Harmaa Haukka.
Eräänä kauniina aamuna toukokuun alussa ratsasti muutamia ritareita
loistavalla seurueella Tukholman pohjoisportista Brunkebergin yli
pohjoiseen päin. Ne olivat vanha laamanni, herra Kaarlo Tordinpoika,
hänen veljensäpoika, herra Kaarlo Knuutinpoika, herra Kustavi
Anundinpoika (Sture), ja marskin seurueessa oli herra Niilo Bonpoika,
Klaus Lang ja muutamia muita hänen päällysmiehiään. Kolme ensiksi
mainittua ratsasti edellä, kappaleen heidän takanaan tuli Niilo
Bonpoika, ja hänen rinnallaan pienellä hevosella muuan nuori poikanen,
joka saattoi olla noin kymmenvuotias, mutta oli vahva ja suurikasvuinen
ikäisekseen. Hän oli ritari Kustavi Anundinpojan poika, Steen
Kustavinpoika Sture. Heidän jälessään vähän matkan päässä tulivat
asemiehet. Marskin asemiesten joukossa oli jo mainittu Klaus Lang ja
eräs vanha harmaapartainen urho, Johannes, jota päällysmiehet ja
erittäinkin Klaus Lang ja toiset asemiehet pitivät suuressa arvossa.
Kaikkialla näkyi vilkasta puhelua. Vanhemmat herrat keskustelivat
tärkeistä valtakunnan asioista. Kuningas Kristofer oli edellisinä
päivinä eli toukokuun 2 päivänä palannut kuningasmatkaltaan
valtakunnasta ja juhlallisesti vahvistanut kuningas Maunu Eerikinpojan
korjatun maanlain, ja tätä piti laamanni erittäin huomattavana
tapahtumana. Kaarlo Knuutinpoika huomautti silloin, että Ruotsissa
kuitenkin oli kuninkaalla ja valtaneuvostolla lakiasäätävä valta
rahvaan suostumuksella, pannen painon sanoille: "rahvaan
suostumuksella". Mutta laamanni kiivastui ja kysyi, mitä marski sillä
tarkoitti.
"Minusta näyttää", vastasi marski, "että tämä laki on säädetty aivan
rahvasta kuulematta."
"Mitä sanotte, veljenpoika", huudahti laamanni, "mitä sanotte? Enkö
minä, Kaarlo Tordinpoika, ole Vestmanlannin laamanni, kuten herra
Pentti Juhonpoika on Upplannin laamanni, ja emmekö me puhu ja toimi
rahvaan nimessä, niinkuin muutkin valtakunnan laamannit toimivat."
"Olette oikeassa, setä", vastasi Kaarlo, "mutta sanotaan kuitenkin,
että tämän lain on neuvosto tehnyt..."
"Neuvosto, niin ... niin on, kuten sanotte", lausui laamanni, "mutta
istummehan mekin neuvostossa, me laamannit, samoinkuin piispatkin,
onhan siis rahvaan etu siellä valvottuna."
"Teidän täytyy kuitenkin myöntää, etteivät laamannit aina valvo
neuvostossa rahvaan parasta, eipä edes valtakunnan parasta!" lausui
marski.
Ja tämä täytyi laamannin myöntää. Mutta nyt tulisi tämä muuttumaan,
sillä se täytyi kuitenkin oikeuden mukaan tunnustaa, että
Kristofer-kuningas todella harrasti lakia. Siitä hän oli antanut
monta asetusta, ja laamanni muistutti erittäin sitä, jonka hän oli
edellisenä syksynä lähettänyt hiippakuntiin ja jossa hän lausui
rakkaille ritareilleen, asemiehilleen, vapaasukuisille miehille ja
virkamiehilleen, kauppamiehille, talonpojille ja maalaisille: "Teidän
pitää lakia noudattaa, ja itsekunkin tulee lain ja oikeuden mukaan
elää, jos mielii henkeänsä ja omaisuuttansa loukkaamattomana nauttia."
"Se asetus luettiin täällä arkkihiippakunnan kirkoissa lokakuun
kuluella viime vuonna", lisäsi laamanni. "Ja luuletteko te,
veljenpoikani, että olisitte niin helpolla päässyt siitä murhajutusta,
jonka Pietari Ulfvinpojan pojat nostivat teitä vastaan, ellei kuningas
olisi pitänyt niitä teille antamiaan lupauksia, ettei teitä
ahdistettaisi mistään, jota olitte valtakunnanhoitajana tehnyt ... vai
mitä arvelette, veljenpoikani?"
