Kaksi neuvonantajaa.
Neuvoston kokous, jossa kuningas vaati marskilta pois tämän
läänityksiä, päättyikin jälkimmäiselle paljoa onnellisemmin, kuin hän
oli voinut toivoakkaan. Yllä kerrottujen seikkojen vuoksi ei kuningas
voinut nostaa vaatimuksiaan niin korkealle kuin oli alkuaan aikonut.
Hänen luonteensakin oli sellainen, että hän jätti sikseen, mitä ei
voinut kerrassaan toimittaa. Silloin hän jätti ajan tehtäväksi päättää,
mitä hän oli pannut alulle.
Ruotsin valtakunta oli Kristofer-kuninkaalle kuin hyötyisä puu, jossa
marski oli kiusallinen oksa, niin valtava, että se oli melkein
itsenäinen puu suuren valtakunnanpuun rinnalla. Kuningas oli repinyt
siitä lehden toisensa perään, nyt hän oli aikonut iskeä kirveensä oksan
tyveen erottaakseen sen kokonaan puusta. Isku ei onnistunut. Kuninkaan
kädessä ei ollut tarpeeksi voimaa nostaa raskasta kirvestä, eikä
kuninkaan mielessä tarpeeksi miehuutta kestääkseen sitä myrskyä, jonka
isku voi herättää. Oksa voi kaatuessaan syöstä kumoon hänetkin. Siksi
luopui kuningas neuvostossa pian useimmista vaatimuksistaan, ja
marskille tehtiin ainoastaan kysymys, eikö hän suostuisi luopumaan
Turun läänistä, niin kaikki riidat hänen ja kuninkaan välillä
loppuisivat.
Edellisten tapahtumain tähden uskoi jokainen marskin myöntyvän, ja
herra Albrekt Mörer hieroi kuninkaan tuolin takana käsiään, ja hänen
pienet mustat silmänsä kiiluivat tyytyväisesti. Kuningas itse oli niin
leppeän ja ystävällisen näköinen kuin jaloja myönnytyksiä tehnyt
ainakin. Kumpikin ajatteli siepanneensa Suomen vaaralliselta
vihamieheltään. Samaa tunsivat muutkin neuvostossa olevat marskin
vastustajat, joihin useimmat läsnäolijoista kuuluivat. Marskin ystäviä
oli siellä varsin vähän. Herra Kustavi Anundinpoika (Sture) oli yksi
niitä, Kaarlon setä, joka oli turhaan yrittänyt tavata kuningasta, oli
kiukuissaan lähtenyt kaupungista pois.
Salissa vallitsi senvuoksi yleinen jännitystila. Kaikki tahtoivat
tarkasti kuunnella joka sanaa, minkä marski lausui puolustuksekseen, ja
nähdä jokaista värähdystä hänen kasvoillaan. Mutta marski vastasi
viipymättä: "ehdottomasti en voi jättää käsistäni Turun linnaa
lääneineen. Te tiedätte hyvin, herra kuningas, ja te muut hyvät
neuvoston herrat, te tiedätte, että sen sopimuksen mukaan, jonka minä
viime syksynä tein herra Krister Niilonpojan kanssa, hän sai Viipurin
linnan lääneineen haltuunsa tämän vuoden toukokuun ensi päivään asti...
Minä suostun jättämään Turun linnan, kenelle tahdotte, herra kuningas,
niin pian kuin olen saanut Viipurin käsiini."
Tämä rohkea vaatimus sekä tyyneys, jolla se lausuttiin, hämmästytti
kaikkia. Muut linnat, nimittäin Raasepori ja Korsholma, joutuisivat
kuninkaalle, jos Krister-herra kuolisi niiden neljäntoista vuoden
kuluessa, joiksi hän sai viimemainitut, eikä kukaan ollut pannut
kysymykseenkään, ettei Viipurin kävisi samoin. Kaikki odottivatkin,
että kuningas jyrkästi kieltäisi marskin pyynnön, mutta näin ei käynyt.
Kuningas mietti hetkisen, vilkaisi huomaamatta Albrekt-ritariin, joka
samoin huomaamatta nyökkäsi myöntävästi päätään, ja sitten kuningas
lausui suostuvansa marskin vaatimukseen. Sekä kuningas, että ritari
aprikoivat epäilemättä, että marskin ja Krister-herran välille syntyisi
riita tästä linnasta, mikä antaisi monta tilaisuutta käydä heidän
väliinsä ja riistää linnan heiltä pois. Saadessaan Turun, joka oli
verrattomasti tärkeämpi näistä, tuli kuninkaan haltuun tärkein osa
Suomea, eikä hänen siltä tarvinnut luovuttaa pois mitään, josta voisi
hänelle itselleen vaaraa koitua.
Samana päivänä, jona tämä kokous pidettiin, läksi kuningas kaupungista
sisämaahan päin, mukanaan lukuisa ritariseurue. Marski aikoi myöskin
lähteä eteläänpäin Kalmariin ratkaisemaan erästä omaisuuskysymystä. Hän
odotti vaan lähempiä tietoja Niilo Bonpojan ja kuninkaanlaivan
välisestä kohtauksesta. Siitä ei kuningas maininnut sanaakaan. Hän oli
nähtävästi käyttänyt sitä vaan keinona pelottaakseen ja pakottaakseen
marskia.
Puolenpäivän aikoina astui Klaus Lang herransa luo ja kertoi, että
toinen niistä kuninkaanlaivoista, jotka oli lähetetty ottamaan kiinni
rosvolaivaa, oli palannut ja hinannut sen mukanaan, sekä että kaikki
vangit oli viety linnaan.
"Ja Niilo-herra?" kysyi marski hypäten kiivaasti ylös.
"Häntä en nähnyt", vastasi Klaus, "mutta eräs miehistänne, joka on
vankien joukossa, sanoi, kun kysyin päällysmiestä, että hän oli
kaatunut taistelussa, ja että kuninkaan päällysmies oli yöllä
heitättänyt hänen ja muiden kaatuneiden ruumiit mereen."
"Jumalan äiti, mikä kuolema sellaiselle miehelle!" huudahti marski.
"Kuninkaanlaiva kohtasi rosvot saaristossa tässä lähellä, kun he olivat
eronneet toisesta rosvolaivasta, joka purjehti kauemmaksi etelään.
