Löytö.
Stegeborgin linnassa istui herra Niilo Steeninpoika reippaiden miesten
keskellä -- parempia ei hän olisi voinut itselleen toivoa -- ja hänen
sydämensä paisui taistelunhimosta, uljuudesta ja hyvistä toiveista
katsellessaan niitä ja linnansa vankkoja muuria, jotka olivat hänen
turvanaan sekä samalla tulevan suuruutensa ja valtansa kulmakivenä.
Tosin saapui hämäriä tietoja marskin menestyksestä. Hänen veljilleen
tuotti suurta vaivaa Arvid Svan piiritysjoukkoineen, ja Elfsborgin otti
marski Henrik Snahenborgilta ja antoi sen velipuolelleen, herra Tuure
Steeninpojalle (Bjelkelle). Mutta Stegeborgin edustalla ei ollut vielä
näkynyt yhtäkään vihollista, ja odottaa sopi vielä paljon hyötyä
drotsin oleskelusta muissa osissa Ruotsia.
Silloin ilmestyi muuanna päivänä ratsastaen portin eteen eräs
yksinäinen ritari parin asemiehen seuraamana ja pyysi päästä linnaan.
Tulija oli ritari Jost von Bardenvleth, joka toi tiedon Räfvelstan
tapahtumista. Hän tiesi myöskin kertoa drotsin rouvan matkustaneen
Nyköpingiin, johon hänen poikapuolensakin, Kaarlo Kristerinpoika oli
lähtenyt Ringstaholmasta. Marski oli lähtenyt Elfsborgista Axevallaan
ja sieltä Örebrohon, johon vanha Krister-herra oli tuotu häntä vastaan.
"Vanha herra on aivan musertunut", sanoi Jost-ritari, "minä näin hänet
nyt Nyköpingissä, johon marski tuli Örebrosta suuren väen kanssa; hänen
seurueessaan oli monta piispaa ja raatiherraa, ja Margareta-rouva ja
herra Kaarlo, drotsin poika, antoivat linnan marskin käsiin, ja
Krister-herra luopui kaikista läänityksistään yhtä ainoata linnaa
vaille. 'Kaiken hänen tahtonsa minä täytän', sanoi drotsi, kun kysyin
häneltä, oliko hän todellakin jo heittänyt kaiken menestyksen toivon,
'kaiken hänen tahtonsa minä täytän', sanoi hän... Voi se oli surullinen
näky silloin tämä masentunut vanhus, kun on kuten minä ja moni muu
nähnyt hänet mahtavana ja toivoa täynnä voidakseen johtaa tämän
valtakunnan myrskyjen läpi rauhaan ja lepoon!"
"Vanha, liiaksi vanha on herra Krister Niilonpoika!" huudahti
Niilo-herra lyöden miekkaansa. "Minä tässä laulan toisen laulun
mahtavalle sukulaiselleni, Kaarlo-herralle!"
"Mutta hän on tulossa suurella sotajoukolla, herra Niilo, ja menestys
synnyttää menestystä... Montako miestä teillä on täällä Stegeborgissa?"
"Ei minulla tosin ole aivan yhtä monta kuin marskilla, mutta minun
miehistäni vastaa jokainen kolmea marskin miestä, siihen saatte
luottaa, ritari Jost, ja sitä paitsi odotan kuningastakin pian
kuuluvaksi sekä täältä meren puolelta että Norjasta. Nuori sukulaiseni,
herra Tuure Steeninpoika katsokoon, ettei kattonsa säry, kun hänen
naapurinsa, Bohusin herra Kolbjörn Gerst käy kimppuun."
"Hyvä!" vastasi ritari, "te saatte kohta nähdä mahtavan sukulaisenne
tämän linnan edustalla."
"Hän tulkoon, ritari Jost, hän tulkoon", vastasi Niilo hymyillen, "jos
hän rohkenee Bråvikin yli käydä, niin täällä on miehiä, jotka
puolestaan rohkenevat häntä varttoa!"
Jost-ritari jäi herra Niilo Steeninpojan vieraaksi linnaan, jossa aikoi
odottaa kevään tuloa ja Lybeckiin menevää laivaa. Eikä monta päivää
kulunutkaan, niin marski tuli ratsastain, seurassaan itse arkkipiispa
ja piispa Tuomas sekä maallisten neuvosherrain mukana herra Krister ja
hänen poikansa Kaarlo. Ja valtakunnan neuvostolta tuli herra Niilolle
kirje, jossa häntä vaadittiin lähtemään marskin luo, sillä heidän
riitansa oli hyvällä sovittava.
"Minä pysyn, missä olen, jollei marski halua tulla tänne, on se minulle
yhdentekevää!" vastasi ylpeä Niilo-ritari.
Arkkipiispakin tuli linnan edustalle, ja herra Niilo meni häntä
vastaan, mutta ei kauvemmaksi kuin vipusillalle, ja hänen takanaan oli
kolmekymmentä välkkyviin haarniskoihin puettua miestä, ja korkea
kirkonmies sai saman vastauksen kuin marskin sananviejä. Seuraukseksi
tuli tietysti Stegeborgin piiritys.
"Sukulaiseni on näkevä ja havaitseva", sanoi Niilo-herra vieraalleen
tullessaan takaisin linnaan, "ylväs sukulaiseni on näkevä, että tässä
onkin jäykkä poika vastassa."
Pari päivää siitä kuin linnaa oli alettu sotaväellä saartaa, kerrotaan
marskin pitäneen herrain kanssa kokouksen Skällvikin lukkarintuvassa.
Siellä hän oli neuvotellut heidän kanssaan, mitä Stegeborgille oli nyt
tehtävä, mutta kun he antoivat karttelevia vastauksia, niin oli hän
kiivaasti antanut Herman Bermanille käskyn asettua miehineen linnan
eteläpuolelle, ja herra Kaarlo Kristerinpojan oli hän käskenyt viedä
erästä toista väenosastoa pohjoispuolta vastaan. Mutta Kaarlo-herra oli
vastannut enempää miettimättä: "Ennenkuin sen teen, jätän Ringstaholman
teidän käsiinne!" Marski oli suuttunut, mutta oli ottanut linnan
vastaan ja antanut sen herra Erengisle Niilonpojalle, ja tämä oli nyt
hyökkäämässä pohjoispuolelta. Mutta drotsi oli poikineen lähtenyt
Nyköpingiin matkustaakseen sieltä Suomeen, Viipuriin, joka oli nyt
hänen ainoana läänityksenään.
Ja Stegeborgia saartava piiri tuli yhä tiukemmaksi. Herra Niilo tunsi
täydellisesti marskin väen johtajain voiman, valppauden ja
sotakelpoisuuden. Sekä Herman Bermanin että Erengisle Niilonpojan tunsi
hän niiltä ajoilta asti, jolloin hän itse johti heidän kanssaan
Engelbrektin talonpoikaisjoukkoa, tämän kulkiessa viimeistä
voittokulkuaan ympäri valtakunnan, ja yhä synkemmäksi kävi hänen
katseensa, yhä harvasanaisemmaksi hänen puheensa. Hän rupesi
huomaamaan, ettei mitään mahtanut marskin koko voimaa vastaan. Ne
olivat liiaksi hajallaan, jotka olivat yhtä mieltä hänen kanssaan.
Liian kaukana olivat toisistaan Stegeborg ja Kalmar sekä Borgholm,
jossa viimeksi mainitussa linnassa herra Maunu Gren oli linnanherrana.
Niilo Juhonpoika (Oxenstjerna) oli tosin Stäkeholmassa, kova ja
hurjaluontoinen mies, jota ei epäilyttäisi, jos niikseen tulisi, ruveta
yksiin tuumiin merirosvojen kanssa, joita alkoi taasen ilmestyä
Itämerelle. Mutta tämä herra eleli enemmän erillään, eikä hän ollut
yhtynyt niihin herroihin, jotka nyt taistelivat marskin kanssa vallasta
maassa. Upsalan viekkaan tuomioherran, Jöns Pentinpojan syrjäytyminen
vaikutti ehkä jonkunverran sekä häneen, että hänen veljeensä, herra
Pentti Juhonpoikaan. Miten olikin, Niilo Steeninpoika ymmärsi selvästi,
ettei hän enää mitään mahtaisi niillä hajanaisilla voimilla, joita nyt
oli enää jälellä.
