Kukkarokivi.
"Tässä on nyt Raision kirkko, mutta ketään ei ole minua varttomassa!"
lausui eräs nuori, uljas mies, jonka tummassa samettilakissa heilui
valkea sulkatöyhtö, kun hän ratsasti mainitulle kirkolle vievää tietä
myöten.
Hänen rinnallaan ratsasti vähäpätöinen mies, jonka kasvoille tuli aivan
omituinen ilme kuullessaan kirkkoa mainittavan ja nähdessään sen tornin
kohoavan niin miettiväisesti taivaalle lauhkeana kevätiltana. Hän oli
pienenläntä mies. Kasvot olivat punakat ja ne olisivat olleet
kauniitkin, ellei katse olisi ollut niin harhaileva, ikäänkuin alati
turvaa etsivä. Ja pelkoa ei tässä katseessa kuitenkaan ilmennyt. Se oli
päinvastoin tyly kiintyessään johonkin, ja tylymmäksi se kävi, kuta
leppeämmäksi ja sulavammaksi hymy tuli hänen huulillaan. Miehen yllä
oli vaaleanruskea, pehmeästä nahasta tehty ihokas, jota koristi leveät
viheriät raidat, ja päässä oli hänellä musta lakki, jonka reunat olivat
yrnpärinsä ylöspäin käännetyt. Sen alla oleva pääverho, jota
kaikensäätyiset sotilaat käyttivät tähän aikaan, peitti niskan ja
leuvan sekä kaulan ja hartiot. Tämä pääverho, joka tavallisesti
solmittiin toiselle puolen, oli joko jostakin kalliista kankaasta, tai
teräslangasta rautapaidan tavoin tehty, tai, kuten tällä miehellä,
paksua ruskeata nahkaa, niin että se hyvinkin varjeli iskun tai pari.
Olkapäillä, rinnalla ja selässä päättyi se leveihin, kolmen tai neljän
tuuman pituisiin hesuihin.
"Eikös hän tänne halunnut minun tulevan itseään kohtaamaan?" kysyi
nuori mies katsoen ystävällisesti hymyillen nahkaröijyyn.
"Kyllä, nuori herra!" vastasi tämä, "tänne juuri; ratsastakaamme vaan
vähän lähemmäksi, niin saanemme hänet nähdä..."
Ja he ratsastivat vähän lähemmäksi, tulivatpa kirkkomaan muurille asti,
mutta sitä, jota odottivat, eivät he nähneet. Eräs ukko vaan istui
kivellä kirkkomaalla katsellen hentoa keväistä ruohonurmea, auringon
kullatessa hänen kaunista päätään, jonka valkeat hapset valuivat
hartioille. Näky oli kaunis, tyven, ja rauhaisa kirkkomaa kutsui
lepoon.
"Tässäpä viivyn hetken", sanoi nuori herrasmies seuralaiselleen, "hän
tulee kenties pian, ja minä tahdon häntä ainakin odottaa, koska hän on
sitä pyytänyt."
Puhuessaan hyppäsi hän ratsultaan, sitoi sen erääseen puuhun ja meni
kirkkomaalle. Nahkaröijy hymyili tyytyväisesti ja kaihti kädellään
silmiänsä katsoen eteläänpäin tasangolle ikäänkuin sieltä odottaen
tulijaa, vaikka hän oli ilmoittanut sen aivan toisaalta saapuvan. Syvä
ryppy silmäin välissä osoitti, ettei hän ollut oikein tyytyväinen,
mutta ryppy katosi vähitellen, kun hän katsoi kirkkomaan muurin yli ja
huomasi valkean sulkatöyhdön heiluvan siellä puiden välissä.
Tämä nuori mies oli soreavartaloinen, kasvot olivat hyvin muodostuneet,
ja niitä valaisi kaksi suurta tummansinistä silmää. Hän lähestyi
vanhusta, joka lähempää katsoen näytti papilta ja oli epäilemättä
seurakunnan kirkkoherra.
"Terve, arvoisa isä", sanoi ritarillinen nuorukainen tervehtien
kunnioittavasti harmaapäätä, "miksi istutte täällä niin suruisena? Ehkä
minä voin teitä auttaa, jos jokin mieltänne painaa?"
"Kuka te sitten olette, nuori mies?" kysyi pappi.
"Minä olen Tord Kaarlonpoika ja oleskelen sukulaiseni, marskin luona
Turun linnassa."
Viipyi kotvanen, ennenkuin vanhus vastasi, hänen silmänsä siirtyivät
ensiksi tummaan metsään päin, jonka latvat hehkuivat ilta-auringon
paisteessa, ja siitä kirkkoon ja tornin kullattuun ristiin.
