Häät.
Lokakuun 4 päivän aamuna oli suunnaton ihmisjoukko koolla Munkkisillan
seuduilla olevilla avoimilla kentillä sekä Harmaamunkkien luostarin
muurien sisäpuolella. Marskin piti viettää häitään neiti Kaarina
Kaarlontyttären kanssa. Edellisinä viikkoina oli ollut yleisenä
puheenaineena ja ihmettelyn esineenä niiden suurenmoiset varustukset,
joita oli pitkät ajat valmisteltu: linnan huoneiden uhkeat verhot --
marski oli tuonut sitä varten kalleimmat tapetit kaikilta tiloiltaan,
olipa niitä tuotettu ulkomailtakin -- avara turnauskenttä, jossa piti
pidettämän keihästurnaus ja kilpajuoksu. Koko tämän ajan olivat ne
käsityöläiset ja työmiehet, jotka olivat näitä puuhaamassa, ylen
tärkeitä ja halutuita henkilöitä kaupungin porvariseuroissa.
Leijonatornin ja kirkon edessä olevalta kentältä alkain vilisivät kadut
ihmisiä aina rantaan asti, johon oli rakennettu korea laivasilta.
Jokainen koetti tungeskella päästäkseen niin hyvältä paikalta kuin
suinkin näkemään hääjoukon komeutta. Ikkunat olivat tietenkin kaikki
katsojia täynnä, ja tätä liikettä oli ollut aamusta alkain. Ennenkuin
päivä oli täysin valennut, oli todenteolla koko Tukholma jo liikkeellä.
Mutta ensimmäiset munkkisillalle tulijat näkivät luostarin portista
tulevan joukon asemiehiä, jotka menivät kaupunkia ja Ketjusaarta
yhdistävän sillan yli. Tämä ei kuitenkaan erikoisesti ihmetyttänyt
ketään, sillä miehet kantoivat marskin värejä, joten näkijät hyvin
käsittivät heidän puuhaavan joitakin herransa asioita. Ne eivät tulleet
yhdessä joukossa vaan yksitellen, tahi kaksi tai enintään kolme
erällään. Muuan nuori seppä, joka oli ollut ensimmäisiä katselijoita ja
niinmuodoin nähnyt kaikki luostarista tulijat ja sinne menijät, oli
laskenut, että kaikkiaan kymmenen marskin miestä oli tullut luostarista
ja mennyt kaupunkiin päin. Hän huomautti tätä eräälle vieressään
olevalle mestarikisällille. Mutta tämäpä katsoikin sen johdosta
tarpeelliseksi oikaista nuorempaa toveriaan lausuen, että jos hän aikoi
lukea kaikki marskin palvelijat, jotka sinä päivänä ovat liikkeellä,
niin hän sen tehköön, mutta ilmoittakoon niin merkillisiä huomioitaan
jollekin muulle. Hän oli puolestaan tullut aivan muuta katsomaan.
Kuta enemmän väkeä sitten alkoi virrata rannalle päin, sitä enemmän
kiintyikin huomio muihin seikkoihin. Seppä huomasi kuitenkin, että
vielä yksi mies tuli luostarista, ja hänen vierellään käveli synkkä
kellankalpea mies, joka oli sotilaitten tapaan puettu, mutta ei
nähtävästikään kuulunut marskin väkeen. Edelliselle oli annettu peräti
rumat kasvot, mutta hän oli vilkas sekä näytti koettavan huvittaa
äänetöntä kumppaniaan joillakin tarinoilla, joita tämä kuitenkin tuskin
lienee kuunnellut. Päästyään sepän ja mestarikisällin kohdalle,
pysähtyivät he ja synkkä mies lausui:
"Tästä voivat tiemme erota, minun täytyy nyt jo lähteä Stegeborgiin!"
"Se on teille ikävää, Rodenberg", vastasi marskin mies, "mutta jos
vielä tapaamme toisemme, niin tahdon hankkia teille yhtä hyvän asunnon
kuin Teljessäkin!"
"Ellei vaan minun vuoroni tule silloin!" vastasi Rodenbergiksi
kutsuttu.
Sitten he erosivat ja marskin asemies jatkoi kulkuaan ihmistungoksen
läpi linnaa kohden. Jos joku olisi sattunut tarkastamaan hänen
kasvojaan hänen juuri lähestyessään Leijonatornia, niin olisi hän
epäilemättä havainnut niissä merkkejä, jotka osoittivat, ettei hän ihan
ilman syyttä ollutkaan lähtenyt aamukävelylleen. Hän yritti selvästi
näyttää iloiselta, ja huolettomalta, mutta synkkä totisuus tuikki sen
läpi, kuten veri tihkuu sotilaan rinnasta ilmaisten sinne syntyneen
haavan, vaikka sitä peittäisikin hienoin verho.
Tultuaan linnanportista sisään, näki hän koko alemman linnanpihan
hevosia ja miehiä täynnä. Miehet satuloivat parhaallaan hevosiaan
seuratakseen herraansa tämän juhlallisesti kulkiessa Harmaamunkkien
saarelle ottamaan morsiantaan vastaan. Hänen tulonsa ja kulkunsa
miesjoukon läpi ei herättänyt vähääkään huomiota. Sillä kaikkien
marskin miesten ei pitänyt tulla hääsaaton mukaan, vaan osan tuli jäädä
linnaan, ja näiden joukkoon kuului tietysti tämä mies. He olivat
sitäpaitsi siksi hommassaan kiinni, etteivät tulleet erityisesti
huomanneeksi, mitä hänen kasvoissaan ehkä oli tavallista omituisempaa.
Kaduilla lienee kyllä joku porvari, kuten äskeinen nuori seppäkin,
tarkemmin silmännyt häntä, mutta linnassa ei siihen ollut kellään
aikaa.
