Räfvelstassa.
Räfvelstan talo ei ollut varustettu, sillä ei ollut tornia, muuria eikä
vallihautaa; se ei siis ollut mikään linna, mutta siellä oli
linnantupa, ritariparveke, parvensilta ja naistupa, olipa siellä
salakamarikin, johon talon herra vetäytyi, kun hänellä oli tärkeitä
neuvotteluja tai kun hän muuten tarvitsi lepoa ja rauhaa. Drotsille,
herra Krister Niilonpojalle oli talo tullut hänen toisen vaimonsa rouva
Margareta Krummedikin mukana, joka taasen oli saanut sen ensimmäiseltä
mieheltään, ritari Ture Steeninpoika Bjelkeltä, joka oli herra Kaarlo
Knuutinpojan ensimmäisen vaimon isä. Margareta-rouva oli kookas,
miehevä nainen; hän oli Krister-herran nuorempain poikain Niilon ja
Juhanan sekä hänen tytärtensä Briitan ja Kristiinan äiti. Edellinen
tyttäristä oli naimisissa tanskalaisen herran, ritari Klaus Niilonpoika
Rönnovin kanssa, jälkimmäinen herra Pentti Juhonpojan (Oxenstjernan)
kanssa.
Nyköpingistä tullessaan oli drotsi rouvineen tuonut mukanaan nuoren
neidin, Iliana Åkentyttären (Tottin), joka kuului Akselinpoikain
(Tottien) mahtavaan sukuun, jolla oli suuri vaikutusvalta sekä
Tanskassa että Ruotsissa. Iliana-neiti oli aivan nuori. Varsinaisesti
kauniiksi ei häntä voinut sanoa, mutta hän oli vilkas ja olennoltaan
hyvin viehättävä. Marskin häissä Tukholmassa oli hän herättänyt suurta
huomiota nuorten herrain piirissä, ja moni oli turhaan pyytänyt tanssia
yhden tanssin hänen kanssaan, niin suosittu ja haluttu hän oli siellä.
Vaikeata oli huomata, osoittiko hän puolestaan suosiota erityisesti
jollekulle, mutta Margareta-rouvan terävä silmä luuli huomanneensa,
että niin oli laita, ja hän antoi vähäväliä neitosen tietää,
että haaveileminen ja naiminen olivat eri asioita. Tänäkin iltana
koski heidän keskustelunsa sitä asiaa. He istuivat naistuvassa
Margareta-rouvan aputyttöjen keskellä, jotka kehräsivät laulaen
suuren takkavalkean ääressä.
"Eikö ritari Jost näytä sinusta tavattoman rakastettavalta mieheltä!"
kysyi Margareta-rouva kostuttaen hyppysiään saadakseen pellavakuidut
paremmin sujumaan langaksi.
"Hän näyttää minusta yhtäläiseltä kuin muutkin saksalaiset ritarit,
jotka liehuvat kuningas Eerikin ympärillä", vastasi Iliana.
"Mutta hän osoittaa sinulle nähtävästi erinomaista huomaavaisuutta!"
jatkoi vanha rouva.
"Minulleko!" huudahti Iliana nauraen ja kumartuen eteenpäin ja lyöden
kämmeniään yhteen rukinpyörän yli. Hän istui nimittäin lähinnä tulta
Margareta-rouvaa vastapäätä. "Minulleko!... Kuinka te erehdytte, rouva
Margareta ... ettekö te sitten tiedä, mitä kaikki nuo saksalaiset
ritarit kosivat sekä Tanskassa että Ruotsissa?"
"Neiti Iliana!" huudahti Margareta-rouva kääntyen jäykästi ja
juhlallisesti neitoon päin.
"Älkää pahastuko, rakas rouva Margareta", jatkoi tämä laskien kätensä
ystävällisesti hymyillen rukinpyörälle, niin että se pysähtyi, sekä
katseli sydämellisesti ankaraa rouvaa silmiin, "älkää pahastuko, mutta
jollei Jost-ritari kosi enemmän isäni rikkauksia kuin minua, niin annan
hänelle käteni vaikka jo tänä päivänä!"
"Tuollaista puhetta en viitsi kuulla", jatkoi vanha rouva päätään
pudistaen. "Te saatte kiittää ja iloita, neiti Iliana, että ritari
Jostin kaltainen mies tekee teille sen kunnian... Ja jos tahdotte ottaa
neuvoani varteen, niin heittäkää mielestänne ne ajatukset marskin
häistä. Nuori Tord ei tahtone milloinkaan viedä teitä morsiamenaan
taloonsa, siksi tunnen ylpeän marskin suvun."
Iliana-neiti sävähti hehkuvan punaiseksi näiden sanain johdosta ja
kiersi lankaa niin kiivaasti rukin pyörälle, että se katkesi. Hänen
suloiset kasvonsa hämmentyivät siitä vielä enemmän, ja kun hän kumartui
ottamaan langanpäätä ylös, vierähti pari kyyneltä lankarullalle.
