Kuninkaan viesti.
Aikaisin seuraavana aamuna olivat kaikki liikkeellä Turun linnassa.
Marski oli jo edellisenä päivänä käskenyt väkensä valmistaumaan
lähtöön, ja senvuoksi oli nyt paljon liikettä sekä linnanpihalla että
etenkin Turun kaupungissa, johon suuri osa marskin asemiehiä oli
sijoitettu. Kukaan ei tiennyt, mitä oli aikeissa, moniaat arvelivat
puuhan tarkoittavan vanhaa Krister Niilonpoikaa, joka oli Viipurissa ja
jonka sovintoon marskin kanssa rahvas ei ollut erikoisesti luottanut.
Linnantuvassa, jonka takassa roihusi uhkea halkovalkea, istui vanha
harmaapartainen asepalvelija toinen käsi leväten miekankahvalla ja
toinen leuvan tukena. Valkean edessä seisoi Klaus Lang, eräs huovien
päällysmiehiä. Hän seisoi kädet selän takana katsellen valkeaan. Muita
ei tuvassa ollut, ja varjot heiluivat pitkin sen pöytiä ja penkkiä.
Kello oli vähän yli kaksi, että oli vielä pimeä, ja linnantupaa valaisi
vaan takkavalkea.
"Mitä meinaatte, Klaus Lang", kysyi harmajaparta pitkän äänettömyyden
perästä tirkistäen toisella silmällä päällysmiestä, "vanhan
Krister-herran vuoksiko tästä meitä taas ajetaan sängyistämme ylös,
kuten miehet sanovat?"
"Mitä itse arvelet, Johannes ukko?" kysyi Klaus hitaasti ja
yksitoikkoisesti yhä tirkistäen takkaan.
"Minulla on omat tuumailuni, enkä minä voi sitä saada päähäni, että
tuolla saksalaisella ritarilla, joka eilen toi tänne sanomia
kuninkaalta, olisi ollut sellaista sanottavaa, joka käskisi marskin
käymään drotsin kimppuun, sillä kuningas ei voi olla älyämättä, että
tuo vanha herra on hänelle enemmän hyödyksi kuin vahingoksi ja eihän
kukaan rupea turhanpäiten omaa silmäänsä puhkaisemaan."
"Mutta Krister-herra voi olla marskille esteeksi, samoinkuin hän on
kuninkaalle hyödyksi, ja tiedäthän sinä, kuinka hän on koettanut
luovuttaa miehiä Kaarlo-herrasta aina Kristofer-kuninkaan maahan
tulosta asti?"
"Hm!" mutisi mies silittäen leveällä kämmenellään leukaansa, "auran ei
auta kuitenkaan viipyä joidenkin myyräin vuoksi, ja auran täytyy uurtaa
hampaallaan valtakuntaa etelästä hamaan pohjoiseen asti ja puhdistaa
maa vieraasta rikkaruohosta. Ja Engelbrektin kaaduttua, Jumala
armahtakoon hänen sieluansa, ei ole kukaan sen otollisempi kuin marski
täyttämään hänen työtänsä, vaikkapa se päättyisi sillä, että hänestä
tulee kuningas. Siksi hän on syntynyt ja kasvanut, ainakin yhtä hyvin
kuin nuo Pommerin ja Baijerin herttuat. Te sanotte, että minä näen
näkyjä, eikä ole kaukana, että te nyt nauratte partaanne minulle ...
mutta siksi se vielä kääntyy sen saatte nähdä. Minä näin avosilmin
kuninkaankruunun kimmeltävän marskin pään päällä, kun hän seisoi
Vadstenan kirkon edessä munkkien laulaessa pyhää messua, silloinkuin
lapsi huusi äidilleen: 'katso, kuinka marskin päässä on kultainen
kruunu!' Minä ja kaikki muutkin kuulimme lapsen sanat, ja nämä omat
silmäni näkivät silloin kruunun. Naurakaa, jos tahdotte, mutta se
merkitsee jotakin!"
"Näkyjen laita on sama kuin unienkin", vastasi Klaus kartellen, "väliin
ne tietävät, väliin eivät."
"Niin teidän sopii sanoa", mörisi harmajaparta, "teidän, joka olette
vasta vähän kokenut maailmaa... Mitäs vanha nunna sanoi?... Se tapahtui
silloin kuin taistelu Niilo Steeninpoikaa vastaan oli loppunut ja hän
oli kuollut ja haudattu, ja kun marski oli saanut tämän linnan käsiinsä
Hannu Kröpelinin jälkeen, Jumala armahtakoon heidän sielujansa. Silloin
tuli hän, saatuaan viimein Borgholman herran Maunu Greninkin
lannistumaan, kerran iltamyöhällä ratsastaen vanhaan luostariin
tapaamaan vanhaa nunnaa, joka osaa ennustaa tulevia tapahtumia yhtä
sievästi kuin pappi lukee kirjaa... Tiedättekö, mitä vanhus...?"
