XI.

Viipurin linnanherra.

Noin kuusi vuotta edellä kerrotuista tapahtumista, kulki eräs

ratsujoukko Viipurin linnaan päin idästä tulevaa tietä myöten. Joukko

oli hyvin pieni, mutta miehet olivat valioväkeä, ja kelmeä

talviaurinkokin, joka paistoi niiden kiiltäville haarniskoille ja

kuuraisille parroille ja hiuksille, näytti mielihyvällä heijastavan

säteitään heidän välkkyviin varuksiinsa.

Joukon etupäässä ratsasti nuori ritari. Hän oli tavattoman

lujarakenteinen, ja hänen ulkomuotonsa oli niin jalo ja voimakas, että

hän näkyi olevan kuin luotu yhteiskunnan kukkuloita varten. Hänen

liikkeensä ja käytöksensä oli reipasta ja miehekästä, mutta osoitti

samalla, että hän oli aikaisin seurustellut ylhäisten ja korkeain

parissa. Koko hänen olemuksensa osoitti niin sanoaksemme kypsynyttä

voimaa. Hänen luonteensa ei näyttänyt olevan sitä laatua, joka

silmänräpäyksessä kuohahtaa ja voi silloin sielun jännitystilassa tehdä

tekoja, jotka katsojaa hämmästyttävät; hänen tarkoitusperänsä täytyi

olla korkeampi ja vaikeampi saavuttaa. Sellaista työtä, joka vaatii

tuota tasaista, väsymätöntä työskentelyä kokonaisen ihmis-ijän, --

sellaista työtä täytyi ajatella tämän ritarin elämäntyöksi, sellaista

varten hän näytti olevan luotu. Ylevä tyyneys kuvastui hänen otsaltaan,

ja rohkeat piirteet hänen suunsa ympärillä osoittivat päättäväisyyttä,

ja silmistä loisti lämpö, jonka tuottaa ainoastaan mielen lujuus ja

hyvän omantunnon kesäaurinko.

Ritarin kilpi, joka riippui satulannupista, oli jaettu kahteen

vaakasuoraan kenttään, joista toinen oli valkea, toinen musta, ja

auringonsäteet välkkyivät kuurahelmillä, ikäänkuin solmiakseen

muistoseppeleen kilpimerkin ympärille. Se oli Natt-och-Dag -suvun

kilpimerkki, ja ritari oli Niilo Bonpoika Sture. Hän palasi

tutkimusmatkalta Venäjän rajalta, jonka maan kanssa rauha oli kaikkea

muuta kuin varma. Tosin oli Viipurin linnanherra vähän neljättä vuotta

sitten vakavasti kurittanut muutamia venäläisiä mahtimiehiä ja ottanut

joukon vankeja, jotka venäläinen ruhtinas Aleksander Vasiljevitsch oli

lunastanut, mutta toissa vuonna (1445) oli Kristofer-kuningas tehnyt

liiton liiviläisen Kalparitariston suurmestarin kanssa suurta

Novgorodia vastaan, ja senvuoksi piti Suomessa olla varuillaan.

Sekä ritari että ratsumiehet olivat vaiti. Tultuaan lähelle erästä

paikkaa, jossa merenlahdelma levisi hopeankirkkaana tasankona

nähtäviin, pysähtyi ritari katselemaan kaunista maisemaa. Siitä oli

nimittäin mitä ihanin näköala pienen Viipurin kaupungin, sen muurien ja

luostarien yli. Edellisinä vuosina oli Kaarlo Knuutinpoika suurilla

kustannuksilla korjannut linnan, osittain lisää rakentaen, niin että se

herätti kaikkein katselijain ihmettelyä, ja sitä pidettiin valtakunnan

lujimpana ja kauneimpana linnana. Se ei ollut kuitenkaan vielä aivan

valmis. Päätornin aikoi marski tehdä korkeammaksi, työ oli jo alettu

vuonna 1447, mutta se ei ollut vielä valmis, vaan telineet olivat yhä

paikoillaan torninmuurin sisäpuolella, ja niitä peitti nyt tilapäinen

laudoista kyhätty katto.