Hänen täytyi itse luoda itselleen suurempi voima, ja sitä miettiessään
ja harkitessaan välähti hänen mieleensä viimein pulan ratkaisu. Hän
rupesi sovinnon hierontaan Herman Bermanin ja Erengisle Niilonpojan
kanssa ja saikin heidät suostumaan aselepoon palmusunnuntaihin asti,
joka sattui sinä päivänä maaliskuun 29 päivälle. Sen aikana oli
Hermanin ja Erengislen hankittava marskilta Niilo-herralle lupa päästä
vapaana ja vahingoittumattomana käymään Kaarlon luona. Mutta tuskin oli
piiritys tästä syystä keskeytetty, niin Niilo valmistautui jättämään
Stegeborgin ja lähtemään Gotlantiin kuninkaan luokse.
Jonkun ajan kuluttua hän saapuikin kuninkaan luo livahdettuaan hädin
tuskin marskin miesten ohi Edin kirkolla ja päästyään Stäkeholmin
eteläpuolella erääseen laivaan, joka vei hänet Ölantiin, mistä hän
sittemmin tuli Gotlantiin. Tänne tuli myöskin Maunu Pentinpoika ja
Maunu Gren Borgholmista. Sitten harkittiin, mitä nyt olisi tehtävä, ja
lopuksi kuningas nimitti Niilo-herran marskikseen. Kaksisataa miestä
sekä laivoja ja rahaa mukanaan palasi Niilo sitten Ruotsiin
vapauttamaan valtakuntaa Kaarlo Knuutinpojan hirmuvallasta, ja
saattamaan sitä Kuningas Eerikin käsiin.
Komulla ja metelillä saapui uusi marski Itägöötanmaalle. ja hänen
joukkojensa edellä kuljetettiin Dannebrogia [Dannebrog on Tanskan
lippu], mikä oli pahana silmätikkuna ruotsalaisille. Herman Bermanin,
joka oli pienen joukon kanssa Söderköpingissä, täytyi vetäytyä sieltä
Ringstaholmiin päin, ja Niilo-herra lähetti Itägöötanmaan seurakuntiin
kuninkaan avoimen kirjeen marski Kaarlon viralta panosta ja omasta
nimityksestään marskiksi ja liitti niihin vielä valituskirjoituksia
vanhasta marskista, mitkä sitten luettiin kansalle kirkkojen
saarnastuoleista. Itse pysähtyi hän Söderköpingiin miestensä samotessa
mailla murhaten ja polttaen aina Vadstenan seuduille asti. Ketään ei
säästetty, naisia häväistiin, kirkkoja ja luostaria ryöstettiin, ja
veripunainen Dannebrog liehui kuin kirous joukkojen edellä, joiden piti
valloittaa Ruotsin valtakunta takaisin kuningas Eerikille.
Mutta nyt tuli Herman Berman joukkoineen takaisin Söderköpingiin, ja
Kaarlo-herran kerrottiin itsensä olevan meritietä matkalla Nyköpingiin
muassaan mahtava sotajoukko, jolla hän aikoi perinpohjin masentaa
vihollisensa, mutta kuninkaita ja muita herroja ei vaan kuulunut.
Niilo-herra joutui peräti vaikeaan asemaan. Itsellään oli hänellä vaan
muutamia miehiä saatavilla, ja varsin mahdotonta oli odottaa sitä
väkeä, joka oleskeli maakunnan länsiosassa Vadstenan seuduilla. Hän
päätti silloin äkkiä lähteä Stegeborgiin. Tämä ei kuitenkaan ollut
muuta kuin toisesta vaarasta toiseen antautumista. Herman Bermanin
joukot alkoivat taasen ympäröidä linnaa, ja eräänä kauniina päivänä
kerrottiin, että tornin huipulta näkyi marskin laivasto, joka purjehti
lahteen.
Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen, mutta Niilo Steeninpoika teki pian
päätöksensä. Hän päätti lähteä vielä kerran Gotlantiin taivuttamaan
kuningasta todenteolla varustautumaan, jos kerran halusi päästä Ruotsin
herraksi, ja samana yönä päätti hän lähteä linnasta. Se oli hyvin
varustettu kaikilla tarpeilla, ja puolustajat olivat valioväkeä, muiden
muassa Rodenberg kanuunain päällysmiehenä, joita kutsuttiin
"fööglareiksi" ranskalaisen nimen "veuglier" mukaan. Oli siis kaikin
puolin luultavaa, että se kestäisi, kunnes Niilo itse palaisi tarpeeksi
suuren väen kanssa.
Niilo-herra oli kuitenkin sangen pahalla päällä päivän kuluella.
Häntä suututti, että kuningas, jonka käsistä voi minä hetkenä
hyvänsä luiskahtaa kaikki valtakuntansa, osoitti sellaista
välinpitämättömyyttä. Myöskin tuntui se, että hänen täytyi paeta
linnastaan niin tukalalta, että hän menetti kaiken malttinsa.
Eräänä synkkänä iltana odotteli kaksikymmentä huovia hevosineen
Stegeborgin linnanpihalla, ja kaksi aseenkantajaa piteli niitä hevosia,
joilla Niilo-herran itsensä ja hänen vieraansa, saksalaisen ritarin
piti ratsastaa. Niilo-ritari oli linnan suuressa salissa antamassa
viimeisiä käskyjä päällysmiehelleen siitä, miten tämän tuli menetellä,
kunnes hän itse palaisi. Silloin astui hänen tykkimestarinsa, totinen
ja synkkä Rodenberg saliin. Niilo-herrasta tuntui hänen tulonsa
selvästi hyvin vastenmieliseltä. Hänen kulmansa rypistyivät, ja hän
lausui kiireesti käskynsä rientäen sitten ovelle, ikäänkuin ei olisi
huomannutkaan tykkimestaria.
"Herra Niilo!" huudahti tämä ja hänen silmissään liekehti kiihkoinen
into.
"Mitä tahdotte, Rodenberg?" kysyi Niilo-herra kärsimättömästi.
"Näettehän, ettette olisi voinut juuri sopimattomampaan aikaan tulla,
kun minä olen jo melkein jalka jalustimessa."
"Minäpä tiedän, mikä voisi sattua vieläkin sopimattomammin", vastasi
Rodenberg juhlallisen vakavasti, "jos fööglari esimerkiksi ei ottaisi
lauetakseen silloinkuin tähtään sitä teidän verivihollistanne kohden."
"Mitä tämä on, Rodenberg...! Niin ei voi tapahtua, ellei teidän oman
nuttunne alla piilee petturi!"
"Niin, herra Niilo! ... tai jos te itse olette pettänyt minut!"
"Minä pettänyt teidät ... nyt te olette taas saanut nuo houreet
päähänne!"
"Siitä saatte arvella, mitä tahdotte, mutta minä tahdon tietää
totuuden, ja nyt teidän pitää sanoa minulle se, herra Niilo, vähemmällä
ette pääse. Te tiedätte itse kuinka vaikea minun on ollut päästä teidän
puheillenne koko tämän ajan, on näyttänyt, kuin te haluaisitte karttaa
minua siitä päivästä asti, jolloin ammuin koelaukauksen teitä varten,
ja jolloin fööglaristani lentävä kivi murensi mujuksi kotkan, joka
istui tämän lahden toisella puolen... Nyt teidän pitää vastata minulle
elävän Jumalan nimessä, tekö olitte henkeni pelastaja vai oliko se joku
muu...?"
"Rakas ystävä, eikö teistä ole yhdentekevää, kuka henkenne pelasti,
kunhan se vaan pelastettiin!"
"Ei, herra Niilo, te tiedätte mikä siinä asiassa mieltäni painaa...
