Ennustus.
"Kuka on päällikkönä laivalla?" huudettiin kuninkaan laivalta. Äänestä
kuuli, että huutaja oli saksalainen, joka ei ollut vielä oleskellut
tarpeeksi kauan pohjoismaissa oppiakseen sikäläistä kieltä.
"Niilo Bonpoika", vastattiin, "ja laiva on herra Kaarlo Knuutinpojan,
Ruotsin valtakunnan drotsin, oma!"
Paikalla tämän huudon saavuttua saksalaisen päällikön korviin alkoi
laiva kääntyä.
"Väistä, Hollinger", huusi Niilo, "puhutaan ensiksi kuninkaallisten
kanssa, ennenkuin tulemme liian likelle."
Hän oli tuskin saanut lausutuksi tämän, kuin saksalaisen ääni taasen
kuului.
"Asettukaa tähän viereen, Niilo-herra!" huusi hän, "minä julistan
teidät herrani, Kristofer-kuninkaan vangiksi."
"Mitä käskynne tarkoittaa, herra?" huusi Niilo vastaan. "Onko kuninkaan
ja marskin välille syttynyt vihollisuutta? Ja jos min on, niin
älynnette hyvin, että minä ennemmin uppoan väkeni kanssa, kuin antaudun
teidän vangiksenne!"
"Suuret sanat eivät teitä nyt auta, Niilo Bonpoika", huusi mies taas.
"Pankaa purjeet kokoon, tai otan teidät väkisin ... herraanne, marskia,
en tunne, minä tottelen vaan kuninkaan käskyä... Te olette ryöstänyt
vitaliveljesten seurassa kaksi ylhäistä neitoa ritari Jost von
Bardenvlethilta... Hän tuli aikaisin aamulla kuninkaan luo valittamaan
teidän tekoanne sekä hänelle että marskille, ja silloin lähetettiin
minut ja eräs toinenkin kuninkaan laiva ottamaan teitä kiinni."
Hollinger piti mestarillisesti perää. Hirvi teki terävän käänteen,
joten se sai kuninkaanlaivan peräkeulan eteensä. Se oli iso pettymys
tälle, jonka tarkoituksena oli nähtävästi ollut syöksyä myötätuuleen
suoraan Hirveen pahki. Hollinger irvisti silloin niin leveästi, ettei
Tordkaan, joka seisoi Niilo Bonpojan vieressä, voinut pidättää hymyään.
"Kuulkaa vastaukseni!" huusi Niilo Bonpoika saksalaiselle herralle,
joka nyt oli näkyvissä perämiehen vieressä. "Minun laivallani ovat ne
ylhäiset neidot, mutta minä olen luvannut viedä ne marskin, Kaarlo
Knuutinpojan, enkä kuninkaan luo, ja niin aion tehdäkin... Sitten
vastaan kuninkaalle, mutta hänen vangikseen en rupea koskaan!"
"Viimeisen kerran, purjeet kokoon, Niilo Bonpoika!" huudettiin taas.
Mutta kun ei Hirvellä näkynyt mitään merkkejä siitä, että käskyä
aiottiin totella, näkyi saksalainen antavan merkin, ja samassa pöllähti
sieltä sinertävä savupilvi ja kuului pamaus kuin ukkosen jyrähtäessä.
Ilmasta kuului suhinaa ja Hirvellä olijat näkivät suuren kiven kiitävän
ylitseen ja putoavan mereen kappaleen Hirven tuolla puolen.
"Se on Kotka", huudahti Niilo, "sillä on fööglareita, ja minun
tietääkseni ei kellään muulla kuninkaanlaivalla ole niitä."
Hirvellä syntyi hämmennystä. Oli vielä outoa, että laivoilla oli
kanuunia, ja se synnytti epäilyksiä, voiko silloin ensinkään pelastua.
Hyvin tähdätty laukaus voi kerrassaan katkaista maston ja saattaa
Hirven aivan avuttomaksi kuninkaallisten käsiin. Se totuus valtasi
äkisti joka miehen.