"En, Johannes, mistä minä sen tietäisin, joka olen ollut täällä Turun
linnassa aina siitä asti, kuin se tuli marskin haltuun pari vuotta
sitten."
"Mutta minäpä olin marskin mukana, ja siksi tiedänkin sen, minä ja
Björn-ukko, joka tuli marskin palvelukseen, silloinkuin me olimme
Hällemetsässä Eerik Pukea vastassa, Jumala armahtakoon hänen sieluansa,
ja kun viheriä ritari ensi kerran ilmestyi marskin hoviin, niin hän ja
minä olimme ainoat marskin seuralaiset sinä iltana, ja me tulimme
luostariin ja näimme nunnan sekä kuulimme mitä hän sanoi. Minä luulin
nähneeni hänen kasvonsa monesti ennenkin ja minä sanoin Björnille
lähteissämme: 'eikö se ollut sama, joka kävi marskin luona Eerik Puken
kuoleman jälkeisenä aamuna?' sanoin minä, mutta Björn oli tapansa
mukaan aivan vaiti, ja minä voin vannoa, etten väärin muista."
"Ja mitä nunna sanoi?" kysyi Klaus, jonka uteliaisuutta kiihotti sekä
kertojan totisuus että asian uutuus.
"Tultuamme keskusteluhuoneeseen", jatkoi mies, "jossa oli niin
hiljaista ja pimeätä kuin haudassa, saimme kotvasen odottaa, ennenkuin
nunna tuli, ja kun hän viimein tuli, niin ei kuulunut askeltakaan ei
hiiskaustakaan; minä en tiedä mistä hän tuli, oli kuin ilma olisi
tihennyt ja muuttunut häneksi, minä vaan ajattelin, nyt hän tulee, ja
samassa hän seisoikin marskin edessä... Ja marski kysyi häneltä, 'oliko
Jumalan tahto, että hän väistyisi Kristofer-kuninkaan tieltä ja
luopuisi vallasta?' Nunna vastasi: 'niin olen ymmärtänyt Jumalan tahdon
olevan, että hän tahtoo teidät Ruotsin kuninkaaksi ja sentähden on hän
varjellut teitä kaikista vaaroista tähän asti!' Mutta silloin sanoi
marski: 'kuinka se on mahdollista, nyt tahdotaan Kristoferia
kuninkaaksi, ja hän tuleekin siksi!' Kesti kauan, ennenkuin nunna
vastasi, mutta sitten hän pudisti päätään, niin että tumma harso heilui
peittäen hänen kurttuiset kasvonsa, ja sanoi: 'ellei niin tapahdu kuin
nyt olen sanonut, ja kuten Jumala tahtoo', sanoi hän, 'niin käy kolme
vaivaa valtakunnan yli, sota, nälänhätä ja rutto. Silloin tapahtuu
Jumalan tahto, ja silloin te tulette kuninkaaksi!'"
Mies vaikeni ja katsoa tihrutti tyytyväisenä päällysmieheen, joka
näytti vilkkaasti seuraavan kertomusta.
"Mitä marski sitten sanoi?" kysyi hän.
"Lausuttuaan viimeiset sanansa, puhui nunna kotvasen hiljaa marskin
kanssa, niin etten kuullut yhtäkään sanaa, ja sitten hän katosi yhtä
äänettömästi ja salaisesti kuin oli tullutkin. Marski seisoi hetkisen
hiljaa käsivarret ristissä rinnallaan, mutta lausui sitten: 'menköön
niinkuin Jumala tahtoo ja herrat haluavat; minä en heitä tyrkytä!' Ja
sitten hän läksi luostarista ja ratsasti takaisin sinne, mihin oli
jättänyt muut huovinsa."
Nyt syntyi pitkä äänettömyys, ja Klaus kohensi valkeata, niin että se
räiski ja pemehutti tummanpunaisia säkeniä kattoon. Sitten hän lausui:
"Oli miten oli näiden ennustusten laita, mutta sen ainakin kuulen, että
sinä olet henkeesi ja vereesi uskollinen marskille, Johannes, ja
sellaisia miehiä hän tarvitsee nyt ja aina..."
"Hm, tuskinpa!" vastasi harmajaparta, "Jumala itse auttaa häntä, Klaus
Lang!"
"Jumala itse...?"