Niilo-herra, jos hän todella oli siinä, kulki suoraan Tukholmaa
kohti... Jumala lohduttakoon hänen sieluaan, kyllä hän oli sellainen
mies, jolla oli sydän paikallaan, eikä teillä ole yhtäkään miestä, ei
ainoatakaan, joka ei vilpittömästi surisi hänen aikaista kuolemaansa!"
"Entä veljentyttäreni ja Iliana-neiti...?" kysyi marski yhä
levottomampana.
"Jos olisin päässyt oikein puhelemaan teidän miehenne kanssa", vastasi
Klaus Lang, "niin olisin saanut heistä varmoja tietoja. Nyt puhun
saksalaisten asemiesten puheita, minkä verran tosia ne sitten lienevät.
He sanoivat, että neidot olivat olleet laivalla, mutta että ritari Jost
von Bardenvleth oli ne pelastanut; hän ratsasti nyt kuninkaan kanssa
kaupungista, ja kuuluu olevan hänen suosikkinsa yhtä suuressa määrin
kuin viekas Albrekt-ritarikin... Mutta siihen ei ole luottamista, ja
minun ymmärtääkseni olisikin parempi joutua uljaiden miesten käsiin,
kuten nuo rosvot ovat, kuin tuon saksalaisen ritarin... Kun kaikki
tulee ilmi ja totuus saadaan selville, nähdään vielä, ettei näissä
huhuissa ole paljon perää missään."
Marski näytti olevan samaa mieltä, mutta oli vaiti. Voihan puhe olla
yhtä hyvin totta kuin valettakin. Tuli hetkiseksi hiljaisuus, sitten
kysyi päällysmies mitä vangituille miehille oli tehtävä.
"Ei hiuskarvaakaan saa heidän päästään taittaa", sanoi marski lujasti,
"ei minun miesteni eikä niiden, jotka Niilo-herra on palvelukseeni
ottanut, vaikka he olisivatkin ennen kuuluneet vitaliveljeksiin ja
Eerik-kuninkaan palvelijoihin ... ei karvaakaan, tai lähetän paikalla
taisteluvaatimukseni kuninkaalle. Vie ne terveiset linnan
päällysmiehelle!"
Tämä asia selviytyikin marskin mielen mukaan, vaikka vasta seuraavan
päivän iltana. Miehet laskettiin vapaiksi, mutta vasta huomisin aamun
koittaessa sallittaisiin heidän lähteä linnasta. Tämän sanoman tullessa
oli marski tärkeässä keskustelussa erään varsin nuoren miehen kanssa,
joka oli tullut Tuomas-piispan luota, mukanaan eräitä kirjoja. Sen
päätyttyä meni hän melkeästi tyyntyneenä levolle. Tämä tapahtui samana
iltana, jona Hirvi laski Edsvikin rantaan ja jona Penningebyssä
vallitsi hilpeä ilo ja suloinen rauha nuorten saapumisen johdosta.
Seuraavana aamuna, kun marski parhaillaan valmistautui ottamaan vastaan
vapautettuja miehiään, saadakseen heiltä kuulla, kuinka asian laita
oikeastaan oli, tuli hänen vanha hovimestarinsa suurella kiireellä
sisään huutaen:
"Herra Kaarlo, herra Kaarlo ... ne tulevat, ne tulevat...!"
Hän unhotti innoissaan sanoa kutka, ettei marski tullut
ajatelleeksikaan muita kuin miehiään.
"Hyvä, hyvä", sanoi hän, "te voitte jäädä tänne, niin saatte tekin
kuulla, kuinka nuorten on oikeastaan käynyt."
"Nuorten!" huudahti ukko, "nuoret juuri tulevatkin tänne teidän
luoksenne nyt!"
Hän oli tuskin ehtinyt lausua tämän, kun Tord ja Niilo syöksyivät
huoneeseen.
Ilo oli täällä yhtä suuri kuin Penningebyssä, kun kaikki saatiin
kerrotuksi ja marski kuuli, että neidot olivat hyvässä turvassa hänen
setänsä luona Penningebyssä.
Sitten ruvettiin hankkimaan marskin lähtöä etelään, josta palatessaan
hän lupasi Tordille pistäytyä Penningebyhyn, ennenkuin lähtisi Suomeen
takaisin. Tord toivoi saavansa sitä ennen viettää jonkun aikaa
kodissaan ja mainitsi jotakin siitä sukulaiselleen. Mutta marskilla oli
aivan toisia aikeita häneen nähden. Hänen tulisi lähteä Suomeen
ottamaan marskin puolesta ja nimessä Viipurin linna herra Krister
Niilonpojalta, sekä luovuttaa Turun linnan senjälkeen, kenelle kuningas
määräisi. Jos Krister-herra kieltäytyisi lähtemästä pois, niin tulisi
Tordin sulkeutua Turkuun eikä antaa sitä kellekään, ennenkuin marski
itse saapuisi.
Tämän luottamustoimen kunniakkuus korvasi Tordille vähän sitä
pettymystä, ettei päässyt toivonsa mukaan Iliana-neidin seurasta
nauttimaan. Kolmesataa marskin miehistä tulisi hänelle mukaan, ja hänen
piti lähteä kiireimmiten. Niilo sai toisen yhtä kunniakkaan tehtävän.
Hänen tuli jälellä olevain kahdensadan miehen kanssa seurata marskia
etelään. Seuraavana päivänä piti lähdettämän.
Sen johdosta saivat sekä Tord että Niilo yltäkyllin tekemistä siksi
päiväksi. Marskilla taasen oli tärkeitä neuvotteluja herra Kustavi
Anundinpojan ja muiden ystäväinsä sekä Fransiskaaniluostarin teinin
kanssa. Marskilla oli aikomuksena tehdä luostarille melkoinen
lahjoitus. Myöhään illalla hän läksi Klaaran luostariin tavatakseen
vielä kerran tytärtään.
Sieltä palatessaan hän tapasi huoneessaan Niilo Bonpojan, joka odotti
tilaisuutta keskusteluun hänen kanssaan.
"Minulla on pyyntö teille", sanoi Niilo. Marski tarttui ystävällisesti
hänen käteensä taluttaen hänet ikkunapenkille, jolle molemmat istuivat.
