V.

Kristofer=kuningas.

Oli huhtikuun alkupäivät. Ilma oli lämmin ja päiväpaisteinen.

Tukholmassa oli tavaton liike niillä kaduilla, jotka veivät

Eteläportilta Isolletorille, jossa marskin, eli nykyään drotsin, talo

oli. Kaupunkilaisia kumpaakin sukupuolta liikkui edestakaisin Läntistä

Pitkääkatua myöten kaupungin portilta Mustaveljesluostarin ahteelle

asti -- luultiin nimittäin marskin tulevan sitä tietä. Tämä oli aamulla

saapunut rantaan laivastolla, jossa oli kymmenen isompaa ja pienempää

laivaa. Kuningas oli hänet kutsunut Tukholmaan, ja kaikki kertoivat

yksityiskohdittain hänen tulostaan. Marskilla oli mukanaan ritareita ja

asemiehiä aina viiteensataan, "jotka olivat jokainen" -- sanottiin --

"pulskeimpia miehiä, kuin konsanaa on nähty."

"Mutta marski saa katsoa eteensä", sanoi muuan turhanviisas porvari

naapurilleen seisoessaan eräässä vanhassa porttiholvissa, joka oli

samalla muutaman kujanteen suuna, "marski varokoon itseään, kuninkaalla

on jo hyvä silmä häntä kohtaan kruunajaisista alkaen viime syksynä...

Ne kuiskeet, joita tässä on miehestä mieheen kulkenut, että marski

olisi ansainnut kruunun paremmin kuin kuningas itse, ovat tulleet

hänenkin korvilleen, ja monen puheiden mukaan ne ovat tuoneet hyviä

hedelmiä..."

"Sehän on jo kauan ollut selvänä", lausui toinen porvari vihaisella

äänellä. "Sanoihan lankoni, joka on hänen armonsa, arkkipiispa Niilon

kirjuri, että kuningas oli jo syksyllä Upsalassa ollessaan kieltänyt

marskia kulkemasta rinnallaan, kun he kerran menivät kirkkoon. Hän oli

sanonut, että 'kansasta pitää hävitä se typerä jaaritus, että minun

muka pitäisi olla palvelija ja teidän herra, kun kerran olette

kauniimpi mies', niin hän sanoi!"

"Totta hän ainakin silloin puhui, pyhimysten nimessä", lausui taas

edellinen porvari, "marskia kauniimpaa miestä ei ole maailmassa, eikä

kukaan sen paremmin ansaitsisi kruunua kuin hän. Onpa varmaa, etteivät

nuo saksalaiset, jotka taaskin, Jumala paratkoon, ovat ruvenneet niin

mahtavina kohottelemaan päitään täällä, kuin me olisimme muukalaisia

omassa kaupungissamme, -- etteivät he tohtisi pitää nokkaansa

puoleksikaan niin korkealla, jos täällä olisi ruotsalainen

hallitsemassa... Rangaiskoon Jumala niitä, jotka sen tekivät, että

marski sysättiin syrjään, hänen vertaansa ei toista tule!"

"Ei, ei koskaan!" lisäsi toinen varmasti, "ei koskaan tule hänen

vertaistaan!"

Tämä tyytymättömyys, joka näkyi porvarien puheesta, oli levinnyt koko

Tukholmaan, ainakin sen ruotsalaiseen väestöön. Kansa rakasti marskia,

ja se vaino, jonka alaisena marski oli ollut sekä kuninkaan palattua

kruunajaisistaan Upsalasta, että nyt, kuten huhu kertoi, -- oli omiaan

lujittamaan tätä rakkautta. Oltiinpa valmiit unhottamaan sekin, että

tämä vaino lähti osaksi ruotsalaisista miehistä, niistä, jotka olivat

jollakin tavoin joutuneet kärsimään marskin ollessa valtakunnan

päämiehenä ja jotka nyt halusivat siitä kostoa ja korvausta. Innokkain

niistä oli Kaarlon vanha vastustaja, valtakunnan drotsi, Krister

Niilonpoika. Kuningas taasen puolestaan pelkäsi mahtavaa, kansan

ihailemaa marskia, ja kuunteli senvuoksi mielellään kaikkia valituksia

häntä vastaan saadakseen tekosyitä hänen valtansa vähentämiseen. Marski

oli luopunut valtakunnan päämiehyydestä ja sallinut Kristoferin saada

Ruotsin kruunun, saaden itse korvaukseksi koko Suomen, Ölannin ja

Borgholmin. Mutta kruunajaiset olivat tuskin päättyneet, kun

Krister-herra tuli Suomesta ja sai taivutetuksi kuninkaan tekemään

sovintoehdotuksen hänen ja Kaarlon välille. Ehdot olivat vaikeat, mutta

Kaarlo suostui niihin kuitenkin. Kristerin tuli siten saada Viipuri

vapunpäivään asti 1442, Raaseporin linna neljäksi ja Korsholma

neljäksitoista vuodeksi. Jos Krister sitä ennen kuolisi, tulisivat

nämä linnat kuninkaalle. Linnoja seuraisi vielä läänit, s.o. koko

Kaakkois-Suomi ja Pohjanmaa, joten Kaarlo menettäisi melkein puolet

läänityksistään, mitkä neuvosto ja kuningas olivat läänityskirjalla

nimenomaan luovuttaneet hänelle.

Noilla kahdella porvarilla oli siis hyvin syytäkin kutsua kuninkaan

menettelyä Kaarloa kohtaan vainoksi. Se oli tehnyt hyvin ikävän

vaikutuksen sekä marskiin itseensä että kansaan, eikä sitä voinut

parantaa kuninkaan ystävällisyyskään, kun hän sitten Svartsjön linnassa

"vei ristille" marskin tytärtä, s.o. oli tämän kummina. Porvarit

pohtivat ja harkitsivat näitä asioita niin puolelta kuin toiseltakin

haastellessaan edellä mainitulla paikalla.

Silloin kuului kaupungin portilta räikeitä torven töräyksiä, jotka

ilmoittivat odotetun lähestyvän. Se lopetti paikalla keskustelut sekä

näiden ukkojen että muiden väliltä, ja kaikki kääntyivät portille päin.

Torvien pauhu, jolle rumpujen päristys antoi lisää mahtia, tuli yhä

lähemmäksi, ja pian kuului kaupunginportilta äänekkäitä huutoja

ilmoittaen marskin ratsastaneen portista sisään. Hän ratsasti ylevänä

ja majesteetillisena valkealla orhillaan, joka myöskin näytti

kuormastaan ylpeilevän. Hän tervehteli niin leppeästi ja ystävällisesti

riemuitsevaa kansaa, että kaikkein sydämet kiintyivät taasen häneen jo

pelkän esiintymisensäkin vuoksi. Ja hänen seurueensa teki samoin

valtavan vaikutuksen. Siinä oli monta ritaria loistavissa varusteissa

ja asemiehiä tuli ryhmä ryhmän perästä, aina sata kussakin ryhmässä --

mikä todisti kouraantuntuvasti, kuinka mahtava mies marski oli, ja

kohotti kansan silmissä hänen arvoaan, joka oli vuosi vuodelta yhä

kasvanut. Kuningaskin, jonka tieltä marski oli saanut väistyä, oli

pikemmin lisännyt kuin vähentänyt hänen arvoaan, yksistään senvuoksi,

että kansa vertasi heitä toisiinsa. Sillä verratessa joutui kuningas

sekä ulkonaisten että sisällisten ominaisuuksiensa puolesta auttamatta

tappiolle ja sai kansan toivomaan, että tuleva aika uudistaisi vanhat

suhteet. Tämä kansan mielessä kangasteleva tulevaisuusunelma oli kuin

toteutununna jo, kun marski, tuo uljas mies, osoitti jo ulkonaisella

mahdillaankin voivansa kannattaa aitoruotsalaisuutta kuningasta

vastaan. Ei ole siis ihmettä, että monenkin mieleen taas johtui

kuninkaankruunu, jonka lapsi oli Vadstenassa nähnyt Kaarlon pään päällä

väikkyvän, ja että moni toivoi Ruotsille ruotsalaista kuningasta, joksi

Kaarlo Knuutinpoika oli täysin arvollinen.

Mutta jos kansa mietti näin, niin herrat miettivät aivan toisin. Oli

hyvin ymmärrettävää, että se puolue, joka oli vastustanut marskia siitä

alkain kuin hän rupesi pyrkimään valtaan, sai pontta hommilleen, kun

heidän asiansa ajajaksi tuli kuningas. Kuningas oli siis herroihin

vaikuttanut päinvastoin kuin kansaan. He tunsivat nyt itsensä

mahtavammiksi kuin koskaan, eikä yksikään uskonut Kaarlon tästä pulasta

enää pelastuvan.

Marski ei kyllä ollut heidän aikeistaan tietämätön, mutta hän ei

osannut oikein arvostella heidän voimaansa, eikä hän ymmärtänyt välttää

kaikkia niitä aseita, joita hänen vastustajansa häikäilemättä

käyttivät, ja muuten oli hänen luonteensakin sellainen, että hän uskoi

niinkauan kuin suinkin hyvää vihamiehistäänkin. Ja nykyään varsinkin,

kun hän huomasi olevansa rakkauden ja luottamuksen esineenä, tuli tuo

hänen hyväntahtoisuutensa kaikessa näkyviin. Kansan toiveet hänestä

herättivät hänen uinuvat voimansa valveille ja avasivat hänen

sydämensä, mutta samalla ne himmensivät hänen valppautensa ja

varovaisuutensa. Jos kansan ilo hänen ratsastaessa Ruotsin

pääkaupunkiin todisti, mitä sen sydämessä liikkui, niin sai hän kohta

myöskin tuta, mitä hänen vanhat vihamiehensä nykyään mielessään

hautoivat. Sen hän sai selville kohta taloonsa tultuaan, kun vanha

sukulaisensa, Kustavi Anundinpoika (Sture) tuli hänen luonaan käymään.

Hän oli vanha, kokenut mies, vaikkei hän ollutkaan eturivissä yleisten

asiain johdossa. Arbogassa oli hän kuitenkin vuonna 1436 valtaherrain

joukossa nimensä panemassa siellä tehdyn tärkeän päätöksen alle ja

samoin Teljen kokouksessa kahta vuotta myöhemmin. Hän oli naimisissa

marskin sisarpuolen, Briita Bjelken kanssa.

"Terve, rakas Kaarlo", sanoi ritarivanhus astuessaan marskin luo.

Sitten kyseltiin kuulumiset kummankin perheistä, ystävistä ja

sukulaisista, jonka jälkeen Kustavi-ritari jatkoi: "tehän tulette

sellaisilla sotavoimilla, kuin ette panttivankeja tarvitsisikaan."