"Niin, Jumala ja Pyhä Eerik kuningas, sen työn takia, jota hän
toimittaa ja jonka hän on perille viepä! Nähkääs. minä ja kaikki ne,
jotka ennen palvelivat Engelbrektiä ja jotka kuulimme ne viisaat sanat
hänen suustaan, että miekka on taottu talonpojan ladon lukoksi, olkoon
se sitte kuninkaan tai talonpojan kädessä ... minä en kärsi sitä lorua,
jota nykyajan nuoriso hokee, että miekka on muka vaan elinkeino, joka
on aivan arvoton, kun rauha on maassa, ja jotka eivät senvuoksi muuta
toivo kuin sotia ja rauhattomuuksia... Tämä on minun ajatukseni, ja
senvuoksi sanon, että Jumala ja Pyhä Eerik kuningas auttavat marskia ja
suojelevat häntä ja panevat vielä kerran kruunun hänen päähänsä,
jolloin laki ja oikeus pääsevät Ruotsinmaassa valtaan. Sen saatte nähdä
Klaus Lang. Herramme ei tee koskaan keskeneräistä työtä, ja
johdattaessaan marskin vahingottomana kivisateen läpi Borgholman
linnasta oli hänellä suuri tarkoituksensa."
Päällysmies nyökkäsi osoittaakseen jo kuulleensa sen tarinan, mutta
mies alkoi kuitenkin kertoa.
"Se tapahtui kesällä kolme vuotta sitten, kun marski matkusti
Tukholmasta Kalmariin, lähteäkseen sieltä sitten Ölantiin ja Borgholmin
linnaan. Silloin käänsi Maunu-herra kaikki kanuunat laivoja kohden, ja
ne ampuivat kuin paholaiset. Kiviä tuli niin taajaan kuin rakeita, ja
me jo ajattelimme viimeisen hetkemme tulleen, varsinkin kun marski
antoi vaan mennä eteenpäin. Mutta silloin tuli äkkiä pilven patsas,
joka asettui peitoksi salmen yli, ettei mastonpäätäkään näkynyt sen
läpi. Linnasta ammuttiin yhä siihen kohtaan, jossa he viimeksi näkivät
laivat, mutta marski käski kääntää hieman oikealle, niin että tulimme
pyssyn kannon ulkopuolelle, ja kun saimme laivat ankkuriin ja pääsimme
maihin, hälveni sumu ja kirkkaassa päivänpaisteessa näki ällistynyt
Maunu-herra marskin nousevan kaikkine joukkoineen ja asettuvan linnan
ympärille."
Päällysmiehen ja vanhan asepalvelijan haastelun keskeytti kaksi
huoneeseen tulevaa miestä, joista toinen huusi tupaan:
"Ritari von Bardenvlethin hevoset!"
Kumpikaan tuvassa olijoista ei vastannut huutoon eikä edes liikahtanut
paikaltaankaan, jonka vuoksi miehet riensivät kiirein askelin takan luo
asti. Heidän yllään oli kalliit turkis-vaatteet, joita koristivat
korkeata arvoa osoittavat merkit. Toinen näytti hyvin suuttuneelta ja
hän kysyi kohottaen nokkaansa korkealle, kuultiinko hänen käskyään.
Päällysmies ei kuitenkaan näyttänyt suuria välittävän hänen käskystään
ja kiukustaan, kun huomasi niin ilmeistä halveksimista, ja yhä
korkeammalle kohosi ritarin nokka.
"Näyttää siltä, kuin eräissä linnoissa tässä maassa mielellään
unhotettaisiin, minkä verran kuninkaan ritarille on kunnioitusta
annettava!" huudahti ritari Bardenvleth suuttuneena.
"Tai pikemmin", vastasi Klaus Lang, "näyttävät kuninkaan ritarit
unhottavan, missä maassa ovat. Sen opin voitte viedä täältä Turun
linnasta mennessänne, ettei Ruotsin valtakunnan drotsin huovipäällikkö
koskaan rupea kenenkään tallirengiksi, olipa se vaikka kuningas itse!"
Tämän sanottuaan käänsi Klaus Lang kummastuneille ritareille selkänsä
ja lähti linnantuvasta, perässään vanha asemies, joka tirkisteli
toisella silmällään ritareja, ikäänkuin nähdäkseen, minkä vaikutuksen
nämä ylpeät sanat olivat heihin tehneet tai kuin sanoakseen: niin puhuu
vapaa ruotsalainen saksalaiselle onnenonkijalle!
"Hävytöntä väkeä nuo ruotsalaiset!" sanoi julmistunut Bardenvlethin
ritari toiselle ritarille, "ne tarvitsevat paljon hiomista ja
kuritusta, varsinkin nämä marskin tai kuten nyt sanotaan, drotsin
miehet, joksi armollinen herramme, kuningas on tehnyt Kaarlo-herran..."
"Niin, ritari Jost!" sanoi toinen ritari -- hyväntahtoisen näköinen
mies, jolla oli vilkkaat eloisat silmät, "sekin aika tulee vielä
toivoakseni, jolloin me saksalaiset levitämme näistä linnoista
ihmistapoja raakaan kansaan. Mitä sanoisitte itse Turun linnasta?"
lisäsi ritari kuiskaten.
