukset kuormasivat nahat purteen, hankkivat
eväät ja purjehtivat Stokmarknesiin. Oikeastaan olisi niin suureen
veneeseen pitänyt olla useampia miehiä, mutta sää oli kaunis ja
suvinen, eivätkä he olleet arkalasta kotoisin.
Matka sujui hyvin melkein koko Länsivuonon poikki, sopivaa tuulta ja
auringonpaistetta oli tähän vuodenaikaan yöt ja päivät, vuorotellen
he pitivät perää ja kumpikin taas vuorostaan loikoi torkkuen
nahkakimpuilla. Peräsimessä istuessaan August lauloi ja puheli
itsekseen englantia, ja kun Edevart sitten heräsi ja kohotti katseensa,
kiroili August silkkaa iloaan ja kehui matkantekoa niin suurenmoiseksi,
että he oikeastaan saattaisivat vaikka pyörähtää Atlantin poikki saman
tien.
Augustilla oli kovin hailean siniset silmät, eikä hänessä kaiken
kaikkiaan muutenkaan ollut mitään erikoista, Herra nähköön. Tuntuu
siltä, että joitakin yksityisiä seikkoja hän taisi sekä käsillään
että päällään, mutta erikoinen älyniekka hän ei silti näyttänyt
olevan. Nyt hän oli tyytyväinen, tämähän oli kuin silkkiä tämä laiska
purjehtiminen, ja killinkejä hän myös joka tapauksessa aikoi ansaita!
He olivat ohjanneet liian kauas pohjoiseen, Hindö näkyi kaukana; täällä
tuuli yöksi kiihtyi, mutta aallot eivät vielä olleet korkeat. August
istui peräsimessä. Mitä nyt — yltyikö tuuli yhä? Hän oli kutakuinkin
tottumaton näihin raakapurjeveneisiin ja tuli merikipeäksi. Merkillistä
kyllä alkoi vielä sataa rakeitakin, nousi valkoinen tuuli, aurinko
sammui, hän katsoi taakseen, taivas pimeni. Tuli kappale aavaa merta,
ankara ilma, raemyrsky. August herätti Edevartin, huusi tälle. Edevart
kavahti pystyyn.
Miten sinä ohjaat! hän huusi.
Minä käännän takaisin, vastasi August, hänen oli paha olla ja hän
pelkäsi.
Edevart sanoi: Hulluko sinä olet! Et voi kääntää tässä tuulessa.
Mitäs minä teen, sanoi August saamattomana.
Hellitä narua! komensi Edevart, veti purjetta ja reivasi sitä kaksi
reikää kerrallaan. [Lofootien kalastajaveneissä käytetään vielä
nelikulmaista raakapurjetta niinkuin vanhoissa viikinkiveneissä.
Purjeen alaosassa on rivissä reikiä, joihin alareuna kiinnitetään
reivattaessa.]
Ei raakapurjevene tottakaan ollut laiva. August ei voinut seistä
veneessä, istua vain, hänen täytyi olla matalana, koukussa, vaivoin hän
saattoi polvistua; tässä nyt merimies pelkäsi henkeään.
Herra Jumala, miten tässä nyt käy! hän valitti.
Käännä taas toiselle kyljelle! neuvoi Edevart.
Toinen teki työtä käskettyä. Veneeseen roiskahti vettä, mutta keula oli
taas merelle päin, täytyi pyrkiä Raftsalmeen.
Augustilta ei nyt luistanut puhe, hän näytti olevan aivan suunniltaan
ja huusi Edevartille: Jumala kai tahtoo minua rangaista!
Miten niin? näytti Edevartin naama kysyvän.
Näetsen, Edevart, minulla kun ei enää ollut rahaa veneen vuokraankaan,
sen vuoksi valehtelin ja tahdoin tämän kahdeksanhangan muka ostaa.
Vai niin, sanoi Edevart, sinullako ei ollutkaan rahaa?
Ei ollut, vastasi August. Jumala meitä auttakoon!