Kunnon vanhus oli aivan toisella tuulella saatuaan tyttärensä terveenä
takaisin. Marski sanoi hymyillen säästävänsä arvostelunsa kuninkaasta
siksi, kunnes oli saanut Viipurin linnan käsiinsä.
Keskustelu pysähtyi sitten hetkiseksi. Mutta sitä vilkkaammin
haastelivat Niilo ja hänen nuori kumppaninsa. Nuori Steen oli
tiedonhaluinen, hän kyseli kyselemistään kaikenlaista.
"Tuota kavalaa teeskentelijää", huusi hän pudistaen pientä nyrkkiään,
"minä rankaisen vielä, kun jaksan, noita Natt och Dag-suvun herroja."
"Kun se aika tulee, Steen", hymyili Niilo, "niin levännee toinen jo
ijäistä lepoaan, laamanni nimittäin, herra Pentti Steeninpoika, ja
toinen, hänen poikansa, on katkerasti katunut tekoansa. Minä näin itse
kerran hänen Engelbrektin haudalla Örebron kirkossa ruoskivan paljasta
selkäänsä verille ja huutelevan syvimmän tuskan ja katumuksen sanoja
tekonsa tähden!"
"Ja sitten, sitten?" kysyi Steen kärsimättömästi, "onko hän näyttänyt,
että katumuksensa oli todellista? Minä olen kuullut, että hän on
vastustanut marskia."
"Niin hän todella on, hän kuten kaikki muutkin sukulaiseni, Jumala
paratkoon, isänikin..."
"Mutta te olette totisesti korjannut, mitä isänne ovat rikkoneet!"
sanoi poika innostuneena katsoen Niiloa ystävällisesti silmiin.
"Jumala antakoon minulle voimaa täyttämään velvollisuuteni!" vastasi
Niilo Bonpoika, ja hänen äänensä harras sävy ja hänen vaikuttava
katseensa tekivät hyvän vaikutuksen poikaan.
Steen istui hetkisen pää kumarruksissa mitään lausumatta. Äkkiä hän
katsoi kirkkain, varmoin katsein Niiloon.
"Isäni sanoi minulle", sanoi hän, "että kun tulen marskin hoviin, niin
koettaisin saavuttaa jonkun vanhemman asemiehen ystävyyden, mutta
jonkun sellaisen, jonka kelvollisuutta kiitetään ... hän mainitsi
erityisesti teidän nimenne, Niilo Bonpoika", lisäsi hän matalalla
äänellä katsoen ujosti Niiloon.
"Hyvä, hyvä, Steen", vastasi tämä, "kunhan vaan oikein käyttäydyt, niin
saavutat kyllä Niilo Bonpojan ystävyyden ja Tord Kaarlonpojankin sekä
jokaisen oikeamielisen miehen ystävyyden!"
"Niin isänikin sanoi, mutta minä tahtoisin jotakin muuta ... minä kyllä
tiedän, kuinka kaikki hyvin kävisi!"
"Kuinka sitten, Steen?" kysyi Niilo ystävällisesti hymyillen.
"Jos te olisitte ystäväni alusta alkain, jos sanoisitte minulle aina,
mitä minun tulee tehdä ... voi, minä pitäisin teistä niin paljo, ja te
ja kaikki muutkin olisitte kyllä minuun tyytyväisiä, marskikin!"
Niilo tarttui poikasen käteen ja sanoi lempeällä vakavuudella:
"Minä rupean sinulle sellaiseksi ystäväksi ... osaatko puhua totta,
poikaseni?"
"Tottako ... totta osaan puhua!"
"Se on ensimmäinen opetus, jonka annan sinulle ... ja pian saanen
koetella sinua siinä suhteessa!"
Eräs ratsastaja tuli täydessä laukassa heidän perässään. Hiljalleen
liikkuvat asemiehet estivät häntä näkymästä, mutta kohta hän ilmestyi
tien viereen heidän sivulleen, ja samassa hän kiiti Niilon ja Steenin
ohi eikä pysähtynyt ennenkuin vanhain herrain kohdalla. Hänen yllään
oli viheriä ihokas, ja hartioilla liehui hänen ratsastaessaan pitkä,
valkea viitta.