Uusi pilvi ja leimaus Kotkalla näytti vahvistavan Hirven miehistön
pelon. Mutta samassapa nähtiin myöskin, ettei keinuvan laivan kannelta
ollutkaan sama ampua kuin linnan vallilta. Tämä laukaus osoittautui
paljoa vaarattomammaksi kuin ensimmäinen. Se mennä suhautti pari syltä
laivan taakse.
"Ennenkuin heidän fööglarinsa on uudestaan valmiina, olemme jo ehtineet
vapaille vesille", huusi Hollinger, ja hänen sanansa pitikin paikkansa.
"Olkoon, kuten äsken sanoin", huusi Niilo vielä kerran
kuninkaallisille, "jos saavutatte minut, niin ratkaiskoon miekka
välimme, ellette, odotan teitä kuninkaan luona, jollei jotakin muuta
satu sitä ennen tapahtumaan."
Ja kummastuttavalla nopeudella suihki Hirvi eteenpäin. Ennenkuin Kotka
oli ehtinyt kunnolla kääntyäkään ja päästä tuuleen, oli Hirvi jättänyt
sen jo tarpeeksi kauas taakseen ollakseen vaaralta suojassa. Pian näkyi
kuitenkin, että Kotka oli parempi purjehtimaan, kuin luultiinkaan.
Niilo mainitsikin siitä Tordille, mutta Hollinger rauhoitti heitä.
"Jos olisimme avoimella merellä", sanoi hän, "niin saattaisi näyttää
pahaltakin ... luulen kuitenkin, että silloinkin selviytyisimme. Nyt
olen siitä varma... Hirvi voi kulkea solukoita, joihin suuri Kotka ei
tohdi pistää nenäänsä, varsinkin kun yö on juuri lankeamassa."
Ilta pimenikin, ja ennen kuun nousua oli Hirvi pujahtanut saaristoon,
johon Kotka ei voinut sitä seurata. Vaara ei ollut siltä vielä ohi. Se
voi tulla näkyviin taas, kun päästiin syvemmille vesille. Niilo ja Tord
neuvottelivat, olisiko parasta nyt yön turvissa laskea neidot maihin,
vai kääntyisivätkö merelle pyrkiäkseen syrjäväyliä myöten Tukholmaan
tai Penningebyhyn. Tämä tila kuului Tordin isälle, herra Kaarlo
Tordinpojalle, ja näissä olosuhteissa, kun ei ollut varmaa, mitä
kuninkaan ja marskin välillä oli tekeillä, näytti tämä keino kaikin
puolin parhaalta.
Koko yö ja seuraava päivä vartioitiin tarkasti, näkyisikö Kotkaa,
varsinkin isommilla ulapoilla. Nuoret neidot eivät saaneet ensinkään
tulla kannelle. Mutta kaikki kävi hyvin. Tuulikin näkyi koettavan
parastaan sekä hälventääkseen sitä levottomuutta, joka Hirvellä
vallitsi, että jouduttaakseen viivähtynyttä matkaa.
Oli ihana ilta Hirven pujahtaessa Ahvenanmereltä pitkään Edsvikiin.
Laineet kimaltelivat tervehtivästi tulijoille ilta-auringon hohteessa,
ja tumma hongikko levitti lämpimän ja ystävällisen sylinsä väsyneitä
matkamiehiä vastaan. Kokassa lauloivat muutamat miehet erästä laulua,
jonka sävel oli omituisen huumaava, kuten pohjoismaisten kansain
sävelet ovat. Ja ikäänkuin vastaukseksi kajahteli kaukaa metsästä
torven pitkäveteinen ääni.
Silloin nuo neljä nuorta taasen kokoontuivat iloiten ja leikkiä laskien
kannelle, ensiksi sepitettiin piloja kuninkaanlaivasta ja eilisistä
tapahtumista. Sitten jouduttiin huomaamatta puhumaan siitä
kohtauksesta, jonka kuninkaallisten tulo keskeytti. Tord muistutti nyt
sisartaan jatkamaan kertomusta ennustaja-akasta. Mutta nyt ei
Briita-neiti ollutkaan mieluisa tätä pyyntöä täyttämään, joko jonkun
keskustelun vuoksi Iliana-neidin kanssa tai ehkä siitä syystä, jonka
hän nyt mainitsi.