"Minä olen aina tyytyväinen osaani, minkä armollinen herrani minulle
suopi", vastasi Jost-ritari lauhealla ja pehmeällä äänellä. "Mutta
vanha drotsi, Krister-herra!"
"Hän on vanha ja, kuten itse sanotte, kivulloinen ja heikko ... hän ei
ole enää meidän tiellämme, mutta hän on ollut oiva ase Kaarlo-herraa
vastaan... Saatte nähdä, ritari Jost, että kun suuri kallio kerran on
vyörynyt, niin pyörivät muut perässä, ja täällä tulee kourakaupalla
linnoja, niin ettei muuta kuin valita."
"Ja se suuri kallio räjähytetään nyt?"
"Sentähdenpä olen täällä, kun se ylpeä mies kieltäysi tulemasta
Tukholmaan lunnahitta. Te olette toimittanut oivallisesti asianne,
ritari Jost, minä olen muistava teitä armollisen herramme, kuninkaan
luona. Jos hän vaan saapuu Tukholmaan, ja elleivät kuninkaan kädet ole
sidotut, niin haihtuu hänen valtansa kuin sumu... Kuningas ei voi
unhottaa tyhmän kansan lorua, että marski muka ansaitsisi kruunun
paremmin kuin hän, jota ne, kuten muistatte, huusivat juuri Tukholmaan
tultaessakin, eikä hän kuuntele mitään niin mielellään kuin valituksia
tätä vaarallista miestä vastaan, joiden nojalla häntä voidaan syyttää
ja tuomita oikeudessa... Ratsastakaa te nyt huoletta Viipuriin takaisin
ja kehoittakaa vanhaa Krister-herraa tekemään todenperään valituksensa,
samoin kuin olette nyt täällä yllyttänyt Kaarloa pysymään taipumatonna
ja houkutellut luottamaan kuninkaaseen, niin minä sanon, että saatte
pian, minä hetkenä tahdotte, valita Viipurin tai Turun!"
Herrat olivat tahallaan käyneet linnantupaan luullen sen jääneen
linnassa vallitsevan hölyn ja liikkeen aikana tyhjäksi, joten he
voisivat siellä paremmin kuin omissa vierashuoneissaan asiaan
kuulumattomain häiritsemättä keskustella. Nyt tuli Kaarlo-herran vanha
hovimestari kumarrellen huoneeseen ja keskeytti siten heidät.
"Anteeksi, hyvät herrat, että olette saaneet odottaa", sanoi hän,
"mutta vika ei ole minun; minä olen seisottanut hevosianne,
Jost-ritari, asuntonne portaiden edessä ja heti kun kuulin teidän
haluavan niitä tänne, niin olen tehnyt toivonne mukaan, ne odottavat
täällä oven edessä..."
Ritarit nyökkäsivät armollisesti palvelijavanhukselle ja lähtivät
tuvasta. Kynnyksellä kumarsi hovimestari toiselle ritarille, jonka tuli
vielä jäädä linnaan, ja sanoi, että herransa oli valmis ottamaan hänet
vastaan koska tahansa.
"Jumala paratkoon", lisäsi hän huoahtaen, "rakas herrani on saanut
surullisia uutisia tänä aamuna. Hänen nuori sukulaisensa, herra Tord
Kaarlonpoika on joutunut viime yönä vitaliveljesten käsiin..."
"Vitaliveljesten?" toisti ritari, "mistä se tiedetään."
"Raision kirkkoherra on tullut kaupunkiin, se on tapahtunut ihan hänen
nähtensä, ja nyt aamulla ovat hän ja tuomiokirkon toimitsija, herra
Lauri Skytte, olleet Kaarlo-herran luona kertomassa onnettomuudesta."
Jost-ritari puristi toisen ritarin kättä hiukan kiireisesti, mikä ei
jäänyt tältä huomaamatta, sekä hyppäsi ratsunsa selkään. Nyt ei
kuitenkaan ollut aikaa kysellä siihen syytä. Jost-ritari ratsasti
linnanportista, ja toinen ritari seurasi kumartelevaa hovimestaria
marskin luo, joksi Kaarlo-herraa yhä vielä kutsuttiin, vaikka kuningas
oli ylentänyt hänet drotsiksi.
Eräässä suuren salin takaisessa huoneessa, jonka sisustus kylliksi
ilmaisi omistajansa rikkauden, asteli Kaarlo Knuutinpoika edestakaisin,
näöltään hyvin kiihtyneenä. Saksalaisen ritarin sisään astuessa riensi
hän häntä vastaan ja saattoi hänet takan vieressä olevalle penkille.
Tavanmukaisten tervehdysten jälkeen lausui marski:
"Minä olen tarkoin harkinnut asiaanne ja olen nyt tehnyt päätökseni."
