VI.

Marskin sinetti.

Strengnäsin piispankaupungissa seisoi muutamana iltapäivänä elokuun

lopulla sillan luona kaksi miestä. Ne olivat Herman Berman ja Niilo

Bonpoika, jotka odottelivat hiukan kärsimättömästi, että pari miestä,

jotka puuhasivat erään veneen kuntoon panossa, saisivat työnsä

valmiiksi. Kesti kuitenkin melkoisen kauan ennenkuin toinen

venemiehistä kohosi varsin tyyneesti pystyyn ja viittasi kädellään

merkiksi, että nyt oli vene valmis.

Juuri kun he olivat aikeissa astua siihen, lähestyi rantaa toinen

isompi vene, jossa oli Vestmanlannin laamanni, herra Kaarlo Tordinpoika

sekä hänen vaimonsa, Cecilia-rouva ja pieni Briita-neiti, joka rupesi

heti heiluttamaan valkeata liinaa huomattuaan Niilo Bonpojan. Tämä

vastasi innokkaasti tyttösen tervehdykseen, ja astuttuaan Hermanin

kanssa veneeseen ohjasivat he sen laamannin veneen viereen.

"Missä herrasi on, Niilo Bonpoika?" kysyi herra Kaarlo Tordinpoika

vastaten ystävällisesti tämän kunnioittavaan tervehdykseen.

"Hän jäi Örebrohon!" vastasi Niilo, "me kiiruhdamme nyt hänen

käskystään valmistamaan Tukholmassa yhtä ja toista häitä varten."

"Häitä!" huudahtivat laamanni ja Cecilia-rouva yhtaikaa, "häitäkö?

astuuko marski toisen kerran morsiustuoliin, ja vielä näin pian?"

"Herrani on ollut Bjurumissa kosimassa neiti Kaarlontytärtä

Gumsehufvudin suvusta; hän ratsasti sinne suoraan Kalmarin kokouksesta,

ja meidän tietääksemme tulevat häät nyt Tukholmassa, kohta kun Teljen

kokous on päättynyt."

"Hyvä, hyvä, mies! Oletteko jo nähneet montakin menevän tätä tietä

Teljeen?"

"Ei vielä!" vastasi Niilo, "useimmat länsigöötalaiset menevät yhdessä

herrani, marskin, kanssa ja tullevat kaiketi parin päivän päästä."

"Nyt ei sinulla olekaan kukkia Briitalle, Niilo", sanoi Kaarlo-herran

pieni tytär raittiisti hymyillen ja kohottaen veitikkamaisesti

etusormeaan. Mutta huomattuaan että se pahoitti Niiloa, vaikka hänkin

hymyili, niin tyttö nyökkäsi ystävällisesti ja lisäsi: "Tukholmassa,

Tukholmassa!"

Muutamain kysymysten ja vastausten perästä erosivat venheet sitten.

Kaarlo-herra kävi maihin ja Herman ja Niilo ohjasivat venheensä

Tynnelsötä kohden.

Tuomas-piispa istui kirjoituspöytänsä ääressä siinä huoneessa, josta

oli niin kaunis näköala viheriäsaarisen Mälarin yli ja jossa hän oli

kerran ottanut vastaan Engelbrektin. Hän oli juuri laskenut kynän

kädestään, kun palvelija tuli ilmoittamaan Herman Bermanin ja Niilo

Bonpojan tuloa. Leppeä, eloisa hymy kuvastui piispan kasvoille. Hän

nyökkäsi palvelijalle merkiksi, että vieraat olivat tervetulleet, ja

sitten heidät nähdessään kohosi hänen silmiinsä kyyneleitä. Hän ojensi

kätensä ja puristi lämpimästi tulijain käsiä.

"Nyt ei ole enää niinkuin ennen", sanoi hän, "Tuomas-piispa on nyt

kurja, onneton miesparka ... mikä on asiananne?"

"Kysyä teiltä," vastasi Herman, "kysyä teiltä, -- hurskas isä, neuvoa

eräässä omantunnon asiassa, jos sallitte, ja pyytää teiltä neuvoja,

joita tarvitsemme."

Piispa istui vaiti heitä katsellen, ja kuta enemmän hän katseli, sitä

liikutetummaksi hän näytti käyvän. Hän pyyhki useita kertoja kädellään

silmiään.

"Kuten tiedätte", jatkoi Herman, "on näinä kahtena vuotena, jotka ovat

kuluneet sitten Engelbrektin kuoleman, monta merkillistä asiaa

tapahtunut. Minusta tuntuu kuin en enää oikein tuntisi itseäni

kulkeissani maita ja pitäen mielessäni entisen palavan halun tehdä

jotakin hyvää ja miehekästä kansan hyväksi... Minä olen vähäpätöinen

mies ja voin ainoastaan pientä aikaan saada, mutta sama olin

silloinkin, kun Engelbrekt eli, ja kuitenkin tunsin silloin kaikessa

mitä tein, iloa ja riemua, joka minulta nyt puuttuu... Sanokaa nyt

senvuoksi minulle ja sanokaa meille kummallekin, sillä Niilo Bonpojalla

on sama tuska kuin minullakin, mitä meidän tulee tehdä?"

Piispa vei kätensä silmiinsä, se vapisi kovasti, ja kauan kesti

ennenkuin hän siirsi sen pois.

"Odottaa, kunnes aika tulee!" sanoi hän sitten.

"Mutta hurskas isä", vastasi Herman, "sillä välin ennättää paljon

tapahtua, mikä väkisin pakottaa miehen vastaamaan kysymykseen:

toimitko, niinkuin rehellisen miehen tulee, vai etkö! Toinen toisensa

perään menevät Engelbrektin ystävät pois, poissa ovat Broder

Sveninpoika, Eerik Puke, vanha arkkipiispa Olavi ... onko oikein

palvella..."