Edevart huomasi, että peränpidossa oli vikaa, veneeseen tuli koko
lailla vettä, aallokko oli kasvanut. Mene keulaan! hän käski toveriaan,
ja kuusitoistavuotias poika tarttui itse peräsimeen. Hän veti sitä
sisäänpäin ja työnsi ulospäin kaksi kertaa joka laineella eikä sitten
vettä roiskunut kuin silloin tällöin jokunen ropsahdus keulamiehen
selkään, veneeseen ei ollenkaan.
Sinä pidit perää kuin hutilus ja kastelit nahat, hän sanoi kuin kokenut
mies konsanaan. Sen hän uskalsi sanoa.
Mitä minä nahoista, kunhan vain pelastamme henkemme, vastasi August.
Edevart huusi: Reivaa kolmanteen reiviin!
August teki niin ja oli vallan tyytyväinen, kun sai totella komentoa.
Siihen hän oli tottunut. Olihan August tietysti merellä ollut, niinkuin
oli kertonut vanhoille ja nuorille, oli viettänyt laivalla koiran
päiviä, vaikka huolettomia päiviä, oli raatanut ja kärsinyt, mutta
maissa pitänyt iloa ja hummannut. Monta kertaa hän kuitenkin oli
muuttanut paikkaa, ansiota ja ammattia. Hän puolustihen sillä, ettei
hänellä ollut elämässä erikoista tehtävää, minkä vuoksi hän saattoi
ruveta vaikka mihin, maanmuokkaajaksikin, ja miksipä ei sen puolesta
vaikka maan allekin vuorimieheksi. Niin hän ainakin sanoi ja se
kuulosti kovin vaatimattomalta, mutta hyvin se silti saattoi pohjaltaan
olla kerskailuakin. Hän oli milloin astellut auran kurjessa, milloin
ollut kaupungeissa työssä, usein pulassa, kerran ihmeeksi kirkossakin;
kaikkialla hän oli ollut yksi monesta, siltä kuulosti, joukon jatkona,
toisten käskyläisenä. Toisinaan hän vietti iloisia päiviä ollessaan
maissa semmoisilla rannoilla, missä ei tarvinnut vaatteita ensinkään
ja ruokansa voi poimia puista, toisinaan joutui maleksimaan jossakin
kylmässä kaupungissa, jossa ruoka-annos meni yli hänen varojensa, ja
lihasta oli maksa huokeinta. Saattoiko häneltä siis liikoja vaatia?
Toisten poikien ja vertaisten kanssa hänen täytyi silloin tällöin
turvautua metkuihinkin, hänen tapanaan oli nauraen tunnustaa, niin,
mutta August ei tappanut, ei, ei, ei koskaan tappanut! — Se kuulosti
uskottavalta ja hyväntahtoiselta ja ehkä hän olikin oikeassa.
Näpistyksensä hän myöhemmin aina korvasi vaaraan joutuessaan.
Purjetta reivattiin reivi reiviltä, lopulta ajettiin myötäiseen melkein
masto paljaana, niin että vene hädin tuskin totteli peräsintä. August
istui keulassa kurjana ja märkänä, hänen tilinsä Jumalan kanssa tuntui
yhä venyvän venymistään, ne kultahampaatkin, niin hän nyt tunnusti,
olivat maksamatta, hän oli antanut vain vähän käsirahaa ja sitten
karannut kaupungista ja koko maasta. Soisin mielelläni niiden makaavan
vaikka meren pohjassa! hän sanoi hampaista ja koetti murtaa niitä ulos
suustaan.
Rupeaisit ennemmin mättämään vettä veneestä, sanoi Edevart miehevästi.
Hän oli tietenkin käynyt hieman itsetietoiseksi toverin alennustilan
johdosta, hän se tässä istui peräsimessä ja oli veneen päällikkö.
Mitä kannattaa vettä mättää! sanoi August toivottomasti. Ilma vain
pahenee eikä parane; en minä näe pelastuksen mahdollisuutta.
Oletko päästäsi vialla! huusi Edevart. Etkö näe, että minä lasken
hätäsatamaan!
August totteli taas ja mätti vettä sen kuin taisi, mutta hänen
ajatuksensa olivat toisessa maailmassa. Hän oli tietenkin kuullut
hoettavan, että kuoleman jälkeen alkoi uusi elämä ja hän tahtoi
käyttää viimeiset hetkensä tunnustaakseen syntinsä ja rukoillakseen
Jumalaa. Mutta enempää minä en juuri tällä haavaa tiedä! lausui hän
tunnustustensa lopuksi.
