Kurjen ajo.
Tord ja Niilo olivat ennen lähtöään tehneet purjehdussuunnitelman.
Toinen tarkastaisi saariston ja toinen pitäisi silmällä merta saariston
ja Gotlannin välillä. Sillä tavoin toivoivat he pääsevänsä rohkean
merirosvon kimppuun molemmilta puolin. Arvalla he 'olivat ratkaisseet
kumpaisenkin tehtävät, ja saaristo oli langennut Niilon osalle. He
purjehtivat laitatuuleen yhdessä, niinkauan kuin olivat siinä
kolmionmuotoisessa merenpoukamassa, jonka pohjoisena rajana on
mannermaa Turun ja Naantalin välillä ja lounaisrajana suuri Rymättylän
saari. Sen koilliskulmassa on Auran suuta vastapäätä Ruissalo ja
tunnettu Kukkarokivi. Nyt aamuauringon välkkyessä sen laella, näytti
tämä kallionmöhkäle melkein kuin hiukan mitättömältä, mutta laineet sen
edustalla, Kukkarokivenaukon laineet, vyöryivät kuohuen raittiissa
itäisessä, joka pyörähti pian koilliseksi. Tord purjehti edellä.
Tultuaan mainitusta kolmiosta ulapalle sen kulman kautta, joka on
Kukkarokiven ja Rymättylän saaren välillä, kääntyi hän suoraan etelään
päin. Niilo näki hänet Tunniemen kohdalla Paraisten saaren edustalla,
mutta kadotti hänet näkyvistään, kun hän kääntyi Rymättylän eteläpäässä
olevaan salmeen päin.
Tuuli pysyi hyvänä, ja Niilo Bonpojan laiva, jonka nimi oli Hirvi,
tanssaili saariston satain luotojen ja saarten välitse. Kaikkein silmät
tähystelivät rosvolaivaa, mutta päivä kului mitään näkymättä. Mutta
koska he purjehtivat edestakaisin joka salmen, mistä laiva pääsi
liikkumaan, eivät he ehtineet pitkälle. Juuri auringon laskiessa kulki
laiva erään jyrkän kallioseinän ohi, ja perämies oli aikeissa ohjata
sitä muutamaan salmeen, joka ensi silmäyksellä näytti kapealta
lahdelmalta, jota joka puolelta saartoivat korkeat, alastomat kalliot.
Mutta uloinna lännessä osoitti aaltojen kuohuva räiske, että siellä oli
avarammat tilat laineilla.
"Ellei Kurki ole lentänyt tähän komeroon, niin emme löydä sitä tänä
yönä", sanoi perämies heittäen kysyvän katseen Niilo Bonpoikaan, joka
seisoi hänen vieressään tarkasti silmäten näköalaa.
Parin silmänräpäyksen kuluttua lausui perämies taas:
"Tuo tie ei ole leikiten kulettava, jos laskemme Hirven sinne, ei se
pääse sieltä tänä yönä pois... Sanokaa senvuoksi tahtonne, herra Niilo,
ennenkuin sinne lähdemme, sitten ei enää käy peräytyminen..."
"Tunnetko sen tien?" kysyi Niilo lyhyesti ja varmasti.
"Tunnen varsin hyvin, herra, mutta yön aikaan en ole milloinkaan sitä
kulkenut, ja jos tahdotte minun neuvostani huolia, niin laskisimme
tähän ankkuriin päivännousuun asti... Kurki ei nimittäin pääse minun
ymmärtääkseni näinä tunteina kauemmaksi, kuin missä se nyt on."
Niilo ei arvellut kauvan. Hän huusi kaikki miehet kannelle.
"Tunteeko teistä kukaan", kysyi hän, "tätä reittiä, ja voiko kukaan
ottaa viedäkseen Hirveä sen läpi yön pimeydessä?"
Tuli yleinen hiljaisuus, mutta eräs etäimpänä seisovista, muudan pitkä,
leveähartiainen mies, tunkeutui esiin.
"Minä ehkä voisin ottaa sen tehdäkseni", sanoi hän syvällä karkealla
äänellä.
"Sinäkö?" kysyi Niilo kummastuneena, "oletko purjehtinut näillä
vesillä?"
"Kyllä", vastasi mies, "olin kerran ritari Sven Sturen mukana siihen
aikaan kuin hän ja ritari Knuutti Bonpoika vallitsivat Pohjaa, ja
silloin piti tuntea joka mutkan ja lokero näillä vesillä, varsinkin kun
Margareta-kuningatarkin sai puolelleen joitakuita 'Jumalan ystäviä ja
kaikkein vihollisia.'"
Mies oli pistänyt rintansa yli riippuvan pääverhon molemmat suikaleet
korvainsa taakse yli kasvojen, joista ei senvuoksi ollut paljon muuta
näkyvissä kuin silmät, jotka tirkistelivät tyynesti ja uhkavarmasti
pörhöisten kulmakarvain alta.
Niilo halusi kiihkeästi saada tehtävänsä suoritetuksi, mutta toisaalta
ei hän myöskään tahtonut varomattomuudella tehdä koko yritystä
tyhjäksi, ja senvuoksi lausui hän epäröiden miehelle:
"Siitä on kulunut jo pitkät ajat, mies ... sinä olet ehkä
unhottanut..."