"Kaarlo Knuutinpoikaa", keskeytti piispa viitaten kädellään, ettei

Herman lausuisi nimeä. "Kaarlo Knuutinpoika on kuitenkin nykyään

elävistä parhain, ja Herran neuvoon älköön ihminen sekaantuko.

Katsokaa, kun silmäämme taaksepäin ja koetamme tarkastaa kuluneita

aikoja pääkohdittain, niin näemme että Herra kaikkiviisaassa neuvossaan

väliin sallii lemmenkukan, väliin ohdakkeen kasvaa ja varttua. Kun

lemmenkukka vallitsee, näyttää maan ja kansan yli leviävän pyhä rauha,

on kuin pyhä messu soisi kaikkein mielissä. Niin oli Engelbrektin

eläessä, Jumala antakoon hänen sielulleen ijankaikkisen ilon!" Vanhus

vaikeni, ikäänkuin Engelbrektin nimi olisi vienyt hänet kauvas

pyhästöön, johon ei voitu äkkiä päästä, eikä myöskään äkkiä lähteä

sieltä pois. Mutta sitte hän jatkoi: "Silloin oli lemmenkukan aika, nyt

rehottaa ohdake, ja te tuntenette, että jokainen saa sen pistoksia

tuta! Mutta senkin aika on menevä ohi, ja sen kuihtuneista kukista voi

nousta taasen lemmenkukan taimi... Te saatte ehkä sen päivän nähdä,

jotka olette nuoria, ja muistakaa silloin piispavanhuksen sanoja ...

minulle ei ole sitä suotu nähdä, ja minun silmäni ovatkin jo nähneet

kylliksi, nähtyään Engelbrektin."

Taaskin vaikeni piispa, ja nuoret miehet, jotka kuuntelivat hänen

sanojaan kunnioituksella, miettivät niitä. Mutta piispa ei voinut

jättää Engelbrektiäkään, joka oli hänestä kaiken miehuuden perikuva.

"Katsokaa, sellaista miestä kuin Engelbrekt", sanoi hän, "sellaista

miestä on tuskin yksi vuosisadassa. Tässä saatte kuulla, olen saanut

hiljakkoin kirjeen rakkaalta Laurentiukseltani, te muistatte hänet,

Niilo Bonpoika, sen valkoverisen nuorukaisen, joka tavallisesti luki

minulle ... olen saanut häneltä kirjeen, jossa hän kertoo, kuinka

suuressa arvossa Engelbrektiä pidetään ulkomailla. Lyybekkiläinen

Herman Corner, sanoo hän, vertaa häntä suureen Sauliin, jonka Herra on

valinnut ja varustanut voimalla suojella kansaansa ja kukistaa oikeuden

vihamiehet. Hän oli, lausuu Herman-mestari vielä, yleväsydäminen mies,

viisas ja toimelias, joka hoiti oikeamielisyydellä ja menestyksellä

valtakunnan asioita. Häntä ei johtanut toimessaan ylpeys eikä

vallanhimo vaan sääli niitä onnettomia kohtaan, joita tanskalaiset

voudit rääkkäsivät ja joiden valitukset kohtasivat kuuroja korvia, jos

kuninkaalle valittivat!... Tämä kaikki", jatkoi piispa ilosta loistavin

silmin, "tämä kaikki tulee otettavaksi siihen kronikkaan, jota

Corner-mestari kirjoittaa. Sanokaa, eikö tämä ilahuta ruotsalaisen

miehen sydäntä, ja enemmän vielä se, että on saanut elää sen miehen

aikana, jonka elämä ja urotyöt saavat muukalaisenkin häntä ihailemaan

ja kunnioittamaan!"

Kyyneleet nousivat sekä Herman Bermanin että Niilo Bonpojan silmiin,

niin vilkkaasti muistui vainaja heidän mieleensä, ja niin syvästi

liikutti heitä vanhuksen lämmin innostus.

"He lähtevät pois toinen toisensa perään, jotka ennen olivat

Engelbrektin ympärillä", alkoi piispavanhus taas, "niin, te olette

oikeassa, ja Jumala ja pyhä neitsy katsokoon armollisesti minun,

arvottoman puoleen, minäkin olin siinä pelissä osallisena, jota saan

häpeäkseni muistaa kuolinpäivääni asti...! Mutta se ei koske teitä ...

se ei koske teitä... Kysytte minulta marskista, herrastanne", jatkoi

hän lyhyen väliajan jälkeen kääntäen etusormensa ja peukalonsa välissä

pöydällä olevan paperinpalan. "Ja minä sanon teille, että marski on

totisesti ohdakkeen paras kukkanen...! Hän toimii ainakin rehellisesti

sitä mitä toimii. Häntä ei tosin voi Engelbrektiin verrata, sillä hän

panee itsensä siihen sijaan, mihin Engelbrekt pani valtakunnan, hänelle

on oma etunsa suuremman arvoinen kuin valtakunnan etu... Mutta nyt ovat

asiat sillä kannalla, että hänen etunsa on todella paljolta sama kuin

valtakunnan etu... Hän tahtoo vapauden ja lain ja vanhain hyväin tapain

vallitsevan ei tosin Engelbrektin tavoin vapauden ja lain itsensä

vuoksi, vaan koska ne sopivat hänen omiin etuihinsa. Mutta hän edistää

niitä kuitenkin, ja hänessä on miestä siihen. Ja hän on ainoa -- mikäli

voin oikein käsittää tapausten juoksua ja niitä miehiä, jotka nyt

elävät -- hän on ainoa, joka kykenee pitämään ulkomaalaisia aisoissa.

