Mennyt.
Pää täynnä synkkiä ajatuksia tuli Niilo Bonpoika huoneeseensa erottuaan
Steenistä. Hän oli nyt varma siitä, ettei hänellä ollut toivomista
saada väliään Briitan kanssa enää entiselleen. Hän rakasti tätä
suloista neitoa, eikä hän voinut sanoa, missä ja milloin tämä rakkaus
oli syttynyt hänen sydämeensä. Hän ei ehkä vieläkään täysin tajuaisi
rakkauttaan, ellei neidossa olisi tapahtunut tuota omituista äkillistä
muutosta, jota hän ei osannut selittää.
"Teillä on epäilyksiä erään tähden", oli Iliana-neiti sanonut, ja Niilo
toisteli itsekseen yhäti niitä sanoja, ja hymy hänen huulillaan muuttui
yhä katkerammaksi. Ei, hän ei epäile -- niin hänen ajatuksensa
päättyivät -- hän ei epäile, hän on aivan varma. Hän ei mitään enää
toivonut. Se on mennyttä.
Tulla onnelliseksi -- hän tunsi, että olisi voinut tulla onnelliseksi,
jos olisi saavuttanut tämän tytön rakkauden. Sitten hän tarkasteli tätä
rakkauttaan joka puolelta ja muisteli piispavanhuksen sanoja sekä
kyseli itseltään, vetäisikö tämä onni, jota hän kuvitteli mielessään,
häntä pois siitä tehtävästä, joka hänellä oli miehenä.
Kiusaus! -- lausui eräs ääni hänen sielussaan, ja hän kuunteli sitä
pelvolla ja koetteli vaistomaisesti kädellään kaulaansa, jossa
taikakoriste tavallisesti oli. Hän oli heti Kalmarinmatkalta tultuaan
ottanut ketjun kaulastaan ja säilyttänyt sitä pienessä puulaatikossa,
jonka aikoi viedä arkkihiippakunnan tuomiokirkkoon, kunnes voisi
lähemmin määrätä, jättäisikö sen sinne vai lähettäisikö sen johonkin
muualle. Nyt heräsi hänessä se ajatus, että rakastetun kylmäkiskoisuus
ehkä oli seuraus siitä, että hän oli pannut kaulaketjun pois, ja että
hän siis voisi taasen saavuttaa neidon rakkauden, jos uudestaan panisi
sen kaulaansa. Kiusaus ilmestyi siis nyt hänelle ihanimmassa ja
täydellisimmässä muodossaan..
Hän otti esille puulaatikon, avasi sen, otti kaulaketjun käteensä ja
katseli sitä tarkasti. Sen ihanat kivet välkkyivät omituisella
loistolla. Hän punnitsi sitä kädessään katsellen taittuneiden
valonsäteiden vaihtelevaa säihkettä. Panisiko sen kaulaansa,
käyttäisikö sen salaista voimaa saavuttaakseen onneaan ... voihan hän
sitten uhrata sen ja luopua siitä ainaiseksi...? Riehuvia ajatuksia
tulvasi hänen mielensä täyteen, melkein tukahuttaen hänet, ja kaikki ne
huusivat: ota se, ota se, sinunhan se on! Hän tarttui jo ihmekalun
lukkoon ja avasi sen. Hurja tuli loisti hänen silmistään. Hän oli
viemäisillään sen kaulaansa, mutta silloin hän sattui katsahtamaan
laatikon kanteen, johon hän oli leikkauttanut sanat: "Voi
lupauksenrikkojaa!" Kesti silmänräpäyksen ajan, ennenkuin nuo sanat
ehtivät tunkeutua hänen sielunsa syvyyteen. Hän toisti niitä
värittömällä äänellä itsekseen, ja oli kuin hänen henkensä olisi jo
ollut niin ketjun tuottaman onnen vallassa, ettei voinut enää kääntää
siitä katsettaan tai vapautua sen tenhosta.
