Lehmuksen alla.
Muutamia päiviä arkkipiispa Olavin kuoleman jälkeen saapui Kaarlo
Knuutinpoika Fågelvikiin. Oli varhainen aamu, ja korkea torni
kullattuine tuuliviireineen kuvastui selvästi peilikirkkaaseen
merenlahteen, joka aukeni yhä avarammaksi ja yhtyi uloinna kaakossa
mereen. Linnut laulelivat pilvissä ja vienot tuulet hengähtelivät
metsästä, ne tuudittelivat niityn kukkasia ja kulettivat sieltä
mukaansa aarteen suloisia tuoksuja. Kaunis maisema huumasi synnyttäen
kaipuuta ja kaihomieltä.
Kaarlo-herra otti joutsen ja nuolia ja lähti linnan vierustaa pitkin
ruusulehdon läpi metsään, josta alkoi hänen "laidunlehtonsa", joksi
metsästyspuistoa kutsuttiin tähän aikaan. Puutarhan eli ruusulehdon
päässä -- joksi sitä kansanlauluissa kutsutaan -- kasvoi jättiläissuuri
lehmus, joka näkyi avaralle ympäristöön. Lehtikatoksen syvässä varjossa
istui talon vanha hovimestari, pää kätten varassa, piirrellen pitkällä
sauvalla hietaa.
"Heissaa! onnen kohtaus, vanha veikko ... miksi istutte täällä niin
suruissanne?" kysyi Kaarlo-herra pysähtyen ukon eteen.
Tämä kohotti sydämen hyvyyttä osottavat silmänsä. Mutta hän ei voinut,
vaikka koettikin, peittää herraansa näkemästä, kuinka suru viilteli
hänen sydäntään. Hän nousi aikoen mennä matkaansa, mutta marski pakotti
hänen istumaan ja sanomaan, mikä mieltään painoi.
"Kaikkein vähimmin odotin näkeväni sinun kasvosi synkkinä
Fågelvikissä... Onhan sitä aikaa murehille sittenkin, kun olemme
Fågelvikistä lähteneet... Ne päivät, jotka vietämme täällä, ne päivät
levätkäämme ja iloitkaamme. Etkö näe vanhus, että minä olen kuin
uudestasyntynyt, ja olithan itsekin niin iloinen ja tyytyväinen
lähtiessäsi eilen katselemaan tiluksiani. Oletko saanut pahoja uutisia
matkallasi, vai oletko nähnyt pahoja unia, jotka yhä vielä rasittavat
aivojasi...? Sano suoraan vaan, vanha ystävä, niin näet, kuinka
raittiisti aamutuuli puhaltaa ne pois."
Ukko katsoi herraansa hymyillen ystävällisesti.
"He matkustavat etelään päin", vastasi hän kartellen. "Minä näin vanhan
Krister-herran ja hänen poikansa, herra Kaarlo Kristerinpojan ...
myöskin näin, herra Ragwald Puken..."
"Se nimi ei lähtenyt helposti huuliltasi, Erland ... varmaankin puhuit
hänen kanssaan...?"
Ukko ei vastannut, mutta hänen äänettömyytensä todisti herransa oikein
arvanneen.
"Mitä sanomia lienee siis ollut Ragwald-herralla, kun ne noin
häiritsivät rauhasi, ukkokulta?" kysyi marski.
"Parempi olisi, kun ette sitä kysyisi, herra", vastasi vanhus, "mutta
koska kerran kysytte, niin on ehkä parempi, että saatte sen tietää
heti. Neiti Kaarina Kaarlontytär on mennyt luostariin."
"Luostariin!" huudahti marski kalveten. "Mitä sanotte, onko hän mennyt
luostariin? Kiirehtien hän läksikin maailmasta...! Sanoiko ankara
Ragwald-herra muuta tästä asiasta?"
"Ei, muuta hän ei sanonut...! Hän kysyi minulta, joko te olitte
lähtenyt Kalmariin, ja kun sanoin, ettette vielä ollut, vaan lähtisitte
vasta parin päivän päästä Fågelvikistä, niin hän sanoi ja näytti hyvin
surulliselta: tervehdä herraasi ja sano, että neiti Kaarina on mennyt
luostariin."
"Ja mihin luostariin ... kysyit kai sitä, Erland?"
"Gudhemin sisarluostariin!"
Kaarlo-herra ei kysynyt enempää, eikä vanhuksella olisi ollut enempää
sanottavaakaan. Raskas huokaus pääsi edellisen huulilta, ja kalpeus
ikäänkuin syventyi hänen kasvoilleen; muuta merkkiä ei näkynytkään
siitä surusta, joka täytti hänen sydämensä. Seisottuaan hetkisen
mietiskellen, kääntyi hän äkkiä hovimestariin selin ja jatkoi matkaansa
metsään päin.
