"Minkä vetehisen, poika, oletko sinä sitte nähnyt sen?"
"Olen, minä olen nähnyt ... tahdotteko tekin nähdä... Sen näkee
tyveninä öinä ... ja silloin se soutelee veneellä, joka loistaa
niinkuin paljas hopea, ja se soutelee hitaasti, hyvin hitaasti", ääni
alentui niin, että kyyneleet tulivat silmiin, ja poika teki kädellään
liikkeen, sillä oikein näyttääkseen vetehisen soutua, mutta sitten hän
lisäsi äkkiä kielevästi, "se tulee Hvittvikistä ja soutaa Fågelvikiin,
ja sitten, niin ovat vanhat ihmiset sanoneet, sitten se soutaa
Hvittvikiin takaisin... Tahdotteko nähdä sen?"
"Ka, miksikä ei, poikaseni!" sanoi marski hymyillen ja pannen kätensä
pojan pään päälle.
"No, sitten te saatte nähdä sen... Istukaa sen suuren lehmuksen alle,
joka on linnanpolun vieressä, niinkuin tiedätte, josta näkee koko
lahden yli, istukaa sinne ensi yöksi, silloin tulee kyllä kuutamo ...
niin äiti sanoi juuri, että tulee kuutamo ... istukaa sinne sydänyöllä,
ja sanokaa, ettekö ole nähneet!"
"Voipa käydä, että teenkin niin", sanoi marski nyökäten ehkäisevästi
pojan äidille, joka tuli sisään ja kauhistui pojan suorapuheisuutta,
"mitä muuta tiedät tästä vetehisestä?"
"En muuta kuin että jos ette nyt sitä näe, niin ette saa enää ikänä
sitä nähdä ... sillä isoisä sanoo, ettei sitä ole nähty miesmuistiin,
sillä katsokaa, se on pakanallisuutta, ja kaikki, mikä on
pakanallisuutta, pelkää pyhää messua, niin että nyt taitaa viipyä sata
vuotta ja vieläkin sata vuotta, ennenkuin se taas tulee näkyviin ...
mutta minä olen sunnuntailapsi, ja sentähden minä näen ja tiedän monta
asiaa, jota ei kukaan muu näe eikä tiedä, niin ovat äiti ja iso-isä
sanoneet."
"Siltähän se näyttää!" hymyili marski taputtaen pojan päätä.
Oli jo ilta marskin palatessa Fågelvikiin, ja hän hymähti nähdessään
suuren lehmuksen ja muistaessaan pojan sanoja. Ruusulehto oli linnasta
pohjoiseen, ja lehmuksen luota oli ihana näköala järven yli. Marski
istuutui siihen, ja tuntui kuin viehättävä luonto täyttäisi, mitä pojan
loruileminen oli alkanut, se tyynnytti hänen rauhattoman mielensä.
Meren pinta oli yhtä kirkas kuin aamullakin, ja kuu purjehti
juhlallisena ja neitsyeellisenä pilvettömällä taivaalla.
Herrain keskustelun herättämät synkät mietteet hälvenivät
hälvenemistään; sekin katkeruus, jonka tieto hänen rakkautensa
toivottomuudesta oli synnyttänyt, haihtui vähitellen ja
mielikuvituksensa loi hereille erään haamun, hoikan luostarineidon
haamun, joka kasvoi hänen aatoksissaan yhä selvemmäksi kyyneleisenä ja
suruisena, että hän lopulta oli näkevinään sen astuvan hänen luokseen
ja seisahtuvan hänen eteensä kuun paisteeseen, ikäänkuin hartautta
herättävä pyhimysilmestys korkeammasta ja valoisammasta maailmasta.
