X.

Tupa Altunan kirkon luona.

Loppiaisaattona eli tammikuun 5:nä päivänä 1439 ratsasti marski,

seurassaan ritaria ja asemiehiä, Söderköpingin kaupunkiin, kansan

osoittaessa mitä selvimmällä tavalla luottamustaan ja mieltymystään

häntä kohtaan. Mutta hän oli tuskin päässyt taloonsa kuin huolia taasen

tuli joka suunnalta. Hän sai nimittäin sanomia, ettei drotsi eikä

kukaan hänen puoluelaisistaan saavu kokoukseen. Hän oli jo

ratsastaessaan Ringstaholmasta saanut sen tiedon, että sekä herra

Kaarlo Kristerinpoika että hänen lankonsa, Stegeborgin herra Niilo

Steeninpoika varusteleivat kuin vihollista odottaen. Mutta hän oli

toivonut, että taistelun puhkeaminen vielä viipyisi ja että sitä ennen

ehdittäisiin keskustella ja ratkaista asia sovinnolla.

Kokous alkoi. Mennessään muutamana päivänä kokoussaliin huomasi hän

erään miehen katselevan häntä synkin silmin. Hän ei kuitenkaan pannut

siihen sen enempää huomiota, vaan jatkoi matkaansa. Kun marski palasi

keskustelun loputtua taloonsa, oli mies yhä vielä samalla paikalla

tutkien niin tarkasti marskin kasvojen pienintäkin ilmettä, kuin olisi

tahtonut katsoa hänen lävitseen. Marski ei välittänyt hänestä, vaan

keskusteli vilkkaasti velipuolensa, nuoren Ture Steeninpojan (Bjelken)

kanssa. Tämän tulisi, itse neljäntenä miehenä, lähteä panttivangiksi

Stegeborgiin, että herra Niilo Steeninpoika saapuisi Söderköpingiin.

Tätä haastellen kulkivat velipuolet katua eteenpäin, ja marski piti nyt

silmällä synkkää miestä, joka näytti huomaamatta siirtyvän eteenpäin

väkijoukossa, niin että marskin kasvot olivat aina hänen sivullaan. He

saapuivat siten torille, joka oli Pyhän Drottin kirkon edustalla.

Silloin tuli marskia vastaan ratsumies, jota seurasi pari asemiestä.

Hän pysähtyi ja hyppäsi ratsun selästä, jonka toinen miehistä otti

huostaansa, sekä astui marskia kohden ottaen vyönsä alta kirjeen, jonka

antoi hänelle.

"Drotsilta, herra Krister Niilonpojalta!" lausui mies.

"Siispä saa kalpani vilvoitella, veli", huudahti hän lyöden miekkaansa,

"se hehkuu nyt tupessaan!"

Marski hymyili nuorukaisen kiihkolle, mutta kääntyi samassa totisena

sanansaattajaan päin.

"Tervehdä drotsia", sanoi hän, "ja sano että kernaammin näen tätä kuin

salaista vihollisuutta, ja pyydä häntä olemaan valmiina, sillä minä

aion maksaa samalla mitalla!"

"Älkää pelätkö!" vastasi sanantuoja, "hän tietää kyllä ottaa teidät

asianmukaisesti vastaan... Ja kuulkaa te, nuori Ture-herra, minä otan

halusti mitelläkseni miekkoja kanssanne, niin totta kuin nimeni on

Torsten Juhaninpoika!"

"Te puhutte korskeasti, Torsten", vastasi Ture, "katsokaa myöskin, että

kykenette siitä vastaamaan, kuin herranne kyennee puheestaan

vastaamaan!"

"Minulla ei ole muuta herraa kuin Jumala", vastasi Torsten

avomielisesti, "ja drotsia seuraan vapaasta tahdostani!"

Sitten hän tervehti marskia, astui hevosensa selkään ja ratsasti

miehineen matkaansa, että kaviot tulta iskivät. Marski jatkoi syvästi

mietiskellen käyntiään, eikä veljensä tahtonut häiritä häntä. Mutta

hänkin äkkäsi nyt heitä seuraavan synkän miehen, ja kun he saapuivat

joen yli vievälle sillalle, jonka toisella puolen oli marskin

linnamainen talo, niin näytti kuin mies aikoisi asettua heidän

tielleen.