"Aivan niin", vastasi Kaarlo hymyillen, "kuningas on nähdäkseni

itse minut siihen pakottanut, koska hän ei kerran ole ottanut

kuullakseenkaan sitä, että minä tarvitsen takeita turvallisuudestani,

ja eihän tämä mikään huviretki ainakaan liene."

"Hm! ... olette todellakin oivaltanut asian oikean laidan ...

Kristofer-kuningas on hyvin ärtynyt teitä kohtaan. Mutta saatte nähdä,

ettei kauan kestä, ennenkuin hän on vieroittanut luotaan monta, jotka

häntä nyt taivaisiin ylistävät...!"

"Miksi niin arvelette?"

"Eikö Itämaille [Suomeen] ole vielä saapunut siitä sanaa?... Olisipa

sen jo pitänyt ehtiä valtakunnan kauimpaankin kolkkaan... Uskotteko te

sitä, että läänityskirjat ovat nyttemmin tulleet kauppatavaraksi

vanhassa Ruotsissamme!"

"Mitä ... läänityskirjat kauppatavaraksi ... puhutteko totta, vai

lasketteko leikkiä...?"

"Se on ilmeinen totuus", vastasi Kustavi-herra hieman innokkaasti,

ikäänkuin asia olisi koskenut häntä itseään, "läänityskirjoja saadaan

nyt ostaa! Aivan sanan mukaan! Ja jos ostat tänään jonkun läänityksen,

niin myödään se huomenna jollekin toiselle taas. Niin on asian

laita ... läänit kiertävät miehestä mieheen, ja kirjat ostetaan

kuninkaan kanslerilta ...

"Oletteko nähnyt maassamme saksalaista, Kustavi-lanko, joka ei olisi

ollut ahne rahalle?"

"Uusin uutinen kuninkaasta on, että hän rakastaa maanmiehiään ja

asettaa mielellään niitä korkeimmille sijoille, aivan kuin hänen

edeltäjänsäkin, Eerik ja Albrekt!"

"Jos kysymys on vaan pöytätiloista pidoissa, niin ei vahinkoa kannata

surra", lausui Kaarlo houkutellakseen lähempiä tietoja asiasta,

tarvitsematta sitä suoraan kysellä.

"Eiköhän ole selvää, että sitä, joka saa parhaat palat kuninkaan

pöydästä, muistetaan silloinkin, kun valtakunnan sarkaa jaetaan

ansiollisille miehille. Lieneeköhän yksikään ruotsalainen, ellei

mahdollisesti joku Krister-herran kannattajista, saanut tässä kohden

syytä kuningasta kiittää... Ja hänen armonsa arkkipiispa ... niin, hän

rakennuttaa paraikaa itselleen linnaa Almarestäkiin."

"Arkkipiispa on siis jo lunastanut sikäläisen maan sen omistajilta,

kuten Arbogassa päätettiin syksyllä 1440... Onhan teilläkin siellä

maata Kustavi-lanko?"

"Se on harkinnan alaisena. Jo syksyllä laadittiin vaihtokirja minun ja

arkkipiispan välille siitä maasta, jonka olen sieltä perinnyt

äitivainajaltani, Jumala armahtakoon hänen sieluansa, mutta mitään

varmaa päätöstä ei ole vielä tehty. Samoin on muiden sikäläisten

maanomistajain laita. Mutta arkkipiispa toimii ripsasti. Ja linnasta ei

tullekaan maan pienimpiä, kunhan ehtii valmistua, ja varmaa on myöskin,

että Ruotsin herroista on arkkipiispalla tähän aikaan kuninkaan

neuvotteluissa enimmin sanomista."

"Entä Jöns Pentinpojalla?" lisäsi marski.

"Ei, ei, Jöns-herra on pysynyt rauhassa tuomiokirkollaan, lähdettyään

teidän häidenne jälkeen Tukholmasta!"

"Soo-o ... hän arvelee siis saaneensa tarpeeksi tästä maailmasta?"

"Mitä hän miettinee tulee kait aikanaan näkyviin. Monet sanovat, että

hän on sieluna arkkipiispan kaikissa neuvotteluissa, ja hänen

aatoksensa lienee sekin uusi laitos siellä Almarestäkissä. Jos olen

oikein tarkannut sitä miestä, niin on hän äidinisäänsäkin viekkaampi ja

yhtä taipumaton ja jäykkä luonteeltaan kuin hänen omat isänpuoleiset

sukulaisensa. Hänen isänsä, Pentti-herra, lienee määrätty arkkipiispan

ja kahden muun kanssa ohjaamaan valtakuntaa, kun kuningas lähtee maasta

pois..."

"Onhan sekin taas uutinen!" lausui Kaarlo.

"On, ja koskee hyvin paljon teitä, koska te olette Ruotsin drotsi ja

siis itseoikeutettu valtakunnan haltijaksi kuninkaan poissa ollessa."

"Keitä ne kaksi muuta ovat?" kysyi Kaarlo, rupeamatta selvittämään omaa

suhdettaan tähän tärkeään asiaan, "enpä ihmettelisi, vaikka niiksi

olisi valittu kaksi saksalaista!"

"Miehestä mieheen kerrotaan hovissa, että herra Erengisle Niilonpoika

on toinen ja Maunu Gren toinen."

"Erengisle Niilonpoikako!" huudahti Kaarlo kummastuneena. "Erengisleä

olen luullut uskollisimpiini kuuluvaksi! Onko hän hierautunut niin

kuninkaan armoihin ja ruvennut pahinten vihamiesteni seuraan!"

"Ehkeivät tietoni ole varmoja, ehkä on erehdytty, mutta niin kerrotaan.

Olen pitänyt tarpeellisena kertoa tämän kaiken tilan selvitykseksi

teille. Varmaan on toinenkin höyhen teistä nykitty, ennenkuin pääsette

kuninkaan hovista lentämään."

"Tiedättekö mitä läänityksiä kuningas nyt aikoo minulta vaatia?"

"En, sitä en tiedä, mutta olkaa varuillanne, teillä ei ole kuninkaan

hovissa monta ystävää, ja kuningas on liukaskielinen kuten hänen oikea

kätensä, Albrekt Mörerkin. Olkaa varma ettei Rolf-kuningasta ja hänen

sotureitaan vastaan oltu enemmän ansoja viritetty, kuin täällä nyt on

niitä teidän varallenne..."

"Kiitos teille siis tästä ystävyytenne todisteesta, Kustavi lanko...

Minä huomaan tarvitsevani hyvää ystävää täällä!"

"Ystäviä teillä on paljon, vaikkei kuninkaan seurueessa", vastasi

Kustavi-ritari, "ja niiden joukossa olen minäkin, kuten olen aina

ollut. Mieleni todisteeksi tarjoan teille nuoren poikani. Teidän

seurueessanne on minun mieleisiäni nuoria miehiä ... nuori

sukulaisenne, Tord Kaarlonpoika, Niilo Bonpoika, ... näkisin mielelläni

Steenini heidän joukossaan..."

"Hän tulee heidän joukkoonsa!" vastasi Kaarlo vilkkaasti, "ja jos hän

on teidän kaltaisenne ja jos hän on enonsa, urhean Ture-herran

kaltainen, niin on hänen tulonsa minulle suuri ilo."

"Kiitos, kiitos, lanko, niistä sanoista ... minä lähetän hänet kohta

luoksenne!"

Ritari nousi lähteäkseen pois, mutta samassa tuli eräs kamaripalvelija

sisään ilmoittaen herra Albrekt Mörerin, joka astuikin samassa

huoneeseen. Kaarlo otti hänet ystävällisesti vastaan. Albrekt-herra

lausui mielihyvänsä siitä, että marski oli noudattanut kuninkaan

kutsumusta, mutta hänen sanainsa läpi kuulti selvästi, että herrat

olivat melkoisesti pettyneet. Sitten hän ilmoitti kuninkaan haluavan

nähdä häntä luonaan huomenaamuna kello 3 ja 4 välillä. Sitten hän

läksi.

Seuraavat tunnit kuluivat eräitä sukulaisia ja vanhoja ystäviä

vastaanotettaissa. Senjälkeen läksi marski Klaaran luostariin, jonka

abbedissalle hän oli antanut ensi aviostaan syntyneen tyttärensä,

Kristiinan, kasvatettavaksi. Hän viipyi siellä kauan ja palasi vasta

myöhään illalla kaupunkiin. Seuraavana aamuna läksi hän kuninkaan luo,

annettuaan tarpeelliset käskyt ja neuvot miestensä päälliköille.

Bykirkon kellon kolmea lyödessä astui hän ritareineen linnanportista

sisään, ja vajaan puolen tunnin kuluttua siitä vei kuninkaan

hovimestari, Pentti Juhonpoika (Oxenstjerna), Salestadin herra, hänet

kuninkaan yksityiseen huoneesen. Huone oli sama, jossa marski oli

asunut valtakunnan päämiehenä ollessaan, kuningas oli vaan sen toisella

tavalla sisustanut. Siellä oli nimittäin sekä tavallisia ylhäisyyden ja

rikkauden tuntomerkkiä, joita siellä oli Kaarlonkin aikana, kuten

kalliita mattoja, tyynyjä ja tapetteja, arvokkaita hopea- ja

kultakaluja y.m., että eräitä ylellistä ventoutta todistavia esineitä,

jotka osoittivat enemmän levon kuin työn tarvetta.

Kaarlo vilkaisi sivumennen tätä komeutta, jota hän oli kyllä saanut

nähdä matkustellessaan Saksanmaalla, mutta jota hän ei ollut huolinut

omaan kotiinsa tuoda. Hänen huulensa menivät hymyyn, mutta samassa tuli

kuningas huoneeseen.

Kristofer-kuningas oli pieni lihavahko mies. Hyvänsävyinen piirre antoi

hänen yleensä hyvinmuodostuneille kasvoilleen miellyttävänlaisen sävyn,

vaikkei hänessä muuten ollut vähääkään miehekkyyttä ja voimaa, jota

ruotsalainen aina vaatii kuninkaaltaan. Hänen silmänsä eivät olleet

ilman eloa, mutta se ei ollut miehekkyyden eikä tyynen voiman

heijastusta, vaan se oli pikkumaisuuden virvatulta, tyhjää sisällötöntä

leimahdusta. Ei hänestä ollut ulkonaisenkaan kuninkuuden kantajaksi, ja

kuten pieni tulee suuremman rinnalla yhä pienemmäksi, niin näytti

Kristoferkin häviävän aivan mitättömiin uljaan marskin rinnalla. Kansa

on usein säälimätön arvosteluissaan, mutta yhtä usein se myöskin lyö

niillä naulan kantaan. Niinpä se piti nytkin Kaarlo Knuutinpoikaa

kuningasta parempana, mikä koski syvästi jälkimmäiseen. Se koski hänen

heikointa kohtaansa, ja senvuoksi hän oli melkein sairaloisen kärkäs

kuuntelemaan kaikkea, mikä voi marskia vahingoittaa ja hänen arvoaan

alentaa.

