Folkungatorni.
Itäisemmällä niitä kahta pitkää ja samalla leveää lahtea, jotka
pistivät Byvuonosta Nyköpingin kohdalla maahan, oli eräänä iltana
lokakuussa vuonna 1438 pienempi alus. Oli kolkko ja synkkä päivä.
Taivasta peitti raskaat, tummat pilvet, joista maata lähinnä riippuvat
olivat mustimmat. Kylmä tuuli puhalsi idästä päin voimatta vähääkään
rikkoa pilvipeittoa, joka ympäröi pantsarina maata ja liikkui kuin
huokaillen ja valittaen meren ja kaupungin yli.
Laivan kohdalla rannalla seisoi eräs asepalvelija pidellen kahta
satuloitua ratsua, jotka kaapivat kärsimättömästi maata kavioillaan ja
säikähtelivät tuon tuostakin miehen sitä ja sen syytä huomaamatta. Hän
silmäili laivaa, josta nyt lähti soutuvene liikkeelle saapuen nopeasti
maihin. Sen perässä oli kaksi miestä. Toisen yllä oli pitkä tumma
viitta, ja hänen päässään oli musta päähine, jonka reunukset olivat
tiiviisti ylöspäin käännetyt. Sen alla oli hänellä ihomyötäinen
tummanruskeasta pehmeästä nahasta tehty verho, joka jätti ainoastaan
posket, otsan ja silmät paljaiksi sekä ulottui rinnalle ja hartioille
asti leikeltynä jonkunlaiseksi hesukehäksi. Veneen lähestyessä rantaa
kääntyi keskiveneessä oleva mies; hän päästi viittansa tuulen
leuhuteltavaksi, ja silloin näkyi sen alta punainen ihokas ja
vyötäisten ympärillä oleva nahkavyö, jonka toiselta puolen vilahti
leveän lyömämiekan kahva, toiselta puukon tai tikarin pää kiiltävästä
hopeatupesta. Jaloissa oli hänellä vaaleankeltaisesta, paksusta vaan
pehmeästä nahasta tehdyt saappaat, joiden varret ulottuivat yli
pohkeiden.
"Yhden neuvon annan sinulle, Maunu, kun nyt lasket maata kohden ...
muista kauppajaaloja, jotka tässä edustalla liikkuvat; ne maksavat
vaivat puolestaan!" sanoi veneen perässä istuva mies. Hän puhui
puolittain leikkisällä, puolittain vakavalla äänellä. Olisi ollut
vaikea päättää kumpaa siinä oli enemmän, varsinkin kuin mies naurahtaen
lisäsi: "älköötkä vaan silmäsi nähkö hirviötä, jonka talonpojan
kertomuksen mukaan pitäisi liikuskella näillä mailla tänä päivänä!"
"Katso sinä, että laivalla on kaikki niinkuin pitääkin, Maunu Gädda",
vastasi puhuteltu, "niin saadaan pian nähdä, onko maa-ilma saanut
mieleni muuttumaan."
"Sen se ilma saattaa pian tehdä ... sinä et ollut aivan vankka silloin,
kun keväällä viime vuonna olimme ensi kertaa matkalla, ja ellen väärin
muista, niin sinun mielesi valtasivat silloin juuri ne muistot..."
"Vaiti!" keskeytti viittaan puettu mies kiivaasti, ikäänkuin olisi jo
nähnyt hirviön, "älä lausu, mitä kielelläsi pyörii, Maunu, Jumalan
kalliin veren nimessä, älä sitä... Niin on kuin sanot, täällä on toinen
ilma kuin merellä! Siellä puhaltaa myrsky rauhaa sieluuni, täällä ...
täällä nousevat muistot kuin häijyt jättiläiset latomaan
pilvenkorkuisia kallioita henkipattoisen miehen ympärille uhaten
musertaa ja tukehuttaa hänet... Tyven on täällä myrskyä, ja verta,
viatonta verta tiukkuu joka askel."
"Niinpä tulkootkin siis lyhyiksi ne hetket, joina sinä hengittelet
maankamaraista ilmaa, Maunu ... vie minulta terveisiä vanhalle
Krister-herralle, äläkä unhota kauppiaita, jotka liikkuvat tässä
ulompana eivätkä rohkene antautua Jumalan ystävän ja kaikkien
vihamiesten huomaan. Saat nähdä että vihuri hellittää puoliyön
seutuina, ja jos tuuli kääntyy, niin uskallan panna veikkaan hyvän
miekkani ja maljan viiniä kuningas Eerikin luona, ettei niiden enää
tarvitse vartoa Nyköpingiin menoaan... Niin, niin, mikä on ollut, se on
ollut, rohkeasti nyt vaan matkaan!"
Vene tuli rantaan ja viittaan puettu mies hyppäsi maalle.
"Mikäli minusta riippuu", huusi hän silloin Maunu Gäddalle, joka jäi
veneeseen, "niin ei pitkiä kulu siitä, kuin Krister-herra on
sanottavansa sanonut, ennenkuin taas saat nähdä minut!"
Hän astui nopein askelin rantatörmälle miehen luo, joka toi hevoset
häntä vastaan. Hän heittäysi satulaan ja antoi mennä huolimatta
katsoa, pysyikö mies mukana. Tämä jäikin melkoisesti jälkeen, mutta
odottamatta nousi merestä eräs este kiirehtivää ratsastajaa vastaan.
Hänen hevosensa pysähtyi kuin naulattu, eikä hän saanut sitä
liikahtamaankaan. Se vapisi kuin haavanlehti vaahdon valuessa sen
lanteilta. Ratsastaja iski kannuksensa syvälle sen kupeisiin, mutta
mieluummin olisi se kiivennyt jyrkintä vuorenseinää ylös kuin ottanut
tässä askeltakaan.
"Mikä elukan on, mies?" kysyi ratsastaja vihaisesti mieheltä kun tämä
saavutti hänet.
Mutta mies ei saanut sanaakaan suustaan. Hän istui satulassaan
kalmankalpeana ja tuijotti puiden väliin sivullepäin. Kun ratsastaja
oli toistanut kysymyksensä pari kertaa, niin sai hän vihdoinkin
senverran malttiaan takaisin, että sai tehneeksi ristinmerkin ja
viitanneeksi puiden väliin.
Ratsastaja katsoi sinne ja luuli näkevänsä korkean tumman varjon
häämöttävän puiden välistä etäältä metsästä; samassa se katosi eikä
mitään enää näkynyt.
"Nyt hevosenne taas menee, herra!" sanoi mies tehden taas ristinmerkin,
"nyt se menee torniin taasen, nyt ei ole enää mitään pelkäämistä!"
"Se? ... torniin? ... mitä tarkoitat, mies?" kysyi ratsastaja.
"Se, jonka näimme", vastasi mies, "asuu vanhassa tornissa, vaikkei
kukaan ole nähnyt sen sinne menevän, eikä sieltä tulevan, mutta
sellaisethan voivat kulkea lukittujen ovien läpi. Tornin on vartija
nuuskinut läpiläpeensä katosta vankikomeroihin asti, muttei ole mitään
nähnyt. Mutta minä olen monena yönä kuullut sen siellä huokaavan ja
huutavan, ikäänkuin jotakin vietäisiin kuolemaan."