"Kauniimpaa linnaa ei löydy!" sanoi eräs etummaisista ratsumiehistä

lähestyen Niiloa. "Mitä on Eerik-kuninkaan Visborg tämän rinnalla?"

"Varmempana on kuitenkin Eerik-kuningas Visborgissaan, Hollinger",

vastasi ritari kotvasen äänettömyyden perästä, "kuin marski

Viipurissa."

"Mutta katso", huudahti Hollinger, "kuinka myrsky rytyyttelee

torninkattoa ... jos se vielä tuosta vähän paranee, niin luulen, että

koko katto lentää tiehensä."

Koko aamupäivän oli puhaltanut ankara myrsky, ja honkametsä oli

huokaillut, ikäänkuin siinä asuva haltia olisi tuntenut vankeutensa

raskaaksi ja ikävöinyt vapauttansa. Mutta tiheät lumioksaiset kuuset

olivat kuitenkin olleet hyvänä suojana etteivät miehet olleet paljon

tulleet myrskyä huomanneeksi. Nytkin he olivat siltä suojattuina

metsänrinteellä, josta lähti siinä kohden leveä suikale rantaan päin.

Mutta juuri tänä hetkenä näyttivät myrskyn henget kokoavan kaiken

voimansa. Ilmasta kuului jyminää, meren jää ja metsä natisi, ikäänkuin

jättiläiskäsi olisi koettanut murtaa puiden mahtavia runkoja ja syöstä

ne maahan.

Samassa lensi mainittu lautakatos Viipurin tornista kiitäen kauas meren

jäälle. Silloin näkyi erään miehen pää torninmuurin yläpuolelta. Ritari

miehineen oli kuin paikalle naulattuna. Tapaus sattui melkein heti,

kuin Hollinger oli saanut sanotuksi, että niinkin voisi käydä.

"Niin totta kuin elän, herra Niilo", huusi Hollinger, "niin luulen,

että marski itse on tuolla tornissa!"

Niilo katsoi ja tunsi hänet marskiksi samoin kuin kaikki miehetkin.

"Lienee tärkeä asia, joka pitää marskia tuolla tornissa tällaisella

ilmalla!" mutisi eräs harmaapartainen mies Niilon vieressä. Mutta Niilo

kannusti hevostaan, ja laukassa ratsastivat he sitten hirmumyrskyä

vastaan kaupunkiin ja linnaan päin.

Siellä oli Kaarlo Knuutinpoika (Bonde) helluntaista huhtikuun 29

päivästä asti 1442 linnanherrana; vanha herra Krister Niilonpoika

(Wasa) kuoli silloin, ja linna tuli marskille. Hän eli siellä niin

komeasti, ettei yksikään Viipurin entisistä linnanherroista ollut

hänelle vertoja vetänyt ja, kuten mainitsimme, oli vanhan linnan

ulkomuotokin hänen käsissään muuttunut. Kustannuksia hän ei säästänyt

uutisrakennuksissaan ja korjauksissaan, ja koko sielullaan hän

muutenkin otti niihin töihin osaa, iloiten joka kohdasta, mikä

valmiiksi saatiin. Siinä hänelle oli suureksi hyödyksi suuri kokemus ja

tieto siitä, miten ruhtinaat ja ritarit vieraissa maissa linnojaan

varustivat. Hänen kaunis rouvansa, joka elävästi ymmärsi herransa

ajatukset, oli myöskin suureksi avuksi. Hän nimittäin usein muodosteli

oman päänsä mukaan marskin suunnitelmia, antaen niille aina hienomman

ja aistikkaamman muodon. Tämä tapahtui kuitenkin etupäässä huoneiden

sisustamista järjestettäessä.

Kuten linna ihanine ympäristöineen ja lammikoineen oli ulkomuodoltaan

kaunein, mitä nähdä voi, niin oli sillä sisäpuolellaankin huoneita,

jotka varustustensa puolesta olivat kuninkaanlinnankin huoneita

komeammat. Täällä eli Kaarlo Kaarinansa kanssa mitä mieluisinta elämää,

täällä hän vietti rauhallisimmat ja huolettomimmat vuotensa. Illoin

kokoonnuttiin linnan suureen saliin, jossa olivat läsnä ritarit ja

huomattavimmat päällysmiehet sekä linnan kappalainen. Viimemainittu

luki silloin seurueelle kappaleita jostakin kronikasta, tai marski

kertoili, mitä oli nähnyt ja kokenut vieraissa maissa. Kaarina-rouvan

kauniit kasvot hymyilivät silloin niin suloisesti, ja marskikin hymyili

huomatessaan, että hänen kertomuksensa olivat Kaarinasta hupaisia.