Se nähtiin nyt Kalmarin kokouksessa ... jos marski kaatuisi, josta

Jumala varjelkoon, niin olisi Ruotsin valtakunta mennyttä, sillä muut,

jotka nykyään ovat sen ensimmäisiä, eivät paljoa mahda ... he saattavat

vaan, sen saatte vielä nähdä, ne saattavat vaan ehdoin tahdoin marskin

kääntymään rahvaan puolelle... Sen sanon siis, ja siinä pysyn, että

joka harrastaa Ruotsin onnea, harrastaa rahvaan onnea, ja joka

harrastaa rahvaan onnea, ruvetkoon marskin mieheksi!"

Oli varsin luonnollista, että vakamielisiä ja ajattelevaisia miehiä,

kuten Herman Bermania ja Niilo Bonpoikaa, alkoi epäilyttää, oliko se

asia oikea, jonka puolesta he taistelivat, kun he näkivät kaikkialla,

että veri, jota vuodatettiin, vuosi yhtä paljon, ehkäpä enemmänkin,

heidän herransa kuin valtakunnan tähden. Kummassakin hehkui innostus,

puhtaampi ja jalompi kuin kenessäkään niistä miehistä, joiden nimi on

jälkimaailmalle säilynyt, ja kumpaankin oli sen sytyttänyt Engelbrektin

välitön tai välillinen vaikutus. Niilo Bonpojalle tulee tässä suhteessa

ehkä suurempi kunnia, sillä hän oli päässyt vaan joskus sattumoisin

vapaudensankarin läheisyyteen, mutta hänen lämpimässä sielussaan ne

muistot ylläpitivät sammumatonta tulta ja viittasivat lakkaamatta

yhteen päämäärään: Ruotsiin. Suuresti oli häneen myöskin vaikuttanut

oleskelu Tuomas-piispan, tämän Engelbrektin järkähtämättömän ihailijan

ja ystävän luona, ja sitä juhlallista lupausta, jonka piispa otti

Niilolta Engelbrektin haudalla, kun nuorukainen erosi hänen

palveluksestaan, olisi tuskin tarvittu sitomaan häntä sieluin ja mielin

Engelbrektin asiaan.

Enimmin kaikista oli heidät saattanut tasapainostaan se seikka, että

heidän oli täytynyt asettua miekka kädessä samaa rahvasta vastaan, joka

oli seurannut Engelbrektiä. Lukemattomat langat sitoivat ja vetivät

heitä tähän rahvaaseen. Eikä ollut helppoa päättää juuri toiminnan

alkutapahtumista kuka todella oli rahvaan ystävä, sekö, joka niitä

vastaan taisteli, vai se, joka niitä johti. Niilo Bonpoika oli marskin

palveluksessa, ja sen vuoksi tuntui totteleminen monesti kahta

vaikeammalta. Hänen sisässään taisteli velvollisuus velvollisuutta

vastaan. Hermanilla oli enemmän valtaa määrätä toimiansa, mutta hänkin

taisteli samaa taistelua, ja epätietoisuus siitä, mikä kulloinkin oli

oikein, mikä väärin, saivat hänet melkein epätoivoon. Mutta kun sama

rahvas, Engelbrektin rahvas, sitten Eerik Puken kuoleman jälkeen

totteli toista herraa drotsia -- sillä siitä he olivat aivan varmoja,

että drotsi oli Kaarlo Knuutinpoikaa vastaan sittemmin nousseiden

kapinain oikea johtaja -- niin tuntuivat hyökylaineet heidän rinnassaan

asettuvan. Mutta heidän täytyi kuitenkin keskustella jonkun ystävän

kanssa ja siitä syystä he kääntyivät vanhan engelbrektiläisen

Tuomas-piispan puoleen.

He keskustelivat vielä paljon marskista, kuninkaasta,

arkkipiispavainajasta ja drotsista. Ja jalo piispa-vanhus haihdutti

tyynellä ja vakuuttavalla puheellaan kaikki epäilykset rakkaiden

ystäväinsä mielestä, niin että nämä tunsivat voivansa kevein mielin

palvella uskollisesti marskia. Mitä arkkipiispa Olavin äkkinäiseen

kuolemaan tulee, oli Tuomas-piispakin kuullut kuiskeita, että marski

muka olisi se ylhäinen herra, joka oli myrkyn lähettänyt, mutta hän ei

ollut sitä koskaan uskonut. Hän oli tavannut muutamia viikkoja sen

jälkeen kaksi Upsalan tuomiokapitulin jäsentä, tuomioprovastin Pietari

Niilonpojan ja kaniikin Jöns Pentinpojan (Oxenstjernan), sekä oli

kysynyt heiltä, mitä arvelivat arkkipiispan kuolemasta ja kehottanut

heitä toimittamaan tarkan tutkimuksen, miten asianlaita oikein oli

ollut. Tuomioprovasti olikin ollut samaa mieltä, mutta Jöns Pentinpoika

oli pannut vastaan. Hän oli arvellut, ettei siitä olisi mitään hyötyä,

kun ei ollut mitään todistuksia tukena. Jöns-herran kirjuri oli ollut

tilaisuudessa läsnä ja pitänyt ensi hetkenä selvänä, että se lac

amygdalorum, jota arkkipiispa oli juonut, oli myrkytetty juuri vähäistä

ennen hänen kuolemaansa. Ja arkkipiispan kansleri, joka oli tullut

surusta melkein mielipuoleksi, oli huutanut sen tiedon ympäri maailmaa,

mutta eihän sen nojalla voitu ketään syyttää. Parasta olisi sen vuoksi,

arveli Jöns-herra, antaa asian unhottua itsestään. Tämä oli vielä

lisännyt Tuomas-piispan uskoa, ettei marski ainakaan ollut sen katalan

työn tekijä.

