Neuvostossa.
Linnassa jatkui tanssi keskeytymättä myöhään yöhön ja iloa ja riemua
raikui häätalo. Morsian oli niin sanomattoman tyytyväinen nähdessään
ympärillään vieraiden iloiset ja tyytyväiset kasvot, ja hän nyökkäili
ystävällisesti sulhaselle. Tämä oli puolestaan niin kaikkineen
kiintynyt kisaan ja karkeloon, ettei hän näyttänyt voivan vähääkään
muistaa vakavampia asioita. Hän olikin vielä varsin nuori, ainoastaan
kolmikymmenvuotias -- riimikronikan mukaan pitäisi hänen syntyneen
juuri neljäntenä päivänä lokakuuta -- niin että joskin hän oli noussut
aikaisin korkeaan ja painavaan asemaansa, elämä voi vielä tarjota
hänelle runsaasti riemuja.
Selvää on että morsian ja sulhanen tanssivat monta tanssia yhdessä, ja
aina herättivät he ihmettelyä sekä kauneutensa että liikkeittensä sulon
vuoksi, jota ei kukaan kyennyt matkimaan, oli se sitten piiritanssia
tai rivitanssia. Ja kun sulhanen oli kerrankin piirin keskellä, ja
tanssijat lauloivat tuota laulua, jota nykyään tunnetaan ainoastaan
syrjäisemmillä maaseuduilla, mutta josta siihen aikaan paljon pidettiin
ja jota tanssittiin etupäässä mahtavien hoveissa: "Ja ritari tuli
ratsastain ... hän kihlasi neidon kaunoisen", niin tuntui monesta, kuin
olisi tämä tanssi sepitetty vartavasten Kaarlo-herraa ja Kaarina-neitoa
varten.
Tanssijain piiri liikkui aluksi vaan hyvin hiljaa, kun laulettiin:
Ja neitonen, kaunis
kuin kukkaset nuo,
maljoja hopeisia
kädessään tuo.
Ja viiniä on toisess',
Ja simaa täynn' on toinen; --
Kaarlo seisoi tällöin paikallaan piirin kääntyessä ympärinsä, kunnes
morsian tuli hänen kohdalleen. Silloin hän meni hänen luokseen
kumartaen kuten tanssi vaati, ja silloin lauloivat muut:
hän joi, ja hän joi
sulholleen.
Sitten hän veti morsiamensa piiriin alkaen tanssin, joka herätti
neitojen ihailun ja nuorukaisten kateuden. Suureen piiriin syntyi kuin
pyörre, joka sai kultaisissa tuohuksissa palavat liekit heilahtelemaan
edestakaisin, laulun ja tanssin yltyessä yhä vilkkaammaksi:
Ja posket on punaiset kuin syysahon puolat;
Ja sormiss' on sormukset sulhosen tuomat.
Ja hiukset on hällä kuin kullasta kuotut,
ei kauniimpaa neitoa oo maan päälle luotu.
Kun kesä puoleen entää,
niin häämme pidetään,
kun lintuset lentää
ja laulaa säveltään.
Lopetettuaan tanssin asettui marski piiriin muitten kanssa, ja eräs
toinen ritari astui piirin sisään. Siten jatkui leikki, kunnes kaikki
olivat vuoronsa tanssineet, jolloin leikki lopetettiin. Heti perään
soitti soittokunta, ja laulu oli Engelbrektinlaulu. Se tehtiin
morsiamen mieliksi, ja kun aamulla oli nähty, kuinka mahtavan,
milt'eipä lumoavan vaikutuksen sen säveleet tekivät kansaan, niin oli
sen arvo äkkiä ylennyt marskin hovissa, jossa sillä olisi muuten
pitänyt ollakin koti, koska marski kerran tahtoi Engelbrektin tavoin
elää ja kuolla ruotsinkansan miehenä. Kaarinasta oli tällä laululla
aivan erikoista viehätysvoimaa, ja vaikka hän oli kuullut sitä monta
kertaa laulettavan, ja vaikka sitä kerran oli laulettu jonkinlaisena
hautausmessuna hänelle, silloin kuin hurjat talonpojat taluttivat häntä
itseään kuolemaan, niin hän ei voinut olla rakastamatta sen
surumielisiä vakavia säveliä, jotka uhkuivat voimaa ja surmaa yhtaikaa.
Se ikäänkuin muistutti jostakin ylevästä ja pyhästä, se oli kuin
juhlatunne keskellä elämän pauhua. Se sai Kaarinan sielun ikäänkuin
kohoomaan valkein siivin maan tomusta, niin että hän näki maailman
toisessa valossa ja voi eroittaa totuuden valheesta, voi ikävöidä ja
toivoa, että totuus ja uskollisuus kuitenkin saavuttavat katoomattoman
kruununsa.
"Sinä ajattelet menneitä aikoja, Kaarina!" sanoi marski huomatessaan
neidon miettivän katseen sekä tarttui hänen käteensä.
Kaarina katsoi häneen lämpimästi ja sielukkaasti, sekä nyökäytti
myöntävästi päätään.
"Ja missä entispäivissä aatoksesi nyt harhailee?" kysyi Kaarlo taas.
"Sinussa!" vastasi hän hymyillen, "sillä sitä, mitä ajattelin, löytyy
sinussa yhtä varmasti kuin sitä ennenkin löytyi... Sitä täytyy löytyä
kaikkina aikoina, vaikka me näemmekin entisajat selvemmin kuin
nykyiset, ja senvuoksi oli ajatukseni siellä!"
"Sanoppa siis, ketä ajattelit, koska ajattelit yht'aikaa minuakin."
"Engelbrektiä", kuiskasi Kaarina tarttuen molemmilla käsillään marskin
käsiin, "ja minä ajattelin, että niinkuin hän eli ja kuoli, niin tulet
sinäkin elämään ja kuolemaan ... lain ja oikeuden puolesta, Ruotsin
kansan puolesta."
Kaarlo puristi lämpimästi morsiamensa kättä ja hänen silmissään hehkui
innostuksen tuli. Herra Jöns Pentinpoika oli ollut oikeassa, tämä neito
oli kauneudellaan lumonnut marskin. Mutta tämä lumous ei ollut mitään
muuta kuin sitä, mitä jokainen yleväluontoinen nainen vaikuttaa
rakastetussaan, -- hän viritti vaan täyteen voimaansa sen hyvän, mikä
Kaarlossa uinaili; se heräsi eloon Kaarinan hänelle puhuessa.