Margareta-rouva ei kuitenkaan nähnyt hänen onnekseen kyyneleitä, mutta
hän näki punastuksen, joka pisti kauniisti silmiin pitsikauluksen
valkeata reunustaa vastaan.
"Kuulkaapa, mitä minä sanon, arvoisa neiti", jatkoi Margareta-rouva
ikäänkuin lieventääkseen sanojensa vaikutusta, "ritari Jost von
Bardenvleth muistuttaa hymyävää laaksoa Reinin varrella, jossa linna
kohottaa huippujaan pilviä kohden, sen ympärillä on viljavia vainioita
ja sitä tervehtivät sadat jokea myöten purjehtivat kauppiasalukset.
Mutta nuori Tord on samallainen kuin tämän hänen kotimaansa
metsävuoret ... minä tunnen perinpohjin nämä Ruotsin herrat, ja uskokaa
te minua, joka olette saman maan tytär kuin minäkin."
"Niinpä kyllä, rouva Margareta", vastasi Iliana katsoen häneen niin
sulavan herttaisesti, että jokainen ruotsalainen ritari olisi halusti
taittanut kymmenen keihästä sen näkemisestä, "vertauksenne on
oivallinen, mutta te unhotatte, että linnat Reinin varrella olivat
pelkkiä rosvolinnoja, ja että metsänpeittämän vuoren sisässä on parasta
rautaa. Minä rakastan enemmän sellaista kiveä, jonka sisässä on kultaa
kuin sellaista, joka on sillä silattu!"
Margareta-rouva pudisti säälivästi päätään tytön hupsuudelle, joka
saattoikin verrata uljasta Jost-ritaria kullalla silattuun kiveen,
mutta hän ei puhunut sen enempää siitä asiasta illan kuluessa.
Iliana-neiti sitävastoin ei voinut karkoittaa mielestään nuorta,
voimakasta ja hänen silmissään kaunista Tord Kaarlonpoikaa, joka oli
tanssinut hänen kanssaan sukulaisensa marskin häissä ja jonka sisaren,
sorean Briitan kanssa hän oli solminut sydämmellisen vilkkaan
tuttavuuden. Hän oli kokonaan näiden ajatusten vallassa: vielä illalla
omaan huoneeseensakin tullessaan oli hänen mielensä niitä täynnä. Hän
istui nojaten otsaansa ikkunanpieleen ja katseli lumista pihaa ja
tähtien loistoa -- niille hän nyt huokasi huolensa ja niitä hän otti
todistaakseen, että Tord Kaarlonpoika oli erinomaisin nuori urho
maailmassa.
Silloin häiritsi aseitten kalske hänen haaveensa, ja samassa hän näki
pihan poikki kulkevan isohkon joukon asemiehiä. Tähtien miedossa
valossa ei hän voinut täydellisesti erottaa eri miehiä, mutta sen hän
näki, että he kulettivat jotakin välissään, joka siis oli epäilemättä
heidän vankinsa.
Hän herätti erään tytöistä, joka nukkui hänen huoneessaan, ja kysyi,
tiesikö hän mitä tuo öinen melu tarkoitti sekä kuka vanki mahtoi olla.
Tyttö nousi nopeasti ylös ja juoksi ikkunaan katsomaan.
"En minä tiedä", sanoi hän, "mutta vieras ritari tuli myöhään kotiin,
niin kertoi kyökkimestarin palvelija, ja hän puhui miesten päällikölle
ja herra Torsten Juhananpojalle, että mäen toisella puolen oli
kauhistuttava murha tapahtumaisillaan ja pyysi heiltä muutamia miehiä,
niin hän toisi pahantekijän tänne drotsin käsiin. Hän sai miehiä ja
tuopi nyt kaiketi tuossa pahantekijää..."
"Ritari Jostko ... onko hän saanut selville rikoksen ja tuo nyt
rikoksentekijää tänne...! Harrashan se jalo herra sitten onkin, luulin
muuten hänen pitävän itseään liian hyvänä kuljeskelemaan maita ja
mantereita."
"Hänen täytyy kait jotakin tehdä, arvoisa neiti, kun Krister-herra on
poissa ja te olette häntä kohtaan niin epäystävällinen", vastasi tyttö
yhä istuen ja katsellen ulos.
Iliana istui takanojossa penkillä ikkunankomerossa käsivarret ristissä
rinnallaan katsellen taivaalle päin, josta oli pieni kappale näkyvissä
ikkunasta.
"Niinkö arvelet, Ramfrid", sanoi hän, "miltä Jost-ritari sinusta
itsestäsi tuntuu?"