Tätä voi Niilo Bonpoika vielä varmistaa, sillä olihan hän ollut

arkkipiispan kuollessa läsnä. Muuten olivat hänellä omat arvelunsa

asiasta, ja se aavistus, jonka mustan kirjurin salaperäiset sanat

herättivät hänessä, kun hän astui kuolevan arkkipiispan huoneeseen, sai

lisää vahviketta Tuomas-piispan kertomuksesta. Hän ei kuitenkaan

maininnut siitä mitään, mutta oli nyt aivan varma siitä, että hänen

herraansa ympäröi salaiset vihamiehet, jotka lakkaamatta ja keinoja

katsomatta vaanivat tilaisuutta häntä kukistaakseen; ja tämä varmuus

liitti hänet yhä lujemmin Kaarlo Knuutinpoikaan. Itsekseen teki hän

vielä päätöksen pitää huolellisesti ja tarkasti silmällä hänen

vihamiestään tai vihamiehiään, mikäli hänen vallassaan oli ja mikäli

kunnian vaatimukset sallivat.

Illansuussa läksivät Herman ja Niilo Tynnelsöstä. Piispan piti lähteä

seuraavana päivänä Teljen suureen herrainkokoukseen, ja hän halusi

vieraita seurueeseensa, mutta näiden täytyi ottaa takaisin se aika,

joka oli kulunut heidän käyntiinsä, jonka vuoksi he lähtivät, varsinkin

kun nyt puhalsi hyvä länsimyötäinen.

Oli kaunis ilta. Taivas oli ihan pilvetön, ja heidän hyvä venheensä

kynti sarkapurjeineen reippaasti veden kalvoa. Mieli tuntui kevyeltä,

ajatukset iloisilta ja raittiilta. Oli kuin tuuli, järvi, lehväiset

saaret, tuikkivat tähdet, kuin koko luonto olisi jatkanut sulosanoin

lämminsydämisen piispan puhetta. Rohkeutta, lohdutusta ja toivoa oli

hänen puheensa antanut, ja samaa tuntui tuuli kantavan helmassaan,

laine loiskivan harjaltaan ja lehdot kuiskivan rannoilta.

Niin kuluivat yön hetket, eikä päivään ollut enää pitkä heidän

laskiessa venettään Söderteljeen vieviin hymyäviin salmiin. Siellä

olivat heidän hevosensa odottamassa. Ne oli tuonut sinne Strengnäsistä

Hermanin palvelija Erkki, joka oli rannalla ja näkyi odottaneen heitä

hyvin kärsimätönnä. Herman älysi heti, että jotakin oli tekeillä.

Senvuoksi kun he olivat eronneet venemiehistä ja nousivat rannalle,

katsoi hän kysyvästi Erkkiin.

"Olet odottanut kauan tässä rannalla?" kysyi hän.

"Enpä juuri ... tulin tänne noin tunnin verta sitten ... en juuri

odottanut sinua näin aikaisin tulevaksi, mutta en muistanut ottaa hyvää

tuulta lukuun", vastasi Erkki. "Mutta hyvä oli, että tulit..."

"Puhut arvoituksia, Eerik ... mitä on tapahtunut?" kysyi Herman

innokkaasti.

"Ei vielä mitään, mutta kohta tapahtuu, elleivät merkit petä ... olen

yhtä ja toista kuullut tänä yönä, en kuitenkaan tarpeeksi, tietääkseni

mitään taattua ja varmaa."

"Et ole siis nukkunut tänä yönä?"

"En! ... olen lennellyt ympärinsä huuhkajain ja yökköjen parissa, ja

niitä täällä on, sillä niiksi kait saapi kutsua kaikkia, jotka

päivänvaloa karttavat... Minä tulin tänne eilen iltapäivällä ratsastaen

ja menin Pietari-mestarin luo, joka on, kuten tiedätte, marskin

uskollinen ystävä. Hänen kanssaan haastelin sitä ja tätä, ja silloin

hän mainitsi jotakin kokouksesta ja sinne saapuvista monista herroista,

sillä täällä kaupungissa ovat kaikki kuumeissaan kokouksen tähden. Ja

silloin hän näytti niin ovelalta, että kahden kesken jäätyämme kysyin,

mikä hänen sydäntään painoi, ja silloin hän kuiskasi minulle, 'että

täällä on kummia tekeillä', sitten hän osoitti sormellaan linnaan päin

lisäten: 'tuolla neulotaan sellaista nuttua, joka tulee tuntumaan

pitäjälleen kylläkin ahtaalta!' ... Minä kysyin häneltä, miten hän voi

niin puhua, kun maassa oli rauha ja sopu vallalla, ja silloin hän

kertoi, että linnassa oli kauan aikaa kulkenut öisin miehiä, ja hän oli

ymmärtänyt linnaväen puolinaisista sanoista, että suuret herrat kävivät

siellä pitämässä pitkällisiä neuvotteluja."

"Se ei taida sen enempää merkitä", sanoi Herman, "mielet joutuvat

nykyään niin helposti liikkeeseen, että luulevat näkevänsä kummituksia

keskellä päivää..."