"Ei", sanoi hän, "täällä, jossa aaltoset laulavat meille lapsuutemme
tarinoita ja jossa aurinko maalaa kullalta kimmeltäviä tauluja
nähtäviimme, en tahdo muistella ennustajan kolkkoja sanoja ... saat
odottaa Tord!"
"Kolkkoja, sanot", lausui Tord, "eipä se eilen siltä kuulunut..."
"Silloin oltiin merellä, harmajalla myrskyisellä merellä ... siellä
kävi se laatuun, ei täällä... Ei, nyt en voi muuta ajatella kuin tuota
metsää ja kaikkia niitä, jotka ovat olleet minulle elämässäni rakkaita.
Tuo torvensoittaja tuolla metsässä on Marit, etkö tunne sitä äänestä,
Tord ... niin ei voi kukaan muu soittaa."
Herttaisen tytön puhe oli niin lemmekästä, ja hänen silmänsä
säteilivät niin enkelinsuloisesti, ettei Tord raatsinut häiritä hänen
haaveilujaan, vaikka olisikin mielellään antanut paljon saadakseen
käännetyksi hänen mielensä Maritin soitosta raisiolaisen eukon
ennustuksiin.
"Mutta teillä, arvoisa neiti, ei ole täällä mitään lapsuuden muistoja,
jotka estäisivät teitä ajattelemasta sitä tapausta, joka oli tämän
yhteisen seikkailumme alkuna. Te ette tahtone kauemmin kiusata nuoren
miehen mieltä."
Näin lausuen kääntyi Tord Iliana-neidin puoleen, joka myöskin vaan
hymyili viehättävästi eikä näyttänyt haluavan, enemmän kuin Briitakaan,
noudattaa hänen pyyntöään. Hän käänsi katseensa metsästä tuohon
uljaaseen ja vahvaan nuorukaiseen, ja silloin näkyi surumielinen väre
hänen kauniilla kasvoillaan ja hän punastui hieman. Hän näytti olevan
suostumaisillaan pyyntöön, mutta samalla hän oli hämillään ja epäröi,
jolloin Briita-neiti tuli hänelle kiireesti avuksi.
"Katso, Tord", huusi hän, "tuolla lentää haukka metsästä ... luuletko,
että se on minun ... niin, niin, se on minun, minun!"
"Sydämmellänne voinette sen nähdä, neiti", sanoi Niilo, "mutta tuskin
uskon, että erotatte sen silmillänne."
Neito rupesi houkuttelemaan luokseen lintua, joka leijaili suurissa
kehissä heidän päänsä päällä. Kehät kävivät yhä pienemmiksi, lintu
näytti kääntävän päätään ikäänkuin katsoakseen, kuka häntä kutsui.
Äkisti se syöksyi alas nopeaan kuin ajatus, levitti taasen siipensä,
teki puolen kierrosta noiden neljän ympäri ja asettui vihdoin neidon
olalle. Briita hyväili sitä kiihkeästi antaen sille kaikkia mahdollisia
lempinimiä, ja lintu istui kuninkaallisen ylpeänä käännellen päätään ja
katsellen ympärilleen viisailla, terävillä silmillään.
"Mitä arvelette, herra Niilo!" huudahti Briita ihastuksissaan, "onko
yhdelläkään muulla aatelisneidolla tällaista haukkaa?"
"En luule, myönnän sen", vastasi Niilo, silmissään pieni kateuden
vilahdus, kun neito niin innokkaasti hyväili haukkaa, "kummastelen
kuitenkin, että..." hän aikoi sanoa jonkun kohteliaisuuden, mutta
haukka keskeytti hänet nähtyään emäntänsä sopulireunuksen alta pistävän
esiin palasen kultaketjua; se iski koukkunokkansa siihen, koettaen
vetää sitä pois. Briita kirkaisi, ja Niilo tarttui linnun päähän, että
se laski saaliinsa irti, mutta iski samassa nokkansa Niilon käteen.