Tunnin verran he näin jatkoivat matkantekoa, tuli puoliyö, aallokko
kasvoi yhä, aurinkoa ei näkynyt, raekuuro oli mennyt menojaan, mutta
taivas oli yhtä mustanpuhuva, oli tulossa lisää sadetta. Hämärässä
purjehtiminen kävi hieman epävarmaksi, kumpikaan ei tuntenut väyliä,
Edevart vain ohjasi parhaan ymmärryksensä mukaan ja painui oikealla
kädellä olevaa maata kohti; edessäpäin häämötti Hindö. Piti etsiä jokin
lahti, kapea salmi. Se maa, joka oli kaukana vasemmalla, oli ollut
paremmin matkan varressa, mutta sinne ei sopinut tuuli, nuo olivat
Lofootien vuorenhuiput.
Emmehän me nyt ole ylen kaukana maasta, sanoi August. Hän oli ehkä
alkanut hiukan toivoa, oli tunnustanut syntinsä ja tunsi mielensä
keventyneen.
Äkkiä jyrähti ukkonen, Edevart loi salamannopeasti silmäyksen taakseen,
muutamia rakeita ropsahti taas nahkakimpuille, äkkivihuri iski vinkuen
mastoon, Edevart ei kyllin sukkelaan ehtinyt hellittää purjenuoraa ja
vene kallistui pahasti. Pian ryöppysi taivaasta jälleen rakeita.
Augustin rohkeus lannistui jälleen ja hän huusi kasvot taivasta kohti:
Pelasta meidät, Herra Jumala! Jos niin kävisi, niin on minulla vielä
satoja muita syntejä —
Mätä vettä veneestä! käski Edevart.
August ei kuullut. Entä silloin kun meidät laskettiin maihin lomalle,
kun olimme neekerimaassa ja tuli tyttö vastaan ja meitä oli neljä sen
kimpussa —
Mätätkö vettä! kiljui Edevart.
August haparoi äyskäriä, mutta hänessä ei ollut miestä sitä käyttämään.
Synkät muistot olivat kokonaan vallanneet hänen mielensä ja hän
pudisteli epätoivoisena päätään. Me hukumme! hän sanoi.
He olivat lähellä maata. Edevart huomasi kauhukseen, ettei hän ollut
ottanut lukuun kovaa virtausta. Päästä yksi reivi! hän huusi kuin
hengenhädässä, hän tahtoi siten antaa veneelle vähän enemmän vauhtia
voidakseen ohjata sen jälleen ulos rantahyökyjen lähettyviltä.
August mahtoi älytä, mikä oli hätänä, totteli käskyä — ja vene totteli
jälleen peräsintä. Kului neljännestunti, vene oli vettä puolillaan
ja August alkoi vähin itsestään käyttää äyskäriä. Jos Edevart olisi
voinut lähteä pois peräsimestä, hän olisi luultavasti heittänyt mereen
joitakin nahkakimppuja, mutta siteiden katkomiseen olisi kulunut aikaa
eikä hän uskaltanut mainita asiasta Augustille, joka oli noin perin
avuton. Sen sijaan hän sanoi rohkaistakseen toveriaan: Se on oikein,
mätä vain vettä!
Vähän ajan kuluttua aukesi saaren kupeeseen kuin kolo, se oli jo
vaihtelua, kauempana oli uusi kolo, joka kasvoi kuiluksi, mustaksi
kidaksi, Edevart käänsi päättävästi alemmas, käänsi peräsintä niin
kauas kuin se suinkin meni ja ohjasi veneen suoraan tuohon mustaan
kitaan. Se oli uhkayritys, vene saattoi siellä ruhjoutua palasiksi,
kumpikaan ei tuntenut paikkaa; täydelleen onnenkauppaa; mutta Edevartin
hermostunut rohkeus oli melkein lopussa, hän ei uskaltanut viipyä
kauempaa aavalla merellä, hänen kasvonsa olivat harmaat. August taas
nähdessään maata kummallakin puolella elpyi ja vilkastui jälleen, mätti
ahkerasti vettä, tarttui keksiin ja istui siinä valmiina pelastamaan
itsensä, jos tästä tulisi haaksirikko. Kun minä huudan, niin heitä sinä
ankkuri! käski Edevart pysyen yhä edelleen huolellisena.