Hän saapui sisemmälle linnanpihalle. Täällä oli näin aikaiseen verraten
vähän melua ja ihmisiä. Täällä näkyi kyökkimestari palvelijoineen,
samaten kamaripalvelija ja hovimestari sekä koko joukko nuorempia
palvelijoita innokkaasti puuhaavan, joko jaellen käskyjä tai niitä
täyttäen, tahi kiireesti rientäen pihan yli. Ulkopihaan verraten oli
täällä kuitenkin paljoa hiljaisempaa.
Mies astui suoraan linnanpihan yli ritariparvekkeen portaita kohden.
Hän kiirehti askeleitaan kuten se tekee, joka, tärkeällä asialla ollen,
lähestyy päämääräänsä. Pian saapui hän marskin miesten päällikön,
Herman Bermanin luokse, rämä oli yksinään huoneessaan hinkaten
parastaikaa nuttunsa hihalla muuatta pilkkua haarniskaltaan, joka
kiilteli tammipöydällä aamuauringon säteissä, jotka lankesivat sille
vinosti pienten ikkunaruutujen läpi. Miehen astuessa sisään katsahti
hän ylös ja lähti nopeasti pöydän luota. Hän asettui aivan miehen eteen
katsoen häneen kysyvin silmin sekä lausui, kun tämä vilkuili
epäluuloisesti ympärilleen:
"Täällä ei ole ketään häiritsemässä, puhu suoraan vaan, Erkki!... Näen
sen heti, että yönviettosi luostarissa on antanut sinulle ajattelemisen
aihetta."
"Enemmän, Herman, kuin ehkä olemme miehiä kestämään..."
"Sepä jo pahalta kuulustaa, totta vieköön ... ei kait sentään aiottane
Tukholman linnaa vallata?"
"Hiukan sinnepäin ainakin ... liittoutuneilla on aikomus ottaa marski
vangiksi ... täällä Tukholman linnassa!"
"Marskin vangiksi?" huudahti Herman voimatta olla hymyilemättä, hänestä
tuntui niin hassulta ajatus, että marski otettaisiin vangiksi linnassa,
joka oli täynnä hänen uskollisia miehiään ja parhaita ystäviään.
"Niin on sittenkin laita ... he ottavat hänet vangiksi täällä linnassa
ystäväin ja asemiesten keskeltä... Linnassa on kavaltajia, ja nyt on
vaan heiltä kintut katkottava!"
"Kavaltajia! ... niistähän helposti päästään, kun sinä ne nyt kerran
tunnet."
"Mutta minä en tunnekaan niitä ... siinä maanalaisessa komerossa oli
pilkkopimeä, jossa he siitä neuvottelivat. Kun minä olin pimeyden ja
usvan turvissa, jota nousi vähää ennen puoltayötä, kiivennyt
luostarinmuurin yli, niin arvelin aluksi tehneeni taaskin turhan
matkan. Kuitenkin painauduin salakujaan pylvään ja sen pienen
rakennuskielekkeen väliin, mihin näin sen miehen katoovan sinä yönä,
jona olin päättänyt ottaa hänestä selvän ja jona sitä varten viivytin
niin kauan hurskasta Ragwald-isää, Jumala antakoon sen juonen minulle
anteeksi, kunnes näin hänen lukukammarinsa ikkunasta mitä tahdoin...
Siinä kujassa oli aukko, josta minä ryömin hyvin hiljaa sisään kaikessa
pituudessani. Ja koska pimeys oli täällä vieläkin paksumpi, niin kukaan
ei voinut aavistaa, että sitä oli kukaan lisäämässä tukkimalla yhden
aukoista, joista sinne voi hitusen verran valoa tulla..."
"Pitääkö minun välttämättä tietää nämä sivuseikat?" huomautti Herman,
kun kertoja vähän pysähtyi.
"Kyllä, saatte siten nähdä, kuinka varovasti ja viekkaasti he ovat
menetelleet... Piilopaikastani voin nyt kuulla koko keskustelun, vaan
en voinut mitään nähdä... Kymmenen miehen pitää tänä yönä vartioida
naistuvan ja ritariparvekkeen välistä pitkää käytävää, eikö niin?"
Herman myönsi, ja Erkki jatkoi:
"Tunnetko sinä ne miehet, Herman?"
"Ne ovat kaikkein parhaat marskin miehistä!"
"Ja sittenkin otetaan marski kiinni juuri siinä käytävässä ja niiden
kymmenen miehen käsistä, jotka sitä vartioivat..."
"Jumalan äidin nimessä, mitä sanot, Erkki ... nekö miehet ottaisivat
marskin kiinni...! Sinä olet kuullut väärin, Erkki, olet varmasti
kuullut väärin!"
"En, vaan sinä tässä väärässä olet, enhän minä sano että ne miehet,
jotka sinä sinne asetat, sen konnantyön tekevät, vaan ne miehet, jotka
ovat siellä sinä hetkenä, jona marski siitä menee läpi, ne sen
tekevät."
"Ne, jotka ovat silloin siellä, sanot ... siellä olisi siis silloin
muita miehiä kuin minun asettamiani!... Sepä olisi kumma vaihdos, ja
kuinka se kävisi päinsä kenenkään tulematta sitä estämään ...
haluaisinpa sitä nähdä! Enhän minä mahtane näköäni ja kuuloani
menettää!"
"Silloin ei niistä kuitenkaan ole sinulle suurta apua, marski antaa
sinulle muuta tehtävää ... ja ne miehet, jotka sinä olet vartijoiksi
pannut, lähettää hän itse pois, ja sitten tulevat oikeat miehet heidän
sijalleen, ja sitten ... paukauttaa miesten päällikkö kolmesti käsiään
yhteen, ja peli on pelattu kädenkäänteessä... Nyt tiedät, kuinka se käy
päinsä."