"Älä sano niin, Herman, Pietari-mestarilla on pää niinkuin pitääkin, ja

hän on marskin luotettava ystävä ... hän ei ole puhunut siitä

kenellekään ... ja minä panen pääni panttiin, että näin itse vähää

ennen puoliyötä vanhan Krister-herran astuvan linnaan, Hänen mukanaan

oli toinenkin ritari, jonka tunsin varsin hyvin, nimittäin Niilo

Steninpoika, ja tultuaan sen kiven luo, joka on linnaan mentäessä

vasemmalla puolella, kääntyi Niilo ja sanoi asepalvelijalleen: 'odota

häntä tämän ja kaupungin välillä, minun täytyy häntä puhutella; jos

niin on kuin sanot, niin saattaa hän monen kokoukseen tulijan joukosta

löytää miehensä ja silloin ei hän tulekaan minun palvelukseeni ...

odota häntä täällä ja seuraa häntä kaupunkiin, sekä lähetä minulle

sana, että ennätän tavata häntä ennenkuin kukaan muu!' Mies pysähtyi ja

jäi jälkeen, ja minä aloin jo vähän peljätä, että hän keksii minut

kiven takaa, mutta silloin tuli Niilo-herra takaisin ja sanoi: 'olethan

siis varma että se on hän?' -- 'Rodenberg!' -- vastasi mies. 'Ja että

hän on ollut tuntevinaan minut pelastajakseen?' kysyi Niilo-herra taas.

'Siitä olen varma, koska itse näytin teitä hänelle, kun hänen

kertomuksensa sopi minusta hyvin teihin.' Silloin Niilo-herra nyökäytti

päätään ja meni kiireesti linnaan. Minä olin piilossani kiven takana ja

mies käveli kaupunkiin päin ja sitten takaisin taas."

"Ja Rodenberg tuli?" kysyi Niilo Bonpoika.

"Niin hän tuli viimein; hän ja odottaja näyttivät hyvin tuntevan

toisensa, ja he menivät yhdessä kaupunkiin, ja ... nyt tulee paras

paikka!... Saatte nähdä, ett£ tästä tulee taas sota, ja marski saa

katsoa, pääseekö ehein nahoin pois täältä. Kolme tietä ovat nuo kunnon

herrat nyt valmistaneet. Marskin tulee luopua virastaan, se on

ensimmäinen; ellei se onnistu, niin on hän vangittava, se on toinen;

jos ei siitäkään tule mitään, niin silloin syntyy, kuten sanoin, sota

näiden suurten herrain välillä. Ensimmäinen juttu tapahtuu täällä

Teljessä, toinen Tukholmassa häissä, viimeinen niin, sepä levinnee yli

koko valtakunnan..."

Kaikki kolme pysähtyivät Erkin lausuessa nämä sanat, ja Herman laski

kätensä hänen olalleen ja katsoi hänen viisaisiin, rehellisiin

silmiinsä.

"Onko tämä arvelua, Erkki", sanoi hän, "vai uskotko itse, mitä sanot?"

"Uskon", vastasi Erkki.

Ja hän kertoi vielä, miten oli seurannut miehiä kaupunkiin, ja kun

Niilo-herran palvelija oli turhaan etsinyt asuntoa vieraalleen, ja kun

hän (Erkki) oli silloin kohdannut heidät, oli hän kysynyt heidän

asiaansa ja tarjonnut heille huoneensa, koska itse aikoi mennä rantaan

odottamaan herransa tuloa. He olivat ottaneet sen vastaan, ja Erkki oli

ilmoittanut sen Pietari-mestarille, jonka kanssa hän oli kuullut

seinässä olevan aukon kautta joka sanan miesten keskustelusta.

Niilo-herran mies tuntui tietävän koko joukon asioita herrastaan, ja

Rodenberg kertoi, että eräässä katukahakassa Tukholmassa kohta hänen

tulonsa jälkeen oli eräs ritari pelastanut hänen henkensä ja hän luuli

sen olleen Niilo-herran, jonkavuoksi tahtoi uhrata henkensä ja verensä

hänen edestään. Hän ei kuitenkaan tiennyt varmaan, oliko Niilo hänen

pelastajansa, mutta hän luuli niin. Vieras oli kotoisin Westfaalista,

ja hänellä oli Tukholmassa sukulaisia, joiden luo hän oli tullut. Hänen

tarkoituksensa oli saada tointa jonkun suuren herran luona, sillä hän

oli taitava tykillä ampuja. Niilo-herran palvelija koetti kaikin tavoin

koota taitavia tykillä ampujia herransa palvelukseen, ja silloin hän

vähitellen tuli lausuneeksi sanan ja toisen, joista yhteensä tuli se

tuuma, jonka Erkki aluksi kertoi Hermanille ja Niilolle.

"Hetken kuluttua", jatkoi Erkki, "tuli Niilo-herra, sillä asemies oli

lähettänyt hänelle sanan ja kun vieras sitten kysyi jotakin äskeisen

keskustelun johdosta, niin kuulimme, miten Niilo-herra alkoi änkätä, ja

kun häneltä viimein kysyttiin, viipyisikö siihen kauvankin, niin näin

eräästä raosta, että väri vaihtui hänen kasvoillaan."

Herman punnitsi Erkin sanoja ja kysyi sitten sekä hänen että Niilon

mieltä, jonka jälkeen he harkitsivat kolmin mitä olisi tehtävä. Asiat

saattoivat kyllä olla niinkuin Erkki sanoi, mutta hän voi erehtyäkin.

Toistaiseksi eivät he katsoneet tarpeelliseksi mihinkään erityiseen

ryhtyä; heidän tulisi vaan pitää silmänsä tarkasti auki ja

mahdollisuuden mukaan varoittaa marskia. Sen otti Niilo Bonpoika

tehtäväkseen, koska hän voi, toimitettuaan marskin asian Tukholmassa,

lähteä taas herransa luo Teljeen.