Nyt oli tämä kansan lempimä mies hänen edessään. Hän ei voinut olla

itsekseen myöntämättä hänen ulkonaista etevämmyyttään. Mutta se saikin

hänen katkeruutensa kiihtymään ylimmilleen, ja kun hän koki sitä

peittää ystävällisen ja hymyilevän naamarin taa, niin syntyi siitä

omituinen myrkyllinen seos, joka on hyvin tunnettu seuraelämässä.

Hän kävi marskia tervehtämään tarjoten hänelle kätensä, ja pyytäen

häntä viereensä istumaan. Tätä kohteliaisuutta oli marski kuitenkin

liian viisas noudattamaan; hän katsoi paremmaksi jäädä seisomaan.

"Te olette koonnut paljon tyytymättömyyttä ja valituksia vastaanne,

herra drotsi!" lausui kuningas, siten käyden asiaan suoraan kiinni.

"Ehkäpä", vastasi Kaarlo, "mutta laita on sellainen, että kuta vähemmin

valittajia on, sitä pahemmin ne kirkuvat, että tietämätön voisi luulla

niitä olevan paljo enemmän, kuin niitä todella onkaan."

"Vähä tai paljo, mutta niitä on olemassa, ja kuninkaana tulee minun

katsoa, että kaikki saavat oikeutensa."

"Niin on, herra kuningas, se on teidän velvollisuutenne, ja minä

toivon, ettette sulje minua siitä oikeudesta pois. Että minulla on

vihamiehiä, olen tiennyt ennenkin, ja senvuoksi, jos muistatte, oli

ensimmäinen asia, jota teiltä sopimusta tehdessämme vaadin, että kaikki

mitä olin sitä ennen tehnyt ja toiminut olisi unhotettua, ja ettei

minua eikä minun käskyläisiäni saisi niistä milloinkaan syyttää."

Kuninkaan haamo muuttui näiden sanain johdosta. Hän tähysteli tarkasti

hyvin ruokottuja kynsiään ja lausui:

"Te tarkoitatte, ettei minulla ole oikeutta vetää teitä oikeuteen,

mutta senpä saatte nähdä, olkaa kuinka mahtava tahansa! Kuninkaanvalani

lienee aina painavampi kuin teille antamani lupaus."

"Jumala varjelkoon minua, herra kuningas, millään ehkäisemästä teitä

kuninkaallisen valtanne käytössä. Sitä en tahdo, mutta en myöskään

konsaan luovu niistä oikeuksista, jotka minulle kuuluvat!"

"Te puhutte pöyhkeitä sanoja kuninkaallenne, drotsi Kaarlo, ja minä

tiedän mikä ne panee suuhunne, mutta saadaanpa nähdä, enkö minä voi

siipiänne leikata!"

Kuningas rupesi hätiköimään yhä enemmän, ja marskin tyyni vakavuus ei

saanut häntä suinkaan rauhoittumaan.

"Muistatteko, kuningas Kristofer", lausui marski, "kuinka sukulaisenne,

Eerik-kuninkaan, kävi...?"

"Ja te uskallatte muistuttaa minulle siitä...?" huusi kuningas hypäten

ylös pehmeältä, kultaompeleiselta tyynyltä. Hän oli kiukusta kalpeana

ja hänen silmänsä liekehtivät.

"Niin, minä uskallan", vastasi Kaarlo, "ja minä uskallan enemmänkin,

minä sanon teille, kuningas Kristofer, että Ruotsin lain yli ette

minulle ettekä kenellekään muulle mitään mahda, ja jos te rohkenette

nostaa sormeannekaan minua ja Ruotsin lakia vastaan, niin te samalla

nostatte kruunun päästänne!.... Nämä ovat sanani ja niistä vastaan,

vaikka selkänne takana olisi sata Ruotsin miestä vertani vaatimassa. Te

olette koonnut, kuningas, vihamieheni ympärillenne, mutta älkää

unhottako, että niitä on vaan kourallinen ystäviini verraten, ja ne

voivat toimittaa heille ja teille leikin, jota ette halua."

"Drotsi Kaarlo!" huusi kuningas täydessä raivossa, "drotsi Kaarlo...!

Te saatte tyrmässä katua sanojanne, minä en aio sallia samanlaista

kohtelua kuin sukulaiseni, Eerik... Ja että te julkenette minulle

mainita hänen nimeään! Tahdon sanoa teille jotakin, minun kädessäni on

eräs asia, joka tuottaa teille tuhon... Te kannatte nurjaa kilpeä

kuningastanne ja isänmaatanne vastaan..."

Kuningas pysähtyi nähdäkseen, minkä vaikutuksen tämä sana tekee

paljastettuun kavaltajaan. Hänen silmänsä pyörivät hurjasti, ikäänkuin

olisi mielinyt syöstä kuolettavan keihään vihatun uhrinsa sydämeen.

Kaarlo hämmästyi myöskin. Hän älysi tosin heti, että tämä oli kavalain

juonien hedelmiä. Mutta hän tiesi, että ne voivat olla hyvin mietittyjä

ja että ne voivat perustua näennäisesti tosiin asianhaaroihin. Hänen

mieleensä muistui myöskin eräs synkkä, kalpea ritari, joka sai

sellaisten salajuonten uhrina häpeällisen kuoleman Söderköpingissä. Hän

synkistyi, ja siitä sai hänen kuninkaallinen syyttäjänsä yhä suuremman

varmuuden luuloonsa. Kuningas nautti marskin hämmennyksestä, ja

saadakseen jutun samalla ratkaistuksi, soitti hän pöydällä olevaa

kultakelloa. Kuninkaallinen kamaripalvelija astui sisään, ja kuningas

käski hänen kutsua ritari Jost von Bardenvlethin huoneeseen. Moniaan

hetken perästä tämä tulikin tervehtäen mitä sulavimmilla liikkeillä

sekä kuningasta että marskia.

Mutta edellinen huusi hänelle, osoittaen kiihkolla marskia:

"Tuossa hän nyt on, Jost-ritari ... puhutelkaa häntä, lausukaa

syytöksenne, saattakaa hänet syyhyn, niin ratsastatte läänitysherrana

Turun tai Viipurin linnaan, kumman vaan niistä haluatte; häneltä ne

otetaan pois."

Kaarlon katse synkistyi, ja veri syöksyi hänen poskilleen kadotakseen

niiltä samassa taas. Mutta norea ritari asettui hymyillen hänen

eteensä.

"Kuninkaani tahto on minun lakini", sanoi hän, "ja niin vaikeata kuin

minun onkin ruveta teidän syyttäjäksenne, herra drotsi, en voi toisin

tehdä."

"Älkää suotta surkutelko velvollisuuttanne, herra Jost! -- Minä olen

valmis kuuntelemaan teitä", lausui Kaarlo kiiruhtain, kun ritari

vitkasteli ikäänkuin sanoja etsien.

"Minulla on ollut surettava kohtaus erään miehenne kanssa, drotsi

Kaarlo", lausui ritari vihdoin, "surettava enemmän sen vuoksi, että se

niin pahoin häiritsee teidän ja armollisen herramme, kuninkaan välejä,

kuin minun vuokseni, vaikka minäkin, sanon sen vielä..."

"Turhaa", lausui Kaarlo, joka kävi jo kärsimättömäksi, "asiaan, ritari,

asiaan!"

Ritari vilkaisi kysyvästi kuninkaaseen. Mutta tämä oli selin heihin ja

katseli akkunasta ulos, ettei ritari ensinkään saanut kysyvään

silmäykseensä vastausta.

"Olin merellä", lausui ritari, "kuljin herrani ja kuninkaani asioilla,

niin tapasin äkkiä erään noita vitalilaivoja, joita nykyään vilisee

näillä pohjoisilla vesillä. Siellä oli ryöstettyä tavaraa, vieläpä

kaikkein kallisarvoisinta..."

"Oh!" huudahti marski, mikä sai kuninkaankin kääntymään voidakseen

tarkastaa hänen kasvojaan.

Mutta ritari kiiruhti lisäämään päästämättä marskia lausumaan, mitä

aikoi:

"Laivalla oli kaksi ylhäistä neitoa, teidän sukulaisenne Briita

Kaarlontytär oli toinen, toinen oli neiti Iliana Åkentytär... Minä sain

ne vapautetuksi, mutta olin tuskin ehtinyt kääntää selkäni rosvoille ja

lähteä tänne Tukholmaan, kun jouduin tekemisiin erään toisen aluksen

kanssa, ja te tiedätte, mikä se oli, herra drotsi?"

"Arvatenkin joku miehiäni, joka oli ajamassa takaa noita rohkeita

rauhanhäiritsijöitä, mutta jonka edelle ehditte."

"Niin, drotsi Kaarlo, hän oli eräs miehiänne, nimittäin Niilo Bonpoika.

Mutta hän tuli omituisessa seurassa, joka ei oikein sovi teidän

nimellenne ja asemallenne. Hänen kanssaan oli eräs vitaliveljes,

vieläpä eräs hurjimpia, muuan Bartolomeus Voethin arvollisia

oppilaita..."

Asia rupesi valkenemaan marskille, niinpian kuin hän kuuli Niilo

Bonpojan nimen. Mutta käsittämätöntä hänestä oli, miten sitä nimeä

voitiin lausua merirosvon nimen ohella. Ja tämä teki hänet hämillisen

ja samalla synkän näköiseksi, mikä antoi hyvin tuulta hänen syyttäjänsä

purjeisiin.

"Ja tämä Niilo Bonpoika tuli Hurjan Haukan kanssa vaatimaan neitoja

minulta, vaatimaan niitä teidän nimessänne, drotsi, juuri teidän

nimessänne ... he yllättivät minut, kehotin, että asia annettaisiin

kuninkaan ratkaistavaksi, ja rukoilin, ettei hän paljastaisi teidän

nimeänne, herra drotsi, -- ei mistään apua ... he ottivat minun

laivaltani väkisin neidot ... ja silloin minä läksin tänne herrani ja

kuninkaani luo uskomaan asiani hänen huostaansa."

"Siinä kuulette, drotsi!" huudahti kuningas asettuen puhkuvan punaisena

Kaarlon eteen, "siinä kuulette! Te olette rikollisessa yhteydessä

luovutetun kuninkaan miesten kanssa... Mitä teillä on sanottavaa...?"

"Te olette erehtynyt, herra kuningas", vastasi Kaarlo, mutta kuningas

keskeytti hänet äkkiä.

"Uskallatteko sanoa vasten silmiäni, että minä olen erehtynyt,

uskallatteko sanoa niin ritarin puheidenkin jälkeen?"

"Uskallan!"

Kuningas kalpeni kiukusta eikä saanut kotvaan sanaakaan suustaan.