Nyt he kulkivat reippaasti eteenpäin hevosten osoittamatta mitään pelon
merkkiä. Mutta muukalaiseen ratsastajaan näytti näkemänsä ja kuulemansa
tekevän huomattavan vaikutuksen. Hän milloin tempoi kiivaasti
ohjaksista ja iski kannuksensa ratsuunsa, niin että se lensi kuin
siivillä kankaan yli; milloin hän taasen äkkiä pysähtyi, milloin antoi
ratsun astella hyvin vitkaan. Asemies pysyi jokseenkin hänen
tasoillaan. Jos hän jäi tämän kiivaasti ajaessa jälkeen, niin ehätti
hän sen takaisin, kun tämä hiljensi vauhtiaan.
"Mihin torniin?" sanoi muukalainen äkkiä, kun mies kerran tuli hänen
rinnalleen, "mihin torniin se kuollut menee?"
"Vanhaan torniin", vastasi mies, "vanhat ihmiset kertovat, että siinä
tornissa saivat herttua Eerik ja herttua Valdemar, Jumala armahtakoon
heidän sielujansa, nääntyä nälkään, kun kuningas Birger, heidän
veljensä, oli heittänyt vankilan avaimet mereen."
"Sinä siis tarkoitat sitä tornia, jonka drotsi Bo Juhonpoika jätti
paikoilleen rakentaessaan linnan uudelleen!" lausui muukalainen
selvästi tyyntyneenä. Hän päästi syvän huokauksen lisäten: "ja kuka
kulkija sitte on?"
"Hm ... Valdemar-herttua ei saa rauhaa, sanovat vanhat, koska hän söi
veljensä, Eerik-herttuan ruumista. Jumala tietää parhaiten sen asian ja
sen, kuinka paljon mies voi kestää, ennenkuin tuska ja kärsimykset
saattavat hänet epätoivoon, mutta niin vanhat sanovat, ja ne ovat
kuulleet sen niiltä, jotka elivät siihen aikaan ja omin silmin näkivät
tornin muurissa sen kolon, josta Valdemar-herttua koetti kaivaa
itselleen tietä karjunhampaalla. Valdemar-herttua, Jumala armahtakoon
hänen sieluansa, siellä nyt kulkee linnassa itkien ja rukoillen... Hän
teidän hevosennekin edessä seisoi äsken, kun se ei tahtonut paikaltaan
liikahtaa, ja hänpä se puitten väliin katosi."
"Valdemar-herttua!" mutisi muukalainen, jonka pää vaipui alaspäin.
"Valdemar-herttua", toisti mies, "Jumala suokoon herttuaparalle rauhan,
mutta väärinhän oli syödä veljensä lihaa, saattaahan se sielua painaa
ja ajaa sitä rauhatonna haudastaan... Mutta paljoa pahempaa on minusta
vasten valaa ja lupausta..."
Tähän asti ennätti mies puhua, kun muukalainen tarttui
suonenvedonomaisesti hänen käsivarteensa. Hänen tummain, rypistyneitten
kulmainsa alta välähti hurja, epätoivoinen katse, melkein mielipuolinen
katse, ja hänen puristuneilta huuliltaan tuli huokaus, ikäänkuin sanat,
joita aikoi lausua, olisivat musertuneet rikki. Sitten hän laski miehen
käden, kannusti hevostaan ja katosi kuin myrskytuulen ajama
pilventönkä, kuin varjo, joka folkungiherttuan tavoin harhailee
rauhatonna entisillä poluillaan huokaillen ja surren.
Linnaan vievä lyhyt tie oli pian kulunut, ja vasta linnan portilla
saavutti palvelija muukalaisen. Päästyään linnanpihaan ja noustuaan
ratsailta vei mies vieraan linnanportaita ylös siihen huoneeseen, jossa
Krister-herra oleskeli. Huone oli sama, jossa arkkipiispa Olavi kuoli
ja pyhäinkuva oli yhä vielä ikkunankolossa heijastaen takassa palavan
tulen valoa. Krister-herra istui vielä samassa nojatuolissakin, jossa
arkkipiispa-vainaja veti viime henkäyksensä. Hän näytti melkoisesti
vanhentuneen muutamassa päivässä. Vaot olivat syvemmät hänen otsallaan
ja poskillaan, ja hänen valkeat hapsensa riippuivat järjestämättä hänen
ihokkaansa kauluksen ympärillä. Vieraan sisään astuessa katsahti hän
ylös, ja hänen kasvoilleen vilahti tyytyväinen väre. Hän ojensi kätensä
lausuen hymyillen:
"Olkaa tervetullut, Maunu Pentinpoika ... olkoon tulohetkenne
onneksi! Sanansaattajanne, joka toi minulle tiedon tulostanne,
tapasi minut vähän senjälkeen, kuin olin tullut kotiin marskin ...
armol ... lisen ... herrani häistä Tukholmasta."
Hän lausui omituisella painolla sanat: "armollisen herrani", oli vaikea
kuulla, oliko se harmia vai pilaa. Edellinen näkyi palavan hänen
silmissään, jälkimmäinen näkyi jäisenä hymynä hänen teräviltä
huuliltaan.
"Armollisen herranne?" matki Maunu-herra katsoen drotsiin, mutta ei
kummastuksella eikä hymyillen, vaan synkästi, melkein kamalasti,
ikäänkuin joku muu asia olisi vallannut hänen mielensä ja tämä kysymys
olisi vaan tullut kunnioituksesta drotsi-vanhusta kohtaan.
"Susi istuu nyt kirkontornissa, ja kyyhkynen raatelee lampaita ja
karitsoita!" lausui drotsi, johdattaakseen toista käsittämään uutta
takaperoista maailmaa, sekä lisäsi, "saatte nähdä, Maunu Pentinpoika,
että kun jokin rupeaa menemään väärinpäin, niin se meneekin oikein
kelpolailla... Nyt minä sanon: nyt on herra Kaarlo Knuutinpoika
Ruotsinmaan herra, ja vaikka hän voisi olla minun pojanpoikani
yhtähyvin kuin hän on sisareni tyttärenpoika, niin saan minä kumartaa
harmaat hivukseni hänen edessään, niinkuin olisin halvin asepalvelija...
Eikö se ole teistä kummallista, Maunu Pentinpoika", lisäsi drotsi
hetken perästä, "että minä, Krister Niilonpoika, joka sain
ritarikannukseni, ennenkuin Kaarlo herra oli vielä syntynytkään,
minä joka olen ollut valtakunnan tärkeimmissä toimissa aina
Margareta-kuningattaren ajoilta asti, Jumala hänen sieluaan
armahtakoon, ja istunut valtakunnan neuvostossa, ennenkuin marski oli
täyttänyt ensimmäisen vuosikymmenensä, sekä olen nyt ollut kolme vuotta
drotsina, joten minun pitäisi olla kuninkaan jälkeen valtakunnan
korkein mies, että minä saan nöyrtyä vastaan ottamaan linnoja ja lääniä
tältä nuorukaiselta, rakkaalta pojaltani ... eikö se ole teistä
kummallista, Maunu Pentinpoika, eikö maailma ole ylösalaisin
käännetty ... eikö lohi nyt kiipeä tammenlatvaan ja eikö orava sukella
meren pohjalle, vai miten!"