"Minä tahdon antaa sinulle muiston tästä hetkestä ja tästä sanasta,
Kaarina!" sanoi hän lähtien samassa huoneesta.
Kaarina katseli hänen jälkeensä, silmät onnekasta autuutta loistaen.
Hänen Kaarlonsa oli juuri sellainen, miksi hän oli häntä ajatellut,
voimakas, uljas, altis jaloa ja ylevää tuntemaan. Hän oikein vajosi
tähän ajatukseen ja heräsi kuin unesta, kun eräs neidoistaan tuli häntä
puhuttelemaan. Hän luuli silloin juuri katsettaan kohottaessaan
näkevänsä vilahdukselta Niilo Bonpojan menevän ovesta, ikäänkuin
herransa perään rientääkseen.
Marski kävi salakamariaan kohden, jossa oli lipas, missä hänen
kalleutensa olivat. Niistä hän aikoi ottaa yhden morsiamelleen
muistoksi. Käydessään silloin ritariparvekkeen läpi, tuli vartijain
päällikkö häntä vastaan.
"Anteeksi, armollinen herra", sanoi päällikkö koettaen pidättää
marskia, mutta tämä viittasi kädellään.
"Huomenna, huomenna, Börje...!" sanoi hän kiirehtäen sekä kääntyi
erästä toista ovea kohden eikä sitä, joka vei käytävään, missä vartijat
seisoivat.
"Asia on hyvin tärkeätä laatua, herra", jatkoi päällikkö, "olin juuri
aikeissa tulla teitä hakemaan; asia ei siedä vähääkään viivytystä!"
Marski seisahtui nähtävästi hyvin vastenmielisesti kuuntelemaan, mitä
päälliköllä oli sanomista, mutta hän ei edes katsonut häneen, vaan
seisoi ja katsoi sinnepäin, mihin oli ollut menossa, selvästi aikoen
heti jatkaa matkaansa kuultuaan, mistä oli kysymys ja annettuaan siihen
niin lyhyen ja pikaisen vastauksen kuin suinkin.
Mutta päällikkö tarttui marskin käsivarteen ja sanoi:
"Kysymyksessä on teidän valtanne, herra, ja ehkä henkennekin!"
Nyt iski Kaarlo katseensa mieheen, hänen silmistään välähti vihan
salama, ja samalla hän tempaisi käsivartensa irti.
"Mitä tarkoitat, Börje?" kysyi hän, "valtani ja henkeni! Jos sinä
niistä jotakin tiedät, niin lienee sinulla merkillisiä tiedustelijoita,
tahi on hääolut noussut päähäsi..."
"Sellaisia tiedustelijoita minulla on, herra ... ja sitä minä nyt
pyydän, että tietojani kuuntelisitte. Minä sanon, että ne koskevat
teidän valtaanne Ruotsinmaassa ja kentiesi henkeänne... Se, jolta olen
kuullut tietoni, on tuolla ulkona, tahdotteko, että kutsun hänet
tänne?"
Marski laski käsivartensa rinnalleen ristiin ja katseli yhäti miestä.
Yhä synkemmin paloivat hänen silmänsä, ja yhä uhkaavammin puristuivat
hänen huulensa. Oli kuin hänen olisi tarvinnut tottua kuulemaan sen
pahuuden kaikuakin, minkä päällikön sanat sisälsivät. Pää ja sydän
täynnä riemua ja onnea oli hän tänne tullut, senvuoksi tuntui hänestä
nyt kuin olisi hän astunut taivaan kirkkaudesta synkeään korpeen okain
ja ohdakkeiden sekaan, missä hänen ympärillään mateli kähiseviä
käärmeitä.
"Pian sitten!" sanoi hän vihdoin katsoen ovesta käytävään, jota
valaisivat häälyvät soihdut ja josta hän erotti lähimmät vartiomiehet.
Päällikkö riensi ovelle, luultavasti kutsuakseen miestä, joka toi niitä
tietoja, mutta marski arveli kaiketi siitä turhaa viivytystä syntyvän
sekä riensi hänen peräänsä astuen päällikön ohi hämärään käytävään
vartiomiesten keskelle.
"Kuules, mies", huusi hän, "mitä pahoja sanomia sinulla on juuri minun
ilopäivänäni?"
Vastausta ei tullut, mutta hänen takanaan paukautti päällikkö kolmesti
käsiään yhteen, ja samana hetkenä oli marski puristuksissa
vartiomiesten välissä. He painoivat häntä niin tiukasti ja kovasti kuin
olisi hänen ympärilleen valettu sulaa rautaa, joka oli samassa
jähmettynyt. Hän koetti liikuttaa käsiään, hän koetti äkkiä
pyörähtämällä päästä irti, mutta turhaan. Avun huutamisesta ei olisi
ollut mitään hyötyä, sillä näin syrjäisessä osassa linnaa, johon juuri
senvuoksi oli pantu niin vankka vartio, ei ollut ketään, joka olisi
voinut auttaa tai kutsua avuksi tarpeeksi miehiä etulinnasta.
"Muistatko Vesteråsia, Kaarlo-marski", kuului päällikkö sanovan miesten
takana, ja äänestä päättäen oli hän hyvin kiihtyneessä tilassa,
"muistatko Vesteråsia ja mitä minä siellä sinulta polvillani
rukoilin?... Sinä halveksit pyyntöäni, ja onneton veljeni, Hannu
Martinpoika, sai kärsiä kauhean kuoleman siitä, että piti herra Eerik
Puken ja rahvaan puolta. Se leikki ei ole koskaan mennyt mielestäni, ja
minä vannoin kalliin valan lähteäkseni teidän palveluksestanne ja ensi
tilassa kostaakseni teille veljeni kuoleman."
Börje Martinpoika pysähtyi, osaksi koska itse tarvitsi levätä, osaksi
antaakseen marskille aikaa vastata. Vastaus olisi tietysti suuresti
lisännyt hänen kostonsa nautintoa, koska se olisi epäilemättä antanut
hänelle runsaasti aihetta oikein perinpohjin tallatakseen vankiansa
jalkainsa alle. Mutta marski ei lausunut sanaakaan.