"En!" keskeytti mies innokkaasti, "minä olen purjehtinut tätä väylää
monta vaikeaa kertaa ja pahemmilla ilmoilla kuin nyt, vaikka yöksi
taitaakin tuuli nyt kiristyä; en ole mitään unhottanut, herra, en
väylää enkä sitä, mitä silloin tapahtui, kun viimeksi tästä
purjehdin..."
"Taisipa olla merkillinen matka!"
Mies meni Niilon viereen ja kuiskasi hänen korvaansa:
"Sinä yönä kadotti äidinisänne ensi kerran kultaisen kaulaketjunsa!"
Niilo säpsähti ja katsoi terävästi mieheen, mutta tämä seisoi
hievahtamatta ja katseli suurilla silmillään niin luottavaisesti ja
totisesti häneen, että hänen epäilynsä hävisi.
"No, olkoon niin", sanoi hän kotvasen mietittyään, "tartu ruoriin
sitten, mies, ja johtakoon kätesi sitä yhtä varmasti nytkin kuin
äidinisäni aikoina!"
Mies nyökkäsi päätään ja astui rauhallisesti perään päin ottaen ruorin
perämieheltä, joka oli tullut Turussa laivalle ja päässyt kokeneena
laivamiehenä perämieheksi. Samassa liukui laiva kallion kylkeä myöten
salmeen, jossa vesi kuohui ja vaahtosi, kun riehuva myrskytuuli puhalsi
syösten laivaa kuin lastua aaltojen yli.
Mutta pitkä merikarhu seisoi tyynenä ja rauhallisena peräsimessä, ja
laiva näytti mukautuvan hänen tahtoonsa kuin elävä olento ikään. Heti
salmeen tultua oli tuuli tyyntyneempi, vaikka joka mies olikin vähän
levotonna ja katseli arasti kapeaa solaa, jonka sivuilla näkyi siellä
täällä kuohujen välistä vaarallisia salakaria, ja uloinna osoittivat
valkovaahtoiset laineet vieläkin vaarallisempaa kohtaa, joka oli
pelottanut laivuria salmen suussa. Miehistön mieli pysyi rauhatonna,
sillä matka oli vähän omituinen ja samoin turkulaisen kertomus, joka
kasvoi yhäti kulkiessaan miehestä mieheen. Hämärä tiheni, mutta vielä
voi erottaa aaltojen vaahtoiset harjat, ja kiihtynyt mielikuvitus,
joka kaikkea isontaa, oli tietysti heti valmis näkemään siinä
haaksirikkoisten valkeita haamuja, jotka häälyivät hurjasti tanssien
meren selällä odottaen uusia toveria leikkiinsä.
Yleinen kammo valtasi miehet, joista ei yksikään oikeastaan tiennyt,
mitä pelko oli. Mutta nyt olikin heidän rohkeutensa aivan oudossa
koetteessa, ja useinhan kauhistaakin pieni vaara, joka on tuntematon
sellaistakin, joka häikäilemättä käypi suuriin vaaroihin, jotka vaan
ovat heille vanhoja ja tuttuja. Lopuksi he tulivat miltei epätoivoon.
He olivat kyllä valmiit taistelemaan viimeiseen veripisaraansa asti
Niilo-herran edestä, mutta mennä suoraan helvettiin kuin sieluton
karjalauma -- sitä vastaan rupesi heidän luontonsa kapinoimaan.
Silloin katosi viimeinenkin päivänsäde. Oli pilkkopimeätä; tuuli
pauhasi kallioiden välistä, ja laiva kitisi ja natisi kamalasti.
Silloin syntyi miehiin kuisketta, joka yhä koveni, kunnes se oli kuin
jalopeuran kiljuntaa, ennenkuin se katkoo köytensä riehuakseen ilmoille
kaiken vankeudessa säästämänsä kiukun. Viimein lähestyi eräs heistä
peräkeulaa, jossa Niilo Bonpoika seisoi lähellä perämiestä. Hän oli
nojallaan laivanreunaa vastaan eikä nähnyt eikä kuullut tällä hetkellä
muuta kuin aaltojen pauhua ja laivan natisemista sen kiitäessä
eteenpäin hyppien ylös ja alas ikäänkuin ollakseen nimensä arvoinen.
"Herra Niilo", sanoi mies tultuaan lähemmäksi, ja ääni ilmaisi hänen
mielensä olevan ankaran liikutuksen vallassa, "herra Niilo, tiedättekö,
kuka peräsimessä on, tiedättekö, että hän on hullun ritarin palvelija?"
Niilo kääntyi mieheen päin ja näki tämän ja hänen takanaan olevan
mustan miesjoukon. Mutta puhujan viereen ilmestyi muiden eteen
turkulaislaivurin helposti tunnettu vartalo.
"Herra", lausui mies, "tällaisena yönä ei itse paholainenkaan voisi
liikkua ... me seuraamme teitä kuin yksi mies, sen kyllä tiedätte,
mutta nyt viedään sekä teitä että meitä suoraan hornan kitaan, emmekä
me voi sormellammekaan puolustaa itseämme ... mutta siihen me emme
suostu... Antakaa senvuoksi laskea ankkuri, herra Niilo, se on meidän
yhteinen tahtomme, ja se on teidän omaksi parhaaksenne."