Tämä oli koettelemus, jota Niilo ei ollut koskaan voinut arvata. Mutta
koettelemuksen hetki tulee kerran joka ihmisen elämässä, yhtä varmasti
kuin lupauksenkin hetki. Tulee hetki, jolloin ihmisen pitää näyttää,
jaksaako hän uhrata kaiken sen edestä, minkä on lupauksen ylevänä
hetkenä vannonut pyhänä pitävänsä, tulee hetki, jolloin tämä näyttää
inhottavalta, koska se sotii hänen sydämensä toiveita vastaan ja
näyttää kutistuvan vähäpätöiseksi näiden rinnalla. Kokonainen maailma
onnea, kunniaa, vapautta leviää hänen ihastuneen silmänsä eteen,
ääretön ihanuus kutsuu häntä luokseen. Ja tämän runsauden kangastaessa
hänelle, unhottaa niin helposti, että toisellakin puolen löytyy
runsaus, mutta sellainen, jolla ei ole ulkonaista loistoa, vaan joka
päinvastoin usein ilmenee rumassa ja pelottavassa muodossa. Mutta
näistä on ihmisen kuitenkin toinen tahi toinen valitseminen, hänen
tulee joko kaikki hyväksyä tai kaikki hyljätä. Ja jos hän valitsee
varjonjättäen todellisuuden, niin hän samalla omin käsin kytkee
jalkansa orjankahleisiin. Aluksi ei hän sitä sokeudessaan huomaa, kun
viettelyksen petollinen sulous häntä häikäisee, ja huomattuaan sen
vihdoin, on palaaminen jo myöhäistä. Hänen otsalleen on jo painettu
orjan polttomerkki, ja harvoilla on enää sitten voimaa sitä siitä
poistaa.
Kuka lähettää tuulen, joka repii reijän mustaan pilviseinään päästäen
auringon valaisemaan maailmaa! Hän lähettää myöskin taistelun hetkenä
vilvoittavan, taivahisen tuulahduksen siihen ihmissydämeen, jota on
huolella hoidettu ja joka on vakavasti pyrkinyt uhrautumaan sen
puolesta, mikä on hyvää, kaunista ja oikeata maailmassa. Hän koettelee,
mutta Hän ei muserra, kiusaus on elämäksi eikä kuolemaksi. Näistä
sanoista: voi lupauksenrikkojaa! levisi Niilo Bonpojan sieluun hänen
tietämättään valo, joka sai hänen katselemaan kaikkea aivan toisella
tavalla.
Pelkuri voi rikkoa sanansa, voi hyljätä pyhimmät aatteensa; vapaa,
ponteva mies ei!
Ja hän tempasi voimakkaasti koristeen kaulastaan heittäen sen pöydälle
ja astui toisen ikkunan ääreen.
Mutta hänen koettelemustensa mitta ei näyttänyt olevan vielä täysi. Kun
hän oli tuskin saanut riistetyksi mielestään sisällisen taistelunsa
ristiriidat ja saavuttanut jonkinlaisen tasapainon -- niin kohtasi
häntä nyt eräs näky, joka olisi epäilemättä musertanut hänet ja tehnyt
tyhjäksi sen voiton, jonka hän oli juuri saavuttanut itsensä yli, ellei
hänen tahtonsa olisi edellisessä taistelussa karaistunut.
Hän näki sydämensä lemmityn lehmuksen varjossa. Hän oli niin
yli-inhimillisen kaunis, että olisi kernaasti antanut henkensä hänen
edestään. Ja häntä lähestyi Ove Laurinpoika. Se oli sen kohtauksen alku,
jonka lopun Steen Kustavinpoika sai nähdä. Ove riensi kiihkein askelin
neitoa kohden. Hän oli ankaran liikutuksen vallassa, se näkyi kaikista
hänen eleistään. Hän puhui kauan neidolle, näyttipä hän kyyneleitäkin
vuodattavan, ja neito katsoi useamman kerran häneen.
Sitten lankesi Ove-herra polvilleen ja tarttui neidon käteen sitä
suudellen, ja tämä antoi hänen pitää käden ja näytti hymyilevän
hänelle.