"Ja ne miehet, joista puhut..."
"Ne käyskentelevät jo marskin puvussa, ja kun linnassa on ilo korkealla
katossa, niin hiipivät ne kenenkään huomaamatta linnaan ja ovat
tarvittaessa saapuvilla. Onhan tässä nyt ajattelemisen aihetta koko
päiväksi."
Niinpä olikin. Asia olisi ollut helposti autettu, jos jompikumpi heistä
olisi voinut mennä marskin luo sanomaan, miten asiat olivat ja mitä
konnanjuonia oli tekeillä. Mutta he tiesivät Kaarlo Knuutinpojan
luonteen sellaiseksi, varsinkin hänen nykyisessä mielentilassaan,
jolloin hän oli pelkkää tuttavallisuutta ja iloa, ettei hän olisi heitä
ensinkään uskonut. Erkki, mies vähäpätöinen, antautuisi siinä mitä
suurimpaan vaaraan, saattaisipa joutua maksamaan sen työn
hengelläänkin. Herman Bermanin ei tosin tarvinnut sitä kohtaloa
odottaa, mutta varmaan olisi marski karkoittava hänetkin kasvojensa
edestä. Olisi siis mietittävä joku keino, jolla marski voitaisiin
pelastaa hänen tietämättään.
Heidän tätä juuri harkitessaan, törähtivät torvet ja pasuunat
linnanpihalla, ja marskin miehet ratsastivat linnaan kiiltävissä
haarniskoissaan valmiina seuraamaan herraansa Mälarin rannalle, jossa
hänen tuli kohdata morsiantaan. Herman tarttui kiivaasti haarniskaansa
ja veti sen Erkin avulla ylleen sekä riensi suureen saliin, jossa
marski seisoi, ympärillään joukko ritareita, joista useimmat olivat
hänen omiaan tai morsiamen sukulaisia.
Salissa oli leikki ja ilo vallalla Hermanin sinne astuessa, ja marski,
jolla oli yleensä tavaton kyky elähyttää mieliä ja voittaa sydämiä,
näytti olevan tänään kerrassaan vastustamaton. Hänen uhkea pukunsa
säihkyi kultaa ja kalliita kiviä, ja hänen voimakas ja samalla
miellyttävä ryhtinsä ja arvokas käytöksensä, joka ei koskaan yltynyt
röyhkeäksi eikä koskaan alennut mielisteleväksi, kohottivat hänet
ehdottomasti sarjan ensimmäiseksi, ei ainoastaan tämän seurueen vaan
kaikkien sen ajan mahtimiesten joukossa. Kaikki muutkin ritarit olivat
puetut kalliisiin vaatteisiin, mutta yksikään ei vetänyt hänelle
vertoja ruumiillisen kauneuden ja käytöstavan puolesta. Siellä oli
useita Bonde-sukuun kuuluvia ritareita, kuten marskin setä, herra
Kaarlo Tordinpoika, Penningebyn herra ja Vestmanlannin ja Taalain
laamanni, sekä tämän kuusitoistavuotias poika, solakka vaaleakiharainen
nuorukainen, jonka soreita kasvoja valaisi kaksi suurta, eloisaa,
uljasta mieltä osoittavaa silmää. Hän oli vasta aseenkantaja ja hänen
piti ajan tavan mukaan palvella viimeiset aseenkantajavuotensa
serkkunsa, mahtavan marskin seurueessa. Siellä oli myöskin marskin
lanko, herra Kustaa Kaarlonpoika, ja hänen velipuolensa, nuori Steen
Turenpoika (Bjelke). Niilo Steeninpoikakin (Natt och Dag), joka oli
naimisissa marskin sisaren kanssa, oli linnansalissa yhtyäkseen
sukulaisensa hääsaattoon, mutta hänen kasvoillaan oli ilme, joka
osoitti hänen toivovan olevansa kaukana koko hommasta.
Vartaloltaan ei Niilo-herra ollut lankoaan marskia huonompi; hän ei
ehkä ollut aivan yhtä pitkä, mutta jäsentensä ja kasvunsa
sopusuhtaisuuden puolesta oli hän lankonsa vertainen. Hänen
kasvonpiirteensäkin muistuttivat Kaarlo Knuutinpoikaa, että etäältä
katsoen tai äkkiä vilkaisten saattoi helposti sekoittaa heitä
toisiinsa. Niilo-herralla oli avoimet, hyvinmuodostuneet kasvot, mutta
niiden ilmeessä oli hiukan vivahdusta raakuuteen, hurjuuteen ja
uhkamielisyyteen. Häntä voi innostaa niin paha kuin hyväkin. Oli kuin
hänen kasvoistaan olisi voinut lukea selvityksen, miten hän oli kerran
voinut olla Engelbrektin mies, sekä samalla ymmärtää hänen voivan olla
Engelbrektin murhaajakin.
"Iloa ja riemua tahdon nähdä ympärilläni tänä päivänä", oli marski
lausunut hänelle tarttuen hänen käteensä, jonka hän vastahakoisesti
ojensi, "mutta teillä ei ole oikeaa häämieltä, Niilo-lankoseni... Jos
teiltä jotakin puuttuu, niin sanokaa suoraan, ja jos se on minun
vallassani, niin on tahtonne tapahtuva!" Ja marski oli tätä sanoessaan
herttaisen ystävällisen näköinen. Mutta Niilo-herra vastasi kylmästi ja
jäykästi:
"Sitä, mitä minulta puuttuu, et sinä voi auttaa, Kaarlo ... ja
toisekseen autan mieluimmin itse itseäni."