Tullessani teidän palvelukseenne tunnustin ritarisanaanne luottaen,
miten kerran sokeassa raivossani murhasin henkeni pelastajan, ja miten
kuoleva ystäväni, maaten leppeänä kuin taivaan enkeli -- kyyneleet
puhkesivat miehen silmiin ja hän painoi tuskallisesti käsiään rintaansa
vasten -- kuinka hän sanoi antavansa anteeksi minulle ja pyysi minua
varomaan, etten siitä rangaistukseksi joutuisi vielä kerran tekemään
samaa rikosta... Sentähden vannotan teitä, ankara ritari, kaiken
nimessä, joka on teille pyhää ja kallista maan päällä, sanokaa minulle,
tekö minut kannoitte pyövelijoukon keskeltä pois sinä iltana
Tukholmassa...? Kuollut ei anna minulle rauhaa ... joka yö on hän
luonani rauhallisine, kalpeine kasvoineen osoittaen haavaansa ja
toistaen varoituksensa."
Rodenbergin sanat koskivat nähtävästi Niilo-ritariin. Hän vetäisi
leveätä nahkavyötään, jolle Natt och Dagien vaakuna oli kirjaeltu
hopealla mustalle sametille pitkin sen pituutta tyhjillä välipaikoilla,
ja hänen poskensa kävivät hehkuvan punaisiksi tiukasti kasvojen ympäri
vedetyn pääverhon sisässä, joka päättyi leuvan alla rautarenkaiseen
kauluriin, joka kuului rautapaitaan. Sen alapää riippui taasen
lanteille viheriän ihokkaan alta. Heleänsininen levätti oli valahtanut
olkapäiden yli hartioille, joten ritarin leveä rinta näkyi koko
sotaisessa uhkeudessaan. Hän seisoi niin kotvasen ja hänen silmänsä
paloivat hurjasti tumman soihdun valossa loistavan teräksisen pääverhon
alta. Mutta yht'äkkiä hän vetäisi levätin ympärilleen ja aikoi rientää
ulos.
Silloin juoksi Rodenberg hänen eteensä. Hän oli kalmankalpea, ja koko
hänen ruumiinsa vapisi mielen kiihkeän jännityksen vuoksi.
"Jumalan kalliin veren nimessä, ritari!" huusi hän, "te ette pääse ulos
muuten kuin ruumiini yli, ellette sano suoraan, tekö se olitte vai
ette?"
"Niin!" ärjäisi ritari, että sali ja holvikäytävä kajahti, ja viskasi
voimakkaalla sysäyksellä tykkimestarin syrjään sekä riensi
linnanpihalle.
Rodenberg vierähti kiivaasta sysäyksestä kivilattialle, ja toinnuttuaan
ja noustuaan taas pystyyn hän kuuli hevoskavioiden kumean kapseen kun
linnanherra miehineen ratsasti pitkän sillan yli etelään päin. Hän meni
hitain askelin rappuja alas sille vallille, jossa fööglarit olivat.
Uloinna idässä huomasi hän valkean viirun kuin vaahtoisen laineen, joka
liikkuu pitkin merenselkää, mutta yö oli niin pimeä, ettei hän voinut
tarkemmin eroittaa, mitä se oli. Hän arvasi sen kuitenkin olevan
marskin laivaston, joka ehkä itätuulta käyttäen oli purjehtinut lahteen
ja laskenut siellä ankkurin ja vetänyt purjeet kokoon. Hän seisoi kauan
suurimpaan fööglariin nojaten vallilla, ja hänen päänsä vaipui
vähitellen rintaa vasten raskaiden huokausten tunkiessa hänen
rinnastaan.
Vihdoin hän lankesi polvilleen ja rukoili Herraa, joka katsoo läpi
pimeyden ja ihmisten sydänten, lähettämään enkelinsä ottamaan hänen
henkensä, jos niin kävisi nyt, että hän joutuisi uudistamaan vanhat
tuskansa ja sinkahuttaisi kuolettavan kiven pelastajaansa kohden.
Yön hetket kuluivat, ja aamulla kun vartija puhalsi torveensa ja linnan
miehet kiiruhtivat tehtäviinsä, niin he näkivät synkän tykkimestarin
polvillaan erään fööglarin vieressä painaen päätään kylmää metallia
vasten. Se herätti kummastusta, mutta sama näky uudistui useina
seuraavina öinä, ja kun mies oli muutenkin hiljainen ja umpinainen,
niin se synnytti mitä merkillisimpiä tarinoita hänestä linnassa. Olihan
selvää, että hän oli taikuri, muuten ei voitu selittää hänen
uskomatonta taitavuuttaan ja varmuuttaan ampumisessa. Kaikki väistyivät
arasti syrjään, kun hän tuli näkyviin. Hän liikkui linnassa kuin
kuollut eläväin joukossa.
Linnan ympärillä kävi elämä vilkkaammaksi. Marskin laivasto oli tullut
samana yönä, jona Niilo-herra lähti linnasta. Hän asetti pääleirinsä
eräälle saarelle, jota kutsuttiin Laivasaareksi, mutta joka siitä
alkain sai nimen Kaarlonsaari, ja selvästi voi nähdä linnasta, miten
isompia ja pienempiä sotilasryhmiä sekä hevos- että jalkaväkeä lähti
rantaan ja miten vartioita asetettiin toinen toisensa perään. Tapahtui
otteluita, linnan urhea miehistö hyökkäili rivakan päällysmiehensä
johdolla tiheään piirittäjäin kimppuun, ja onnistuikin väliin, kuten
eräänäkin yönä, jolloin he auttoivat muuatta joukkoa tunkeumaan
piirittäjäin lävitse linnaan tuoden Dannebrogin mukanaan. Fööglarit
olivat silloin suureksi hyödyksi, ja mihin kuula vaan sattui, siellä
makasi aina yksi tai useampia vihollisia kuolleena vuoren
pohjoisrinteellä, johon ne olivat suunnatut.
Mutta Rodenberg, tuo kummallinen mies, ei suostunut laukaisemaan
ainoatakaan laukausta öiseen aikaan. Päällysmies oli monta kertaa
vakavasti keskustellut hänen kanssaan siitä asiasta, mutta siitä ei
ollut apua, ja ettei linna kokonaan menettäisi tykkimestarin verratonta
apua, täytyi hänen lopulta antaa asian olla sillään. Huomattiinpa
vielä, ettei Rodenberg ampunut päivilläkään, ellei ilma ollut oikein
kirkas, että selvästi voi erottaa rannalla olevat ihmiset, ja aamu
aamun perästä nähtiin hänet polvillaan jonkun fööglarin vieressä,
ikäänkuin hän yöllä olisi tehnyt joitakin taikoja. Hänen sisäinen
jännitystilansa ja ankarat parannustyöt, joita hän aika-ajoin teki,
riuduttivat hänet lopulta niin, että häntä olisi luullut varjoksi. Hän
näytti melkein läpikuultavalta, verta ei hänessä olisi uskonut
löytyvän, silmät yksin paloivat, ikäänkuin kaikki elinvoima olisi
kokoontunut sinne.
Saarelta, jossa oli marskin pääkortteeri, kuului illoin tai muutenkin
itätuulella vilkasta tanssimusiikkia. Siellä kisailtiin ja leikittiin
eikä muistettu ympäristön surmalauluja eikä ajateltu sitäkään, että
fööglari, jonka vieressä onneton tykkimestari seisoi, voi minä hetkenä
hyvänsä heittää kuolemaa ja tuhoa heidän keskelleen ja muuttaa heidän
ilonsa suruksi ja riemunsa epätoivoksi. Marskin mukana oli leirissä
hänen nuori, kaunis vaimonsa, sanottiin, ja hänen mukanaan useita
ylhäisiä rouvia ja neitoja, ja kaikkein heidän kohtaloita tiesi
Rodenberg pitävänsä käsissään eikä hän koskaan päässyt selville, kumman
edestä hänen tuli uhrata oma henkensä, marskin vai hänen sukulaisensa
edestä.
Marski ratsasti tavallisesti aamuisin pohjoista rantaa pitkin
katselemaan piiritystöitä ja väkeään. Rodenberg oli monta kertaa nähnyt
hänen siten ratsastelevan, usein aivan yksinäänkin, ja aina oli hän
silloin kohottanut silmänsä taivaaseen päin ikäänkuin valonsädettä
kerjäten. Hän karttoi ampumista niin kauvan kuin voi, mutta hän tiesi
liiankin hyvin, että sekin hetki tulisi, jolloin hänen täytyisi ampua,
jos tahtoi välttää sitä, että häntä pidettiin kavaltajana, ja se hetki
tulikin varsin pian.