"Oliko hän ritarikuntalainen?" kysyi Steen.
"Ei, hän on viheriä ritari!"
"Viheriä ritari?... Mutta mikä hänen nimensä sitten on... Katsokaa,
kuin hän hymyilee marskille rumalla naamallaan... Mutta marski näyttää
iloiselta, mikä hänen nimensä on?"
"Luulen, että tuskin kukaan muu kuin hän itse tietää hänen oikeata
nimeään", vastasi Niilo, "marskin hovissa ei häntä kutsuta muuksi kuin
viheriäksi ritariksi."
Steen, joka aina tyystiin tutki kaikkea, silmäili vierasta ritaria
hyvin tarkasti, ja huomattuaan hänen arpiset kasvonsa, joissa leuan ja
suun seutuvilla oli karheata parransänkeä, ja nähtyään hänen ainaisen
naurunvirnistyksensä, ei hän voinut itse olla sydämellisesti
nauramatta. Niilo katsoi häneen silloin ja sanoi:
"Niin kummalliselta kuin tuo viheriä ritari näyttääkin, Steen, hän
kuitenkin nauttii jossakin määrin marskin luottamusta. Olet huomaava
hänet vielä kummallisemmaksi, kun saat enemmän häntä katsella, olet
näkevä, että monet pitävät häntä pilanaan ... mutta muista, poikani ...
et koskaan saa ottaa siihen pilaan osaa, et koskaan saa nauraa
viheriälle ritarille, jos haluat pitää minua ystävänäsi!"
"Mutta hän näyttää hyvin hassulta", vastasi poika pudistaen kiharaista
päätään.
"Älä kuitenkaan anna koskaan hänen ulkomuotonsa tai muiden pilan
vietellä itseäsi ottamaan hänen ivaamiseensa osaa ... lupaa se, Steen!"
"No, minä lupaan, koska te tahdotte ... en kuitenkaan ymmärrä, miksi te
sitä tahdotte."
"Sen vielä huomaat itse!"
Hekin vaikenivat nyt hetkiseksi, mutta alkoivat pian taasen puhella
yhtä vilkkaasti, ja Niilo oli yhtä väsymätön vastaamaan ja selittämään
uudelle ystävälleen, kuin tämä oli uuttera kyselemään.
Puolenpäivän seutuna tultiin Garnsvikiin, joka on nykyään järvenä,
mutta menneinä aikoina sen kautta kulki vesireitti Biskopstunan
rannikoilta syvälle Upplantiin aina Lundan ja Skeppstunan pitäjiin asti
Säminghundran kihlakunnassa. Siihen oli vilkkaan liikkeen vuoksi
syntynyt kauppala, jota kutsuttiin Folklandstingiksi. Vielä näihin
aikoihin oli maa siellä hyvin vesiperäistä. Saaristolaisten laivakulku
sen kautta oli kuitenkin lakannut osaksi hallituksen kiellon vuoksi,
koska läheisen Sigstunan kauppa kärsi Folklandstingin kaupasta, osaksi
maanpinnan kohoamisen vuoksi. Nykyään osoittavat Garnsvikin, Vadasjön
ja Hedervikin järvet sekä näitä yhdistävät vedet tämän reitin vanhaa
suuntaa, ja samoin todistavat monet nimet aina Skeppstunasta alkaen
mereen asti sen ennen olleen olemassa.
Biskopstunan läheisyydessä levähtivät herrat parisen tuntia. Tämä talo
kuului arkkipiispan istuimelle -- sinne oli pahamaineinen arkkipiispa,
Johannes Gerkenpoika, teettänyt kivirakennuksen. Sieltä jatkettiin
matkaa Penningebyhyn, johon saavuttiin myöhään illalla.
Penningeby oli vedenympäröimällä saarella Länna- eli Vassbyjärven
koillisrannalla. Järvestä kulki virta erääseen kapeaan merenlahteen.
Rakennuksen muurit olivat ikivanhat, vaikka rakennus muuten oli ollut
monien muutosten alaisena. Tornista oli avara näkyala järven ja
ympäristön metsäisten kumpujen yli, ja kansa tiesi linnasta kertoa
lukemattomia vanhoja muistoja ja tarinoita.