"Mahtava on marski", sanoi hän sitten, "mutta minusta näyttää siltä,
että hänen pitäisi osata laulaa ensiksi sama laulu, jonka entinen
edeltäjäni täällä Raisiossa lauloi kirkkoa rakennettaessa: 'Pois,
Killi, kirkosta! Pois, Nalli, harjalta!' Ennen ei hän voi sitä hätää
parantaa, joka Ruotsissa nyt on... Sisarenpoikani piti lähteä
Rostockiin matkustaakseen sieltä Pragin yliopistoon; hänen armonsa,
Turun piispa Maunu, kustantaisi hänen kulunsa, mutta hän on joutunut
kuningas Eerikin käsiin Visborgiin, ja nyt vaaditaan hänen lunnaikseen
enemmän rahaa, kuin minä voin hankkia... Minä aion huomenna lähteä
Kuusistoon valittamaan hätääni armolliselle herralleni, piispalle,
mutta kuinka voin pyytää häneltä niin suurta rahasummaa... Ja jos hän
sen tekee, niin kuka takaa, ettei hän joudu uudestaan rosvojen
käsiin... Jumala parantakoon kaiken sen viheliäisyyden, joka meitä nyt
painaa!"
"Teidän suruunne, kirkkoherra-isä, voitanee kyllä löytää apu", sanoi
Tord asettuen ukon viereen kivelle, "kaikkia Itämerellä kulkevia
laivoja eivät Eerikin vaanijat sentään saavuta, ja mitä lunnaisiin
tulee, niin siihen aina neuvo keksittänee... Sukulaiseni, Kaarlo-herra,
aikoo käydä huomenna hänen armonsa, Maunu-piispan luona Kuusistossa, ja
jos te silloin tulette sinne, niin tapaatte ne molemmat, ja minä
luulen, että he yhdessä keksivät keinon pulanne auttamiseksi.
Maunu-piispa oli tietääkseni yhteen aikaan kuningas Eerikin suuressa
suosiossa ... ehkä hänen sanansa vieläkin tepsivät jonkunverran ja
vaikuttavat saman kuin täysinäinen rahakukkarokin."
"Pois, Killi, kirkosta!" mutisi pappi pudistaen hiljaa päätään, vaikka
vieraan sanat olivatkin nähtävästi häntä tyynnyttäneet. "Sanon. mitä
olen sanonut. Pois, Nalli, harjalta! Ei se siinä ole, että yksi
autetaan, meitä täytyy kaikkia auttaa..."
"Ja nyt se kai onnistunee, kun Kristofer on kuninkaana kaikissa
kolmessa valtakunnassa", lausui Tord, äänessään hieman katkeruutta,
"oma piispanne on tuskin vähemmän hänen ystävänsä kuin Upsalan
arkkipiispa ja muut piispat ja kirkon herrat!"
"Jumalan kädessä, nuori Tord-herra!" vastasi pappi syvällä
totisuudella. "Korkeat kirkon miehet ja maalliset herrat mahtavat
paremmin osata paikata repeämät valtakunnan verhossa kuin me, jotka
olemme täällä alhaalla hämäryydessä... Mutta minusta näyttää asia
vallan toiselta, ja varmaa on, ettei jättiläisen taiassa ollut tehoa,
kun hän yritti Raision kirkon kumoon syöstä, vaan sitä oli papin
sanoissa, joilla hän vapautti Jumalan seurakunnan ja uuden temppelin
peikon vallasta."
"Jos oikein teitä ymmärrän, arvoisa isä, niin tahdotte verrata
Kristofer-kuningasta jättiläiseen, mutta mitä siinä asiassa on Raision
kirkolla tehtävää?"
"Te ette tunne vanhaa tarinaa Raision kirkon rakentamisesta?"
Pappi kertoi jättiläisen rakentaneen kirkon, mutta että Raision pappi
oli eräänä yönä, murehtiessaan mistä saisi rahaa hänen palkakseen,
nukahtanut kauvas metsään ja silloin kuullut jättiläisnaisen laulavan
lapsilleen: "Killi kirkkoja tekee, Nalli nauloja takoo rahaisessa
Raisiossa", ja saatuaan siten tietää rakentajain oikeat nimet, sai hän
samalla vallan heidän ylitseen. Kun he sitte olivat juuri
kiinnittämäisillään ristiä kirkonpäätyihin, huusi hän heille:
Pois, Killi, kirkosta!
