X.

Haukkamestarin veljenpoika.

Kokoonnuttiin illalliselle.

Kaulaketju-juttu tuli silloin keskusteluaiheeksi ja kysymys toisensa

perään tehtiin sen johdosta Niilo Bonpojalle. Hän teki selkoa kaikesta,

minkä katsoi voivansa ilmaista kaulaketjustaan, mutta kysymykset

lisääntyivät kuten tavallista sikäli, kuin hän otti niihin

tyydyttävästi vastatakseen. Niilolle olisi lopulta käynyt vaikeaksi

kunnolla niistä selviytyä, ellei marskin vanha hovimestari olisi

samassa tullut sisään ilmoittamaan, että miehet olivat palanneet ilman

muuta tietoa harmaasta haukasta, kuin että olivat nähneet sen lentävän

itään merelle päin.

Marski, joka oli koko ajan ollut tavattoman sanatonna, kävi tämän

tiedon tultua vielä vaateliaammaksi, ja riensi heti salista pois, kun

perhekappalainen oli saanut luetuksi rukouksen. Mennessään hän tarttui

Niilo Bonpojan käteen, joka siten pääsi enemmistä kysymyksistä.

Kulkeissaan erään oven ohi pysähtyi marski äkkiä. Siinä seisoi Briita

kalmankalpeana ja katse niin surullisena, että marskin täytyi vasten

tahtoaankin pysähtyä puhuttelemaan häntä.

"Jumalan nimessä, Briita", sanoi hän, "mihin ovat ruusut poskiltasi

yht'äkkiä hävinneet?"

Neito ei vastannut, ja marski näki kyynelten tunkeuvan hänen silmiinsä.

Hyväätarkoittava marski ei voinut aavistaa, että nämät sanat olivat

pakahduttaa neitosen sydämen. Eikä hän nähnyt sitäkään kuinka kalpeana

ja hiljaisena Niilo Bonpoika oli hänen takanaan. Hän puristi nopeasti

Briitan kättä hyvästiksi ja lähti sitten Niilon seuraamana pois.

Huoneessaan sanoi hän Niilolle, että tämän tuli heti seuraavana aamuna

valmistautua lähtemään paluumatkalle Suomeen. Niilo saisi mennä

Hirvellä, mukanaan kaikki Penningebyssä olevat marskin miehet. Itse hän

aikoi mennä Tukholmaan ja lähteä muiden kanssa sieltä heti Viipuriin.

Niilolle ei mikään voinut olla tervetulleempaa. Hän riensi heti

noudattamaan marskin käskyä, haluten jo sinä yönä nukkua Hirvellä.

Niinpian kuin hänen hevosensa oli satuloitu, nousi hän siis sen selkään

ja ratsasti Penningebystä rantaa kohden, jossa Hirvi oli tempomassa

kärsimätönnä ankkuriköyttään.

Kivenheiton päässä suuresta herraskartanosta eli linnasta, joksi

voisimme sitä kutsua, koska siinä oli kaksi torniakin, oli suurten

tammien varjossa haukkamestarin tupa, jonka ääreen Niilo pysähtyi.

Niilo hyppäsi hevosen selästä ja riensi sisään.

Tuvassa oli jo hämärä, sillä ilta oli jo myöhäinen ja puiden lehvät

varjostivat tuntuvasti mökkiä, mutta takassa paloi kuiva päre, josta

levisi häilyvä valo huoneeseen. Yksi seinä tuvassa oli aivan täpötäynnä

kaikenlaisia metsästyskaluja, jotka osoittivat, kuinka suurta

luottamusta ukko nautti isännältään. Vastaisella seinällä oli sänky,

jossa sairas makasi, ja hänen vieressään istui haukkamestari.

Ukko nousi ylös ovea avattaessa ja kävi tulijaa vastaan.

"Hän nukkuu, herra Niilo, hän nukkuu ... mutta hän herää kohta ...

istukaa, niin kerron, kuinka hän on tullut tupaani."

Niilo meni hiljaa sängyn ääreen ja katsoi sairasta.

Se oli Hurja Haukka, se oli Brodde. Mutta kuinka muuttunut hän oli

siitä, kuin hän erosi Niilosta Hirvellä lähteäkseen valloitetulla

rosvolaivalla Tukholmaan! Hän oli nyt kalpea haamu, ristiin rastiin

sidottu ja ikäänkuin siteitten koossa pitämä. Näytti ihmeeltä, että hän

oli voinut niin kauan elää sen kauhean taistelun jälkeen, jossa hänet

oli niin runneltu. Niilo katseli kauan haavoitettua. Hänellä oli tosin

ilo tavata häntä vielä elossa, mutta sellaisessa tilassa... Jos hän

tulisi elämäkseen vaivaiseksi, niin olisi kuolema ollut hänelle

parempi. Tämä oli Niilolle kolmas suru tänä tapausrikkaana päivänä!