Koko luonnossa vallitsi hiljaisuus ja äänettömyys ja ilma oli niin
kirkas ja puhdas, että pieninkin ääni kuului etäämpääkin. Hän tunsi
olevansa kuin suunnattomassa temppelissä, jonka kupua kannatti
jättiläislehmus, ja lienee ollut se ihmeellinen voima, jonka vanhat
ihmiset kertoivat tällä puulla olleen tahi vaikutti sen hänen sydämensä
oma halu, joka veti häntä tästä maailmasta toiseen maailmaan, jossa
tämä halu sai tyydytyksen, -- oli miten oli, hän luuli näkevänsä
luostarineidon tumman harson valahtavan alas, ja sen alta ilmestyvän
hänen Kaarinansa hienot, iloiset ja ihastuttavat piirteet samanlaisina
kuin heidän entisinä päivinään. Samassa muisto hänen mieleensä heidän
kohtauksensa Skällnoran lehmukset juurella, ja lähellä helähtävä
rastaan liverrys siirsi hänet kokonaan siihen päivään, jona tuo lapsi
viattomuudessaan ja rakkaudessaan antoi hänelle lehmuksen lehden
muistoksi.
Mutta rastaan laulu näytti loihdulta, sillä etäältä rupesi kuulumaan
airojen loisketta, ja marski näki vedenpintaa myöten erään veneen
liikkuvan, jossa näytti istuvan naishaamu. Hän istui perässä, airoissa
oli iso mies, josta vaan selkä näkyi. Otavan sakara ilmoitti sydänyötä,
ja paikalla muisti Kaarlo pojan tarinan vetehisestä, joka tuli
Hvittvikistä ja meni Fågelvikiin. Hän koetti tarkastella tulijain
kasvonpiirteitä, mutta niitä oli mahdoton erottaa. Veneen näkeminen ei
kuitenkaan tehnyt marskiin samaa vaikutusta kuin seudun rahvaaseen.
Niinkauan kuin se oli näkyvissä, seurasi hänen katseensa tosin sitä,
mutta kun se katosi rannalla olevain saarten taa, herkesi mielen
jännitys, ja samassa selkeni hänen tajuntansa kokonaan. Hän arveli
heti, että asia, joka niin kiihdytti rahvaan mielikuvitusta, voi olla
itsessään vallan luonnollinen. Se oli itsepetosta, niinkuin moni muukin
tässä maailmassa, ja niin astui marski askel askeleelta alaspäin
jaakopinportaitaan, jotka olivat saattaneet hänet taivaaseen. Hän oli
taas yksinään hyljättynä, ympärillään vihamiehiä ja kadehtijoita, joita
vastaan hänen täytyi lopulta taistella elämästä ja kuolemasta.
Nämä mietteet tempasivat hänet niin kokonaan mukaansa, ettei hän sen
enempää huomannut venettä, joka ei muuta ollutkaan kuin kalastajavene,
jolla sen omistaja kulki tyttärineen työhönsä palatakseen takaisin
taas. Hän istui nojaten päätään käsiinsä, kuten Erland-vanhus oli
tehnyt aamulla, kun Kaarlo oli metsästämään lähdössä. Ja kuten hän
äsken liiteli todellisuudesta pois unelmain maihin, niin palasi hän nyt
entiseen mielentilaansa takaisin, ja levottomuus ja huolet tuntuivat
sillävälin kasvaneen ja käyneen raskaammiksi. Ne painoivat nyt häntä
vastustamattomalla voimalla maahan päin, ja vanha Krister-herra
puoluelaisineen näytti nyt kävelevän niillä poluilla, joilla hän oli
äsken nähnyt keveitä hengettäriä häämöttävän.
Silloin liiteli keveitä askeleita linnanpolulla, ja valkeapukuinen
naisolento liikkui hiljaa kukkien välitse suurta lehmusta kohden. Hän
ei luultavasti huomannut puun juurella lehväin varjossa istujata. Hän
ojensi kätensä linnaan päin, huulensa liikkuivat ikäänkuin hän olisi
puhunut, vaikkei sanaakaan kuulunut. Hänen povensa kohosi ja laski
kiivaasti. Siten saapui hän lopuksi aivan Kaarlon eteen.