"Tämä tilaisuus tuli, ennenkuin luulinkaan", jatkoi Börje sitten, jonka
sappi rupesi kiukusta kuohumaan, "ja tulipa kosto vielä parempi ja
täydellisempikin... Saapa nähdä, oletteko te marski Kaarlo, täst'edes
sen suurempi, kuin että minä, Hannu Martinpojan veli, voin katsella
teihin olkani yli, ja olkaa varma, että jos minä jotakin mahdan, niin
saatte ehkä maistaa samaa katkeraa kuolemaa, jonka silloin määräsitte
veliraukkani osaksi..."
Hän näkyi taas odottavan marskilta vastausta, mutta kun sitä ei
kuulunut, niin hän huudahti:
"Sitokaa se, ja palvelijanviitta hänen ylitseen ja pois täältä..."
Sen hän ehti sanoa, kun samassa kuuli melua takaansa, ja ennenkuin
älysikään, tunsi hän kahden vahvan miehen tarttuvan käsivarsiinsa. Ne
olivat Niilo Bonpoika ja Erkki. Ja tämän tapahtuessa ritariparvekkeen
puolella käytävää, tulivat portaat ja käytävä äkkiä asestettuja miehiä
täyteen. Ne, jotka pusersivat marskia välissään, hämmästyivät ainakin
yhtä paljon kuin heidän päällikkönsäkin, ja tämä seikka ynnä
marskilaisten reippaus käänsivät asiat kohta toiselle tolalle. Syntyi
tosin kiivas painiskelu, mutta tila oli ahdas, ja marskin puolustajat
olivat valioväkeä. Moniaan hetken kuluttua oli marski vapaa, ja hän
pääsi tunkeumaan ritariparvekkeelle asti, johon Niilo Bonpoika ja Erkki
seurasivat häntä tuoden vankinsa mukanaan.
"Sinä puhuit totta, Börje", lausui hän tälle, "valtani ja, jos sinä
olisit saanut määrätä, henkenikin oli hiuskarvan varassa, mutta nyt
näet, että vielä on ympärilläni uskollisia miehiä... Nyt käynee
sinulle, kuten kävi veljellesi ... hän oli palveluksessani ja petti
minut, kuten sinäkin nyt teit."
Vangin kasvonpiirteet olivat tuntemattomiksi vääntyneet hänessä nyt
riehuvain tunteitten vaikutuksesta ja hänen silmänsä pyörivät hurjasti
kuin järkensä menettäneellä. Marskin viha lientyi surun ilmaukseksi
nähdessään tämän elävän todisteen petoksesta, jonka hän olisi toivonut
kauaksi hovistaan ja väestään. Mies oli kuten veljensäkin osoittainut
kelvolliseksi ja reippaaksi asepalvelijaksi. Senvuoksi olikin marski
antanut hänen toimekseen monta tärkeätä tehtävää, olipa joskus
neuvotellutkin hänen kanssaan ja osottanut yleensä luottamustaan häntä
kohtaan. Ja aivan äskettäin oli hän korottanut hänet erään
miesosastonsa päälliköksi. Tämä herätti vihaa ja tuskaa marskin
mieleen.
Mutta niin vaikea oli hänen tänä hetkenä huomata maailman pahuutta ja
ilkeyttä, ettei hän hetkeäkään pitänyt tätä tapausta muuna kuin
pelkkänä Börjen yrityksenä tyydyttää omaa silmitöntä kostonhimoaan.
Eikä Börje Martinpoika itsekään suinkaan aavistanut olevansa pelkkä
välikappale toisen kädessä. Ne langat, jotka Erkki ja Niilo Bonpoika
olivat nyt katkaisseet, olivat siksi viekkaasti punotut, ettei niitä
joka mies pystynytkään selville saamaan. Mutta Erkki, joka tiesi
enemmän kuin kukaan muu näiden salajuonien kulusta, vaikkei hänkään
tiennyt kenen kädessä niiden oikea johto oli, ei tahtonut päästää
menemään näin suotuisaa tilaisuutta avatakseen herransa silmiä. Hän
nykäisi Niiloa nutunhiasta, että tämä antaisi marskille viittauksen,
miten asiat oikeastaan olivat.
Niilo, joka ei voinut oikein hyväksyä sitä tapaa, millä Erkki oli
saanut kavalluksen selville, eikä siis voinut ottaa lausuakseen mitään,
joka olisi saattanut hänen mainitsemaan tuota nuuskintaa sanainsa
tueksi. Niin tarkka ei hän kuitenkaan ollut ritaritapoihin nähden,
ettei tahtoisi näin todellisen vaaran hetkenä ensinkään käyttää tietoa
hyväkseen pelkästään senvuoksi, ettei sen saantitapaa hyväksynyt. Hän
koetti käydä keskitietä sekä lausui vangille:
"Teidän siassanne, Börje Martinpoika" sanoi hän, "koettaisin parantaa
pahaa aikomustani vapaalla tunnustuksella, sillä aivan varmaan ette ole
ominpäin toiminut!"
Tämä sana teki toivotun vaikutuksen sikäli, että marski säpsähti ja
näkyi kerrassaan katselevan vankia ja äskeistä vaaraa uudessa valossa;
tahi paremmin, hän tuli heittäneeksi silmäyksen vähän etäämmälle, jossa
näki kaukana häämöittävän salaisten vihollisten tummia varjoja, jotka
hän oli näinä päivinä kokonaan unhottanut. Ja hän katseli vankia
ankarasti sekä kysyi, kutka olivat juonessa osallisina.
Mutta Börjeen ei kehoitus tehnyt mitään muuta vaikutusta, kuin että hän
yritti raivoissaan tempoa itsensä irti ja heittäytyä marskin kimppuun.
Kiinni-pitelijät tarvitsivat kaikki, kylläkin melkoiset voimansa
pitääkseen häntä alallaan ja kun marski huomasi, kuinka mahdotonta oli
tänä hetkenä häneltä mitään kuulustaa, niin hän viittasi muutamille
oven suussa seisoville miehille, jotka riensivät viemään petturia pois.
Ritariparvekkeelle tuli hiljaisuus, jolloin sinne asti kuuluivat
tanssin kaukaiset sävelet.
Marski tarttui toisella kädellään Niilon, toisella Erkin käteen ja
katseli heitä vuorotellen lausuen liikutuksella, jota ei voinut
pidättää:
"Te olette tehneet minulle ison palveluksen tänä yönä, palveluksen,
jota en koskaan unhota!"
Hänen katseensa pysähtyi Erkkiin, jota hän ei näyttänyt tuntevan, ja
hän laski kätensä hänen hartiolleen.