Hän katsoi vanhaan haukkamestariin, joka nyökkäsi hänelle

ystävällisesti ja alkoi kuiskaten selittää, kuinka sairas oli tullut

hänen kattonsa alle.

"Se tapahtui eilen aamulla", sanoi hän, "juuri päivän sarastaessa.

Aamulla, kun olin ulos menossa, kohtasin ovessa vanhan miehen, jota en

tuntenut... 'Oletko sinä Faste, Penningebyn herran, Kaarlo Tordinpojan,

haukkamestari?' kysyi hän, ja kun sanoin olevani, kertoi hän, että

veneensä oli tällä rannalla, jolla hän toi tänne erästä kuolemaisillaan

olevaa sukulaistani pyytäen hänelle sijaa. Arvaatte, kuinka minä

kummastuin tästä ... minä, joka en ollut kuullut yhdestäkään

sukulaisestani moneen herran vuoteen."

"Te olette siis myöskin Gotlannista?" kysyi Niilo.

"Olen kuin olenkin ... isäni oli yksi niistä kahdeksastatoistasadasta

porvarista, jotka kaatuivat Visbyn Eteläportin kentällä, se tapahtui

1386", huokasi ukko.

"Ja te olette joutunut näin kauas?"

"Minä ja veljeni", vastasi ukko, "olimme silloin aivan pieniä,

minä en ollut vielä vuottakaan, ja vartuttuamme nuorukaisiksi

tulivat onnettomuuden vuodet Albrekt-kuninkaan aikana, sittenkuin

Margareta-kuningatar, Jumala armahtakoon hänen sieluansa, oli hänet

voittanut. Minä tulin silloin kuten veljenikin vitaliveljesten

joukkoon, vaikk'en minä ole juuri koskaan ollut oikein kelvollinen

taistelumies. Vankina tulin sitten Tukholmaan, ja kun kaupunkien

sotaväet antoivat Tukholmankin Margaretan ja Eerik-kuninkaan käsiin,

pääsin minä irti ja tulin herra Kaarlo Tordinpojan palvelukseen, jossa

olen ollut tähän asti. Veljeni oli sitävastoin mainio sotaurho; hän

kuletti omaa laivaa ja vitaliveljesten joukossa saavutti hän paljon

kunniaa ja kultaa. Mutta kun onnettomuudet vihdoin loppuivat,

silloinkuin kuningatar sai Gotlannin haltuunsa, niin veljeni asettui

rauhaan asumaan Visbyhyn. Siellä hän sitten nai, niin kerrottiin,

samana vuonna, jona Eerik-kuningas mestautti herra Abraham

Broderinpojan. Siitä on siis kaksineljättä vuotta, sillä muistan, että

silloin tuli eräs saksalainen kauppamies syksymyöhällä tänne tuoden

tietoja sekä Abrahami-herrasta että veljestäni. Muutamia vuosia kului

sitten ennenkuin kuulin hänestä. Ankara ritari Broder Sveninpoika tuli

nimittäin kerran tänne sodasta palattuaan, ja eräältä hänen miehistään

kuulin silloin veljeni lähteneen uudestaan vitaliveljesten joukkoon

merille vanhalla laivallaan. Sillä matkallaan hän kuitenkin lienee

saanut surmansa, sillä hän ei enää palannut. Mutta silloin, vähäistä

jälkeen hänen lähtönsä, niinmuodoin kaksikymmentä seitsemän vuotta

sitten lienee syntynyt tämä veljenipoika, joka nyt on kait

viimeisillään!"

"Jumala varjelkoon!" lausui Niilo, joka oli, ukon kertoessa veljensä

historiaa, hievahtamatta katsellut nukkuvaa. "Niin voimakas mies kuin

veljenpoikanne on, tulee varmaan toipumaan noista haavoista, kuinka

pahoja ne lienevätkin..."

"Niin hänkin sanoi, mies, joka auttoi Broddea tänne kalamiehen

veneestä", huokasi ukko, "mutta se on pyhimysten vallassa, ja minun

silmissäni se näyttää aivan toiselta."

"Mistäs mies oli löytänyt Brodden?" kysyi Niilo keskeyttäen sillä

kaikki synkät aavistukset... "Kurjellahan hän kaatui, ja, mikäli

minulle on kerrottu, heitettiin hänet mereen."