Mutta kirkkaimmallakin päivällä on varjonsa, ja niin oli tälläkin

elämällä. Se johtui marskin kunnianhimosta leviten siitä synkkänä hänen

nykyisen elämänsä viehkeälle nurmikolle, ja oli hetkiä, jolloin ei

mikään, ei edes Kaarinan hymyily, voinut sitä karkoittaa. Hän, joka oli

tottunut olemaan valtakunnan johtajana, ei voinut tätä suuruuttaan

unhottaa. Ajatellessaan entisyyttään ja tulevaisuuttaan tuntui Viipurin

linna kaikkine loistoineen hänestä koristetulta haudalta.

Tällaisina epätoivon kolkkoina hetkinä häilyi hänen mielessään paljon

sellaista, joka kuului menneisyyteen ja jonka olisi pitänyt sinne

ijäksi päiväksi jäädäkin. Mutta useimmin kuvasteli hänen mielessään

vanha nunna, ja hänen ohellaan kimalteli aina mielikuvituksessaan

loistava kaulaketju, tuo onnen taikakalu, jonka salainen voima kasvoi

sikäli, kuta mahdottomammalta alkoi näyttää että hän konsanaan saisi

sitä omakseen.

Onneksi löytyi jotakin, mikä veti hänen aatoksiaan ja voimiaan

toisaalle pakottaen häntä jättämään sisäiset intohimonsa unhotuksiin.

Niin oli venäläisten kanssa ollut rajakahakoita, ja hän oli itse tehnyt

matkan Tukholmaan 1446. Marski oli nimittäin sinä vuonna kutsuttu

Tukholmaan erään retken johdosta, jota hommattiin Erik-kuningasta

vastaan Gotlantiin. Hän tuli suuri ja loistava seurue mukanaan, ja

tällä kertaa oli kuningas niin lempeä ja ystävällinen, kuin olisi

hyvinkin ollut Kaarlon paras ystävä. Samanlainen oli myöskin hänen

kuningattarensa, Dorotea Brandenburgilainen, jonka Kristofer-kuningas

oli edellisenä vuonna nainut. Tukholmassa vietettiin aika alinomaisilla

pidoilla, ja kuningatar oli silloin -- niin kerrotaan -- heittänyt

marskille "monta leikkisää sanaa" ja saanut häneltä kallisarvoisia

lahjoja. Muutamissa suurissa pidoissa, jotka marski pani toimeen, oli

läsnä paitsi kuningasta ja kuningatarta myöskin lähettiläs suuresta

Novgorodista. Mutta marski älysi hyvin kuten kaikki muutkin, että tämä

ystävyys oli pelkästään ulkonaista. Valta oli muitten käsissä, suuret

tapahtumat kulkivat menoaan, kenenkään välittämättä entisen

valtiohoitajan toiveista ja mielipiteistä, ja hänen vanhat

vastustajansa lämmittelivät kuninkaallisen suosion päiväpaisteessa. Se

kävi marskin sydämelle, ja katkeruus lisääntyi, kuta enemmän hän

aprikoitsi, kuinka toisin asiat olisivat voineet olla.

Gotlannin retki ei tuottanut mitään tärkeitä seurauksia. Paluumatkalla

särkyi kuninkaan laiva salakarille ja upposi, että hän paitasillaan

hädin tuskin pelastui Stäkeholmaan, josta hän läksi Kalmariin

kohtaamaan kuningatartaan. Sieltä hän sitten matkusti Tanskaan.