Tämä kohotti päätään katsoen tuota valoisaa haamua. Hän kumartui
eteenpäin, jäntereensä jännittyivät, hän ojensi kätensä. Hän istui niin
hetkisen hiljaa, ikäänkuin olisi todella nähnyt henki-ilmestyksen; se
valtasi hänet sillä pyhällä vavistuksella, joka saa veren jähmettymään
sielun ollessa lähtemäisillään lentoon ylempiä maailmoita kohden.
Valoisa nainen pysähtyi taas. Hän oli nyt lehmuksen lehväin luoman
varjon äärimmällä reunalla; Kaarlo voi nähdä hänen hienojen ihmeen
ihanain kasvojensa piirteet, ja hänen suurten silmiensä loisteen.
Nainen puhui.
"Minä tulen", sanoi hän, "minun täytyy tulla sovittamaan sinulle tehtyä
loukkausta, Kaarlo... Voi, tule pian, tule pian takaisin!... Täällä
olisi minusta niin helppoa lausua sinulle sydämeni ajatuksen, vaan ei
tuolla elämän turhassa, pauhaavassa komeudessa ... tule pian takaisin!"
Marski hyppäsi ylös, hänen huulensa avautuivat, mutta sydämensä löi
niin kiivaasti ja näky huumasi häntä niin, ettei nimi, jonka aikoi
lausua, päässyt hänen huuliltaan. Mutta hän meni hiljaa eteenpäin, ja
kun askeleensa näkyivät säikäyttävän tuota suloista olentoa, joka
havahtui unelmistaan ja yritti lähteä pois, -- niin silloin huudahti
marski liikutuksesta vapisevalla äänellä.
"Kaarina!"
Neito pysähtyi ja kääntyi; marski tuli lehmuksen varjosta esiin.
"Kaarina, Kaarina!" jatkoi hän, "miksi tulet tänne ... sano, rakastatko
minua?"
"En minä tullut oman rakkauteni tähden, minä tulin sinun tähtesi,
Kaarlo!" vastasi tyttö ujosti punastuen, sekä antoi marskin pitää hänen
kättään omassaan.
"Nyt tunnen taas entisen Kaarinani", vahtasi Kaarlo. "Se varjo, joka on
ollut välillämme on siis nyt hävinnyt, ja nyt sinä varmaan annat
minulle toisen vastauksen kysymykseen, jonka silloin tein?"
"Niin, niin, Kaarlo Knuutinpoika", vastasi Kaarina vapisevalla äänellä,
"varjo on poissa, minä tiedän nyt, kuinka asiat ovat, ja nyt voin
ajatella sinua ja uneksia sinusta kuin ennenkin, sillä nyt tiedän ettei
viaton veri kättäsi tahraa... Ja senvuoksi tulin nyt tänne sinulle sitä
sanomaan ja pyytämään sinulta anteeksi, että olen saattanut sinusta
niin pahaa uskoa."
"Ja sinä tahdot tulla omakseni, tulethan, Kaarina ... sano, sano, että
rakastat minua?"
"Minä rakastan sinua! Milloin olen lakannut sinua rakastamasta!"
Ja riemuiten sulki Kaarlo hänet syliinsä, ja suutelo vahvisti liiton,
joka tässä solmittiin kuun ja tähtien välkkyessä. Sitten he käyskelivät
kauan edestakaisin ruusulehdossa puhellen kaikesta, mistä rakastavaiset
keskenään puhelevat, kunnes oli aika Kaarinan astua taasen veneeseen ja
soutaa salmen yli Hvittvikiin.
"Mutta kuinka tänne tulit", kysyi marski, kun he kävelivät rannalle
päin, "minulle kerrottiin, että sinä olit mennyt Gudhemin luostariin?"
"Niinpian kuin sain tietää tehneeni teille vääryyttä", vastasi Kaarina,
"en saanut rauhaa, ennenkuin olin puhutellut teitä. Se on aivan totta,
että olen aikonut vetäytyä maailmasta pois Gudhemin hurskasten sisarten
luo, ja se ajatus oli vähitellen varmistunut, kunnes sain tietää
totuuden, ja silloin tahdoin puhutella teitä ennenkuin täytin
päätökseni."