Heidän ei tarvinnut heittää ankkuria, heillä oli suorastaan hullun
onni, eivät he kärsineet haaksirikkoa. Tuo musta hornankita, joka
tunkeutui saaren sisään, kääntyi ja päättyi lahteen, siellä oli
ennestään jo toinen vene, nelihanka, tyynellä vedellä vain yhden
ankkurin varassa. Täällä ei ollut tuulta lainkaan, heidän täytyi
lopuksi soutaa airoilla rantaan päästäkseen.
He olivat pelastuneet.
Edevartilla olisi nyt ollut syytä ylpeillä, mutta hän ei pitänyt
lainkaan melua, suu oli veretön, näytti jäykäksi jäätyneeltä, eikä hän
puhunut mitään. August teki, mitä tehtävä oli, vei köydenpään maalle ja
sitoi veneen kiinni, viskasi siitä veden viimeiseen tippaan ja levitti
purjeen kuivamaan. Kun kaikki oli tehty, karkaisi Edevart taas mielensä
ja sanoi näyttääkseen rauhalliselta: Sinä puhuit neekereistä, mitä
neekereitä ne olivat?
Niin, se oli kuuma maa, vastasi August hämillään ja ravisti päätään.
Mutta minkä sille enää mahtaa.
Edevart olisi ehkä tunnustellut miehen arempiakin kohtia eikä päästänyt
tätä näin vähällä, mutta hän kun piti toveria arvossa, ei sentään
viitsinyt, eikä sitä paitsi nyt juuri olisi jaksanutkaan. Hän ei enää
ollut iso mies eikä varma itsestään, kuten äsken purjehdittaessa.
Maalle tultuaan hän meni kerrassaan kurjaksi, jännitys laukesi, hän
alkoi antaa ylen. Tämä tuli Augustille oikein otolliseen aikaan, niin
että hän sai olla ensimmäisen kiusallisen tunnin rauhassa.
Voitko sinä pahoin? hän kysyi.
En, vastasi Edevart ja antoi ylen.
Näytti olevan pitkä matka ihmisiin ja asumuksiin, pieni venetalas
täällä oli, mutta se oli puulukolla lukittu. August aikoi murtaa
oven auki, mutta Edevart vastusteli. Niin siinä sitten kävi,
että he istahtivat tuulensuojaan, söivät eväitään ja odottivat
aamunkoittoa. Edevart reipastui, tahtoi saada tarkemmat tiedot toverin
tunnustuksista, mutta August vastasi vältellen. Edevart ei suotta ollut
kuuttatoista täyttänyt, hän ei voinut unohtaa neekerityttöä.
Mitä te sille teitte? hän kysyi.
Mitäkö me sille teimme? Emme mitään!
No, mutta olihan teitä neljä sen kimpussa?
Älä, sanoinko minä neljä? Älä sinä kysele. Se oli vain lapsi, niin että
ymmärräthän sinä siitä, ettemme tehneet hänelle mitään. Se tuli tiellä
vastaan.
Huusiko se? kysyi Edevart.
August ei vastannut siihen mitään, sanoi sen sijaan: Ei ollut sen
suurempi kuin Ragna, joka on meillä. Mutta kuumissa maissa on
asianlaita niin, että vaikka ne ovat vielä lapsia, ovat ne kuitenkin
täysikasvuisia. Ne menevät Ragnan iässä naimisiin. Niin kummasti on
ihmisten laita kuumissa maissa. Kas, tuossa on taas aurinko!
August laskeutui veneelle ja kantoi märimmät vuodat maalle kuivamaan.
Hän oli tunnustanut syntinsä ja oli jälleen vapaa mies, nyt hän taas
hoiti työnsä.
He lähtivät saaresta yöllä kauniilla säällä. Oli aivan tyyni, mutta
päästyään ulos Raft-salmesta he saivat vetävän tuulen.