Oli ani varhainen aamu. Rodenberg seisoi tapansa mukaan fööglarinsa
vieressä, jossa hän muuten oli istunut koko yön, kuunnellen iltatuulta,
joka toi hänen korviinsa riehakkaan ilon ja riemun ääniä marskin
leiristä. Varmaankin oli siellä tapahtunut jotakin erinomaista, sillä
tanssi ja leikit kestivät tavallista myöhempään. Mutta kun tähdet
rupesivat hälvenemään ja aamu koittamaan, niin seisoi linnanpäällysmies
tykkimestarin vieressä ja laski raskaasti ja päättäväisesti
rautapukuisen kätensä tykkimestarin olalle.
"Tänä päivänä, Rodenberg, pitää marskin tehdä viimeinen matkansa
vartiopaikoilleen rantaa pitkin! Eräs mies on päässyt hiipimään linnaan
viime yönä ja tuonut herra Niilolta sen sanoman, että kuningas saapuu
ennen pitkää tänne, ja marskin hengestä riippuu kuningas Eerikin
valtakunta, senvuoksi pitää teidän nyt ampua laukaus, jota muistetaan
niinkauan kuin miehiä on maailmassa."
Rodenberg ei vastannut mitään, mutta päällysmies näki hänen kalpenevan
ja vavahtelevan.
"Oletteko kuullut sanani, Rodenberg?" kysyi hän lujemmalla äänellä.
"Olen!" nyökkäsi tykkimestari.
"Hyvä! Minä en lähde tästä ennenkuin se laukaus on ammuttu!"
Rodenberg lankesi polvilleen ja ojensi käsiään taivasta kohden ja
rukoili. Päällysmies katseli kummastellen häntä, ja kun tykkimestari
nousi ylös, kysyi hän, mitä hän ajatteli, kun niin juhlallisesti alkoi.
"Minä ammun!" vastasi Rodenberg kumealla, vapisevalla äänellä, "minä
ammun, taivaan Herra antaa minun fööglarini langettaa tuomion marskin
ja herra Niilon välillä...!"
"Hyvä on!" nauroi päällysmies, "hyvä on Rodenberg, mutta muistakaa,
että hyvä miekkani löytää tiensä teidän niskasuoniinne, jos huomaan,
ettette tee parastanne, paljoa ennen kuin viimeinen fööglari on ehtinyt
lausua Jumalantuomionsa."
Ja aurinko nousi, ja aamutuulahdus pyyhki sumut maallepäin, ja
fööglarien kiiltävät suut heijastivat alkavan päivän valoa. Rodenberg
istui sen fööglarin viereen, joka oli uloinna oikealla ja jonka ohi
marski tulisi ensiksi kulkemaan. Hän seisoi rauhallisena käsi tykin
sankilla, ikäänkuin ei olisi kuullut päällysmiehen uhkausta, tai kuin
olisi todella pitänyt itseään Jumalan välikappaleena.
"Tuolla tulee marski ratsastain!" sanoi eräs päällysmiehen lähellä
seisova vanha mies osoittaen vuonolle, johon oli tehty pohjoisrannalta
saareen lauttasilta.
Päällysmies ja Rodenberg katsoivat sinnepäin. Se oli selvästi marski.
Hänet saattoi helposti tuntea korkeasta vartalostaan ja kalliissa
kypärässä heiluvasta sulkatöyhdöstä. Hän ratsasti valkealla hevosella,
joka näytti tanssivan aamuauringon säteissä. Hänen vieressään ratsasti
nuori ritari, joka osoitti linnanmuureille päin, missä nuo kolme miestä
seisoivat.
"Se on marskin velipuoli, nuori herra Tuure Steeninpoika", sanoi
päällysmies, "miten se on selitettävä ... joko norjalaiset ovat
vallanneet Elfsborgin, koska tuo rantahauki uskaltaa niin kauas
pesästään uida?"
"Tai päinvastoin", sanoi asemies, "tänä yönä on marskin leirissä
iloittu ja kisailtu tavallista enemmän, ja se osoittaa pikemmin voittoa
kuin tappiota!"
"Olkoonpa miten tahansa", vastasi päällysmies vetäen miekkansa, joka
välkähteli auringonpaisteessa. "Pitäkää varanne, Rodenberg, nyt se on
tehtävä...! Sinun tai marskin henki menee tänäpäivänä!"
Rodenberg hymyili aaveenomaisesti, otti kätensä sankilta ja tähtäsi
fööglarin. Samassa astui marski ratsultaan heittäen ohjakset
aseenkantajalleen ja astui jalan jonkun matkaa.
"Nyt, Rodenberg, nyt!" huusi päällysmies.
Ja tykki laukesi ja sen luona olevat miehet peittyivät savupilveen. Sen
hälvettyä katsoivat he kaikki rannalle päin. Mutta siellä seisoi
marski, ja hänen korkea sulkatöyhtönsä liehui yhä komeasti tuulessa.
Aivan hänen päänsä yläpuolella oli maassa kumollaan suuri honka.
Rodenberg seisoi kädet ristissä, ja hänen suunsa mutisivat
kuulumattomia sanoja. Päällysmies kääntyi kiukusta kalpeana hänen
puoleensa, mutta silloin hän jo oli polvillaan toista fööglaria
tähtäämässä.
"Niin totta kuin elän", sanoi hän äkkiä tarttuen sytyttimeen, "tämä
laukaus sattuu marskin sydämeen, jos Jumalan tuomio on niin langennut!"
Tuli välähti ja kuului kauhea pamaus, mutta savun hälvettyä huomattiin
kruutisäiliön räjähtäneen, ja asemies, joka seisoi uloinna oikealla, ja
jota ei toisaalle kulkeva savu sen vuoksi estänyt näkemästä, sanoi,
ettei kivi ollut mennyt kahtakaankymmentä askelta fööglarin suusta.
Oli kuin ilonväre olisi ilmestynyt Rodenbergin kalpeille kasvoille, ja
hän siirtyi oitis toisen fööglarin ääreen. Päällysmies kähisi kiukusta,
mutta hän ei voinut mistään syyttää tykkimestaria, sillä tämä teki
moitteettomasti velvollisuutensa.
Kolmas fööglari laukesi, mutta se hyppäsi sijoiltaan, että kivi
singahti korkealta marskin pään yli. Ruudinsavun läpi näkivät he
marskin seisovan aivan vahingoittumatonna rannalla ja viittaavan
seuruettaan pysymään jälempänä, koska laukaukset nähtävästi
tarkoittivat häntä, joten hänen ympäristössään oli vaarallinen olla.
"Ammu, ammu!" huusi päällysmies. "Jumalan kalliin veren nimessä,
Rodenberg, ellei neljäs tee tehtäväänsä niin olet sinä noita, kuten
sinusta puhutaan, joka olet noitunut tämän kaiken, ja sinä saat siitä
kovimman kuoleman!"
"Se on Jumalan tuomio!" lausui Rodenberg juhlallisesti katsellen kädet
ristissä ja pää kumarassa lahden yli rannalle, jossa marski näytti
seisovan kuin odotellen vielä yhtä laukausta linnasta.
"Jumalan tuomio tai mikä tahansa", ärjyi päällysmies, "niin on sinun
tuomiosi valmis, ellei tämä viimeinen laukaus kaada marskia!"
Marski oli yhä paikallaan ja auringonsäteet kutoivat kultaisen harson
hänen kiiltävän haarniskansa ympärille, ja sulkatöyhdön juurelle
leimusivat ne niin, kuin olisivat tahtoneet luoda kruunun hänen
kypärinsä ympäri. Rodenbergin kasvot loistivat ikäänkuin heijastaen
ympäröivää voiton sädekehää. Hän lähestyi varmoin askelin neljättä
fööglaria, laskeusi polvilleen, tähtäsi ja tarttui sytyttimeen.
Päällysmiehen silmissä paloi tuli, joka osoitti kuinka ankaran
liikutuksen vallassa hän oli. Mitä kiihkein jännitys, tuska, joka
melkein oli hänen rintansa halkaista, näkyi hänen otsaltaan ja
vapisevilta huuliltaan. Hänen vieressään seisova harmaapäinen asemies
oli ottanut kiven käteensä, ja hän katseli järkähtämättä tykkimestaria.