Äänetönnä ja synkkänä seisoi Maunu Pentinpoika drotsin puhuessa. Hänen
silmänsä kiiluivat hurjasti kohoisten kulmain alta, ikäänkuin hän olisi
itse ollut metsänpeto, joka oli vangittu ja viety ihmisten joukkoon.
Kun vanha herra lakkasi puhumasta, oli hän hiljaa katsellen lekuttavia
liekkiä takassa. Drotsi näkyi odottavan, että hän ilmaisisi
suostumuksensa hänen pitkän valitusvirtensä johdosta, mutta sitä ei
kuulunut.
"Vai mitä te arvelette?" kysyi drotsi vihdoin.
"Marski on minulle rakas", sanoi Maunu Pentinpoika silloin, "hän teki
minulle hyvää, kun ei kukaan muu sitä tehnyt, minä kuljeskelin kuin
metsänpeto, surmattuani jalon miehen, ja valittelin suruani ja
tuskaani, mutta kukaan ei minun valitustani kuullut, ei kukaan muu kuin
marski; hän ymmärsi minua, ja hän antoi minulle taasen rohkeutta ja
voimaa ... ja senvuoksi on hänellä minun uskollisuuteni elämäni loppuun
asti!"
"Hyvä, hyvä, herra Maunu", vastasi drotsi tämän vaiettua ja taasen
iskettyä katseensa hiilistoon, vetäen samalla syvään melkein huokaten
henkeään, "mutta minusta näyttää, että te kulette teitä, jotka eivät
vie kylään ... ei siihen kylään, missä se asuu, jolla on teidän
uskollisuutenne!"
"Eräs tarkoitus on minulle lähempi kuin mikään muu, herra drotsi",
sanoi Maunu kiivaasti, "ja sitä minä etsin ennen muita, se on ... se
on..."
"Se on...?" toisti drotsi, kun ei Maunu-herra saanut lopettaneeksi
lausettaan.
"Se on unhottaminen!" huudahti tämä lopuksi lyöden rintaansa, "minä
tahdon unhottaa, drotsi Krister, unhottaa kaiken: maan, jossa kehtoni
heilui, linnan, jossa äitini asui, puun, niityn, turpeen, jolla
rikokseni tein, ne tähdet, jotka sen näkivät ... kaiken, kaiken tahdon
unhottaa ... ja meren ulapoilla, myrskyjen ja kuohujen keskellä, siellä
voin unhottaa, siellä on minulla rauha!"
Hetkisen vaitiolon jälkeen, joka syntyi Maunu-herran lopetettua, lausui
drotsi heräten mietteistään ikäänkuin päättääkseen lauseen, jonka alun
oli lausunut ainoastaan ajatuksissaan:
"Ja teillä on kuningas Eerikiltä sanomia minulle, Maunu Pentinpoika?"
"Niin!" oli lyhyt vastaus.
Drotsi viivytteli odottaen selitystä siihen, mitä piti niin
ihmeellisenä, että marskin ystävä, joka haki levottomalta mereltä
entisyyden unhotusta, että hän voi kulettaa sanomia toiselta marskin
vastustajalta toiselle. Mutta ritari ei ryhtynyt sitä selittämään ja
vaitioloa jatkui.
"Onko teillä kirjeitä, Maunu Pentinpoika?" kysyi drotsi vihdoin.
Maunu selitti kuninkaan antaneen hänelle suusanallisia tietoja
drotsille ja hänen ystävilleen vietäväksi, mutta ennenkuin hän ehti
niitä esittää, viittasi drotsi kädellään Maunua olemaan vaiti sekä
nousi ylös. Hän sytytti sitten sarvilyhdyn kehoittaen Maunua seuraamaan
itseään. Tultuaan ulompaan huoneeseen kääräisi drotsi viittansa lyhdyn
ympäri. Sitten he kulkivat linnanhuoneitten läpi, joita valaisi
ainoastaan pienistä akkunoista tunkeva niukka tähtivalo. Ulkona oli
tuuli kääntynyt ja raivosi nyt voitokkaana yli maiden ja mannerten
ajaen hurjalla vauhdilla repaleisia pilvijättiläisiä eteenpäin.
Käytyään lähimpäin huoneiden läpi, kuulivat he useiden naisäänten
laulavan erään pitkän käytävän päässä olevassa huoneessa. Huone oli
linnan naistupa, jossa drotsin puoliso, rouva Margareta Krummedik,
istui neitojensa keskellä. Mutta nyt alkoi drotsi astumaan eräitä
jyrkkiä portaita myöten alas, joille he tulivat muutamasta hyvin
matalasta ovesta, joka oli piilossa erään pylvään takana. Astuttuaan
pari rappusta alaspäin, sulki drotsi oven ja paljasti lyhdyn, joka
levitti epäselvää valoa kiertoportaiden seinille ja katolle. Syvyydestä
tuli kylmää ummehtunutta ja kosteaa ilmaa, jossa lyhdyn oli vaikea
palaa, mutta drotsi meni hiljaa edellä välittämättä muusta kuin perille
pääsystä.
Vihdoin he saapuivat eräälle ovelle, jonka drotsi avasi. Siitä he
tulivat muutamaan isohkoon holvihuoneeseen, jonka kattoa kannatti
keskihuoneessa oleva suunnaton pylväs.
"Tietäkää, Maunu Pentinpoika", lausui drotsi asettaen lyhdyn pylväästä
pistävälle kivipöydälle, "tietäkää, että näinä aikoina on tarpeen suuri
varovaisuus. Ne sanomat, joita kuningas Eerik nyttemmin lähettelee
Ruotsin miehille, eivät sovi kenen tahansa kuultaviksi."
Drotsi katsahti äkisti Maunu-herraan. Oli kuin tämän takana olevasta
nurkasta, josta miesten vartalot estivät kaiken valon, olisi kuulunut
raskasta ihmisen hengitystä. Silmänräpäyksen ajaksi tuli drotsin
kasvoille tarkasti kuunteleva ilme, mutta pian levisi niille, kun ei
mitään enempää kuulunut, turvallinen hymy. Hän tarttui aivan tyvenesti
lyhtyyn sekä teki kierroksen pylvään ympäri tarkastaen huolellisesti
huoneen joka nurkan. Pantuaan sitten lyhdyn taasen pois, kääntyi hän
Maunun puoleen.
"Ihmiskorva ei saa meitä kuulla", sanoi hän, "ja mitä kuolleisiin
tulee, niin ne eivät meitä vahingoita? Olen valmis kuulemaan sanomaa,
jonka tuotte armolliselta herraltamme, kuningas Eerikiltä!"