"Olen kuullut", sanoi Niilo, "että Strengnäsin vanha piispa, Tuomas, on
huonona sairaana, ja minä haluaisin mielelläni häntä vielä kerran
tavata, jos se teille sopii, herra marski."
"Niin on todella", vastasi marski, "piispan kirjuri oli eilen luonani
ja hän kertoi samaa... Aivan niin, Niilo Bonpoika, kernaasti voitte
käydä Tynnelsössä, ja keskusteltuanne piispan kanssa tulette
Fågelvikiin, jossa viivyn jonkun aikaa, ellette voi lykätä matkaanne
siksi, kunnes palaamme takaisin pohjoiseen kuun lopulla..."
Tätä ei Niilo kuitenkaan tahtonut tehdä. Hän ei tahtonut, kun
tehtävänsä marskin toimissa sen kerran sallivat, päästää käsistään
tilaisuutta tavata piispaa, sillä vanhukselle voi muutamissa viikoissa
tapahtua paljon. Antaakseen marskille vihjauksen siitä, että asia,
josta aikoi piispan kanssa puhua, oli tärkeätä laatua, lausui Niilo:
"Vanha piispa on ollut minulle melkein isän asemassa, kuten tiedätte,
ja nyt tahtoisin häneltä kysyä neuvoa eräässä hyvin tärkeässä asiassa,
joka etupäässä koskee minua, mutta myöskin äidinisääni Sven-herra
vainajata sekä äitiäni, Jumala armahtakoon heidän sielujansa!"
"Äidinisäänne?" kysyi marski silmissään omituinen, tutkiva ilme.
"Niin!" vastasi Niilo, "asia koskee hänen testamenttiaan!"
"Ja nytkö vasta olette tullut sitä ajatelleeksi?".
"Sattumalta sain juuri nyt rosvoja takaa-ajaessamme siitä tietoja,
joita en ennen ollut kuullut."
"Keneltä sitten...?"
"Eräältä teidän miehistänne... Hän oli ollut äidinisäni mukana siihen
aikaan, jolloin hän kulki vitaliveljesten kanssa, ja hän tunsi hyvin
kaikki ritarivainajata koskevat seikat."
"Eräs miehistäni?" huudahti marski, värin vaihtuessa äkisti hänen
poskillaan. "Missä hän on, ja mikä hänen nimensä on?"
"Hän erkani matkalla, mutta saapunee piankin luoksenne takaisin... Hän
tuli samaan aikaan palvelukseenne, kuin viheriä ritari saapui
hoviinne."
Marski vaipui ajatuksiinsa ja istui ison ajan katsellen suoraan
eteensä. Viimein hän nousi ylös, käveli kerran edestakaisin lattian yli
ja pysähtyi sitten Niilon eteen tarttuen hänen käteensä.
"Teistä tuntunee kummalta", sanoi hän syvällä äänellä, katsoen vakaasti
Niiloa, "teistä tuntunee kummalta, että olen niin paljon kysellyt
teiltä tästä asiasta... Nyt en voi sanoa miksi, mutta ehkä joskus
vastedes... Mutta minäkin haen hyvää neuvoa erääseen asiaan, joka
myöskin koskee vanhaa ritaria, äidinisäänne."
Hän vaikeni tarkaten huolellisesti Niilon kasvonilmeitä sekä lisäsi
sitten:
"Sitä saatte kuitenkin aina ajatella minusta, Niilo Bonpoika, että
tahdon kaikissa vaiheissa pitää teitä ystävänäni ja toimia myöskin
teitä kohtaan ystävänä... Uskotteko näitä sanojani?"
Niilo ei vastannut, mutta puserti lämpimästi marskin kättä, ja hänen
katseensa oli niin suora ja vilpitön, ettei sanoja tarvittu
vastaukseksi.
Huomisin erosivat marski ja Niilo Tordista Tukholmassa, ja Söderteljen
kohdalla erosivat ensinmainitut toisistaan. Marski lähti etelään käsin,
Niilo matkasi Mälarin rantaa pitkin Strengnäsiin.
* * * * *
_Toinen neuvonantaja_.
Hiljaisen järven rannalla metsän synkässä siimeksessä on rauhallinen
luostari. Tuuli humisee puitten välitse, kääntäen hiljaa tornien
huipuissa olevia viirejä ja rientää järven yli kuiskaten aalloille,
mitä oli kuullut ja nähnyt matkoillaan.
Kynttiläin valo loistaa luostarikirkon ikkunoista, ja nunnain laulu
kaikuu sieltä leviten kauas, kauas. Se pyrkii taivaaseen ja saapuukin
sinne, vaikkei ihmissilmä ja -korva voi sen lentoa havaita.
Yksinäinen ritari vaeltaa metsässä. Hän kuulee tuulen ja nunnain laulun
ja hän näkee pyhät valot kirkon ikkunoista. Hän hiljentää käyntiään,
hän pysähtyy ja kuuntelee. Lieneekö rukous herättänyt outoja tunteita
hänen rinnassaan, hän kohottaa silmänsä taivaaseen päin katsellen
tähtien pyhää kirjoitusta. Onko hänen rinnassaan päivä vai yö? Onko se
pimeyden voimain vallassa, ikävöikö se voittoa ja vapautta, vai vieläkö
se taistelee, vieläkö on voitto vihollisesta epävarma, etsiikö se
tuskissaan apua ja lohdutusta?
Pyhä laulu loppuu, nunnat vaeltavat kammioihinsa. Valot sammuvat
kirkossa, ainoastaan pyhimysten alttareilla tai jonkun ritarin haudalla
palaa vielä tuikkiva kynttilä valaisten heikosti avarata kirkkoa.
Silloin lähestyy ritari luostarin porttia, hän koputtaa siihen,
kohottaa vielä kerran käsiänsä taivaaseen päin ja katoaa luostarin
hämärään käytävään.
"Tänne, tänne", kuiskaa porttia vartioiva sisar, liikkuen ritarin
edellä, kädessään sarvilyhty, joka ei valaissut muuta kuin lähimmän
ympäristönsä.
He kulkevat läpi pitkän käytävän ja tulevat luostarin puutarhaan.
Toisella puolen on korkea luostarikirkko, toisella itse
luostarirakennus, ja etäämpää puunlatvain takaa, joihin lehti on juuri
ruvennut puhkeamaan, häämöittää korkea luostarinmuuri. Tähdet
vilkkuivat taivaalta hiljaisina ja ihmettelevinä, ikäänkuin olisivat
nähneet jokaisen raskaan askeleen, kuulleet jokaisen huokauksen
sumuisesta maasta.