"Hui, se ilkiö", vastasi tyttö, "hän näyttää valepukuiselta naiselta,
en soisi hänelle pikkusormeanikaan, e-en, en pientä, mutta kas, nyt
miehet tulevat takaisin ja menevät linnantupaan, nyt on pahantekijä
lukkojen takana; nyt hän on vissiinkin toimittanut tehtävänsä hyvin ...
e-en, arvoisa neiti, sen sanon, että ennen tekisin vaikka mitä, kuin
antaisin hänelle pienintäkään suosionosoitusta."
Iliana-neiti ei lausunut mitään tytön arvostelun johdosta ritarista,
jota Margareta-rouva niin suosi. Kului hetkinen, Ramfrid veti jo
kyynäspäitään akkunasta aikoen lähteä siitä pois, kun hän äkkiä lausui:
"Pyhä Jumalan äiti, tuolla ne tuovat vielä yhtä vankia, ja jollen
väärin näe, niin se on sama vanha vaimo, joka herätti kyökkimestarin
pikku tyttöön hengen uudestaan..."
Iliana hyppäsi penkiltä ja katsoi pää tytön pään viedessä ulos ja näki
sen, mitä tämä sanoi.
"Mutta katsokaa", jatkoi tämä, "ne vievät häntä parvisillalle ... olkaa
varuillanne, Iliana-neiti, se koskee teitä ... hänen pitää keittää
taikajuoma teitä varten, niin, niin aivan varmaan ... kuulin itse
ritarin muutamia päiviä sitten kysyvän häneltä, osaako hän keittää
sellaisen juoman, ja kun hän ei huolinut vastata, niin tarjosi ritari
hänelle suuren rikkauden, mutta vaimo katseli häntä vaan yhä synkemmin
ja ylenkatseellisemmin, ja vihdoin ritari rukoili ja pyysi häntä
polvillaan. Minä kuulin ja näin kaiken, sillä minä seisoin
parvisillalla pylvään takana, kun ritarin palvelija juoksi alas vaimoa
hakemaan, ja minä menin sille puolelle, jossa on se pieni kulmaikkuna
ritarin huoneeseen, ja kun ulkona oli pimeä ja sisällä valoisa ja kun
ikkunassa oli vielä pieni reikä, niin oli minun helppo kuulla ja
nähdä ... ja vaimo kielsi ... niin hän teki ... ja minusta näytti, että
hän vielä pilkkasikin ritaria, ja tämä suuttui ja sanoi, mitä et anna
hyvällä, sen saat antaa pahalla, ja nyt hän kai aikoo käyttää sitä
keinoa."
"Mitä arvelet, Ramfrid", kysyi Iliana, "luuletko tuon vaimon olevan
niin viisaan ja luonnon salaisuuksiin perehtyneen, kuin ritari uskoo?"
"Luulen varmaan, neiti!" vastasi Ramfrid hyvin varmasti ja vähääkään
arvelematta.
"Ramfrid!" huudahti Iliana hetken vaitiolon jälkeen ja hänen silmistään
hehkui päättäväisyys, "Ramfrid, meidän pitää pelastaa eukko ... ritari
on poissa ... kun miehet jättävät sen hänen huoneeseensa ja menevät
pois, niin me menemme ja pelastamme hänet sieltä..."
"Mutta jos ne eivät jätä häntä ... eivätkä he jätä, sen saatte
nähdä..."
"Niin meidän täytyy kuitenkin pelastaa hänet ... sinä olet kerran
puhunut eräästä käytävästä, joka on ritariparvekkeen ja ritarin huoneen
välillä..."
"Soh ... minä luulen että pääni on sekaisin, kun en sitä muistanut...
Hovimestari Antti auttaa meitä ... se käykin helposti; mutta mihin me
panemme hänet, kun olemme hänet saaneet ritarin kynsistä irti?"
"Tuo hänet tänne, Ramfrid! ... minun luotani ei kukaan havainne häntä
etsiä!"
Tyttö hiipi ulos, ja Iliana neiti istui ikkunalla pinnistäen silmiään
nähdäkseen pienimmänkin varjon pihalla. Mutta kesti kauvan, ennenkuin
hän kuuli tai näki mitään. Vihdoin ilmestyi miehen vartalo pihalle
käyden sen yli. Hän pysähtyi ja katseli ympärilleen. Ilianasta hän
näytti katselevan hänen kamarinsa ikkunaa, neito uskalsi tuskin
hengittää. Hänen sydämensä tykytti kuuluvasti. Mies oli ritari Jost von
Bardenvleth. Hän tunsi sen paremmin kuin näki.
Vielä kerran katsoi ritari taakseen ja meni sitten kiertoportaita
myöten parvisillalle.
* * * * *
Vasta 14:sta päivän iltapäivällä tuli Krister-herra takaisin
Räfvelstahan. Hän oli, kuten hän itse kertoi, käynyt Halderin saaressa,
joka oli kihlakunnan pohjoisosassa Hollarin järvessä. Tullessaan oli
hän erittäin iloisella mielellä; hän käveli ritariparvella edestakaisin
ja löi monta kertaa käsiään yhteen lausuen:
"Pian saamme nyt leikkiä sellaisen joululeikin, josta puhutaan koko
Ruotsinmaassa!"