"Minä uskallan sanoa, että te olette erehtynyt, herra kuningas", toisti

Kaarlo, "ja te tulette sen näkemään, kun asia laillisesti tutkitaan.

Niilo Bonpojan kunnian takaan hengelläni ja omaisuudellani. Minä olin

itse lähettänyt sekä hänet että sukulaiseni, Tord Kaarlonpojan, ajamaan

takaa rosvoja, jotka olivat tohtineet ryövätä nuo viattomat neidot

melkein linnani edustalta, ja tämän ritarin puheesta kuulen, että se

onnistuikin..."

"Riittää, riittää, drotsi Kaarlo", keskeytti kuningas, "en halua nyt

kuulla vastaustanne. Tahdoin vaan näyttää, ettei muuta kuin viittaus

minulta, niin vyöryy päänne maassa."

"Ja teidän kruununne samoin!" lisäsi Kaarlo järkkymättä.

"Sen saamme nähdä", lausui kuningas, "teidän asianne tulevat

neuvostossa tutkittavaksi, sekä tämä että ne, joista muut teitä

syyttävät. Neuvosto kokoontuu kello seitsemän, siellä näemme toisemme

taas."

Kuningas oli nyt melkoista tyynempi. Kaarlo puolestaan tahtoi niinkauan

kuin suinkin olla hyvissä väleissä kuninkaan kanssa ja lausui senvuoksi

lähteissään:

"Minä haluan, että kaikki selkkaukset välillämme selviävät, vaikkapa

laillisen oikeudenkäynnin kautta. Ja minä toivon, että te huomaatte,

mitä ette ole nyt tahtonut kuulla, nimittäin että minä en mitään niin

halua kuin saada olla teidän uskollinen palvelijanne."

Kuningas oli muuttunut. Mutta marski ei voinut käsittää, mikä hänet nyt

oli niin äkkiä muuttanut. Ehkä sen vaikutti ritarin epävarmuus, joka ei

oikein soveltunut hänen kerskumaansa urotyöhön, tahi ehkä kuninkaan

luonne oli sellainen, että hän vihan ensi kuohujen jälkeen oli valmis

taas korjaamaan, mitä oli kiukkutilassa rikkonut. Ja ehkä Kaarlon

käytöskin ja hänen peloton puheensa saivat Kristoferin lauhtumaan ja

pysäyttämään syytösaikeensa tähän.

"Jos asia on, kuten sanotte, herra drotsi", lausui kuningas lopuksi,

"niin saatte piankin todistaa puheenne ja viattomuutenne, samoinkuin

miestenne viattomuuden. Jätän teidät kello seitsemään asti. Neuvosto

kokoontuu silloin. Ellei miehenne ole siksi saapunut ... ymmärrättehän

itsekin, että jos hän on halunnut käyttää samaa tuulta kuin

Jost-ritarikin, pitäisi hänen jo paljoa ennen olla täällä ... ellei hän

siis ole täällä ennen neuvoston kokoontumista, niin täytyy minun katsoa

asianne menetetyksi."

Turhaan etsi Kaarlo syitä tätä väitöstä vastaan; hän ei keksinyt

mitään, ja ennenkuin hän ehti sanaakaan lausua, oli kuningas jo

kääntänyt selkänsä ja lähtenyt pois.

Marski katseli suurilla silmillään hetkisen terävästi Jost-ritaria,

joka oli yhä hymyilevänä ja leppeänä entisellä paikallaan. Hän oli

pelkkää hyvänsuontia ja ystävällisyyttä.

"Katsokaa eteenne, ritari Jost", lausui Kaarlo vihdoin hieman

ylenkatseellisesti, "katsokaa vaan, ettei tämä leikki tule teille

kalliimmaksi kuin luulettekaan!"

"Minä täytän vaan armollisen herrani tahtoa!" vastasi ritari nopeasti,

mutta samalla niin nöyrästi, kuin olisi vallan yhtä kernaasti pitänyt

marskia kuin kuningastakin herranaan. Ritari Pentti Juhonpoika astui

huoneeseen ja marski läksi pois. Mutta tullessaan kuninkaan saleihin

näki hän kaikkialla pelkkiä olkapäiden nykäyksiä ja kaksimielisiä

hymyilyjä, kuten aina tapahtuu, kun langennut suuruus tulee niiden

pariin, jotka ovat hänen mahtinsa ja kunniansa perineet.

Kaarlo palasi hyvin kiihtyneessä mielentilassa asuntoonsa. Oli

luonnollista, että kuningas tahtoi viedä asian niin kauas kuin suinkin.

Ja nyt oli sattuma tuonut hänen käteensä rikollisuuden todistuksen

marskia vastaan, vieläpä hyvin vaarallisenkin. Sillä mikään ei ollut

tähän aikaan niin vaaranalaista kuin yhteyden pitäminen luovutetun

kuninkaan kanssa. Sekä kaupunkien että maarahvaan silmissä alenisi

Kaarlon arvo auttamattomasti, jos saataisiin toteennäytetyksi kuninkaan

syytös, että hän oli salaisessa yhteydessä kuningas Eerikin kanssa.

Tämä sieppasi kerrassaan hänen altaan sen kallion, jolle hän oli monien

vaiheiden jälkeen lopulta päässyt -- sillä mitä hän oli ilman rahvaan

kannatusta? Mitä hän silloin voisi, vaikka hänellä olisi kaksi sen

vertaa aseellisia miehiä, mitä hän voisi kuningasta vastaan? Ei mitään,

ei mitään! -- kuiskasi eräs ääni hänelle.

Hän älysi, ettei hän voinut olla joissakin määrin alistumatta, ellei

mielinyt kaikkea menettää. Hän mietti siis, mitä kuningas mahtoi

oikeastaan vaatia, ja minkä verran kansansuosio, jonka merkitystä

kuningas ei vielä oikein käsittänyt, voisi häntä suojata liiallisilta

myönnytyksiltä.

Hän soitti kiivaasti hovipoikaansa, ja tämän tultua kysyi hän oliko

viheriä ritari jo saapunut. Ei, hän ei ollut vielä saapunut, ja Kaarlon

ajatukset kiihtyivät. Nyt, jos koskaan, oli hyvä neuvo tarpeen, ja nyt

tarvitsi hän miestä, joka osasi katsella asioita useammaltakin kuin

yhdeltä puolen. Klaus Lang ja muutamat muut saivat käskyn tiedustella

saaristolaisilta, olivatko he nähneet saaristossa jotakin marskin

laivaa, ja ellei heillä olisi siitä tietoa, tulisi Klaun itsensä lähteä

saaristoon, ja niin kiireesti kuin mahdollista.

Klaus Langin lähdettyä, tulivat marskin luo ritarit Kustavi

Anundinpoika (Sture) ja Kaarlo Tordinpoika (Bonde). He tiedustelivat,

mitä kuninkaan luona oli tapahtunut, eikä Kaarlo sitä salannutkaan.

Mutta tyttärensä ryöstöstä kuunteli vanha Kaarlo-herra paljoa

tyvenemmin kuin marski oli odottanut. Tähän asti ei hänellä ollut siitä

ollut mitään tietoa, mutta hän rauhoittui kokonaan kuultuaan sekä

Tordin että Niilo Bonpojan olevan rosvoja takaa ajamassa.

Mutta marskin asian ymmärsivät molemmat selvästi nyt joutuneen huonolle

tolalle. Hän oli todella sangen paljon kuninkaan käsissä, ja he

miettivät kauan, miten siitä pulasta oli selviydyttävä.

"Kuningas tahtoo säikyttää teitä", sanoi Kaarlo Tordinpoika vihdoin,

"ja hän pelkää teitä vieläkin... Mitenkä hän muuten olisi laskenut

teitä linnasta pois. Uskoni on, että hän koettaa käyttää tätä pulaanne

riistääkseen teiltä osan läänityksiänne pois... Arvatenkin sen, mitä

teillä on Suomessa vielä. Kuulen, että te olette hänestä kuin sopimaton

nalkki Viipurin ja länsirannan välillä..."

"Viipurin?" kysyi Kustavi-herra, joka oli tähän asti ollut vaiti.

"Sukulaiseni tarkoittaa, että kohdakkoin rupeaa olemaan se aika,

jolloin Kristerin tulee jättää se minulle. Mutta hän ei tienne, ettei

vanhaa vihamieheni niin hevillä luovukaan Viipurista", lausui marski.

"Niin minäkin luulen", sanoi Kustavi-herra, "ja mikäli tunnen sekä

Krister-herraa että kuningasta, on tästä Viipuriin paljo koukkuja

meressä. Te ette konsanaan ratsasta Viipurin nostosillan yli

Krister-herran eläessä."

Vanha laamanni katsoi kummastuneena innostuneeseen Kustavi-ritariin.

"No", lausui edellinen, "antakaa Suomen mennä, sitä enempää ei kuningas

ainakaan vaadi. Jäähän teille vielä Svartsjö Mälarissa ja Borgholm sekä

Ölanti, että pysytte sittekin valtakunnan rikkaimpana miehenä."

"Entäs laki ja oikeus ja lupaukset, entäs kuninkaan pyhät valat...!"

kysyi Kaarlo.

"Ne haihtuvat kuin sumu tuuleen, veljenpoikani, ja ellette sitä

keskeytä, niin paisuu tuulesta myrsky, joka vie paljoa enemmän, kuin

voitte aavistaakaan."

"Minä puolestani luulen", lausui Kustavi-herra, "että tuuli on jo

paisunut myrskyksi, ja että teille on kysymyksessä voitto tai kuolema."

Marskin silmät säihkyivät, mutta laamanni, rauhallismielinen Kaarlo

Tordinpoika, istui lattiaan katsellen. Kustavi-ritari jatkoi innolla:

"Kristofer-kuningas on vaativa teiltä kaikki. Hän ei tyydy Suomeen, hän

ottaa kaikki, mitä teillä on läänityksiä, ja te jäätte kuorituksi

puuksi, jonka oksat pian ruskettuvat. Ja jos kansaan leviää tieto

siitä, mistä kuningas teitä syyttää, niin ette puhdistu siitä

elinpäivinänne. Ei, Kaarlo-lanko, toisin minä neuvoisin...!"

Marski ja hänen setänsä katselivat jännityksellä kuumaveristä ritaria.

Tämä oli noussut seisoalleen, tarttuen vasemmalla kädellään miekkansa

kahvaan ja osoittaen oikealla eteensä. Hän odotteli, ennenkuin antaisi

neuvonsa, jonkavuoksi molemmat kuulijansa sanoivat:

"Lausukaa neuvonne, mitä olisi tehtävä?"

"Lähettäkää taisteluvaatimus kuninkaalle", vasaasi Kustavi

Anundinpoika.

"Taisteluvaatimus!" huudahti Kaarlo ponnahtaen ylös kuin manauksesta.