Tämä oli tuskan kalkki pohjasakoineen Niilo Bonpojalle. Mutta juuri
sitä juodakseen, voidakseen itselleen ja omalletunnolleen vakuuttaa
voittonsa varmuutta, päätti hän mennä lähemmältä katsomaan tuota
kohtausta.
Ja hän riensi huoneesta portaille ja sieltä pihalle. Hän oli tuskin
ehtinyt nostosillalle, kun Steen tuli haukkatarhasta pihalle kädessään
harmaa haukka ja meni vuorostaan torniin.
Jos Niilo Bonpojalla olisi ollut oikea kuuntelijan taito, niin olisi
hän tällä matkallaan varmasti koonnut aivan toisia kokemuksia kuin hän
nyt kokosi. Hän astui tosin siksi paljon sivulle, etteivät Briita ja
Ove aluksi häntä huomanneet, mutta se tapahtui enemmän sattumalta kuin
tarkoituksella. Tultuaan niin lähelle, että voi kuulla heidän
keskusteluansa, pysähtyi hän, mutta ei minkään lehtiverhon taa, vaan
niin, että nuo nuoret hyvästi voivat hänet nähdä. Etteivät he oitis
häntä huomanneet, johtui heidän mielensä jännitystilasta.
"Annatte siis anteeksi", kuuli Niilo Ove-herran sanovan. "Oi, saan siis
olla varma, että olette antanut sen anteeksi!"
"Kyllä, kyllä!" vastasi Briita.
"Ja rakkautenne, rakkautenne, Briita ... sanokaa, sanokaa, olenhan
saavuttanut senkin?" rukoili Ove äänellä, joka ilmaisi hillitöntä
mielenkuohua.
Nyt kohotti Briita päätään ja äkkäsi Niilo Bonpojan kalmankalpeat
kasvot, ja päästi kauhistuksen huudon.
Tämä käytti kaiken voimansa säilyttääkseen malttinsa. Mutta myrsky
hänen sisässään oli niin valtava, ettei hän saanut sanotuksi sanaakaan.
Ove-herra sitävastoin hyppäsi ylös polvistuneesta asemastaan.
"Tekin olette siis kuuntelija, Niilo Bonpoika!" sanoi hän, ääni ja
katse ivaa ja kiukkua puuskuen.
"Niin, olen kuunnellut!" vastasi Niilo, "olen kuunnellut, suokaa se
anteeksi ... annan teille siitä hyvitystä, herra Ove, missä ja milloin
tahdotte... Tahdoin omin silmin nähdä ja omin korvin kuulla tuomioni...
Olen sen kuullut, eikä minulla ole muuta kuin lausua hyvästi ja
mennä..."
Kaino neito seisoi kalpeana, katse tuijottavana. Hän painoi
tajuttomasti kätensä sydäntään vasten ja koki puhua. Mutta sanaakaan ei
tullut hänen huuliltaan. Kieli oli kuin kivettynyt. Niilo katsoi häntä,
ja hänen katseensa oli niin lämmin, mutta kuitenkin niin tuskaa täynnä,
että Briitasta tuntui kuin veri olisi lakannut virtaamasta hänen
suonissaan, ja sydän lyömästä hänen rinnassaan.
"Hyvästi, Briita-neiti", kuuli hän Niilon sanovan, "hyvästi, olkoon
onni teille suosiollinen, ja unhottakaa te helpommin minut, kuin minä
unhotan teidät."
Enempää ei neito kuullut. Nyt kuoli ajatus pois, hän seisoi yksinään
autiolla kankaalla synkeänä yönä. Hän vaipui hiljaa maahan kukkain
keskeen.
Mutta Niilo meni raskain askelin kivipihan yli torniin. Steen tuli
juosten sieltä. Niilo ei huomannut tätä eikä sitäkään, että marski tuli
samassa häntä vastaan.
Hän olisi jatkanut käyntiään, ellei marski olisi viitannut häntä
luokseen. Hän oli saanut tietoja Suomesta Tordilta. Viipurin linna oli
hänen käsissään, ja Turku oli annettu kuninkaalle. Marski näytti
odottavan näiden uutisten johdosta jotakin kysymystä Niilolta, mutta
kun sitä ei tullut, niin hän lisäsi itse:
"Vanha Krister-herra on kuollut!"