"Mikä on sinun nimesi?" kysyi hän, "ja kenen palveluksessa olet, sillä
vaikka kannat minun miesteni pukua, ovat kasvosi kuitenkin minulle
oudot!"
Erkki kertoi olevansa Herman Bermanin palveluksessa. Sitten hän
mainitsi lyhyesti, kuinka oli päässyt petoksen perille, sekä
miten sekä hän että herransa olivat pelänneet pilaavansa kaiken
pelastamistilaisuuden, jos olisivat ennen aikaansa marskille
ilmoittaneet, mitä tiesivät. Ja marski kuunteli kiihtyvällä
kummastuksella miehen sanoja, jotka samalla selvittivät hänelle sen,
miksi Herman näytti niin vastahakoiselta lähtemään Vesteråsiin.
"Sinä olet kymmenen miehen vertainen!" sanoi hän vihdoin, kun Erkki
lopetti. "Jos tahdot tulla minun palvelukseeni, niin minä valmistan
onnesi, ja ainakin löytynee talojeni joukossa joku, joka sopii sinulle
palkinnoksi siitä, mitä nyt olet minulle tehnyt...!"
"Te erehdytte, armollinen herra!" vastasi Erkki, "mitä olen tehnyt,
olen tehnyt enemmän Herman Bermanin vuoksi kuin teidän ... älkää
pahastuko että niin sanon, mutta Hermanin edestä minä tahdon uhrata
henkeni ja vereni, sillä hänkään ei omaansa säästänyt minun ja
omaisteni tähden siihen aikaan, kuin Jösse Eerikinpoika oli Vesteråsin
linnan voutina. Jos Herman on teostani mielissään -- ja minä tiedän
hänen olevan, niin on siinä minulle palkintoa kylliksi ... enempää en
tahdo!"
"Rehti mies!" huudahti marski, jota ihastutti näiden sanain koruton
ylevyys, sekä lisäsi ajatellen: "onnellinen Herman!"
Kului hetkinen, sitten hän kääntyi Niilo Bonpojan puoleen, joka katseli
kyynelsilmin ihastuneena Erkkiä. Hänen ansiotaan oli kuitenkin suureksi
osaksi marskin pelastaminen, sillä ilman häntä ja hänen suurempaa
arvoaan ei Erkki olisi koskaan saanut sitä toimitetuksi; mahdoton olisi
hänen ollut saada pelastamiseen tarvittavia miehiä käytettäväkseen ja
viedä niitä niihin salaisiin piilopaikkoihin, jossa he olivat vaaran
hetkellä. Marski älysi tämän paremmin kuin Niilo itsekään. Hän tarttui
hänen käteensä ja puristi sitä lämpimästi.
"Sinua, Niilo, tahdon tästälähin pitää rakkaana sukulaisenani...!
Ehkäpä koittaa sekin aika, että voin sinulle tehdä yhtä suuren
palveluksen!"
Ja ikäänkuin nämä nopeat tapahtumat olisivat olleet kansantaru, jossa
hyvä on taistellut pahaa vastaan ja voittanut, kuului suuren salin
toisesta päästä yksitoikkoinen laulu:
Ja lehmukset lehtii, ja lehdet varisee,
Vaan maan päällä vihertävät metsät.
Marski ja miehet kääntyivät ja näkivät eräässä ikkunakomerossa viheriän
ritarin. Hän hymyili tapansa mukaan, mutta hymy oli surullista, ja
hänen katseensa osoitti hänen näkevän aivan toisen maailman kuin sen,
missä hän eli. Hän seisoi etukumarassa kädet ojolla ikäänkuin siinä
olisi ollut harppu, jota hän soitteli. Selvää oli, että jos hän oli
nähnyt tai kuullut, mitä juuri oli tapahtunut, niin se oli tunkeunut
vaan heikkoina valonvärähdyksinä hänen pilvimaailmaansa. Hänestä se
lienee ollut kuin maalaus tai laulu, johon hän tavallisuuden mukaan pani
nuotin:
Ja lehmukset lehtii, ja lehdet varisee,
Vaan maan päällä vihertävät metsät.
Hänen takaansa kuuluivat tanssin vilkkaat sävelet ja kun ritari huomasi
muut salissa olijat, viittasi hän sinnepäin nyökäten.
He lähtivät kaikki yhdessä, paitsi Erkki, joka oli liian halpa
ylhäisten seuraan. Marskin astuessa tanssisaliin tuli Kaarina häntä
vastaan. Ei olisi huomannut kasvoista mitään erinomaista tapahtuneen,
mutta Kaarina huomasi sen kuitenkin.
"Minun on käynyt, kuten pojan sadussa", sanoi marski suudellen
sydämellisesti hänen lumivalkeata kättään, "kun hän lähteissään
häätalosta, kohtasi vuoripeikon ja sai taistella henkensä edestä..."
Kaarinan poski kalpeni, mutta hän ei lausunut sanaakaan, puristi vaan
kiihkeästi herransa kättä katsellen tutkivasti häntä silmiin. Kaarlo
vastasi hellästi hänen katseeseensa ja lisäsi:
"Muistatko sitä satua ... tuli pieni kyyhkynen ja nokki peikolta
silmän... Ja sinun rukouksesi, Kaarina, sinun lämpimät rukouksesi
Jumalan äidille ovat minun valkea kyyhkyseni..."
"Vaara on siis jo ohi?" kuiskasi Kaarina.
* * * * *
Ja päivä nousi, ja voitoniloiset herrat rupesivat keräytymään Pyhän
Gertrudin kokoussaliin. Ensimmäisten joukossa oli herra Jöns
Pentinpoika. Hänen mukanaan tuli herra Kaarlo Kristerinpoika (Wasa),
drotsin vanhin poika, uljas mies, jonka kasvonpiirteet olivat jalot ja
ryhti arvokas.
"Niinkö todellakin, rakas sukulaiseni", sanoi Jöns-herra mitä
viattomamman näköisenä, kun he olivat päässeet suureen kokoussaliin,
"niinkö todellakin... Jumala varjelkoon, ettei mitään odottamatonta
olisi tapahtunut ... se voisi tuottaa pahoja, arvaamattomia seurauksia.
Linnanportit ovat kiinni, sanotte, eikä kukaan pääse ulos eikä
sisään...?"
"Niin sanoi eräs isäni miehistä, joka kävi siellä aamulla aikaisin
isäni asialla, ja jos puolikin on totta, mitä kerrottiin, niin pelkään
sellaista tapahtuneen, joka ei ole enää autettavissa."