"Vanha mies, joka oli myöskin ollut aikanaan vitaliveljenä", alkoi

haukkamestari taas, "oli harvasanainen, -- ihminen tulee siksi merellä,

varsinkin kun kulkee mieluimmin yöllä karttaen kirkasta päivänvaloa --

hän sanoi erään ystävänsä tulleen hänen luokseen muuanna yönä.

Seuraavana päivänä oli Ljusterön edustalla ollut taistelu erään

kuninkaanlaivan ja vitalilaivan välillä. Tuo ystävä oli pyytänyt häntä

hinaamaan veneensä vesille ja lähtemään hänen kanssaan varttomaan

erästä laivaa, jonka piti silloin tulla. Hän oli lähtenytkin, ja sitten

he yhdessä seilailivat edestakaisin saaristossa Rindön lähistöllä ...

ja silloin oli vitalilaiva tullut... tämä veljenpoikani oli sen

päällikkönä ... ne menivät kuin viimeistä päivää, ja venemiehet menivät

perässä. Myöhemmin päivällä olivat vitaliveljet kohdanneet

kuninkaanlaivan; siitä syntyi ottelu, ja Brodde oli taistellut kuin

jalopeura, sanoi mies, niin että sitä oli hauska katsella, ja jos

hänellä ja hänen ystävällään olisi ollut aseita, olisivat he kohta

tehneet kuninkaanlaivaan upotusreiän, mutta heillä ei ollut."

"Tunnen tuon taistelun", keskeytti Niilo kiirehtääkseen ukon liian

tarkkaa kertomusta, "mitä sitten tapahtui?"

"Niin sitten ... sittenkuin taistelu oli päättynyt, viskasivat he

Brodden ja pari muuta kuoliaaksi luultua mereen..."

"Ja veneessä olijat onkivat Brodden ylös?"

"Niin ne ottivat hänet veneeseensä ja menivät hänen kanssaan kalastajan

tupaan... Vanhus oli ymmärtänyt verihaavain hoitoa ja hän oli sitonut

nuoren miehen ja keittänyt hänelle juoman muutamista saarella

kasvavista yrteistä... Toistaiseksi oli katsottu parhaaksi jättää

sairas kalastajan luokse, mutta sitten oli toinen ukoista lähtenyt

eräällä ahvenalaisella veneellä Tukholmaan, ja sieltä hän oli nyt

lähettänyt sanan, että olisi aika tuoda sairas minun luokseni!"

Niilo rupesi jo aavistamaan asian juoksua. Hän arvasi, että

kalastajaukon vanha ystävä oli sama mies, joka oli hänen laivaansa

ohjannut Turun saaristossa ja siellä niin salaperäisesti sitten

hävinnyt sen päivän jälkeisenä yönä, jona Hirvi oli valloittanut Kurjen

ja jona neidot oli saatu pelastetuksi ritari Jost von Bardenvlehtin

käsistä. Senvuoksi oli luultavasti myöskin vanha haukankesyttäjä saanut

käskyn kääntyä hänen itsensä, Niilo Bonpojan puoleen. Hän kysyi ukolta

sitä, ja tämä oli kärkäs kertomaan asiaa perinpohjin.

"Kalastaja kysyi kohta", sanoi hän, "oliko marski linnassa, ja oliko

herra Niilo Bonpoika siellä, ja kun sanoin teidän olevan, niin hän

kuiskasi minulle, että 'sopivassa tilaisuudessa ilmoittaisin teille,

että täällä oli eräs, joka tarvitsi apua ja hoivaa.' Sitten hän taas

läksi veneineen pois. Etsin teitä jo tänään aamulla, mutta en löytänyt,

ja metsästykseltä palattua ei ollut tilaisuutta sanoa sanaakaan

teille ... harmaan haukan lennettyä tiehensä olin juuri aikeissa tulla

luoksenne tornikamariin, mutta silloin kohtasin marskin, joka oli

tulikiukkuisena, ja minä juoksin, minkä pääsin vanhoilla koivillani

miesten kanssa metsään... Mutta harmaa haukka ei tule enää takaisin,

sanon sen, herra, se ei tule enää ... se ei olekaan tavallista lajia,

se on noiduttu ... olen huomannut..."