"Kuningas Eerik tervehtää teitä, drotsi Krister, ja teidän kauttanne
kaikkia, jotka ovat ja tahtovat olla hänelle uskollisia", lausui
Maunu-herra äänellä, josta tuntui melkein kuin häntä suututtaisi se,
mitä lausui, "ja julistaa vielä tiedoksi minun kauttani aikovansa ensi
kevännä, niin pian kuin vedet ovat luoneet jääpeitteensä, saapua tänne
valtakuntaan kootakseen uskollisensa ympärilleen ja vetääkseen
vihamiehensä tilille, josta he saavat kalveta! Etupäässä hän luottaa
teihin, drotsi Krister, ja kun rauha kerran on hänen valtakuntiinsa
palannut, niin on hän teitä palkitseva kaikesta, mitä olette hänen
tähtensä vaivoja kärsinyt! Nämä ovat kuninkaan omat sanat."
Drotsi seisoi kauan Maunu-herran lopetettua sanaakaan sanomatta. Hän
katseli alas eteensä ja näytti kokonaan vaipuneen ajatuksiinsa.
Katsoessaan vihdoin Maunuun tarkasteli hän tätä terävin läpitunkevin
silmin.
"Te, Maunu Pentinpoika", sanoi hän sitten aivan hitaasti, "te, joka
olette ollut tilaisuudessa viime vuosina ottaa lähempää selkoa
herramme, kuninkaan ajatuksista ja tuumista, mitä te sanotte tästä
kuninkaan tiedonannosta?"
"En mitään!" vastasi Maunu Pentinpoika, ja taas tuli hetkiseksi
äänettömyys.
"Te ymmärrätte kuitenkin hyvin", alkoi drotsi taas, "mitenkä tärkeätä
tässä on tuntea, mikä kuninkaan oikea mielipide on sekä siitä, mitä
valtakunnassa on nyt tapahtunut, että siitä, mitä hän haluaisi
puolustajainsa tekevän hänen tännetulonsa johdosta, vai tuleeko niiden
vaan ilman muuta häntä odottaa, ja siitä, miten hän tulee, ja miten hän
haluaa linnoja häntä varten säilytettäväksi. Sillä sen sanan voitte
Eerik-kuninkaalle viedä, että sinä aikana, joka tästä on keväälliseen
jäänlähtöön, voi sellaista tapahtua, ettei hänellä ole ainoatakaan
linnaa Ruotsinmaassa, mihin hän voisi turvallisesti jalallaan astua."
"Tästä, mitä kysytte, en tiedä mitään!" lausui Maunu-herra.
"Turhaan olette tullut näin tärkeälle asialle luokseni kuninkaamme
sanansaattajana, suokaa se minulle anteeksi, herra Maunu Pentinpoika",
lausui drotsi, jota nähtävästi loukkasi kuninkaallisen sanansaattajan
jäykkä käytös ja sanattomuus. "Ja sen te tietänette, että sekä isäänne
että setiinne voi Eerik-kuningas täydellisesti luottaa ... mikä ei
näytä, lyhyestä vastauksestanne päättäen olevan teidän laitanne, sillä
jos te olette kuningas Eerikin ystävä, niin lienette myöskin hänen
ystäväinsä ystävä. Minun tietääkseni ei teidän suvussanne ole kuin yksi
ainoa kuninkaan vastustaja: veljenpoikanne, marskin aseenkantaja Niilo
Bonpoika."
"Niilo Bonpoika!" toisti Maunu, mutta koneenomaisesti, ikäänkuin se
nimi olisi aivan itsestään kuulunut siihen ajatusjuoksuun, minkä
drotsin sanat olivat hänessä synnyttäneet.
"Niinpä niin!" jatkoi drotsi, "ja jos te aiotte asettua hänen
puolelleen, niin sanokaa suoraan. Minusta näyttää muuten kuin
haluaisitte palvella kahta herraa, ja silloin on palveluksenne vaan
puolinainen palvelus..."
"Tuollaiset sanat sopivat, drotsi Krister, kehnosti teidän suuhunne!"
huudahti Maunu kohottain uljaasti päätänsä, "Maunu Pentinpoika on
rikollinen ja maaheitto, mutta jota hän palvelee, sitä hän palvelee
rehellisesti, ja sen saatte painaa sydämeenne, ja muistaa kuin aika
tulee, herra Krister Niilonpoika, että jos kerran saan valita isäni tai
veljenpoikani, teidät tai marskin, niin varmaan saatte nähdä minut
Niilo Bonpojan tai marskin puolella!... Kuninkaan sanoman olen tuonut
teille; sen enempää en ole tehdäkseni ottanutkaan, ja mitä näette
hyväksi ja tarpeelliseksi tehdä ja tekemättä jättää kuninkaan tulon
johdosta, niin siitä päättäkää omin neuvoinne ja ystävienne kera, älkää
minun!"
"Te haastelette ylväästi, Maunu Pentinpoika", vastasi drotsi, "varokaa
ettette lupaa enempää, kuin voitte täyttää! Voi käydä, että saadessanne
vastedes kotoapäin tietoja, saatte kuulla Niilo Bonpojan siirtyneen
marskin puolelta kuninkaan puolelle ... hän on hyvin nuori; hän ei
vielä määrää itseään, hänen mielensä on helposti muutettavissa."
"Sitä päivää te ette koskaan näe, mikäli sukulaistani tunnen!"
keskeytti Maunu kiivaasti, ja ikäänkuin haluten tätä kohtausta pian
loppumaan lisäsi hän: "mutta se asia olkoon nyt miten tahansa, minä
lähden tieheni ... ja nyt, mitä terveisiä lähetätte, herra drotsi,
kuninkaalle takaisin?"
Krister-herra mietti hetken ja lausui sitten:
"Tervehdä kuningas Eerikkiä, armollista herraani ja lausu, että minuun
ja minun miehiini hän saa luottaa, ja varmaan hän voi odottaa, että
vihamiehiään vielä kohtaa kosto!"
"Kosto!" kumahti kuin kaiku huoneen pimeimmästä kolkasta.
Miehet säpsähtivät. Drotsi tarttui äkisti lyhtyyn, piti sitä korkealla
päänsä päällä ja astui suoraan siihen kolkkaan, josta ääni kuului.
Mutta siellä ei ollut mitään. Hän seisoi siellä kauan katsellen joka
rakoakin; mutta mitään ei näkynyt. Vihdoin hän laski lyhdyn ja astui
pylvään luokse. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja käsi, jossa lyhty
oli, vapisi.
"Olette kuullut vastaukseni kuninkaalle, Maunu Pentinpoika", sanoi hän
hyvin hätäisesti, "kuten minäkin olen kuullut hänen sanansa minulle ...
onko teillä mitään lisättävää?"
"Ei, paitsi ehkä varoitus teille itsellenne, vanha Krister-herra!"
"Varoitus minulle ... kuka, mitä?"
"Sattuu, että me tuolla merellä saamme välistä tietää enemmän, kuin te
täällä maankamaralla saatte ajatelleeksi... Voisin mainita teille
nimen, josta teille ehkä olisi ajattelemista, herra Krister!"
"Antakaa kuulua."
"Eerik Puke!"