"Niin!" vastasi ritari. "Käskekää kaupungin pormestarien -- nehän ovat

henkensä ja verensä uhalla teille uskollisia -- kutsua kaupungin

neuvosto kokoon, esittäkää siellä asianne ja saartakaa kohta senjälkeen

kuninkaan linna... Lähettäkää sitten arpakapulat kiertämään, vannon

kilpeni kolmen lumpeen kautta, että teillä on viikon kuluessa väkeä

tarpeeksi muistuttaaksenne jaloa kuningastamme, mitkä ovat hänen

velvollisuutensa ja lupauksensa."

Marski vaipui aatoksiinsa. Toiset ritarit katselivat häneen.

Kustavi-ritarin silmistä loisti syvän vakaumuksen tuli, Tord-herran

katse oli tutkiva ja tarkasteleva.

"Mutta hetket ovat kalliit, lanko", jatkoi Kustavi marskin

viivytellessä. "Nyt on pelastus käsissänne, jonkun hetkisen kuluttua se

on myöhäistä... Ja ajatelkaa samalla, ettei vaara ole yksin teidän,

vaan koko Ruotsinmaan. Mitä teillä on menetettävää, lanko...? Tuskin

enempää, kuin muutenkaan menetätte. Mutta sillä teolla te ansaitsette

valtaa ja kunniaa ja jälkimaailman kiitosta...!"

Kaarlo mietti vielä, ja laamanni nojasi leukaansa miekankahvalle

laskettuja käsiään vasten.

Vihdoin marski nousi ja katsoi odottavaan ritariin.

"Ei, ei lanko", sanoi hän, "neuvonne lienee hyvä, mutta kuningas on

saanut lupaukseni, ja hän ei ole vielä rikkonut omaansa..."

Marski aikoi lisätä vielä jotakin, mutta puhe keskeytyi hovipojan

tullessa ilmoittamaan kuninkaan uskotun, ritari Albrekt Mörerin tuloa.

Kustavi-ritari vetäysi silloin ikkunapenkille laamannin viereen. Marski

odotti seisoallaan suosikin tuloa. Albrekt-ritari tuli kylmänä ja

muodollisena. Hänen kasvojensa suopea ilme ei päästänyt syvemmälle

silmäämään hänen sydämeensä. Hän alkoi kertoa jotenkin huolettomasti

asiastaan. Hänen liikkeistään ja äänestään paistoi selvästi, kuinka

varmoja hän ja kuningas olivat asiastaan. Hän esitti marskille

jonkinlaista sovinnon tekoa, molemmat muka myöntyisivät jonkunverran.

Kuningas jättäisi syytöksensä sikseen, jos marski puolestaan luopuisi

lääneistään. Baijerilainen koki varsin vielä osoittaa, että oli

kuninkaalta suuri armo, kun niin vähällä päästi vihamiehensä.

"Teillä on nyt erilainen puheentapa kuin Turun linnassa tavatessamme,

ritari Albrekt!" sanoi Kaarlo vihdoin terävästi ja niin arvokkaasti,

että baijerilainen oikein ihmestyi.

"Yksinkertaisesti siitä syystä vaan, herra drotsi", vastasi tämä, "että

silloin oli paljon tekemättä, mikä nyt on tehtynä!"

"Ja ellei kuninkaalle olisi tullut tätä keppihevosta, niin olisi hän

löytänyt toisia syitä saattaakseen minut syyhyn", lausui Kaarlo,

halveksivasti hymyillen. "Mutta minä sanon teille erään asian, ja

viekää te se kuninkaalle tervehdykseksi Ruotsin korkeimmalta

virkamieheltä... Kristofer-kuningas varokoon leikkimästä lupaustensa ja

valainsa kanssa samoinkuin entiset muukalaiskuninkaat ovat, Jumala

paratkoon, tehneet tässä maassa. Muuten hän voi helposti ruveta

katumaan sitä peliä, jota hän nyt mielii kanssani pelata; yksi Gotlanti

ja yksi Visborg ovat jo nekin Ruotsille liikaa!"

"Se on helposti tehty, herra drotsi", vastasi ritari väistäen, vaikka

hänen silmistään samalla vilahti suurta katkeruutta, "mutta aika

joutuu, neuvosto kokoontuu kohta ... suostutteko vai ette, drotsi?"

"Oletteko unhottanut ne kirjat, jotka kuningas on minulle antanut ja

valtaherrat nimillään ja sineteillään vahvistaneet?" kysyi marski

vastaukseksi. "Julistaako kuningas kolmen valtakunnan kuullen itsensä

valapatoksi?"

"Kristofer-kuningas ei unhota valojansa, herra drotsi, mutta muistakaa

te puolestanne, että suhteet ovat nyt peräti toiset, kun te olette

ruvennut valtakunnan vihollisten yhdysmieheksi... Enempää en huoli

sanoa...?"

"Ette, minä tunnen perinpohjin sen laulun, jonka kuningas nyt aikoo

laulaa..."

"Yksi värssy lienee teille kuitenkin outo", sanoi baijerilainen

purevalla hymyllä, "sen kuulin tiellä tänne tullessani, ja se puhuu

enemmän kuin kaikki muut yhteensä..."

"Ja se on...?"

"Kuninkaan väki on ottanut viime yönä kiinni erään rosvolaivan, jolla

oli viisitoista vitaliveljestä. Ja nämä kaikki tunnustivat teidän

käskyläisenne, Niilo Bonpojan, herrakseen! Kuninkaan päällysmies, joka

on ollut aina sitten ritari Jost von Bardenvlethin tulon metsästämässä,

oli juuri kuninkaan luo menossa ja kohtasi minut tänne tullessani."

Kaarlo oli kuin salaman iskemänä. Hänen koko luontonsa nousi

kuohuksiin, että hän sai vasta mitä suurimmalla vaivalla itsensä

hillityksi. Äkkiä hänelle juohtui Klaus Lang mieleen. Jos tuollainen

seikka on todella tapahtunut, niin täytyi Klaus Langin varmaan saada

siitä tieto. Oli siis koetettava viivyttää ritaria, kunnes tämä

palaisi. Molemmat sukulaisritarit tulivat tässä avuksi.

Sekä laamannista että Kustavi-ritarista oli tämä niin sadunomaista,

että he nousivat paikoiltaan ja rupesivat ritarilta kyselemään

tarkemmin tuosta merkillisestä tapahtumasta ja samalla osoittamaan,

että sen täytyi olla ilmeisesti erehdystä. Heidän juuri tästä

keskustellessa tempasi Klaus Lang oven auki ja syöksyi sisään. Hän oli

todellakin kuullut rosvolaivan valtaamisesta. Eräs kuninkaan

asemiehistä, jonka hän tunsi ja joka oli ollut mukana, oli kertonut,

että eräs rosvolaiva oli valloitettu kiivaan ottelun jälkeen, jossa oli

monta kaatunut. Niilo Bonpoikakin oli ollut joukossa, oli mies

kertonut. Hän oli laivan päällikkönä ja hän oli taistellut äärettömällä

miehuudella ja uljuudella, kunnes viimein surmanhaavan saatuaan sortui

laivansa kannelle. Kuninkaanlaivan päällikkö, joka ei tuntenut häntä,

kysyi silloin hänen nimeään ja hän oli kuollessaan kuiskannut: Niilo

Bonpoika. Yleinen tyrmistys valtasi kaikki läsnäolijat Klaun lyhyen

kertomuksen johdosta. Syvimmin se koski marskiin. Hän kääntyi selin

toisiin ja vei kiivaasti kätensä silmilleen. Kääntyessään uudestaan

Albrekt-ritariin päin, oli hän kalpea ja synkeä, ikäänkuin

parantumattoman haavan saanut.

Vanha Tord-herra rupesi nyt katselemaan asiaa toisilla silmillä, kuin

ensiksi jutun kuultuaan. Ja samalla paisuivat hänenkin tunteensa

täyteen valtaansa, ikäänkuin hän nyt vasta olisi saanut täyden

selvyyden vaaran suuruudesta. Hän astui ritarin luokse tarttuen kovasti

tämän käsivarteen.

"Tyttäreni", huusi hän pauhaavalla äänellä, kyynelten valuessa hänen

pörröisten, harmaiden kulmakarvainsa alta. "Kautta elämäni, kuningas

saa vastata minulle tyttäreni hengestä, tai hän ei ole parempi kuin

Visborgin rosvokuningaskaan!"

Sitten hän löi nyrkeillä rintaansa huutaen:

"Ne neuvot, jotka saitte veljenipojalta viedäksenne kuninkaalle, saatte

viedä hänelle vanhalta ritarilta, Kaarlo Tordinpojaltakin! Onko tämä

aika niin kurja, ettei Ruotsin kuninkaalla ole voimaa hillitä ja

rangaista yhtä viheliäistä merirosvoa... Viiden haavan nimessä, ritari,

sellainen kuningas ei kelpaa Ruotsin kansalle!"

Käsi kovasti miekankahvassa astui tuo kelpo vanhus tuimin askelin

huoneesta paukauttaen oven jälkeensä, että talo jyrähti.

Tämän kunnianarvoisan ritarin sanat eivät olleet tekemättä melkoista

vaikutusta ritariin -- siihenkin asiaan katsoen, joka oli kuninkaan ja

marskin välillä tekeillä. Älykäs Albrekt Mörer ymmärsi helposti, että

näistä sanoista voi sukeutua yleinen tyytymättömyys hänen herraansa

kohtaan, varsinkin kun vanhan kuninkaan rosvoukset eivät häirinneet

yksin Ruotsia vaan Tanskaakin ja etupäässä suuria hansakaupunkeja. Hän

katsoi siis parhaaksi hellittää vähän joustaan, ettei kuningas

menettäisi hyviä toiveitaan.

Sen hän tekikin, ja teki sen niin hienosti ja taitavasti, ettei

Ruotsissa oltu näihin aikoihin vielä moista nähtykään. Niinpä olikin

asia hänen lähteissään jo siksi valmis, että sen sopi hyvillä toiveilla

esittää neuvostolle. Marskin piti luopua Turun linnasta lääneineen.

siis koko Suomesta, sillä Viipuria ei tässä otettu puheeksikaan; muut

saisi marski pitää. Silloin ritari meni.

* * * * *

"Halloo laivuri!" huusi Brodde, tullessaan Niilo Bonpojan kanssa

veneineen niin lähelle, että näkivät laivurin, joka oli nojallaan

peräkeulaa vasten ja katseli uinaillen melkeästi tyyntynyttä

merenpintaa.

Heidän veneensä oli kulkenut rantaa pitkin, joten he olivat päässeet

melkein huomaamatta kauppalaivan ääreen asti. Laivuri hyppäsi pystyyn

kuullessaan huudon ja koetti tirkistellä, keitä tulijat olivat. Pian

hän tunsikin Brodden.