Tämä oli Niilolle koetuksen hetki, jota hän ei ollut odottanut, ja
päästyään selville, mitä tarkoitettiin, valtasi hänet kiihkeä
suuttumus. Häntä ei suututtanut ainoastaan miesten rohkeus, vaan vielä
enemmän se uhkamielinen ja opettavainen ääni ja tapa, jolla se
lausuttiin. Se kuohutti hänen vertansa niin, että hän tuskalla sai
hillinneeksi itsensä.
Mutta peräsimessä olija oli yhtä rauhallinen kuin ennenkin. Hän näytti
tuskin huomaavaan laivalla syntynyttä meteliä. Kuitenkin säkenöivät
hänen silmänsä, kun hän vähäväliä vilkaisi Niiloon, ja jos joku olisi
voinut tarkata hänen kasvonilmeidensä vaihteita olisi selvästi
huomannut, että hän seurasi tarkoin menoa laivalla, hoitaessaan
varmalla kädellä peräsintä. Sitten hän lausui -- ehkä tehdäkseen Niilon
koettelemusta suuremmaksi:
"Tälle kohtaa ei ankkuri totisesti tartu ... meidän täytyy eteenpäin
tai kuolla! Mutta älkää huolehtiko, hyvät miehet, ettekö näe, että kuu
on ylhäällä ja valaisee tietämme, kunhan vaan pääsemme tuon
kallionkielekkeen ohi?"
Nämä sanat katkaisivat kerrassaan kaiken maltin. Koko tumma joukko
liikkui eteenpäin, miekat kalahtelivat, ja siitä kuului tukahutettu
raivonhuuto. Silmänräpäyksessä olisi kaikki ollut mennyttä. Mutta
nopeammin kuin ajatus oli Niilo Bonpoika miesjoukon edessä paljastettu
miekka kädessään.
"Kalpani ei ole koskaan vielä juonut ystävän verta", huusi hän, "mutta
Jumalan nimessä, joka ottaa askeleenkin, on kuoleman oma."
Samoinkuin susilauma säikähtää äkkinäistä tulen leimausta sävähtivät
nämäkin miehet herransa voimakasta vihanpuuskaa. Mutta nuorukaisen sana
oli yksi säkene vaan. Jos hän olisi hiukankaan epäröinyt, käden
käänteenkin arvellut, olisi se ollut kuin veripisara sudelle. Mutta
kapinoijat eivät ehtineet ensi tyrmistyksestään tointua, kun he saivat
uuden puuskan herraltaan.
"Onko paholainen järkenne villinnyt", huusi hän, "oletteko te samoja,
jotka valitsin marskin miesten joukosta tietäen ne uljaiksi ja
rohkeamielisiksi miehiksi. Oletteko unhottaneet kaikki ne kerrat, joina
olemme yhdessä käyneet ilomielin kuolemata vastaan, ja oletteko
unhottaneet sen valan, jonka vannoitte minulle tälle matkalle
lähteissämme? Kuulkaa miehet, minä en ole valaani unhottanut, minä
palaan tältä retkeltäni voittajana, tahi en palaa ollenkaan ... ja jos
niin on ollakseen, että minun on tänä hetkenä kuoleminen, jos henkeni
on teidän kauttanne hukkuva, teidän, joita olen pitänyt uljaimpina
niistä monista sadoista, joita marskilla on, -- niin, olkoon! tulkaa
pois, minä en peräydy!"
Hänen vielä puhuissa liukui laiva kallionkielekkeen ohi, ja samassa
välähti mitä kaunein kuutamo valaisten kirkkaasti Niilon kasvoja, joka
seisoi valoon päin. Ja jos hänen sanansakin olivat jo sattuneet miesten
sydämiin, niin masensi tämä näky heidät kokonaan. Heidän uhkansa ja
raivonsa lauhtui, hän oli niin valoisana ja leppeänä heidän edessään,
tuulen liehuttaissa hänen tuuheita hiuksiaan ja kypärän sulkatöyhtöä,
että miehet unohtivat itsensä kokonaan. Paljastetut miekat vaipuivat
alas, ja etumaisena seisovat loivat silmänsä maahan nuorukaisen
leimuavan katseen edessä.
Silloin tarttui Niilo miekkansa kärkeen ja ojensi sen kahvan lähinnä
seisovalle.
"Kas tuossa!" sanoi hän, "ota miekkani, minä annan henkeni teidän
käsiinne ... astukoon esiin, jolla on rohkeutta, lävistäköön hän
sydämeni, minä odotan!"
Mutta mies, jota ojennetun miekan kahva oli koskettanut, pisti omansa
tuppeen että helähti.
"Ei, ei!" huusi hän, ojentaen molemmat kätensä Niiloa kohden, "tuhat
kertaa uhraisin elämäni teidän edestänne, herra Niilo ... ja sen minä
isken paikalla maahan, joka uskaltaa kohottaa sormenkin teitä
vastaan ... sanokaa miehet", huusi hän tovereihinsa kääntyen, "onko
teidän joukossanne yhtäkään, joka ajattelee toisin! Hän astukoon
esiin!"
Tuli kotvaseksi äänettömyys, mutta kukaan ei liikahtanut paikaltaan.
Jokaisen oli hetken juhlallisuus vallannut, ja juhlahetki onkin
epäilemättä se hetki, jona henki voittaa ruumiin, totuus valheen.
