Kurjen päällikkö.
Vanhan rosvopäällikön kokenut palvelija tunsi perinpohjin Ahvenan
sataisen saariston, jonka lukemattomat luodot ja lahdelmat olivat
mainioita piilopaikkoja purjehtijoille. Mutta vielä enemmäksi hyödyksi
oli se, että hän tiesi, missä vitaliveljekset tavallisesti oleksivat,
ja senvuoksi saivatkin Hirven miehet sangen pian -- paljoa pikemmin
kuin näistä tietämättömän perämiehen johdolla -- rosvolaivan
näkyviinsä.
Pari päivää purjehdittuaan huomasivat he purjeen pohjoisessa päin. Se
oli kuitenkin niin kaukana, ettei voinut sanoa oliko se kauppa-alus vai
rosvolaiva, mutta kaikki tähystivät sitä ja pinnistivät silmiään
nähdäkseen sen taklauksesta ja varustuksista, kumpaa laatua se oli.
Vihdoin päästivät miehet kuin yhdestä suusta valtaavan hurraahuudon.
"Kurki, Kurki!" huusivat he ja tunkeutuivat laivan reunalle
nauttiakseen oikein mielin määrin tästä ilahuttavasta näystä.
Niilo hypähti nopeasti seisaalleen -- hän istui peränpitäjän vieressä
-- ja kaihti kädellään silmiään nähdäkseen paremmin. Mutta perämies
sanoi hänelle samassa päättäväisesti:
"Ei se ole Kurki! Mennään eteenpäin vielä hetkinen!"
Niilo ei väittänyt vastaan, mutta arveli kuitenkin kevytmieliseksi
päästää purjetta näkyvistä.
"Sillä on sama suunta kuin meilläkin", vastasi mies, "ja parin tunnin
kuluttua, kun tulemme tuon saaren eteläpuolelle, näette, että olen
oikeassa!" Hän käänsi Hirveä kuitenkin hiukan pohjoiseen päin, että se
tuli laitatuuleen. Tuskin oli Hirvi päässyt kääntymään, niin
pohjoisesta vilkahti esiin uusi purje, vaikka idempänä edellistä.
Perämies katseli kotvasen tätä purjetta, sitten hän käänsi laivan vielä
jyrkemmin pohjoista kohden.
"Tuo on, luulen, Kurki", sanoi hän, "se tulee hypellen kuin tanssiin
käydäkseen."
"Jos niin on, niin toivoisinpa, että Hirvellä olisi kaksinverroin
purjeita... Kas, kas, kuinka vinhaan se kiitää... Me emme saavuta sitä.
vaan petymme taas kuin pirunsolassakin!"
"Ellei se käänny tuon saaren takana pohjoiseen päin, niin vastaan
siitä, että saavutamme sen, herra Niilo ... kunpa olisimme olleet
meripenikulmaa idempänä, kun se meidät huomasi... Sillä jos se luulee
saavansa meidät jälkeensä, niin kääntyy se varmasti etelään käsin
pakoon, sen saatte nähdä, ja silloin me tavoitamme, sen yks' kaks'!"
"Ja jos se ei käänny?" kysyi Niilo.
"Niin saamme purjehtia Pohjan ympärinsä!"
Mitä suurimmalla jännityksellä tarkastelivat Hirven miehet merenpintaa
ja edessä olevia purjehtijoita. Ne eivät näyttäneet vähintäkään
muuttavan suuntaansa. Jo katosi ensiksi huomattu alus muutaman pitkän
saaren taa, ja pian katosi sinne sekin, jota perämies oli sanonut
Kurjeksi. Mutta Hirvi ei muuttanut suuntaansa, vaan mies antoi kiristää
purjeita yhä tiukemmalle saadakseen tuulen hyödykseen niin paljon kuin
mahdollista. Hirvi puolestaan pani parastaan, ikäänkuin senkin sydän
olisi hyppinyt ilosta, kun matkan tarkoitus nyt vihdoinkin oli
saavutettavissa. Mentyään kappaleen siihen suuntaan kääntyi se tuulen
alle, kulki hetkisen myötätuuleen saaren lounaiskärkeä kohden.
Sanaakaan ei enää lausuttu laivalla; kaikki vartoivat vaan sitä hetkeä,
jona Kurjen kanssa törmättäisiin yhteen. Kukaan ei enää epäillyt,
ettei peränpitäjä, jonka arvo oli noussut suunnattomasti pirunsolan
tapauksen johdosta, pitäisi nytkin sanansa, vaikka tässä olikin yhtä
mahdollisuutta vastaan kymmenen muuta.