Hänessä kiehuivat nähtävästi samat tunteet kuin hänen herrassaankin:
ihanin voitto oli tämän laukauksen varassa, mutta myöskin tappio ja
häpeä. Voiton ja tappion odotus poltti heidän kumpaisenkin mieltä,
vaikka tässä pelattiin ihmishengestä kultakolikon asemesta ja
pelinoppina oli tykkimestari fööglareineen.
* * * * *
Tanssi riehui hurjissa pyörteissä siinä avoimessa mutta kalliilla
seinäverhoilla puetussa huoneessa, jonka marski oli rakennuttanut
kauniille ja iloiselle Kaarinalleen. Herra Tuure Steeninpoika oli
tullut leiriin illalla. Päätettyään neuvottelunsa rupesivat he mitä
parhaimmalla tuulellaan johtamaan tanssia. Kaarina-rouva loisti
nuoruutta ja kauneutta, ja hänen suurissa, sydämellisissä silmissään
oli niin paljon viehätystä, kun hän katseli ympärillään riehuvaa iloa,
että hän kuin loihti iloa ja riemua näkyviin kaikkialta, mihin vaan
silmänsä loi.
Marskin leirissä vierailevien nuorten neitosten joukossa veti varsinkin
eräs Kaarina-rouvan huomion puoleensa. Tämä oli nuori Iliana Äkentytär
(Tott). Hän oli seurannut serkkuaan, rouva Briita Olavintytärtä
(Tottia), joka oli naimisissa herra Erengisle Niilonpojan kanssa. Tämä
oli marskin huomattavimpia miehiä ja hänellä oli nytkin korkea
päälliköntoimi piiritysarmeijassa. Kaarina-rouva keskusteli kauan ja
mielellään vieraan neidon kanssa, ja he näkyivät ymmärtävän toisiansa
erinomaisen hyvin. Mutta eräs toinenkin silmäpari näytti seuraavan
neitoa hellemmin silmäyksin kuin tavallista tuttavaa, ja Kaarina-rouva
näkyi huomanneen sen, sillä hän osasi kerta toisensa perään saattaa
neidon noiden silmien eteen niiden omistajan puheille, kummankaan
näistä huomaamatta sitä muuksi kuin sattumaksi. Ja aina punastui
nuorukainen silloin, ja neito näytti aina niin välinpitämättömältä,
ikäänkuin ei olisi vähääkään huomannut näitä odottamattomia kohtauksia,
ja Kaarina-rouva hymyili niin sydämellisesti ja taputti Ilianaa
rusoposkelle.
Nuorukainen oli marskin serkku Tord Kaarlonpoika (Bonde), ja hänen
katseensa oli niin kiitollisuutta täynnä sukulaisensa hyväntahtoisuuden
vuoksi, että tämä tunsi työnsä jo sillä hyvin palkituksi. Ja näiden
nuorten heiluessa tanssissa kääntyi hän silloin tällöin marskiin päin
osoittaen hänelle niitä hurmaavasti hymyillen.
Mutta erästä kattoa kannattavaa pylvästä vasten nojasi ylimmällä
rappusella seisova korkea haamu, yllään pitkä valkea mantteli, niin
että etäältä katsoen olisi luullut häntä jonkin ritarikunnan jäseneksi,
mutta lähempää katsoen voi huomata, että merkki, punainen risti
puuttui. Hän seisoi kuin uneksien tai kuin ei olisi ensinkään nähnyt
tanssia ja iloa, vaan aivan muita asioita, ja moni nuorimies veti hänet
nähdessään suunsa nauruun, pistipä tilaisuuden sattuessa hänestä
kompasanankin, joka nauratti muita. Mutta se ei näyttänyt vaikuttavan
seisojaan mitään. Hän hymyili melkein yhtä leveästi kuin hekin, ja se
lisäsi heidän nauruhaluaan. Erittäin kekseliäs hänestä sukkeluuksia
sepittämään oli eräs nuori tanskalainen, herra Ove Laurinpoika, jonka
kommat kuitenkin usein lähenivät hävyttömyyttä, mutta herättivät
sittenkin kaikkein kuuntelijain hyväksymisnaurun.
Yleisen ilon vuoksi ei tätä vähemmän ritarillista pilaa huomattu
salissa, joten nuorukainen sai rankaisematta pitää peliään. Mutta juuri
kuin Ove-herra oli taas saanut muut jollakin sanallaan nauramaan,
seisoi heidän keskellään muuan vasta tullut nuori mies, joka katseli
hehkuvin totisin silmin pilantekijöitä ja silmäsi varsinkin Ovea
tuimasti.
"Miksi te niin ankarasti katselette, Niilo Bonpoika?" sanoi Ove-herra,
"te ilmestytte keskeemme kuin suoraa päätä haudasta tullut!" Sitten hän
taas nauroi lisäten, "tiedättehän kuitenkin hyvin, että viheriä ritari
on luotu leikintekoa varten, ja että hän on itse ruvennut marskin
narriksi!"
"Mutta on pieni ero marskin ja teidän välillänne, Ove Laurinpoika."
Musiikki soi samassa ja kaikki riensivät tanssimaan. Niilo Bonpoika
tunkihe salin toisen seinän vieritse marskia kohden, joka oli juuri
alottamaisillaan tanssin Kaarina-rouvan kanssa. Nähdessään Niilon kävi
hän vähän syrjään kohdatakseen häntä. Tämä toi sanaa lahden toiselta
puolen Herman Bermanilta, joka oli torjunut erään linnasta tehdyn
hyökkäyksen ja ottanut muutamia vankeja. Marski nyökkäsi tyytyväisenä
Niilolle ja riensi tanssimaan annettuaan hänelle muutamia käskyjä.
Samaan aikaan kuin marski ja Niilo keskustelivat tyrkkäsi viheriätä
ritaria joku selkään hänen juuri katsellessa Kaarinaa-rouvaa uneksivin
silmin. Hän kääntyi hitaasti ja huomasi haarniskaan puetun asemiehen,
joka oli yhtä pitkä kuin hän itsekin. Mies teki pienen liikkeen
päällään ja meni hitaasti pois tanssisalista saaren vastaiselle sivulle
päin. Viheriä ritari nosti pian senjälkeen hartiansa pylväästä, seisoi
hetkisen, kasvoillaan tuo leveä, tylsä hymy, sitten hän astui
tanssisaliin, ja jos joku olisi huolinut hänen liikkeitään seurata
olisi huomannut hänen salavihkaa menevän samaa tietä kuin haarniskaan
puettu mieskin. Kun äskeiset vallattomat nuorukaiset siten tanssin
loputtua tulivat takaisin alkaakseen taas leikitellä marskin hovinarrin
kanssa, eivät he löytäneetkään häntä. Ove-herra vilkuili silloin Niilo
Bonpoikaa etsien sekä lausui muille, että häntä olisi setämäisestä
käytöksestään vähän rangaistava, mutta hänkin oli lähtenyt salista.
Aivan veden rajassa saaren rannalla seisoi parin pajupensaan varjossa
viheriä ritari ja haarniskaan puettu asemies.
"Rodenberg en linnassa!" sanoi viimeksi mainittu.
"Rodenberg?" kysyi ritari katsoen terävästi miestä.
"Niin", lisäsi tämä, "hän on tykkimestarina ja huomenna on marskin
henki kysymyksessä!"
"Marskin henki?... Mistä sen tiedät?"
"Eräs linnalaisista jonka saimme eilen kiinni on kertonut. Minä olen
vanhastaan tuttu hänen kanssaan, eivätkä salaisuudet juuri pysy hänen
hammastensa takana. Rodenbergiä pidetään linnassa aika noitana. Hän ei
ole tahtonut ampua häneltä vaadittua laukausta -- mistä syystä, ei
tiedetä -- mutta nyt on päällysmies vannonut kalliin valan, että
huomenna, kun marski tapansa mukaan ratsastaa väkeään katsastamassa, on
surmakivi hänet musertava."
Ritari mietti. Sitten hän katsoi tähtiä kohden lausuen:
"Jumalan ja pyhimysten käsissä on ihmisten kohtalo!"