Pois, Nalli, harjalta! --,
ja siitä muuttuivat jättiläiset kahdeksi ilkeän suureksi korpiksi,
jotka lentivät tiehensä. Vähän senjälkeen tuli jättiläinen takaisin
kantaen suunnatonta kivilohkaretta suuressa kukkarossa selässään; sillä
hän aikoi musertaa kirkon. Mutta hän ei löytänyt mitenkään tietä sinne
enää, ja kun hän lopuksi tapasi vaimonsa, jolta pappi oli avun saanut,
niin tämä näytti suuren joukon kuluneita kenkärajoja ja murtuneita
airoja, joita hän oli käyttänyt Raisioon päästäkseen. Silloin heitti
Killikin kaiken toivon ja laski kiven siihen missä oli, ja siinä se on
vieläkin Killin kivi eli Kukkarokivi Ruissalon saarella, puolen
penikulmaa Turusta, muistona Raision kirkon rakentamisesta ja merkkinä
merenkulkijoille.
"Niin olen ajatellut", jatkoi pappi, "katseltuani joka puolelta tätä
Margareta-kuningattaren rakentamaa viheliäisyyden laitosta, Jumala
hänen sieluaan armahtakoon. Hänessä oli jättiläisvoima, ja hänen
seuraajansa kuuluvat samaan jättiläisruumiiseen, mutta he kuvaavat
jättiläisiä juuri ristiä pystyttämässä. Jumala paratkoon, jos he saavat
ristin sinne, kuten näyttävät saavankin, niin on vapaus ja onni
mennyttä maasta ja valtakunnasta. Mutta kuka osaa sen taian, joka ajaa
peikon pois...? Kukkarokivi on heidän käsissään ... kuka osaa loihtia
pahan voiman ja upottaa kiven meren pohjaan?"
"Yksi on ainakin ollut", lausui Tord hetken kuluttua, "yksi on ainakin
ollut, joka sen osasi..."
"Te puhutte Engelbrektistä, herra Tord", sanoi pappi vilkkaasti, "niin,
niin, minä tunsin hänet hyvin, sen jalon miehen, ja minä näinkin hänet
kerran ollessani hänen armonsa, piispan asialla Ruotsissa Strengnäsin
piispan, Tuomaan luona seitsemän vuotta sitten ... niin, hän osasi sen,
hän voi huutaa yli valtakunnan kaikuvalla äänellä: 'Pois, Killi,
kirkosta!' -- Mutta kuka sitä nyt huutaa, ja hyvän voiman täytyy olla
yhtä kärsivällinen kuin pahankin voiman, siitä se riippuu."
"Kukapa tiesi sentään", vastasi Tord, "ehkäpä loihtulaulua vielä kerran
lauletaan ... ehkä Kukkaro-kivikin heitetään jättiläisiä itsiään
vasten... Sukulaisellani, Kaarlo-herralla on myöskin sana sanottavana,
kun aika tulee!"
He istuivat keskustellessaan selät porttiin päin viistossa kirkkoon
eivätkä huomanneet, että kirkkomaalle hiipi hiljaa joukko aseellisia
miehiä astuen suoraan heitä kohden. Muuan korppi, joka lensi vasemmalla
puolen, sai Tordin vilkaisemaan sivullepäin, ja silloin vilahti hänen
silmiinsä jotakin, mikä sai hänen kavahtamaan pystyyn. Hän huomasi
heti, mitä oli tekeillä ja vetäisi miekkansa esiin käyden miehiä
kohden, joiden keskellä hän huomasi saattajansa, hymy yhä naamassa.
Pappivanhuskin nousi ylös ja kääntyi, mutta pani vapisten kätensä
ristiin nähdessään asemiehet ja nuoren ritarin niin rohkeasti syöksyvän
heitä vastaan.
"Mitä tahdotte", huusi Tord, "koska paljain miekoin tunkeutte pyhälle
kirkkomaalle?"
"Rauhoittukaa, herra Tord!" vastasi hymyilevä mies, joka näytti olevan
muiden johtaja; hän ei myöskään ollut paljastanut miekkaansa kuten
kaikki muut, "rauhoittukaa, me emme tee teille mitään pahaa, emme
mitään pahaa."
Mutta Tord tarttui hänen rinnuksiinsa, ja muut asettuivat sill'aikaa
kehään heidän ympärilleen.
"Jos tämä oli se puhumasi kohtaus, niin on viimeinen hetkesi tullut,
kirottu punaparta", huusi Tord.
"Antakaa anteeksi, nuori herra", sanoi mies tyyneydellä, joka melkein
ällistytti Tordia, "antakaa anteeksi, me olemme Eerik-kuninkaan väkeä,
ja meidän täytyy hankkia tulomme mistä saamme, muuten jää Kurki pian
ilman miehiä... Nyt ovat höyhenenne kullasta, ja ne voivat pian saada
peitteen kalliista kivistä, kun otetaan sukulaisenne huomioon, rikas
marski etupäässä... Olkaa siis aivan rauhassa, emme tee teille mitään
pahaa... Te saatte vaan nukkua pari yötä Kurjella, kunnes olemme
saaneet lunnaat teistä, sitten saatte ilomielin ratsastaa Turun linnaan
jälleen... Kas niin, ottakaa nyt vaan järkenne vangiksi ja pistäkää
miekka koreasti tuppeen... Näettehän että käytän ritarillista kieltä,
ja etten aio väkivaltaa käyttää, kun kerran olen melkein turvatonna
tässä..."