Nuorukaisen vapaa, rohkea ja avomielinen esiintyminen ja puhe vallitsi
miesten hurjistuneen mielen. Muuten oli tämä heidän hurjuutensa, johon
oli syynä väärä käsitys hetken vaarasta, johtunut etupäässä harhaan
menneestä halustaan pelastaa juuri häntä, jota he uhkasivat, mutta jota
he kaikki rakastivat. Heidän kiihtynyt verensä näytti kuitenkin
vaativan jonkun uhrin, sillä nyt he kääntyivät turkulaislaivurin
puoleen, joka koki turhaan vetäytyä syrjään.
"Tämä on sinulle supinastasi", huusi muuan iskien miestä niskaan, että
tämä kompastui laivan kannelle. Ja useita nyrkkejä kohosi täydentämään
rangaistusta.
Tämä oli jonkinlainen hyvitys nuorelle johtajalle ja samalla rangaistus
niistä loruista, joilla mies oli saanut houkutelluksi miehet
sopimattomaan tekoseensa. Mutta Niilo ei päästänyt tätäkään myrskyä
valloilleen.
"Antaa miehen olla", sanoi hän, "pahin rangaistus on hänelle, että saa
nähdä, kuinka urheat miehet käyvät kuolemaan!"
Laivuri raukka pujottelihe kuin ankerias miesten välitse ja katosi
etukeulan puoleen.
"Ja minä kiitän teitä tästä hetkestä, miehet. Jos pääsemme
hengissä tältä matkalta, niin saatte aina tietää minut uskolliseksi
ystäväksenne ... jos taas on niin sallittu, ettemme tältä retkeltä
palaa, niin on iloista tietää teidät miehiksi eikä akoiksi, ja ehkäpä
meidänkin muistoamme joskus lauletaan!"
"Terve teille, Niilo Bonpoika!" huusi nyt viisikymmentä karkeata ääntä,
"me seuraamme teitä vaikka kuolemaan, terve, terve!"
Tämän tapahtuessa eivät Niilo ja miehet olleet huomanneet, että laiva
kiiti nyt lisätyllä vauhdilla niillä avarammilla tiloilla, jotka
aukenivat kallionkielekkeen ja siinä olevan vaarallisen paikan takaa.
Laiva oli myöskin saanut toisenlaisen liikkeen. Oli kuin Hirvi olisi
takertunut pakoretkellään pensaikkoon, josta ei päässyt mihinkään, --
siinä se potki ja potki kärsimätönnä ja kaikilta puolin saarrettuna, se
ponnisti viimein kaikki voimansa yrittäen tehdä epätoivoisen hypyn.
"Katsokaa laivuria, miehet", kuului perämiehen voimakas ääni,
terävämpänä ja käskevämpänä kuin tavallisesti.
Nyt hajautui joukko, miehet katsahtivat ympärilleen, ja muutamat niistä
kiiruhtivat ottamaan laivuria kiinni. Vuono oli tässä leveä, ja
pohjoiseen päin se oli täynnä kallioita ja kareja, joita vastaan aallot
murtuivat kamalasti pauhaten. Laivan peräpuolella taasen törötti
alaston kallionkärki uhkaavana ja korkeana melkein laivaan asti, joka
näytti olevan joka hetki vaarassa musertua sen teräviin särmiin.
Niilo jäi seisomaan peräsimen luo, miehet asettuivat seisomaan
peräkeulan reunaa pitkin. Kaikki olivat ääneti. Oli kuin henki olisi
kuiskannut joka miehen korvaan, että vaarallisin hetki oli tullut.
Perämies oli syvään etukumarassa, ja hänen katseensa oli niin
läpitunkeva kuin olisi hän mielinyt halaista sillä ilmakehän. Hänen
koko voimansa näytti keskittyneen tanakkaan käteen. Äkkiä kuului
etukeulan puolelta kimeä vihellys, joka tunki läpi myrskyn ja aaltojen
pauhunkin. Se kuului samalta kuin suuren petolinnun vihellys, johon on
sattunut kuolettava nuoli juuri kuin se levitti siipensä lähteäkseen
pakoon; kuolontuska puristaa silloin sen rinnasta samallaisen kolkon ja
vihlovan äänen. Kaikkien silmät kääntyivät kokkaan ja Niilokin astui
pari askelta sinnepäin. Mutta Hirvi teki nyt sellaisen hyppäyksen, kuin
olisi kerrassaan päässyt jostakin satimesta, ja kohta tunsi laivan
tasaisesta keikunnasta ja hurjasta vauhdista, että oli tultu
väljemmille vesille.
"Pelastetut!" kuului perämiehen voimakas ääni.
Mutta Niilo ja miehet eivät huomanneet sitä, sillä samassa toi kaksi
kovakouraista miestä turkulaislaivuria laivan peräkeulaa kohden.
"Se roisto oli laskenut ankkurin", lausui toinen miehistä. "Se joutui
pirunsolan aaveiden saaliiksi, kun minä iskin ankkuritouvin poikki, ja
samassa hyppäsi Hirvi kurimuksesta pois... Silloin kirkaisi petturi, ja
minä en tahdo marskin leipää syödä, ellei sillä koiralla ole ollut
konnuuksia mielessä koko päivän..."