"Kuka olet?" kysyi Ture-herra tarttuen äkkiä miehen käsivarteen.

Tämä yritti tempoa irti itsensä, mutta kun marski asettui hänen

eteensä, seisoi hän liikahtamatta katsellen tutkivasti kuten äskenkin

häneen. Marski toisti velipuolensa kysymyksen.

"Olen onneton mies", vastasi puhuteltu, "josta on sanottu, että minä

tulen sen miehen surmaajaksi, joka on pelastanut henkeni, ja minä

pelkään sen ennustuksen käyvän toteen."

"Tiedätkö sitten, kuka on henkesi pelastanut?" kysyi marski.

"Tiedän", vastasi mies viivytellen, "minä ... Niilo Steeninpoika,

Stegeborgin herra."

"Heitä surusi sitten", lausui marski, "mikä on nimesi?"

"Rodenberg, ja minä olen herra Niilon kanuunamestari."

"Hyvä, hyvä, ystäväni ... vaara on siis jo aivan sivu, sinä voit

rauhoittua."

"Niin, niinhän te sanoitte, herra marski, mutta jos ei se ollutkaan

herra Niilo ... jos ei se ollutkaan herra Niilo ... jos se oli joku

muu, jos te olitte se...!"

"Minäkö ... mistä se päähäsi pälkähtää, Rodenberg? ... tai mistä

tiedät, että se oli herra Niilo?"

"Hän on sen sanonut, jolleikaan aivan suoraan, niin on hän kuitenkin

puhunut, toiminut ja käyttänyt sitä hyödykseen, ikäänkuin olisi todella

pelastanut henkeni!"

Mies kertoi tarkasti tapahtuman Tukholmassa, päivää jälkeen hänen sinne

tulonsa, miten hänet pelasti hurjistuneen ihmisjoukon käsistä eräs

ritari, jonka piirteitä hän silloisessa tilassaan voi vaan

vilahdukselta huomata. Eräs herra Niilo Steeninpojan miehistä oli

vakuuttanut hänelle pelastajan olleen hänen herransa, eikä Niilo-herra

ollut itse kieltänyt sitä, vaikka hän oli ollut hieman ymmällä, kun

Rodenberg kertoi siitä tahtoen keventää kiitollista sydäntään.

Marski kuunteli tarkkaavasti hänen puhettaan ja lausui kun hän oli

lopettanut:

"Kysy vielä kerran herra Niilolta. Jos hän sanoo olleensa pelastajasi,

niin usko häntä... Jollei hän sano, niin tule minun luokseni, niin saat

varman tiedon."

"Herra!" huudahti Rodenberg pannen kätensä ristiin, -- "herra, te

olette..."

Mutta marski meni nopeasti astuen pois, ja portti suljettiin hänen

takanaan. Hän riensi sinne. Eräs mies vastasi ettei ketään laskettu

sisään. Rodenberg seisoi kauan siinä, ja yhä selvemmäksi kävi hänelle,

että sillä tuntemattomalla, joka hänet tuona kauheana iltana pelasti

Tukholmassa ja jonka hämärä kuva oli jäänyt hän mieleensä, oli marskin

kauniit piirteet.

"Niin, minä menen kysymään herra Niilolta!" huudahti hän vihdoin

päättäväisenä, "minä kysyn häneltä, ja hänen täytyy varmasti vastata

minulle, ja sitten ... sitten avautuvat marskin portit minulle."

Sitten läksi mies hitain askelin marskin asunnolta.

Kotonaan odotti marskia uusi hämmästys. Eräs hänen omia miehiään oli

tullut pohjoisesta päin tuoden sanaa Niilo Bonpojalta, jonka marski

oli, heti hänen palattuaan Nyköpingistä ja kerrottuaan marskin

vihamiesten yhä juonittelevan häntä vastaan, lähettänyt Taalainmaahan

antamaan hänen sikäläisille voudeille ohjeita, miten oli meneteltävä

rauhan säilyttämiseksi tällä maankulmalla ja yllytysten ehkäisemiseksi,

joita aivan epäilemättä kohta taasen yritettäisiin.