"Vaan rahvaanmiehen puheeseen ei ole aina luottamista ... ne tekevät
niin helposti kärpäsestä härkäsen... Milloin linnanportit sulettiin?"
"Se lienee tapahtunut vähää ennen puoliyötä! Silloin oli vaan harvoja
kaupungissa majailevista häävieraista jälellä, ja minä olin niiden
joukossa... Kun me läksimme sieltä oli tanssi vielä täydessä vauhdissa,
ja sukulaisemme, marski oli pelkkää iloisuutta. Vähän sen jälkeen
lienee onnettomuus tapahtunut..."
"Onnettomuus!" huudahti Jöns-herra, "puhukaa nyt vihdoinkin selvin
sanoin, mikä onnettomuus, rakas serkku?"
"Isäsi asemiehen kertomuksen mukaan lienee petos ollut tekeillä marskin
miesten kesken. Hänet kutsuttiin kesken tanssia ritariparvelle, jossa
hänen kimppuunsa hyökättiin. Silloin hänet vangittiin tahi, mikä on
enemmän luultavaa, murhattiin siihen paikkaan..."
"Viiden haavan nimessä, serkku, mitä puhutte... Jumala tietää, kuinka
syvästi se mieltäni liikuttaa; mutta jos on totta, mitä kerrotte, niin
voimme iloita, että isällänne, jalolla Krister-herralla on vielä voimaa
astua valtakuntaa johtamaan... Saatte nähdä, että kun asioita puolelta
ja toiselta harkitaan, niin ei ole niin pahaa, ettei jotakin hyvääkin.
Nyt, vasta nyt voimme toivoa rauhaa valtakuntaan, joko Eerik-kuningas
tulee takaisin, tahi että..."
"Valitsemme toisen kuninkaan... Niin, olette oikeassa; rakas
sukulaisemme, -- Jumala hänen sieluaan armahtakoon, ellemme enää häntä
joukossamme näe -- rakas sukulaisemme vastusti jyrkästi uutta
kuninkaanvaalia. Mutta kuninkaan tarvitsemme kuitenkin!"
"Hm!" hymähti Jöns-herra, joka näkyi vaipuvan ajatuksiinsa, vaikea
hänen oli kuitenkin kokonaan salata tyytyväisyyttään.
Kauempaa eivät he enää voineet keskustella, sillä herroja alkoi saapua,
toinen toisensa perään. Pian oli sali täynnä loistavaa joukkoa. Kaikki
läsnä olevat kuuluivat valtakunnan neuvostoon sekä olivat rikkaita ja
mahtavia miehiä. Monien piispain joukossa oli postulatus Niilo
Ragwaldinpoika sekä iäkäs vakava Turun piispa, Maunu Tavast.
Maallikkoherrain joukosta puuttui vielä marski, herra Kaarlo
Knuutinpoika, hänen appensa, herra Kaarlo Orminpoika, ja ne marskin
vieraat, jotka olivat olleet yötä linnassa.
Kokouksen alkoi drotsi pitkällä puheella, jossa huomautti, mikä
levottomuus oli valtakunnassa vallinnut viime vuosina, ja miten
jokaisen velvollisuus oli työskennellä rauhan eteen ja vanhain hyväin
tapain säilyttämiseksi. Hän valitti, ettei marski, hänelle vielä
tuntemattomista syistä, ollut saapunut tähän tärkeään kokoukseen, mutta
hän luuli kuitenkin, että kokous voi sangen paljon päättää ennen
marskin tuloa ja antaa päätökset sitten hänen allekirjoitettavakseen,
jos kokous niin haluaisi.
"Siihen suureen hätään", niin hän lopetti, "ja kurjuuteen katsoen, mikä
valtakunnan miesten kestettävänä on ollut näinä viimeksi kuluneina
vuosina, aina siitä asti kuin Engelbrekt tuli talonpoikajoukkoineen,
ovat muutamat kunnon miehet, joihin voimme kaikki luottaa" -- hän
luetteli niiden nimet, niitä oli kaksitoista -- "suurella huolella
valmistaneet ehdotuksen, joka, jos läsnäolevat arvoisat herrat sen
hyväksyvät, on saattava valtakuntaan uudelleen rauhan ja sovun voimaan.
Juuri näiden kahdentoista kutsumana, kuten hyvin tiedätte, olemme nyt
tänne kokoontuneet, ja esittäkööt he nyt itse, mitä ovat valtakunnan
hyväksi laatineet!"
Eräs niistä kahdestatoista nousi esittämään tulokset siitä tärkeästä
työstä, jonka hän oli muiden valittujen kanssa toimittanut, sekä
mainitsi ne vaikeudet, jotka olivat työtä haitanneet.
"Meillä on ollut paljon vastusta", sanoi hän, "ja pahin on kuitenkin
vielä jälellä, jota emme näe mahdolliseksi voittaa muuten kuin eräällä
ehdolla, jonka aiomme nyt teille esittää ja jonka vuoksi olemme teidät
tänne kokoon kutsuneet." Pitkän sanatulvan perästä esitti tämä jalo
neuvosherra tarkoittamansa tärkeän ehdon, jonka täyttämisestä heidän
työnsä menestys muka riippui. "Mitä nyt vaadimme saadaksemme työmme
suotuisaan loppuun, on jo joskus ennen ollut käytännössä maassamme,
esimerkiksi armollisen herramme, kuningas Maunu Eerikinpojan aikoina,
Jumala armahtakoon hänen sieluansa, nimittäin että te kaikki
sineteillänne vahvistatte meille kirjan, että mitä me teemme, se pitää
paikkansa, ja ettei kunniansa nimessä kukaan siitä poikkea."
Neuvosherran lopetettua tuli saliin hetkiseksi täysi hiljaisuus, mutta
kellään ei näyttänyt olevan mitään sanomista lausuntoa vastaan.