Drotsi ei sanonut mitään, mutta selvästi näkyi, että tämä nimi teki
häneen syvän vaikutuksen. Kulmat vetäytyivät kokoon ja alahuuli pisti
esiin, niin että viikset painuivat tiukasti nenää vasten. Katse oli yhä
lyhtyyn kiintyneenä. Hän piti vielä sitä kädessään, vaikka hän
asettikin sen pöytää vasten. Katsoessaan hetken kuluttua ylös oli hänen
katseensa synkkä ja sumuinen.
"Vanhalla herttualla ja Eerik Pukella ei ole mitään yhteistä asiaa!"
mutisi hän itsekseen, tarttui lyhtyyn lähteäkseen pois.
"Kosto!" kajahti kolkko ääni taas.
He lähtivät ja rämähtäen löi drotsi oven kiinni jälkeensä rientäen,
minkä ikänsä ja mielenliikutuksensa salli, portaita ylös.
* * * * *
Syyskuukaudet kuluivat, maa kävi valkeaksi, ja aurinko piirsi yhä
pienempiä ratoja taivaalle. Jouluksi tulivat Nyköpingiin drotsin luoksi
hänen poikansa Kaarlo, Juhana ja Niilo, sekä ensiksi mainitun pojat
Kettil ja Eerik. Hänen tyttärensä miehineen sekä herra Maunu Gren
tulivat myöskin, niin ettei Nyköpingin linnasta silloin asukkaita
puuttunut. Lisäksi sinne tuli ja meni joka päivä ritaria ja herroja.
Linnantupa oli aina miehiä täynnä, ja pihalla hirnuivat hevoset, ja
porttitornissa oleva vartija törähytti tuontuostakin torveensa.
Eräänä päivänä vähää ennen joulua saapui herra Niilo Steeninpoika,
marskin lanko, Stegeborgista sekä hänen veljensä Bo ja Pentti.
Päivällispöydässä kertoi drotsi heille, mitä oli kuullut nykyisin
marskin toimista. Hän oli lähtenyt heti häidensä jälkeen Vesteråsiin ja
kulkenut sieltä heti Martinmessun jälkeen suuren sotajoukon kanssa
Taalainmaahan. Miten hänen toimensa olivat siellä menestyneet, ei
drotsilla ollut tietoa, "mutta rehelliset taalainmiehet", lisäsi hän,
"antavat hänelle paljon työtä!"
Krister-herra nyökkäsi salaperäisesti ympärilleen lähinnä istuville
herroille ikäänkuin sanoakseen: "toivoisin, että muutkin antaisivat
hänelle vähän työtä!" ja herrat nyökkäsivät yhtä salaperäisesti
takaisin.
"Oletteko puhunut poikanne kanssa, ritari Bo?" kysyi drotsi samassa
henkäyksessä.
"Odotan häntä tänne Nyköpingiin", vastasi Bo-ritari. "Hän tuo varmaan
tietoja marskin taalainmatkasta!"
"Olkoon se asia miten tahansa", lausui herra Maunu Gren, "niin on
meidän käsissämme ainakin vahvoja linnoja ja reippaita miehiä. Tahdonpa
nähdä, eikö vaan Borgholmin muurien edustalla masennu herra Kaarlo
Knuutinpojan pöyhkeä miehuus, niin valtakunnanhoitaja kuin hän onkin!"
Borgholmin linna ja Ölanti olivat Maunu Grenin hallussa, samoinkuin
Kalmarin linna oli veljesten Pentti ja Bo Steeninpoikain hallussa
Kalmarin kokouksesta asti kesästä vuonna 1436, jolloin kuningas ne
heille antoi. Herra Niilo Steeninpojalla oli Stegeborg. Kun drotsin
pojalla, Kaarlo Kristerinpojalla oli Ringstaholm ja drotsilla itsellään
Nyköping, niin näytti tämä rannikko olevan hyvässä säilyssä, joko
sitten kuningasta tai jotakin muuta varten, aina kuitenkin marskia
vastaan. Valta antaa rohkeutta, niinpä nämäkin herrat haastelivat
ylpeästi, että olisi luullut heidän pystyvän valloittamaan koko
maailman. Vähäväliä kuului vihan sana Engelbrektistä, joka herrain
mielestä oli koko tämän pahuuden juuri. Hänen kuoltuaan se oli tosin
pysähtynyt kasvussaan, mutta he tunsivat kuitenkin hiljaisuudessa
seisovansa yksiöisellä jäällä. Se voi minä hetkenä hyvänsä murtua
heidän allaan, ja heidän mahtinsa upota sen virran valtaviin
laineisiin, jota he eivät ymmärtäneet eivätkä voineet torjua. Ja tämä
tieto voimattomuudestaan kansaa vastaan huimasi heidän päätään. Heidän
ajatuksensa lentelivät kuin syksytuulen ajamat kellastuneet lehdet
sinne tänne pääsemättä mihinkään pysähtymään. Kuningas, drotsi --
kumpikaan ei ollut kyllin mahtava kootakseen muut ympärilleen, eikä
kukaan ajatellut, että johonkin erityiseen liittyminen voimaa
antaisikaan. Päinvastoin ajatteli jokainen näistä miehistä itsensä
keskukseksi, ilmeinen vaara heidät vaan sai toisiinsa yhtymään.
Mutta tätä drotsin puolueen heikkoa puolta ei ollut Kaarlo Knuutinpojan
puolella. Hänen voimansa oli juuri se, että hän oli yksinään,
ympäristössä ei ollut yhtäkään, joka olisi voinut häneltä riidellä
ylintä sijaa. Lisäksi tiedettiin, ettei Kaarlo millään ehdolla sallisi
kuningas Eerikin tulevan Ruotsin valtaistuimelle, ja tästä johtui
pian sekin arvelu, että hänen persoonansa kelpasi esteeksi mille
muukalaiskuninkaalle tahansa, joten kansan mielessä yhtyi hänen
nimeensä vähitellen eloisana ja vilkkaana se toivo, että hän oli
Ruotsin paras puolustaja. Hän olikin jo niin mahtava, ettei drotsi
enää voinut ajatella jaksavansa sysätä häntä syrjään yksinään, ja sen
verran älysivät muutkin herrat armottomasta itsekkyydestään huolimatta,
että ainoastaan sopu ja yksimielisyys voivat tuottaa heille voiton.
Istuessaan nyt koolla ja ajatellessaan monia asemiehiään ja linnojensa
korkeita muuria, -- ylpeät voitonunelmat paisuttivat heidän rintojansa,
ja he katselivat maailmaa kuin se olisi kiikkunut heidän
keihäänkärkiensä varassa. Kukapa rohkeni ruveta heidän kanssaan
miekkoja mittelemään? Tällä hetkellä kutistui marskikin mitättömäksi
raukaksi, jonka sopii potkaista syrjään kuin kenkärajan.
Juhlatuuli oli korkeimmillaan, kun torventoitotus ilmoitti vielä yhden
vieraan saapuneeksi drotsin linnaan. Se ei kuitenkaan herättänyt
erikoisempaa huomiota; keskustelu jatkui ja herra Niilo Steeninpoika
tarttui simalla täytettyyn hopeamaljaan ja huusi kohottaen maljaa ylös:
"Sen lupauksen annan tässä, että ennenkuin aurinko on ennättänyt tulla
takaisin, tuoden kesän tullessaan, ja mennä pois taas, niin on marski
tahi olen minä päätä lyhyempi, niin totta kuin Jumala ja Pyhä
Eerik-kuningas minua auttakoon!"