Täällä setänsä luona aikoi marski viettää muutamia päiviä ennen Suomeen
lähtöään. Täällä tuli nuorelle Steen Sturelle myöskin ensimmäiset
koetuksensa ansaitakseen Niilo Bonpojan ystävyyttä. Päivät kuluivat
joko syvissä ja vakavissa keskusteluissa, joita vanhemmat herrat
pitivät ja joihin saapui muutamia vähäpätöisempiä herroja
lähiseuduilta, taikka metsästyksellä kartanon riistaisissa metsissä.
Iltaisin kisailtiin ja tanssittiin suuressa salissa tai ruusulehdon
nurmikolla. Mutta aina oli viheriä ritari näissä karkeloissa
tavallisuuden mukaan nuorison pilan ja ivan esineenä.
Eräänä päivänä, kun vanhemmatkin herrat, laamannia lukuunottamatta
olivat olleet metsällä, ja kun taas keräydyttiin nurmelle tanssimaan,
kesti nuori Steen ensimmäisen koetuksensa. Laamanni istui erään suuren
lehmuksen varjossa viheriän ritarin kanssa shakkia pelaamassa, ja
lähellä heitä pelasi marski lautaa herra Kustavi Anundinpojan kanssa,
nuorison kisaillessa ja laulellessa vähän matkaa heistä.
Kaunein kisailijoista oli kieltämättä laamannin nuorin tytär,
Briita-neiti. Neljän viime vuoden kuluella oli hän kehittynyt lapsesta
immeksi, eikä milloinkaan ole naisen sydän katsellut maailman
kirjavuutta kauniimmilla silmillä kuin hän. Oli taivasta ja päivää
hänen katseessaan, ja se taivas oli niin valoisa ja puhdas ja päivä
niin lämmin, että selvästi näki hänen sydämensä vielä kokonaan
säilyneen elämän häiritseviltä myrskyiltä. Iliana-neiti oli hänkin
kaunis, mutta aivan toisella tavalla. Hänessä oli jotakin reipasta,
voimakasta ja varmaa. Hän näytti olevan luotu taistelemaan onnensa
edestä ja kantamaan pystyin päin vastoinkäymisiä, jos niitä sattuisi
häntä kohtaamaan. Hänen suurista tummista silmistään loisti kypsyneen
naisen sielu, ei lapsen mieli. Ulkomuodoltaan hän oli ihastuttava.
Hänen runsaat, tummat kiharansa valuivat molemmin puolin mitä
puhdaspiirteisimpiä, jaloimpia kasvoja, ja hänen hipiänsä oli hieno ja
läpikuultava kuin marmori.
Briitan kauneus oli kuin hänen silmiinsä keskittynyt, mutta hänkin oli
ihmeen kaunis. Hänen kasvonsa olivat enemmän pyöreähköt, huulensa
pulleammat ja vartalonsa täyteläisempi. Mutta sielun aateluus väikkyi
molemmista ja kun he nyt tanssivat kevein askelin lehdon kukkasten
keskellä, näyttivät he hengettäriltä, jotka olivat tulleet tänne maan
päälle ihmisiä ilahuttamaan ja lohduttamaan.
Ja kaikki saivat tulla yhtä lähelle näitä suloisia olentoja, kaikki
saivat yhtä paljon iloita heistä. Oli ainoastaan yksi poikkeus -- kun
Niilo Bonpoika lähestyi Briitaa. Hymy ei tosin kadonnut hänen
huuliltaan, mutta se ikäänkuin kelmeni ja kovettui; se oli siinä vaan
ollakseen, mutta ei lämmennyt entiselleen; se oli kuin kukan terällä
väräjävä kastehelmi, josta ei tiedä tuuliko vai aurinko sen poies
pyyhkii. Ja lapsimaisuus ikäänkuin väistyi ja piilottui hänen
silmistään Niilo Bonpojan häntä katsellessa. Tämä huomasi muutoksen ja
etsi tarkkaan syytä siihen. Jo ensi näkemällä oli Briitan käytöksessä
jotakin outoa, selittämätöntä. Hän tervehti tosin Niilon tullessa
lämpimästi puristaen ystävällisesti hänen kättään ja hymyili hänelle,
mutta kohta senjälkeen hän vetäytyi syrjään alkaen puhella ja laskea
piloja iloisen herra Ove Laurinpojan kanssa.