"Kuollut?" lausui Niilo koleasti.
Marski katsoi kummastuksella häneen, mutta huomasi hänen kiihtyneen,
melkein epätoivoisen katseensa. Mutta hän ei halunnut tunkeutua hänen
uskotukseen, vaan tahtoi antaa hänelle aikaa tyyntyä ja lausui
senvuoksi hymyillen:
"Minulla olisi tärkeätä sanottavaa teille ... pyydän senvuoksi, että
saavutte luokseni tunnin perästä!"
Sitten he erosivat, ja Niilo jatkoi matkaansa kiviportaita myöten
huoneeseensa torniin. Aluksi hän ei huomannut siellä mitään muutosta
tapahtuneen siitä kuin lähti sieltä. Hän pysähtyi ikkunan ääreen, josta
oli äsken katsellut maisemaa. Hän näki nyt Oven tulevan vuorostaan
linnaa kohden. Mutta Briita-neitiä hän ei nähnyt.
Syvä huokaus hiipi hänen rinnastaan. Hänestä oli niin vaikea luopua
tästä onnesta, joka oli kukka hänen nähtensä kasvanut. Se oli noussut
oraalle ja kukkinut -- hän ei ollut sitä huomannutkaan, mutta ei
myöskään voinut ajatella, että asia voisi mitenkään toisin olla. Nyt se
oli kuitenkin poissa, kuihtuneena, juuret revittynä ... se oli
mennyttä. Hän olisi ollut, jos sitä vaadittiin, valmis uhraamaan hänen
tähtensä kaiken, hengen ja omaisuuden, kaiken sen elämän hyvyyden, jota
ihmiset toisiltaan kadehtivat, -- kaiken hän olisi uhrannut sen onnen
edestä, joka häntä vastaan hymyili tästä kainosta kukkasesta, kuten hän
jo oli uhrannut sen taikakalunkin, jonka voimasta kaikki maailman onni
riippui. Mutta häntä, tuota ihanaa neitoa, saada häneltä rakkautta ja
häntä rakastaa, -- sen menettämistä hän ei jaksanut kantaa.
Hän oli tosin sanonut hänelle jäähyväiset, hän oli täydellä todella
päättänyt olla näkemättä häntä, hän riistäisi rakastettunsa kuvan
kokonaan pois sydämestään. Mutta sydämessä on, kuten joka temppelissä,
ulompi ja sisempi osa. Siinäkin on eräs kaikkein pyhin, ja mikä on
sinne sijansa saanut, sitä ei niinkään sieltä riistetä ja karkoiteta,
mitä järki ja viisas harkinta käskeneekin. Briitan kuva säteili siellä
nyt melkein kauniimpana kuin ennen. Niin, nousipa hänen sieluunsa
vieläkin kerran ajatus voittaa hänet kaulaketjun avulla.
Ja hän kääntyi pöytää kohden, jolla kaulaketju oli.
Mutta se oli poissa.
Hän säpsähti ja koetteli sitten kädellään pöytää, nosti puulaatikkoa ja
kantta. Mutta kaulaketjua hän ei löytänyt. Hän tuijotti siihen
paikkaan, jossa se oli ollut, hän miltei lävisti pöydän katseellaan.
Mutta hän näki vaan tyhjän tilan, sitä ei siinä ollut. Niilo kääntyi
huoneeseen päin tarkastaen ympäri huoneen. Mutta tulos oli sama. Koru,
josta hänellä oli ollut niin paljon huolta ja josta hän oli päättänyt
luopua, oli ja pysyi poissa.
Niilo meni taasen ikkunan ääreen. Maisema oli hymyilevän rauhallisena
hänen edessään ja korkeudessa kaarteili taivaan sininen holvikatto.
Katsahdettuaan ylöspäin näki Niilo kuin tulisäkenen liikkuvan korkealla
taivaalla.