Marski palasi Svartsjöhön ja piti siellä loistavat häät tyttärelleen

Kristiinalle ja eräälle nuorelle tanskalaiselle Eerik Eerikinpojalle

(Gyllenstjernalle). Häät olivat, kuten sanottu, loistavat, mutta

keskellä niiden iloja tapahtui jotakin, mikä vei Kaarlolta kauaksi

kaiken riemun. Hän oli menemässä isosta salista, jossa tanssi oli

paraikaa käynnissä, holvikäytävää myöten ritariparvelle. Silloin hän

huomasi mennessään erään soihdun valossa harmaamunkin nojallaan seinää

vasten. Munkki kuiskasi hänen nimeään, hän säpsähti ja pysähtyi. Ääni

oli tuttu. Se oli Bengta-rouvan ääni.

"Kaulaketju?" kysyi hän.

Kaarlo kertoi hänelle lyhyesti tapahtuman Penningebyssä. Mutta nunna

kohotti rankaisevasti kättään.

"Heikkouskoinen!" sanoi hän, "etsi, etsi, niin löydät. Minä olen saanut

selityksen erääseen uneeni ... ja minä olen tullut tämän pitkän matkan

sanoakseni sen sinulle, kun kuulin, että olet täällä Svartsjössä ...

etsi, niin löydät ... löydät sen kolmen vuoden kuluessa, ja sitten...!"

Samassa tuli holvikäytävä ihmisiä täyteen. Joukko herroja aikoi mennä

ritariparvelle kuten marskikin. He pysähtyivät huomattuaan marskin ja

munkin. Mutta tämä tahtoi joko saada kuulijaansa enemmän luottamusta

siihen, mitä aikoi sanoa, tahi mieli häntä rangaista -- hän ei huolinut

vähääkään uutten kuulijain tulosta, vaan pikemmin korotti kuin hiljensi

ääntään sanoessaan:

"Herra Kaarlo, olkaa valmis tulemaan kolmen vuoden kuluessa maan

kuninkaaksi; sanon, että Jumalan tahto on totisesti erottaa

Kristofer-kuningas vallasta, ennenkuin se aika on loppuun kulunut!"

Kaarlo tyrmistyi. Nämä olivat vaarallisia sanoja niin monen kuullen.

Mutta hän malttoi liikutuksensa ja sanoi:

"Isä, varokaa tuollaisia puheita; jos kuningas saa sen kuulla, niin se

tulee teille kalliiksi!"

Munkki oli taipumaton.

"Minä en huoli", sanoi hän, "kuka puhettani kuulee, tai siitä itkee ja

suree. Kristofer-kuningas ei tule Ruotsiin enää!"

Marski vastasi munkille samaan tapaan kuin äskenkin sekä käänsi hänelle

selkänsä mennäkseen pois. Hän meni takaisin tanssisaliin, että

käytävään tulleet herrat voivat jatkaa matkaansa ritariparvelle, mutta

munkki seurasi häntä, ja kuiskasi Kaarlon tarttuessa oveen hänen

korvaansa:

"Silloin, Kaarlo, ellei sinulla ole kaulaketjua, olet kaiken

menettänyt!"

Sitten harmaamunkki katosi, ja ne sanat kaikuivat aina hänen

korvissaan, kun joku tapaus johti hänen ajatuksensa menneisiin

asioihin. Hän näki harmaaveljen ja Bengta-rouvan palavan katseen syvään

painetun munkkipäähineen alta, ja kaikki, mitä tapahtui sellaista, joka

näytti munkin ennustuksia toteuttavan, lisäsi rauhattomuutta hänen

sielussaan.

Tuli nälänhätä. Kerrottiin, että kuninkaalla oli maassa matkustaessaan

niin suuri seurue, että hevosille meni joka päivä viisi kuormaa ohria

appeeksi, ja kansa sai syödä pettuleipää. Miehet, jotka palasivat

Viipuriin jostakin marskin talosta Ruotsista, kertoivat tätä, ja he

toivat myöskin herralleen useita pilkkalauluja kuninkaasta, joita

kansan kesken ruvettiin yleisesti laulamaan. Eräskin oli tämmöinen:

Kun hän on herrana, kaikki on kurjaa;

Kylissä on nälkä, ja mieltä on nurjaa.

Ja vanhat ja nuoret hänehen suuttuu

Ja pettukuninkaaksi kutsuu.