Airut toi hyviä sanomia. Marski voi luottaa täydellisesti voutiensa

valppauteen, ja nykyään oli hän itse kansalla tuoreessa muistissa. Hän

oli siellä käydessään tehnyt rahvaaseen niin edullisen vaikutuksen,

että drotsilla olisi epäilemättä paljon vaivaa saadakseen ne liikkeelle

taas. Mutta miehellä oli mukanaan kirjekin, jonka hän oli saanut

ratsastaessaan muutaman yksinäisen talon ohi Altunan kirkon seuduilla.

Kirjeessä oli vaan seuraavat sanat: "Vihollisesi on Räfvelstassa.

Lähetä sinne luotettava mies ja muutamia huoveja, niin minä annan

vihollisesi käsiisi! B.P." Marski käänsi pergamenttiliuskan nurin

tutkien sitä tarkasti, mutta siinä ei ollut muuta. Hän kysyi mieheltä

vielä, kuka kirjeen oli antanut, mutta vastaus ei valaissut asiaa

vähääkään. Se oli ollut talonpoika, joka oli tullut mökin viereisestä

metsästä ja kysynyt, tiesikö hän, oliko marskin miehistä ketään näillä

seuduin, ja kun hän oli vastannut itse olevansa marskin miehiä, oli

talonpoika antanut kirjeen hänelle ja mennyt matkaansa. Marski antoi

saatuaan nämä tiedot miehen mennä sekä sulkeutui itse huoneeseensa

sallimatta kenenkään tulla itseänsä puhuttelemaan, ei edes lähinten ja

rakkaimpainkaan sukulaistensa, kuten Ture Steeninpojan tai Tord

Kaarlonpojan.

Seuraavana päivänä halusi hän hyvin innokkaasti puhutella lankoaan,

Niilo Steeninpoikaa. Hän toivoi -- mikä olikin luonnollista -- saavansa

erotetuksi hänet drotsista, joten vaara olisi paljon vähentynyt, kun

asia nyt oli tullut miekan ratkaistavaksi. Niilo-herra tulikin, mutta

siitä ei lähtenyt paljoakaan hyötyä; marski sai kuitenkin taivutetuksi

hänet sovintoon kanssaan, mutta kukaan ei ymmärtänyt paremmin kuin hän,

minkä verran tähän sovintoon oli luottamista. Täksi erää oli Niilo

kuitenkin sidottu, ja se tuotti ainakin ajan voittoa. Mutta jokainen

näki, kuinka syvästi marskiin koski, että oma lankonsa oli hänen

vihollisiaan, ja hän oli alakuloisena vielä tullessaan ratsastaen

Skeningeen Söderköpingistä.

"Minua surettaa, enemmän kuin voin sanoa", lausui hän Ture

Steeninpojalle, "että lankoni vainoo minua. Minä olen aina tahtonut

hänen parastaan ja olen toivonut hänestä yhtä luotettavaa ystävää kuin

hyvää sukulaista."

Levättyään yön Skeningessä neuvotteli hän miestensä kanssa. Ja

yhteisestä neuvosta lähetti hän sitten Arvid Svanin huovijoukon kanssa

kutsumaan smålantilaisia aseisiin ja lähtemään niiden kanssa

piirittämään Kalmarin kaupunkia. Itse hän aikoi lähteä Elfsborgiin.

Herra Arvid läksi samana päivänä ratsastamaan Skeningestä, ja

seuraavana päivänä piti marskin itsensä matkustaa. Hän kutsutti

luokseen erään asemiestensä päälliköitä, nimeltä Klaus Lange, joka oli

muuten yksi niitä monia entisiä engelbrektiläisiä, jotka olivat

ruvenneet marskin palvelukseen. Hän oli reipas, rohkea ja neuvokas

mies, joka oli hyvin harjaantunut aseiden käyttöön ja oli

järkähtämättömän uskollinen sille, jolle oli kerran antanut

lupauksensa.

"Uskallatko mitään minun tähteni?" kysyi marski, Klaun tullessa hänen

luokseen.

"Ilolla uskallan henkeni teidän tähtenne, herra marski!" vastasi mies.

"Mitä tahansa annattekin tehdäkseni, sen teen, tahi ette koskaan enää

minua näe!"