Luultavasti ei kukaan arvannut mistä tässä oikeastaan oli kysymys, ja
jos joku aavistikin siinä juonia piilevän, niin ei hänellä ollut
rohkeutta puhua, kun ei ollut varma siitä, että muitakin oli samoin
ajattelevia. Niitä kahtatoista lukuun ottamatta ei kukaan tuntenut
vähääkään tämän pelin juonta -- eivät kaikki drotsin lähimmät
tuttavatkaan, eivät edes hänen poikansa. Muut olivat kaikki -- hyvin
harvoja oli poikkeuksia -- marskin puoluelaisia, jotka olisivat yhtenä
miehenä nousseet seisomaan, jos marski olisi ollut itse saapuvilla. Nyt
ei toinen oikein tiennyt mitä toinen ajatteli; heihin vaikutti
sitäpaitsi epävarmuus tulevaisuuden suhteen, joka oli syntynyt eräiden
huhujen johdosta, että suuri onnettomuus oli jollakin tavoin tapahtunut
linnassa; ja se sai heidät pysymään ääneti.
Silloin nousi drotsi ylös.
"Kaiken luottamukseni", sanoi hän, "panen niihin arvoisiin miehiin,
joille olemme uskoneet vallan puolestamme päättää valtakunnan
menestyksestä, ja senvuoksi on minun sinettini altis. Mitä ikänä te
päätättekin, en milloinkaan siitä poikkea. Antakaa tänne kirja, niin
minä panen nimeni ja sinettini sen alle sekä olen varma, ettei
joukossamme ole ketään, joka epäröi tehdä kuten minäkin."
Drotsi astui punaisella vaatteella peitetyn pöydän ääreen, jolle eräs
kahdestatoista laski kirjan, mihin drotsi piirsi nopeasti nimensä. Eräs
kirjuri painoi sitten siihen hänen sinettinsä. Hänen jälkeensä tulivat
muutamat muut, jotka niinikään, kukin vuorostaan kirjoittivat siihen
nimensä ja antoivat panna sinettinsä sen alle.
Sillaikaa vetäytyi drotsi erään ikkunan luoksi salin tyhjäksi
jääneeseen osaan, jossa Jöns Pentinpoika seisoi yksinään ajatuksiinsa
vaipuneena. Muut neuvosherrat olivat pöydän ympärillä tai keskustelivat
siellä täällä kaksin ja kolmin yhdessä ryhmässä, niin että
Krister-herra voi huomiota herättämättä vaihettaa muutamia sanoja
tyttärenpoikansa kanssa.
"Eikö ole vielä tullut mitään varmoja tietoja käsiisi,
tyttärenpoikani?" kysyi drotsi.
Jöns-herra pudisti päätään, ja drotsi lisäsi hetkisen kuluttua:
"Minusta saapi sukulaisemme laita olla miten tahansa ... kun saamme
olla puolenkaan tuntia häneltä rauhassa, niin tulkoon hän kernaasti
elävänä ja tervennä joukkoomme!"
Mutta Jöns herralla ei näyttänyt enää olevan samaa voitonvarmuutta kuin
joitakuita tuntia vielä kokouksen alkaessa. Hän oli tympeänä ja
sanatonna.
"Vai mikä on sinun tarkoituksesi?" kysyi drotsi hiukan levotonna.
"Varmat tiedot viipyvät liian kauan!" sanoi Jöns-herra hiljaa. "Jos
asiat olisivat niinkuin pitäisi, niin olisi minusta täytynyt jo aikaa
sitten tapahtua jotakin... Saadaan nähdä, eikö paula ollut lopultakin
liian heikoista langoista punottu!"
Drotsi kääntyi ajatuksissaan toisaalle, eikä Jöns-herralla näyttänyt
olevan halua enempiin puhelemisiin.
Silloin temmattiin ovi voimakkaasti auki, ja sisään astui marski Kaarlo
Knuutinpoika appineen, ja perässä tuli muutamia muita hänen lähimpiä
sukulaisiaan. Olisi mahdotonta kuvailla muutamain tyhmistyneitä
naamoja. Drotsiin ja Jöns-herraan voi sovittaa vanhan aurinkolaulun
sanat: "Kieleni oli kuin puusta nyt ja hiiltynynnä vielä." Samaan
suuntaan oli niiden kahdentoista neuvosherrankin mieli, jotka olivat
tehneet tuon salaperäisen ehdotuksen valtakunnan pelastamiseksi, mutta
muiden silmistä loisti marskin tulon johdosta uskollisuus häntä kohtaan
ja iloinen hämmästys.
Pöydän luona, jolla nimet allekirjoitettiin oli siksi melua, etteivät
useimmat läsnäolevista huomanneet marskin tuloa, ennenkuin salin läpi
kävi kuiskina "marski", "marski on täällä". Silloin he älysivät hänen
seisovan heidän keskellään korkeana, mahtavana ja käskevänä kaikessa
syntyperäisessä arvokkuudessaan.
Pöydän ääressä lakkasi työ heti, kaikki odottivat. Nyt saataisiin
kuulla marskin omasta suusta, mitä linnassa oli yöllä tapahtunut, joka
oli antanut aiheen niin omituisiin huhuihin. Mutta siinä petyttiin.
Marski kosketti sitä vaan sivumennen kuten pelkästään yksityistä
asiaansa sekä pyysi, etteivät kokoontuneet panisi pahakseen hänen
pitkää viipymistään.
"Iloitsen kuitenkin siitä, etten ole tullut liian myöhään ottaakseni
neuvotteluunne osaa."
Nyt astui drotsi esille. Hän näytti pahoin surulliselta, ikäänkuin
haluten ulkomuodollaan ilmaista miten häntä pahoitti, ettei "rakas
poikansa" ollut ennen voinut tulla neuvostoon. Sitten hän mainitsi mikä
päätös oli tehty ja mitä nyt sen johdosta puuhattiin.
"Ja toivon, ettei sinulla, rakas poikani, ole mitään sitä vastaan,
koska päätös oli tehty parhaassa tarkoituksessa valtakunnan ja sen
asujanten hyväksi."
"Siinä te suuresti erehdytte, rakas isä", huudahti marski innolla.
"Olkoon suurta tai pientä, minä en vahvista sinetilläni mitään
tietämättäni, mitä minun tulee vahvistaa. Ja minua ihmetyttää kovasti,
hyvät herrat ja miehet, miten te olette ylimalkaan sellaisen päätöksen
ensinkään tehneet... Sitenhän te voitte yks kaks lahjoittaa koko
valtakunnan ja oman menestyksenne pahimman vihollisenne käsiin, vaikka
se muka tapahtuu valtakunnan hyväksi. Sitäpaitsi kummastelen, miten
olette sellaisen päätöksen tehneet minua kuulustelematta... Sillä se on
vastoin lupauksianne ja valojanne!"