Ovi avattiin hänen takanaan, mutta hän ei sitä huomannut.
"Mitä te mietiskelette, Niilo Bonpoika?" kysyi eräs ääni hänen
takanaan, "mitä te katselette taivaalle?"
Kysyjä oli marski itse. Niilo sävähti, hän ei aluksi oikein tiennyt,
mitä vastasi. Hän osoitti loistavaa säkenettä, joka liikkui korkeudessa
hiljaan avaroissa kehissä, ikäänkuin olisi ollut näkymättömissä
liitelevän linnun säihkyvä silmä. Marski katseli kauan tuota outoa
ilmiötä, johtumatta siitä mihinkään erityiseen mielentilaan.
"Siellä on lintu, joka lentelee kierrellen", sanoi hän, "olenpa varma,
että se on Briitan haukka, joka on päässyt irti ja sitten varastanut
jonkun loistavan esineen... Kas, kas -- tuolla tulee kotka! Siitä
syntyy taistelu... Harmaa haukka ei kernaasti pakene, tunnen sen
vanhastaan, Briita on sen minulta saanut..."
"Se pakenee!" sanoi Niilo, joka seurasi jo näkyvissä olevain lintujen
liikkeitä suurella tarkkuudella.
"Se pakenee ... pakenee todellakin!" huudahti marski.
Niilon mieleen välähti ajatus marskin puhuessa. Lintu oli epäilemättä
harmaa haukka, jonka ominaisuuksista Briita-neiti oli jutellut Hirven
kannella. Ja loistava esine sen kynsissä ei liene ollut muu kuin
kaulaketju? Niilo kalpeni, eikä voinut olla huudahtamatta:
"Kaulaketjuni!"
Mutta nyt kalpeni marski vuorostaan. Hän tarttui kiivaasti Niilo
Bonpojan käsivarteen huudahtaen:
"Kaulaketjunne, Niilo! ... mitä sanotte, onko se kaulaketjunne?"
Niiloa, joka ei aavistanut marskin tuntevan hänen salaisuuttaan,
kummastutti hieman marskin kiihkeys, mutta tällä hetkellä hänellä ei
ollut malttia harkita ja punnita mitään. Hän vastasi senvuoksi
empimättä:
"Olen hukannut erään kallisarvoisen kaulaketjun ... se oli lahja
äidinisältäni, herra Sven Sturelta, ja minä olin aikonut uskoa sen
arkkipiispan, herra Niilo Ragvaldinpojan käsiin. Tähän laatikkoon aioin
sen panna, mutta se on kadonnut pöydältä, ja jos oikein arvaan, niin
harmaa haukka tuolla nyt lentelee kaulaketjuni kanssa."
Marski seisoi äänetönnä käsiänsä väännellen. Niilolle oli tämä
kuitenkin onneksi, sillä se esti marskia tekemästä kysymyksiä Niilon
muuttuneen ulkomuodon johdosta, jota varten hän oli tullut. Nyt oli
marski saanut jo tarpeeksi selitystä. Mutta ellei Niilon mieli olisi
ollut niin kokonaan kiintynyt toisiin asioihin, olisi hänen
kummastustaan epäilemättä herättänyt marskin omituinen katse, kun Niilo
ensiksi kertoi, miten kaulaketjun oli käynyt. Marskin, jolla oli niin
tavaton valta itsensä yli, oli kuitenkin helppo salata sitä liikutusta,
joka hänessä alussa syntyi, ja kääntää se nuorukaisen vahingon
surkutteluksi. Mutta Niilo sanoi katkerasti hymyillen:
"Niinpä niin, mutta laitapa onkin, että ... minä aion hankkia itselleni
toisen, paremman kaulaketjun."
"Eipä niinkään", vastasi marski, "lähettäkäämme ensin joku ottamaan
selvää, mihin päin haukka menee, ja katsomaan, mihin se laskeutuu."