"Ja toivoakseni herrani, kuninkaan mielen mukaisen?"
"Minä saavun hänen luokseen Tukholmaan panttivangeitta, kuten hän on
pyytänyt. Siitä näette, kuinka halukas olen puolestani tekemään
kaikkea, mikä edistää hyvää suosiota välillämme. Suokoon herramme,
Kristofer-kuningas, puolestaan sen eduksi minulle, että saan rauhassa
elää valtakunnassa!"
"Minua ilahuttaa enemmän kuin voin sanoa, että olette tullut tähän
päätökseen, ja te tulette kyllin näkemään, kuinka hyvää armollinen
herrani, kuningas tarkoittaa teille ja valtakunnalle."
"Jos kuninkaan mieli on sellainen, kuin te sanotte, ritari Albrekt",
lausui Kaarlo ylväästi hymyillen, "niin näyttää hän minusta toisin
toimivan ja toisin ajattelevan. Sillä jo teidän täällä olonne puhuu
aivan toista kieltä, kuin että herramme ja kuninkaamme soisi minulle
aivan niin hyvää, kuin hän on monasti luvannut."
"Älkää tuomitko hänen sydäntään hänen kuningasvelvollisuuksiensa
mukaan. Sydämessään tahtoo hän olla teille uskollinen, kuten hän sanoi
Halmstadissa kohdatessanne toisianne viime vuonna, mutta kuninkaana ...
ah, tiedättehän itse, joka olette niin monta vuotta hallinnut Ruotsin
valtakuntaa, kuinka vaikeata, jopa mahdotonta on aina totella sydämen
käskyjä... Kuninkaallakin on velvollisuutensa..."
"Niinpä täyttäköön kuningas velvollisuutensa", vastasi marski
painokkaasti, "mutta minusta tulisi hänen ennemmin käyttää aikaansa sen
pahuuden poistamiseksi, jota Eerik-kuningas seuroineen harjoittaa
Visbystä käsin, kuin kuunnella minun vihamiesteni sipinää ja
supatusta... Mutta siitä sopinee myöhemmin keskustella. Milloin
lähdette takaisin kuninkaan luo?"
"Jo tänään", vastasi Albrekt-ritari kohteliaasti kumartaen. "Käyn vaan
ensiksi Helgan kuninkaankartanossa Perniössä katsoakseni herrani,
kuninkaan puolesta, kuinka luostarin rakentaminen edistyy... On aikomus
hankkia uusi paikka Naantalin luostarille, kuten tietänette..."
"Olen kuullut kerrottavan, että Hannu Djekn vaimoineen on aikeissa
luovuttaa talon täältä Raision rannikolta luostarille."
"Niin, ja asiasta taitaa tulla tosi... Sieltä", lisäsi ritari, "on
minulla tilaisuus päästä Tukholmaan."
Moniaitten sisällöttömäin jäähyväissanain jälkeen lähti ritari, joten
Kaarlo jäi yksikseen. Hän istui penkille tulen viereen ja hänen päänsä
vaipui rinnalle, käden leikkiessä paksuilla kultavitjoilla, jotka
olivat hänen kaulassaan.
Hänen takaansa kuului keveitä askeleita, mutta hän oli niin
ajatuksissaan, ettei huomannut häntä lähestyvää suloista olentoa,
ennenkuin kaksi pehmeätä, hohtavan valkeata kättä kiertyi hänen
kaulansa ympäri ja kuin ruusuinen suu painoi suukkosen hänen taaksepäin
nojauvalle otsalleen.
"Sinä tulit eläväksi vastaukseksi sydämeni kysymykselle, Kaarina",
sanoi hän, tarttuen hellästi vaimonsa kauniisiin käsiin.
"Ja mitä kysyi sydämesi?" lausui Kaarina-rouva lempeästi hymyillen.
"Se kysyi, missä kasvanevat onneni kukkaset! Mutta ne kasvavat täällä",
lisäsi hän puristaen puolisoaan rintaansa vasten sekä asettaen hänen
kätensä kaulansa ympäri, "ja tämä on kaunein kaulanauhani."
Hymy, joka säteili Kaarinan kauneilta kasvoilta, ilmaisi puhtainta,
sanoin selittämätöntä onnea.
"Varmaa on", sanoi hän, "että minun onneni on sinun rakkautesi,
Kaarlo ... sinun rakkautesi on minun kaikkeni, eikä mikään, ei Niilo
Bonpojan kaulaketjukaan voisi onneani hiukkaakaan lisätä!..."
Mutta Kaarlon katse synkkeni.
"Miksi mainitset sitä onnetonta kalua, Kaarina?" sanoi hän, ankarasti
taistellen tunteitaan vastaan. "Sielussani taistelee kaksi voimaa, ja
on hetkiä, jolloin tuskin tiedän, kumpi niistä lopuksi pääsee voitolle.