Jost-herra oli ollut koko aamupäivän huomattavan levoton, mikä ei ollut
jäänyt Margareta-rouvalta huomaamatta, mutta ritari oli karttanut
keskustelua hänen kanssaan. Nyt hän oli salissa drotsin luona, ja kun
tämä ilmaisi tuolla lauseella iloisen mielentilansa, niin sanoi
Jost-ritari:
"Ellen ole saanut aivan vääriä käsityksiä maanne oloista, niin
tarkoittaa iloinen lauseenne valtakunnan marskia, herra Kaarlo
Knuutinpoikaa, ja silloin on minulla tavallaan tuoreita uutisia
tarjottavana teille!"
Drotsi katsoi kysyvästi ritariin, joka kertoi ottaneensa erään marskin
asemiehistä drotsin vangiksi sekä mainitsi mistä työstä oli hänet
tavannut.
"Lienee villiä joukkoa tuo marski seurueineen", sanoi hän, "eivät
he näytä armahtavan ikää eikä sukupuolta. Se vaimoraukka oli
puolikuolleena tuskistaan, ja palvelijani, joka koetti vapauttaa hänet
tuon kurjan miehen käsistä sai muiston, josta tullee kärsimään hautaan
asti."
Drotsi ällistyi, mutta käski sitten, kuulusteltuaan vielä tapahtuman
koko menon, huoneessa olevan Torsten Juhananpojan tuoda vangin esiin.
Mutta yhä enemmän hän hämmästyi, kun vanki oli Niilo Bonpoika.
"Niilo Bonpoika!" huudahti hän useita kertoja, "Niilo Bonpoika!"
Tämä seisoi suorana ja synkkänä vartiomiestensä keskellä, ja hänen
katseensa, hänen ryhtinsä ja oikeutettua vihaa hehkuvat poskensa
tekivät sellaisen vaikutuksen läsnäolijoihin, että he tuskin tiesivät
mitä tehdä.
"Näin en toivonut sinun astuvan Krister Niilonpojan kynnyksen yli,
nuori mies", sanoi drotsi vihdoin, "ja ennenkuin kysyn sinulta, mitä on
tapahtunut ja mikä on saattanut sinut minun käsiini, niin tahdon
toistaa sen, mitä sanoin Nyköpingin linnassa, etkö halua siirtyä minun
ja sukulaistesi puolelle nykyisen herrasi, tuon väkivallantekijän
puolelta. Siihen nähden ja koskei mitään vahinkoa ole sentään
tapahtunut, älköön sitten sanaakaan puhuttako viime yön tapauksista...
Sano, Niilo Bonpoika, oletko miettinyt ja tullut parempiin päätöksiin
kuin viimeksi toisiamme tavatessa?"
"En!" vastasi Niilo lujasti jalolla suuttumuksella, "en, viimeiseen
veripisaraani asti tahdon pysyä marskille uskollisena ... ja mitä tähän
mieheen tulee, niin tahdon siitä sanoa sanan, herra drotsi, että jos
hän pitemmältä polkee teidän kynnyksiänne, niin te tahraatte sillä
kilpenne niin, ettei yksikään rehellinen mies enää tahdo tietää teistä
itsestännekään."
"Ajattele, ajattele, nuori mies!" lausui drotsi sillä arvokkuudella,
minkä ikänsä ja asemansa hänelle antoi, "ajattele kuitenkin kenelle
puhut, ja muista, että tämä ritari on minun vieraani! Äläkä myöskään
unhota viimeöistä tapahtumaa ja mitä seurauksia sellainen ilkityö voi
sinulle tuottaa!"
"Juuri sen yön tapahtumaan minä perustan sanani ... ja kaikella
kunnioituksella teitä kohtaan, herra drotsi, tulen aina pitämään tuota
miestä -- hän osoitti herra Jostia -- kurjana hylkiönä, ellei hän
suoraan tunnusta rikostaan ja pyydä sitä anteeksi siltä naiselta, jolle
hän aikoi niin kauhean kuoleman."
Saksalainen ritari hymyili, mutta hymy voi tuskin peittää hänen
kasvoilleen ilmestynyttä kalpeutta.
"En milloinkaan", lausui hän päätään pudistaen ja kääntyen
ylenkatsellisesti Niilosta drotsiin, "en milloinkaan olisi
luullut niin paljon julkeutta löytyvän tuollaisen nuorukaisen
povessa... Te kuulette itse, herra drotsi", ja ikäänkuin aavistaen,
mitä drotsi ajatteli -- tämä näytti soutelevan täydellisessä
epätietoisuuden meressä -- lisäsi hän, "se vanha vaimo lienee teidän
talonväkeänne, ehkä hän tuntee teitä koskevia salaisuuksia, jotka
olisivat marskin hyvät tietää ... minusta on senvuoksi selvää, että
marski on käyttänyt siihen tehtävään luotettavaa miestä, kuten tämäkin
nyt on, koska hän kerran kuuluu maan ylhäisimpiin sukuihin."