Näiden sanain iva ja vielä sitäkin ilkeämpi katseen häijyys -- se kun
himoitsi tiikerin tavoin lävistää saaliinsa -- saivat kuumaverisen
Tordin aivan raivoihinsa. Kenenkään arvaamatta, ja nähtävästi aivan
vasten punaparran luuloa, välähti hänen miekkansa ja sattui rosvon
kaulaan, niin että hän kaatui silmänräpäyksessä maahan.
"Ja nyt te!" huusi hän muille, joita ihan tyrmistytti hänen rohkea
tekonsa ja uljuutensa, joka ei vastustajia lukenut.
Tord hyökkäsi mieskehään voimalla, joka tuntui vastustamattomalta, ja
jo kaatui eräs miehistä, ja siitä hän koetti tunkea kehän läpi,
ennenkuin muut ehtisivät käydä hänen kimppuunsa. Hän puolustautui kauan
menestyksellä, ja taito korvasi, mitä voimasta puuttui. Jos selkä olisi
ollut turvattuna, niin olisi ollut niin ja näin, kumpi olisi
voittajaksi tullut. Mutta nyt oli ylivoima liian suuri. Kehä supistui
sikäli kuin hänen käsivartensa uupui.
Samassa kuului kirkkomaan toiselta puolen huuto, joka saattoi rosvot
odottamattomaan pulaan. Mutta he olivat jo riistäneet miekan Tordin
hervahtuneesta kädestä, ja samassa kuin pappi tuli talonpoikajoukon
kanssa avuksi, riensivät he portista ulos vieden kallisarvoisen
vankinsa mukanaan. Portille pysähtyi kaksi sissiä ehkäisemään
talonpoikia, kunnes muut ehtivät päästä vankeineen hevosten selkään;
silloin heittäysivät hekin ihmeteltävällä notkeudella ihan portin
vieressä olevain hevostensa selkään ja kiidättivät tiehensä
talonpoikain turhaan takaa ajaessa.
He palasivat sitte hiljakseen kirkkomaalle, jossa vanha kirkkoherra
hommaili miehen ääressä, jonka Tord Kaarlonpojan miekka oli kaatanut.
Tämä näytti saaneen surmaniskunsa, veri virtasi hänen ihokastaan
pitkin.
"Mitä teemme?" kysyi kirkkoherra talonpojalta, joka ensiksi saapui.
"Saakoon työnsä mukaan", sanoi talonpoika rauhallisesti kirvestään
kohottaen... "Minä lähetän hänet pian sinne, jossa hän ei kaipaa kultaa
eikä suolaa."
Talonpoika aikoi tehdä sanansa mukaan, mutta kirkkoherra esti häntä.
"Ei, ei", sanoi hän, "ajattelematon teko tuo katumuksen perässään,
ajatelkaamme paremmin. Minun mielestäni tulee tästä miehestä paras
lunnasraha reippaan Tord-herran edestä... Viekäämme hänet minun
luokseni, minä sidon hänet."
Tällä välin tuli paikalle yhä useampia talonpoikia, ja kun asiata vielä
kerran harkittiin, niin voitti kirkkoherran mielipide, ja merirosvo
kannettiin kirkkoherran tupaan. Kirkkoherra itse asteli hiljakseen
kirkkoportille ikäänkuin silmätäkseen seutua, näkyisikö vielä joitakin
jälkiä hurjista vitaliveljeksistä. Tällä välin oli aurinko laskenut ja
tullut pimeä, ja idästäpäin alkoi puhaltaa raikas tuuli. Vanhus piti
toisella kädellään portin rautaisia puolapuita ja suojusti toisella
kädellään korvaansa kuullakseen tarkemmin joka äänen, vaan ei kuullut
mitään, josta olisi saanut osviittaa siitä, mihin suuntaan rosvot
olivat menneet. Hän otti kätensä vitkaan portista aikoen kääntyä ja
lähteä talonpoikain perään kotiinsa, vaan pysähtyikin äkkiä ja katsahti
sivullepäin. Hän kuuli laukkaavan hevosen kavioin kopsetta. Hän vei
taas kätensä korvan taakse ja kuuli todellakin ratsumiehen lähestyvän
pohjoisesta päin. Vähän senjälkeen näki hän taivasta vasten kuvastuvan
miehen haamun eräältä kohdalta, missä tie kulki mäen yli, jolta puut
olivat hakatut pois. Kirkkoherra oli juuri huutamaisillaan hänelle,
peläten hänen ratsastavan Turkuun kulkematta kirkon sivutse, mutta
silloin huomasikin hän ratsumiehen hiljentävän vauhtiaan ja lähestyvän
kirkon porttia.