"Tänne!" kuiskasi saattajatar, viitaten erästä kirkkoon vievää
sivuovea.
Ritari avasi matalan kirkonoven. Nunna seisoi hetkisen paikallaan,
kääräisi kaapun tiukemmin ympärilleen ja tarttui oveen sulkeakseen sen
ritarin jälkeen.
"Kellon kahtatoista lyödessä tapaatte Bengta-sisaren!" sanoi hän
sulkien hiljaa oven.
Ritari käveli hitain askelin eteenpäin temppelissä. Oli niin hiljaista,
niin juhlallista. Kynttiläin valokin näytti ylevältä ja pyhältä.
Pääalttarin ääreen laskeusi ritari polvilleen ja rukoili kumartuneena
siinä, ja vielä kun torninkello lyödä kumahutteli kahtatoista oli hän
samassa asennossa.
Silloin kohousi hämärästä äänettömänä ja aavemaisena, vitkaan ja
vapisten harmaa varjo, ja haudanomainen ääni lausui:
"Kukas olet, pahan maailman lapsi, joka häiritset Jumalan pyhästön
rauhaa?"
Ritari kohotti päätään. Hänen edessään seisoi ojennetuin käsin
harmaapukuinen nunna, jonka niskaan vedetyn päähineen alta kiilui
syvistä kuopistaan kaksi läpitunkevaa silmää.
"Tunnettehan minut, Bengta-sisar!" vastasi ritari nousten seisoalle,
"tulen sanomaan teille sanasen sen johdosta, mitä puhuitte minulle
viimeksi tavatessamme."
Nunna hypähti askeleen taaksepäin, ja hänen ruumiinsa näytti
vavahtavan.
"Te puhuitte minulle kultaisesta kaulaketjusta ja siitä onnesta, jonka
se toisi minulle, jos sen saisin ... te sanoitte vielä, että tämä onni
levittäisi loistoa yli koko Ruotsin maan ja tulisi Engelbrektin alkaman
työn päättimeksi... Siitä pitäen se on ollut mielessäni yötä päivää, ja
se on viehättänyt mieltäni ja viehättää yhä... Nyt olen tullut sanomaan
teille, että minä en saata yrittää haltuuni tuota korua, jonka voi
saavuttaa ainoastaan ystävyyden pettämisellä... Eikö teillä ole muuta
neuvoa antaa? Enkö voi kunniaa muuten saavuttaa, eikö Ruotsi tule
muilla keinoilla onnelliseksi?"
Kesti hetkinen, ennenkuin nunna vastasi. Hän seisoi kankeana ja näytti
niin kapealta, kuin nunnanpuvun alla olisi ollut pelkkä luuranko. Mutta
hänen synkeät silmänsä katselivat lakkaamatta terävästi ritariin.
"Omituisia ajatuksia! aivan kuin veljellänikin... Hänkin pilkkasi tuota
pyhää kalua, ja senvuoksi hän menetti henkensä... Te uskotte siihen,
mutta pelkäätte sitä, ikäänkuin se riippuisi ristiinnaulitun kuvalla,
jonka verta eräässä sen kivessä on... Ja mitä yksi ihmiselämä
kuitenkaan on, kun on kysymyksessä kokonainen kuningaskunta, mitä on
yksi ystävä, kun tuhanten miesten ja naisten pelastus riippuu tuosta
pyhästä ketjusta?... Totisesti sanon sinulle, Kaarlo, päämääräsi on
varma, mikä tahtosi lieneekin... Sinun täytyy omistaa tämä koru, muuten
on onnettomuutesi lähellä..."
"Tulkoon siis onnettomuus", vastasi ritari. Sitten hän lisäsi
vapisevalla äänellä, "minä en rohkene ostaa onneani sillä hinnalla."
Äänen vapiseminen ilmaisi nunnalle tarpeeksi, että hän oli voittanut,
ja kun mies lausui: "en rohkene", vaikka hänen olisi tullut lausua
yksinkertaisesti: "tahdon" tai "en tahdo", varmisti hänen voittonsa.
Tahto oli hyvä, mutta voima heikko, rukous ei ollut antanut hänelle
voimaa.
"Aikoja sitten olen kääntänyt ajatukseni maallisesta", sanoi nunna,
"miksi häiritsette pyhää rauhaani, mitä tahdotte?"
"Tahdon apua teiltä, joka kerran puhalsitte minuun halun saada tuon
koristeen, tahdon teiltä apua temmatakseni sen sydämestäni pois. Tahdon
toimia vapaasti kuten ennen, ja tulla mahtavaksi omalla voimallani,
että voisin avoimin katsein astua Herran pyhimysten eteen."
"Menkää, menkää, ja jättäkää minut rauhaan!" huusi nunna, "voiko
mitään, joka ei ole Jumalalle otollista, tulla minun huuliltani?...
Pois se! Mutta teillä on valta ottaa vastaan tai hyljätä... Minulla on
ollut elämässäni eräs tehtävä, jonka hyväksi olen uskollisesti
toiminut. Olen ollut valmis antamaan elämäni, niin enemmän kuin
elämäni, sen suuren tarkoitusperän edestä, joka minulla on ollut, ja
joka on juuri sama, jonka suuri Engelbrekt alotti... Toivoin, että
veljeni täyttäisi hänen työnsä; se toivo ei toteutunut ... olen
tahtonut asettaa teidät veljeni sijaan, enkä ole säikkynyt mitään
saavuttaakseni tarkoitukseni... Puhutte ystävyyden pettämisestä...!
Niin, minä olen pettänyt ystäväni, jota sydämestäni rakastin, olen
ollut valmis surmaamaan hänen poikansa, ja hänkin on voittanut
myötätuntoisuuteni, sillä hän on pelastanut henkeni ja auttanut minua
kostamaan veljeni puolesta tuolle vanhalle petturille, joka otti hänen
henkensä... Ja sittenkin olen valmis uhraamaan nuorukaisen elämän, ja
hänen verensä säteilisi käsilläni kuin pyhimyskehä ... sen silmissä
nimittäin, joka tuomitsee aikomusten mukaan. Ystävyys, rakkaus ja
kaikki, mikä on maallista, on kyllä kaunista ja suurta, mutta
kauniimpaa ja suurempaa on isänmaan pelastaminen ja sellaiset urostyöt,
joita muistetaan vuosisadasta vuosisataan..."