Minussa on hehkuva halu päästä sen omistajaksi, ja minä halveksin
itseäni sen halun vuoksi. Mutta sinun luonasi ollessani, Kaarinani,
lausuu tunteeni selvemmin kuin muulloin, että ihmiskohtaloja ei
vallitse kullan eikä kalliiden kivien valta, vaan niitä vallitsee
korkeampi voima... Totisesti oli sinun sankarisi, Engelbrekt, suuri
mies... Hänen voimansa asui hänen sisässään... Minä tarvitsen paremmin
kuin hän ulkonaisen tuen; se päämäärä minulle vaan kangastelee ja
kaukaa häämöittää, jonka hän näki selvästi aina... Voitko sinä olla
minulle tukena, voitko aina olla minun parempana minuutenani,
turvaenkelinäni, joka kehottaa kieltäni puhumaan ja kättäni toimimaan
Ruotsin hyväksi...?"
"Voin, voin ... minä tahdon olla sinun tukenasi" huudahti Kaarina
jalolla ihastuksella. "Ja kuulkoot Jumala ja kaikki pyhimykset
rukoukseni... Usko minua, Kaarlo, se aarre, joka oli Engelbrektillä, on
sinunkin saavutettavissasi, eikä Ruotsin kohtalo riipu kultakaluista!
Vahva, rehellinen tahto, jota ei mikään järkytä radaltaan, se on se
aarre, joka niin korkealle kohotti Engelbrektin... Ole sinäkin kansan
mies, äläkä pidä mitään päämäärää sitä korkeampana, ehkä ne
loistanevatkin ja häikäisevät, niin sinä saavutat yhtä suuren ja
kauniin kohtalon kuin Engelbrektkin!"
Hän oli ihana puhuessaan. Hänen otsaltaan sädehti kuin synnynnäisen
majesteetin valo, ja rakkaus loisti niin lämpimästi hänen kirkkaista
silmistään. Kaarlo tarttui ihastuksella hänen käteensä ja painoi sen
rintaansa vasten.
"Mutta mitä päämäärää luulisit minun pitävän korkeampana kuin olla
Ruotsin kansan mies?" kysyi hän sitten.
"Kuninkaankruunua!" kuiskasi Kaarina-rouva.
"Kuninkaankruunua!" toisti Kaarlo ajatuksiinsa vaipuen. Siten hän
lisäsi: "Mutta kuninkaankruunu olisi juuri ehto tullakseni Ruotsin ja
sen kansan auttajaksi, ja entäpä jos Niilo Bonpojan ketju olisi
kuninkaankruunun saamisen ehtona? -- Ja sano, kuka on paremmin Ruotsin
kansan mies kuin sen kuningas?"
Hän vaikeni, ja Kaarina-rouva, joka nojasi kyynäspäällään hänen
hartiotaan vasten, laski miettiväisenä päänsä käsiinsä.
"Se on totta, mitä Engelbrekt lausui Vadstenassa, että kuningas
Maunu Eerikinpojan jälkeen on Ruotsissa ollut pelkkiä tyranneja",
jatkoi marski, enemmän itsekseen puhellen kuin vaimoonsa
vaikuttaakseen. "Albrekt-kuningas, Eerik-kuningas ja, Jumala paratkoon,
Kristofer-kuningaskin näyttävät olevan juuri sitä laatua... Mutta
Ruotsin laki, jota parhaillaan korjataan ja joka kohta esitetään
kuninkaan vahvistettavaksi, ei salli ulkomaisen miehen kantaa Ruotsin
kruunua, ja niin totta kuin elän, ellei tähän tule pian muutosta, niin
saadaan pian nähdä, että meistä tulee saksalaisten tai tanskalaisten
orjia ikipäiviksi! Sanoppa nyt, Kaarina, sopiiko rehellisen miehen sitä
suvaita, ja eikö hänen tule ennemmin käyttää joka keinoa sen
poistamiseksi?"
"Kyllä, kyllä!" kuiskasi Kaarina.
"Mutta usko minua kun sanon", lisäsi Kaarlo, "ettei tämä käteni ole
konsanaan käyttävä keinoja, jotka ritarikunniaani loukkaisivat, ja
Niilo Bonpoika on minulle rakas, minä olen hänelle paljosta
kiitollinen... Pois se minusta, että tekisin jotakin, joka olisi
hänelle vahingoksi... Mutta hän ei halua sitä suuruutta, jota niin moni
tavottelee..."
"Kukapa sentään tietää, Kaarlo", virkkoi Kaarina-rouva, "minusta
ainakin näyttää, että te ajatte samaa asiaa, mutta eri teitä; sinä
kuninkaankruunun avulla, hän taasen..."
"Niilo ... sano pois, Kaarina!"