"Nuori mies, kuka olette", sanoi vanhus ratsumiehelle, "jos aiotte
Turkuun, kuten näyttää, niin voitte viedä sinne erinomaisen tärkeitä
uutisia ja tuoda pian tänne apua..."
"Mikä on sitten hätänä?" kysyi nuorekas, sointuva ääni.
"Voi, täällä on huonosti asiat ja voivat tulla vielä huonommiksi, sillä
kukaan ei ole enää turvassa, vitaliveljekset ovat tässä edustalla
saaristossa, ja ne eivät enää tyydy rannoilta iskemään, vaan
sieppailevat miehiä täältä Raision kirkolta asti."
Ja pappi kertoi mitä oli tapahtunut. Ratsumies kuunteli tarkoin joka
sanaa, ja kun pappi oli lopettanut, kyseli hän lähemmin kaikkia
asianhaaroja, tiedustaen mihin päin rosvot olivat vieneet vankinsa.
Samassa tuli Naantalista päin pari nuorta talonpoikaa, jotka
lähestyivät kirkkoveräjää kuullessaan kirkkoherran äänen.
Tervehdittyään kunnioittavasti kirkkoherraa, olivat he hetken vaiti
kuunnellen ritarin kysymyksiä ja papin vastauksia, ja sitten lausui
toinen:
"Vitaliveljesten jaala on Kukkarokiven luona ... me kuulimme sen
Naantalissa, josta olemme tulossa, ja jos on aikomus ajaa niitä takaa,
niin olen minä valmis lähtemään mukaan ja varmaan moni muu myös. Mutta
onnettomuus tulee harvoin yksinään, sanotaan, ja varmaa on, että tässä
on käytettävä enemmän älyä kuin väkivaltaa, sillä, ellen pety, voi
vaara tulla muuten kolminkertaiseksi..."
"Kolminkertaiseksi, Pietari-veli ... mitä tarkoitat?" kysyi
kirkkoherra.
"Niin, mustalla Priitalla on ollut korkeita vieraita tänään!"
Pappi teki ristinmerkin mutisten lyhyen rukouksen, mutta Pietari
jatkoi:
"Käydessämme sen mäen ohi, jolla hänen tupansa on, kuulimme hevosten
hirnuntaa metsästä, ja mieleemme juolahti kohta, että siellä oli
vitaliveljeksiä. Me hiivimme mäenrinnettä ylös pensaiden välitse ja
näimme arvelumme todeksi ja sielläpä oli vielä nuori Tord-herra vankina
heidän keskellään... Silloin riensimme täältä apua noutamaan..."
"Hyvä, hyvä, poikaseni", vastasi pappi, "rientäkää hakemaan pari
rotevaa miestä lisäksi, niin voimme auttaa..."
"Ei, ei", vastasi ratsumies, "aika on kallista, tämä tuuli on
vitaliveljesten paras ystävä ... hankkikaa itsellenne vaan hevosia ja
seuratkaa minua, minä lähden jo edeltä!"
"Odottakaa sentään, saatte kuulla ensiksi vähän lisää", lausui Pietari
viitaten toista talonpoikaa noutamaan useampia osanottajia tähän
vaaralliseen yritykseen. "Siellä on muitakin kuin Tord-herra... Me
tapasimme poikatollon, joka puhui kahdesta neidistä, jotka olivat
tulleet tupaan iltapäivällä, ja me näimme heidän hevosensakin, jotka
olivat sidottuina erään koivun juurelle mäen alla..."
"Ja nuo neidit, mies?" kysyi ratsumies suurella innolla.
"Ne olivat linnasta, ja minä panen vetoon parhaan hevoseni, että he
olivat Briita-neiti ja Iliana-neiti linnasta... Poika ei tosin tiennyt
heidän nimiään, mutta hän oli nähnyt heidät monta kertaa marskin
rouvan, Kaarinan seurassa ratsastavan Naantaliin tai menevän
metsästämään, kertoi poika... Niin, ja sentähden emme me saa mennä
sinne pauhulla ja metelillä vaan älyllä..."
"Pyhä Jumalan äiti!" huudahti pappi; mutta ratsumies korskutti
hevostaan ja näytti olevan mitä kiihkeimmässä mielenliikutuksessa.