"Harmaa haukka, harmaa haukka!" huudahti Briita-neiti uhaten sormellaan
lintua, "etkö ole heittänyt pois pahaa tapaasi? Se on aina ollut
halukas kiiltäviin kaluihin", sanoi hän Niiloon kääntyen... "Häpee,
harmaa haukka, mutta pyhä Jumalan äiti, teistä vuotaa verta, herra
Niilo."
Niilo vakuutti nauraen ettei ollut vaaraa vähääkään, mutta antoi
suloisen neitosen kuitenkin mielellään sitoa haavan, johon tämä käytti
esiliinansa siteeksi. Tord oli tällävälin puhellut Iliana-neidin
kanssa, ja keskustelu näytti olevan hyvin mieluisaa molemmille. Briita
oli tuskin ehtinyt sitoa haavan, kun maalta kuului laukkaavan hevosen
kopsetta. Eräs ratsastaja tuli virmalla ratsulla rannalle.
Hirvi kulki varsin läheltä rantaa, ja ratsastaja tuli pian niin
kauaksi, että voi erottaa, kuka hän oli.
"Se on Ove Laurinpoika", sanoi Tord, "sepä sopii, me saamme siten
Penningebystä hevosia laivavalkamaan!"
Samassa tuli Ove rantaan. Hän tervehti kohteliaasti neitoja ja kannusti
hevostaan saadakseen sitä veteen osoittaen vilkkailla eleillä iloansa.
Hän katseli koko ajan Briitaa, aivankuin kaikki hänen ilonsa olisi
tarkoittanut yksin häntä. Briita katseli myöskin iloisesti ja
lämpimästi häntä, nauraen sydämellisesti niille hullunkurisille
hypyille, joita hän antoi hevosensa tehdä rannalla. Kun nuoren
ratsastajan ilo oli senverran tyyntynyt, että hän voi selvästi vastata,
kertoi hän lähteneensä iltapäivällä jahtiin ja saaneensa haukkain
hoitajalta Briitan haukan mukaansa. Mutta heillä oli ollut huono onni
molemmilla, sekä hänellä että haukalla, ja tultuaan Edsvikin
rannikolle, oli hän päättänyt laskea haukan vielä kerran ilmaan --
ellei se nytkään keksisi saalista, oli hän aikonut ratsastaa kotiin
takaisin.
"Mutta teidän haukkanne sai parhaan saaliin, minkä se voi Ove
Laurinpojalle konsanaan saada", sanoi Ove-herra nauraen iloisesti
sukkeluudelleen.
Leikki ei ollut kuitenkaan Briita-neidin mieleen, mutta ennenkuin hän
tai Ove ehtivät enempää sanoa, alkoi Tord-herra kysellä isästään ja
marskista, sekä mitä kuninkaan ja marskin kohtauksesta kuului
Tukholmasta. Siitä ei iloinen Ove tiennyt mitään kertoa, mutta herra
Kaarlo Tordinpoika oli eileisin tullut ratsain Penningebyhyn, synkkänä
ja umpimielisenä kuin ukkospilvi kertomatta kuitenkaan mitään muille
kuin vaimolleen, jalolle Cecilia-rouvalle, joka oli vanhuksen
lohdutuksena ja neuvonantajana kaikissa vaiheissa.
"Nyt on meillä eräs pyyntö teille, herra Ove", sanoi Tord vihdoin,
"jonka luulen teidän mielellänne täyttävän näiden arvoisain neitojen
vuoksi."
"Kyllä, kyllä!" huusi Ove-herra. "Sanokaa, herra Tord ... minä ajan
vaikka hevoseni kuoliaaksi heidän tähtensä, jos tahdotte."
"Ratsastatteko siis", vastasi Tord, "Penningebyhyn sanomaan, että
lähettävät sieltä hevosia meitä vastaan rantaan."
Ove-herra heilautti joustaan ja antoi hevosensa tehdä hurjan hypyn sekä
ajaa karahutti sitten maalle päin niin nopeaan, että oli samassa
tuokiossa kadonnut laivalla olijain näkyvistä.
"Reipas poika", huudahti Tord, "oikein minun mieltäni myöten ... vai
mitä sinä arvelet, Niilo?"
"Sen mukaan mitä näin ja kuulin, olen samaa mieltä", vastasi Niilo,
mutta niin vakavasti, että se Tordia ihmetytti.