"Hän näyttää minusta käyvän sitä tietä, jota Engelbrekt kävi... Ehkä
olette molemmat yhtä tarpeellisia suuren päämääränne, Ruotsin
vapauttamisen hyväksi, ja Herra antakoon teille kummallekin siunaustaan
runsaimmalla mitalla!"
Hän syleili Kaarloa ja nojasi päätään hänen rintaansa vasten. Tuli
pitkä hiljaisuus, jonka jälkeen keskustelu kääntyi toisaalle. He
rupesivat haastelemaan matkasta kuninkaan luo, johon Kaarlo aikoi
jonkun päivän perästä lähteä. Silloin astui huoneeseen vanha
hovimestari, Erlanti-ukko, joka ei voinut erota rakkaasta
Kaarlo-herrastaan, vaan tahtoi palvella häntä niinkauan kuin jaksoi
jalkaa tai kättä liikuttaa.
Vanhuksen muoto oli hänen sisään tullessaan tavallista huolestuneempi.
Koko hänen kasvonsa näyttivät lausuvan niitä painavia sanoja, jotka
olivat alati hänen kielellään: "ollessanne Fågelvikin herrana olette
tarpeeksi mahtava ja rikas." Niillä sanoilla hän tahtoi huomauttaa
sekä sitä mieluisaa rauhaa, jota elämä tarjoisi tuossa uljaassa
herraslinnassa, missä hän itse oli elänyt onnellisimmat päivänsä, että
niiden pyrintöjen turhuutta, joiden tähden herransa puuhaili ja
taisteli maailmassa. Marski huomasi heti jonkun tavattoman seikan
painavan vanhusta, ja Kaarina-rouvakin pysähtyi kuulemaan, mitä hänellä
oli asiana.
"Aina pahempaa ja pahempaa", lausui vanhus, "vitaliveljekset ovat
vieneet Briita-neidin ja Iliana-neidin!"
Nämä sanat tekivät masentavan vaikutuksen marskiin ja Kaarina-rouvaan.
Briita Kaarlontytär, nuoren Tordin sisar oli marskin suuri lemmikki, ja
Iliana-neiti kuului sukuun, jonka kanssa marski ei tahtonut millään
muotoa joutua epäsopuun. Nyt oli neito ollut hänen vieraanaan, ja hänen
oli pidettävä vieraansa turvallisuudesta huolta. Hovimestari kertoi
kaiken, mitä oli saanut tietää onnettomuudesta, joka oli tapahtunut
luultavasti neitojen ratsastaessa takaisin Aylosista, johon he olivat
lähteneet edellisenä päivänä. Muuan raisiolainen talonpoika oli tuskin
tuntia sitten tullut Perniöstä ja kertonut asian. Kaksi nuorta herraa
oli talonpojan tiedon mukaan tehnyt kaiken voitavansa neitoja
pelastaakseen, mutta turhaan.
"Lähettäkää se talonpoika tänne", huusi marski, "minä tahdon itse puhua
hänen kanssaan ja kutsukaa Klaus Lang myös... Kiesavita, minä ajan
niitä rosvoja vaikka maailman ääriin asti!"
Hovimestari riensi täyttämään herransa käskyä, mutta kohtasi ovessa
Niilo Bonpojan ja Tord Kaarlonpojan, jotka syöksyivät huoneeseen
marskin luo. Tämä äimistyi nähdessään jälkimmäisen, jonka
kiinnijoutumisesta hän oli juuri saanut silminnäkijältä tiedon, mutta
ei ehtinyt tehdä mitään kysymyksiä. Tulijat vakuuttivat todeksi
kertomuksen neitojen kauheasta kohtalosta.
"Ja nyt on pyyntömme teille, sukulaiseni", sanoi Tord, joka johti
puhetta, "että annatte meille laivan ja miehistöä, niin lähdemme
ajamaan takaa tuota merirosvokonnaa ja pelastamme neidot tai uhraamme
henkemme."
"Taivaan nimessä Tord", huudahti Kaarlo, "tuskin kuulen sinun
pelastuneen, kun tuodaan uusi onnettomuuden sanoma!... Niin, te saatte
laivan kumpainenkin, ja itse saatte valita miehistäni apulaiset
itsellenne... Ja täyttäköön turvattomain suojelija purjeenne hyvillä
tuulilla... Minä lähden itse Tukholmaan ja odotan teitä siellä asianne
toimittaneina miehinä."
Nuorukaiset riensivät toimimaan, ettei yhtään hetkeä valuisi hukkaan.
Kun marskin laivat olivat jo valmiiksi taklattuina ja kun heillä oli
lupa valita niistä nopeimmat, oli se asia helposti suoritettu. Kauan ei
myöskään kestänyt miesten valitseminen, sillä vaikeampaa oli heille
päättää keitä jättäisivät, kuin keitä ottaisivat -- valioväkeä olivat
kaikki. Voimaltaan, kestävyydeltään ja pelottomuudeltaan mainioita
miehiä oli heillä varana ottaa vaikka sata. Tord valmistui ensiksi ja
tuli sukulaiseltaan hyvästiä ottamaan.