Marski oli silloin kääntynyt äkkiä pois hänestä ja kepeä pilvi oli
ilmestynyt hänen kirkkaalle otsalleen. Tämä tapahtui vähää ennen kuin
Herman astui sisään, niin että marski kääntyessään ja kulkiessaan salin
alapäähän kohtasi hänet. Mutta Hermaninkin kasvoilla havaitsi hän
varjon, joka ei häntä miellyttänyt. Hän ei kuitenkaan puhunut siitä
mitään, vaan tervehti ystävällisesti häntä, jota hän muuten piti hyvin
suuressa arvossa. Mutta sitten hän tarttui hänen käteensä ja vei hänet
vähän syrjään muista herroista.
"Ei minua kannata suuresti onnitella, Herman", sanoi hän, "kun en saa
nähdä teitä miesteni seurassa tänään..."
Herman kalpeni eikä voinut estää säikähtymistään näkymästä kasvoillaan.
Marski huomasi sen ja katseli häntä kysyvästi, mutta piti sitä
luonnollisena tyytymättömyyden ilmeenä siitä, ettei hän saanutkaan
ottaa osaa hääiloon, sekä jatkoi:
"Olen saanut Vesteråsista huolestuttavia sanomia, ja sitä varten
tarvitsen miehen, jolla on sekä älyä että voimaa... Minulle kerrotaan,
etteivät taalalaiset aiokaan tehdä, mitä lupasivat Enköpingissä, ja
koska se voi olla alkuna suurempaan meteliin, joka kuitenkin on älyllä
ja maltilla tyynnytettävissä, niin kauan kuin se on vasta tekeillä,
niin tahtoisin aivan tällä hetkellä sinne linnaan miehen, johon rahvas
luottaa ja jolla on samalla voimaa pitää minun asioistani huolta
asianhaarain mukaan... Nykyisin ei minulla ole ketään muuta, jolla on
sellaiset ominaisuudet kuin te, ja te teette kyllä, sen tiedän, tämän
ystäväntyön minulle!"
"Milloin tahdotte minun siis lähtemään Vesteråsiin?" kysyi Herman.
"Teidän tulisi nousta nyt oitis ratsullenne, Herman Berman."
"Oletteko siis varma, että saamanne sanomat ovat luotettavia, herra
marski?"
Marski katsoi kummastellen häntä. Tosin piti hän suuressa arvossa häntä
sekä hänen rikkautensa että sukusuhteidensa vuoksi, vaan ei niin
suuressa, ettei häntä olisi kummastuttanut, kun Herman rupesi tutkimaan
syitä pyyntöön, jonka marski olisi voinut yhtä hyvin antaa käskyn
muodossa. Herman huomasikin sen heti, samoinkuin senkin, ettei voisi
antaa tyydyttävää selitystä kysymykselleen, jonka vuoksi hän kiiruhti
lisäämään:
"Älkää kummastelko kysymystäni ... minä vaan vähän mietin, että voisin
ehkä olla toisaalla teille suuremmaksi hyödyksi, mutta..."
"Hyvä", keskeytti marski puristaen ystävällisesti hänen kättään,
"luulen ymmärtäväni teitä, mutta te saatte myöskin luottaa siihen, että
minulla on eräitä syitä lähettää juuri teidät Vesteråsin linnaan...
Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan, että teidän tulee jäädä sinne... Jos
huomaatte kaiken olevan oikeassa kunnossa, niin kääntykää heti
takaisin!... Kenties, niin toivon, saamme kuitenkin juoda yhdessä
maljan viiniä Kaarinani onneksi, ennenkuin hääpäivät ovat menneet.
Hyvästi, Herman ja tulkaa pian takaisin!"
Herman tervehti ja lähti, ja jos marski olisi nähnyt kuinka synkästi
hänen lankonsa, Niilo Steeninpojan silmät liekehtivät, niin olisi hän
varmaan käsittänyt Hermanin vastauksen toisin. Tämä riensi heti
ritariparvekkeelle, jossa Erkki vielä odotti.
"Jumala antakoon hyvän lopun tälle päivälle", lausui hän Erkille,
"minun pitää ratsastaa Vesteråsiin... Mutta sinun tulee jäädä tänne, ja
minä en puolestani tiedä muuta keinoa, kuin että sinä koetat päästä
Niilo Bonpojan puheille, hän on ainoa, joka voi nyt auttaa... Hänen ja
sinun täytyy se tehdä, ja kaikki pyhät teitä auttakoon!"
He läksivät linnanpihalle. Täällä oli heidän enää mahdoton puhua
tärkeästä asiastaan. Herman tunsikin miehensä niin hyvin, että
hän katsoi voivansa aivan tyvenesti luottaa siihen, ettei
pelastamishommassa jäisi vaariinottamatta mitään, joka oli ihmisvoimin
tehtävissä, ja hänen omaa tehtäväänsä hoitaisi Niilo Bonpoika. Mutta
sittenkin ahdisti häntä tuskallinen levottomuus lähtiessään parin
miehen seuraamana linnanportista matkalleen. Tultuaan molempain siltain
yli Norrmalmille, kääntyi hän ja heitti pitkän sisällökkään katseen
kaupungin muurien takaa kohoaviin linnanrakennuksiin.
Samassa kuin hän kannusti hevostaan Klaaran luostarin kohdalla, lähti
Kaarlo Knuutinpoika linnasta, ympärillään kaikki ritarit, hovilaiset ja
asemiehet. Saatto näytti kuin tulenleimulta astuessaan esiin linnan
varjosta, että aurinko pääsi paistaa helottamaan haarniskoille ja
välkkyville keihään kärjille. Ensinnä kulki musiikki, huilun-,
pasuunan- ja räikänsoittajat, sitten tuli muutamia marskin
aseenkantajia loistavissa, kalliissa puvuissa. Näiden joukossa oli
nuori Tord Kaarlonpoika (Bonde). Sitten tuli marski itse, vierellään
vanha sukulaisensa, drotsi Krister. Näiden perässä tulivat muut herrat,
ja viimeiseksi haarniskaan puetut asemiehet.