Nyrkin isku laivurin kuonolle tuli tämän puheen päättimeksi. Niilo
katsoi häntä terävästi kasvoihin, mutta laivuri ei näyttänyt
erityisesti välittävän kummastakaan.
"Jos on totta, mitä mies sanoo, laivuri", sanoi Niilo, "niin taidamme
kulkea Kurjen perävedessä?"
Laivuri oli vaiti, ja Niilo jatkoi:
"Eikä se liene kaukanakaan, koska sinä luulet huutosi kuuluvan
sinne!... Sinä huomaat kuitenkin, ettei viekkautesi ole paljoa
hyödyttänyt, sillä me nipistämme sen yhtä varmaan, kuin olemme osanneet
kulkea sen omaa reittiä... Kiireesti, miehet, sitokaa kavaltaja
vahvoilla köysillä, kytkekää hänet kokkaraakaan, häneltä ei pidä jäädä
mitään näkemättä, kun leikki alkaa!"
"Se odotus tulee teille pitkäksi, yhtä varmaan kuin teillä on enemmän
kuin yksi vitaliveljes laivalla", sanoi laivuri, jonka kieli vihdoinkin
irtautui, "sillä hornan kautta vannon, ettei tätä tietä kulje muut kuin
vitaliveljekset."
Miehet säikähtivät, mutta Niilo toisti käskynsä.
"Tuolla hän on, tuo tuolla!" huusi laivuri puiden nyrkkiään perämiestä
kohden, "mutta minä vannon taivaan ja helvetin kautta, että hänen
sydänverensä vuotaa minun käteni kautta ... hänen sydänverensä vuotaa
kuin puristetun omenan mehu... Kuule, mies, valani, kuule! Sinä tunnet
minut!"
Mutta Niilo oli jo kääntänyt hänelle selkänsä, ja miehet kiskoivat
häntä kokkaan päin, pilkaten häntä törkeästi ja katkerasti, kuten
sellaisissa tilaisuuksissa oli tavallista. Samalla he suorittivat
tehtävänsä mitä tarkimmasti, ja kun mies oli saatu sidotuksi pitkäkseen
keularaa'alle, antoi toinen miehistä hänelle iskun kaupantekijäisiksi
lausuen:
"Makaa siinä nyt ja tuumi valaas, lemmon merisusi!... Kun Hirvi sysää
sarvensa Kurkeen, niin taidat saada jatkaa matkaasi Kurjen
mastonhuipussa, ja kun sinne pääset kiikkumaan, niin mahdat vähemmän
irvistellä, kuin olet tänään irvistellyt!"
Mutta vaara oli nyt ohi ja mieliala laivalla rauhoittui. Joka mies
tunsi itsessään enemmän voimia, lisääntynyttä toivoa, kuten aina
voitetun vaaran jälkeen. Näköpiiri laajeni yhä, ja myrsky tuntui yhä
heikommalta, kuta kauemmaksi tultiin vaarallisesta salmesta, ja Kihdin
salmen avara selkä leveni Hirven kokan eteen. Mies toisensa perään
katosi kannen alle mennäkseen nukkumaan. Lopulta ei kannella ollut
muita kuin Niilo, joka seisoi yhä perämiehen vieressä, ja vahtivuorossa
oleva mies kokassa, jonka raskaat askeleet tömähtelivät yön
hiljaisuudessa.
"Kuinka luulet, ukko", kysyi Niilo, katseltuaan jonkun aikaa aavaa
merta ja aaltojen korkeutta, "kuinka luulet, saavutammeko sen,
ennenkuin se pääsee pujahtamaan Ahvenan saaristoon?"
"Sitä en usko", vastasi mies, "se on päässyt vähän liiaksi edelle...
Mutta me pidämme suuntaa Lapvettä ja Kumlinkia kohden; ellei
Tord-herrakin ole saanut vitaliveljeä peräsimeensä, niin arvelen, että
huomenna otamme sen kiinni, piileilköön missä tahansa!"
"Jumala suokoon?" lausui Niilo, "minun mielestäni he tarvitsevat
perämiehensä itse!"
"Mutta parempaa palvelusta ne tuskin tekevät itselleen kuin johtamalla
vainoojiansa... Te olitte liian hätäisiä, herra Niilo, sekä te että
Tord-herra ... he aavistivat hyvin, mitä aiottiin ja tarjoutuivat
senvuoksi..."
"Kirotut! ... ne pääsevät siis käsistämme!"
"Sitä ei tiedä, mutta marskin miehissä on monta entistä vitaliveljeä,
ja Tord-herrallakin on hyvää ja luotettavaa väkeä laivallaan!"
"Oletko sinäkin ollut vitaliveljenä, kuten tuo petturiraukka sanoi?"
kysyi Niilo, tyyntyneenä Tordiin nähden ja päästyään pelosta, ettei
asia onnistuisi.
"Minä olin äidinisänne miehiä, herra Niilo!" vastasi mies, öinen väre
äänessään.