Rutto tuli vieden paljon ihmisiä, ja Tukholmassa raivosi suuret

tulipalot. Kaikki tämä lisäsi häiriötä marskin elämässä ja kuta

lähemmäksi noiden kolmen vuoden loppu tuli, joista nunna oli puhunut,

sitä kiihkeämmäksi ja kärsimättömämmäksi muuttui marskin mieli.

Niin päättyi vuosi 1447. Joulua vietettiin leikeillä ja tansseilla

Viipurin linnassa. Kaarlo ei tahtonut, että hänen rakkaan Kaarinansa

elämä kävisi ikäväksi, vaikkei hän itse voinut ottaa iloon osaa. Jos

hän tuli saliin tanssien aikana, katseli hän sitä, tavotti Kaarinan

katsetta ja näytti riemastuvan, kun se kirkkaana säteili häntä vastaan,

mutta samassa se oli jo poissa. Ja sitten hän kulki rauhatonna paikasta

toiseen.

Tänään tammikuun 4 päivänä 1448 oli hän viettänyt aamua keskustelemalla

erään oppineen dominikaanimunkin kanssa, joka oli matkustellut paljon

vieraissa maissa. Hän oli hyvin perehtynyt rakennustaitoon, ja nyt hän

kertoi marskille eräästä tornista Roomassa ja oli saanut marskin

suuresti innostumaan siihen ja miettimään, että Viipurin linnan

keskeneräisen tornin ehkä voisi samoin rakentaa.

Munkki oli tuskin lähtenyt, niin Kaarlo otti käteensä vasaran, jota hän

piti aina kulkiessaan tarkastelemassa linnan rakennustöitä, ja lähti

torniin. Tuuli kipakasti, jonka vuoksi marski kääri pehmeät kalliit

turkkinsa tiukkaan ympärilleen. Hän ryhtyi heti niin toimessaan

tutkimaan suunnitelmaansa, ettei huomannut myrskyä, joka yltyi

pelottavasti pitäen kamalaa meteliä lautakatoksessa. Se vinkui ja

ulvoi, kuin kaikki pimeyden henget olisivat tulleet laulamaan laulujaan

tuolle levottomalle miehelle.

Äkkiä tuli tuulenpuuska, joka repäisi hirvittävällä räiskeellä

lautakaton pois. Marski joutui soran ja pölyn keskelle, hän katseli

ympärilleen, ikäänkuin nyt vasta huomaten hirmumyrskyn. Pian senjälkeen

kuuli hän tornin portailta raskaita askeleita. Siellä tuli

rakennusmestari katsomaan, mitä vahinkoja torni oli kärsinyt ja kuinka

niitä voisi korjata. Hän pysähtyi kummissaan huomattuaan linnanherran.

Pölypilvestä, jota tuuli lennätti ilmaan, tarttui Kaarlon turkkeihin

tukko höyheniä. Hän aikoi pyyhkäistä ne pois kädellään, mutta silloin

hän tuli lähemmin silmänneeksi niitä ja otti kiireesti ne kouraansa.

Hän katseli niitä rakennusmestarin tullessa.

"Ovatko muuraajat maanneet täällä?" kysyi Kaarlo huolimatta kuulla,

mitä rakennusmestarilla oli sanottavaa.

"Eivät", vastasi tämä, "eivät he ole!"

"Mutta nämä höyhenet ... mistä ne ovat?"

"Nuo höyhenet!" sanoi rakennusmestari katsellen hetkisen niitä, kunnes

muistinsa selveni, jolloin hän lausui hymyillen: "nuo höyhenet löysimme

syksyllä ruvetessamme täällä muuraamaan... Ne ovat eräästä haukasta,

joka on tullut tänne tuosta vanhasta torninreiästä ja tarttunut niin

kiinni, ettei ole päässyt irti."

Rakennusmestari osoitti puhuessaan paikkaa, jossa vanha torninreikä oli

ollut. Se oli nyt muurattu kiinni ja sen päällä oli vaan yksi kerros

kiviä; siitä alkoi suuri muurinaukko, joka oli täytynyt jättää syksyllä

töiden päätyttyä keskeneräiseksi. "Katsokaa", sanoi rakennusmestari,

"tuossa kohden oli muurissa halkeama, johon sain mahtumaan koko käteni,

ja siitä löysimme höyhenet ja täydellisen haukan luuston."