Kansanjoukko hurrasi ja kirkui ihastuksesta nähdessään kaiken tämän
komeuden, ja suurella vaivalla pääsi ritarisaatto tunkeutumaan
eteenpäin tungoksessa. Se kävi kuitenkin mitenkuten niinkauvan kuin
oltiin linnan seutuvilla, mutta kuta lähemmäksi päästiin
harmaamunkkien luostaria, sitä tiheämmäksi kävi joukko, ja marskin
täytyi antaa muutamain miehistään ratsastaa soittokunnan edessä ja
sivuilla, ettei tungos aivan paljon häiritsisi. Saatto kulki perin
hitaasti, askel askeleelta, että kansa sai aikaa väistyä, joten
päästiin hyvässä järjestyksessä rannalle.
Täällä asettuivat marskin asemiehet avaraan kehään maallenousupaikan
ympärille, ja sen sisään astuivat ritarit ja soittokunta, joka soitti
kappaleen toisensa perään pitäen vaan lyhyviä väliaikoja. Kaikki
ihailivat varsinkin sitä hevosta, jota kaksi hovipalvelijaa talutti
odottavaa morsianta varten. Komeampaa eläintä ei liene juuri nähty,
ja sen suitsia, satulaa ja peitettä valmistettaessa, joiden
purppuranpunainen väri pisti jyrkästi silmään ratsun maidonvalkeata
karvaa vasten, oli käytetty säästämättä kalleuksia, sekä kullalla
ommeltuja kukkasia ja köynnöksiä että jalokiviä ja helmiä.
Marski katseli kärsimättömästi Mälar-järvelle, joka välkkyi
rauhallisena aamuauringon loisteessa, mutta näytti samalla hyvin
eloisalta, sillä sadottain souteli sillä veneitä edestakaisin, kaikki
täynnä katsomisen haluista väkeä. Marskiin teki selvästi hyvän
vaikutuksen, kun hän huomasi kansan ottavan niin vilkkaasti hänen
iloonsa osaa, ja tämä tunne säteili takaisin hänen kasvoiltaan antaen
niille sellaisen heijastuksen, mikä suuressa määrin lisäsi kansan
ihastusta. Komeampaa hääsaattoa ja kauniimpaa sulhasta ei ollut maassa
missään, -- niin haastelivat kaikki.
"Te olette kaiketi hyvin tyytyväinen, rakas poikani", lausui
Krister-herra hymyillen, "kun tämän kaupungin kansa osoittaa teitä
kohtaan näin suurta rakkautta ... tuskin olisi Engelbrektikään saanut
suurempaa liikettä aikaan, jos hän olisi täällä viettänyt häitään."
Drotsi oli, kuten useimmat muutkin herrat edellisenä päivänä saapunut
Teljestä Tukholmaan, ja hän oli tullut ratsun selässä linnaan kotvasen
Hermanin lähdettyä yhtyäkseen lupauksensa mukaan "rakkaan" sukulaisensa
hääsaattoon. Iva, jolla hän vertasi Kaarloa Engelbrektiin ja jolla oli
epäilemättä syvä tarkoituksensa, kadotti vaikutuksensa Kaarlon iloisen
mielentilan vuoksi. Ei hänen kasvoillaan ainakaan näkynyt mitään
haluakaan vastata samalla mitalla, kun hän lausui:
"Niin, nyt sen näette, rakas isä, kuinka perusteltua oli se, mitä
kerroitte minulle Arbogassa, kun keskustelimme siellä kokouksen jälkeen
viime syksynä kahdenkesken, että kaikki muka valittivat minun tauttani,
piispat, ritarit, kauppamiehet ja talonpojat, ja ettei kukaan minusta
pitänyt... Nyt sen näette... Parempaa vastausta silloiseen puheeseenne
en voisi teille antaa, kuin mitä nyt tässä näette!"
Drotsi hymyili ja nyökkäsi valkopartaista päätään, mutta marskin
sanalle ei hän pannut sitä yksinkertaista merkitystä, mikä sille olisi
pitänyt panna, vaan hän piti sitä vastauksena omaan viittaukseensa
Engelbrektiin. Jos se olisi todella ollut marskin tarkoitus, niin olisi
hänen vastauksensa ollut silloinkin murhaava, sillä drotsi-vanhus ei
virkannut enää mitään, vaikka hän pitikin kasvoillaan yhä leppeän
sävyn. Hänen vaitiolonsa olisi kuitenkin herättänyt huomiota, ellei
Långholmin takaa olisi samassa pistänyt näkyviin sen laivan kullattu
kokka, joka toi morsianta seurueineen.
Marski viittasi nyt soittokuntaa lakkaamaan, ja kaikki katselivat
merelle päin uljasta laivaa, joka tuli juhlallisesti keinuen
"kultamastoin ja silkkisin purjein". Laivastakin kuului soittoa, ja sen
lähemmäksi tultua erottivat kuulijat Engelbrektinlaulun sävelet, josta
kansa puhkesi myrskyisiin riemuhuutoihin. Nämä sävelet tulivat aivan
odottamatta, mutta eipä todellakaan mikään olisikaan voinut tehdä
marskin morsianta kansalle rakkaammaksi kuin se, että hän tuli juuri
tämän laulun soidessa. Marskiin itseensä ei tämä laulu ollut koskaan
tehnyt niin syvää vaikutusta kuin nyt; se loihti hänen mieleensä
salaman tavoin Engelbrektin kuvan ja samassa entistään paljon selvemmän
kuvan siitä, mikä oli tämän sankarin niin saavuttamattoman korkealle
kohottanut: se nimittäin, että hän oli tuntenut tämän kansan korkeimman
ja jaloimman, ja samalla välttämättömimmän tarpeen. Vapaata, itsenäistä
Ruotsia, -- sitä kansa tahtoi, ja nyt hänestä tuntui sydämensä
laajentuvan, kun hän itsekseen lupasi uhrata henkensä ja verensä tämän
korkean ja pyhän tarkoituksen eteen.