Ja hän riensi huoneesta pannakseen aikomustansa toimeen. Niilon katkera
kasvoin ilme muuttui surumieliseksi. Hän ajatteli vanhaa rakasta
piispaa, hän muisti äitiänsä, ja rupesi näkemään asiat aivan toisessa
valossa. Rauhan hengähdys tunkihe hänen sieluunsa, sanomaton levontunne
valtasi sen. Hän tunsi itsensä vapaammaksi, voimakkaammaksi. Nyt oli
hänen onnensa siellä, ja ainoastaan siellä, josta jokainen sen löytää,
Jumalan ja pyhimysten käsissä sekä omassa hyvässä miekassaan.
Hän astui varmoin askelin marskin perään pihalle. Tämä oli todella
lähettänyt pari reipasta miestä haukkaa seuraamaan, mutta hän oli
innoissaan ryhtynyt vielä ottamaan selkoa, kuinka haukka oli päässyt
irti ja kuinka se oli tullut tornikamariin, ja laamanni auttoi häntä
siinä. Talonväki koottiin herrain eteen, ja Steen seisoi vähän
sivullapäin, mutta kukaan ei pannut huomiota häneen. Toinen toisensa
perään palvelijoista kutsuttiin esiin kuulusteltavaksi, mutta
kenelläkään ei ollut mitään tietoa asiasta. Kukaan ei tehnyt myöskään
itseänsä ristipuheluun syypääksi, jottei ketään voitu epäilläkään.
Kaikki olivat siten jo olleet esillä, kun haukkamestari saapui
paikalle. Hänet oli lähetetty muiden mukana haukkaa seuraamaan, mutta
metsässä hän oli pudonnut alas jyrkältä kalliolta ja vahingoittanut
siinä itsensä pahoin ja tuli nyt senvuoksi takaisin. Hänet otettiin nyt
vuorostaan kuulusteltavaksi. Hän ei tiennyt enempää kuin muutkaan,
mutta kertoi asepoika Steenin olleen hänen luonaan haukkatarhassa ja
hommanneen siellä yhtä ja toista, mikä sai tämän herrain silmissä
epäilyksen alaiseksi.
"Steen!" huusi marski ankaralla äänellä. Steen astui peljästyneenä ja
vapisten lähemmäksi tulevaa herraansa.
"Oletko ollut haukkatarhassa?"
"Olen!" vastasi Steen.
"Oletko pidellyt haukkaa?"
Steen katsoi haukkamestariin ikäänkuin pyytäen tätä selittämään asiaa.
Ja tämä, joka oli pohjaltaan hyvä mies, riensi auttamaan poikaparkaa.
"Ei, ei, ankara herra", sanoi hän. "Haukka ei ollut hänen käsissään...
Hän lähti haukkatarhasta ennen minua, juuri kuin herrat ja neidit
palasivat tanssista ruusulehdosta."
Marski mietti kotvasen ja katsoi kysyvästi Steeniin, joka oli nyt
pitävinään asiaa aivan selvänä.
"Etkö ole pidellyt haukkaa, sitä haukkaa, jota kutsutaan harmaaksi?"
"Olen!" vastasi Steen.
Steen katsoi vielä kerran haukkamestariin, ja tämä oli taas valmis
häntä auttamaan. Mutta marskin kasvot kävivät yhä ankarammiksi. Oli
helppo nähdä, että kova rangaistus odotti sitä onnetonta, joka oli
ollut syypää haukan pakoon ja varkauteen. Steen kalpeni ja punastui
vuoroin.
"Vastaa itse, poika!" ärjäsi marski.
"Minä sain sen haukkamestarilta", vastasi Steen, "ja hänelle sen annoin
takaisinkin!"
"Ja senjälkeen et ole harmaata haukkaa pidellyt?"
"En!" vastasi Steen.
Mutta samassa hän katsahti ylös ja näki Niilo Bonpojan katselevan
häntä. Silloin hän kovasti punastui, mutta mikä oli sanottu, oli
sanottu.
Marskilla ei näyttänyt nyt enää olevan mitään kyselemistä Steeniltä,
vaan hän kääntyi sen sijaan setänsä, laamanni Kaarlon puoleen.