"Hyvä, ystäväni, minä tunnen sinut ja luotan sinuun!"

Hän kertoi sitten mitä oli tekeillä, ja että Klaun tulisi lähteä

Räfvelstahan ja vangita siellä drotsi. Hän saisi itse valita

avustajansa, ja marski antoi hänelle vielä kirjeen, jonka hän antaisi

drotsille.

"Olkaa rauhassa, herra marski", lausui Klaus, kun kaikki oli selväksi

puhuttuna, "saatte kohta kuulla hyviä sanomia, tai ei Klaus Langea ole

enää olemassa!"

* * * * *

Tammikuun 13 päivä oli tavattoman kylmä talvipäivä, ja illalla alkoi

puhaltaa tiukka pohjoinen, jonka vuoksi kaikki kulkijat riensivät minkä

ehtivät teiltään ja poluiltaan katon alle suojaan. Taivas oli

ehtasininen ja kuulakka, ja tähdet tuikkivat ja välkkyivät siinä, ja

lumi kimalteli kuin olisi ollut täynnä lukemattomia jalokiviä.

Muuan yksinäinen huovi ratsasti sitä tietä myöten, joka kulkee etelään

päin Simtunan kihlakunnan läpi Länsi-Uplannissa. Tie noudatti erästä

niitä monia soraharjuja, jotka luonto näyttää itse luoneen juuri teitä

varten. Tämä harju, jota tavallisesti kutsutaan Taalalaisharjuksi eli

vaan yksinkertaisesti Harjuksi, ulottuu Enköpingistä pohjoiseen päin

Daljokeen asti. Enåkerin pitäjästä Löfstan kirkolle asti kulkee tie

tätä harjua myöten, osittain sen viertä, osittain sen päällä, mutta kun

Örsund-joki viimeksi mainitussa pitäjässä rupeaa juoksemaan harjun

vierellä, niin siirtyy tie sen itäpuolelle, kunnes se haarautuu Altunan

kirkon ja Flostan kartanon pohjoispuolella, kulkien siitä alkain

molemmin puolin jokea. Aivan tienhaaran eteläpuolella kohoo yksinäinen

kumpu, minkä pohjoispuolitse luikertaa vähäinen puro Örsund-jokea

kohden, joka laskee itäpuolelta Altuna-järveen. Tämä ympäröi mainitun

kummun kaakkoispuolta ja sitä kutsutaan myöskin Räfvelstan joeksi

kummun ja järven välillä olevan vanhan säterikartanon mukaan. Kummun

rinteen keskikohdalla on Altunan vanha kirkko, jonka hautuumaan-muurin

vieritse Räfvelstahan menee tie.

Flostan myllyjen eteläpuolelta ratsasti yksinäinen ratsastajamme

Örsund-joen jään yli. Hän aikoi nähtävästi etelään käsin Enköpingiä

kohden. Hänen hevosensa ali aivan kuuran peitossa, ja hän itse huitoi

tuontuostakin käsiään rintansa yli pysyäkseen lämpimänä. Hän saapui

sille paikalle, jossa Altunan kirkolle ja Räfvelstahan vievä tie erosi

vasemmalle kädelle. Moniahta syltä tiestä oikealle oli mäen törmällä

pieni mökki. Hän olisi varmaan ratsastanut sen ohi, ellei räppänästä

paistava valo olisi herättänyt hänen huomiotaan. Hän kuuli sieltä

myöskin kiivaan, läpitunkevan äänen puhuvan jollekin. Puheen, tahi

paremmin ärjynnän, lomasta kuului tukahutettua uikutusta. Ratsumies

pysähtyi kuuntelemaan.

Ihmisiä ei näkynyt millään suunnalla. Uloinna etelästä häämötti

huoneryhmän tapainen, mutta valoa ei näkynyt yhtään, joten ihmiset

lienevät jo menneet levolle. Huovi ei miettinyt kauvaa, vaan hyppäsi

ratsultaan, sitoi sen suitsista erääseen puuhun ja riensi mökkiä

kohden, josta käskevät huudot ja uikutukset kuuluivat yhä selvemmin,

kuta lähemmäksi hän tuli.

"Kohta tarttuu tuli hameeseesi, ämmä", kuuli hän käskevän äänen

lausuvan, "suostu, niin kaikki vielä muuttuu!"