Sitten hän nousi rantaa ylöspäin ja lähestyi tanssisalia.
Ja ikäänkuin ritari ei olisi halunnut muuta nähdäkään, lähti hän taas
väkijoukkoon, eikä kukaan nähnyt häntä enää sinä iltana. Seuraavana
aamuna näkyi marski tavallista aikaisemmin lähtevän teltastaan ja
kaikkein kummastukseksi oli hänen kypärinsä silmikko alas laskettuna.
Hän meni itse sille paikalle, missä hevoset olivat, ja antoi kiireesti
satuloida valkean oriinsa, hyppäsi sen selkään ja ajoi täyttä laukkaa
lauttasillan yli pohjoisrannalle. Herra Tuure Steeninpoika, joka oli
vasta eilen saapunut leiriin, halusi innokkaasti päästä kaikesta
selville, jonka vuoksi hän oli jo ulkona muutamien huovien kanssa.
Nähtyään marskin riensi hän hänen luokseen ja ratsasti kappaleen matkaa
hänen rinnallaan, mutta ei voinut saada keskustelua aikaan. Hänen
sukulaisensa oli tänä aamuna hyvin vaitelias kypäräsilmikkonsa takana.
"Kas tuolla ne ovat jo ampumista varten!" sanoi Tuure-herra
osoittaen linnanmuurille, jossa kanuunain kirkkaat suut kiiltelivät
auringonpaisteessa.
Marski ei vastannut mitään, vaan painoi kannuksensa kovasti oriin
kupeisiin, rientäen kiireesti eteenpäin ja viitaten velipuolelleen
ettei seuraisi häntä. Tämä seurasi kuitenkin, mutta pysähtyi äkkiä
huomatessaan marskin astuvan hevosensa selästä. Eräs Tuurea seuraavista
herroista riensi ottamaan huostaansa marskin hevosen, marskin jatkaessa
jalan matkaansa rantaa pitkin.
Nyt aljettiin linnasta ampua, ja uljaan Tuure-herran sydän paisui
ilosta ja ylpeydestä nähdessään, kuinka pelottomasti ja kuolemaa
halveksivasti hänen velipuolensa kääntyi linnaan päin ikäänkuin
tarkastaakseen kuulakivien ratoja. Kolme laukausta ammuttiin
hiuskarvankaan taittumatta rohkean ritarin päässä. Silloin tuli lyhyt
välihetki, jolloin tykkimestari näkyi valmistauvan neljättä
laukasemaan.
"Heretkää, veli Kaarlo!" huusi Tuure-herra, "miksi panette suotta
henkenne alttiiksi!"
Mutta marski viittasi vaan kädellään, tykki laukesi ja hän seisoi yhtä
rauhallisena ja vahingoittumatonna kuin ennenkin. Hän katsoi hetkisen
muurille, ikäänkuin odottaen vieläkin yhtä laukausta, mutta miehet
poistuivat kanuunain luota, joten näytti ainakin siltä, kuin olisi
ampumisen uudestaan alkamista saatu odottaa. Silloin astui marski
rantatörmän päälle taas, kypäräsilmikko kuitenkin yhä laskettuna.
"Tahdotteko veljeni", sanoi hän Tuure-herralle, "tahdotteko, jos aiotte
vartioiden kanssa ratsastaa, sanoa päällysmiehilleni, että saapuvat
luokseni aamupäivällä, niin olen teille kiitollinen."
Tuure-herra otti tietysti mielellään tämän tehdäkseen. Tosin tuntui
marskin ääni sekä hänestä että huoveista hiukan omituiselta, mutta he
eivät panneet siihen erityistä huomiota, sillä tämä omituisuus voi
johtua sekä äskeistä vaaraa seuranneesta mielenliikutuksesta että vaan
yksinkertaisesti siitä, että silmikko oli laskettuna. Mutta hän astui
itse ratsulleen ja ajoi laukaten rantaa pitkin pääkortteeriin takaisin,
missä hän näkyi astuvan telttiinsä.
Kesti kauan ennenkuin marski taas tuli näkyviin, ja teltan ovella
seisovat vartiomiehet kuulivat hänen vilkkaasti haastelevan jonkun
kanssa, jonka ääntä he eivät tunteneet. Vasta kun eri miesosastojen
päälliköt rupesivat kokoontumaan, tuli marski näkyviin. Hänet kauniit
piirteensä olivat rauhalliset, melkeinpä juhlalliset, ja hänen
silmissään oli kostea loiste.
Mutta hänen selkänsä takaa näkyivät viheriän ritarin hymyilevät kasvot,
ja tämä hymisi:
"Ja lehmukset lehtii ja lehdet varisee,
Vaan maan päällä vihertävät metsät!"
Päivä kului ilman merkillisempiä tapahtumia. Marski neuvotteli
miehineen, miten linna saataisiin parhaiten valloitetuksi, ja sitä
varten tahtoi marski käyttää hyväkseen itätuulta, joka paraikaa
puhalsi, antamalla sen viedä suuren puista kyhätyn palavan lautan
linnaa vasten. Näin päätettiinkin ja päällysmiehet läksivät taas
osastojensa luo.
Herman Berman, joka oli päällikkönä linnan oikealla puolella, pani
kohta osan väkeään työhön, ja niin kului päivä. Niilo Bonpoika tuli
Hermanin luo tämän telttiin illalla. Heidän haastellessa Engelbrektistä
ja hänen ajoistaan kuului äkkiä vankkoja askeleita, jotka lähestyivät
teltin ovea. Tuntui kuin joku olisi kantanut raskasta taakkaa ja
pysähtynyt ihan oven eteen. Samassa astui Erkki sisään asettaen
varovasti teltin toisella sivulla olevalle vuoteelle haavoitetun
miehen, jolla ei näyttänyt enää olevan monta hetkeä elettävänä, ellei
hän jo ollutkin kuollut.
"Minä kävelin rannalla", kertoi Erkki, "ja silloin näin erään miehen
liukuvan köyttä myöten linnanmuureja alas. Linnalaiset huomasivat hänet
ennen kuin hän oli päässyt maahan asti, ja silloin he alkoivat hinata
häntä ylös, mutta mies päästi silloin itsensä köydestä irti ja tuli
vahingoittumatonna maahan, sitten hän syöksyi järveen ja rupesi uimaan
tälle puolelle. Hänen peräänsä ponnahti muurilta kokonainen nuolisade,
muutamat niistä sattuivatkin häneen, sillä huomasin hänen vajoovan.
'Marski!' huusi hän kerran toisensa perästä luihin ja ytimiin
tunkevalla äänellä, niin etten voinut mitenkään vastustaa haluani kokea
pelastaa hänet. Se onnistuikin, mutta vaarallisemmassa leikissä olen
tuskin ollut, sillä nuolia sinkoili kuin rakeita ... maihin pääsimme
sentään ja nyt olen täällä. Miesparka ei ole lausunut sanaakaan, minä
olen kantanut hänet rannalta tänne."
Herman ja Niilo asettuivat kuolonkalpean pakolaisen viereen. Tämä
näytti enemmän luurangolta kuin ihmiseltä. Hän eli vielä, vaikka hän
hengitti raskaasti ja kurkku korisi kuin loppua tehdessä. Herman, joka
oli tavattomasti harjaantunut lääketaitoon, tutki tarkasti miehen
haavoja ja selitti, etteivät ne olleet itsessään kuolettavia, mutta
että miehen ruumiinvoimat olivat niin lopussa, että kuolema kuitenkin
olisi tuleva.
Hetkisen perästä avasi mies silmänsä ja mutisi muutamia sanoja, joita
ei kuitenkaan voinut kuulla. Sen huomatessaan näytti hän käyvän
levottomaksi, ja hänen silmistään näkyi, kuinka hän ponnisteli
saadakseen sanotuksi, mitä tahtoi. Vihdoin se onnistui.
"Marski", kuiskasi hän, "marski, antakaa minun puhua marskin kanssa!"
Herman otaksui hänellä olevan jotakin tärkeätä ilmoitettavaa marskille
ja sanoi senvuoksi, että hän voi huoletta sanoa läsnäoleville, mikä
sydäntään painoi, ja että kuka tahansa heistä veisi sen marskille.