Hänen päänsä oli kuitenkin niin ajatuksia täynnä, ja ilontunne siitä,
että kohta sai astua kotikaton alle, niin vilkas, että ainoastaan
sivumennen huomasi ystävänsä omituista äänenvärähdystä. Hauskasti
keskustellen kuljettiin sitten loppu matkaa, kunnes Hirvi laski maihin.
Niilo sai täällä yhtä ja toista hommaa laivan kuntoon järjestämisessä,
ja Tord antoi eräälle miehistöstä käskyjä sen varalta, että Haukkakin
olisi sattunut kulkemaan samaa tietä, mikä ei kuitenkaan ollut
todennäköistä.
Hevosia ei ruvennut saapumaan Penningebystä. Aurinko lähestyi jo
taivaanrantaa, ja varjot pitenivät niityillä ja vedenselillä, ja
iltakylmä hiipi vähitellen maisemille, niin että tuntui hyvältä kääriä
turkkiviitat ympärille ja vetää päähineet alas korvain yli. Niilo ja
Tord olivat taasen lyöttäytyneet neitojen seuraan, ja jälkimmäinen
johdatti puheen uudestaan suomalaiseen noita-akkaan.
"Nyt luulen", sanoi hän, "on hetki kaikin puolin sovelias siihen. Tässä
on samanlainen metsä ja meri, ja iltakin on samanlainen kuin
harharetkemme alkaessa ... kuka tietää milloin taasen yhteen osumme.
Huomenaamulla aikaisin lienemme me, Niilo ja minä, matkalla marskin
luo, ja isäni luona illalla ette luulenma halua puhua siitä..." Syyt
olivat painavia, ja Briitassa heräsi halu tehdä veljelle mieliksi. Hän
oli kuitenkin nyt paljoa totisempi ja juhlallisempi kuin edellisenä
iltana, jonkavuoksi mieliala seurueessa muuttuikin aivan toiseksi, kun
hän sai lyhyesti esittäneeksi sen, mitä tähän asti oli asiasta puhuttu.
"Näen kaksi ruusua, niin puhui eukko", lausui Briita, "kaksi ruusua,
toinen on valkea ja toinen punainen, ne kukkivat niin kauniisti, ja
aurinko paistaa ja tuuli suhisee metsässä ... näen kaksi koivua, ne
seisovat kumpikin kukkasensa vieressä, ja niiden uljaat, lehväiset
latvat heiluvat tuulessa. Kukat ovat onnellisia koivujensa varjossa, ne
nojauvat kainosti kumpikin puuhunsa... Mutta huomatkaa, ylhäiset
naiset! ... toisen koivun ympäri on pitkä käärme kietoutunut...! Kun
valkea kukka ulettuu koivun sydämeen ja luulee saavuttaneensa suurimman
onnen, silloin nousee käärme ... katso, katso, se kiemurtelee
ylöspäin ... katso, katso, sekin saavuttaa koivun sydämen... Voi,
voi ... surun musta verho häilyy sinun onnesi yli, sinä valkea
kukkanen ... itke ja rukoile, itke ja rukoile!"
"Paha ennustus!" sanoi Tord äänellä, joka selvästi ilmaisi, että häntä
oli kertomuksen kolkko sisältö syvästi liikuttanut.
"Minulle ovat kaikki ennustukset samanlaisia", virkkoi Niilo, "sumua ja
iloa lähempänä eli kauempana ... sellainen on elämän juoksu, ja sitäpä
on eukkokin tiennyt ennustaa."
"Mutta kuka valkea kukkanen sitten on?" kysyi Tord innolla älyämättä
ystävänsä huomautusta.
"Sitä emme saaneet tietää", vastasi Briita vakavasti, "tarkoittiko se
minua vai Ilianaa, tulevaisuus saa sen näyttää."
"Entäpä punainen kukkanen?" kysyi Niilo. "Eikö hän mitään siitä
sanonut?"