Nyt kuljettiin mainitun pitkän saaren viertä ja tultiin yhä lähemmäs
nientä, josta nähtäisiin oliko oikein laskettu. Vihdoin saavuttiin
siihen; silloin käski perämies päästää purjeet "elämään", eli
läpättämään tuulessa, joten Hirven vauhti lakkasi, vaikka se sentään
vielä liikkui eteenpäin. Samalla käskettiin miesten pitää ankkuria
valmiina, jos sitä tarvittaisiin.
"Jos olemme oikein laskeneet, herra Niilo, niin tulee Kurki nyt siksi
kauas, että me voimme luovia tuulta vastaan ... ja jollei niin käy, ei
pieni lepo ole meille haitaksi!"
Kun hän oli puhunut, odottivat kaikki Hirven miehet hengitystään
pidättäen ja katselivat niemenkärkeen, jonka takaa parin
silmänräpäyksen kuluttua kuului ryske, kuin jättiläinen olisi
kurikoinut vaatteitaan.
Äkkiä pisti niemen takaa esiin Kurjen terävä kokka, ja samassa kuului
Hirvellä käsky kiristää purjeita, ja ennenkuin rosvolaiva ennätti
tointua hämmästyksestä, joka sen nähtävästi valtasi huomattuaan Hirven,
oli tämä jo päässyt niin hyvään tuuleen, että rosvot selvästi
huomasivat mahdottomaksi enää paeta. Kurjella kuuluikin nuori, raitis
ääni jakelevan taistelun alussa tarpeellisia käskyjä, ja samalla
halkaisi ilmaa läpitunkeva vihellys niin vihlovasti, kuin olisi
mielinyt kuulua maailman ääriin asti.
"Iskuhaat ulos!" huusi Niilo, mutta kääntyi samassa äkkiä perämieheen
lausuen: "Mitä hän mahtaa tarkoittaa vihellyksellään, lieneekö se
avunhuuto vai varoitusmerkki?"
"Tuhat tulimmaista, herra Niilo", vastasi mies, "kauppa-alus taitaakin
kuljettaa sitä lastia, jota me etsimme, ja jos arveluni on oikea, niin
on meidän turha tässä verta vuodattaa ... vihellys oli varoitusmerkki
eikä avunhuuto!"
Sillävälin lensi molemmista laivoista iskuhaat ilmaan, ja ne iskivät
koukkunäppinsä vastustajain köysistöön vetäen laivoja liki toisiaan.
Laivojen reunoilla syntyi kiivas ottelu, mutta kun Hirvellä oli isompi
miehistö, niin ei kestänyt kauan, ennenkuin taistelu siirtyi Kurjen
kannelle. Ja etummaisena oli aina Niilo itse, hänen kalpansa välkkyi
auringossa kuin tulenliekki ja mies toisensa perään vitalijoukosta
kellistyi hänen eteensä.
Mutta ottelu Kurjen päällikön kanssa ei ollutkaan leikintekoa, vaikka
hänen miehistönsä oli vähälukuinen, ja vaikka Kaarlo Knuutinpojan
palvelijat ehkä olivat näidenkin rinnalla verrattomia. Niilon
hyökätessä miehineen Kurjen kannelle, sattui tämän päällikkö olemaan
uloinna kokassa. Niilo taasen oli ollut oman laivansa perässä, joten
hän tuli vihollislaivankin peräkeulalle. Siten joutuivat päälliköt
aluksi taistelemaan eri sivustoilla. Mutta äkkiä huomasivat oikean
sivustan miehet Niilon puolella, että vihollisten päällikkö, joka oli
aluksi taistellut suurella uljuudella, oli kateissa. Taistelun
hälinässä eivät he kuitenkaan joutaneet panemaan siihen erinomaisempaa
huomiota. Hän oli tietysti joko kaatunut tai luultavammin mennyt
haavojaan sidottamaan, koska miehet jatkoivat taisteluaan yhtä
urheasti.
Samassa rupesi kuulumaan voimakkaita iskuja köysistöstä taistelijain
päitten päältä. Sinne katsoessaan näkivät miehet rosvopäällikön olevan
mastossa hakkaamassa iskuhakain köysiä poikki, siirtyen toiselta
toiselle.