Vastaukseksi kuului vaan ääni, joka pikemmin muistutti raivoavan

ihmisen ulvontaa kuin onnettoman uikutusta. Ratsumies tempasi oven auki

ja syöksyi sisään. Hän näki siellä kammottavan näyn.

Keskulaiseen mäntykankeen sidottuna makasi huoneen keskessä olevan

tulisijan vieressä vanhanpuoleinen nainen, ja kangen kumpaisessakin

päässä, joihin oli häthätää sidottu jonkinlaiset ristipuut, oli kaksi

miestä vääntämässä kankea hiljakseen ja siirtämässä sitä vähitellen yhä

kauemmaksi tuleen. Onneton, jota näin kauhealla tavalla kiduttamalla

pakotettiin suostumaan julmain pyöveliensä vaatimukseen, oli

vanhanpuoleinen vaimo. Hänen harmaat hiuksensa riippuivat osittain

punotuissa suortuvissa pään ympärillä; kasvot olivat tuskasta ja

raivosta niin vääntyneet, että niitä oli mahdoton tuntea, Kummankin

miehen huulilla oli saatanallinen hymy, he näyttivät nauttivan uhrinsa

sanomattomista kärsimyksistä. Näky muistutti kiirastulen tuskia.

Parempaa taulua sitä varten ei keskiaikainen kirkko olisi voinut

esittää.

Veri jähmettyi nuorukaisen suonissa. Mutta se herätti samalla hänen

voimansakin hereille. Tässä jos koskaan tuli hänen nyt auttaa

miekallaan avutonta ja näyttää ansaitsevansa kerran päästä ritarien

joukkoon; vähääkään arvelematta ja harkitsematta, miten tämä

epätasainen taistelu kahta vastaan päättyisi, syöksyi hän esiin. Hetken

jännityksen lisäämillä voimilla tarttui hän kidutuspuuhun nostaen sen

vähän matkaa tulesta. Salaman nopeudella veti hän sitten miekkansa ja

kävi miesten kimppuun.

Nämä olivat kuin puulla päähän lyötyinä. Samoin kuin ihmissilmän

jumalallinen majesteetti väliin ehkäisee, lamauttaa ja karkoittaa verta

janoovan, murhanhimosta kiljuvan tiikerin, niin olivat nämäkin pedon

perikuvat ensi hetkenä aivan tyrmistyneinä. Hämmästys valoi kuin lyijyä

heidän suoniinsa, ja ennenkuin he ehtivät tointua, välähteli jo koston

miekka heidän silmissään. Toinen, joka oli ovea lähempänä, sykertyi

oitis miekan satuttamana maahan. Toinen, joka oli aatelismiehen

vaatteissa, heitti tilaisuutta käyttäen kaapun päänsä yli ja juoksi

kostajan seljän taitse ovelle, jonka sulkemiseenkin hänellä oli vielä

tarpeeksi malttia.

Pelastaja riensi perään, mutta ovi ei auvennut, se oli jollakin tavoin

sulettu ulkopuolelta. Hän katseli ympäri huoneen ja havaitsi kankeen

sidotun vaimon. Tämä sai hänen unhottamaan sen, että oli äkkiä joutunut

vangiksi, ja muistamaan että tämä onneton oli vapautettava, mihin hän

ryhtyikin viipymättä. Se oli pian tehty. Hän laski onnettoman lattialle

sillä penkkiä ei tuvassa ollut. Nähtyään että hän varmasti vielä eli,

lausui hän lempeästi:

"Olkaa rauhassa, emo ... pelkuri murhaajanne on salvannut meidät tänne,

mutta minä hankin kohta vapaan pääsyn täältä ja vien teidät mihin

tahdotte... Olkaa rauhassa...!"

Hänen äänensä näkyi tekevän vanhukseen ihmeellisen vaikutuksen. Tämä

säpsähti ja pyyhki hiukset kasvoiltaan sekä piti käsiään molemmin

puolin silmiään heittäen aran, mutta läpitunkevan silmäyksen mieheen.

"Niilo Bonpoika!" huudahti hän peittäen silmänsä vapisevilla käsillään.