Yleinen hiljaisuus syntyi saliin Niilo-herran tyhjentäissä maljaansa.
Kun hän sitten, pantuaan sen kilahtaen tammipöydälle, kääntyi katsomaan
läsnäolijain kasvoja, ikäänkuin lukeakseen heidän silmistään
suostumuksen rohkeisiin sanoihinsa, jäi hän pitkään katsomaan erääseen
oven suussa seisovaan nuorukaiseen, joka oli saapunut juuri paraiksi
kuullakseen hänen sanansa. Ylpeän ritarin kasvoille levisi hetkiseksi
puna.
Mutta nuorukainen astui aivan tyyneesti Krister-herran luokse antaen
hänelle herransa, Kaarlo Knuutinpojan, lähettämän kirjeen.
"Tervetullut sukulaisten ja ystäväin seuraan, nuori Niilo Bonpoika!"
sanoi drotsi mitä ystävällisimmästi hymyillen sekä murtaen kirjeen
auki. "Mihin jätitte herranne viimeksi?"
"Vesteråsiin! ... hän oli vasta palannut Taalainmaalta ja aikoi lähteä
Enköpingiin hänen armonsa arkkipiispa Niilon kutsumuksesta."
"Arkkipiispa Niilo!" huudahti teeskentelemättömällä kummastuksella pari
läsnäolijaa, ikäänkuin heidän olisi ollut vaikeata käsittää, että
arkkipiispa voi pyytää keskustelua marskilta, tahi kuin tämä kohtaus
olisi ollut heistä ylen tärkeä.
Tähän huudahdukseen ei tullut kuitenkaan vastausta; Niilo
tervehti pojan kunnioituksella isäänsä, Bo-ritaria, joka katseli
anteeksiannettavalla ylpeydellä jalokasvuista nuorukaista. Sillaikaa
luki drotsi saamaansa kirjettä.
"Rakkaalla pojallani, marskilla on ollut suuri menestys Taalainmaassa",
lausui hän sitten, tuskin voimatta salata katkeria tunteitaan. "Hän
antaa samalla tiedoksi haluavansa valtakunnan herrat ja miehet
keskustelemaan Söderköpingiin uunnavuonna. Siellä päätetään muun muassa
linnalääneistä!" Vanha herra yskäisi ja pani kirjeen kädestään lisäten:
"Meillä on siis yhtä ja toista ajateltavaa joulun ajaksi, hyvät
sukulaiset ja ystävät. Ensiksi on Kalmarin linna kysymyksessä, mutta
sitten tulee meidän muiden vuoro!"
"Mutta sitä ennen tulee muuta tapahtumaan...!" huudahti herra Maunu
Gren, ja herra Niilo Steeninpoika seisoi silmät salamoiden ja posket
hehkuen katsellen eteensä.
"Joulurauhaa ei saa häiritä", ehkäisi drotsi kuumaveristä Maunu-herraa.
"Vielä kerran tervetullut, Niilo Bonpoika, älkäättekä enää erotko
ystävistänne ja sukulaisistanne Beliaalin palvelusta pitääksenne ... se
on vanhan Krister Niilonpojan joulutoivotus teille, nuori ystäväni!"
"Niin totta kuin elän, veljenpoikani", huudahti Niilo Steeninpoika
astuen tämän luokse ja lyöden häntä olkapäälle, "sinun täytyy jäädä
isäsi ja sukulaistesi luokse ja jättää hirmuvaltias, tahi meistä tulee
veriviholliset, vaikka samaa verta virtaileekin suonissamme!"
Nuorukaisen kasvot synkistyivät. Hän älysi liiankin hyvin, ettei tämä
hänen sukulaispiirinsä keskustelu sopinut hänen kuultavakseen; hänen
harrastuksensa olivat niin erilaiset. Tuskallinen oli silmäys, jolla
hän katsoi isäänsä, ritari Bohon, joka seisoi äänetönnä ja
umpimielisenä, käsivarret ristissä rinnallaan. Monta silmänräpäystä ei
hän kuitenkaan miettinyt, ennenkuin vastasi:
"Minä kiitän teitä, ankara herra Krister, tervehdyksestänne! Mitä
taasen siihen toivomukseen tulee, että minä jäisin sukulaisteni luokse,
niin sanon sen teille suoraan, että olen marskin, herra Kaarlo
Knuutinpojan mies ja sinä pysyn, tapahtukoon mitä hyvänsä. Sanon sen
vitkailematta, -- lisäsi hän -- että se olisi teille kaikille selvänä
ja että kavahtaisitte herraani kohtaan vihamielisiä puheita."
Syntyi yleinen meteli salissa näiden sanojen johdosta. Herra Maunu Gren
vaahtosi vihasta, ja herra Niilo Steeninpoika syöksyi veljensä, herra
Bon, luo, huutaen palavin silmin:
"Ja tätä sinä sallit poikasi puhua, veli, itsesi, minun ja veljemme
Pentin läsnäollessa, valtakunnan drotsin läsnäollessa, joka on saanut
häpeällä väistyä pöyhkeän nuorukaisen edestä ja jättää virkansa hänen
tähtensä, joka tuskin kykenee hillitsemään itseänsä vielä vähemmin
muita! Jumalan kalliin veren kautta, käske hänen ottamaan sanansa
takaisin, tahi en vastaa, mitä tapahtuu!"
"Rauhoittukaa, ritari Niilo", kuului silloin vakava ääni lausuvan, ja
herra Kaarlo Kristerinpojan jalot kasvonpiirteet näkyivät Niilo
Bonpojan vierestä, "jokainen lähteköön vapaasti isäni linnasta kuten on
sinne tullutkin, siitä minä vastaan hengelläni! Ja teitä, Niilo
Bonpoika", hän tarttui nuorukaisen käteen, "teitä minä kiitän äsken
lausumistanne sanoista, te olette minun mieleeni, ja suokoon Jumala,
että omista pojistani tulisi teidän kaltaisianne!"
Tämän jalon miehen sanat vaikuttivat hetkiseksi tyynnyttävästi, mutta
niin tulisena kuohui viha miesten kiihtyneissä mielissä, että miekat
olisi varmaan paljastettu, ja sukulais- ja ystäväkokous olisi
sukulaisverellä vihitty, ellei uusi torventörähdys ja ritari Pentti
Juhonpoika (Oxenstjerna), joka kohta senjälkeen astui saliin, olisi
täydentänyt Kaarlo Kristerinpojan alottamaa työtä. Herra Pentti
Juhonpoika oli drotsin vävy ja kavalan ja kylmästi punnitsevan
kaniikin, herra Jöns Pentinpojan isä. Hän oli vankkarakenteinen mies,
mutta kasvonsa olivat, kuten kaikkien tämän ajan Oxenstjernain kasvot,
tylyt, hurjat ja viekkaat. Hänen katseensa osoitti kuitenkin
lempeämpiäkin tunteita mahtuvan hänen rintaansa ja hän olikin
aikalaistensa arvion mukaan sukunsa paras, "ainoa" -- sanottiin --
"joka kantoi kunnialla ritarinimeään!" Tavallisten tervehdysten jälkeen
otti herra Penttikin esiin kirjeen, antaen sen drotsille.