Morsiamen laivan purjeet laskettiin alas, soitto lakkasi, ja kullattu
alus laski rantaan. Kannella seisoi morsian, ympärillään morsiusneidot.
Isänsä, vanha ritari Kaarlo Orminpoika talutti häntä kädestä ja takana
seisoivat morsiusritarit kuin korkeat hongat liljaryhmän ympärillä.
Kaikki oli pelkkää iloa ja auringonpaistetta, ja kansan ihastus, jonka
Engelbrektinlaulu oli sytyttänyt, kohosi nyt korkeimmilleen kaiken sen
komeuden ja loiston johdosta, mikä tässä saapui. Oli kuin rusopilvi
olisi auennut ja laskenut helmastaan enkelin enkelien ympäröimänä
liitelemään alas ja viettämään jonkun ajan maan päällä levittääkseen
rauhaa ja siunausta kansalle.
Tuskin oli alus päässyt maihin, niin marski, joka oli jo vähää ennen
astunut ratsultaan, juoksi laivalle, ja samassa puhalsivat soittajat
taas torviinsa, ja kansan riemuhuudot kajahtivat ilmoille. Syntyi,
kuten sellaisissa tiloissa on tavallista, hetkiseksi näennäinen
sekamelska. Ritaria ja asemiehiä tungeskeli ristin rastiin. Mutta
epäjärjestys selveni kohta mitä kauneimmaksi säännöllisyydeksi. Marski
talutti morsiantaan kädestä, ja neidot ja ritarit tulivat perästä.
Sitten nousi morsian ratsun selkään isänsä viereen, ja niin lähti koko
saatto musiikin soidessa By-kirkkoon. Järjestys oli taas sama kuin
linnasta tultaessa, se oli vaan erona, että morsian seurueineen
ratsasti marskin edellä. Ja viimeisten saattolaisten jälkeen sulkeutui
kansanjoukko seuraten perässä kirkolle asti, joka tuli ääriään myöten
väkeä täyteen. Kaikki halusivat nähdä kauniin morsiamen ja uljaan
sulhasen polvistuvan alttarin eteen. Mutta pieni oli niiden onnellisten
luku, jotka sen nautinnon saivat, niihin verraten, joiden täytyi tyytyä
vaan pelkkiin kertomuksiin siitä.
Kirkolta linnaan mentiin jalan, mikä teki morsiusparin näkemisen vielä
vaikeammaksi. Mutta lähellä seisoneet kertoivat, kuinka rakkaasti
morsian ja sulhanen katselivat toisiaan ja kuinka ihmeen ihana morsian
oli. "Vaikka eläisi sata vuotta", niin kerrottiin -- "ja vaikka etsisi
kolmesta kuninkaanvaltakunnasta ja vieläkin kolmesta, niin ei löytäisi
kauniimpaa naista. Ei ollut yhtäkään niin surullista, ettei olisi
suruaan unhottanut hänet nähdessään." Ja koko päivän seisoskeli kansa
katsellen linnan ikkunoihin nähdäkseen vilaukseltakaan morsianta tai
sulhasta.
Linnassa oli laitettu mitä komeimmat pidot, ja pöydät notkuivat hopean,
kullan ja herkkujen alla. Jaloimpia viinejä oli virtaamalla.
Marskin tuskin tarvitsi uudistaa kehoitustaan, minkä oli lausunut
kutsumakirjeissään, että nimittäin tultaisiin hänen luokseen Tukholmaan
"iloitsemaan ja riemuitsemaan". Ilo ja leikki nousi yhä ylemmäksi, kuta
kauvemmin atria kesti, näkyipä ilomielisyys tarttuvan sellaisiinkin
kasvoihin, jotka eivät milloinkaan tai hyvin harvoin hymyilivät,
niiltäkin unhottui tavallinen totisuus ja kankeus.
Jo atrian aikana sytytettiin soihdut ja vahatuohukset. Edelliset olivat
taidokkaasti valmistettuja ja kullalla silattuja, että ne näyttivät
erinomaisen kauniilta, varsinkin kun seinillä oli tummat verhot. Koko
atrian ajan puhalsivat marskin huilun- ja pasuunansoittajat ja rumpalit
paukuttelivat rumpujaan oikein hartiovoimalla. Aterian jälkeen
tanssittiin, ja marski tanssi kauniin Kaarinansa kanssa, eikä ketään
ollut salissa, joka ei olisi heitä ihaillut. Muut tanssijat miltei vaan
lisäsivät heidän viehättäväisyyttään, eikä se estänyt kaikkia täysin
mielin keikkumasta lattialla, ja joka silmästä loisti ilo, ja joka
suulla väikkyi hymy.
Tanssin loputtua sattuivat Niilo Bonpoika ja Tord Kaarlonpoika (Bonde)
joutumaan vierekkäin. He eivät vielä oikein olleet tutustuneet
toisiinsa, mutta Tord oli kuullut Niilosta puhuttavan, ja päättäen
siitä, että hänen raittiit kasvonsa hohtivat niin sydämmellistä
hyväntahtoisuutta, oli tämä puhe ollut hyvin eduksi Niilolle. Ja
etäällä salin perällä seisoi eräässä ikkunakomerossa, jonka ohikulkijat
peittivät usein näkyvistä, muuan tyttönen, kaunis ja suloinen kuin
hengetär, katsellen suurilla silmillään nuorukaisia ja hänen
kasvoilleen ilmestyi niin harras hymy, että silmänsä melkein
kyyneltyivät.