Mies, joka oli tällä välin ottanut pyövelikangen ja asettanut sen

räppänää vasten kiivetäkseen sitä myöten katolle ja vapauttaakseen sekä

itsensä että vaimon, kääntyi äkkiä ympäri kuullessaan nimeään

mainittavan. Tässä äänessä oli jotakin, mikä suuresti vaikutti häneen.

Eukko tunsi hänet, mutta hänen äänestään ilmeni, että nuorukaisen

näkeminen herätti hänessä tuskaa, ellei katkeruuttakin, ennemmin kuin

iloa.

Niilo meni hänen luokseen, tarttui hänen käsiinsä siirtäen ne lempeällä

väkivallalla hänen silmiltään sekä katseli tarkoin vanhuksen teräviä,

vaan nääntyneitä piirteitä. Mutta hän oli tuskin nähnyt ne, kuin päästi

hänet käsistään ja hypähti taaksepäin kasvot kalmankalpeina.

"Rouva Bengta!" huudahti hän, "mitenkä te olette täällä! Mitenkä te

olette joutunut näiden miesten käsiin!"

Mutta näihin kysymyksiin ei tullut vastausta. Tämä voimakas, taipumaton

nainen näytti olevan sekä sielultaan että ruumiiltaan murtunut. Kauhea

kuolema, josta hän oli tuskin pelastunut, ja kiihkeä, syvä

mielenliikutus, kun tunsi pelastajansa Niilo Bonpojaksi, näkyivät

kokonaan vieneen häneltä tänä hetkenä kyvyn selvästi ajatella. Se

tarkoitusperä, jonka ainoan vuoksi hän nyt enää eli, nimittäin veljensä

kuoleman kostaminen, oli ollut aivan tyhjiin menemäisillään, monta

silmänräpäystä ei olisi tarvittu, ennenkuin hänen jäsenensä olisivat

tulessa hiiltyneet. Ja se, joka tuli hänet vaarasta tempaamaan, joka

antoi hänelle taasen koston keinot, nimittäin elämän ja hengen, se oli

-- Niilo Bonpoika, jonka omana juuri oli taikakoriste, tuo kaulaketju,

jota saadakseen hän itse oli niin paljon koettanut ja kärsinyt, vieläpä

tullut rikoksen tekijäksikin. Hänen sydämensä synkästä pimeydestä,

jossa vihan ja pahuuden kolkot haamut elivät ja liikkuivat, jossa

kaikella ihmistylyydellä ja -itsekkyydellä oli kotinsa ja tyyssijansa,

sieltä pilkisti nyt äkisti valoisa ilme, oli kuin salaiset, aikoja

sitten unohtuneet voimat olisivat heränneet eloon hänen sydämensä

syrjäisimmistä komeroista, samoinkuin lumi sulaa maasta, niinpian kuin

aurinko saapuu kevätsäteineen, synnyttäen vehreyttä ja kukkasia lumen

allakin. Senkaltainen väre oli vanhuksen äänessä, kun hän yhä uudelleen

toisti nuorukaisen nimen.

Niilo Bonpoika ei taasen puolestaan, päästyään hämmästyksestään

tointumaan, ajatellut muuta kuin miten saisi tuon onnettoman

pelastetuksi, ja hän kyseli häneltä yhä uudelleen, miten hän oli tänne

tullut ja mihin hän nyt haluaisi mennä. Hän ei kuitenkaan saanut

vastausta kysymyksiinsä ja rupesi sentähden taas kiipeämään lakeiselle.

Silloin hänen äsken kaatamansa mies liikahti tulen toisella puolen,

mikä sai Niilon pysähtymään aikeessaan.

Tämä ei ollutkaan kuollut, hän oli vaan iskusta taintunut, mutta nyt

hän virkosi ja samassa palasi kostonhalukin. Niilon huomatessa hänet

tuki hän vasemmalla kädellään itseään lattiata vasten, ja oikeassa oli

paljastettu miekka. Mutta samassa hyppäsi Niilo hänen luokseen,

sieppasi miekan hänen kädestään ja käänsi sen kärjen hänen rintaansa

vasten painaen samalla häntä lattiaan.

"Kurja rosvo!" huudahti hän, "rukoile, jos voit, Jumalan äitiä, sillä

sinun pitää kuolla!"