"Sinä olet oikeassa, Pietari", sanoi hän lyhyesti ja varmasti,
"äly on tarpeen, mutta välttämätöntä on myöskin, ettei hetkeäkään mene
turhaan ... tule sinä perästä edellistä tuoden, minä ratsastan nyt
kuitenkin kaikitenkin edeltä, kävi miten kävi."
Ja samassa kannusti hän hevostaan poistuen kuin tumma pilvi yöhön.
"Reipas poika tuo!" sanoi kirkkoherra. "Jumala ja kaikki pyhät
suosikoot ja suojelkoot häntä!"
"Minä tunsin tuon nuoren herran yhtä hyvin kuin Tord-herrankin", sanoi
Pietari, "minä sousin hänet Naantalista, kun hän viimeksi Ruotsiin
lähti. Silloin oli jäänlähdön aika ja aallot kävivät niin korkeina kuin
Kukkarokiven aukossa konsanaan. Nyt ei hän kiireessään tuntenut minua,
mutta minä teen paljon sen miehen edestä."
"Ja mikä hänen nimensä on sitten, Pietari?"
"Hänen nimensä on Niilo Bonpoika, ja mikäli olen marskin miehiltä
kuullut, on hän ollut monta vuotta marskin palveluksessa, ja hän kuuluu
mahtavaan ruotsalaiseen herrassukuun."
Hänen vielä puhuessa tuli toinen talonpoika takaisin tuoden kolme muuta
mukanaan, ja pian ajoivat nämä viisi miestä hyvää laukkaa Naantaliin
vievää tietä myöten.
Mutta edeltä lähtenyt yksinäinen ratsumies ajoi hurjinta vauhtia yli
kivien ja kantojen yötä myöten. Tuuli, joka kiihtyi, mikäli yö myöheni,
reutoi hänen vaatteitaan ja tukkaansa, mutta hän ei huomannut sitä.
Hänen sisässään riehui toisenlainen myrsky. Vaaraa, joka uhkasi mustan
Priitan tuvassa olijoita, pahensi ja enenti joka kulunut hetki, joka
viipynyt askel. On aivan epäilemätöntä, että hän olisi pannut kaikkensa
alttiiksi, ken tahansa olisi joutunut tällaiseen vaaraan, mutta yhtä
varmaa on kuitenkin, että nykyiset pelastettavat vetivät häntä niin
voimakkaasti eteenpäin, että hän oli todella täydellisesti unhottanut
itsensä. Nuori, neitsyeellinen olento katseli häntä kirkkailla,
ihanilla silmillään ojentaen rukoillen käsiään häntä kohti koettaen
paeta raa'an vitaliveljeksen syleilyä -- se näky kuvastui elävästi
hänen mieleensä ajaen verta hänen suonissaan yhtä hurjasti, kuin hän
itsekin kiiti vaahtoisella ratsullaan.
Jos joku olisi tänä hetkenä kysynyt, ketä varten hän niin kiihkeästi
kiirehti, niin olisi hänen huuliltaan varmaankin päässyt eräs nimi,
jota hän ei ehkä koskaan vielä ollut tuntenut niin kalliiksi. Usein
sattuu niin, että esine, jota on kauan kantanut mielessään ja jota on
tottunut pitämään jonkinlaisena hyvyyden ankkurina, joka on antanut
rauhan levottomille ajatuksille ja on senvuoksi käynyt rakkaaksi
huomaamatta miksi ja miten ja huomaamatta sitäkään, että se todella on
käynyt rakkaaksi ... niin, usein sattuu että kun on kadottamaisillaan
sen, niin se syöksähtää sieluun kerrassaan aivan aavistamattomassa
valossa ja osoittautuu silloin niin koko olemukseen kiintyneeksi, ettei
voi menettää sitä menettämättä samalla itseään. Tämä vaara oli nyt
auringon säde, joka tunki sydämen maailmaan valaisten sen komeroita
oikealla tavalla. Se oli kuin ukkonen päivänkoittaessa. Nuori ratsumies
näki nyt täydessä valossa, mikä oli ennen kuumottanut vaan epäselvänä
hämynä.
Keskellä sydämen myrskyjä nousi rakkaus taimelle Niilo Bonpojassa,
kuten kevään ensi kukkaset avaavat hennot kupunsa kesken jäiden
sulantaa.
Pian saikin hän näkyviinsä mustan Priitan tuvan, jonka hän tunsi hyvin,
sillä sen omistaja oli laajalti tunnettu suuruus seudulla. Sen pääty
kuvastui yötaivasta vasten mäen rinteellä pienen metsikön reunalla.