Nunna vaikeni, ja hänen sanansa kajahtelivat syvällä kirkkoholvin
sokkeloissa. Kynttiläin liehuvassa valossa näyttivät pyhäin kuvat ja
muut esineet liikkuvan, ikäänkuin nunnan vahva tahto olisi antanut
puulle ja kivellekin elämän. Hän oli kuin mahtava ihmeitten tekijä,
loitsijatar tänä öisenä hetkenä, syvä ja selittämätön kuin yö itse.
"Sanokaa vielä", lausui nunna taas, "sanokaa, onko teille mieluista
nähdä tämän kalun omistajan nousevan porras portaalta kunnian ja vallan
ja suurten muistojen kukkuloille?... Muuta ei teillä ole valittavana.
Hän tai te, jompikumpi, on työni tekevä... Ymmärrättekö?"
"Ymmärrän!" mutisi ritari.
"No, sitten tiedätte myöskin tehtävänne... Mutta että olette
vitkastellut, on onnettomalle maallemme tapahtuva kaikki se, mitä Herra
on vihassaan päättänyt. Rutto tulee, nälkä tulee, sota tulee. Ellei
teillä ole taikakoristetta, olkaa valmis kestämään pahinta, mikä miestä
voi kohdata, mutta jos se on teillä, saatte Ruotsin kuningaskruunun!"
Tuli taas hiljaisuus. Ritarin pää oli rinnalle vaipunut. Hän kohotti
vihdoin sitä, ja kohotti sitä ylpeästi ja varmasti, ikäänkuin hyvä
henki olisi kuiskannut hänelle sen sanan, jonka hän aikoi lausua. Mutta
nunna oli jo hävinnyt. Harmaa pylväs oli vaan sillä kohtaa, jossa hän
oli seisonut.
Hän seisoi hetkisen pylvääseen katsoen. Mutta valtavia myrskyjä riehui
hänen rinnassaan. Hän risti kätensä kohottaen ne ristiinnaulitun kuvan
puoleen.
"Niilo, Niilo!" lausui hän sitten vapisevin huulin vaipuen taasen
polvilleen rukoilemaan.
* * * * *
_Toinen_.
Samaan aikaan oli Niilo Bonpoika Tuomas-piispan luona Tynnelsön
linnassa.
Uuras piispa, joka oli väsymätön ja aina ankarampi itseään kuin muita
kohtaan, oli heti, kun tunsi voimain joissakin määrin palanneen,
lähtenyt tarkastusmatkalle Nerikeen, mutta häntä odotettiin joka päivä
kotiin. Niilo saapui Strengnäsiin illalla muuanna päivänä ja päätti
odottaa piispan kotiin tuloa. Mutta kului päivä, jopa kaksikin, eikä
piispaa kuulunutkaan. Niilo, jolla ei ollut aikaa odotella, lähti
summanpäiten ratsastamaan länteenpäin piispaa tavatakseen.
Segerstadissa hän vihdoin sai kuulla piispan saapuvan sinne samana
päivänä, ja siellä hän saikin tavata rakastetun vanhuksen.
Mutta millainen olikaan Tuomas-piispa nyt! Jo käydessään Herman
Bermanin kanssa viimeksi Tynnelsössä piispan luona, huomasi hän kuinka
paljon aika ja surut olivat hänen tomumajaansa riuduttaneet. Viimeiset
neljä vuotta olivat täydentäneet hävitystyön. Ennen niin hilpeästä,
avomielisestä ja lujamielisestä miehestä oli varjo vaan jälellä. Hän
oli nyt kumarainen ukko, joka vapisevin käsin kävellä hoiperteli
piispansauvansa varassa, kutistunut haamu, vaan entisen Tuomas-piispan
heikko kajastus. Syvästä sydänsurusta kertoivat hänen kellertävät,
kuihtuneet piirteensä, ja lempeissä silmissään oli surumielinen katse,
joka melkein muistutti talviauringon kelmeätä valoa.
Tämän äkkinäisen riutumisen syynä oli Eerik Puken kuolema, johon hänkin
katsoi olevansa ainakin osittain syypää. Hän oli, kuten arkkipiispa
Olavi vainajakin, pannut nimensä Eerik-herran turvakirjan alle, ja kun
tuo urhokas ritari siitä huolimatta otettiin kiinni ja vietiin
Tukholmaan sekä tuomittiin siellä kuolemaan, olivat piispa-vanhukset
siitä saaneet surun, joka ei koskaan haihtunut. Edellinen katsoi
itseään arvottomaksi enää jakamaan pyhiä sakramentteja, ja hän lähetti
vielä pyhälle isälle Roomaan pyynnön saada rikoksensa anteeksi;
jälkimmäinen ei myöskään saanut sentähden rauhaa, vaan rankaisi itseään
ankarasti ja piti sittemmin itseään aina kunniattomana miehenä.
Arkkipiispan pian senjälkeen sattunut kuolema raskautti yhä enemmän
Tuomas-piispan omantunnon taakkaa, jota lisäsivät vielä useat
senjälkeen tapahtuneet seikat. Uudella arkkipiispalla, Niilo
Ragvaldinpojalla, ei ollut sitä henkeä, jonka Engelbrekt oli ystäviinsä
ja miehiinsä luonut. Vielä vieraampi mieliala levisi maahan, kun
muukalainen kuningas rupesi edellisten tavan mukaan kulettamaan
Ruotsiin omia tylyjä maanmiehiään, koettaen samalla polkea maahan
Ruotsin lakia ja vanhoja tapoja. -- Ei ole kummaa, että vanhan
engelbrektiläisen mieli silloin synkkeni ja sydän murehtui.