"Kestäkää hetkinen, Jumalan nimessä!" huusi hän sieltä väelleen,
"kestäkää, minä otan tämän laivan yksinäni!"
Ja tätä sanoessaan liukui hän viimeistä hakaköyttä myöten Hirven
kannelle ja kohotti miekkansa iskeäkseen poikki senkin, joka oli nyt
ainoana siteenä laivain välillä. Ne olivat jo erinneet toisistaan, niin
että hyppäys Kurjesta Hirveen oli jo mahdoton, ja edellisen perämies
osasi näppärästi yhä leventää väliä ja samalla antaa Kurjen mennä
eteenpäin, että sen peräkeula oli pian Hirven laidan kohdalla.
"Hypätkää mereen!" huusi nyt Kurjen päällikkö, "voitto on meidän, ja
tässä otimmekin Ruotsin marskin parhaan aluksen."
Samassa heittäysivät kaikki rosvot -- jotka vaan voivat kättä tai
jalkaa liikuttaa -- mereen päästäkseen uimalla Hirven luo ja
kiivetäkseen sen kyljillä riippuvia iskuköysiä myöten kannelle. Tämä
kävi niin äkisti ja oli niin odottamatonta, että Niilo miehineen oli
kotvasen kuin pilvistä pudonneina. Niilo vilkaisi Hirven kannelle,
olisiko vanha urho vielä peräsimessä. Mutta hän oli poissa ja Niiloa
pahoitti suuresti varomattomuutensa, kun taistelukiihkossaan jätti
laivansa miehittömäksi. Hän tuli täydelliseen epätoivoon. Ainoa
pelastamisen keino oli koettaa mennä rosvojen perään köysiä myöten
Hirven kannelle -- epätoivoinen yritys, mutta tällä hetkellä ainoa
mahdollinen. Hän käski jo puolen miehistöstä seurata itseään tälle
vaaralliselle tielle ja he olivat jo syöksymäisillään laivanreunalta
mereen, kun kuului äkisti huuto:
"Herra Niilo, herra Niilo, tännepäin herra Niilo, tätä tietä!" Kaikki
tunsivat äänen vanhan perämiehen ääneksi.
Niilo, joka oli tarttunut erään mastosta riippuvan köyden päähän aikoen
sen avulla hypätä mereen, pysähtyi ja katsahti perään päin, josta huuto
kuului. Hän huomasi silloin laivain vielä olevan jollakin
käsittämättömällä tavalla toisissaan kiinni. Hän riensi kiireesti
miestensä seuraamana perämiehen paikalle. Täällä näkivät he
perämiehensä pitävän pitkällä keksillä Hirvestä päin Kurkea kiinni,
mutta he näkivät vihollisten päällikön samassa kohottavan miekkaansa
hänen päänsä yli. Hetki oli ratkaiseva, sillä jättiläisvoimistaan
huolimatta ei mies voinut tehdä muuta kuin pitää laivoja yhdessä. Ja
köysiä myöten kiipesi jo toinen rosvoista toisensa perään miekka
hampaissa Hirven kannelle.
Mutta Niilo ei epäröinyt hetkeäkään. Mahtavalla hyppäyksellä oli hän
Hirven kannella mitellen miekkaansa rosvon kanssa. Heidän välillään
syntyi kahdenkamppailu, jota kannatti katsoa. Ensi kerran olivat
laivain päälliköt nyt vastakkain, ja sankari-iskuja annettiin molemmin
puolin. Tällävälin hyppäsi toinen toisensa perään Niilon miehistä tuon
vaarallisen kuilun yli Kurjesta Hirveen, ja rosvoista lähestyi myöskin
jo useita Hirven kokkaa. Mutta kummaltakin puolen jäätiin ihmetellen
katselemaan päälliköiden uljasta taistelua. Silloin tapahtui jotain
aivan odottamatonta, joka kerrassaan päätti taistelun.
Kurjen päällikkö pudotti äkkiä miekan kannelle ja ojensi molemmat
kätensä Niiloa kohden.
"Niilo Bonpoika!" huudahti hän ääni omituisesti värähdellen. Hän ei
ollut vielä varma, tohtisiko uskoa silmiään. Niilo tirkisteli
puolestaan rosvon kasvoja, keksimättä mitään selitystä tämän
käytökselle.
"Tunnetko minut?" kysyi hän.