"Tehän annoitte neidit ritarille päivällä!" huusi hän takaisin.

"Niin annoin!" vastasi Brodde.

Vene hiipoi nyt laivan kylkiä pitkin.

"Köysiportaat alas, laivuri!" huusi Brodde, "minulla on vielä hiukan

puhumista ritarille."

Laivuri epäröi kotvasen, mutta ymmärsi pian, että vastustaminen olisi

turhaa. Rosvolaiva oli tietysti lähellä, ja sieltähän heidän oli helppo

saada vahviketta, sillä hänen raskasuintinen haahtensa ei tietenkään

ehtisi salmesta päästä. Hän noudatti siis käskyä.

Moniaan silmänräpäyksen kuluttua olivat Niilo ja Brodde rostokkilaisen

Mustan Joutsenen kannella.

"Missä ritari on?" kysyi Niilo käyden laivuria kohden, joka osoitti

viekkaasti hymyillen kannen alle.

Mutta Brodde tarttui hänen käsivarteensa pidättäen häntä ja käski

laivurin mennä sanomaan ritarille, että Kurjen päällikkö tahtoi häntä

puhutella. Laivuri lähti jättäen miehet kahdenkesken. Sitten kuuluivat

portaat narisevan ja kohta ilmestyi ritari Jost von Bardenvleth

kannelle. Brodde tarttui kovasti Niilo Bonpojan käsivarteen merkiksi,

että hän olisi hiljaa.

Ylpeänä ja uhkaavana astui ritari Brodden eteen, joka puolestaan oli

käynyt vähän etemmäksi Niilosta.

"Mitä tämä tietää, Haukka?" kysyi hän, "mikset jätä laivaa rauhaan?"

"Teidän täytyy antaa neidot minulle takaisin, ritari... olen saanut

uuden käskyn ottaa ne pois teiltä!"

Ritari astahti säikähtäen askeleen taaksepäin, mutta sitten hän levitti

kätensä ja nauroi, ikäänkuin olisi pitänyt asiaa pilana, tosin huonona,

mutta jolle kuitenkin sopi nauraa. Mutta Brodde tarttui äkisti hänen

käsivarteensa ja vei hänet Niilon luo.

"Laivuri", huusi hän sitten, "tuokaa neidot paikalla kannelle!"

Jost-ritari kiemurteli kuin käärme, vaan ei voinut irtautua Niilon

lujista kourista. Oikea kätensä oli vapaana ja sillä hän sivalsi

miekkansa heiluttain sitä Niilon pään päällä.

"Päästä minut koira!" huusi hän, "tai pääset kurjasta hengestäsi!"

Nyt hän vasta äkkäsi, kuka häntä oikeastaan oli kiinni pitämässä, ja

siitä hän niin tyhmistyi, että kielikin kangistui suuhun. Niilo tarttui

äkisti vasemmalla kädellään ritarin oikeaan ranteeseen ja väänsi

jokseenkin helposti miekan siitä pois.

"Nyt ansaitsisit todella, että oma miekkasi joisi mustan veresi, sinä

murhamies ja naisrosvo... Mutta Niilo Bonpoika ei saastuta sillä

kättänsä... Ruotsin valtakunnan drotsi tuomitkoon sinut, hänen luokseen

sinä nyt pääset!"

Ihmisillä, jotka eivät tarkoituksiinsa keinoja valitse, on aina suuri

kylmäverisyys ja levollisuus sekä tavaton kekseliäisyys, joka aina

pelastaa heidät suurimmistakin vaaroista. Nämä ominaisuudet oli

Jost-ritarillakin. Hän oli ollut jo tarpeeksi kauan Ruotsissa ja

ruotsalaisten joukossa oppiakseen tuntemaan heidän luonteensa

yleispiirteet. Ja jos hän oli sattunut tulemaan jonkun kanssa

erityisiin tekemisiin, niin otti hän aina perinpohjaisen selon hänen

luonteestaan. Siksipä hän sangen hyvin tunsikin nykyisen vastustajansa,

paremmin kuin tämä itse, ja katsoi sopivaksi käyttää tätä seikkaa

hyväkseen.

Vaistomaisesti ymmärsi hän tilansa vaarallisuuden. Hän tiesi, että

tästä voi seurata hänelle täydellinen tuho. Siksi hän pani kaikki

voimansa liikkeelle pelastuakseen ainoaa mahdollista tietä. Hän päätti

vedota vastustajansa ritarillisuuteen, joka oli hyvin herkkä tunne

Niilo Bonpojalla.

"En tiennyt", sanoi hän, "että ruotsalaiseen miehuuteen kuuluu

salakavalain hyökkäystenkin taito ... ja viimeksi olisin teiltä sitä

odottanut, herra Niilo..."

Mutta ritarin kummaksi vastasi Niilo:

"Voitte olla oikeassa, vaan lieneeköpä teillä käsitystä ritarin

velvollisuuksista...?"

"Ainakin siksi, etten rupea miestä kuulustelematta tuomitsemaan?"

"Mutta te annatte muiden tuomita sen sijaan, ja se on paljoa

pahempaa... Muistakaa tupaa Altunan kirkolla, muistakaa sitä, kun

olimme yhdessä Räfvelstassa Krister-herran luona... Olikohan tekonne

silloin täysin ritarillinen?"

Jost von Bardenvleth puri huultansa kalveten. Mutta samassa kuului

portailta kepeitä askeleita ja pian ilmestyi kannelle kaksi

valkopukuista vartaloa, jotka katselivat säikähtyneinä ympärilleen.

Nähtyään Niilo Bonpojan, syöksyi toinen heistä kädet ojennettuina häntä

vastaan ja heittäysi hänen rinnoilleen.

Niilo unhotti kaiken nähdessään neidon. Laiva, ritari, kaikki tyyni

hälveni hänen mielestään. Ympäristö oli kolkko ja pimeä, mutta hänen

poveensa syttyi ihana liekki.

Vaan ihastuksen hetki oli lyhyt. Hänestä oli Briita-neiti öin ja päivin

uneksinut ja häneen aina sovittanut kauneimmat ajatuksensa

miesihanteesta, ja nyt tuli hän pelastajana häntä noutamaan mitä

suurimmasta vaarasta. Se herätti neidossa niin valtavia tunteita, että

ne saattoivat hänen ilmaisemaan sydämensä salaisuuden juuri hänelle,

rakastetulleen. Mutta samassa heräsi naisellinen kainous hänen

rinnassaan, joka sai hänen punastuen irroittaumaan nuorukaisen

syleilystä.

"Ritari hyppäsi mereen!" huusi silloin karkea ääni. Huutaja oli eräs

laivan miehistä, joka seisoi uloinna laivan perässä. Kaikki kääntyivät

katsomaan sinnepäin. Brodde, joka oli kumarruksissa laidan yli,

tarkastellen oliko vene valmiina Niiloa ja pakolaisia varten, hypähti

äkisti pystyyn ja riensi laivan perään.

"Tuosta!" sanoi merimies, osoittaen sitä kohtaa, josta ritari oli

hypännyt laidan yli.

Brodde katseli alas, hän silmäili aaltoja ja tarttui erääseen lähellä

olevaan joutseen. Hän aikoi nähtävästi ampua nuolen pakolaiseen, joko

keskeyttääkseen hänen matkansa, kunnes vene hänet saavuttaisi, tai

lähettääkseen hänet samaa menoa autuaammille purjehdusvesille. Mutta

aalloista ei näkynyt pakenijan päätä. Ne loiskivat tyynesti syvässä

lahdessa, jonkavuoksi Brodde viskasi joutsen pois, odotettuaan

niinkauan, kuin sukeltaja voi olla hengittämättä veden alla.

"Hän upposi pohjaan oitis", sanoi merimies, "ja sen olisin voinut sanoa

jo ennenkin."

Brodde katseli epäluuloisesti miestä, mutta Niilo riensi paikalle ja

lausui päättävästi:

"Olkoon kuollut tai elävä, ei hän sieltä enää palaja!"

Ja siksi se jäi. Brodde tosin vaatieli laivan tarkastamista, sillä hän

ei luottanut miehen sanoihin, mutta Niilo ajatteli vaan naisraukkain

pelastamista. Hän ajatteli vaan, että niille oli suureksi tuskaksi joka

hetki, joka heidän täytyi viettää Mustan Hanhen kannella.

He astuivat siis kaikki Hirven veneeseen, joka pantiin huimaa vauhtia

halkomaan aaltoja, että vesi pärskyi kokassa. Pian he saapuivatkin

Hirvelle, joka läksi heti liikkeelle Kurkea kohden salmen eteläsuuhun.

Se oli vielä paikallaan. Silloin päätettiin, että Brodde lähtisi sillä

lähimpään satamaan lähettämään sieltä marskille tiedon, että retki oli

hyvin onnistunut.

Niilo itse purjehti eteläisempään suuntaan viedäkseen Briita-neidin

ystävineen oman toivomuksensa mukaan Söderköpingiin, johon olisivat

kuitenkin parin päivän päästä lähteneet Turusta, ellei ryöstö olisi

tullut väliin. Niilo tekikin tämän matkan sitä mieluummin, kun toivoi

siten tapaavansa Tordin.

"Ja vietyäsi siten minun terveiseni marskille", sanoi Niilo Brodden

kättä pudistaen, "sano hänelle olevasi minun mieheni, ja jos hän kysyy,

niin sano pelotta kaikki suoraan... Nimeni on, luulen, yksinään

riittävä suositus marskin silmissä."

Vielä puhuissaan näkivät he pohjoisessa päin laivan. Brodden terävä

silmä tunsi sen kohta Mustaksi Hanheksi, ja hän ihmetteli, että se oli

niin pian lähtenyt liikkeelle. Musta Hanhi kulki täysissä purjeissa

nopeasti saarten pohjoispuolitse länteen päin.

"Jos se tuota kurssia pitää, niin se aikoo selvästi Väddöhön", sanoi

Brodde, "minulla olisi sittenkin hyvä halu käväistä vielä kerran

tarkastamassa Mustan Hanhen sisustaa; eiköhän se vaan liene täynnä

kuolleitten luita?"

"Ei", huudahti Niilo, "älä tee sitä...! Marski odottelee levotonna

Tukholmassa, johon hän on jo saapunut ammoin tällä tuulella... Sinun

pitää luvata mennä suoraa päätä sinne..."

Brodde lupasi, ja sillä he erosivat.

Niilo seisoi kannella odottaen, kunnes Kurki oli levittänyt siipensä

lentoa varten. He purjehtivat sitten kotvasen rinnakkain. Mutta yön

hämärtyessä olivat laivat jo erinneet kumpikin taholleen.