Hetkisen kuluttua he istuivat hevosten selässä ja ratsastivat hyvää

vauhtia Teljen linnan ohi Tukholmaan päin. Herman Bermanin piti marskin

käskyn mukaan ruveta siellä hänen linnassa olevain miestensä

päälliköksi, ja Niilo Bonpojan tuli antaa ohjeita häitä varten. Mutta

tuskin oli kulunut kahta päivää, niin tuli sanoma Teljestä, jossa

herrainkokous oli jo alkanut. Sanansaattaja toi käskyn, että Niilo

Bonpojan tuli ratsastaa yötä päivää Kalmariin. Sinne oli saapunut eräs

rostokkilainen laiva vahingoittuneessa tilassa tuoden kalliita

tavaroita marskia varten. Niilon tulisi mennä vuokraamaan sieltä jonkun

laivan ja pitämään huolta uudestaan lastaamisesta sekä tulla itse samaa

matkaa Tukholmaan.

Tämä paukaus näytti tekevän kerrassaan tyhjiksi Niilon aikeet pitää

silmällä herransa salaisia vihamiehiä, ja siitä nousi hänen

levottomuutensa pilviin asti. Hän riensi Herman Bermanin luokse, joka

oli linnantuvassa. Hän oli onneksi yksinään, että he voivat

häiritsemättä keskustella. Hänkin

Niilokin, mutta tointui pian.

"Näyttää siltä", sanoi hän, "kuin meillä olisi ynseitä voimia

vastassamme. Luulen sentään, että vaara on pienempi, kuin miltä se nyt

ensi katseella näyttää. Minun mielestäni uhkaa marskia varsinainen

vaara vasta täällä Tukholmassa, jos Erkin puheessa muuten lienee perää,

mitä en puolestani epäile... Mitä Teljessä piti tapahtua, jääpi varmaan

tapahtumatta, sillä niin helppo kuin marskia onkin johtaa, kun onni

hänelle hymyilee ja kun hän luulee ympärillään olevan pelkkiä ystäviä,

niin ei hän kuitenkaan anna sokeasti riistää valtaa käsistään. Sinä

ennätät siis hyvin Kalmariin ja sieltä takaisin, ennenkuin oikea

aikamme tulee... Olenhan minä sitäpaitsi aina marskin läheisyydessä,

vaikka palvelustoimeni sitookin minua tänne; ja jos jotakin erinomaista

tapahtuu, niin saan aina tilaisuutta kuiskata sanasen hänen korvaansa,

linnan vartioimisen siitä kärsimättä."

Hermanin sanat tyynnyttivät Niiloa, joka lähti viipymättä matkalle

Kalmariin. Mutta kului kokonainen kuukausi, ennenkuin laiva laski

Tukholman satamaan. Ensi työkseen hyppäsi Niilo veneeseen ja soudatti

itsensä rantaan kiiruhtaen linnaan. Siellä hän tapasi Hermanin.

"Hyvin käy", sanoi tämä tervehdittyään, "vielä ei ole mitään

pelättävämpää tapahtunut. Minä luulen kuitenkin, että moni on marskille

äissään, sillä kuninkaaseen nähden on hän saanut tahtonsa aivan

täytäntöön, joten arvelen hänessä olevan miestä vastaamaan niistä

sanoista, jotka kuulin hänen kerran lausuvan, 'että niinkauan kuin hän

elää, ei kuningas Eerikin jalka enää koskaan polje Ruotsin maata...'"

"Yksi keino on siis vielä jälellä ... paras säästetään useinkin

viimeiseksi", arveli Niilo, "ja parasta olisi, että marski saisi tietää

salajuonet sitä parempi kuta aikaisemmin."

"Minusta on ajattomalla ajalla tehty palvelus kehno palvelus", lausui

Herman, "ja olisihan hyvin mahdollista, että riistäisimme marskilta

hyvän ja luotettavan ystävän, jos kiirehtisimme toimimaan pelkästään

sen perustuksella, mitä niin vähäpätöinen mies kuin Erkki on saanut

kuuntelemalla tietää. Niilo-herra on marskin lanko ja muut herrat

ovat hänen sukulaisiaan, hän luottaa niihin tosin vaan sangen

kohtuullisesti, mutta sitä hän tuskin suvaitsisi, että joku hänen

miehistään tulisi kertomaan salaisia juttuja, jotka eivät kärsi

päivänvaloa. Siihen on hän liiaksi avomielinen, ja nyt on hän niin

kokonaan hääilojen vallassa, että hän aivan varmaan kuuntelee

mielellään vihollistensakin puheita ystävyydestä ja sovinnosta."

Niilo huomasi tämän epäämättömäksi todeksi, ja hän yhtyi täydellisesti

Hermanin neuvoon tämän lisätessä:

"Meidän tulee tästä lähin kuten tähän astikin uskollisesti vartioida

kaikkia, jotka tavalla tai toisella kuuluvat hänen vihamiehiinsä, ja

meidän pitää koota todisteita käteemme. Silloin on vasta aika ruveta

toimimaan. Teillä, Niilo Bonpoika, on nyt hyvä tilaisuus siihen, sillä

minulla on teille marskilta käsky, että niin pian kuin olette

toimittaneet laivanne kalliin lastin hänen kamarimestarinsa käsiin

viipymättä ratsastatte Teljeen!"

Laivan selvittäminen ja tavarain toimittaminen kamarimestarin käsiin

kävi helposti. Parin päivän päästä ratsasti Niilo Bonpoika jo Teljen

kaupungin katuja pitkin, joilla liikkui vilisten herroja, pappia ja

asemiehiä. Hän meni marskin asunnolle, mestari Pietari Räätälin luo.