"Kaarina, Kaarina!" keskeytti marski, "olit päättänyt mennä luostariin,
ennenkuin kohtasimme toisemme?"
"Olin! ... kuinka voin enää arvata saavuttavani koskaan rakkauttasi,
jonka olin niin kylmästi hyljännyt? Nyt, nyt on sinun maailmasi
minunkin maailmani ... ja leppeät voimat johdattakoot meitä, ja suru
älköön tulko liian aikaisin ja liian raskaana!"
Kaarlo puristi suloista tyttöä rintaansa vasten ja suuteli hellästi
hänen kättänsä. Sitten jatkoi Kaarina kertomustaan siitä, miten oli
tullut Fågelvikin seuduille.
"Kuten sanoin, en saanut rauhaa, ennenkuin olin puhutellut teitä. Minä
seurasin veljeäni Bjurumista Tukholmaan, mutta te olitte jo lähtenyt
sieltä, ja minä olin hyvin tuskissani, kun en tiennyt, odottaisinko,
kunnes palaisitte Kalmarista, vai matkustaisinko veljeni kanssa sinne.
Minä jäin Tukholmaan, mutta tuskin oli veljeni lähtenyt, niin
levottomuuteni ja tuskani kiihtyivät suuremmiksi kuin koskaan ennen.
Silloin kutsui herra Niilo Erengislenpojan rouva, jalo Kaarina
Knuutintytär, minua mukaansa Vinäsiin, johon suostuin. Sieltä olen
sitten käynyt täällä Fågelvikissä, ja olen asunut Hvittvikin hyvän
isäntäväen luona... Voi, kuinka sydämeni tykytti, kun ensikerran astuin
Fågelvikin rannalle ja liikuin täällä lehdossa ja linnantiellä, ja kun
kulin sen lehmuksen alla, sen pilvenkorkuisen, jonka muistin siitä
asti, kun kerran lapsena näin sen sinun kanssasi... Ja kuinka olen
pelännyt kohtaavani sinut niillä retkilläni!"
"Haaveilija", sanoi marski hymyillen, "ja minua kuitenkin toivoit
tapaavasi!"
"Niin, katso, sydämeni ikävöi Kaarloa, mutta mahtava marski pelotti
järkeäni, ja tuskin olisin koskaan uskaltanut lähteä näille
kesäyömatkoilleni ilman viheriää ritaria, ja yhtä varmaa on, ettemme
koskaan olisi toisiamme löytäneet, ellei hän olisi puhunut minulle ja
selittänyt, kuinka asiat oikeastaan olivat."
"Viheriä ritari", kysyi Kaarlo, "hänkö siis on mielesi taivuttanut.
Tunnetko hänet...?"
"Tunnen, minä tunnen nyt hänet ja pidän hänestä suuresti, sillä hän
rakastaa sinua ja on ehkä uskollisin miehesi!"
"Paljon hän sitten kyenneekin aikaan saamaan, koska hän voi temmata
hunnun päästäsi ihan luostarin kynnyksellä."
"Jalosta Eerik-herrasta kertoi minulle ensiksi Vesteråsin
linnanvoutisi, reipas Pentti Gunnarinpoika, Jumala armahtakoon hänen
sieluansa! Kun minä menin isäni kanssa Bjurumiin pian herra Eerikin
onnettoman kuoleman ja hautauksen jälkeen, niin tuli Pentti
Gunnarinpoika Vesteråsiin, ja minä kuulin hänen sanovan, että pian
saataisiin kuulla talonpoikain tulevan uudelleen Vesteråsia kohden,
mutta että samalla saataisiin myöskin kuulla, että hän puolestaan osasi
ottaa ne oikealla tavalla vastaan..."
"Sen se kunnon mies tekikin, vaikka onni petti hänet sillä kertaa!
Jumala ilahuttakoon hänen ja kaikkein urhokkaiden miesten sieluja
taivaan valtakunnassa!" lausui Kaarlo hartaasti.