Näin tapahtui ensi kohtauksessa, ja pahemmaksi se yhä kävi. Briita tuli
Niilolle yhä enemmän arvoitukseksi, jota hän ei voinut toivoa koskaan
selvittävänsä. Niin, hän ei nähnyt sitä lämmintä, sitä rakkautta
uhkuvaa silmäystä, jolla neito seurasi häntä, kun tiesi, ettei kukaan
sitä huomannut, Niilo varsinkaan! Hän ei tiennyt, kuinka ujo, kuinka
tuntehikas ensimmäinen, puhdas rakkaus on, kuinka nuoren immen sydän
vavahtelee, kuinka se ikäänkuin itseään pakenee, kuitenkin aina
uudelleen palaten katselemaan, uneksimaan ja nauttimaan -- taas sitten
paetakseen.
Niilo kävi alakuloiseksi. Briita karttoi häntä nähtävästi, hän näytti
oikein nauttivan siitä, että sai näyttää, kuinka vähän hän Niilosta
välitti. Ja Niilo teki sen huomion, että Ove Laurinpoika aina sai
osakseen hänen iloisimmat hymynsä, ja hänen kanssaan hän mieluimmin
kisaili tanssissa ja leikeissä. Hänen kanssaan puhuessaan Briita
myöskin oli kaikkein vapain, ja kun Ove jotakin kertoi, niin oli hänen
katseessaan aina mitä herttaisin lapsekas hymy. Niin Niilosta ainakin
näytti, ja kolkko kylmyys paneutui silloin hänen sydämensä ympärille,
hän vetäytyi erilleen ja kulki mieluimmin yksinään metsästelemässä.
Niin hän oli tehnyt tänäkin päivänä, mutta oli tavannut metsässä
Briitan ja Oven; jotka olivat siellä ratsastelemassa. He aikoivat juuri
mennä erään pienen, syvän puron yli, joka juoksi kuohuten jyrkkäin
kalliorantainsa välissä. Niilo, joka tunsi seudun paremmin, osoitti
heille sopivamman tien ja sai silloin Briitalta katseen, joka muistutti
hänelle entisiä aikoja. Se tosin katosi samana hetkenä, mutta se
herätti kuitenkin häneen takaisin toivon, joka oli jo kuolemaisillaan.
Hän kätki kuitenkin rakkautensa sydämensä salaisimpaan sopukkaan ja
saapui muitten mukana ruusulehtoon. Hän oli ottanut osaa karkeloon,
olipa hän tanssinut Briitankin kanssa, mutta huomasi selvästi, että se,
mitä hän oli nähnyt tai luuli nähneensä aamupäivällä metsässä, oli
ollut erehdystä ja senvuoksi hän vetäytyi leikeistä pois.
Silloin tuli Iliana-neiti hänen luokseen ja pakotti hänet puoleksi
leikillä, puoleksi lempeällä vakavuudella tulemaan vielä tanssiin,
vaikkapa kerran hänen kanssaan. Tämä tanssi oli juuri silloin
käynnissä, kun vanhemmat herrat olivat istuutuneet lehmuksen alle.
Mutta Ove-herra tanssi Briita-neidin kanssa. Tanssin loputtua jäi Niilo
seisomaan Ilianan viereen. Hän oli niin ystävällinen ja lempeä, ja
heidän seurustelunsa oli samaa vapaata, avomielistä ja eloisaa, joka
oli syntynyt merellä Suomesta tultaessa.
"Taisi olla merkillinen matka, jonka teitte marskin kanssa, herra
Niilo", sanoi hän, "tuskin enää tunnen teitä!"
"Niinkö arvelette, neiti Iliana?" kysyi Niilo surumielisesti hymyillen.
"Tahi olette saanut täällä huolia, jotka tekevät teidät surulliseksi."
"Ja jos niin olisi?" vastasi Niilo katsoen kysyvästi neitoon.
"Sanokaa silloin se minulle... Ehkä voin auttaa tai neuvoa teitä!"
Hän hymyili niin kauniisti tätä sanoessaan, että se oikein lämmitti
Niilon sydäntä. Mutta samassa hän sattui vilkaisemaan Briitaan, joka
oli lähellä ja näytti niin kauniilta ja hyvältä, mutta leikki eräällä
Oven antamalla kukalla. Tämä oli itse lähtenyt pois ja mennyt
vanhempain herrain luokse lehmuksen alle.
"Te ette kuitenkaan voi!" vastasi Niilo, jäätävän kylmyyden taas
levitessä hänen sydämeensä. Hänen poskensa olivat kalpeat, kun hän
lisäsi, "enkä minäkään voi sanoa teille, mikä mieltäni painaa."