"Missä on se vanha vaimo?" kysyi drotsi ja käski häntä saliin
noudettavaksi. "Jos hän kuuluu minun talonväkeeni, kuten sanotte ritari
Jost, niin jään teille kiitollisuuden velkaan palveluksesta, jonka
teitte minulle pelastaissanne hänet."
"Eihän se asia kiitosta ansaitse, herra drotsi", vastasi ritari
kumartaen, "hän oli niin heikko, että annoin viedä hänet omaan
huoneeseeni, mutta sieltä hän on mennyt ja lienee nyt varmaankin muun
talonväen joukossa."
Ritari puhui hiukan kiireesti, ja hänen levottomuutensa, jonka hän
osasi Krister-herralta peittää, oli ihka selvänä Niilo Bonpojalle. Ja
vaikka hänelle tuotti suurta vaaraa jo se, että drotsin ja marskin
välillä nyt oli ilmi riita, ja vaikka Krister-herra sai suuren vallan
häneen nähden tästä syytöksestä, jonka näennäistä totuutta hän ei
voinut kieltää, -- niin ei hän kuitenkaan voinut pidättää huuliltaan
hymyä, joka osoitti kylliksi selvästi hänen inhonsa syyttäjää ja
tuomariakin kohtaan, jos tämä ottaisi tuomitakseen hänet tuon
kunniattoman konnan puheen perustuksella.
"Tuo oli ylpeä hymy, Niilo", sanoi drotsi, "mutta siitä voi seurata
paljon murhetta. Tulkoon se vaimo tänne, niin on tuomiosi päätetty, ja
minä vannon Jumalan ja kaikkien pyhien kautta, että jos syytös nähdään
todeksi, niin olet sinä tunnin perästä kuoleman oma, niin marskin
aseenkantaja kuin oletkin ja niin vanha kuin onkin kilpimerkkisi!"
"En mitään muuta toivo", lausui Niilo aivan tyynesti, "en mitään muuta
toivo, kuin että se vaimo tulisi, minä en sitä pelkää, mutta ettekö te
huomaa, kuinka tuo miesriepu vapisee pelvosta, että hän tulee... Jos
tahdotte tietää, kuka tuo vaimo on, niin voin sen sanoa teille... Hän
on sen ritarin sisar, jonka te hirtätitte Tukholman kaupunginportin
edustalla kaksi vuotta sitten...!"
Drotsin kasvot menivät tuhkaharmaiksi, ritari Jostiakin kummastutti
vanhan herran äkkinäinen mielenliikutus.
"Mitä sanot, nuori mies", kysyi edellinen koettaen peittää
liikutustaan, "vaimo, tämä vaimoko olisi, olisi...?"
"Rouva Bengta Pietarintytär, herra Eerik Puken sisar!" vastasi Niilo
lyhyesti ja päättävästi.
Drotsi käännähti ympäri ja astui huoneen toiseen päähän. Hänen
mieleensä johtui epäilemättä keskustelunsa Maunu Pentinpojan kanssa
silloin yöllä Folkungatornissa ja kamala kuiskaus, jonka näkymättömät
huulet olivat siellä lausuneet. Sen takaa muistui hänelle Bengta-rouvan
synkkä uhkaava haamu; hänkin puhui kostosta puhuessaan viimeksi drotsin
kanssa Tukholman linnan etulinnassa, jossa Bengta-rouva oli
epätoivoisena kerjännyt häneltä onnettoman veljensä Eerik Puken henkeä,
mutta jonka pyynnön hän oli jääkylmästi evännyt.
Samassa tuli mies, joka oli lähtenyt vaimoa noutamaan, ja hän selitti,
ettei kukaan ollut nähnyt eukkoa senjälkeen kuin hän oli edellisenä
iltana tapansa mukaan lähtenyt talosta. Drotsi kyseli häneltä tämän
tiedon johdosta yhtä ja toista, mistä oli seurauksena, että
kyökkimestari kutsuttiin tarkasti kuulusteltavaksi. Tämä ei kuitenkaan
tiennyt enempää asian valaisemiseksi kuin minkä jokainen muukin tiesi,
nimittäin että vähää ennen joulua oli huomattu erään eukon tulleen
asumaan kirkon toisella puolella mäenrinteessä olevaan ränstyneeseen
tupaan, ja tämä eukko oli tullut pian maineeseen yrttien keittäjänä ja
tautien parantajana; senvuoksi oli kyökkimestarikin kutsunut hänet
taloon tyttärensä ääreen, jonka hengen hän olikin saanut pelastetuksi.