Sairas liikahti. Niilo huomasi sen ja viittasi ukkoa vaikenemaan sekä

kumartui Brodden yli. Tämän kasvot olivat aivan siteiden peitossa,

ainoastaan silmät olivat vapaat, ja avatessaan ne näki hän heti Niilo

Bonpojan. Kului hetkinen, ennenkuin hän näkyi tajuavan, kuka siinä

seisoi, mutta lopulta hänen katseensa kirkastui, ja selvästi näki,

kuinka iloiseksi hän tuli.

"Ole huoletta, Brodde", kuiskasi Niilo, "sinä tulet terveeksi, ja me

saanemme koettaa yhdessä vielä monta kuumaa ottelua, ennenkuin

todenteolla eroomme toisistamme."

"Tuskin!" vastasi Brodde vaivaloisesti.

"Suokoon Jumala, että voisin ottaa sinut mukaani Suomeen, Brodde",

jatkoi Niilo, "minä lähden huomenna sinne marskin käskystä Hirvellä,

joka on täällä lahdessa. Mutta sinä tulet perästä, Brodde, minä en saa

rauhaa, ennenkuin sinä olet näkyvissäni ... kuka osaa sinua täällä

hoitaa?"

"Se vanha merimies", vastasi haukkamestari Brodden sijasta, "hän, joka

pelastikin hänet silloin taistelun jälkeen..."

"Oletko sinä puhutellut häntä?"

"Olen ... hän auttoi kalastajaa ja minua tuomaan veljenpoikaani

tänne ... hän on ollut täällä tänä päivänä panemassa uusia voiteita

haavoille."

"Hyvä ... sitten olen tyyni, mutta jos marski sallii minun ottaa

hänetkin mukaani matkalle, niin pitää sinunkin tulla..."

Äkkinäinen peljästys kuvastui Brodden silmiin, kun marskin nimeä

mainittiin. Niilo, joka luuli ymmärtävänsä syyn, kiiruhti lisäämään:

"Älä pelkää, Brodde ... sinä olet toiminut, kuten urhean miehen tulee,

minä olisin tehnyt aivan samoin, ja sinusta tulee yksi marskin

päällysmiehiä, siitä vastaan... Pysy vaan tyynenä, niin haavasi pian

paranevat."

Tyytyväisyyden kajastus ilmestyi Brodden silmiin. Niilo kumartui hänen

ylitseen laskien toisen kätensä hänen olkapäälleen.

"Rehellinen kiitos siitä taistelusta, Brodde, rehellinen kiitos!"

Brodde sulki silmänsä, ikäänkuin nämä sanat olisivat liian

häikäisevästi valaisseet hänen sieluaan.

"Kiitos!" mutisi hän, "kiitos, herra Niilo."

"Älä puhu!" sanoi Niilo, "älä puhu; kun ensi kerran tapaamme, voimme

puhua sitä enemmän."

Mutta Brodde ei totellut. Hän tointui äskeisestä liikutuksestaan ja

teki liikkeen ikäänkuin kohottaakseen toista kättään, mikä taasen sai

vanhan haukkamestarin suuresti kauhistumaan. Yrttimies, joksi hän

kutsui Brodden hoitajaa, oli ankarimmasti kieltänyt Broddea hiukkaakaan

liikahtamasta, ei kättä eikä jalkaa saanut vaivata, eikä edes puhua.

Mutta nyt ei Broddea voitu pidättää.

"Luulin", sanoi hän, "että tämä päivä olisi viimeiseni, mutta hyvä

Jumala on suonut minun nähdä teidät, herra Niilo, ainoan jota sydämeni

on ikävöinyt tässä elämässä, ainoan, jonka edestä henkenikin

uhraisin..."

Hän vaikeni ja kokosi voimiaan. Mutta ajatus, joka nyt kohosi hänen

sieluunsa, väräji sen herkimmällä kielellä.

"Kuolen tyytyväisenä", sanoi hän kyyneleet silmissä, "kuolen

tyytyväisenä, kuultuani omasta suustanne, että pidätte minusta ettekä

minua halveksu, vaikka olenkin ollut vitaliveljenä ... se oli perintö

isältäni... Jos minun nyt pitää lähteä sitä suurta merta purjehtimaan,

niin lähden riemuiten ... odottamaan teitä, herra Niilo, kun teidän

hetkenne lyö, palvellakseni teitä siellä valon maassa, kuten korkein

toivoni tässä elämässä on ollut päästä teidän mieheksenne!"

"Ei, ei, Brodde", huudahti Niilo liikutettuna laskien kätensä sairaan

suulle, "sinun pitää elää, usko minua, sinä tulet terveeksi taas, ja me

taistelemme kauan yhdessä pahan valtaa vastaan maailmassa... Ajattele

sitä, ja muista, että minä rukoilen Jumalaa ja kaikkia pyhimyksiä

antamaan sinulle terveyttä!"