"Minä sanon sen sitten itse!" vastasi Iliana, "teidän sydämessänne on
epäilyksiä erään tähden."
"Eikö minulla sitten ole syytä?"
Ei, oli jo Ilianan huulilla, ja hänen silmissään oli lohduttava katse,
mutta hän ei ehtinyt edellistä lausua, ja jälkimmäistä ei Niilo
huomannut. Lehmuksen alla tapahtui eräs kohtaus, joka veti sekä hänen
että Iliana-neidin että kaikkein muiden huomion puoleensa.
Kun Ove Laurinpoika, mieli tulvillaan siitä menestyksestä, jonka luuli
Briita-neitiin nähden saavuttaneensa, lähestyi pelaavia herroja, oli
laamanni juuri lopettamaisillaan erään pelin viheriän ritarin kanssa.
Vanhuksen silmistä loisti ilmeinen tyytyväisyys, sillä hän piti
voittoaan varmana, ja shakkipelin voittaminen oli hänellä pienenä
ylpeytenä.
"Olenpa varma, että asia on nyt selvä!" sanoi hän silittäen kädellään
pitkää, hopeanvalkeata partaansa.
"Niin", vastasi viheriä ritari nauraen, "asia on selvä ... te olette
hävinnyt!"
Ja yhdellä vedolla teki ritari vastapelaajansa matiksi. Tämä ei
tahtonut ensi harmissaan silmiään uskoa, ja sitten hän rupesi syytämään
suustaan sanoja, jotka olisivat pahoin loukanneet jokaista muuta kuin
tätä vastapelaajaa. Mutta viheriä istui kuin mistään tietämättä ja
katseli hymyhuulin viattomasti Ove-herraa.
Tämä katsahti äkisti ympärilleen nähdäkseen, huomasiko Briita-neiti
hänet, ja kun havaitsi niin olevan laidan ja kun ritarin katse samalla
tuntui hänestä kiusoittavalta, tuli häneen äkkiä halu pitää hauskaa
ritarin kustannuksella ja saavuttaa vielä yhden voiton iloiselta
Briita-neidiltä. Hän otti senvuoksi äkkiä yhden shakkinappulan käteensä
ja sanoi:
"Katsokaa vaan minuun, viheriä, siinä teette oikein, minä näytän
teille, millainen nenänne on joskus maailmassa ollut." Hän tähtäsi
sitten shakkinappulalla ja heitti sen niin, että se sattui ritarin
typistettyyn nenään. Ritari sävähti, ja tuli leimahti hänen silmistään,
joka olisi pahoin säikäyttänyt tuota nuorta miestä, ellei se olisi
samassa sammunut. Nuori Ove-herra nauroi täyttä kurkkua lyöden
kämmeniään yhteen. Laamannikaan ei voinut olla vetämättä suutaan
hymyyn.
Mutta oli eräs, joka ei nauranut, nimittäin nuori Steen Kustavinpoika.
Hän oli koko ajan seisonut vieressä peliä katsellen ja hän oli
huomannut, että niin hupsulta kuin viheriä ritari näyttikin, hän
kuitenkin oli shakkipelissä paljon etevämpi vanhaa herraa, ja se oli
ihmetyttänyt häntä niin, että hän oli aivan unhottanut naurun. Kun
Ove-herra sitten tuli taasen ritaria pilkkaamaan ja ivaamaan, kuohutti
se pojan verta, ja hänen poskilleen nousi suuttumuksen puna.
Kukaan ei kuitenkaan huomannut häntä, ja iloinen Ove-herra sieppasi jo
toisen shakkinappulan ja kohotti kättään heittääkseen vielä kerran
viheriätä ritaria. Samalla hän nauroi ja melusi sanoen aikovansa
herättää ritarin muistia eloon. Laamannin katse synkkeni ja hän oli jo
antamaisillaan varoittavan sanan nuorukaiselle, kun kymmenvuotias Steen
äkkiä juoksi esiin antaen nyrkillään sellaisen iskun Ove-herralle, että
tämä pudotti nappulan ja kääntyi harmistuneena Steeniin päin.
"Teidän, joka olette suuri mies, pitäisi ymmärtämän olla
leikittelemättä vanhan miehen kanssa!" huudahti Steen säihkyvin silmin
ja hehkuvin poskin.