"Hänellekin ennustettiin paljon pahaa, mutta kuitenkin enemmän päivää
kuin pimeyttä, enemmän lämpöä kuin kylmyyttä. 'Iloitse, iloitse',
sanoi hän, 'sinä punaruusunen, korkeimman siunaus varjoo sinua suvusta
sukuun ...! mutta huomaa! ... kun sinä nojaudut koivun sydäntä vasten,
olet suuren onnettomuuden partaalla! ... rukoile, rukoile ja kumarru
tomuun asti ... herra yksin on voimakas... Minä näen pimeyden
jakautuvan, näen valon, kirkkaasti säteilevän valon ... iloitse,
punainen kukka, ja ylistä Herraa!'"
Syntyi yleinen hiljaisuus. Kumpikin tunsi hyvin, että ketä
valkoruusulla tarkoitettiinkin, hänen onnettomuutensa tulisi toisen
onneksi, eikä kukaan halunnut senvuoksi asiasta enempää puhua. Mutta
varmaa on, että kukin näistä neljästä itsekseen kyseli: "kuka on valkea
kukkanen!"
Oli vaikeata johtaa ajatuksia toiselle tolalle. Mielten apeus ei
tahtonut lientyä. Niilo Bonpoika oli ainoa, joka hiukkasen sai
hälvennetyksi raskasta mielialaa, ja siitä hän sai monta kiitollista
katsetta Briita-neidiltä. Hilpeys ei kuitenkaan kestänyt kauan.
Alakuloisuus sai kohta uudelleen vallan nuorten sydämissä.
Viimeinkin saapui muutamia ratsumiehiä, jotka lähestyivät nopeasti
rantaa. Ne toivat hevosia Penningebystä, ja etunenässä ratsasti
Ove-herra huutaen äänekkäästi:
"Kiireesti, kiireesti matkaan ... vanha Kaarlo-herra on itse lähtenyt
teitä vastalle."
Pian olivat kaikki hevoset rannalla. Neitoset hyppäsivät ratsujensa
selkään, ja samoin Tord ja Niilo. Mutta nyt sai herra Ove Laurinpoika
yksinään pitää keskustelua yllä, ja sen hän näkyi tekevänkin
hartaimmalla halulla. Hän oikein riemuitsi siitä, että sai yksinään
olla äänessä.
Niilo Bonpoika ajoi pian muiden edelle, lausuen haluavansa ratsastaa
vanhaa Kaarlo-herraa vastaan. Lieneekö syy todella ollut se, vai
katsoiko hän itseään tarpeettomaksi seurueessa, emme tiedä. Varmaa on
kuitenkin, että jos hän olisi nähnyt sen katseen, jolla Briita-neiti
seurasi häntä, hän epäilemättä olisi pitänyt vanhan herran tapaamista
vähemmän tärkeänä ja sietänyt pahempaakin kuin puheliaan nuoren miehen
lörpötystä.
Tämä puolestaan näytti yltyvän entistäänkin innokkaammaksi Niilon
mentyä. Hän kertoi toisen sukkelan jutun toisensa perään, kunnes
laamanni ja Niilo vihdoin näkyivät tulevan vastaan jonkun matkan päässä
tiellä. Silloin kirkaisi Ove-herra riemastuneena, ja kun vanhus puristi
tytärtään rintaansa vasten, nyyhkytti Ove aivan kuin vanha täti. Sitten
syöksyi hän hurjalla vauhdilla Penningebyhyn päin, jonka valaistut
ikkunat viittailivat etäältä tervehtäin tulijoille.
Penningebyn suuressa salissa istui Cecilia-rouva toisen tyttärensä ja
aputyttöjensä kera. Mutta vartijan ilmoittaessa porttitornista tulijain
saapuneen nousi hän ylös ja riensi portaita myöten pihalle sulkeakseen
odotetun tyttärensä syliinsä.
"Tässä hän on terveenä ja raittiina, vaimoni!" huusi laamanni hänelle.
Briita hyppäsi keveästi kuin lintu ratsunsa selästä, ja haukka kohosi
hänen olaltaan ilmaan. Ove Laurinpoika heilutti käsiään ja piti niin
suurta melua kuin mahdollista, ei ainoastaan pihalla vaan vielä
portaissakin.
Kaarlo ja Tord riensivät huoneisiinsa riisumaan sotisopansa pois.