"Tunnenko teidät?" vastasi rosvo melkein etelämaisella vilkkaudella,
"tunnenko teidät... Ettekö muista Silfverhättania, ettekö muista
Visborgin ankaraa herraa, Trued-ritaria?" Niilon katse osoitti hänenkin
muistinsa vähitellen selviytyvän, jolloin suunnaton ilo kuvastui rosvon
ahavoittuneilla kasvoilla.
"Brodde!" huusi Niilo viskaten hänkin miekan kädestään ja rientäen
ojennetuin käsin rosvoa kohden.
Mutta tämä vaipui polvilleen kyynelten vuotaessa hänen
perkirehellisistä silmistään. Hän peitti Niilon kädet suuteloilla.
Synkkä, tumma miesjoukko katseli kummastuksella tätä omituista
näytelmää. Yhdet kasvot vaan, tai paremmin yksi silmäpari hymyili,
nimittäin Sven Sturen aikaisen vanhan meriurhon silmät. Hänen kasvonsa
olivat peitossa, eikä yksikään laivan miehistöstä ollut nähnyt häntä.
Kaikki pitivät häntä viheriän ritarin palvelijana, koska hän oli tullut
samana päivänä marskin palvelukseen, kuin viheriäkin ilmestyi marskin
hoviin. Hän kertoi jonkun kasvokivun tähden pitävänsä kasvojaan
peitossa merellä ollessaan, ja kun ei tämä seikka koskenut muita kuin
häntä yksinään ja kun hän oli ehtinyt saavuttaa sekä Niilon että Hirven
muiden miesten suuren suosion, ei kukaan pitänyt tarpeellisena siitä
sen enempää kysellä.
Nyt nousi Brodde seisoalleen ja lausui tovereilleen vielä liikutuksesta
vapisevalla äänellä:
"Kuulkaa, te merten ja myrskyjen miehet!... Minä olen kerran vannonut
kuuluvani tämän vihollislaivan päällikölle... En tiedä, huoliiko hän
enää minusta joukkoonsa, kun olen joutunut ensimmäiset taisteluni
taistelemaan toisaalla kuin hän ja ehkä myöskin sellaisissa
olosuhteissa, ettei ritari haluaisi niihin ryhtyäkään. Mutta kukaan ei
voi kohtaloaan vastustaa, ja minä en tahdo enää erota Niilo Bonpojasta.
Hän on pelastanut henkeni, ja kun ei sadoista yksikään tohtinut kättään
avuksi kohottaa, niin hän pelasti vanhan äitini ja minut Trued-ritarin
hevosen jaloista... Ja nyt saatte te jatkaa taistelua jos mielenne sitä
haluaa, -- minä taistelen Niilo Bonpojan puolesta... Jos taas rupeatte
kuten minäkin Niilo Bonpojan tai hänen herransa palvelukseen, niin
takaan teidät uskollisiksi kunnonmiehiksi, jotka osaavat heiluttaa sekä
nuijaa että kalpaa."
Useimmat rosvoista kohottivat kätensä ja huusivat seuraavansa
päällikköään ja hänen ystäväänsä vaikka surman suuhun. Muutamat
näyttivät epäröivän. Niilo Bonpoika lausui silloin lyhyesti, että
kaikki ne pääsevät marskin palvelukseen, jotka olivat siihen
vapaaehtoisesti suostuneet, mutta muiden täytyi antautua armoille. Ja
kun he hyvin älysivät, ettei tässä ollut taistelua yrittäminenkään,
täytyi heidän mukautua kohtaloonsa.
Silloin käski Niilo tuoda kavaltajan esille, joka oli siihen asti ollut
Hirven kokkaan kytkettynä. Hän oli kurjassa tilassa, ja Niilo nuhteli
häntä ankarasti hänen kehnon aikomuksensa tähden.
"Minun pitäisi oikeastaan hirttää sinut Kurjen emäraakaan, mutta kun
asiat nyt ovat tälle tolalle kääntyneet, niin riittäköön toistaiseksi
se rangaistus, jonka jo olet kärsinyt. Marski saa sitten itse ratkaista
kohtalosi!"
Tämä ja kymmenen Kurjen miehistä vietiin nyt Hirven alaruumaan. Niilo
antoi sitten tarpeelliset käskyt laivain hoidosta ja läksi sitten
Brodden ja perämiehen kanssa Hirven peräkannelle neuvottelemaan.