Iloinen Ove-herra aikoi nyt vuorostaan käsivoimin muistuttaa rohkeata
poikaa, mutta laamanni remahti nauramaan, ja kaikki muutkin, mikäli
paikalle ehtivät, yhtyivät hänen tyytyväisyyteensä siitä, että röyhkeää
nuorukaista oli rangaistu. Siten joutui Ove-herra kaikkien nähden sen
naurun alaiseksi, jota hän oli aikonut viheriälle ritarille. Hän oli
kiukusta ja vihasta kalpeana, mutta siitä ei ollut nyt apua; asia ei
siitä parannut.
Mutta silloin astui Kustavi-herra esiin katsoen ankarasti poikaansa.
Poika loi silmänsä alas ja astui isänsä luokse.
"Poika!" jymisi ritari, "mitä olet rohjennut tehdä?"
"Olen pitänyt väärin ahdistetun puolta, isä!" vastasi poika, katsoen
kauniin silmin suuttunutta isäänsä, joka ilmeisesti näytti sydämessään
hyväksyvän poikansa käytöksen.
Mutta ennenkuin isä ehti sanoa mitään tai häntä rangaista, kääntyi
poika reippaasti Ove-herraan päin.
"Se oli tyhmä teko", sanoi hän, "ja minua saatte kiittää siitä, ettette
sitä kahta kertaa tehnyt ... mutta jos arvelette minun nyrkiniskuni
ansaitsevan niin paljon kostoa, niin tässä olen ... niin, en lähde
pakoon ... lyökää pois!"
Kaikkia miellyttivät nämä reippaan pojan sanat. Mutta iloinen Ove-herra
oli miltei järkensä menettänyt, hänestä tuntui nyt peräti tukalalta
tämä hetki, josta hän oli niin paljon odottanut. Ja hän kohotti
kiiluvin silmin kättänsä. Vastenmielisyyden melua kuului katselijan
joukosta, mutta se ei vaikuttanut Oveen.
Silloin laskeusi eräs käsi Oven olalle, ja Niilo Bonpoika lausui
tyvenesti hänen korvaansa:
"Heittäkää vihanne, Ove herra ... ja ellette sitä tahdo, niin voitte
katsoa saamaanne iskua minun antamakseni!"
Tämä oli kuin öljyä tuleen, mutta senverta sillä kuitenkin voitettiin,
että Ove-herra voi vetäytyä jotakuinkin eheällä sotakunnialla
taistelusta pois, kun hän nyt ainakin voi saada hyvitystä jos tahtoi.
Hän otti loukkaantuneen muodon, ja näytti ikäänkuin harkitsevan
hyvityksen ehtoja, mutta katsahdettuaan ylöspäin huomasi hän Niilon jo
kääntäneen hänelle selkänsä ja astelevan linnaa kohden taluttaen
Steeniä kädestä.
Nuoriso kokoontui taasen leikkimään, ja kohta näytti äskeinen tapahtuma
unohtuneen. Ainoa koko iloisessa seurueessa, johon ilo ei enää
näyttänyt pystyvän, oli Briita-neiti, ja turhia olivat kaikki
Ove-herran kokeet houkutella hymyä hänen huulilleen. Se katkeroitti
nuorukaista ja sai hänen äskeisen häpeänsä pistelemään yhä kipeämmin
hänen mieltään.
Mutta Niilo ja Steen astuivat käytävää myöten linnaa päin. He kävelivät
kauan äänettöminä, mutta vihdoin kysyi poikanen hiljaisesti:
"Oletteko tyytyväinen minuun?"
"Olen!" vastasi Niilo puristaen hänen kättään, "sinulla on sydän
paikallaan, poikaseni! Kiitos siitä teosta!"
Steen tunsi rintansa paisuvan, ja helakka puna kohosi hänen poskilleen.
Sitten ei puhuttu enää mitään. Tultuaan kivitetylle pihalle erosivat he
toisistaan. Steen näki haukkamestarin hommailevan haukkain kanssa ja
lähti sinne, osoittaen kysymyksillään olevansa perehtyneempi lintujen
hoitoon, kuin olisi luullutkaan.
"Kenen tuo kaunis haukka on?" kysyi hän osoittaen erästä suurimpia ja
vahvimpia.
"Se on harmaa haukka", vastasi mestari, "sitä käyttää Briita-neiti
tavallisesti."