Marskin katse oli ylpeä ja taisteluhaluinen. Lopuksi hän kääntyi
drotsiin, mutta tämä ei vitkastellut vastatessaan:
"Unhotatte, poikani, että kaikki on tehty parhaassa tarkoituksessa ja,
mikä on ylen tärkeää koska asia on kunnianasia, täydellä luottamuksella
ehdotuksen tekijöihin! Vai haluatteko te, rakas poikani, tulla sanomaan
näille rehellisille ritareille ja kirkonmiehille: teillä ei ole
kunniata!"
Vanha herra haasteli niin leppyisesti ja hänen katseensa oli nyt niin
rauhallinen, että hän nähtävästi katsoi näillä sanoilla ehkäisseensä
pitemmän vastustuksen marskin puolelta ja siten piti asiaansa
hyväksyttynä. Vieläpä Jöns Pentinpoikakin, joka oli koko ajan seisonut
ikkunakomerossa, käsivarret ristissä rinnallaan, huolimatta astua
esille ja ruveta innokkaammin puolustamaan asiaa, jota piti jo
menetettynä, kohotti hänkin päätään ja katsoi salin keskelle, jossa
marski ja drotsi seisoivat. Marskin kasvot hehkuivat. Oli selvää, että
drotsin sanat olivat häntä kiihdyttäneet.
"Kunniaa!" huudahti hän kättään ojentaen. "Ne sanat kuuluvat vähän
omituisilta teidän suustanne, sukulaiseni. Tahdon muistuttaa teille,
mitä tapahtui kun erosimme moniaita päiviä sitten Teljessä ja kun
annoin teidän käsiinne kunniaanne ja rehellisyyteenne luottaen
sinettini... Missä oli silloin kunnia ja rehellisyys? Ettekö
luovuttaneet nimessäni Helsinglantia minun tietämättäni?... Sanon sen
teille, niin sukulaiseni kuin olettekin, sen teitte pahassa
tarkoituksessa!... Ja onko siis", lisäsi hän vähän pysähtyen, "onko
siis mitään syytä uskoa, että kunnia ja rehellisyys merkitsevät
enempää, kun on koko valtakuntaa koskeva asia kysymyksessä? Jos on
sellainen syy olemassa, niin lienee syy se, että se salainen päätös,
joka meidän tulisi tässä nyt vahvistaa ja sinetöittää, on eräälle
henkilölle eduksi ... ei kuningas Eerikille, vaan..."
Hän ei puhunut lausetta loppuun, mutta jokainen näki hänen katseestaan,
että hän tarkoitti drotsia. Tämä otti loukkaantuneen muodon ja katseli
ympärilleen, eikö muut olleet samaa mieltä kuin hänkin, toivoen heiltä
kannatusta marskia vastaan, jonka liiallinen kiihtyminen näytti antavan
kylmäveriselle drotsille mahdollisuutta päästä vasten luuloa vielä
voittajaksi.
"Te menette liikoihin, marski Kaarlo!" lausui hän arvokkuudella, joka
teki sangen hyvän vaikutuksen. "Teidän tulee kuitenkin muistaa, että
mitä valtakunnan neuvosto kerran on päättänyt pitää paikkansa, eikä
teillä ole valtaa tehdä siihen mitään muutoksia!"
"Toinen kysymys, jonka te näytte unhottavan, herra drotsi", vastasi
Kaarlo, "on se, voiko valtakunnan neuvosto tehdä laittomiakin
päätöksiä, ja lienee vaikea päättää, sopiiko minun tietämättäni ja
vasten minun tahtoani tehtyä päätöstä kutsua lailliseksi... Mutta minä
kiitän teitä viimeisistä sanoistanne, herra drotsi! Te annoitte sillä
minulle tilaisuuden puhua eräästä asiasta, jonka olisin muuten jättänyt
koskettamatta."
Marski puhui lämpimästi. Kuuli, että hän oli vakuutettu puolustamansa
asian totuudesta ja oikeudesta, ja se veti hänen puolelleen kaikki
ne, joita eivät syvemmät syyt kiinnittäneet drotsiin ja hänen
puolueeseensa. Mihin katsoikin, niin kaikkiaalta näkyi ihmetteleviä ja
ihastuneita silmäyksiä marskia kohti.
Krister-herra ei oikein tiennyt mitä tehdä. Hän pysyi kuitenkin
tyvenenä, antaen marskin jatkaa.
"Siihen valtaan nojaten, joka on minun käsiini annettu", sanoi hän,
"julistan täällä tehdyn päätöksen kokonaan kumotuksi. Tahdon nähdä",
jatkoi hän, "olenko minä päätösten nojalla Ruotsinmaan johtaja, vai
elänkö drotsin armoilla. Se joka kannattaa minua, tulkoon mukaani, muut
jääkööt tänne."
Marski lähti, ja häntä seurasi suurin osa läsnäolijoita. Kun ovi
vihdoin sulettiin ja saliin tuli hiljaisuus, istui siellä pöydän
ääressä drotsi, hänen poikansa ja tyttärenpoikansa, piispat ja muutamia
niistä kahdestatoista neuvoksesta. Näihinkin, joiden ainakin olisi
luullut kuuluvan drotsin luotettavimpiin kannattajiin, oli marskin
miehekäs ja voimakas esiintyminen tehnyt sellaisen vaikutuksen, että
moni heistä oli siirtynyt hänen puolelleen ja seurannut häntä muiden
mukana linnaan, jossa heitä oli odottamassa yhtä uhkeat pidot kuin
edellisenäkin päivänä.
Noloilta ja neuvottomilta näyttivät drotsin ja hänen kannattajainsa
kasvot; he istuivat suuressa kokoussalissa katsellen toisiansa, heistä
tuntui kuin olisivat haihtuneet peräti tyhjiin verratessaan nykyistä
vähälukuisuuttaan äskeiseen joukkoon. Kaikki heidän tuumansa ja
mestarillisesti harkitut aikeensa olivat hävinneet kuin tuhka tuuleen.
Läsnäolevat piispat, jotka halusivat ennen kaikkia rauhaa
säilytettävän, alkoivat lopulta puhua, että oli välttämättä koetettava
lepyttää marskia. Krister-herra kuunteli ja katseli tuontuostakin
tyttärenpoikaansa, mutta tämä ei lausunut mitään. Hän piti epäilemättä
sovintoa nyttemmin mahdottomana, vaikka hän antoi piispain vapaasti
puhua, ettei näyttäisi panevan esteitä sovinnollisen ratkaisun eteen.