Tämä seikka ja äidinisän nimen mainitseminen saattoivat Niilo Bonpojan
ajatukset toisaalle. Hän muisti nyt, että mies oli sanonut peräsimeen
tarttuessaan hänen äidinisänsä kadottaneen vaarallisessa salmessa sen
kaulaketjun, jonka hän oli sitten testamentannut nimensä mukana
tyttärenpojalleen. Kokonainen maailma uusia kuvia ja haamuja sukeltui
samassa hänen mieleensä. Äidinisä, tuo tuima, karkea merirosvo kuvastui
hänen muistoonsa ja hänen rinnallaan oli äitivainajan lempeä haamu, ja
samalla hän tunsi kalliin sukukoristeen kivien painavan ihokkaan alla
kaulaansa. Ritarivanhus näytti osoittavan rautakintaisella kädellään
koristeeseen päin, äidin viitatessa hymyillen korkeuteen päin, ja
nuorukaisen kasvoille levisi surumielinen hymy, joka ilmaisi mitä
tunteita nämä haamut hänessä herättivät.
Niilo oli kantanut tätä kaulaketjua kauan tietämättään, kunnes löysi
sen sattumalta ihokkaansa sisästä, kun taisteltiin viimeksi hänen
setäänsä Niilo Steeninpoikaa vastaan. Hän ei tiennyt, milloin oli sen
saanut, eikä se ollut suinkaan tuonut hänelle sitä onnea ja sisäistä
rauhaa, kuin hän oli uneksinut, ennenkuin tiesi miten saisi sen
käsiinsä. Olivatpa vaan varsin epämääräisiä sen herättämät tunteet.
Sillä mitä olikaan sen vuoksi tehty ja tapahtunut? Siitä asti, kuin hän
sai kuulla sairaalta äidiltään äidinisänsä testamentin, siihen kunnes
hän ensi kerran näki tämän kummallisen kalun, oli hän kokenut paljon.
Senvuoksi oli verta vuodatettu ja rikoksia tehty, sen salainen
tenhovoima oli sytyttänyt palamaan intohimoja, joiden rinnalla
ystävyys, sukulaisuus ja kaikki jalo ja pyhä oli maahan tallattu. Eipä
siis ollut ihmettä, että Niilo Bonpoika tunsi koko kapinetta kohtaan
enemmän kammoa kuin halua sitä omistaa.
Tosin oli kullalla viekoitteleva loiste, ja jalokivien välke saattoi
kyllä lumota ihmismielen, vaikkei hän olisikaan tuntenut sen salaista
voimaa, mutta tämä ei voinut himmentää niitä synkkiä varjoja, joita
tämä ketju aina herätti nuorukaisen mielessä. Se saattoi vaan useinkin
hänen muistamaan erästä miestä, joka oli aina persoonallisessa
seurustelussaan tehnyt nuorukaiseen syvän ja pysyväisen vaikutuksen
tämän sitä tajuamattakaan ja jonka vaikutuksen Tuomas-piispan opetukset
olivat tehneet sellaiseksi, ettei hän kunnioittanut pyhimyksiäkään niin
paljon. Tämä muisto, suuren Engelbrektin muisto ja se rakkaus, jota
Niilon ja jokaisen ruotsalaisen sydän tunsi häntä kohtaan, oli myöskin
taikakalu, jonka loiste oli katoomatonta laatua. Hänestä tuntui, kun
hän aatteissaan vertasi niitä toisiinsa, että toinen veti häntä maahan,
toinen taivaaseen. Mitenkä voisi hän siis epäröidä, kumman valitsisi?
Hymy kohosi hänen huulilleen osoittaen kuinka vähäarvoisena hän piti
äidinisänsä kallista perintöä.
"Sinä tunnet äidinisäni kaulaketjun historian, mies?" kysyi Niilo
peräänpitäjään kääntyen.
"Osittain", vastasi mies, "ainakin senverran, että pelkään sitä enemmän
kuin äskeistä pirunsolaa!"
"Olet siis siinä asiassa päässyt kauemmaksi kuin moni muu!" lausui
Niilo.
"Kuta enemmän muut ovat sitä tavotelleet, ja kuta enemmän he ovat sitä
saavuttaakseen panneet alttiiksi, sitä synkemmin olen minä sitä
kironnut, ja yksinkertaisen järkeni mukaan luulen, että sen yli lepää
enemmän kirousta kuin siunausta! Eikä ankara ritari, Sven Sturekaan,
jolla se oli ennen teitä, ollut minun nähdäkseni onnellisempi sitä
omistaessaan kuin muutenkaan. Minusta se oli, kuten hänen ystävänsäkin
kerran sanoi, helvetinkalu, joka voi ryöstää voiman todelliselta
ritariketjulta, jota joka ritari kantaa sydämessään."
"Lienet oleskellut hyvinkin lähellä äidinisääni ja hänen ystäväänsä,
koska he puhuivat tuollaisista sinun kuultesi?"
"Kuten sanotte; niin olinkin, ja kun hän hukkasi kaulaketjunsa
pirunsolassa, joksi hän aina kutsui äskeistä vaarallista salmea, niin
juuri minä ja hänen ystävänsä hankimme sen hänelle takaisin."
"Mutta eikö hän menettänyt sitä Landskronassa Gotlannissa?" kysyi
Niilo.