"Haukan!" huusi marski tarttuen miestä niin kovasti käsivarteen, että

tämä luuli jotakin hengenvaarallista sanoneensa.

"Niin, armollinen herra", vakuutti hän, "se oli haukka, siitä olen

varma, koska itse sovitin kiven reikään. Höyhenet ovat muiden

muurausjäännösten kera jääneet siivoamatta tänne ... varmaan ovat

luutkin täällä vielä, ellei tuuli ole niitä nyt vienyt... Ei, kas

tuollahan ne ovat."

Marski päästi miehen käden, ja tämä juoksi ottamaan luita nurkasta ja

toi ne marskille.

"Haukka!" sanoi tämä tutkien tarkasti luita. Kaksi suurempaa niistä oli

myrsky painanut erään hirren alle, joka oli estänyt niitä lentämästä

pois, kuten se oli kaiken muun lennättänyt ilmoille.

Marskissa tapahtui nyt nähtävästi jotakin, mikä kokonaan valtasi hänen

mielensä. Viime vuosina olivat Bengta-rouvan puheet kaulaketjusta

syöpyneet syvälle hänen sieluunsa, ja senvuoksi oli harmaan haukan

muisto ollut alinomaa elävänä hänen mielessään. Tämä tapahtuma herätti

tietysti tämän kaiken nyt uudella voimalla eloon. Myrskystä oli hän

kuulevinaan Bengta-rouvan sanoja, ja sen pauhina muistutti harmaan

haukan siipien suhinaa. Tultuaan siis varmaksi että ne höyhenet, jotka

hänellä olivat kädessään, olivat todella joskus> kuuluneet haukalle,

kääntyi hän kiireesti säikähtyneen rakennusmestarin puoleen.

"Entä sitten, mies!" huusi hän, "mitäs muuta?"

"Mitä muuta? ... ei mitään, ankara herra, ei mitään!"

"Etkö löytänyt mitään muuta ... etkö mitään!"

Marskin silmät paloivat, ja hänelle näytti olevan vaikea puhuakin.

"Ei!" toisti rakennusmestari, "ei mitään muuta kuin vanhat kuivettuneet

luut ja höyhenet!"

Marski kumartui lähemmin katselemaan muuria, jossa vanha torninreikä

selvästi näkyi. Hän löi vasarallaan sen alapuolella oleviin kiviin, ja

niistä lähti ontto ääni.

Noustessaan seisoalleen oli marski kalmankalpea, ja kylmiä

hikipisaroita tippui hänen ohimoiltaan.

"Hyvä, hyvä!" sanoi hän nyökäten rakennusmestarille, "olkoon se nyt

sinään, myrsky tunkee ihan läpi luiden. Olen muuten saanut toisia

tuumia torniin nähden ... tule huomenna luokseni, niin saamme lähemmin

siitä puhella!"

Sitten hän meni pois ja rakennusmestari seurasi häntä. Marski meni

huoneeseensa ja kielsi vanhan hovimestarinsa ketään sisälle laskemasta.

Mutta kun hän oli sulkemaisillaan ovea, tuli Kaarina-rouva pyytäen

puhutella häntä, eikä hän hennonnut sitä kieltää.

Hovimestari jäi paikalleen ulompaan huoneeseen, johon hän istuutui

takkavalkean ääreen, ihmetellen enemmän herransa omituista ulkonäköä

kuin pihalla riehuvaa myrskyä, joka pian saattoi työntää ikkunat

sisään, kuten se nosti tornin katonkin.

"Fågelvik, Fågelvik!" huokasi hän, "sinne emme enää taida tulla."

Hetkisen kuluttua avattiin ulompi ovi kiivaasti, ja Niilo Bonpoika

astui huoneeseen.

"Terve, vanha Erland!" sanoi hän tervehtäin ystävällisesti ukkoa,

"missä marski on?"

Ukko kertoi, mitä oli tapahtunut, ja sanoi että marski oli kieltänyt

ketään sisään päästämästä.

"Onko marski siis vielä yhtä synkkämielinen kuin minun lähteissäni?"

kysyi Niilo tarkastellen ukon huolestuneita kasvoja.