"Me tulemme nyt kaiketi paljon olemaan yhdessä", sanoi Tord, "sillä
minäkin tulen nyt marskin aseenkantajaksi, kuten sinäkin, Niilo!"
"Minä olen siitä iloissani", vastasi Niilo, jonka jaloilla piirteillä
oli synkänlainen varjo, "olen siitä todella iloinen, sillä sukulaisesi
tarvitsee, ainakin mikäli minun vähäinen järkeni käsittää, ympärilleen
luotettavia ystäviä."
"Ja saat olla varma, että hän on huomaava minut sellaiseksi!" sanoi
Tord hartaasti ja vakaasti, mikä sopi hänelle hyvin, "minä tahdon pysyä
uskollisena, vaikka minulle kävisi niin, kuin olen kuullut sinulle
olleen vähältä käydä."
Niilo hymyili surumielisesti katsellen saliin päin. Siellä näki hän
herransa ylen onnellisena haastelevan morsiamensa kanssa, ja näyttipä
hänen katseensa silloin hiukan synkkenevän. Hän katseli toisaalle, ja
äkkiä vetäytyivät hänen kasvonsa leppeään hymyyn. Tord seurasi hänen
katsettaan ja huomasi pikku sisarensa, joka niinikään hymyili
ystävällisesti.
"Hän ei taida saada unen hituakaan silmiinsä tänä yönä niiden kukkain
tähden, jotka sinä hänelle annoit, Niilo!" sanoi hän lyöden häntä
olalle. "Mutta hän tahtoo niistä kiittää ... tule, menkäämme hänen
luokseen."
Niilo lähti heti, mutta oli tuskin ehtinyt ottaa pari askelta, kun
tunsi jonkun tarttuvan hänen lyhyeen levättiinsä. Hän kääntyi ja
huomasi viheriän ritarin, joka oli tänään vielä tavallistaankin
kummallisempi. Hän naureskeli osoittaen peukalollaan taakseen ja
lausui:
"Eräs tuolla ulkona haluaa puhutella teitä, Niilo Bonpoika."
"Mutta se eräs joutaa odottaa!" vastasi Niilo samaan leikkisään tapaan
aikoen jatkaa matkaansa.
"Kuolema odottaa aina, ha-ha-ha", nauroi ritari vetäytyen takaisin.
Niilo katsoi ovelle, ja luuli näkevänsä siellä Herman Bermanin
palvelijan tutut piirteet. Se muutti hänen päätöksensä kerrassaan;
sillä mikäli hän sitä miestä tunsi, ei hän turhan tautta uskaltanut
tunkeutua niin kauas linnanhuoneisiin päästäkseen jotakin
puhuttelemaan. Hän pyysi sen vuoksi Tordia menemään edeltäpäin
sisarensa luoksi, ja lupasi itse tulla perässä. Samassa alkoi soitto
taas, ja parit valmistuivat uudelleen tanssimaan.
Niilo riensi odottavan asemiehen luoksi ja lähti hänen kanssaan.
Jotenkin samaan aikaan jätti Jöns Pentinpoika (Oxenstjerna) sen
herrapiirin, jonka keskusteluun hän oli siihen saakka ottanut jotenkin
välinpitämättömästi osaa. Senvuoksi tuskin kukaan huomasikaan hänen
lähtöään ja hän liikkui niin hiljaa huoneiden läpi, että jokainen olisi
häntä pitänyt mieluummin ajatuksiinsa vajonneena miehenä, joka kulki
huoneesta toiseen ilman tarkempaa päämäärää, kuin miehenä, joka toimii
määrätyn suunnitelman mukaan. Viimeisessä huoneessa, jonka läpi
Jöns-herra tuli siten kulkemaan, oli marski keskustelemassa appensa,
ritari Kaarlo Orminpojan, ja muutamain muiden kanssa. Hän äkkäsi
ensinnä yksinäisen kirkonmiehen.
"Miksi te kulette niin yksinänne keskellä iloa, sukulaiseni?" sanoi hän
pysähyttäen hänet siten.
"Ilo on sellaista, sukulaiseni", vastasi tämä, "että siitä nauttii
väliin enimmän yksinään... Vaan nyt on asianlaita sellainen, että
minulla on ajatuksissani eräs seikka, jonka olisin halunnut jättää
teille sanomatta, ellette itse olisi minua puhutellut!"
"Puhutte niin vakavasti, herra Jöns, kuin ette olisi yhtään
viinisarkkaa tyhjentänyt sukulaisenne pöydältä hänen häissään..."
"Runsaasti olette vieraitanne kestinnyt, marski, kuten Ruotsin
valtakunnan rikkaimman ja mahtavimman miehen tuleekin, mutta
vieraanvaraisuuden tulisi tällaisena päivänä ulottua miehiinnekin..."
Marski ja muut miehet katselivat kummastuneina synkkää tuomioherraa,
jonka tarkoitusta he eivät ymmärtäneet. Tämä jatkoi:
"Kuten sanoin, en olisi tahtonut häiritä teitä tällä, varsinkin kuin se
koskee teidän palvelijoitanne, ellette itse olisi minua siihen
kehottanut ... mutta olkoon sitte sanottuna, että sukulaistamme,
drotsia, ovat teidän palvelijanne loukanneet, ja hän on sen vuoksi
lähtenyt linnasta."
"Krister-herraa!" huudahti Kaarlo astuen tuomioherraa kohden, "mitä
sanotte, herra Jöns ... onko niin voinut tapahtua?"
"Miehet, jotka vartioivat naistuvan ja ritariparvekkeen välillä, ovat
kieltäneet vanhaa drotsia kulkemasta siitä..."
Marski syttyi vihaan ja kiukkuun.
"Missä on vartijain päällysmies?" huusi hän, ja käski erään
kamaripalvelijan heti paikalla kutsua päällikön esiin.