"Marski on pelastanut henkeni!" sanoi kuoleva hetkisen kuluttua, "ja
minä olen palkaksi ampunut häntä ... minä tahdon kerjätä häneltä sitä
anteeksi ... sallikaa minun puhua hänen kanssaan!"
"Minä lähden heti marskin luo!" sanoi Niilo Bonpoika lähtien kiireesti
teltasta.
Miehen kuihtuneet kasvot kirkastuivat hieman, ja hän sulki silmänsä.
Niin kului tunnin verta. Herman ja Erkki läksivät teltasta,
etteivät häiritsisi onnettoman unta. Edellinen lähti toimittamaan
päällysmiestehtäviään, mutta Erkki sai käskyn vartoa ja pitää
pakolaisesta vaaria, kunnes Niilo Bonpoika ja marski ehtivät tulla,
jolloin hänenkin tuli lähteä Hermanin mukaan. Mutta Niilo Bonpoikaa
saatiinkin odottaa kauvemmin, kuin Erkki ja Herman olivat luulleetkaan.
Erkki kuunteli jännityksellä sitä suuntaa, josta heidän piti tulla,
nostaen useita kertoja kätensä silmilleen nähdäkseen tarkemmin. Silloin
lähestyi häntä vastaiselta taholta korkea haamu, ja kääntyessään häntä
katsomaan tunsi hän sen siksi kummalliseksi mieheksi, jota marskin väki
kutsui viheriäksi ritariksi.
"Rodenberg on teltassa?" sanoi ritari, ja kun Erkki myönsi niin olevan,
lisäsi hän: "Ja sinä vartioit täällä ulkopuolella, mies... Hyvä, minä
menen sisään istumaan miehen ääreen, kunnes marski tulee, ja se
kestänee kauankin, sillä hän on tällä hetkellä Söderköpingissä."
Erkiltä vastausta odottamatta astui ritari telttaan. Erkki ei oikein
tiennyt mitä tehdä. Aluksi oli hän mielissään päästessään herransa luo
lähtemään, mutta tarkemmin ajateltuaan, kuka teltassa istuja oli ja
että häntä sanottiin vähäjärkiseksi, päätti hän jäädä paikalleen, koska
marski ja Niilo eivät kuitenkaan voisi aivan kauan viipyä. Siinä
seistessään kuuli hän sisästä haavoitetun huokaavan. Hän oli
rientämäisillään telttaan luullen ritarin tekevän miesparalle pahaa,
mutta samassa hän kuuli sieltä niin suurta iloa ilmaisevan
huudahduksen, että pysähtyi ja jäi alalleen.
"Te ette ole kuollut, ritari... Jumalan äiti olkoon ijäti ylistetty,
joka lähetti teidät tielleni juuri nyt, kun raskaasti suren sitä, että
kohtaloni on saattanut minut uudestaan samaan tekoon, jonka tein teitä
kohtaan ... silloin kuin te pelastitte henkeni pyhällä haudalla... Voi,
teidän rinnallanne olen alati nähnyt unissani sen synkän ritarin, joka
siellä otteli kanssani taikakorusta... Hän voitti ja vei koristeen, ja
kun minä mielettömässä raivossani nousin maasta aikoen takaapäin iskeä
voittajaani, niin teidän pelastava kätenne ehkäisi minun kättäni, ja
teidän kielenne puhui sovinnon sanoja kiihtyneelle ritarille, jonka
kädestä olisin muuten saanut varman surmani... Älkää keskeyttäkö minua,
jalo ritari, minun täytyy palauttaa muistooni kaikki nämä entiset
tapahtumat, kun nyt olen viimeiselle matkalleni lähtemässä... Minä
vainosin sitten kavalasti onnellisen voittajani henkeä, ilma on siellä
saastuttavaa, ja minä unhotin nimeni, unhotin arvoni ja kunniani, ja
tunsin voivani tehdä mitä tahansa saadakseni tuon perkeleitten takoman
kaulaketjun... Suuressa keisarikaupungissa kohtasin ystävänne, ja
silmiäni häikäisivät kaulaketjun välkkyvät kivet, ja minä valitsin ajan
ja paikan, olin järjestänyt kaiken peräti huolellisesti. Hui, kuinka
pimeä oli yö, ja kuinka silmissäni silloin säihkyi ja välkkyi ... isku
sydämeen, varma, voimakas isku...!"
Niin vilkas oli hänen mielikuvituksensa, ja niin elävänä muistui tämä
tapaus hänen mieleensä, että hän vavahteli kuumeisesti sitä
kertoissaankin. Erkki ei päästänyt sanaakaan kuulematta. Pitkän
äänettömyyden aikana kuului puistatuksen keskeyttämiä nyyhkytyksiä,
jolloin ritari tuntui koettavan onnetonta lohduttaa ja rauhoittaa.
"Vapiseva käteni haparoi kaulaketjua, mutta surmatulla ei ollut
kaulaketjua", jatkoi Rodenberg, "veri hyytyi suonissani ja kylmä hiki
valui otsaltani, ja samassa levisi valoa majatalon edustalle, josta
olin koko yön vartonut kaulaketjun omistajaa, ja hän tuli sieltä
soihdunkantajan seuraamana... Hän huusi teidän nimeänne ja pari hänen
seuralaistaan viittasi sinnepäin, missä minä ja te olimme, ja epätoivo
antoi minulle voimia, minä nostin teidät ja kannoin veneeseni, joka oli
rannalla... En milloinkaan, en milloinkaan ole unhottanut, mitä
sanoitte minulle erotessani teistä ainaiseksi, kuten silloin luulin, ja
ainaiseksi sen tapahtuvan sanoi taitava arapialainen lääkärikin, jonka
olin kutsunut teitä hoitamaan... Varokaa, ettette saa rangaistukseksi
sitä, että vielä kerran surmaatte sen, joka on henkenne pelastanut!...
Minä vannoin pyhän valan, että ennen käteni hiiltyköön."
"Mutta teidän antamanne haava ei ollutkaan kuolettava, Rodenberg...
Mauri oli taitava ja kätevä, haavani parani, ja minä vaeltelin ympäri
maailmaa... Mutta minua ihmetyttää kuitenkin, että voititte sen
tenhovoiman, jolla tieto tämän koristeen voimasta vangitsee
ihmismielen..."
"Kun siitä puhutte, niin kummastuttaa se minua itseänikin... Mutta joka
kerta kuin ajatukseni kääntyivät sinnepäin, kohosi teidän kuolonkalpea
kuvanne kultakorun eteen, ja silloin kavahdin sitä kammoten ja
ajattelin hyvää ja jaloa ja päätin sen puolesta taistella... Ehkäpä
saattoivat ne pitkät vuodet, jotka orjana palvelin turkkilaista herraa
Adrianopelissa, minua teitä paremmin muistamaan ja unhottamaan
kaulaketjun... Ellei minun olisi täytynyt niin äkkiä lähteä
kiinniottamisen pelosta luotanne ... minä nimittäin tiesin murhan
tulleen ilmi ja murhan tekijää etsittävän ... ellei minun olisi
täytynyt niin äkkiä paeta, vaan olisin saanut mukaani tiedon teidän
pelastuksestanne, niin olisi vanha halu varmaankin yhäti kalvanut
minua. Päästyäni karkaamaan orjuudestani ja tultuani takaisin
Westfaliin kuulin sukulaisteni paenneen Tukholmaan, ja silloin heräsi
minussa ihmeellinen ikävä lähteä teidän kotimaahanne, ja minä tulin..."
"Se taito, jonka opin puolikuun valtakunnassa, tähtäämisen ja tykillä
ampumisen taito ... se on saattanut minut paareille... Saman minkä te
teitte minulle, on marskikin minulle tehnyt, ja koko ajan ovat
korvissani soineet sananne: varo, ettes surmaa henkesi pelastajaa...
Jumala itse on minua auttanut... Palavasti olen rukoillut ja hän on
minua kuullut, ei yksikään ampumistani laukauksista ole sattunut...
Mutta linnassa pidettiin minua noitana ja aiottiin polttaa roviolla ...
minulla oli vaan yksi toivo, päästä marskin puheille ja kerjätä häneltä
anteeksi... Hän ei ole tullut, mutta te, ritari, joka olette pelastanut
henkeni ja sieluni, te olette tullut!... Oi Jumala, minä kiitän sinua!