"Tämän miehen läsnäollessa minä otan sinut palvelukseeni, Brodde",
sanoi Niilo tarttuen tämän käteen. "Sen lupasin viisi vuotta sitten
Visbyssä, ja kun nyt olet miltei varman voiton uhrannut uskollisuutesi
todisteeksi ja sillä osoittanut haluavasi hyljätä nykyisen toimesi,
niin minä täytän silloisen lupaukseni."
"Juuri niin, herra Niilo!" lausui silloin perämies nuorukaisten
katsellessa toisiaan sopimuksensa vahvikkeeksi. "Olkaat varma
siitä, että monta rehtiä miestä on vitalilaivallakin, vaikka ne
harjoittavatkin kunniatonta ammattia."
Brodde katsoi terävästi miestä. Hänen kasvoistaan näkyi, että hän
tunnusteli miehen ääntä ja silmiä, vaikkei aika tällä kertaa sallinut
hänen mitään kysellä.
"Nyt lienen, Brodde", alkoi Niilo, "lähellä päämäärääni ... sano, missä
ne neidot ovat, jotka otitte vangiksi Raision kirkon ja Naantalin
välillä? Ovatko ne Kurjella?"
"Eivät, rakas Niilo-herra, eivät ne ole siellä", vastasi Brodde, "minä
purjehdin vaan teille syötiksi tänne... Neidot ovat toisella laivalla,
joka purjehtii aivan toisaalle..."
"Viiden haavan nimessä, Brodde, minä tahdon sen laivan käsiini!"
huudahti Niilo. "Sen tahdon, tahi muuten en enää huoli polkea Ruotsin
maata!"
"Kunhan taistelumme olisi tapahtunut tänä aamuna aamupäivän asemesta,
Niilo-herra", vastasi Brodde rypistäen huolekkaan näköisenä
kulmakarvojaan, "niin olisi toiveenne täyttynyt, nyt ... nyt..."
"Sano pois, Brodde ... kaikki, kaikki on uskallettava sen asian
vuoksi... Milloin ja miten he läksivät Kurjelta?"
"Nyt ihan tuolla saaren takana. Nähtyäni laivanne, jonka hyvin tiesin
olevan meitä takaa ajamassa, aioin ensiksi purjehtia saaren alle
viedäkseni teitä harhaan ja kääntyäkseni sitten takaisin Turun
saaristoon. Sieltä aioin sitten lähettää miehiä vaatimaan marskilta
lunastusrahaa vankien edestä, mutta kun näin ettette te menneetkään
saaren eteläpuolta, vaan pääsitten myötätuulta tullaksenne meidän
kimppuumme perästäpäin, niin päätin kääntyä salmeen tietäen pääseväni
tarpeeksi etukynteen ehtiäkseni ajoissa Vårdön puoleen..."
"No, ja sitten, Brodde..."
"Silloin huusi minulle sen laivan kippari, jonka näitte solahtavan
salmeen meidän edellämme. Minä en välittänyt hänen huudostaan, mutta
silloin hän huusi päällikkömme, Jösse Bonpojan, nimeä pyytäen meitä
tulemaan luokseen. Vastasin, että vihollinen oli perässämme, mutta hän
ei huolinut siitä, vaan vaati minua yhä luokseen..."
"Jösse Bonpoikako?" kysyi Niilo, "onko hän Kurjen päällikkö?"
"Onpa niinkin", vastasi Brodde, "mutta nyt hän on ankkurissa Raision
papin luona. Me luulimme hänen saaneen surmansa sinä yönä, jona otimme
neitoset, mutta hänellä olikin vaan lievempiä vammoja, ja nyt hän on
antanut laivalla olevalle ritarille vallan ottaa haltuunsa Kurjella
olevat vangit."
"Jumalan nimessä, Brodde ... mikä sen ritarin nimi oli?"
"Jost von Bardenvleth!..."
Niilo kalpeni tämän nimen kuullessaan. Neitoraukat olivat siis varmaan
hukassa, ellei niitä joku ihme pelastaisi sydämettömältä vainoojaltaan.
Niilo muisti elävästi tapauksen Altunan kirkolla, hän muisti eukon,
jota tuo konna koetti elävältä paistaa hiilustalla, ja häntä hirvitti.
Broddekin kauhistui nähdessään minkä vaikutuksen Jostin nimikin teki
Niiloon. Hän kiiruhti senvuoksi lisäämään:
"Olkaa huoletta, Niilo-herra ... tällä laivalla otamme ritarin kiinni
yhtä varmaan, kuin minä olen valmis teidän kanssanne kuolemaan..."