"Minä ratsastin eilen Enköpingistä", sanoi hän, "jossa erosin marskista
ja piispoista. Ja he antoivat minulle tämän kirjeen teille tuotavaksi,
appi!"
"Sen hän käskee sanoa teille, ja sen hän sanoi eilen arkkipiispan ja
muiden herrain läsnä ollessa, että jos uskollisesti tahdotte häntä
auttaa, ettekä ryhdy taistelemaan valtakuntaa vastaan, niin hän antaa
teille parhaimmat osat, aivan kuin olisitte hänen oma isänsä. Mutta jos
hän huomaa teidän vastustavan valtakunnan parasta ja haluavan tuoda
takaisin kuninkaan vasten hänen tahtoaan ja hänen vahingokseen, niin
sanoo hän teille samoin aikovansa ahdistaa teitä kaikkein ankarimmin,
kuten olisitte hänen oman isänsä surmannut!"
"Soo-o, hän puhuu kuin pappi, tuo marskimme", lausui Krister-herra.
"Mutta nyt on rakkaan poikani aika riehua, ehkäpä tulee meidänkin
aikamme vielä, jalot sukulaiset ja ystävät! Kuulustaapa melkein siltä
kuin ankara marski syyttäisi meitä suoraan kavalluksesta!"
"Tosiaankin", lausui Pentti Juhonpoika, "sellaisia tietoja on marski
saanut, että te ystävinenne juonittelette häntä vastaan. Itse te olette
pahin hänen vihamiehistään, ja teidän jälkeenne te, herra Niilo
Steeninpoika, ja te tahdotte tuoda kuningas Eerikin takaisin
valtakuntaan!"
Hiljaisuuden aikana, joka nyt syntyi, avasi drotsi piispain kirjeet,
joissa oli täysi selonteko Enköpingin kokouksen menosta. Näki, miten
katse vanhuksen silmissä kävi yhä terävämmiksi ja hänen ryppyisille
poskilleen kohosi heikko puna. Lopetettuaan lukemisensa vaipui hänen
kätensä, jossa kirje yhä oli, alaspäin, ja hän lausui, tarttuen
toisella kädellään miekkansa kahvaan:
"Nyt ovat asiat sillä kannalla, että me saamme sekoittaa suolaa
jouluolueen, sukulaiset ja ystävät, ja minusta näyttää parhaalta ryhtyä
ensiksi edelliseen. Nyt tarvitaan hyviä ja nopeita neuvoja, ettei
tuuliaispää yllätä meitä aivan valmistaumattomina. Kokoontukaamme siis
tunnin kuluttua päättääksemme kenenkään häiritsemättä, mitä
parhaaksemme tulee."
Drotsi lähti huoneesta, ja muut herrat seurasivat perässä, joten
Bo-ritari jäi pian kahdenkesken poikansa kanssa. Silloin tämä tarttui
isänsä käteen ja pyysi liikutetulla äänellä:
"Isä, isä, seuratkaa minua marskin luo!"
Isä työnsi synkästi katsoen poikansa luotaan, mutta laski sitten
kätensä hänen olkapäälleen ja katseli häntä kauan ja tutkivasti.
"Poikani", sanoi hän vihdoin, "rakas poikani, kule sinä sitä tietä,
jota omatuntosi käskee, ja seuratkoon sinua äitisi henki! Mutta
kavahda, tarkoin kavahda, ettet kompastu ja lankea, sillä minulla eikä
veljelläsi eikä kellään sukulaisellasi ole voimaa kohottaa sinua
silloin. Jumala olkoon kanssasi!"
Sitten hän syleili häntä ja lähti kiireesti huoneesta.
Vähän sen jälkeen ratsasti Niilo Bonpoika Nyköpingin linnasta
Strengnäsiin päin, missä hänen piti tavata Tuomas-piispaa saadakseen
häneltä vastauksen marskille, jota hän ei ollut voinut saada
viipyessään päivän vanhan opettajansa luona tulomatkallaan.
Mutta tunnin kuluttua kokoontuivat Krister-herran vieraat hänen
johdollaan Folkungatornin pohjakerroksessa olevaan salahuoneeseen.
Kaikki olivat siinä mielentilassa, jolloin ollaan hartaita tekemään
uhkarohkeimpiakin päätöksiä. Heidän mielentilaansa voi kutsua
epätoivoiseksi. He olivat vainonneet marskia askel askeleelta koettaen
sysätä häntä syrjään, mutta hän oli heidän ponnistuksistaan huolimatta
noussut yhä ylemmäksi, ja nyt oli hän heidän päätään korkeammalla. Sen
sijaan, että he nyt olivat toivoneet pääsevänsä tekemään viimeisen
siirron shakkilaudalla saadakseen vihatun vastustajansa lopullisesti
matiksi, olivat he nyt saaneet sen tiedon, että tämä itse oli aikeissa
tehdä siirron, joka kerrassaan hervahduttaisi heidän voimansa.
Muuten ei tämä tieto ja kutsumus Söderköpingin kokoukseen olisi voinut
tulla sopivampaan aikaan drotsille. Sillä mikään ei voinut saada
niinkuin siitä johtuva pelko hajaantuneita voimia yhtymään ja
liittymään yhteisesti toimimaan.
Erääseen keskipylväässä olevaan renkaaseen pistetty soihtu valaisi
miesten tummia haamuja, jotka seisoivat tai istuivat siellä täällä
seinäin vierellä. He vaihtelivat joko lyhyviä, mutta tärkeitä sanoja
tai olivat mietteisiinsä vaipuneina. Drotsi odotutti kauemmin itseään
ja tullessaan oli hänen kasvoillaan sama uhmainen ilme, sama synkkyys
kuin muidenkin. Hän asettui erääseen huoneen nurkkaan, ja muut herrat
seisoivat vastapäätä soihtua, jonka valossa heidän kultaketjunsa ja
nuttujensa ja levättiensä hopea- ja kultakirjailut välkkyivät.
"Monta sanaa ei tarvita", lausui drotsi katsahdettuaan ympärilleen ja
ikäänkuin saatuaan voimaa siitä synkästä päättäväisyydestä, joka näkyi
jokaisen kasvoilla, "montaa sanaa ei tarvita nykyisten suhteiden
selvittämiseksi. Minusta näyttää kuin olisimme nyt päässeet itse sen
yrttitarhan portille, joka on meidän omamme yhtähyvin kuin hänenkin,
joka on nyt korottanut itsensä yrttitarhuriksi, meidän herraksemme. Nyt
on tultu siihen asti, että meidän täytyy ajaa tämä herramme
yrttitarhasta pois tahi uhrata henkemme."
"Pois hän, pois...!" kuului synkkäin herrain huulilta mutina.