Nyt lähden kevein mielin sille matkalle, jolta en enää palaa...!"
Ritari teki moniaita kysymyksiä, ja Rodenbergin vastauksista sai Erkki
täyden selvän siitä, miten marski oli Tukholmassa pelastanut tämän
hengen, ja miten herra Niilo Steeninpoika oli käyttänyt taitavan
ampujan kykyä valheen palkintona.
Samassa tuli Niilo Bonpoika. Hän oli tavannut marskin tämän palatessa
Söderköpingistä. Marski ei voinut itse tulla kuolevan tykkimestarin
luo, mutta hän antoi Niilon tuoda puolestaan kuolevalle tervehdyksensä
sekä anteeksiantonsa.
Niilo astui telttaan ja Erkki tuli mukaan. Rodenberg oli tarttunut
viheriän ritarin käteen ja painoi sitä silmiään vasten. Ritari, jonka
kasvoja ei teltan hämärässä voinut eroittaa, viittasi toisella
kädellään tulijoille. Kului pitkä aika kenenkään mitään lausumatta.
Haavoitettu nyyhkytti kiihkeästi ja rintansa korisi pahasti. Pitkä
keskustelu ritarin kanssa ja mielenliikutus olivat varmaankin
uuvuttaneet hänen voimansa. Kun hän oli vähän tyyntynyt, kumartui
ritari häneen päin ja lausui hyvin hiljaa:
"Täällä on marskilta sanomia!"
Silloin siirsi kuoleva ritarin käden kasvoiltaan ja katsoi teltassa
olijoihin. Niilo Bonpoika toi marskin terveiset.
"Jumala antakoon hänen syntinsä anteeksi", niin kuuluivat marskin
sanat, "mutta eläköön hän tai kuolkoon, niin minä annan hänelle
mielelläni anteeksi."
"Jumala sen hänelle palkitkoon!" sanoi kuoleva tuskin kuuluvalla
äänellä, "nyt loppuvat minun tuskani, antakaa minulle kynttilä!"
Erkki toi nopeasti soihdun ja sytytti sen asettaen sen kuolevan käteen,
kuten ajan tapa oli.
Moniaan silmänräpäyksen kuluttua oli henki lähtenyt.
* * * * *
Stegeborgin piirittäminen venyi pitkälle. Vasta parin kuukauden
kuluttua sai marski sen puolustajat suostumaan pakkosopimukseen. He
lupasivat heittää linnan syyskuussa, ellei Niilo-herra sitä ennen toisi
apua. Marski lähti sitten Tukholmaan, jossa neuvostolla oli ollut
toukokuussa kokous, missä tehtiin päätöksiä eräästä henkilöstä, joka
oli vallan uusi Ruotsissa, nimittäin Kristofer Baijerilaisesta. Hänelle
oli jo tarjottu Tanskan kruunu, ja heti oli hän valmis kosimaan
Ruotsinkin kruunua.
Kuningas Eerik oli ilmestynyt äkkiä Niilo-herran kanssa Stegeborgin
edustalle, mutta oli yhtä äkkiä taas kadonnut. Häneltä oli nyt kaikki
jo mennyttä. Teljessäkin oli pidetty suuri neuvostokokous, ja sinne oli
Niilo Steeninpoikakin veljineen saapunut, ja he olivat tehneet sovinnon
marskin kanssa. Mutta heidän sydäntänsä kirveli siksi pahoin se, että
olivat häätyneet myöntymään, ettei ollut toivoa tämän sovinnon kauvan
kestävän, ja Maunu Gren oli yhä vielä Borgholmissa marskin äkeänä
vihamiehenä.
Pian ruvettiinkin kertomaan, että Niilo Steeninpojan huovit samoilivat
Itägöötanmaalla kauheasti hävittäen ja polttaen. Oli jo myöhäinen
syksy, marraskuussa. Marskilla oli yllin kyllin tekemistä monien
kokousten johdosta, joissa keskusteltiin Kristofer-herttuasta ja hänen
ottamisestaan kuninkaaksi; sitä puuhasi varsinkin arkkipiispa Niilo.
Hänkin oli kärsinyt suuren vahingon, kun kuolema tempasi nuoren,
urhokkaan ja kaikkien rakastaman Tuure Steeninpojan (Bjelken). Tällä
aikaa ja niinkauan kuin hänen levottoman lankonsa huovit eivät aivan
hurjasti riehuneet, olivat ne saaneet olla rauhassa.
Mutta silloin tuli Herman Berman äkkiä, osasto marskin valioväkeä
mukanaan, Kolmordenista Norrköpingiin. Siellä hän sai kuulla
Niilo-herran samoihin aikoihin saapuneen Söderköpingiin ja lähteneen
ympäristöön, mutta sitä ei tietty, missä hän sillä hetkellä oleksi.
Herman saapui muuanna myöhäisenä keskiviikko-iltana Norrköpingiin, ja
torstaina matkusti hän Niilo-herraa etsimään. Hänen rinnallaan ratsasti
Niilo Bonpoika.
Auringon ollessa korkeimmillaan näkivät he vihollisen, joka oli eräällä
niityllä jotenkin Norrköpingin ja Söderköpingin keskivälillä. Herman
järjesti heti miehensä ja puhallutti hyökkäykseen, ja silloin sitä
mentiin pitkässä rivissä mäenrinnettä myöten alas niitylle. Täällä
syntyi ankara tappelu, josta seudun kansa sittemmin kertoi monta
tarinaa. Niilo Steeninpojan miehet olivat taisteluun pystyvää väkeä, ja
nyt he näyttivät kylläkin voivansa kolmea vastata, kuten he sanoivat,
vaikkei se tällä kertaa onnistunut. Niilo-herra itse heilutti kalpaansa
jättiläisvoimin, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Herman miehineen
oli häntä voimakkaampi. Illan hämärtyessä oli kenttä kaatuneita täynnä;
Niilo Steeninpojan ympärillä ei ollut muuta kuin yhdeksän, ja joka
suunnalla oli pelkkiä vihamiehiä.
Silloin hän kannusti ratsuaan koettaen pakenemalla pelastua, ja
miehensä seurasivat häntä. Niilo-herra itse pääsi lähimpään kylään,
mutta siellä ehätettiin hänet kiinni, ja hänen täytyi antautua
vangiksi.
Päivä oli ollut kirkas ja päiväpaisteinen. Oli hiukan kylmännyt, ja nyt
valoi kuu heleintä valoaan niityn yli, jolla kaatuneet, miehet ja
hevoset, ystävät ja viholliset makailivat sikin sokin. Eräs kaatuneista
kohosi ylös ja katseli ympärilleen.
Joka taholla oli kuolleita. Siinä missä hän oli, lienee taistelu siis
raivonnut tulisimmin. Hänen hartiolevättinsä oli verinen ja revelty, ja
hänen ihokkaastaan ammotti kauhean iskun jälki. Miekanterä oli
luultavasti sattunut johonkin kovaan, joka oli sen pysähyttänyt ja
siten pelastanut nuorukaisen hengen, vaikka hän olikin taintunut ja
maannut kuin kuollut kuolleitten joukossa, kunnes yötuuli taasen
herätti hänet elämään. Hän koetteli kädellään veristä päätään ja
kaulaansa. Käsi pysähtyi äkkiä ja sormet koettelivat erästä nahkanutun
sisässä olevaa esinettä, joka tuntui ketjuntapaiselta. Nopeasti riipasi
hän nutun yltään, otti lyhyen veitsen ja leikkasi isommaksi vihollisen
tekemän reijän.
Kohta kimalsi sieltä hänen silmiinsä kullan ja jalokivien hohdetta.
Siellä oli mitä kallisarvoisin kaulaketju, jonka kivet välkkyivät
kuunvalossa, kuin olisi taivaalta valahtanut tähtiä ja asettunut siihen
kehään.
Vapisevin käsin otti hän ketjun ja piti sitä silmiensä edessä.
"Se on äidinisäni taikaketju!" huudahti hän laskien sitä pitelevän
käden vaipumaan alaspäin.