"Mitenkä siis?" kysyi Niilo, enemmän katseella kuin sanoilla, sillä
hänen äänensä oli niin kumea ja helytön, kuin Hirvi olisi vajonnut
hänen jalkainsa alta ja hän jo kaiken toivon jättänyt.
"Ritari laski salmessa ankkuriin", vastasi Brodde, "ja ellen pety,
varoo hän itäänpäin lähtemistä nyt. Mutta hän ei näyttänyt pitävän
mitään kiirettä, niin että luulen hänen varttovan toista tuulta,
ennenkuin taas lähtee... Vähän näppäryyttä siis vaan, niin otamme hänet
vankeineen kuin lokki salakan."
"Purjeet kuntoon, ankkuri ylös", huusi Niilo, "ei hetkeäkään saa
vitkastella... Se ilmakin on myrkkyä, jota Jost von Bardenvleth
hengittää?"
"Jos aiotte pelastaa neidot, herra Niilo", sanoi Brodde nyt vakaasti,
"ettekä itse tahdo syöstä heitä vielä pitempään onnettomuuteen, tahi
mahdollisesti kuoloon meren pohjaan, niin tehkää kuten sanon... Minä
tunnen Jost-ritarin... Hän ei ole ensi kertaa Jösse Bonpojan kanssa
tekemisissä ... ja sen sanon, että jos menettelemme maltittomasti, niin
hän sytyttää laivansa tuleen tai upottaa sen meidän nähtemme..."
Vaivoin suostui Niilo Brodden neuvoa noudattamaan.
"Jättäkää Kurki ja osa miehistöänne tähän niemen nenään", sanoi tämä,
"ja luovikaamme me Hirvellä salmen pohjoispäähän... Silloin ei
vihollisenne ainakaan pääse karkuun, ja sitten..."
"Ja sitten...?" kiiruhti Niilo, ikäänkuin Brodde olisi tahallaan
keskeyttänyt puheensa.
"Sitten ei tarvita juuri muuta kuin joitakuita miehiä pelastamaan
vankeja ja ottamaan ritaria kiinni... Jos haluatte, niin voimme me
kahden lähteä sille matkalle... Onhan siinäkin vaaransa, mutta
Jost-ritarin sydämessä ei ole muuta kuin viheliäisyyttä -- kun hän
huomaa tulevansa tosi tekemisiin, niin hän on heti valmis peräytymään."
Niilo mietti hetkisen. Hänelle tuotti joka viivytyksen hetki kiduttavia
tuskia. Hän kuvitteli mielessään, millainen vaara Jost-ritari todella
oli vangeilleen. Hän ei tosin lähemmin tuntenut tätä ritaria, mutta hän
inhosi vaistomaisesti miestä, joka saattoi kylmästi rääkätä turvattoman
naisen kuoliaaksi ja vielä röyhkeästi sysätä syyn siitä viattoman
niskoille. Voihan sellainen mies olla valmis mihin konnantyöhön
tahansa. Mistä ritari oli saanut tietää neitojen ryöstöstä ja miksi hän
oli niin innokas saamaan heitä käsiinsä, että oli ollut tekemässä
oikein sopimuksen siitä merirosvon kanssa? Niilo tuli melkein
toivottomaksi ajatellessaan neitojen kohtaloa. Mutta samalla hänen
myöskin täytyi myöntää todeksi Brodden huomautus, että tuo tunnoton
ritari ennemmin hukuttaisi itsensä uhreineen kuin suostuisi antamaan
niitä pois. Senvuoksi hän malttoi mielensä ja suostui Brodden
ehdotukseen lausuen:
"Olkoon niinkuin sanot, Brodde, mutta varo, jos..."
Hän jätti lopun lausumatta ja riensi määräämään, kutka miehet
pääsisivät Kurjelle, kutka jäisivät Hirvelle. Kun tämä oli tehty, ja
laivat pantu kuntoon, lähti Hirvi purjeet pulleina luovimaan tuulta
vastaan saaren koilliskulmaa kohden.
Heidän sinne tultua oli aurinko jo laskenut ja meri punerteli
iltaruskon hohteessa. Niilo seisoi kärsimätönnä laivan kaiteella
odotellen veneen kuntoon panoa. Kaksi miestä tarttui airoihin, hän itse
asettui keskiveneeseen ja Brodde tarttui peräsimeen.