"On, Jumala paratkoon", vastasi tämä, "kyllä hän on, ja minä suren

sitä, herra, sillä marski kärsii siitä enemmän kuin kukaan uskoo... Hän

ei ole entisensä kaltainen, hän ei näe eikä kuule, ja väliin hän näkee

ja kuulee taasen enemmän kuin kukaan muu. Pyhä kolminaisuus antakoon

tälle onnekkaan lopun, mutta kummalta se näyttää minun vanhoille

silmilleni... Voi Fågelvik, herra, Fågelvik!... Niin kauan kuin siellä

olimme, oli Kaarlo-herra onnellinen mies! Asia on kuten olen sanonut,

niin kauan kuin hän tyytyi Fågelvikiin oli hän sekä tarpeeksi mahtava

että rikas, mutta nyt ... niin, Jumala on kai armossaan kaiken siksi

katsonut, mutta ihmissilmälle..."

Niilo, joka tunsi ukon heikkouden, ettei hän tahtonut koskaan lopettaa

ruvettuaan puhumaan rakkaasta Fågelvikistään, nyökkäsi ystävällisesti

hänelle ja meni ulos. Hän tarvitsi hyvinkin pitää huolta itsestään

vaivaloisen ratsastuksen perästä, ja puolipäivän jälkeen toivoi hän

pääsevänsä marskin puheille.

Mutta marski käveli edestakaisin huoneessaan kuumeenomaisessa tilassa.

Kaarina-rouva jätti hänet hyvin levotonna. Sellaisena ei hän ollut

vielä milloinkaan häntä nähnyt.

Ja hänen synkeä, levoton mielenjännityksensä kesti koko päivän. Hän

pysyi huoneissaan eikä näyttäytynyt puolipäivissä eikä illallakaan.

Kun yön hämärä verho oli hiipinyt linnan yli ja kaikki nukkuivat

untaan, lähti marski huoneistaan alas linnanpihalle. Hän otti eräästä

lautasuojuksesta, jossa muuraajain työkalut olivat, rautakangen ja

astui torniin.

Siellä hän alkoi työskennellä varovaisesti, mutta samalla niin

kiihkeästi, että joka jäntere oli ankarasti jännitettynä. Hän tutki

tarkasti jokaista sen kiven liitosta, joka peitti vanhaa torninreikää,

ja rupesi sitten soveliaimmalta kohtaa hakkaamaan aseellaan pois

muurisavea ja irroittamaan siten kiveä. Se onnistui suurella vaivalla,

jonka jälkeen hän menetteli samoin sen alla olevan kiven kanssa, ja sai

lopuksi irti sen kiven, joka peitti vanhan aukon. Sitten hän alkoi

käsin tutkia aukon pohjaa.

Myrsky oli jonkunverran talttunut, mutta pauhasi vieläkin tarpeeksi

jäähdyttääkseen ihmismielen. Marski ei kuitenkaan tuntenut kylmyyttä.

Hän ei nyt joutanut huolimaan muusta kuin omista hommistaan.

Hän tarttui taas kankeen. Aukon pohjalla oli hänen vapiseva kätensä

tuntenut syvän, täyttyneen halkeaman, ja kaksinkertaisella innolla

ryhtyi hän taasen työhönsä. Nyt oli ensiksi saatava muurisavi

halkeamasta pois. Se oli hyvin vaikeata, mutta kävi laatuun kuitenkin.

Hetkisen perästä huomasi marski sen olevan poissa, ja voimakkaalla

sysäyksellä työnsi hän kangen koko pituuttaan myöten halkeamaan. Hän

nousi seisomaan, pani kangen syrjään ja otti taskustaan paksun nuoran,

johon oli sitonut lyijyluodin. Hän laski sen halkeamaan, tutkien sillä

sen syvyyttä. Se oli kyynärän vertaa kangen pituutta syvempi. Hän

mietti hetkisen, mutta teki nopeasti päätöksensä. Hän riensi kiireesti

portaita myöten pihalle. Siellä oli kalustohuoneen nurkalla muutamia

hoikkia riukuja. Mutta juuri ojentaessaan kättään ottaakseen yhden

niistä, kuuli hän kahden miehen puhuvan aivan lähellä.