"Niinpä niin, siten hän itse sanoi aina, mutta asia oli näin. Mies,
joka vei kaulaketjun yöllä, huomattiin heti, ja aamulla näimme hänen
soutavan salmeen päin. Sven-ritarin tahdosta annettiin laivan mennä
hänen peräänsä. Raivoissaan ei hän välittänyt muusta kuin taikakalun
takaisin saamisesta. Hänelle sanottiin, että hänen laivansa oli
mahdotonta kulkea salmen läpi ja että oli sulaa hulluutta sitä
yrittääkään, mutta hän huusi, että eteenpäin on mentävä, vaikka suoraan
helvettiin. Niin mentiin salmeen ja aika vauhtia mentiinkin. Käytti jo
erän siltäkin, että me saavutamme karkurin, mutta samassa näimme sen
lähestyvän muuatta laivaa, joka oli pirunsolan tuolla puolen. Hän nousi
siihen, ja laiva lähti purjehtimaan. Sven-ritari pui kiukusta
nyrkkiään, ja samassa törmäsi laiva kariin ja rupesi vuotamaan. Me emme
tunteneet tarpeeksi väylää silloin, meidän olisi pitänyt pysytellä
lähempänä vuorenseinää. Vuoto ei ollut kuitenkaan aivan paha. Me saimme
sen korjatuksi ja läksimme laivaa takaa ajamaan. Mutta se oli sellainen
purjehtija, ettemme olleet vielä moista nähneet. Mahdotonta oli meidän
sitä saavuttaa, ja kun saimme silmiimme Landskronan huiput, oli se
hävinnyt."
"Laivako?"
"Ei, mies. Laivalla ei ollut enää vähääkään kiirettä, ja ritari
nuuskitutti joka kolon siinä ja joka miehen samoin, mutta ei löytänyt
mitään. Laivuri intti ritarin olevan aivan harhassa. Se oli ollut
peräti toinen laiva, hän oli muka nähnyt siitä laskettavan venettä
vesille samana hetkenä, jona hän oli huomannut ritarin purjeen
pohjoisesta päin. Mutta tämä laiva oli hänen sanainsa mukaan kadonnut
Hammar-niemen taa. Me olimme kuin noidutut, mutta ritari päätti
purjehtia rantaa pitkin; me purjehdimmekin, mutta laivaa emme nähneet.
En ole koskaan nähnyt Sven-ritaria sellaisena, kuin hän silloin oli.
Mutta kullakin on aikansa. Me astuimme maihin Gotlantiin, se tapahtui
maaliskuun ensi päivinä 1398, ja saman kuun lopulla saapui ritarikunnan
laivasto Preussista, johtajanaan ritarikunnan mestari, Konrad von
Jungingen."
"Ja onni?" kysyi Niilo.
"Onni oli mennyt kaulaketjun mukana... Huomatkaa sentään, että siihen
saattoi yhtä hyvin olla syynä Sven-ritarin oma epätoivo, hän sai tuskin
yhtä selvää ajatusta ajatelleeksi, hänen tavallinen voimansa ja
reippautensa oli kuin pois puhallettu... Minun käsittääkseni oli tämä
yhtä paljon, ellei enemmän kuin kaulaketjun menettäminen syynä niihin
onnettomuuksiin, joita siitä pitäin meitä kohtasi. Summa vaan oli, että
kaikki meni takaperoon sekä Landskronan että sittemmin Visbyn luona.
Porvarit eivät ottaneet kuullakseenkaan sodankäynnistä ritarikunnan
suurmestaria vastaan, ja kun tämä toi ritarijoukkonsa kaupunkia
vastaan, ei Juhana-herttualla ja Sven-ritarilla ollut vallassaan muuta
kuin Seilitorni ja Hoikkaheikki. Sinä päivänä tuli tuima herranilma,
muistan sen kuin eilisen päivän, mutta Sven-herra asteli edestakaisin
Seilitornissa, ajatellen yhä kadonnutta kaulaketjuaan, ikäänkuin
olisi aivan järkensä menettänyt. Ja siltipä niin kävikin. Keskustelut
aljettiin, ja moniaan päivän kuluttua oli kaikki valmiina.
Pitkänäperjantaina allekirjoitettiin sopimus kaupungin antaumisesta ja
pääsiäispäivänä marssivat ritarit kaupunkiin. Laivasto -- johon kuului
kokonaista 48 alusta -- purjehti samalla Visbyn satamaan."
Vanhan uroon sanat tekivät syvän vaikutuksen Niiloon. Se ikäänkuin
vahvisti hänen omaa käsitystään tuosta onnettomuutta tuottavasta
kalusta. Ehkäpä vaikutti miehen kertomuksen omituinen väritys ja se
voima, joka johtui hänen hurskaasta ja, kenties, yksinkertaisesta,
mutta eloisasta ja vakuuttavasta varmuudestaan -- ehkäpä vaikutti tämä
osaltaan melkoisesti siihen, että hänen sydämessään vahvistui totuuden;
voima valheen rinnalla ja tosielämän voima varjokuvan rinnalla. Mies
oli yksinkertainen ja vähäpätöinen, ja nuoruus ja voima ei ole halukas
kuuntelemaan yksinkertaisuuden viisautta. Mutta kun tämä viisaus puhuu
sydämelle, joka jo on avoinna kaikelle, mikä on suurta ja pyhää, niin
silloin hälvenee kuoren ylenkatsottu vähäpätöisyys, ja totuuden voima
vaikuttaa välittömästi, samoinkuin kultarahaa lyödessä voi karkeinkin
käsi painaa kullalle muodon, kun muotti on vaan valmis.