Oli aikainen aamu ja Pietari-mestarilta kuuli Niilo, että herrat

kokoontuivat paraillaan neuvotteluja jatkamaan.

"Mutta astukaa sisään, herra Niilo", lausui hyväntahtoinen

Pietari-mestari, "astukaa sisään, muki olutta ei tee teille nyt

ratsastuksenne jälkeen pahaa... Kas, tuolla tulee hänen armonsa,

Upsalan tuleva arkkipiispa... Hän on niin ankaran ja oppineen näköinen,

hän kuuluu olevankin hyvin korkeasti-oppinut ja arvossa pidetty mies,

eikä hänen tarvinnekaan arkkipiispaksi päästäkseen käydä niin monia

mutkia kuin autuas arkkipiispavainaja Olavi, Jumala armahtakoon hänen

sieluaan, sai aikanaan käydä..."

Tulija oli postulatus, herra Niilo Ragwaldinpoika, joka oli kutsuttu

Vexiön piispanistuimelta Olavi Laurinpojan jälkeen Upsalan

arkkipiispaksi, ja jota senvuoksi nimitettiin ajan tavan mukaan

postulatukseksi. Niilo Bonpoika vilkaisi häneen, kun hän meni ohi Jöns

Pentinpojan seuraamana. Hänen kasvonsa olivat kyllä yleensä ankarat ja

vakavat, mutta suun ympärillä osoitti eräs piirre hänen luonteessaan

olevan hyvyyttä ja lempeyttäkin, ja katseesta ilmeni älyä ja lujuutta.

Hengelliset herrat keskustelivat innokkaasti käydessään, ja

Pietari-mestarin kasvot venähtivät silloin varsin omituisesti,

ikäänkuin hän olisi saanut happamen omenan, joka hänen täytyi väkisin

niellä.

"Tuo hurskas herra Jöns Pentinpoika", sanoi hän, "oli eilen marskin

luona ... mutta astukaa sisään, herra Niilo, ja ottakaa vastaan, mitä

minunlaisellani miehellä on tarjota... Saatte nähdä, että viipyy

kotvasen, ennenkuin marski tulee takaisin", hän vei Niilon

ystävällisesti kamariinsa ja tarjosi hänelle oluttuopin ja jatkoi

sitten: "Jöns-herra tuli hänen luokseen ... minäkin olin läsnä

sisemmässä huoneessa, ja ovi oli auki, ja jalot herrat puhuivat niin

äänekkäästi, että kuulin joka sanan ... vanha ritari Kaarlo Orminpoika

istui marskin luona Jöns-herran tullessa, mistä hän sai heti aihetta

kysyä neiti Kaarinasta ja häistä."

"Sitäpä en olisi koskaan uskonut, että jalo Jöns-herra sellaisesta

välittäisi", huomautti Niilo.

"On kuitenkin yhdentekevää, millainen neula on, kunhan se vaan vetää

langan kankaan läpi", sanoi Pietari-mestari hymyillen, "ja siinä on

jotakin salameininkiä, sen saatte nähdä. Me näemme vaan neulan, mutta

lankaa emme näe..."

Tavallisissa oloissa oli Pietari-mestarin älykkäisyys pahoin

naurattanut nuorukaista, ukko oli niin nokkelan näköinen tuuheine

kulmakarvoineen, mutta tällä kertaa oli asia syvempää laatua.

"Mutta te arvaatte langan myös, näen, Pietari-mestari", lausui Niilo.

"Saatanpa arvata... Ensin ei puhuttu muusta kuin häistä ja niiden

valmistuksista, mutta sitten kävi päivän selväksi, että marskin oli

itsensä läsnäoltava Tukholmassa..."

"Minunkin nähdäkseni se on aivan paikallaan", vastasi Niilo, "sillä nyt

on keskiviikko, häät ovat lauantaina, ja ne vietetään sellaisella

komeudella, että marskin täytyy välttämättä olla asioita johtamassa,

että kaikki tapahtuu kunnollisesti."

"Aivan, aivan, nuori mies ... kun ne eivät vaan nyt olisi ommelleet

jotakin vaatetta, jonka silittämistä marski ei enää saa hoitaa."

"No sitten silittäminen jää!" sanoi Niilo.

"Niin, se jää ... aivan niin, ellei mestari jätä silitysrautaa

tänne...! Niin, se on eri asia, kisälli ei ole sama kuin mestari

itse ... siinäpä se on! Ja jotakin sensuuntaista juuri tarkoitti

arvoisa Jöns-herra, se on varma, sen saatte nähdä, Niilo Bonpoika!"

"Mitä tarkoitattekin silitysraudallanne", vastasi Niilo, "niin en voi

ymmärtää, mitä herrani, marski, voisi jättää tänne, josta hänelle

saattaisi vaaraa koitua."

"Te ette ymmärrä, mitä sanotte? ... kuulkaa nyt, minä sen selitän...