Siksi oli hänen elämänsä ollut aina Eerik Puken kuolemasta asti yhtä
pitkää parannuspäivää, jonka ankaruutta hän lakkaamatta kovensi. Eräinä
hetkinä luuletteli tämä jalo vanhus Juudaan tavoin pettäneensä
ystävänsä. Paastotessaan ja itseään ruoskiessaan kiihtyi hänen
mielikuvituksensa siihen määrään, että hän oli näkevinään Engelbrektin
edessään -- ylevänä ja lempeänä, kuten eläissään aina -- mutta samalla
kääntävän surullisen näköisenä kasvonsa vanhasta ystävästään,
piispasta, ja ojentavan kätensä uskolliselle Eerik Pukelleen. Nämä
hetket olivat katkerimmat piispan parannusajalla, mutta samaan suuntaan
kulki koko hänen sielunelämänsä. Tämän sydäntä jäytävän surunsa hän on
ilmaissut laulussaan "hävinneestä uskollisuudesta", jonka hän sepitti
katumusaikanaan. Usein kun hän istui yksinään työhuoneessaan, kuultiin
hänen itsekseen lausuvan kappaleita tästä runoelmasta, ja jos silloin
käytiin hänen luokseen, vuotivat tuliset kyyneleet pitkin hänen
ryppyisiä poskiaan ja valkeata partaansa.
Kulunut vuos'
oli murhan vuos',
kun uskokin petti.
Se takaisin ei palaa,
vaan synkkänä, salaa
maastansa lähti.
Kavaluus ja valhe
on valtansa alle
sortanut maan.
Usko ja kunto
ja totuudentunto
on murheissaan.
Pois vääryys lyö,
niin kurjuutes yö
on valkeeva taas!
Jumalahan turvaa
niin syntien surmaa
ei enää löydy maass'.
Oi, onnellinen,
ken kavaluuden
on karttanut tien!
Ole uskollinen,
niin taivahasen
se varmasti vie!
Tällainen oli Tuomas-piispa nyt Niilon kohdatessa hänet. Nuorukaisen
silmissä kimelsi kyynel, kun hän näki tämän raihnaisen jäännöksen
miehestä, jonka hän oli nähnyt hänen voimansa ja miehuutensa päivinä.
Piispa äkkäsi kyyneleen ja ojensi hymyillen kätensä Niilolle.
"Tynnelsössä, Tynnelsössä!" sanoi hän sitten hiljaisesti ja katosi,
palvelijainsa kannattamana, piispantaloon.
Piispa oli nyt tyyten väsynyt matkastaan ja meni heti levolle. Mutta
siitä huolimatta jatkettiin seuraavana päivänä matkaa Arbogaan, ja
Niilon piti ratsastaa piispan rinnalla. Tämä itse makasi neljän hevosen
kantamilla makuupaareilla. Mutta piispa oli niin nääntyneenä ja
heikkona, ettei jaksanut paljon puhua. Arbogassa antoi hän kulettaa
itsensä laivalleen ja Niilo istui hänen viereensä.
Matka Mälarin yli, jonka rannat hymyilivät matkustajille keväisessä
vehreydessään, näytti tekevän piispalle hyvää.
"Tänä iltana haluan puhella kanssasi, poikani!" sanoi hän kerta
toisensa perästä puristaen Niilo Bonpojan kättä.
Tuli ilta, ihana ilta, niin rauhainen ja valoisa kuin morsion kasvot,
kun hän huokailee rakkautta sulhonsa rinnalla. Niityt, pilvet ja vedet
olivat kuin avattu lipas täynnä pyhiä kaluja, kaikki puhui luojan
ihmeistä, kaikkivallasta ja rakkaudesta.
Tultuaan työhuoneeseensa seisoi piispa kauan Niilo Bonpojan käsivarteen
nojaten ja katseli kaunista maisemaa. Sitten hän huokasi, ja kyyneleitä
rupesi tippumaan hänen silmistään.
"Se on rangaistukseni, Niilo", sanoi hän, "se on rangaistukseni! Vanhan
rikollisen ystäväsi täytyy katsoa, tarkkaan katsoa Jumalan kaunista
maailmaa, sillä silloin muistuu rikos ankarampana mieleen... Herra,
herra, ole minulle syntiselle armollinen!"
Niilo oli liikutettu, hänen mielensä heltyi. Hänestä tuntui kuin
taivaasta olisi enkeli astunut alas viilentämään vanhuksen palavaa
sydäntä, peilikirkas järvi kuvasti taivaan tuhansia tähtiä, joiden
lempeä tuike näytti vuodattavan viihdytystä ja lohdutusta vanhan
parannuksentekijän raskautettuun rintaan.
Piispa katseli kauan hievahtamatta kaunista näkyalaa. Sitten hän pani
kätensä ristiin ja rukoili, ja vielä istuutuessaan lepotuoliin hän
katseli sinistä taivasta, johon hänen ajatuksensa olivat tottuneet
vaeltamaan sekä myöhään että varhain.
"Minun iltani on tullut, rakas poikani", sanoi hän hetkisen kuluttua
kääntäen katseensa Niiloon, "tunnen sen ja toivon Jumalan armoa
synneilleni."
Kotvasen perästä hän taasen tarttui nuorukaisen käteen lausuen:
"Mutta nyt tahdon kysyä sinulta asiaasi, poikani, mitä haet vanhalta
Tuomas-piispalta?"
"Tahdon kysyä teiltä neuvoa, hurskas isä", vastasi Niilo.
"Aivotko siis jättää marskin?" kysyi piispa, muistellen Niilon ja
Herman Bermanin käyntiä hänen luonaan neljä vuotta sitten.
"En!" vastasi Niilo. "nyt haluaisin teiltä kysyä neuvoa erääseen
asiaan, joka koskee äidinisääni, herra Sven Sturea, Jumala armahtakoon
hänen sieluaan, ja sitä testamenttia, jonka hän minulle antoi."
Sitten hän kertoi kaulaketjun koko historian, miten äitinsä oli
kuolinvuoteellaan ilmoittanut isänsä tahdon mukaan, missä se löytyi,
miten hän oli sitten lähtenyt Visbyhyn sitä noutamaan, miten tämä aie
epäonnistui, ja miten hän lopulta sen sittenkin oli saanut ja pitänyt
sitä, sekä miten se oli pelastanut hänen henkensä ottaen vastaan
hänelle aiotut iskut, jotka olisivat muuten tuottaneet hänelle
ehdottoman surman. Sitten hän vielä kertoi, miten oli löytänyt sen
hirvennahkaiseen ihokkaaseensa neulottuna taistelun jälkeen setäänsä,
Niilo Steeninpoikaa vastaan. Lopuksi hän lausui odottamatta tavanneensa
äidinisänsä vanhan asepalvelijan, joka oli kertonut hänelle erään uuden
tarinan kaulaketjusta ja sen kantajoista. Piispa kuunteli häntä
tarkkaavasti, mutta hänen kasvonsa eivät ilmaisseet vähääkään, mitä hän
ajatteli ja mitä hän mahdollisesti sanoisi. Niilon lopetettua hän istui
kauan ääneti ikäänkuin mietiskellen erikseen joka eri kohtaa
kaulaketjun historiassa verraten niitä toisiinsa, harkiten ja
valikoiden. Vihdoin levisi hänen kasvoilleen heikko hymy, ja hän lausui
kuin itsekseen:
Spernere quod prosit et amare quod obsit, ineptum est;
Quod prodest fugimus, et quod amamus obest.