"Mutta mieleeni juolahtaa", sanoi kyökkimestari vihdoin, "koska
haluatte tavata häntä vaan ette nyt voi häntä löytää, herra Krister,
mieleeni juolahtaa, mitä hän sanoi minulle jouluaattona, kun vaimoni
ylisti Jumalan äitiä, joka oli lähettänyt vaimon hätäämme auttajaksi
'minä sanon teille', niin vaimo puhui, 'että on olemassa niitä, jotka
toivovat minua yhtä kauas kuin te toivotte minua lähelle, ja minä
tulenkin vielä kerran heidän luokseen, mutta silloin kuin he minut
näkevät, on heidän tuhonsa lähellä!' Niin hän sanoi ja näytti sitä
sanoessaan niin kamalalta kuin haudasta noussut. Ja kun vaimoni kysyi
mitä hän sillä puheella tarkoitti, niin hän vastasi vähän ajan
kuluttua: 'Hän ei ole tästä kaukana ja hänen hetkensä on kohta tullut:
onni hänelle, niin kauvan kuin hän ei minua näe!' Sanon sen senvuoksi",
lisäsi kyökkimestari, "että jos hänen sanansa olivat tosia ja jos hän
tarkoitti juuri teitä itseänne, herra, sillä joka ei ole kaukana
täältä, niin ei ole syytä huolehtia siitä että hän on poissa!"
"Mihinkähän se vaimoraukka sitten on mennyt?" kysyi Krister-herra
lyhyen äänettömyyden jälkeen.
"Hän on epäilemättä paennut täältä!" lausui ritari, jonka kasvoilta
olivat nyt kaikki levottomuuden merkit kadonneet, "pelko ajoi hänet
pois, ellei hän ole etsinyt turvaa lähimmässä sisarluostarissa."
Asian laita lienee ollutkin kuten Jost-ritari sanoi. Tämä oli nyt
kuitenkin jätettävä sikseen, ja drotsi kääntyi taasen Niiloon päin.
Saksalaisen ritarin kehoituksesta kutsuttiin sisään muutamia miehiä,
jotka olivat olleet Niilo Bonpoikaa kiinni ottamassa, ja kaikki
vakuuttivat yhdestä suusta nähneensä tupaan tullessaan tämän olevan
miekka koholla iskemäisillään ritarin aseenkantajaa, joka makasi
suullaan lattialla, ja vaimo kyyrötti eräässä nurkassa tuskasta ja
pelvosta melkein mielipuolena; tätä vakuutti etenkin haavoitettu mies.
Oli jo tullut hämärä, ja eräs kamaripalvelija pani puita takkaan ja
teki tulen, toisen sytytellessä soihtuja ympäri salia. Senjälkeen
kääntyi drotsi Niilon puoleen. Hän ei ollut kuitenkaan ehtinyt vielä
puhua mitään, kun eräs miehistä tuli kiirehtien parvelle lausuen:
"Täällä pihalla on eräs mies, joka tuopi marskilta sanomia ja kirjeen!"
Tämä sanoma saattoi drotsin taasen entiselleen, samaan tyytyväiseen
mielentilaan, jossa hän oli ennenkuin Niilo Bonpoika tuotiin hänen
luokseen. Hän suoristi itsensä, viittasi kädellään Niiloa piteleville
miehille sanoen:
"Viekää hänet alas taasen... Huomenna käsittelemme tätä asiaa
uudestaan!"
Miehet menivät. Ovessa kohtasivat he vastasaapuneen marskin
sanansaattajan, joka säpsähti nähdessään Niilo Bonpojan. Kumpikaan
heistä ei lausunut kuitenkaan mitään.
Niilo vietiin pois ja sanansaattaja astui saliin. Mutta drotsi löi
taasen käsiään yhteen ja kääntyessään mieheen päin kiilsivät hänen
silmänsä.
"Sinä tuot sanaa marskilta, mies? kysyi hän.
"Minä tuon tämän kirjeen", vastasi mies, "herrani antoi sen minulle
Skeningessä, lähtiessään juuri Itägötän maalle ja Elfsborgiin, jossa
hän tätä nykyä lienee."
"Ja ratsastaissaan ympäri valtakuntaa linnoja vallaten, aikoo marski
suostuttaa minut sanomilla ja kirjeillä", sanoi drotsi hymyillen, ja
hymy leveni yhä, kun hän sai kirjeen murretuksi ja luetuksi.
Se oli varsin lyhyt: "Rakas isä", niin se kuului, "tahdon ilmoittaa
teille olevani Skeningessä eli lähiseudulla; jos teitä joku onnettomuus
kohtaa, niin löydätte minut sieltä." Hän pisti kirjeen kullalla
kirjaillun vyönsä alle ja lausui harmin ja pelon sekaisella äänellä:
"Minusta ottaa marski itselleen huolia vähän liiemmalta, hän kirjoittaa
ja varoittaa minua onnettomuudesta, eikä tiedä, onko hän kauvemmin
vapaana kuin minäkään."