* * * * *

Tuuli tyveni, ilmanhenkeä oli vaan senverran jälellä, että purjeet

pysyivät kiinteällä. Mutta Hirvellä oli hiljaista. Sen kannella ei

ollut muita kuin vanha Margaretan aikuinen meriurho sekä vartiomies.

Tämä kutsui kädellään viitaten edellistä luokseen.

"Nyt on tyyni", sanoi hän, "ja elleivät merkkini petä, menee matka

hyvin ... väylämme on suora kuin katu. Kutsu Hollinger Tostenpoika

tänne ylös."

Mies meni ja hetkisen kuluttua tuli kutsuttu tallustaen unimielissään

perään päin. Perämiesvanhus katseli muuatta metsäistä saarta, joka

uinaeli kuunvalossa, rannallaan pieni kalastajan mökki. Hirvi kulki

sellaista suuntaa, että se oli kohta tuleva niin lähelle tätä saarta,

että notkea mies voi hypätä siitä rannalle. Ukko kiintyi niin tähän

katselemiseen, ettei huomannut haukottelevaa miestä, joka seisoi hänen

edessään odottaen puhuttelua.

"Haluatko tavata isääsi?" kysyi ukko vihdoin lakattuaan katselemasta

saarta.

"Isäänikö?" kysyi tämä vilkkaasti tirkistäen kysyjää. "Haluanko nähdä

häntä ... tarvitseeko sitä kysyä?"

"Hyvä!" vastasi edellinen, "sinä olet kohtaava hänet, jos viet tämän

aluksen satamaan!"

"Söderköpingiin?"

"Niin, tai Tukholmaan, mikäli herra Niilo Bonpoika käskee. Sen mukaan

mitä kerroit, kun haastelimme odottaissamme Niilo-herraa ja neitoja,

tunnet hyvin tämän reitin. Ja minä luotan sinuun, sillä sinusta näyttää

hyvin voivan uskoa samaa kuin isästäsikin, Toste-ukosta, että olet mies

pitämään sanasi!"

"Kyllä voitte siihen luottaa", vastasi Hollinger, "minä vien Hirven

Söderköpingiin tai Tukholmaan yhtä varmasti kuin pappi vei kalkin

ehtoollisvieraan huulille, ja sitten...?"

Hollingerin ääni vapisi, mutta muuten ei hänestä näkynyt merkkiäkään

siitä, että hänen karkean ulkokuorensa alla löytyi hellempiä tunteita.

Vanhus hymyili ja näytti sisällisellä ilolla ajattelevan niitä menneitä

aikoja, jolloin hän eleli Tosten ja muiden silloisten urhojen parissa.

Ne miehet olivat tosin hieman raakoja ja hiomattomia, eikä niiden

joukossa pidetty niin suurta lukua naarmuista ja arvista, mutta koskaan

ei heidän keskuudessaan tapahtunut sanan syömistä eikä petosta. Heidän

hiomattoman pintansa alla oli puhdasta kultaa.

"Sitten menet suoraa päätä marskin herra Kaarlo Knuutinpojan luokse, ja

siellä näet Tosten", sanoi vanhus, "tahi, jos hyvin käy, tulee

Tord-herra Haukalla vastaan, ja silloin näet hänet siellä... Niin,

poika, nyt tiedät, mitä on tehtävä, anna kätesi tänne!"

Hollinger ojensi ukolle kätensä, ja siten oli lupaus vahvistettu.

"Näetkö tuolla rannalla tuvan, Hollinger?"

Hollinger nyökkäsi myöntävästi.

"Siellä elää eräs minun ja isäsi vanhoja ystäviä, ja minä tahdon levätä

hänen luonaan tämän vartion perässä... Kun Niilo kysyy minua huomenna,

niin sano, että me kyllä näemme toisemme taas, kun aika tulee, mutta

että minä olen nyt ottanut lomaa. Älköön hän sitä pahaksi panko äitinsä

ja äidinisänsä tähden... Sano hänelle niin ja käy peräsimeen kiinni...

Ohjaa niin lähelle rantaa kuin voit, mutta älä minusta huoli ... minä

tunnen vanhastaan tämän tien!"

Hollinger astui peräsimen ääreen, ja vanhus katosi keskilaivalla olevan

purjeen taa.

Nyt meni Hirvi läheltä sitä paatta, jolla kalastajanmökki oli -- niin

läheltä, että näytti kuin se olisi mielinyt asettua siihen lepoon.

Hollinger katsoi hyvillään laivan tekemää mutkaa ajatellen itsekseen

tehneensä tien niin lyhyeksi kuin ystävä konsanaan voi sen tehdä

ystävälleen.

Hiljainen loiskaus kuului laivan ja rannan väliltä nostaen leveän hymyn

Hollingerin kasvoille.

Äkkiä käänsi Hirvi keulansa ulapalle. Silloin tuli eräs miehistä

juosten ja huutaen henki kurkussa, että yksi mies oli hypännyt mereen.

"Se oli vedenhaltija!" vastasi Hollinger hymyillen. "Hiljaa, älä puhu

sanaakaan, sillä se maksaa yhden miehen hengen, ennenkuin satamaan

pääsemme!"

"Vedenhaltija?" kysyi mies kuiskaten, voimatta hillitä haluaan kuulla

enemmänkin niin suuresta herrasta.

"Niin, ymmärräthän sen", selitti Hollinger leukaansa sivellen, "ettei

Hirvellä olisi sellaista onnea ollut, ellei sillä olisi ollut

vedenhaltijaa mukana... Katsoppas nyt, kun tuuli kiihtyy, mutta se on

nyt livahtanutkin idän puoleen."

Mies meni ja Hollinger vilkaisi taakseen. Silloin hän näki mökin

vieressä rannalla pitkän harteikkaan miehen kiipeävän rantatörmää ylös

ja katoavan tuvan varjoon.

Mutta tuuli tuimeni ja Hirvi hyppeli aalloilla kuin neitonen

kukkaskedolla.

Päivän sarastaessa oli ehditty hyvä matka etelään. Noustessaan aamulla

kannelle äkkäsi Niilo ensimmäiseksi purjeen etelässä päin.

"Missä olemme?" kysyi hän.

"Tuolta kokan puolelta siintää Tukholman saariston ulkoreuna!" vastasi

Hollinger.

Niilo silmäsi perämiestä ja kysyi, kuka hän oli. Tämä sanoi nimensä

selittäen kuinka oli tullut peränpitäjäksi, eikä Niilo sen enempää

huolinut kysyä. Hän oli saanut niin suuren luottamuksen äidinisänsä

vanhaa toveria kohtaan, ettei hiukkaakaan epäillyt uskoa laivan

ohjausta sen käsiin, jota hän oli suosittanut. Se häntä kuitenkin vähän

ihmetytti, että mies oli lähtenyt niin suu sanan pyyhkimättä laivasta

pois.

Mutta silloin tuli Briita-neiti hänen viereensä tuoden päivän hänen

mieleensä takaisin. Se tyytymättömyyden varjo, joka siellä oli hetkisen

ollut, hävisi oitis. Kaikki sai heti toisen värin, laiva urheine

miehineen, meri, jonka lakkapäiset laineet vyöryivät katkeamattomana

sarjana pitkin ääretöntä selkää, maa vuorineen ja laaksoineen,

linnoineen ja kaupunkeineen. Kaikki oli niin suloista ja ihastuttavaa

ja kuitenkin niin vähäpätöistä. Sillä mitä se kaikki oli hänen

rakastettunsa hymyilyn rinnalla. Hän oli taivas, kaikki muu oli maahan

kuuluvaa.

"Purje, purje!" huusi Briita-neiti, "voi, jos se olisi Haukka,

ajatteleppa, Iliana, jos se olisi veljeni ... katso, etkö näe jonkun

viittaavan kannelta, etkö näe valkeata sulkatöyhtöä..."

"Se on kauppalaiva!" sanoi Hollinger.

"Kauppalaiva!" matki neito tyytymätönnä, "ja minä luulin sitä

Haukaksi... Sanoppa. Iliana, etkö nähnyt valkeata sulkatöyhtöä?"

"Lapsiparka", sanoi Iliana, joka oli myöskin noussut kannelle, "veljesi

taitaa olla kaukana täältä. Hän luovii nyt ehkä Ahvenanmaan tuolla

puolen, vai kuinka, herra Niilo?"

"Kas tuolta kauempaa etelästä tulee toinenkin purje!" huusi Briita

käsiään taputtaen.

"Luultavasti kauppalaiva sekin!" sanoi Niilo hymyillen kauniin tytön

innolle.

"Tästä menee Tukholmaan väylä", ilmoitti Hollinger.

Päivän kuluessa he näkivät muitakin aluksia, jotka purjehtivat samaan

suuntaan kuin nämäkin, mutta ne olivat kaikki suurten hansakaupunkien

kauppalaivoja, jotka kulkivat tyvenesti ja varmasti Ruotsin

kuningaskaupunkiin. Rupesi melkein jo kyllästyttämään, kun nämä paksut

ja mahtavat hansalaivat liikkuivat niin kylmästi ja välinpitämättömästi

eteenpäin, Hirvellä olijain hartaasti odottaessa siromuotoisen Haukan

sukeltautuvan aalloista näkyviin.

Mutta päivä kului ja tuli jo seuraava aamu, eikä Haukkaa näkynyt. Toivo

Tordin tapaamisesta alkoi näyttää turhalta, mikä kuitenkin koski

nähtävästi enemmän Ilianaan kuin Briitaan. Edellinen istui vaiti

tirkistellen ulapalle, ja kun hän joskus jotakin lausui, puhui hän vaan

kauniista lahdesta, jota kohden Hirvi kulki ja jossa Stegeborg ja

Kaarlonsaari olivat. Hän muisteli niitä ihania kemuja, joita siellä oli

pidetty linnan piirityksen aikana.

Äkkiä vähän puolipäivän jälkeen, kun Niilo istui taasen neitojen kanssa

peräkannella heitettyään jo kokonaan toivon nähdä Haukkaa, tuli eräs

harmaapartainen laivamies isonpurjeen alitse heidän luokseen ja

lähestyi Niilo-herraa.

"Ellen ole aivan pettynyt", sanoi hän, "niin luulen, että Haukka on

vähän sivullapäin etelässä!"

Niilo ja neidot hyppäsivät ylös katsomaan alusta.

"Kauppalaiva se ei ole, se on varmaa ainakin", sanoi Hollinger vähän

ajan päästä.

"Mutta se voisi olla...?" huudahti Iliana-neiti tarttuen Niilon

käsivarteen.

"Se voisi olla", jatkoi Hollinger niin tyynesti, kuin asia olisi ollut

vähäpätöisin maailmassa, "se voisi olla vitalilaiva!"

Iliana kalpeni, mutta Briita painautui Niiloa vasten.