Viheriä ritari oli silloin marskin luona ja hänet nähdessään tuli
Tordin kasvoille vastenmielisyyden väre. Sillä vaikkei hän koskaan
ottanut osaa siihen pilantekoon, jota muut nuorukaiset joka
tilaisuudessa harjoittivat tuon omituisen ritarin kustannuksella, ei
hänen ylpeä mielensä kuitenkaan voinut sietää, että mies alentui niin
kaikkein narriksi kuin Viheriä.
"Mitenkä arvelette?" kysyi marski ritarilta, Tordin astuessa
huoneeseen. "Luuletteko, että nuo nuoret pelastuvat tällä keinoin?"
Marski oli nähtävästi kertonut, mitä nyt oli tekeillä, ja ritarin
kummastunut katse, jota hänen ikuinen hymynsäkään tuskin voi peittää,
osoitti hänen olevan asiasta aivan tietämätön. Mutta nuorukaista
suututti tämä marskin kysymys.
"Yhtä hyvin voisitte, sukulaiseni", sanoi hän, "kysyä kissanpojalta,
uskaltaako varsa hypätä vallihaudan yli!"
Marski heitti pikaisen, puolittain moittivan katseen nuoreen
sukulaiseensa. Ritarin silmä välähti ja hänen arpisille poskilleen
leimahti ja katosi punaisia liekkejä. Mutta hymy oli lähtenyt hänen
huuliltaan.
"Monta ystävää oli nuorella leijonalla", sanoi hän nauraen, "mutta
pieni rotta vaan hänet pelasti!"
"Minä olen valmis purjehtimaan!" keskeytti Tord huolimatta sen enempää
ritarin päähänpistoista, "onko teillä mitään lisää käskemistä minulle,
sukulaiseni?"
"Jumalan nimeen, Tord, sitten ... olkoon onni myötäsi ... minulla ei
ole sinua varten mitään tehtäviä, ennenkuin Tukholmassa tavataan!"
Marski puristi nuoren sukulaisensa kättä ja tämä läksi. Samassa astui
Niilo Bonpoika sisään. Hänkin tuli jäähyväisiä ottamaan.
"Teille ei minun tarvitse toivottaa onnea, Niilo", sanoi marski
hänelle, "te olette nyt kerrassaan onnen kultapoikanen ja olette saanut
niin paljon sen antimia, että saisitte mielestäni jakaa niitä vähän
muillekin."
"Sittenpähän nähdään, kun ensikerran tavataan, onko retkelläni onnea
vai ei!" vastasi Niilo.
Naurava ritari oli ovella, käsi lukossa, mutta pää sivulle käännettynä,
ikäänkuin kuuntelisi puhujain sanoja, tahi olisi ollut poismenon
aikeissa. Hänen epäröimisensä ei kestänyt kuitenkaan kauan, sillä hän
katosi ovesta, juuri kuin marski kiitti Niiloa hänen viime-öisestä
reippaasta toiminnastaan.
"Paljosta saan kiittää teitä, Niilo", sanoi marski tarttuen
liikutuksella nuorukaisen käteen, "vieläpä osasta omaakin onneani, ja
kuitenkin, Niilo ... niin, kuulkaa se omasta suustani, kuitenkin minä
kadehdin teitä ja soisin teidän onnenne pienemmäksi!"
Niilo ällistyi näistä sanoista ja katsoi tutkivasti marskia silmiin.
"Mutta usko minua samalla, Niilo", lisäsi hän puristaen hänen kättään,
"että Kaarlo Knuutinpoika paljastaisi ensiksi miekkansa, jos tätä
onneasi vaara uhkaisi."
"En ymmärrä sydämenne tarkoitusta", lausui Niilo, "mutta minä uskon,
että te suotte minulle yhtä hyvää kuin minä suon teille. Mitä te
minulta kadehtisitte, en tiedä... Te olette rikas ja mahtava, olette
lähinnä kuningasta Ruotsinmaan mahtavin mies, minulla taasen ei ole
muuta kuin hyvä miekkani, sillä sukuni monista tiloista on tuskin
yhtäkään jälellä, kuten hyvin tiedätte..."
Marski nyökkäsi päätään vastaamatta ja näytti vaipuvan ajatuksiinsa.
"Toivon, että kohtaamme toisemme iloisina Tukholmassa!" sanoi hän
vihdoin laskien kätensä nuorukaisen olalle, samalla kuin hänen tutkiva
katseensa näytti haluavan tunkea Niilon sielun pohjalle asti.
Puolta tuntia myöhemmin purjehti kaksi laivaa myötätuuleen Aurajokea
pitkin.