Ja poika koetteli tuntijan silmillä haukan selkää ja kaulaa. "Hyvin
ruokottu, hyvin muodostunut eläin!" sanoi hän näyttäen niin peräti
ymmärtäväiseltä, ettei haukkamestari voinut olla hymyilemättä hänelle.
Mutta poika ei siitä huolinut, Hän otti aivan rauhallisesti harmaan
haukan käteensä punniten sitä, kuten oli nähnyt metsästäjäin tekevän,
ikäänkuin kokisi linnun painosta päättää, kuinka vahva sen luusto
olisi, ja kuinka paljon voimaa löytyisi sen jäntereissä.
Hän keskusteli kauan haukkamestarin kanssa, ja hänen vielä ollessa
siellä, tulivat vanhat herrat jo linnaan päin, ja vähän matkaa heistä
tulivat nuoret. Steen katseli tarkasti heitä kaikkia, mutta se, jota
hän etupäässä halusi nähdä, kääntyi selin juuri pihalle tullessaan.
Tämä näytti Steenistä kummalta, ja hän ajatteli mielessään, että
eiköhän vaan juuri hän siihen määrään pelättänyt ylimielistä nuorta
miestä, ettei hän uskaltanut tulla. Katseltuaan sitten muita, kaipasi
hän heidän joukostaan sitä, joka oli häneen tehnyt parhaimman
vaikutuksen kaikista, nimittäin Briita-neitiä. Hän ei kuitenkaan
välittänyt niin paljoa tästä vaan meni yksin jäätyään takaisin
haukkatarhalle, vihelteli ja heitti tutkivan silmäyksen komeihin
lintuihin. Viimein hän ojensi kätensä haukalle, ja lintu katseli häntä
ensin toisella silmällä, sitten toisella ja hyppäsi sitten keveästi
hänen sormelleen. Ylpeänä kuin kuningas meni hän sitten, tuo kaunis
lintu kädellään, pihan yli ja astui siihen torniin, jossa oli Niilo
Bonpojan huone.
Se oli tyhjänä. Mutta eteläinen ikkuna oli auki, ja ilta-aurinko
paistoi sisään vastaisesta ikkunasta. Steen meni avoimen ikkunan ääreen
ja näki siellä jotakin, joka kokonaan veti hänen huomion puoleensa.
Sieltä näkyi ruusulehto ja niityt, joilla oli karkeloitu; siellä hän
näki suuren lehmuksen vieressä valkopukuisen naishaamun, jonka hän
tunsi Briita-neidiksi, ja hänen edessään oli polvillaan Ove-herra, joka
nousi juuri seisoalleen Steenin tullessa ikkunan ääreen. Jonkun matkaa
heistä näki hän Niilo Bonpojan.
Mutta Steenin katsellessa, mitä lehmuksen luona tapahtui, oli harmaa
haukka ruvennut terävillä silmillään tarkastelemaan huoneessa olevia
esineitä, varsinkin muuatta.
Suurella tammipöydällä oli pienehkö puulaatikko erinomaista tekoa, ja
sen vieressä oli runsailla jalokivillä koristettu kultainen kaulaketju.
Se sädehti ja välkkyi ilta-auringossa, kuin joku taideniekka kääpiö
olisi istunut näkymätönnä pöydän ääressä liittelemässä auringonsäteistä
koristetta, jollaista ihmissilmä ei vielä ole nähnyt.
Harmaan haukan pyöreät, säihkyvät silmät pienenivät ja laajenivat, se
kohautti siipiään, käänteli päätään joka taholle, mutta kiintyi taas
katselemaan loistavaa korua.
Yhdellä heilauksella se siirtyi pöydälle pojan olkapäältä, johon tämä
oli antanut sen istua.
Äkisti, mutta voimakkaasti tarttuivat sen keltaiset kynnet ketjuun, ja
suhisten pujahti harmaa haukka Steenin editse korkealle sinitaivaalle,
viiltäen hurjasti ilmaa avaroissa kehissä ja pitäen varmasti kynsissään
loistavaa ketjua.
Vihdoin, kun lintua itseään ei enää voinut eroittaa, näkyi taivaalla
kuin tulen säkene kohoavan näkinkengän kehissä ylöspäin.
Poika seisoi kuin ukkosen iskemänä kädet ojennettuina ja suu ammollaan
katsellen, katsellen...