"Onko se vitalilaiva?" kysyi hän katsoen luottavaisesti Niiloon ja

koettaen näyttää niin rohkealta kuin voi kyynelten tippuessa hänen

pitkäin silmäripsiensä välistä.

"Parasta on joka tapauksessa", vastasi Niilo, "että te, arvoisat

neidit, menette kannelta pois."

Tuli kamalan jännittävä hetkinen. Koskaan ei Niilo Bonpoika ollut vielä

vaaraa pelännyt, mutta nyt häntä pelotti niin oudosti, ettei hän sitä

voinut itsekään käsittää. Mutta sitä kesti vaan hetkisen; se katosi

pian, ja hän tunsi rohkeutensa palaavan ja voimansa kasvavan. Nyt hänen

tuli taistella sydämensä lemmityn edestä. Silloin kuului taas

Hollingerin ääni.

"Ei se ole vitalilaiva ... sen näkee taklauksesta... Se on

hiuskarvalleen Haukan näköinen!"

"Ford, Tord!" huusi Briita. "Jumalan äiti olkoon kiitetty, sinä siis

tuletkin!"

Iliana-neitikin risti kätensä, ja pari kirkasta kyyneltä vieri hänen

hienoja poskiansa pitkin.

Se olikin todella Tord Kaarlonpoika, ja ennen iltaa oli hän päässyt

Hirvelle. Hän toi tietoja laamannilta, isältään, joka oli mennyt

Tukholmaan tapaamaan veljensäpoikaa, marskia. Eräs heidän

perhepalvelijoitaan, joka oli lähtenyt muutamalla lyybekkiläisellä

aluksella laamannin asioille, oli tuntenut Kaarlon Haukalla, kun laivat

tulivat vastakkain, ja tuonut terveisiä kotiväeltä. Näiden tietojen

johdosta päätettiin suunnata molemmat laivat suoraa päätä Tukholmaan.

Tord-herra jäi Hirvelle, jolla nyt vallitsi ilo ylimmillään. Vuoroin

laskettiin leikkiä, vuoroin puhuttiin vakavia asioita. Tord kertoi

matkansa vaiheista. Hän oli luovinut edestakaisin ilman muuta huvia

kuin Tukholmasta tulevain ja sinne meneväin kauppa-alusten

katseleminen. Aika oli tullut kovin yksitoikkoiseksi, varsinkin kun hän

lopuksi rupesi arvaamaan, että Niilo oli tullut neitojen onnelliseksi

pelastajaksi.

"Meitä siis kuitenkin ajattelit, Tord!" lausui Briita-neiti hymyillen

herttaisesti veljelleen.

Tämä katseli Iliana-neitiä, joka puolestaan istui silmät alas

luotuina leikitellen hansikallaan. Näöltään kuunteli hän aivan

välinpitämättömänä kertomusta nuorukaisen kärsimyksistä, vaikka kaikki

kuulivat, että ne olivat etupäässä kestetyt juuri erään tähden heidän

joukostaan. Ilianasta siirsi Tord katseensa Niiloon tarttuen lämpimästi

hänen käteensä lausuen:

"Sinä olet ollut minua onnellisempi, Niilo, nyt kuten aina...! Yhtä

ainoata seikkaa valitan ... sitä, että herra Jost von Bardenvleth pääsi

pakoon. Silloin lienevät ajatuksesi olleet toisaalla, kuin niiden olisi

pitänyt olla."

Briita-neiti otti nyt sananvuoron ja kertoi juurtajaksain, kuinka asian

laita oli, tullen siihen päätökseen, ettei pyhimyskään olisi voinut

toisin tehdä. Veli hymyili hänen lämpimän puolustuspuheensa johdosta,

ja sisar punastui huomattuaan taasenkin erehtyneensä menemään vähän

liian pitkälle Niiloon nähden.

Sitten kääntyi keskustelu neitojen oleskeluun Kurjella. He kertoivat

epätoivostaan, kun heidät oli otettu ennustaja-akan luona kiinni ja

viety rosvolaivalle, josta he olivat nähneet Tordin ja Niilon tulevan

liian myöhään heille avuksi. Kun Kurki oli sitten lähtenyt purjehtimaan

ulapalle, ja heidän ensi pelästyksensä oli ehtinyt asettua, olivat he

kuitenkin huomanneet tilansa paljoa paremmaksi, kuin olivat

luulleetkaan. Erinomattain ylistivät he laivan nuorta päällikköä,

Hurjaa Haukkaa, kuten häntä kutsuttiin. Hän oli ollut niin kohtelias,

niin huomaavainen ja ystävällinen, että he selvästi näkivät, että hän

olisi heti laskenut heidät maihin lähimpään satamaan, jos olisi voinut.

Hurja Haukka tuli suorastaan ruususeppeliin kiedotuksi; Briita

varsinkin oli innokas häntä kukittamaan; varmaankin siitä

hyvinymmärrettävästä syystä, että hän tiesi, kuinka paljon Niilo tuosta

nuoresta miehestä piti. Mutta Iliana-neitikin tuhlasi niin paljon

kiitosta häneen, että Tord-herra rupesi pitämään sitä liioiteltuna ja

synkkeni nähtävästi.

"Niin, hän saattoi minun melkein ajattelemaan sitä sulhasta, jonka se

ennustaja-eukko lupasi minulle vähää ennen onnettomuuden tapahtumista!"

lopetti neito punastuen ylistyspuheensa.

"Soo-o", hymyili Tord-herra katkerasti, "se ennustus meni siis pian

täytäntöön!"

"Sinun korvasi lienevät menneet myrskyn pauhussa lumpeen, veljeni",

sanoi Briita päästäen helakan naurun, "etkö kuule, että Iliana-neiti

sanoo Hurjan Haukan saattaneen hänet ajattelemaan sitä, jolle hän

lahjoittaisi sydämensä!"

"Sen kuulen varsin hyvin, siskoseni!" vastasi Tord hieman pakotetusti

hymyillen, "ja minä toivotan neidille onnea, että hän niin pian löysi

miehen, jolle hän..."

"Merimatkat eivät näy olevan terveellisiä nuorille miehille", keskeytti

Briita-neiti, jonka ylen onnellinen sydän ei voinut nähdä pientäkään

surun pilveä tänä onnen hetkenä. "Sinustahan on tullut oikea merikarhu,

Tordini. Kostoksi pitäisi minun panna kieleni lopuksi päivää lukkoon."

Tord tarttui ystävällisesti tytön käteen ja suuteli häntä katsoen

rakkaasti häntä silmiin.

"Pidätkö minua todellakin nyt, hyvä siskoseni, merikarhuna?" kysyi hän.

"En nyt, ja siitäpä tahtoisin sinulle jotakin sanoa..." sanoi Briita.

"Sano, sano!" rukoili veli, aavistaen, että hänellä oli jotakin oikein

suloista sanottavaa. "Mitä tahtoisit sanoa?"

"Sitä, mitä se eukko ennusti", hymyili Briita veitikkamaisesti.

"Briita, mitä sinä nyt!" huudahti Iliana-neiti äkkiä sydämellisesti

nauraen.

"Se ennustus..." vastasi Briita.

"Mutta kosto on tuleva samalla mitalla, Briita!" varoitti Iliana

lempeällä vakavuudella.

"Sanokaa meillekin, sanokaa", pyysi Tord, "mitä eukko ennusti? Auta

minua, Niilo ystäväni... Me saanemme kaiketi kuulla mikä nämä arvoisat

neidot sai niin myöhälle unhottaumaan eukon luo, että joutuivat siihen

onnettomuuteen, jota oli minulle aiottu."

Mutta Niilo vaan hymyili, ja Tord sai yksinään rukoilla ja pyytää.

Vihdoin hänen onnistui taivuttaa sisartaan lupaamaan kertoa. Tämä alkoi

sitten kertoa, kuvaili ensiksi tupaa ja eukkoa itseään ja hymyili joka

kerta, kuin katsoi veljeänsä nähdessään, kuinka kärsimätön hän oli. Ja

Iliana auttoi häntä täydentäen kertomusta, joka kerta kuin Briita

unohti jotakin pois. Vihdoin päästiin ennustukseen asti. Mutta silloin

teki eräs seikka kertomuksesta äkkinäisen lopun.

Hollinger, joka oli peräsimessä tapansa mukaan tarkastellen joka

puolelle, näki äkkiä suuren laivan pistäyvän esiin pitkän niemen

päästä. Se oli kuninkaan laivoja, sen näki heti, ja hän riensi

varoittamaan Niilo-herraa, joka istui aivan lähellä. Sekä Niilo että

Tord hyppäsivät ylös Hollingerin huudon kuultuaan ja silmäelivät

laivaa, jonka he paikalla tunsivat kuninkaan laivaksi, vaikkei siinä

olisi ollutkaan Kristofer-kuninkaan merkkiä.

"Se on nähnyt meidät!" sanoi Niilo, laivan tullessa kokonaisuudessaan

näkyviin niemen takaa.

Laiva kääntyi hitaasti ja raskaasti.

"Se tulee meidän kimppuumme!" virkkoi Hollinger. "Jos vanhat merkit

paikkansa pitävät, tulee tästä ottelu tai pako eteen ... paras valita

ajoissa."

Niilo heitti Hollingeriin terävän katseen.

"Muista, että olet Ruotsin marskin laivalla, mies", sanoi hän.

"Älkää panko sitä niin pahaksenne, herra", vastasi Hollinger, "se on

vaan vanha sananparsi... Ja mitä tahansa tässä tapahtuukin, tunnen

Hirven jo tarpeeksi hyvin. Se voisi hypätä vaikka tuon raskaan otuksen

yli, jos tahtoisi!"

Ei ollut mitään aihetta ajateltavissa, jonka vuoksi kuninkaan laiva

rupeisi ahdistamaan marskin laivaa. Mutta, kuinka olikin, se laski ihan

suoraan Hirveä kohti. Molemmat laivat olivat purjetuulessa, ja Hirvi,

joka oli nopeakulkuinen, lähestyi nopeasti kuninkaanlaivaa. Se sai

vielä vähän väistääkin jälkimäisen leveätä keulaa, joka ikäänkuin

ilkeästi irvisti sille.

Neljän, äsken niin hilpeän, Hirvellä olijan levottomuus ei kuitenkaan

ollut lähimainkaan niin suuri, kuin se olisi ollut, jos he olisivat

tienneet, mistä syystä kuninkaanlaiva oli pantu liikkeelle.

"Ystävyyttä ei sillä ole mielessä!" virkkoi Hollinger, "ajanko päin,

herra?"

Niilo viittasi kädellään myöntävästi ja kääntyi samassa Tordiin pyytäen

häntä viemään neitoja kannen alle.

Moniaan silmänräpäyksen perästä olivat laivat niin liki toisiaan, että

huuto voi kuulua toiselta toiselle. Jonkun matkaa perässä päin tuli

marskin toinen laiva, Haukka.