Silloin miehen rohkeus kerrassaan lamautui, ja hänen silmänsä

sulkeutuivat Niilo Bonpojan leimuavan katseen edestä.

"Armoa, armoa!" voihki hän murtaen ulkomaalaisten tapaan. "Minä olen

vaan halpa palvelija, joka olen noudattanut herrani käskyjä ... vanhaa

rouvaa piti pakottaa, ja kun ei hän suostunut, niin täytyi hänen

kuolla ... armoa, armoa...! Se oli herrani tahto."

"Ja kuka on herrasi?" kysyi Niilo.

"Hän on herra Jost von Bardenvleth", änkytti mies.

"Pyöveli hän on eikä mikään herra!" huudahti Niilo kiivaasti. Hän

näyttää perinpohjin oppineen kotimaassaan taidon polttaa ihmisiä

roviolla, mutta hän saapi työstään palkan, siitä minä vastaan!"

"Rakkaus, nuori herra, rakkaus ... on hänet häikäissyt... Jalo

Iliana-neiti kohteli häntä ivaten ja pilkaten, herrani vannoi pyhän

valan valloittaa hänet, ja minä, mies halpa ja arvoton, olen seurannut

häntä uskollisesti lapsuudestani asti, minä olen ritarin uskollinen

palvelija!"

"Älä mainitse niitä sanoja, konna ... on häväistystä kutsua sellaista

miestä ritariksi... Ja tulessa poltetun ihmisen tuhan ylikö käy tie

neitsykammioon ... sellaistako tietä tulee ritarin käydä!"

"Tämän rouvan piti keittää juoma, joka herättäisi neidossa

vastarakkautta", selitti mies, jossa syntyi toivo, että voisi pelastaa

henkensä tunnustamalla tarkasti asian juoksun, "ja hän osaa sen

tehdä... Hän asui tässä tuvassa ja tuli Krister-herran taloon

pelastamaan kyökkimestarin tyttären henkeä ... ja jos hän kerran osaa

palauttaa lähtemäisillään olevan elämän takaisin ruumiiseen, niin

hän osaa myöskin kääntää nuoren neitosen mielen rakkauteen, sanoi

Jost-herra, mutta hän kielsi... Jost-herra pyysi ja vaati häntä, mutta

hän kielsi vaan ... sitä varten me tulimme tänne tänä iltana, sillä

herra Jost ei heitä kesken asiaa, jonka on pannut mieleensä ...

noita-ämmän palvelijan me pidätimme drotsin talossa, ja sitten vaati

herrani häntä keittämään heti paikalla rakkausjuoman, tai hän

menettäisi henkensä ... mutta hän ei vastannut mitään. Silloin ryhtyi

herrani ainoaan mahdolliseen keinoon, mutta akka teki itsensä jäykäksi

ja kankeaksi kuin puunpölkky, ja liekitkin kammoivat häneen koskea."

Niilo Bonpoika salli miehen puhua enemmän kuin hän muuten olisi

sallinut, syystä että Krister-herran nimen mainitseminen ja vieraan

ritarin oleskelu hänen luonaan antoivat hänen ajatuksilleen äkkiä uuden

suunnan. Tässä piili epäilemättä joku lanka Krister-herran salaisesta

juoniverkosta, jota hän viritteli marskia vastaan. Niilo päätti

senvuoksi ottaa asian selville.

"Kauvanko herrasi on ollut Ruotsissa?" kysyi hän.

"Hän tuli eräällä lybeckiläisellä aluksella nyt jouluksi

Kööpenhaminaan", vastasi mies, "ja sieltä meni hän jouluviikolla

Malmöhön ja siitä maata myöten Nyköpingiin asti. Mutta silloin oli

drotsi jo lähtenyt Räfvelstahan, ja täällä tapasi herranikin hänet

muutamia päiviä sitten..."

"Ja rakkaus leimahti hänessä heti Iliana-neidin nähtyään?" kysyi Niilo

Bonpoika epäluuloisesti.

"Heti!" vakuutti mies, "hän on kuitenkin nähnyt hänet ennenkin

sukulaisten luona Tanskassa, pääasiallisesti hänen setänsä, herra Olavi

Akselinpojan luona, ja hän toi juuri häneltä terveisiä Arvoisalle

neidolle, joka tuli jo toissa syksynä Margareta-rouvan luokse

viipyäkseen täällä jonkun aikaa."