Sitten he läksivät isoon saliin, johon kaikki pian kokoontuivat suuren
takkavalkean ympärille. Nyt kerrottiin kaikki, mitä oli tapahtunut
neitojen ryöväämisestä alkain, kun nämä olivat kotimatkalla Naantalin
luostarista Turkuun, siihen asti kuin Niilo Bonpoika heidät pelasti,
sekä miten sitten kohtasivat Tordin ja kuninkaanlaivan. Cecilia-rouva
risti tuon tuostakin kätensä katsahtaen hartaasti ylöspäin sekä
ilmaisten vähänväliä pienillä huudahduksilla, kuinka vilkkaasti hän
seurasi kertomusta ja niitä vaaroja, joissa nuoret olivat olleet.
Sigrid teki samoin, ainoastaan vähän vilkkaammin ja kiihkeämmin. Hän
tarttui yhä uudestaan sisarensa ja Iliana-neidin käteen, kyynelten
valuessa hänen silmistään. Tämä Sigridkin oli herttainen lapsi, kuten
vanhan laamannin koko perhe tuoksahti joltakin oikein hyvältä,
lämpimältä ja rehelliseltä.
Itse istui vanhus vakavana ja hiljaisena; olisi luullut hänen
ajatustensa harhailevan aivan toisaalla kuin Hirven tai Kurjen
harharetkillä, ellei hän olisi väliin sydämellisellä rakkaudella
katsellut Briitan ruusuisia ja ilosta säteileviä kasvoja.
"Hartain kiitos teille, Niilo Bonpoika", sanoi hän vihdoin tarttuen
nuorukaisen käteen, "hartain kiitos laamanni Kaarlolta ja hänen
vaimoltaan siitä, mitä olette nyt tehnyt lapsellemme... Tämä on
vanhuuteni kukkanen, Briita ... tule tänne, Sigrid, sinäkin", hän veti
puhuessaan toisen tyttärensä luokseen laskien kätensä hänen
vyötäisilleen ikäänkuin osoittaakseen pitävänsä häntä yhtä rakkaana,
"sinä myöskin, lapsi, sinä myöskin... Herran siunaus on levännyt
huoneeni yli kaikkina päivinäni!... Mutta juuri sentähden, niin juuri
sentähden olenkin, Jumala paratkoon, valmis nurisemaan, suuttumaan
kohta, kun pieninkin onnettomuuden varjo kohtaa perhettäni... Jumala
rangaiskoon minua kiukkuisuuteni tähden...!"
"Amen!" kuului lempeä ääni oven suusta.
Se oli laamannin perhepappi, vanha hopeahapsinen mies, jonka silmistä
loisti lapsekas hyvyys. Hän oli tullut laamannin puhuessa, mutta oli
jäänyt äänetönnä ovelle.
"Terve, terve, Juhana-isä", huusi laamanni hänelle, "tule katsomaan
minun onneani ja rukoile sitten Jumalaa, että hän varjelisi vanhaa
Kaarlo Tordinpoikaa ylpistymästä siitä."
"Jumala kaikkivaltias kuulkoon rukouksenne!" sanoi pastori, astuen
hiljaisesti muiden piiriin. "Tosin olette vihallanne kyyneleitä
synnyttänyt, laamanni Kaarlo, mutta olette myöskin ollut valmis niitä
pois pyyhkimään, ja kuka tietää, eivätkö nyt niiden rukousten
siunaukset, joita puolestanne on Isämme tykö noussut, juuri levitä
lämpöä ja rauhaa elonne ehtoolle."
Laamannia liikuttivat hurskaan papin sanat, ja hän oli äänetönnä koko
illan. Mutta kun yksinkertainen illallinen oli lopetettu ja pastori
toimittanut ehtoorukouksen ja kaikki menneet huoneisiinsa levolle, jäi
laamanni kahdenkesken vaimonsa kanssa, ja tarttui hänen käteensä
lausuen:
"Jumala antakoon minulle anteeksi, mutta niin luulen Cecilia, että sinä
olet onneni luoja ... totta on kuitenkin, että Jumala itse on antanut
sinut minulle!"