"Minkä vastauksen annatte minulle, herra drotsi?" kysyi marskin
sanansaattaja.
"Sen saat tietää huomenna", vastasi drotsi lähtien huoneesta.
Mutta Klaus Lang vietiin linnantupaan, ja siellä ruvettiin kohta
pitämään iloista elämää. Simaa ja voimakasta jouluolutta ei säästetty,
toinen lystikäs laulu raikui toisensa perään. Klaus huomasi kuitenkin
pian, että häntä pidettiin tarkasti silmällä, ja hänen oli mahdotonta
lähteä salavihkaa huoneesta. Hänen tarkoituksensa oli, kaikkien levolle
mentyä ja hiljaisuuden tultua, laskea sisään miehensä, joiden piti
vasta silloin tulla, mutta nyt näytti tämä käyvän mahdottomaksi.
Hänelle ei jäänyt muuta neuvoksi, kuin ottaa osaa juominkiin ja
lauluihin, ja kohottaa miesten tuulta siihen asti, jolloin järki jättää
miehen ja humala saa täyden vallan. Mutta tämänkin huomasi hän pian
yhtä mahdottomaksi. Drotsin miehet pitivät puolensa, ja ennen olisi hän
itse voinut menettää älynsä ja malttinsa kuin kukaan niistä.
Silloin tuli hovimestari tupaan. Iloisin joukosta tervehti häntä
uudella laululla, ja reunojaan myöten täytetty valtava sarkka
tarjottiin hänelle. Hän istui Klaus Langin viereen muhoilevan näköisenä
kuten tavallisesti, otti maljan ja tyhjensi sen pohjia myöten, mutta
pannessaan sitä pöydälle pudotti hän sen lattiaan. Hän kumartui
ottamaan sitä, mutta tuli silloin tyrkänneeksi sitä, niin että se
vieryi pöydän alle. Klaus tunsi silloin, että paperipalanen pistettiin
hänen käteensä. Mutta hän piti kättään hiljaa polveaan vasten ja heitti
salaisen, tutkivan katseen hovimestariin, joka nousi samassa ylös
nostaen pikarin korkealle päänsä yli.
"Täyttäkää pikarini vielä kerta", huusi hän, "minä juon kaikkien
kauniiden tyttöjen maljan, mutta varsinkin sen, joka on minulle
rakkain!" Ja hän tyhjensi pikarin taasen, ja kaikki muut tekivät
samoin.
Mutta tällävälin sai Klaus tilaisuuden vilkaista paperipalaan. Siinä
oli vaan nämä sanat: "Olkaa huoletta, portit avataan, sillä kosto
vaanii drotsia!" Hän kiersi paperin käteensä tarttuen maljaansa.
Aika kului, oli jo mennyt kappale yötä, ohjakset olivat jo päässeet
irti, niin ettei enää suuresti välitetty mitä puhuttiin, vaan monta
mehukasta sanaa lausuttiin etenkin marskista ja hänen miehistään.
"Kukas tietää", sanoi vihdoin eräs, "kukas tietää, etköhän vaan
sinäkin, Klaus Lang, ole tullut tänne pahoissa juonissa ... olin jo
sanomaisillani", lisäsi hän äänekkäästi nauraen itsekseen, "olin
sanomaisillani, että jo kuulin lähestyväin vihollisten kalsketta, mutta
päässäni se kopisee, ja se on herrani, drotsin ansio, minä juon liian
hyvää jouluolutta, ja minä juon herrani, Krister-herran maljan, ja se,
joka ei sitä maljaa juo pohjaan asti, on konna, ja minä halkaisen hänen
koirankallonsa."
Mutta Klaus Langin tarkka korva oli jo erottanut kavioiden kapsetta ja
sitten hän kuuli porttia avattavan, jolloin hän nousi äkkiä penkiltä ja
iski nyrkillään tammipöytään, niin että joka mies kimmahti pystyyn ja
rupesi haparoimaan miekkansa kahvaa.
"Sitä maljaa minä en juo!" huudahti hän, "ja nyt on tainnut tulla se
hetki, jolloin Krister-herra saa maistaa vähäisen sitä seosta, jota hän
on niin kauvan muille juottanut. Olkaat hiljaa ... vastustus on
turhaa!"
Nyt välähtivät miekat soihtujen valossa, ja joka mies hyökkäsi Klausta
kohden. Mutta ovi avattiin ja Klaun ympärillä oli samassa hänen omia
miehiään, jotka ryntäsivät raittiin voimin ja selvin päin drotsin
miehiä vastaan. Syntyi kiivas ottelu ja verta alkoi sekaantua simaan,
jota oli penkillä ja lattialla.