[Nämä latinaiset värssyt, jotka Ericus Olai on lainannut Aisopokselta,
kuuluvat suomeksi näin:
Hupsu, ken hyötyään halveksii, ken vahinkoa mielii;
Hyötyä kartamme me -- mit' etsimme, vaan pahaks' on.]
Niilo ei tietysti ymmärtänyt latinaisia värssyjä, eikä hän tahtonut
häiritä isällistä ystäväänsä kysymyksellä, joten äänettömyys jatkui.
Hymy katosi vanhuksen huulilta, ja hänen katseensa muuttui ankaraksi,
kuten taivaanranta auringon laskiessa, joka myöskin vähitellen kadottaa
lämpimän loisteensa ja muuttuu pian harmaaksi, kylmäksi ja koleaksi.
Silloin tuntee ihminen kylmyyttä rinnassaan, ja elämän vakavuus, elämän
ankaruus esiintyy silloin kaikessa alastomuudessaan sielussa, kunnes
tähdet taas levittävät sinne valoaan, kutsuen meitä luokseen toiseen
maailmaan, jossa kaikki on pelkkää lämpöä ja valoisuutta.
Tämän kylmyyden synnytti piispan katseeseen arvattavasti silmäys hänen
omaan sydämeensä. Se selveni vähitellen, ja vaikka hymy ei
palannutkaan, oli hänen äänessään kuitenkin pehmeä sävy, kun hän taasen
kääntyi Niilon puoleen.
"Sanoppa minulle, rakas poikani", sanoi hän, "mitä itse arvelet tuosta
taikakalusta?"
Niilo teki selvää kaikesta, hän avasi koko sydämensä vanhukselle,
jolloin tämän katse yhä enemmän lauhtui ja entinen hymy rupesi
ilmestymään niihin:
"Ja nyt kysyisin teiltä hurskas isä", niin hän lopetti, "olenko
oikeutettu menettelemään äidinisäni koristeen kanssa mieleni mukaan, ja
voinko äidinisäni sijasta täyttää, mitä hänen ystävänsä Fjalar-ritari
hänelle neuvoi, -- voinko uhrata sen jollekin Jumalan pyhimykselle ...
voiko tämä kalu, jota niin paljo veri, niin monet kyyneleet ja pahat
toivomukset, rikokset ja kiroukset saastuttavat, voiko se olla
otollinen uhri pyhälle kirkolle!... Tähän kysymykseen pyydän vastausta
teiltä!"
"Monet ovat ne keinot, joita Herra käyttää kiusaukseksi ihmisille",
alkoi piispa, "äidinisäsi koriste on yksi niistä. Niin, voimmepa sanoa,
että sellainen viettelevä houkutus riippuu näkymättömistä langoista
joka ihmisen mielessä. Se on sama vanha totuus, jonka tunnemme
ensimmäisen ihmisen syntiinlankeemuksesta. Silloin oli viettelijänä
käärme, tässä sinä on kultainen kaulaketju. Mutta kiusaus on yhtä
välttämätön ihmissydämelle kuin tuli raa'alle malmille. Se saa
edellisestä puhdistetuksi sen, mikä siinä on jaloa, samoin kuin tuli
eroittaa kuonan ja kullan. Totuus syntyy vasta taistelun kautta, mutta
taisteluun tarvitaan rohkeutta ja voimaa, ja ainoastaan se, joka
taistelee ja voittaa, saavuttaa todellisen onnen. Se löytyy sydämen
hiljaisella pohjalla, kuten ehta helmi raakkunsa kuoressa meren
pohjalla. Jolla on rohkeutta, noutakoon sen sieltä; jolla ei sitä ole,
ei konsanaan sitä saavuta, vaikka hänellä olisi kymmenen äidinisäsi
kaulaketjua."
Piispa istui tätä lausuessaan nojallaan tuolissansa ja katseli
lakkaamatta taivaaseen päin, jossa tähdet vilkkuen paloivat, ja
Niilosta tuntui kuin vanhus olisi ainoastaan tulkinnut niiden
salaperäisen kirjoituksen hänelle käsitettävällä kielellä. Lopetettuaan
puheensa loi hän silmänsä alas. Hänen syväsisältöisten sanainsa jälkeen
seurasi sitten hiljaisuus aivan itsestään, sillä niiden täysi
ymmärtäminen näytti vaativan aikaa kotiutuakseen nuorukaisen sieluun.
Nyt kohotti piispa syvän katseensa Niiloon sekä jatkoi:
"Sinä olet taistellut, sinä olet taistellut Herran siunauksen varjossa,
poikani, ja siksi olet voittanut. Sinun onnesi asuu sinussa itsessäsi,
sitä ei voida sinulta ryöstää. Älä vaan luule, että taistelusi on
loppunut ... ei, ei, oikeata ritariketjua ei saavuteta muuten kuin
taistelulla, joka vaatii sinua seisomaan vartiopaikalla miekka kädessä
koko elämäsi, ja temppeli, jossa vartiotasi suoritat, on se, jonka
lattiana on maa, ja kattoholvina taivas, ja kun se vartio on päättynyt
ja sinä astut temppelistä elämään ... oikeaan elämään, niin silloin
ripustavat ketjun sinun kaulaasi suuret vainajamme Pyhä Eerik ja
Engelbrekt, ja taivaalliset sotajoukot huutavat silloin hallelujaa!"