Kun marski pääsi oikein selville siitä, että hänen oli mentävä

Tukholmaan, ja kun hän toivoi hiukan kärsimättömästi että tämä

pitkällinen kokous vihdoinkin loppuisi, luetellen samalla, mitä jo oli

saatu valmiiksi, nimittäin ensiksi kuninkaan manaaminen Moran kiville

kahdentoista viikon kuluessa, toiseksi varma sopimus, johon kaikki

läsnäolevat herrat olivat suostuneet, että he hengellään, kunniallaan

ja omaisuudellaan puolustaisivat valtakunnan oikeutta jokaista

vastaan ... ja kun hän sitten tämän johdosta arveli, että kokouksessa

oli jo päätetty, mitä oli päätettäväkin, niin tekaisi jalo Jöns-herra

solmun hyvin vahattuun lankaansa ja vetäisi. 'Eräs asia on vielä

päättämättä', sanoi hän, 'mutta se on vähemmän tärkeätä laatua'... Hän

tarkoitti äidinisänsä läänitystä. 'Hän saa Gestriklannin entistensä

lisäksi', vastasi marski kiireesti sekä lisäsi: 'kun hänellä on

ennestään Nyköpingin ja Viipurin linnat lääneineen ja kuusi hyvää

kihlakuntaa Uplanlannissa, niin pitäisi sukulaiseni oleman tyytyväinen

saadessaan sen lisäksi vielä Gestriklannin!'"

"Ja siihen vastasi Jöns-herra?"

"Hän vastasi, 'että Krister-herra olisi aivan epäilemättä siihen

tyytyväinen', mutta ette arvaa, kuinka viekkaalta hän sitä sanoessaan

näytti... En voinut olla tekemättä asiaa käydäkseni ovella ja silloin

näin hänet ... ja ellei niistä silmistä näkynyt, että hän oli tehnyt

mestaripiston, niin en tahdo kuulua kunnialliseen räätäliammattiin...!

Marski lisäsi: 'jollei muuta ole enää päättämättä, niin ei minulla

lienee enää mitään syytä viipyä', ja Jöns-herra vastasi vikkelästi:

'eipä suinkaan, sukulaiseni!' ... niin, sukulaiseni ... antaisin minä

sille sukulaisuudelle..."

"Entäs silitysrauta, mestari Pietari ... silitysrauta?" huudahti Niilo

Bonpoika.

"Pyhän Eerikin nimessä, eikö tulekin marski tuolla, ja vanha ritari

Kaarlo Orminpoika ja hänen setänsä Kaarlo Tordinpoika ovat hänen

mukanaan!" huudahti Pietari-mestari vastauksen asemesta ja riensi ulos,

perässään Niilo Bonpoika.

He kohtasivat herrat pihalla. Marski näytti iloiselta ja tyytyväiseltä.

Hän nyökkäsi Pietari-mestarille ja ojensi ystävällisesti kätensä

Niilolle.

"Tervetuloa Niilo", sanoi hän, "kaikki hyvin Tukholmassa, ja

kamarimestarini on saanut tavarat?... Hyvä!" lisäsi hän, kun Niilo

sanoi niin olevan. "Nyt lähdemme itse Tukholmaan, onpa jo aikakin...

Sinä jäät tänne Niilo, odottamaan neiti Kaarinaa sekä liittymään hänen

morsiussaattoonsa... Missä on kirjurini?"

Pietari-mestari riensi kutsumaan häntä marskin huoneesta. Sillaikaa

määräili marski Niiloa pitämään huolta matkavalmistuksista. Kirjurin

tultua sanoi hän sille:

"Minä ratsastan Tukholmaan, Asger", se oli kirjurin nimi, "mutta sinä

jäät tänne ja saat sinettini, joka sinun tulee painaa päiväin kuluessa

tehtäväin päätösten alle. Siinä asiassa voit kääntyä drotsin, herra

Krister Niilonpojan puoleen!"

Kirjuri kumarsi ja marski meni muiden herrain kanssa taloon.

Mutta Pietari-mestari katsahti ymmärtäväisesti Niilo Bonpoikaan

lausuen:

"Siinä on nyt silitysrauta, herra Niilo!"

Salamana lennähti Niilo Bonpojan mieleen ajatus, että nyt oli oikea

hetki käsissä; senvuoksi hän riensi herransa perään, varmasti päättäen,

maksoi mitä maksoi, ilmaista hänelle, mitä luuli tietävänsä. Mutta

marski oli niin innokkaassa keskustelussa herrain kanssa, ettei häntä

voinut keskeyttää, Ja siten alkoi hänen luokseen tulla ja mennä

lukuisasti kokouksen jäseniä, että Niilon oli aivan mahdotonta päästä

häntä puhuttelemaan.

Hän meni senvuoksi pihalle, johon marskin hevosta juuri tuotiin ja

jossa hänen miehensä odottivat istuen. Täällä hän ainakin luuli

saavansa sanoa niin paljon, että marski rupeisi jotakin aavistamaan ja

sallisi hänen ratsastaa mukana sanomaan sanottavansa loppuun asti.

Mutta marskin tullessa ulos tulivat herrat mukana, eikä Niilo voinut

päästä väliin.

Ulkomuodoltaan mitä iloisimmalla tuulellaan astui marski hevosensa

selkään ja ratsasti mestari Pietari Räätälin pihalta. Niilo kävi yhä

levottomammaksi, ja hän arveli astua hevosensa selkään ja ratsastaa

herransa perään, mutta silloin puhutteli häntä herra Kaarlo Tordinpoika

sanoen:

"Ettepä te juuri näytä morsiusritarilta, Niilo Bonpoika! Tulkaa

mukanani, niin saatte vähän muuta ajattelemista."

Niilo koki heittää huolet luotaan, mutta se ei tapahtunut helposti. Hän

seurasi kuitenkin ritarivanhusta. Mennessään portista heitti hän

silmäyksen taakseen. Siellä näki hän Pietari-mestarin synkkänä ja

karmeana kohottavan kättänsä ja panevan sormensa huulilleen. Se oli

tietysti merkki, että hän oli itse ajatuksiinsa syventyneenä. Mutta se

voi myöskin olla kehoitus Niilo Bonpojalle olemaan vaiti ja

menettelemään varovaisesti, ja siksi tämä sen ymmärsi.