"Jos olette siinä asiassa samaa mieltä kuin minäkin, jalot ystävät ja
sukulaiset", jatkoi drotsi, "niin olemme myöskin selvillä, mitä on
tehtävä. Tässä ei ole, mikäli minä, mies vähäpätöinen voin huomata,
muuta tietä päästäksemme pois tästä pälkähästä kuin tulen ja
miekan tie. Jumala on todistajani, kuinka vastahakoisesti ja pakosta
ryhdyn verta vuodattamaan, ja kuinka halusti käyttäisin muita
pelastuskeinoja ... mutta niitä ei ole, turhaan niitä etsin, kuten
olisi turhaa etsiä auringonsädettä yöllä ... siis taisteluun! Miekka
ratkaiskoon nyt meidän ja Kaarlo Knuutinpojan välin."
"Niin, niin!" huusivat muut, "miekka ratkaiskoon asian, miekka
ratkaiskoon asian!"
"Vannokaamme siis", alkoi drotsi juhlallisella äänellä, kun taas oli
tullut hiljaisuus, "vannokaamme auttavamme ilman petosta ja viekkautta
toisiamme kuin veljet myötä- ja vastoinkäymisessä, ilossa ja surussa.
Mikä paha yhtä kohdannee, se kohtaa kaikkia, niin totta kuin Jumala ja
Pyhä Eerik-kuningas meitä auttakoon!"
Drotsi veti miekkansa ja ojensi sen eteensä, kaikki muut tekivät samoin
ojentaen miekkojaan, niin että niiden kärjet koskivat drotsin
miekankärkeen. Ne välkkyivät kamalasti soihtujen valossa, ikäänkuin
gygiar-aurinko, jonka tummat säteet valaisevat vuorissa asuvia
jättiläisiä.
Joka ritari lausui valan, vahvistaen sen noilla tavallisilla sanoilla:
"Niin totta kuin Jumala ja pyhä Eerik-kuningas meitä auttakoon!"
Sitten syntyi holviin syvä hiljaisuus; kuului ainoastaan miekkain
helinä niitä tuppiin pistettäissä. Senjälkeen ruvettiin keskustelemaan
siitä, miten oli meneteltävä, että onnistuminen olisi kaikin puolin
taattu. Silloin päätettiin, että drotsin tuli lähteä ylimaihin
ryhtyäkseen täydellä todella yhteistoimiin taalalaisten kanssa. Sitten
olisi laadittava ja marskille lähetettävä kirjoitus, jossa suoraan
sanottaisiin, mitä tahdottiin, että hän tietäisi sen mukaan ojentua.
Tietysti ei tullut kysymykseen ottaa osaa Söderköpingin kokoukseen, ja
linnat oli pantava viipymättä puolustuskuntoon.
Kun asiat nyt oli näin parhaan mukaan järjestetty, läksivät herrat
toinen toisensa perään pois tornihuoneesta. Drotsi ja herra Pentti
Juhonpoika jäivät kahden jälelle.
"Päätöksenne on, appi", kysyi viimeksi mainittu, "lähteä Nyköpingistä
ja matkata pohjoiseen päin?"
"Niin on, rakas poikani, niin on!" vastasi drotsi. "Räfvelstan otan
talvikortteerikseni. Siellä olen hyvin saapuvilla, mitä tapahtuneekin.
Jos nämä muut vaan saavat täällä olevat linnat säilytetyiksi, niin
saatte nähdä minun alottavan leikin, jota muistetaan kauan
Ruotsinmaassa!"
"Te tiedätte kuitenkin minun sanomattanikin, että marski tuntee
perinpohjin sen leikin, jonka nyt aiomme alottaa..."
"Mutta me olemme sen jo kerran ennen leikkineet, ja silloinpa sai
vastustajamme siitä kalveta!... Katsokoon rakas sukulaisemme
Kaarlo-marski, ettei hän joudu käymään samoja teitä!"
"Tarkoitatte Eerik Pukea...?"
"Tarkoitan Eerik Pukea, vävyseni", vastasi drotsi lyöden kiihkolla
rintaansa nyrkillään. "Tunkee läpi maksan ja munuaisten sellaisia
sanoja kuullessa, joita te toitte minulle nuorelta sukulaiseltamme...
Juonitella valtakuntaa vastaan ... kuka juonittelee, vävypoikani?
Eivätkö he ole kaikki yhtäläisiä nuo miehet, jotka esiintyvät suurin
sanoin ja ylpein tuumin huutaen ruotsalaisista, rahvaasta ja
valtakunnasta, vapaudesta, laista ja vanhoista tavoista ... eivätkö he
ole kaikki ihan yhtäläisiä, ja eivätkö he koeta hajalle repiä ja maahan
tallata kaikkea, mikä on ennen kuulunut asiain järjestykseen. Minä
toistan ne sanat, jotka arvoisa Linköpingin piispa, Knut vainaja,
Jumala armahtakoon hänen sieluansa, lausui Engelbrektille, tuolle
rauhanhäiritsijälle, kun hän oli herrainkokouksessa Vadstenassa, ja
minä tahdon, niin totta kuin elän, paiskata marskille hänen omat
sanansa vasten naamaa... Jos kukaan on juonitellut valtakuntaa vastaan,
niin Engelbrekt ja ne, jotka ovat hänen jälkiään kulkeneet, sekä Eerik
Puke että armollinen herramme, valtakunnanhoitaja."
Drotsi astui ovelle, ja Pentti-herra seurasi häntä. Mutta ovella drotsi
äkkiä kääntyi takaisin.
"Missä on tyttärenpoikani, Jöns Pentinpoika?" kysyi hän, "onko totta,
mitä hän sanoi minulle Tukholmassa, että hän sai marskin häissä niin
tarpeensa tästä maailmasta, että haluaa tästälähin tehdä työtä
yksinomaan pyhän kirkon hyväksi?"
"Kyllä asia on niin", vastasi herra Pentti, "hän ei ole enää
entisellään, hän kaihoo ihmisiä, ja minäkin pääsin vaivoin
hänen puheilleen, käydessäni Upsalassa pari päivää sitten
Enköpingin-matkallani."
"Hm", mutisi drotsi, "juuri nyt kuitenkin tarvitsisimme hänen päänsä...
Tervehtikää häntä minulta, vävyni, ja sanokaa hänelle, että hän tulee
tapaamaan minua Räfvelstahan, ja että minä tarvitsen häneltä hyvän
neuvon."
Tätä lausuessaan tarttui hän lukkoon ja astui holvista vieviä portaita
myöten yläovelle.
Herrat lähtivät. Mutta soihdun valossa, joka oli melkein loppuun
palanut, näkyi aivan pylvään vieressä eräs varjo, ja ontto ääni
kuiskasi:
"Sinä aiot otella elämän ja kuoleman uhalla ... hyvä on, Räfvelstassa
tavataan taas."
Ja varjo liikkui hitaasti huoneen äärimpään nurkkaan ja haihtui siellä
pimeyteen. Samassa kuului eräs ääni, aivan kuin hyvin hakattu
kiviliuska olisi pudonnut paikalleen.
Eräs drotsin palvelijoista, joka oli tullut soihtua sytyttämään, nojasi
kalpeana ja vapisten ovea vasten. Hän oli nähnyt varjon lähtevän
pylvään luota ja haihtuvan.