"Talonpojista puhuessaan", jatkoi Kaarina sitten, "johtuivat he
puhumaan Eerik-herrasta, ja minä kuulin voudin sanovan, että siinä oli
tapahtunut aivan toisen miehen tahto, sekä, että, jos se olisi teistä
riippunut, olisi herra Eerik varmaan päässyt vapaaksi. Mitä hän lausui
pysyi mielessäni yöt ja päivät ... ja kuinka mielelläni olisin todella
sydämessäni ajatellut teitä yhtä jaloksi ja yleväksi, kuin lapsena
kanssanne leikkiessäni aina ajattelin. Mutta järki tuli taas kylmine
päätelmineen, ja minä rupesin ajattelemaan, että Pentti Gunnarinpoika
oli sanonut niin vaan vierittääkseen teidän niskoiltanne epäluulot,
koska hän oli teidän miehiänne ja oli teihin kiintynyt ... ja siten
kypsyi vähitellen päätökseni mennä luostariin..."
"Mutta silloin tuli viheriä ritarini?"
"Niin, ja hän ei ainoastaan vahvistanut Pentti Gunnarinpojan sanoja,
vaan tiesi vielä muutakin, mikä sai kuin suomukset putoamaan
silmistäni, ja minä en voinut käsittää, miten olin voinut niin kauan
olla sokeudessani... Mutta Jumalan äiti ja kaikki pyhät olkoot
kiitetyt! Nyt on aamu taas ja nyt voimme uudestaan katsella toisiamme
kasvoista kasvoihin!"
He saapuivat nyt rannalle, jossa viheriä ritari odotti veneessä istuen.
"Hei, uljas ritari te!" huusi marski hänelle, "rehellinen kiitos sekä
soudusta että ratsastuksesta!"
Mutta ritari katseli merelle eikä näyttänyt ottavan marskin puhuttelua
korviinsa. Hän lauloi äänellä, joka kuulosti melkein surulliselta:
Nyt oon kuin eksynyt lintunen,
Joka oksalla visertää;
Mä kodistani kaukana harhailen,
Eikä yhtään oo' ystävää.
Laulaessaan kuivalla ja jyrkällä tavallaan näitä säkeitä oli hänen
äänessään niin raskasta suruisuutta, että se saattoi uskomaan hänen
tällä hetkellä ajattelevan jotakin, joka koski häntä itseään, vaikka
muisto voi olla hyvin kaukainen. Vaikea on sanoa, kuuliko hän todella
marskin puhuttelua, ainakin sai tämä vielä kerran lausua kysymyksensä,
ennenkuin hän vastasi.
Hän nousi silloin veneessä seisoalleen ja tervehti marskia. Hymynsä oli
vähemmän jäykkää kuin tavallisesti.
"Olette tehnyt minulle suuren ilon, Viheriä", sanoi marski, "ja kiitos
siitä ... minä en sitä koskaan unhota."
Marski sopi vielä lemmittynsä kanssa, että he kohtaisivat toisensa
Vinäsissä Kaarlon palatessa Kalmarista; sitten tuli Kaarlon matkustaa
Bjurumiin pyytämään hänen kättään. Sitten he erosivat, Kaarina hyppäsi
veneeseen, ritari työnsi sen rannasta ja tarttui laulaen airoihin.
Marski kuuli hänen laulunsa vielä etäältä ulapalta. Hän kävi vitkaan
ruusulehdon läpi suuren lehmuksen luo ja katseli sieltä vedenselän yli
venettä, joka liukui yhä ulommaksi.
Kalastajat, jotka olivat sinä yönä vesillä, sanoivat nähneensä
vetehisen, ja kauan senjälkeen kulki isältä pojalle tarina Fågelvikin
lahden vetehisestä. Mutta niin kävi kuin poikanen oli sinä päivänä
sanonut marskille: kauan kesti, ennenkuin vetehistä taas nähtiin; sillä
senjälkeen ei sitä liene enää koskaan nähty, mutta niin hyvää kalaonnea
kuin sinä yönä ei kalastajilla ollut miesmuistiin ollut.