"Heiluttakaa uljaasti kalpojanne, drotsin miehet!" huusi samassa
soinnukas ääni ovelta, jossa näkyi reipas herra Torsten Juhananpoika,
"eteenpäin, eteenpäin, herranne henki on vaarassa, raivatkaa itsellenne
tietä ja seuratkaa minua!"
Hän tarttui paria marskin miestä kurkkuun ja viskasi ne syrjään, mutta
Klaus Langin miekka kaatoi hänet itsensä maahan, ja tämän urhon ruumiin
yli riensi Klaus porstuaan huutaen miehilleen, etteivät laskisi ketään
ulos eikä sisään, ennenkuin drotsin luona on kaikki valmista.
Tämä makasi sängyssään koettaen turhaan karkoittaa levottomuutta, joka
vasten hänen tahtoaan oli hänessä syntynyt, ja joka suunnattoman
mustasiipisen haikaran tavoin varjosti sitä hymyilevää niittyä, jolla
hän kuvitteli käyskentelevänsä valtakunnan mahtavampana miehenä,
perässään kumartelevia joukkoja, -- silloin tuli hänen korviinsa
rivakasti laukkaavain hevosten kavioin kopse. Hän piti sitä aluksi
kiihtyneen mielikuvituksensa tuotteena, mutta pian hän älysi, että se
mahtoi todellakin olla taloa lähestyvä ratsujoukko; hän nousi seisomaan
varmasti kuullakseen, että niin oli laita.
Silloin huomasi hän tähtien valossa ikkunan ääressä kohoavan tumman
varjon, ja hän muistutteli mieleensä kaiken, mihin perusti toiveittensa
varmuuden, ikäänkuin rohkeutta saadakseen ja uskottaakseen itseään,
että kaikki mitä kuuli ja näki, oli vaan ilkeää unta. Hän hiipasi
kädellään silmiään. Mutta hevosten astunta kuului yhä lähempää ja tumma
varjo ei lähtenyt ikkunalta.
Nyt lakkasi kavioiden kopse, mutta sen sijaan kuuli hän, miten
asestettuja miehiä hyppäsi maahan ja miten raudoitetut tammiportit
narisivat saranoillaan. Samassa huomasi hän haamun lähestyvän
ojennetuin käsin hänen sänkyään.
"Rukoile nyt Jumalaa ja hänen pyhiään, jos voit, Krister Niilonpoika!"
sanoi kolkko ääni, "nyt on sinun hetkesi tullut!"
"Kuka olet, ja mitä tahdot?" huudahti Krister-herra yrittäen nousta
sängystään.
"Pysy alallasi!" sanoi ääni, "turhaan sinä koetat muuttaa, mitä nyt
tulee sinulle tapahtumaan, mutta muista mitä sanoin sinulle, kun
viimeksi tapasimme toisemme ... muista herra Eerik Pukea, jonka annoit
niin säälimättä kuolla... Nyt on koston hetki tullut ... minä olen
Bengta Pietarintytär."
Nyt kuului aseellisten miesten askeleita, jotka lähestyivät drotsin
makuuhuonetta, ja ennenkuin hän oli ehtinyt tyrmistyksestään tointua,
temmattiin ovi auki, ja useita rautaanpuetuita miehiä näkyi
kynnyksellä. Soihdun valossa, jota eräs heistä piti korkealla, näki hän
nyt selvästi Bengta-rouvan nuutuneet, tylyt piirteet. Hänen palava
katseensa vallitsi ihmeellisellä tavalla koko drotsin personaa, se
hyydytti veren hänen suonissaan ja kangisti hänen kielensä.
"Ylös, ylös, herra Krister", huusi eräs ääni, jonka drotsi tunsi
marskin sanansaattajan ääneksi, "ylös, nyt ratsastetaan suoraa päätä
marskin luo... Hän on nyt teidän herranne yhtä varmasti kuin Ruotsinkin
herra!"
Sanat humisivat kuulumattomina vanhan herran korvain ohi. Hän oli sanan
oikeassa merkityksessä tahdotonna. Hänelle voitiin nyt tehdä mitä
hyvänsä. Moniaassa silmänräpäyksessä oli hän vangittu. Sitten hänet
vietiin pihalle ja pantiin rekeen. Viipyi kotvasen, ennenkuin vankila
oli avattu ja Niilo Bonpoika vapautettu, mutta sitten lähdettiinkin
Räfvelstasta. Drotsi näki huoaten vangittuja miehiään tuotavan
linnantuvasta reen juuri kääntyessä linnankujalta Altunan kirkolle päin
vievälle tielle.
Mutta Margareta-rouva seisoi parvisillalla ojentaen epätoivoissaan
käsiään tyhjään ilmaan, ja hänen tyttönsä seisoivat kalpein kasvoin
kädet ristissä hänen vieressään. Iliana-neitikin itki niin saineesti,
kuin olisi onnettomuuden musertama vanhus ollut hänen oma isänsä.
Margareta-rouva kyseli Jost-ritaria. Mutta hän oli kadonnut.