Mutta siellä ei näkynyt ketään. Hän avasi silmänsä ja kohottausi
ylöspäin, mutta tuvassa ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa. Hän
pysähtyi tuvan ovelle ja huusi tupaan, ja silloin ilmestyi pitkä
tummiin vaatteisiin puettu akka ovelle. Niilo kysyi, oliko hänellä
ollut vieraita illalla ja keitä.
"Jumala minua vaivaista armahtakoon", sanoi hän, "täällä on ollut monta
vierasta tänään, enemmän kuin kohtuullisesti, ja nyt ne kiitävät merta
myöten saaliineen. Ehkä voitte saada heidät kiinni, mutta siitä on
hyötyä heille eikä teille, koska te olette yksin ja heitä on ainakin
parikymmentä."
"Ja keitä heidän vankinsa ovat, akka?" kysyi Niilo sellaisella äänellä,
kuin olisi ollut tukahtumaisillaan.
"Jumala paratkoon, nuori herra, ne olivat ylhäisiä neitiä. Toinen oli
marskin veljentytär, Briita-neiti, toinen oli tanskalainen neiti,
nimeltä Iliana... Oli Herran onnettomuus, että heidän hevosensa olivat
tuolla alangossa, muuten olisin yhtä varmaan pelastanut heidät, kuin he
nyt ovat hukassa... Suurin joukko meni heidän kanssaan, sitten lähtivät
muut vieden nuorta Tord-herraa..."
"Tiedättekö, mitä tietä ne kulkivat...?"
"Menkää tästä etelään suoraan Perniöön, niin sitä tietä löydätte
heidät... Mutta sen sanon teille, että omaan tuhoonne riennätte; yksi
mies, vaikkakin noin miehekäs, ei voita niitä kahtakymmentä."
Niilo oli jo matkassaan, ennenkuin akka oli loppuun asti puhunut. Puut
vilahtelivat hänen ohitseen sulaen yhdeksi epäselväksi kasaksi, mutta
eteenpäin hän meni mäkeä ylös ja mäkeä alas, levähtämättä.
Ratsastettuaan neljännestunnin, näki hän äkkiä muutamain tummain
varjojen liikkuvan kentän yli, mutta hitaasti, ikäänkuin tuulen jättämä
raskas pilvi, joka riippuu taivaan laella. Silmänräpäyksessä hän oli
varjojen rinnalla; miekka välähti hänen kädessään ja ensimmäinen, jota
sen terä kohtasi, kaatui hevosen selästä.
Siinä oli vaan kolme miestä, jotka kulettivat Tord Kaarlonpoikaa
välissään. He pysähtyivät äkkiä tämän tulisen hyökkäyksen johdosta, ja
mies joka ratsasti Tordin toisella puolen, käänsi äkkiä hevosensa ja
pani miekan miekkaa, terän terää vasten. Mutta hän veti tällä kertaa
miekkansa onnettomana hetkenä. Sen terä katkesi kappaleiksi, ja hän
kaatui maahan kuten toverinsakin. Sillä välin tarttui kolmas Tordin
hevosen ohjiin ja vei sitä mukanaan kentän yli. Niilo kannusti taas
hevostaan koettaen saavuttaa heitä. Mutta heidän hevosensa olivat,
jolleivät voimakkaammat, niin ainakin vähemmän rasittuneet, ja vaikka
Niilo voikin aluksi seurata heitä, huomasi hän kuitenkin kohta, ettei
voisi päästä niin lähelle, että saisi isketyksi rosvoa.
"Tord, Tord", huusi hän, "heittäydy hevosen selästä!"
Mutta Tord istui liikahtamatta, ja Niilo näki rosvon uhkaavan häntä
miekallaan, joka oli hänen vapaassa kädessään. Silloin kannusti Niilo
hevostaan viimeiseen epätoivoiseen ponnistukseen, joka vähensikin väliä
ainakin muutaman hevosenmitan. Jos hänen kädessään olisi ollut sopiva
kivi, olisi hän osannut sillä helposti vitaliveljestä. Mutta saman kuin
kivi voi miekkakin tehdä; hän kohosi senvuoksi seisomaan jalustimiinsa,
tähtäsi ja heitti miekan voimakkaasti rosvoa kohden.
Se lensi soikeassa kaaressa miestä kohden ja sattui häneen. Vangin
hevosta pitelevä käsi heitti ohjakset, ja molemmat ratsumiehet
seisattuivat silmänräpäykseksi, joten Niilo ehätti heidät. Vitaliveljen
aikomus oli epäilemättä ruveta vastarintaan odottamatonta kostajaa
vastaan, mutta hän muutti äkkiä tämän päätöksen huomatessaan, ettei
Niilo ollutkaan aseeton, kuten hän oli luullut, vaan heilutti pitkää,
leveää veistä kädessään. Hän käänsi hevosensa ja katosi salaman
nopeudella ystävysten näkyvistä.