Vanhuksen silmiin kohosi kyyneleitä ja hänen äänensä vapisi, kun hän
jatkoi:
"Herra on sallinut palvelijansa nähdä sinun aamuvartiosi... Kohta
seison heidän luonaan taivaassa. Mutta iloisena voin viedä heille
sen tervehdyksen, että vielä löytyy kuntoa ja rehellisyyttä
Ruotsinmaassa... Minä onneton, vanha ja vaivainen, joka lähden täältä
valapattoisena ja tahrattuna ... oletko armahtanut minua, Herra...
Katsotko armollisesti palvelijasi puoleen?"
Vanhus oli syvästi liikutettu. Hän painoi molemmat kätensä kasvojansa
vasten eikä voinut ponnistuksellakaan pidättää kiihkeätä nyyhkytystä.
Mutta vähitellen taltui hänen mielenliikutuksensa, ja hän voi taasen
hillitä tunteitaan.
"Mieluista on puheesi ollut minulle, poikani, se on ollut kuin palsamia
sydämelleni... Voit hyvällä omallatunnolla antaa tuon kalliin korukalun
pyhälle kirkolle. Se riippukoon jollakin pyhäinkuvalla ihmisten
periviholliselta saatuna voitonmerkkinä. Ja tulkoon se sinulle
muistutukseksi, että parhaimmat voittonsa mies saavuttaa
ristiinnaulitun kuva sydämessään, mutta että paha kasvaa hyvän
rinnalla, ja että miehen elämä on kulkua taistelusta taisteluun, ja
että taistelun vaara kasvaa hänen voimainsa mukaan... Tämä on vanhan
Tuomas-piispan vastaus kysymykseesi, poikani. Olkoot hyvät henget
seuranasi!"
Niilo aikoi nousta ylös, mutta piispa laski kätensä hänen olalleen ja
katsoi häntä silmiin.
"Varmaan puhumme nyt viimeistä kertaa toistemme kanssa, Niilo
Bonpoika... Minun päiväni ovat luetut. Mutta tahdon nyt sanoa sinulle,
ennenkuin eroamme, mitä olen ajatellut, mitä olen sinusta toivonut...
Ja mitä sanon sinulle, vien mukanani toiseen maailmaan, josta katselen,
kuinka sinä täytät sen lupauksen, jonka sinusta annan! Se taistelu,
jota olet tähän asti taistellut, poikani, on ollut oma taistelusi, ja
se voitto, jonka olet voittanut, on tullut omaksi kunniaksesi... Mutta
miehen ei ole taisteltava ainoastaan omia yksityisiä taisteluitaan, hän
ei elä ainoastaan itseänsä varten, vaan maatansa ja kansaansa,
Ruotsiamme varten. Sinäkin, Niilo Bonpoika, saat elää tätä suurempaa
elämää, jossa on suuret viettelykset ja koettelemukset, suuret surut ja
riemut... Ja juuri nyt ovat taistelutorvet kajahtaneet, nyt on
kysymyksessä Ruotsin kansan elämä tai kuolema. Sinä tulet tämän kansan
mieheksi..."
"Mutta enhän minä muuta haluakaan, hurskas isä!" sanoi Niilo.
"Ymmärrä minua oikein, poikani", jatkoi piispa, "monet haluavat näinä
aikoina olla kansan miehiä, mutta harvat todella ovat... Älä luule,
että kansamme taistelu taistellaan vuorenhuipulla, ei, ei, se
taistellaan syvällä laaksossa, kansan sydämessä. Taistelijat saavat
tyytyä olemaan näkymättöminä ja niiden unhottamina, jotka seisovat
huipulla ja luulevat yksinään tekevänsä kaiken. Mutta sinun paikkasi,
poikani, on laakson varjossa... Se sana, jonka sanoit Engelbrektille,
kun kuulit hänen ensi kerran puhuvan yhteiskunnan ensimmäisille, se
lupaus, jonka annoit minulle hänen haudallaan -- ne vetävät sinua
kansan luo, talonpojan luo, ja usko minua, siellä saavutat voiton,
jonka kunnia on etsimisen arvoinen... Niin, rakas poikani, jos Ruotsi
tahtoo elää vapaana, kuten se ennen muinoin on elänyt, niin se vaatii
miestä, joka voi uhrata itsensä, joka voi kieltäytyä maailman kunniasta
ja palkinnoista, kuninkaan suosiosta, korkeista viroista, vieläpä itse
kuningaskruunustakin, kuten hän teki, tuo piskuinen mies, tuo
saavuttamaton, jonka muisto on senvuoksi elävä, niinkauan kuin
Ruotsissa miehiä löytyy... Sano minulle, Niilo Bonpoika, tahdotko
pyrkiä täksi mieheksi Ruotsinmaassa?"
"Tahdon!" vastasi Niilo lämpimästi.
"Ajattele, että sinun tulee senvuoksi karttaa korkean vallan loistoa...
Voi tulla sekin aika, että sinä olet niin suosiossa Ruotsin miesten
kesken, että he tarjoavat sinulle kuninkaankruunua... Onko sinulla,
poikani, voimaa kieltäytyä siitä? Se viehättää valtaavasti miehen
mieltä, se on vaikuttava sinuun samalla voimalla kuin kaulaketjukin...
Voitko säilyttää nuoruudenvoimasi, voitko kieltäytyä, voitko uhrata
kuningaskruunun Ruotsin tähden, kuten olet uhrannut kaulaketjun itsesi
tähden?"
"Niin totta kuin Herra ja hänen pyhänsä kuulevat sydämeni rukouksen",
vastasi Niilo, "niin ottakaa vastaan lupaukseni, isä, ja sen kuulkoot
Jumala ja Pyhä Eerik kuningas!"
"Herra antakoon sinulle runsaimman siunauksensa, rakas poikani ...
niin, me rukoilemme sinun kanssasi ja pyydämme Herran edessä armoa
Ruotsin kansalle!... Minä näen kruunun loistavan sinun ja sinun
huoneesi yli. Ellei sitä oteta alas ja panna näkyväisessä muodossa
sinun tai jonkun sinun omaisesi päähän, niin se on säteilevä
häviämättömällä loistolla läpi tulevien aikojen ja julistava syntyville
sukupolville sinun kunniaasi, vaikka se saavutettiinkin laakson
varjossa... Kaikkivaltias Jumala olkoon kanssasi, ja hänen henkensä
seuratkoon sinua elämäsi ehtoolle asti!"
Niilo oli langennut polvilleen ja piispa piti vapisevia käsiään hänen
päänsä päällä.