Taaskin vaipuivat Brodden silmät kiinni. Tuli hetkisen hiljaisuus

tupaan, ja ulkoa kuului hevosten hirnuntaa ja joidenkuiden henkilöiden

keskustelua. Niilo katseli läpitunkevasti rakkaan sairaan kalpeita

kasvoja, senverran kuin niitä oli näkyvissä. Sitten hän kääntyi ukolta

kyselemään yrttimiehestä. Ukko kertoi kaiken, mitä tiesi hänestä, mutta

Brodde antoi tärkeimmän tiedon.

"Se on sama mies", sanoi hän, "joka oli Hirvellä perämiehenä!"

Tämä tyynnytti Niiloa melkoisesti, eikä hän enää tahtonut Broddea

mukaansa. Mutta hän rupesi miettimään, miten saisi marskilta tälle

miehelle luvan jäädä Penningebyhyn, kunnes Brodden terveys ja voimat

tulisivat entiselleen. Tätä oli kuitenkin vaikea toimeen panna, kun oli

jo niin myöhäinen, että marskia oli mahdoton tavata. Tätä ajatusta hän

yhä hautoi ottaessaan Broddelta ja haukkamestarilta jäähyväisiä.

Onni näytti kuitenkin tahtovan kerrankin hymyillä Niilolle tänä

päivänä.

Tultuaan tuvasta astuakseen ratsulleen ja mennäkseen kartanoon

takaisin, jossa marskia voisi ehkä vielä tavata, näki hän viheriän

ritarin valkean viitan kumottavan hänen ratsupalvelijansa takaa.

"Oh, terve, jalo ritari", huusi hän ilostuneena ja kävi hevosensa

ympäri ritaria tervehtimään, "olkoon tämä nyt suotuisa kohtaus...!"

"Ha-ha-ha", nauroi ritari, "te pitennätte tietänne, herra Niilo...!" ja

ikäänkuin viitatakseen kautta rantain Niilon tänpäiväisiin suruihin,

lisäsi hän tapansa mukaan:

Valheelle arvoa annettiin

Se kunniaa sai sekä valtaa.

Sitten hän pysähtyi hetkiseksi, jatkaen taas:

Totuutta enää tuskin mainittiin

Se surulla sai päiviään kantaa.

"Mitä tarkoitatte, ritari, en tiedä", keskeytti Niilo hänet

kärsimättömästi, huomaamatta touhuissaan, kuinka läheltä ritarin

värssyt tarkoittivat häntä itseään. "Mutta jos voitte kuulla yhden

vakavan sanan, ja jos tahdotte tehdä minulle ystävänpalveluksen, niin

olette siihen tilaisuudessa paremmin kuin kukaan muu..."

Ritari nyökkäsi, mutta Niilo ei voinut hämärässä erottaa hänen

kasvonilmettään. Hän kertoi lyhyesti, mitä Broddelle oli tapahtunut ja

viittasi siihen, että mies oli hänelle hyvin rakas, ja selitti, mitä

nyt tarvittiin, ja millä ritari voi asiaa auttaa.

"Lupaatteko nyt, ritari, puhua marskille tästä asiasta ... jos sen

teette, niin olen varma, että mies saa jäädä haavoja hoitamaan...

Varmaan kuulisi marski minunkin rukoustani. Teettekö sen, ritari?"

Ritari näytti miettivän asiaa, mutta sitten hän vastasi:

"Kyllä, kyllä teen! --"

Ja ääni, jolla hän sen lausui, oli niin vakava, niin luja ja niin

erilainen kuin viheriän ritarin tavalliset puheet, että Niilo ällistyi

ja uudisti kysymyksensä. Mutta silloin ritari nauroi kuivaa nauruaan

lausuen:

"Marski nukkuu yläparvella ... totuutta ja usko ... ole siellä ...

luotatteko viheriään ritariin, nuori mies?"

"Luotan!" vastasi Niilo.

"Ha-ha-ha", nauroi ritari, "sitten lupaan, että mies saa jäädä!"

Sitten hän kääntyi äkkiä ympäri ja meni puiden taa, jossa Niilo kuuli

hänen mennessään laulavan:

Ja lehmukset lehtii, ja lehdet varisee,

Vaan maan päällä vihertävät metsät.

Niilo hyppäsi ratsunsa selkään ja ratsasti rannalle päin, toistellen

itsekseen kummallisen ritarin säkeitä. Mutta auringon noustessa idästä

nostettiin Hirvellä purjeet.