Lopuksi tultiinkin siihen, että piispat lähettäisivät linnaan sanan ja
pyytäisivät marskia taasen tulemaan kokoussaliin, jossa kaikki nyt
käännettäisiin parhain päin. Ja sananviejä tulikin hetkisen kuluttua
tuoden sen vastauksen, että marski tulisi seuraavana aamuna
kokoussaliin sekä kutsuttaisi itse siihen kokoukseen kaikki Tukholmassa
saapuvilla olevat neuvosherrat.
Drotsia voi päivän kuluessa tuskin entisekseen tuntea. Herra Jöns
Pentinpoika oli, keskusteltuaan esimiehensä, herra postulatuksen
kanssa, saanut määräyksen viipymättä lähteä Upsalaan, niin että
herravanhus oli jäänyt omiin hoteisiinsa. Hän kulutti päivän pitkät
tunnit muistelemalla kaikkea, mitä oli tapahtunut sitten Engelbrektin
kuoleman, kokien tutkia tapahtumain sisempiä, salaisia syitä. Että hän
tällöin aina havaitsi marskin kaiken pahuuden alkusyyksi, oli varsin
luonnollista, ja hänen katkeruutensa nousi sikäli, kuin hän älysi
turhiksi ja hyödyttömiksi kaikki ne keinot, millä oli yrittänyt sysätä
häntä vallasta ja nousta itse sijaan. Viimeisten tapahtumain jälkeen ei
ollut enää muuta keinoa kuin se, mitä hän kaikista enimmin inhosi,
nimittäin ryhtyä ase kädessä pakottamaan vihattua vastustajaansa
myönnytyksiin.
Etteivät piispain yritykset saada sovintoa aikaan -- sellaista sovintoa
kuin hän halusi -- mitään auttaisi, ymmärsi hän varsin hyvin, ja ettei
huomispäivän kokouksesta lähtisi muuta hyötyä kuin että hän saisi
oikein perinpohjin nöyrtyä, ja marski kohoisi ainaiseksi häntä
ylemmäksi. Ainaiseksi...?
Tähän hänen aatoksensa seisahtuivat, ja hän katseli ympärilleen,
ikäänkuin etsien miehiä, joihin voisi tässä asiassa vedota.
Ainaiseksi...? Ei, nyt mitellään miekkoja, nyt päästetään irralleen
kaikki tähän asti hillityt voimat ja ne usutetaan petoa vastaan, joka
samosi maita tavotellen kynsillään kolmen kruunun loistoa. Mutta ne
kynnet katkotaan, ja Krister Niilonpoika nousee maan valtijaaksi
vaikkapa se maksaisi kokonaisia verivirtoja.
Muutamat piispat kävivät hänen luonaan iltapäivällä, ja samoin herra
Niilo Steeninpoika. Edelliset koettivat puhua sovinnon sanoja ja
lepyttää vanhaa herraa. Nuorella miehellä voisi ollakin voimaa johtaa
laiva satamaan, haastelivat he, ja vanhusten kokemuksen tulisi tukea
nuoruuden voimaa neuvoillaan ja iloita siitä, että on saavutettu
päämäärä, rauha ja sovinto valtakuntaan. Drotsi kuunteli tarkkaavasti
näitä sanoja, mutta hän kuunteli yhtä tarkkaavasti herra Niilo
Steeninpoikaa, joka ajoi päinvastaisen äärimmäisyyden asiaa. Mutta
miten he puhuivatkin, niin tunsi vanhus kuitenkin syvästi
loukkaantuneensa, ja tieto niiden keinojen vaillinaisuudesta, joita hän
oli tähän saakka käyttänyt, kalvoi häntä katkerasti. Tämä tieto
kaikessa alastomuudessaan jäyti hänen mieltään enemmän kuin mikään muu.
Hän oli kuin siihen kallioon kytkettynä, jolta hän oli koettanut
vihamiehensä syöstä, ja hänen omat ajatuksensa valoivat kuin kyyn
myrkkyä hänen kasvoilleen, eikä ollutkaan Sigyniä pitämässä maljaa
myrkyn alla.
Engelbrektin kuolemaa seuraava aika olikin yleensä sangen surkea aika.
Se oli lyhyttä auringon paisteista päivää seuraava pimeä, kylmä yö.
Turhaan saa etsiä ylevämpiä pyrintöjä, jotka mieltä ihastuttavat ja
viehättävät. Se ei tosin ole hiekka-aro, joka kolkkona ja alastonna
leviää nähtäviimme, siinä on eloa, on kasvillisuutta, siitä helottaa
iloisia kasvoja ja kuuluu riemuhuutoja, mutta silloin rehottaa
pikkumaisuus, silloin hymyilee ja iloitsee itsekkyys. Turhaan saa etsiä
tosi isänmaallista henkeä, tahtoa ja voimaa. Silloisilla mahtimiehillä
oli tuskin mitään isänmaata, paitsi mistä he saivat poimia itsekkäitä
etuja. Turhaan saa kuunnella tosi ruotsalaista sotahuutoa, joka
Engelbrektin aikoina kajahteli yli vuorten ja laaksoin ja pani
käsivarsia liikkeelle sadoin ja tuhansin. Sotahuutoja tosin kuuluu,
mutta ne ovat huuhkajan öisiä hekkuma-huutoja.
Tämä kurjan voiton ja viheliäisen itsekkyyden aika todella kammottaisi,
ellei sen öisestä pimeydestä pilkkisi pieni päivänsäde, joka on juuri
se työ, mikä ikäänkuin itsestään kehittyy olojen johdosta, ja sillä on
omat asianajajansa, joille vähitellen selviää samaisten olojen
pakotuksesta tarkoitusperänsä. Näitä oli Kaarlo Knuutinpoikakin, ja
tämä seikka yksin viehättääkin katsojata. Senvuoksi me seuraamme hänen
myötä- ja vastoinkäymisiään, iloitsemme edellisten ja suremme
jälkimmäisten vuoksi.
Aamu tuli ja uudelleen kokoontui neuvosto, ja kaikki läsnäolevat
julistivat marskin valtionhoitajaksi johtamaan valtakuntaa ja jakamaan
linnoja lääneineen.
"Nyt tulee miekka ratkaisemaan riidan", sanoi Erkki sen päivän iltana
Niilo Bonpojalle, kun he seisoivat yhdessä Eteläportilla ja näkivät
drotsin ratsastavan Nyköpingiin päin.