"Kuinka tämä nyt lieneekin, setä", sanoi hän, "niin näyttää vika
minusta olevan haukkamestarinne, ja minä ehdotan, että häntä ankarasti
rangaistaan huolimattomuudestaan."
"Saatte itse määrätä hänen rangaistuksensa", vastasi laamanni, jota oli
hyvin harmittanut se, että niin kallis kapine, kuin marski oli
kertonut, oli hävinnyt hänen talossaan epäilemättä jonkun hänen
palvelijansa huolimattomuuden tai laiminlyönnin tähden.
"Tahdon kuitenkin huomauttaa teille, että eiköhän tuo miesparka liene
jo saanut tarpeeksi rangaistusta", lisäsi hän osoittaen pahoin
runneltua, verta vuotavaa miestä. Häntä säälitti nimittäin, kun oli
ehtinyt tyyntyä, vanhan, koetellun palvelijan onnettomuus.
"Tuollainen virhe on kuitenkin rangaistuksensa ansainnut", vastasi
marski. "Tahdon, että mies pannaan tyrmään yöksi, ja ellemme saa
huomiseksi täyttä selkoa asiasta, niin määrään hänelle rangaistuksen."
Kaarlo-herra oli hyvin suuttunut, suuttuneempi kuin kukaan muisti
nähneensä häntä pitkiin aikoihin. Hänen silmänsä säkenöivät ja hänen
poskensa vuoroin kalpenivat, vuoroin punastuivat. Oltiin kuitenkin sitä
mieltä, että hän piti hyvää huolta miehistään, koskapa niin innokkaasti
huolehti, jos joku heistä oli jotakin hukannut. Sellaista herraa on
hyvä palvella, arvelivat moniaat, mutta toiset viisaspäisemmät olivat
huomaavinaan, että hän käsitteli asiata vähän liiemmäksi omanaan. Mutta
kaikki olivat siitä yksimielisiä, että haukkamestaria odotti mitä
ankarin rangaistus.
Tämä oli ehkä itse kaikkein varmin siitä. Mutta sitäpaitsi oli vielä
eräs syy, joka teki hänelle kovaksi ja sietämättömäksi rangaistukseksi
jo sen, että hänen täytyi viettää yksi yö tyrmässä.
"Armollinen herra", sanoi hän, katsoen rukoillen marskiin kyynelten
noustessa hänen silmiinsä, "minulla on sairas veljenpoika ... pahoin
sairas ... hän sanoi minulle, kun lähdin aamulla toimiini, 'hyvästi',
sanoi hän, 'ehkei minua enää olekaan, kun illalla tulet takaisin' ...
niin hän sanoi ... ja hän on minulle rakas kuin oma poikani ...
sallikaa minun olla menemättä tyrmään, ankara, armollinen herra!"
"Ei!" vastasi marski.
"Sallikaa minun edes käydä kotona vähäisen ... tulen sitten takaisin",
pyysi vanhus.
Mutta marski viittasi vaan kädellään ja kääntyi mennäkseen pois.
Steen oli aluksi, päästyään kieltämisellään kuulustelusta vapaaksi,
käynyt jäntevin, vaikka hitain askelin vähän syrjään, mutta nyt hän
taasen palasi. Hän tähysteli Niilo Bonpojan katsetta, ja huomattuaan,
että tämäkin katsoi häneen, loi hän nopeasti silmänsä maahan. Kuultuaan
sitten, minkä kohtalon haukkamestari sai, ja nähtyään marskin
vihastuneen katseen, hänen silmänsä säihkyivät, ja vanhan palvelijan
rukous viilsi niin hänen sydäntään, että hän kävi reippain askelin
tulevan herransa eteen lausuen:
"Herra", -- ääni oli varma, vaikka hän ei kyllä saanutkaan pidätetyksi
kyyneliä valumasta poskilleen -- "herra, vanhus on syytön. Minä yksin
olen syyllinen ja minua on senvuoksi rangaistava kaksinkerroin, sillä
ensimmäiseen virheeseeni olen vielä lisännyt valheen."