Yö oli pimeä. Ei nähnyt kättäänkään edessään, veri hyytyi marskin

suonissa, hän voi tuskin hengittää.

"Nyt siellä on hiljaista", sanoi toinen, "mutta iso aika siellä

taottiin ja paukutettiin."

"Se on marskin onni", vastasi toinen, "etkö tiedä, että kun

rakentajalla on onni, niin häntä auttaa joku, jota ei kukaan näe?..."

"Niin, niin ... kukapa siellä muuten viitsisi hommailla sydänyöllä

tällaisessa myrskyssä!"

Miehet menivät linnantupaan päin, johon marski kuuli heidän astuvan.

Hän veti syvään henkeään ja seisoi vielä kotvasen kuunnellen. Kun ei

enää mitään kuulunut, ojensi hän kätensä ja tarttui riukuun rientäen

taasen portaita myöten torniin.

Tultuaan sinne seisoi hän vähän aikaa hiljaa, merkitsi nuorallaan

halkeaman syvyyden riukuunsa, mutta viivytteli vielä senkin tehtyään.

Jotakin puuttui ennenkuin sitä voi käyttää. Hän piti sitä kädessään

kopeloiden sen terävää päätä. Äkkiä hän hätkähti ja asetti riu'un

seinää vasten.

Hän tempasi turkkinsa auki ja sieppasi sieltä pitkän hopeaha'an, jolla

se oli kaulan ympäri kiinni. Tämän ha'an hän taivutti niin, että se voi

tarttua kiinni parin sormen levyiseen esineeseen, sitoi sen sitten

kiinni riu'un hoikempaan päähän, koetteli sen lujuutta ja lähestyi

sitten halkeamaa.

Sitten hän laski riukunsa varovasti reikään kulettaen sitä ympyrässä,

mikäli voi aukon suulta sen suuntaa ohjata. Hän älysi kohta, että tässä

kohden oli muurissa ontelo, jota ei kukaan tiennyt, ja hän rupesi

ajattelemaan, että siinä oli ehkä joku salainen porraskäytävä, jonka

pää oli jostakin syystä muurattu umpeen. Mutta tämä ajatus herätti

hänessä melkein epätoivoa. Jos koriste oli siellä, niin oli se solunut

alemmaksi, ja silloin täytyi tornin seinä särkeä.

Mitä suurimmalla varovaisuudella hän sen vuoksi pisti riu'un pohjalle

asti kuletellen sitä siellä. Siellä oli todellakin alaskulkevat

portaat. Hän voi tunnustella sitä porras portaalta, ja riuku oli niin

pitkä, että se tuli alimmalle sysättynä ihan vinoon asentoon. Hän

kuletti hiljaa sitä pitkin alinta parrasta. Siellä ei ollut mitään.

Sitten hän nosti sen seuraavalle portaalle tutkien sitä samoin

tarkasti. Siinäkään ei ollut mitään.

Nostaessaan onkensa sitä seuraavalle portaalle tuli se kohtisuoraan

asentoon. Suurimmalla tarkkuudella ja varovaisuudella kuletti hän sitä

nyt ulkoseinältä sisäänpäin, ja tunsi keskiportaalla jotakin,

mikä otti hieman vastaan, mutta siirtyi kuitenkin mukana. Mutta silloin

rupesi hänen ruumiinsa niin vapisemaan, että hän näytti melkein

kykenemättömältä enempää tekemään. Hän pääsi siitä kuitenkin kohta ja

sai jäntevyytensä takaisin. Hän kuletti hakaa hiljaa esineen ympäri.

Hän vei sitä sivulle päin nostaessaan sitä ylös. Se tuli mukana. Hän

nosti sitä ylemmäksi ja ylemmäksi...

Ensi hetkenä hän piteli kaulaketjua vapisevassa kädessään.

Kaksi viikkoa tämän jälkeen tuli Tukholmasta pikaviesti Viipuriin. Se

oli Herman Bermanin lähettämä ja toi häneltä kirjeen.

Kirje toi sanoman Kristofer-kuninkaan kuolemasta. Hän oli kuollut

puolenpäivän aikana tammikuun 4 päivänä Helsingborgissa, ollessaan

matkalla Jönköpingiin kuulutettuun herrainkokoukseen.