"Enkeli ei olisi voinut olla minulle tervetulleempi tänä hetkenä,
Niilo ... hakkaa vaan poikki nuo kirotut siteet, meillä on vielä aimo
työ jäljellä. Ilianaa ja Briitaa viedään vitalilaivalle."
Nuorat, joilla Tordin jalat oli sidottu yhteen hevosen alle, olivat
pikemmin poikki, kuin hän oli nämä sanat lausunut, ja sitten
irroitettiin ne nuorat, joilla hänen kätensä oli sidottu selän taakse.
Niilo sieppasi miekkansa ja antoi Tordille veitsensä, ja sitten
antoivat he hevosten mennä hyppylaukassa rantaa kohden, jonka aaltojen
loiske rupesi kohta kuulumaan. Sanaakaan vaihtamatta sujui matka.
Kumpikin ajatteli vaan niiden vaaraa, jotka he toivoivat vielä
kohtaavansa rannalla, ja kumpikin oli varmasti päättänyt uskaltaa
henkensä heitä pelastaakseen, joten heidän ei tarvinnut siitä asiasta
ajatuksiaan lausua. Sydän hurjasti sykkien ratsastivat he hetkisen
kuluttua rantaan Perniön kirkon ohi. Kuu oli noussut levitellen
pilvirepaleitten välistä hopeasäteitään aaltoilevalle merenselälle,
toiselta puolen häämöitti Ruissalon ranta taajoine lehtoineen ja
metsikköineen, jotka eivät kuitenkaan olleet vielä lehdessä. Mutta
ranta oli silmänkantamalta ihka tyhjä.
"Vene, Niilo, vene," huusi Tord, "meidän täytyy saada vene, vaikka se
maksaisi puolet sukutilastamme!"
Niilo ratsasti rantaa pitkin sinnepäin, missä arveli perniöläisten
kirkkoveneiden olevan. Tord seurasi häntä, ja he löysivätkin veneen ja
airot. Mutta samassa he kuulivat ankaraa kavioin kopsetta takaansa, ja
pian tuli viisi miestä näkyviin, jotka ratsastivat nelistäen rantaan.
"Halloo, reippaasti tehty, nuori herra!" huusi etumaisin niistä, "mutta
varttokaa vähän, ja antakaa minulle airot, sillä näillä vesillä ei ole
juuri leikittelemistä tällaisella ilmalla!"
Hän hyppäsi kiireesti ratsultaan ja juoksi veneeseen. Se oli Pietari.
"Riennä Perniöön Lauri-herran luo", huusi hän eräälle toisista
talonpojista, jotka olivat myöskin astuneet ratsujensa selästä, "ja
pyydä hänen hankkimaan teille veneen, ja tulkaa sitten kiireimmän
kaupassa perään!"
Sitten lähti vene vesille, ja Pietarin voimakkaat kädet veivät heitä
nopeasti ja varmasti levottomain aaltojen poikki Ruissaloa kohden. Pian
he olivat rannalla ja näkivät ne veneet, joilla rosvot olivat tulleet
vankeineen yli, ja silloin kiihtyi heidän kostonhimonsa yhä
vimmatummaksi. Salaman nopeudella he juoksivat tuon kapean saaren yli
ja olivat pian sen etelärannalla, joka oli silloin kuten nytkin
autiohko ja pohjoisrantaa koleisempi.
Mutta he tulivat liian myöhään. Vitaliveljesten vene näkyi ulapalla ja
se katosi juuri Kukkarokiven taakse, joka kumotti korkeana ja
aavemaisena kuunvalossa kimmeltäväin aaltojen keskeltä.
"Niilo, tämä on turhaa!" huudahti Tord nojaten kalvennutta otsaansa
ystävänsä olkapäätä vasten ja halaten häntä kaulasta.
Niilo seisoi kiukusta ja kivusta mykkänä tuijottaen vaahtoiselle
selälle. Kukkarokiven takaa kuului kuin lentoon lähtevän
jättiläislinnun siipien humina, ja pian ilmestyi kallion takaa
rosvolaivan tumma kokka. Alus purjehti aivan heidän ohitseen.
Peräkeulan puolesta näkyi muutamia tummia päitä, ja niiden välissä oli
kaksi naishaamua, jotka ojentelivat käsiään taivasta kohden.
Ikäänkuin heidän epätoivolleen ivaksi teki laiva samassa pitkän mutkan
ja kääntyi sitten täysin purjein ulapalle.
"Kautta elämäni", sanoi Niilo lopuksi tyynellä, syvällä äänellään,
"huomispäivä ei ole vielä kovin vanha, kuin minä lähden merelle ajamaan
noita kelvottomia takaa vaikkapa maailman ääriin asti."