"Koska tiedät näin paljon, mies", sanoi Niilo hetkisen perästä, "niin
tietänet senkin, kuinka äidinisäni sittemmin sai kaulaketjunsa
takaisin?"
"Sitä en tiedä", vastasi mies, "mutta mukana olin kyllä, kun hän sen
sai takaisin. Se annettiin hänelle silloin muutamilla hyvillä sanoilla,
joita ritarin olisi pitänyt noudattaa, jos hän olisi viisas ollut.
Mutta asia oli nyt senlaatuinen, että kaulaketju oli peräti kasvanut
hänen sieluunsa, sen avulla hän näki ja kuuli, eli ja toimi ... ja
senvuoksi oli hän mihinkään kykenemätön, kun se oli poissa! Hän
risteili kyllä Suomen ja Ruotsin saaristoissa ja katsasteli Pohjan
rannoilla olevia monia linnoja, jotka olivat hänen ja Knuutti Bonpojan
vallassa, mutta jo vuoden 1398 kuluessa menetettiin ne toinen toisensa
perään, kun Knuutti oli ensiksi häätynyt luovuttamaan Turun linnan
Margaretalle. Siihen suuntaan asiat sitten kulkivat, kunnes ei ollut
muuta neuvoa kuin antautua armoille. Silloin, juuri suurimman hädän
hetkenä, sai hän kaulaketjun takaisin, ja silloin tuli hänestä entinen
mies. Nyt hän taas sekä näki että kuuli, ja varmaan olisi hän voinut
ottaa omansa takaisin ja uudistaa valtansa, mutta keskustelut tulivat
väliin, ja kuningatar ja hän ojensivat toisilleen sovinnon kättä, joten
Sven-herra todella voittikin enemmän kuin hän olisi muuten voittanut."
"Kuka hänelle antoi uudestaan ketjun?" kysyi Niilo.
"Hm ... hänen hyvä ystävänsä, Fjalar-ritari", vastasi mies vitkaan.
"Ja minkä neuvon hän antoi samalla?"
"Että hän uhraisi taikakalun pyhälle kirkolle! Mutta Sven-ritari ei
tehnyt niin ... hän piti sitä kuolemaansa asti. Senverran vaikutti
hurskaan ritarin puhe kuitenkin, että hän luopui siitä viimeisenä
elinvuotenaan, ja sen te tuntenette paremmin kuin minä, koska kapine
kerran on hallussanne. Ankara herravainaja lähti Visbyhyn, ja sieltä
palatessaan ei hänellä enää ollut ketjua. Mihin hän oli sen pannut, ei
kukaan tietänyt, mutta kuolinvuoteellaan oli hänellä pitkä keskustelu
tyttärensä, teidän äitinne, Kaarina-rouvan kanssa, ja talonväki luuli
hänen silloin ilmaisseen kaulaketjun salaisuuden."
Niilo muisti elävästi äitinsä sanat, tämän kertoessa, missä kaulaketju
oli, että äidinisä oli antanut hänen itsensä päättää, tahtoiko
kaulaketjua vai ei, ja että ellei hän tahtoisi, niin saisi se olla
kätkössään tuomiopäivään asti. Sekö oli ainoa apu ystävän neuvosta?
Mutta ellei se tehnyt muuta vaikutusta vanhaan ritariin, joka oli monen
monta vuotta lämmitellyt tämän ihmeellisen kalun taikasäteissä, ellei
se saanut häntä muuta tekemään kuin antamaan tyttärenpoikansa vapaasti
päättää, huolisiko onnenkalusta vai ei, niin herätti se sensijaan tässä
ajatuksen, joka kerrassaan täytti hänen sielunsa. Hän päätti uhrata sen
pyhälle kirkolle, ja samassa kuin tämä ajatus syntyi, ilmestyi hänen
sydämensä pyhästöön kuin tähtikirjaimilla toinenkin ajatus, nimittäin
että hän ripustaisi ketjun jonkun pyhimyksen kaulaan kirkossa, joka oli
jostakin syystä ollut ritarin ystävälle rakas. Hän kysyi senvuoksi
mieheltä tätä, mutta hän ei tiennyt antaa siihen mitään tyydyttävää
selitystä.
"Eikö tämä Fjalar-ritari sitten milloinkaan halunnut onnenketjua?"
kysyi Niilo.
"Jos hän olisi sitä halunnut, niin miksei hän pitänyt sitä, kun se
kerran oli hänellä Sven-ritarin siitä mitään tietämättä?... Ei, ei,
Niilo-herra, siksi paljon oli Fjalar-ritari nähnyt maailmaa!"
"Sittenpä hän lienee ollut monessa suhteessa erilainen kuin muut...
Mikä hänen kilpimerkkinsä oli?"
"Ei mikään! ... 'Herra tuntee minut kilpimerkittäkin', sanoi hän, 'ja
Herran ritari minä vaan tahdon olla!'"
"Äidinisänikään ei siis tuntenut häntä?"
"Sitä asiaa en minä tiedä..."
"Entäs sinä, mies ... tiedätkö sinä mitään hänestä?"
Mies pudisti päätään merkiksi, ettei hän voinut siihen kysymykseen
vastata, ja Niilo vaipui mietteisiinsä.
Mutta laiva kiisi hyvää vauhtia, ja ison Kihdin vaahtoinen pinta leveni
yhä laajempana Hirven keulan eteen.