Tämä tuli hetkisen kuluttua ja vakuutti Jöns-herran sanat kaikin puolin
todeksi. Marski sävähti punaiseksi ja valkeaksi ja hän tarttui
miekkansa kahvaan.
"Tulkaa mukaan, serkku", huusi hän vihdoin rukoilevalla äänellä,
"tulkaa mukaan näkemään miten sen työn tekijöitä rangaistaan ansionsa
mukaan."
Sitten hän riensi ulos perässään Jöns-herra ja päällysmies. He
saapuivat ritariparvekkeelle ja käytävän ovelle, jossa miehet seisoivat
äänettöminä ja totisina kuin tummat puukuvat. Kiukuissaan ihan
suunniltaan puhutteli marski heitä, mutta kun vanhin heistä astui esiin
yrittäen vastata, kääntyi marski päällysmiehen puoleen lausuen:
"Pankaa tänne uusia miehiä ... nämä saavat tornissa miettiä rikostaan
ja kärsiä rangaistuksensa."
Päällikkö lähti, mutta marski jäi Jöns-herran kanssa kahden, jota hän
pyysi menemään drotsin luo puhumaan hyvääkaunista ja lepyttämään häntä
sekä pyytämään, ettei hän vihalla lähtisi sukulaisensa pöydästä ja niin
katkeroittaisi hänen onneaan tänä päivänä. Hänen vielä puhuissaan tuli
päällikkö takaisin ja vartioiden vaihdos tapahtui herrain läsnä
ollessa. Koko kohtaus päättyi siihen, että Jöns-herra sai miltei
tyynnyttää kiihtynyttä sukulaistaan, ja hän erosi hänestä sillä
lupauksella, että seuraavana päivänä olisi koko asia unhotettu, ja että
Krister-herra kyllä saapuisi uudelleen jatkamaan hääiloa ikäänkuin ei
mitään olisi tapahtunut.
Sitten meni marski taas vieraittensa pariin, ja herra Jöns Pentinpoika
pujahti linnanpihalle vieviin kiertoportaisiin, joita valaisi joukko
soihtuja. Äänettömänä, miettivin askelin käveli synkkä tuomioherra
sitten linnanmuurin viertä tullakseen linnanportille. Linnantuvan
edustalla hän pysähtyi. Siellä oli muutamia miehiä, mutta he olivat
hiljaa seisoen kehässä erään ympärillä, joka puhui heille. Jöns-herra
katsahti pikaisesti sisään ovesta, mutta ei ehtinyt kuulla mitä siellä
puhuttiin, eikä myöskään nähnyt kuka puhui. Hän oletti, että kertoja
oli ollut vartijoita muuttamassa ja viemässä edellisiä miehiä torniin
sekä kertoi nyt täällä, mitä oli tapahtunut. Ja hän puhui kuiskaten,
ettei mitään äkkinäistä pahaa koituisi sen johdosta hänelle itselleen
ja kuulijoilleen. Jöns-herrakaan ei tahtonut tarpeetonta melua
herättää, vaan vetäytyi hiljaa ja kenenkään huomaamatta takaisin sekä
jatkoi matkaansa pitkän porttiholvin läpi ulommalle linnanpihalle ja
sieltä ulos kadulle. Sinne tultuaan riensi hän nopeasti drotsin asuntoa
kohden.
"Te istutte täällä niin tyynnä ja tyytyväisnä, äidinisä", sanoi hän
astuessaan huoneeseen, jossa vanhus istui tulen edessä, "nyt saamme
pitää peliänne voitettuna, ja huomenna tervehditään teitä valtakunnan
mahtavimmaksi mieheksi, joko sitten haluatte hallita sitä
valtakunnanhoitajana tai antaa sen kuninkaan haltuun."
Vanhus katseli vilkkaasti hymyillen tyttärenpoikaansa.
"Jos joku muu tätä sanoisi, niin epäilisin", sanoi hän, "mutta sinun
neuvoillasi on ollut tähän saakka ihmeellinen menestys, ja senvuoksi
sinua uskon."
"Te voitte niin todellakin tehdä, äidinisä ... minä en huomaa
pöyhkeälle sukulaisellemme mitään mahdollisuutta pelastaa päätään
siitä paulasta, jonka olen hänen kaulaansa heittänyt... Voimme
todella nyt katsella oloja herroina ja määrääjinä. Teidän ei tarvitse
huolehtia hiukkaakaan sen pienen muutoksen johdosta, jonka teimme
läänityskirjaanne ja jolla teille tuli koko Helsinglanti Gestriklannin
asemesta... Huomenna te itse annatte ja otatte läänitykset, ja ylväs
sukulaisenne saa rukoilla teiltä henkeään, ja antaa senvuoksi teille
kaiken anteeksi. Ritari Kaarlo Orminpojan kaunis tytär on ollut
parhain liittolainen mitä voimme toivoa, hän on kerrassaan vääntänyt
Kaarlo-herran tajun nurin... Kaikki on valmiina huomispäivän
neuvottelua varten."
Drotsi nyökäytti ja näytti ylen tyytyväiseltä.
"Minun mielestäni on mitä suurin varovaisuus sentään tarpeen", jatkoi
Jöns-herra, "marskilla on monta ystävää ja vielä useampia on hän näinä
päivinä hankkinut... Olenpa valmis epäilemään joitakuita niistäkin
kahdestatoista, jotka ovat mietinnön laatineet. Voi käydä, että viime
hetkenä tulee esteitä teidän ja päämiehyyden väliin... Varovaisuutta
siis, mutta voimakkaasti ja joutuisaan! Kuta aikaisemmin huomenaamuna
neuvosto kokoontuu, sitä parempi..."
"Kello 8 Pyhän Gertrudin kokoussalissa!" vastasi drotsi.