"Sinäkö, Steen!" huudahti marski, mutta rupesi samassa odottamaan pojan
vastausta, huomatessaan hänen rehelliset kasvonsa ja sen vilpittömän
surun, joka niistä näkyi.
"Niin!" vastasi Steen, "minä sen tein, ja vaikka minulle on suureksi
häpeäksi, niin täytyy tunnustaakseni, että vihanne pelko sai äsken
kieleni siteeseen..."
Marskin kehotuksesta kertoi Steen sitten, kuinka tapahtuman oikea laita
oli, ja lopetettuaan jäi hän odottamaan tuomiotansa. Marski seisoi
kauan häntä katsellen. Vihdoin hän lausui:
"Kahdella on valta sinua tuomita ... Niilo Bonpojalla, jonka asia tämä
on, ja ... haukkamestarilla, joka oli sinun tähtesi saamaisillaan
ankaran rangaistuksen."
Steen suuteli herransa kättä ja juoksi sitten ukon luokse.
"Riennä vanhus", sanoi hän ukon käteen tarttuen, "sano rangaistukseni
ja riennä veljenpoikasi luo ... ja unhota, jos voit, sen tuskan, jonka
sait minun tauttani kärsiä.
"Niin reippaan pojan tähden, kuin sinä olet", sanoi vanha
haukkamestari, "olen valmis kärsimään minkä rangaistuksen tahansa...
Jumala teitä siunatkoon!"
Haukkamestari oli liikutettu, ja Steen samaten. Silmät maahan luotuina,
lähestyi hän hitain askelin Niilo Bonpoikaa.
"Rangaiskaa minua kovasti", sanoi hän tälle vapisevalla äänellä,
"rangaiskaa minua kovasti ... en unhottanut teille antamaani lupausta,
mutta minä pelkäsin... Rangaiskaa minua, etten koskaan pelon tähden
olisi totta puhumatta... Yhtä vaan pyydän teiltä, älkää ottako
ystävyyttänne minulta!"
"Olet korjannut, minkä olet rikkonutkin, Steen", sanoi Niilo, laskien
vasemman kätensä pojan olalle ja tarttuen oikealla hänen käteensä.
"Ystävyyttäni saat täst'edes enemmän kuin ennen ... olet hyvin kestänyt
koetuksesi."
Kaarlo Knuutinpoika seisoi tätä katsellen, ja kun Niilo oli lausunut
sanansa, astui hänkin Steenin luokse tarttuen hänen käteensä.
"Pidän sinusta, poika", sanoi hän, "minustakin saat hyvän ystävän."
Ja kaikki palvelijat kohottivat innokkaan eläköönhuudon reippaalle
Steen Sturelle.
Vanha laamanni, jonka silmiin oli vähitellen ruvennut ilmestymään
kyyneleitä, viittasi sitten pojan luokseen, tarttui hänen käteensä ja
astui hänen kanssaan kiviportaille, joilla ritari Kustavi Anundinpoika
oli seissyt kuullen ja nähden kaiken, mitä kentällä tapahtui.
Tullessaan pojan kanssa pysähtyi laamanni ystävänsä, vanhan ritarin
ääreen. Tämä laski kätensä pojan pään päälle ja katsoi häntä syvästi
silmiin.
"Pysyköön tämä aina elävänä muistossasi, poikani!" sanoi hän.
Tämä oli sekä rangaistus että palkinto. Muuta hän ei tehnyt eikä
sanonut. Mutta isän katsetta ja ääntä, jolla hän nämä sanat lausui, ei
poika hevin unhottanut.
Marski seisoi aivan heidän takanaan, ja alempaa pihasta lähestyi
vitkaan Niilo Bonpoika. Mutta haukkamestari nilkutti häntä kohden,
saavutti hänet ja kuiskasi huomaamatta hänen korvaansa:
"Veljenpojallani olisi teille vähän sanomista, Niilo-herra!"
Marski kääntyi samassa portailla ja viittasi Niiloa luokseen. Mutta
ukko hävisi muiden palvelijain joukkoon.