"Herrasi ei ole siis ensi kertaa näissä pohjoisissa valtakunnissa?"

"On Ruotsissa ... mutta Tanskaan tuli hän jo toissa syksynä tuoden

sanaa Kristoffer-herttualta, ja silloin hän näki Iliana-neidin tämän

sukulaisten luona. Ja nyt kun hän uudelleen näki neidon, niin hän

rakastui häneen heti taas, niin että oli vähältä järkensä menettää..."

"Näkeehän sen ... mutta mitä asiaa hänellä on drotsille?"

"Asiaa drotsille...?" toisti mies venyttäen, "mistä minä,

halpa-arvoinen mies, sen tietäisin?"

"Sinä tiedät sen, ja sinun pitää se sanoa! -- henkesi uhalla, sano se!"

lausui Niilo lujasti.

"Armoa, armoa, nuori herra", änkytti mies, "mitä tiedän sen tahdon

sanoa... Te tiedätte, että Kristoffer-herttua saa Tanskan valtakunnan,

niin tietysti hän saa tämänkin ... sieluparkani kautta, en tiedä

mitään, mutta sen voin ymmärtää, että hänen kai täytyy saada, mitä

ennen on ollut hänen enollaan."

"Ja herrasi on tuonut herttualta kirjeitä drotsille?"

"Sitä tietoa saat odottaa seikkailija-lurjus!" sanoi eräs ääni aivan

hänen takanaan.

Käännyttyään huomasi hän huoneen olevan täynnä aseellisia miehiä, ja

häntä lähinnä seisoi tumma mustahiuksinen mies, päässään kallis

turkislakki. Hän oli tarttunut kädellään Niilon kaulaan, ja kirkas

tikari välkkyi hänen kädessään.

"Jos liikahdatkaan, niin makaat paikalla kuoliaana jalkaini juuressa!"

sanoi hän kähisevällä äänellä Niilon korvaan. Tämä heittäysi kuitenkin

notkeasti sivulle päin, ja mies työnsi samassa tikarin hänen rintaansa.

Mutta sen terä osui Niiloon juuri kaulan alapuolelle ja kimmahti siitä

takaisin jotakin kovaa esinettä vasten. Silmänräpäyksessä oli Niilo

Bonpoika pystyssä, miekka välkkyi hänen kädessään, ja hienon ritarin

täytyi väistyä välttääkseen surmaniskua.

"Ottakaa hänet kiinni!" huusi hän miehilleen, "ottakaa hänet kiinni ja

viekää Krister-herran luokse. Siellä hän saa hyvin ansaitun palkan

työstään!"

Ja miehet tulivat lähemmäksi. Heidän pitkät keihäänsä muodostivat

Niilon ympäri kehän, joka tuli yhä ahtaammaksi. Selvää oli kuitenkin,

että hänet voitiin sillä tavoin kyllä surmata vaan ei kiinni ottaa.

Silloin tarttui joku Niilon jalkoihin. Haavoitettu mies oli ryöminnyt

keihäitten alitse ja temmannut Niilon kumoon. Muut heittäysivät hänen

päälleen ja muutamassa silmänräpäyksessä hän oli sidottuna.

Ylhäinen ritari katseli ympärilleen ja huomasi vanhan Bengta-rouvan,

joka istui kyyryisillään nurkassa eikä näyttänyt ensinkään älyävän,

mitä tuvassa tapahtui. Ritari viittasi parille miehelle, jotka

näyttivät kuuluvan hänen omaan väkeensä.

"Viekää hänet varovasti taloon", sanoi hän, "ja pankaa hänet minun

huoneeseni!"

Kohta senjälkeen liikkui miesjoukko tietä myöten Altunan kirkon ohi

Räfvelstahan päin.

Mutta tähdet tuikkivat taivaalla niin äänettöminä ja miettiväisinä ja

lumi maassa säihkyi ja säkenöi heijastaen niiden valoa. Otavan sakara

osoitti puoliyön kohta lähestyvän, kun öinen kulkue saapui

Räfvelstahan.