Hän kävi pian syvälle sen tuuhean lehtikatoksen alle, mutta
metsästämistä ei hän enää muistanut. Ei hän nyt ajatellut nuolta
pakenevaa kaurista eikä hirveä. Hänen ajatuksensa ajeli nyt kuluneita
aikoja, se liiteli kuin kotka niiden ympärillä, nähdessään entisyyden
muiston kätkeytyvän piiloon, syöksyi se sen kimppuun iskien siihen
terävillä kynsillään, että se antautui vavahdellen sen saaliiksi. Ja
hän oikein nautti polkiessaan jalkainsa alle, mitä oli kerran pitänyt
niin suurena, että olisi tahtonut sen vuoksi elämänsä uhrata.
Hänet valtasi synkkä epätoivo. Hän tiesi tosiksi vanhan palvelijansa
sanat, että jos hän olisi kerran ratsastanut Bjurumiin, ritari Kaarlo
Orminpojan luokse, eikä Kråkerumin herra Ture Steeninpojan luokse, niin
olisi tämä hetki hänelle säästynyt. Toisena onnettomuutena oli niiden
ihanain toiveiden raukeneminen, äkkinäinen raukeneminen, jotka olivat
hänessä kyteneet melkein vasten hänen tahtoaankin siitä alkain kun hän
keskusteli viheriän ritarin kanssa. Kaikki tämä, sekä oma erehdys että
itsepetos teki nykyhetken hänelle tukalaksi, sietämättömäksi. Mutta
kuinka hänen sydäntään kirveltikin ja kuinka kolkolta ja elottomalta
tuntuikin vanhain muistojen paljastaminen, sitä armottomammin hän sitä
teki, siten hän astelikin nyt ruusuja pitkin, mutta ne ruusut olivat
rikkirevittyjä, jotta pelkät okaat vaan olivat jälellä, ja ne
pistelivät häntä joka askeleella. Näin hän muisteli lapsuutensa ajat
läpeensä, sitten nuorukaisvuotensa ja vihdoin vieryivät viimeiset
vuodet muistoineen esille. Siinä olivat värit helakammat ja tuoreemmat
-- häntä melkein halutti sivellä maalaus pois ja maalata uusi taulu
sijaan.
Kaikkialla oli hän näkevinään kuvanihanat kasvot suurine, elokkaine
silmineen, jotka sädehtivät iloisina, ja kaikkialla luuli hän lukevansa
niistä ikuisen rakkauden lupauksen, joka ilmeni aina kainosti ja
melkein tajuttomasti silloinkin kuin sitä sitoi toiset siteet. Silloin
vasta, kun Kaarlon käsi ja sydän taasen tulivat vapaiksi, silloin vasta
oikeastaan tämä kaino neito alkoi vetäymään pois ja ikäänkuin
karttamaan häntä, ja silloin Eerik Pukenkin synkkä varjo ilmestyi
heidän välilleen.
Niin syvästi, niin hartaasti rakasti hän siis tuota Eerik-vainajata,
että jätti vapaaehtoisesti maailman, jossa häntä ei enää ollut.
Kaarlolle muistui nyt selvästi mieleen, miten hän silloin astuessaan
herra Eerikin pitosaliin näki neidon ottavan häneltä sormuksen ja
vuoroon kalpenevan, vuoroon punastuvan, kun heidän katseensa yhtyivät.
Mutta hän lähetti sormuksen takaisin...? Mutta mitä se tarkotti, että
neito sittemmin kuitenkin inholla esti häntä itseään lähestymästä? Ja
harmaaveljesten luostarikirkko oli heidän suhteensa loppukohtauksena.
Saattoiko mitenkään toivoa siellä lausuttujen sanain peruuttamista?
Mutta viheriän ritarin sanat, hänen, joka aina näytti tietävän enemmän
kuin muut, miten kummalta ja hassulta hänen käytöksensä tuntuikin
kaikista, jotka eivät häntä tarkemmin tunteneet, -- olivatko ne tällä
kertaa aiotut vaan ivaksi, tehdäkseen lopullisen pettymyksen oikein
katkeraksi?
Näitä päässään hautoen vaelteli Kaarlo Knuutinpoika metsässä ajan
kuluessa tunti tunnilta. Aurinko oli jo korkealla hänen saapuessaan
muutamaan notkelmaan, jossa metsä harveni ja maa oli uhkean tasaisen
ruohon peittämä. Hän kävi rinnettä alaspäin ja pysähtyi erään korkean
riippakoivun alle, joka oli nyt melkein kuivuneen puron partaalla,
ympärillään tiheätä pajupensastoa. Notkelma kävi etelästä pohjoiseen,
että aurinko valoi lämpöään täydeltä terältään siihen, mutta
pajupensaiden ja koivun alla oli varjoisaa ja vilvasta, ja siihen
heittäysi väsynyt vaeltaja lepäämään.
Hän ei ollut istunut siinä kauan, ennenkuin rupesi kuulumaan
hevoskavioiden kapsetta, ja pensaston toiselta puolen tuli näkyviin
ratsujoukko pohjoisesta päin. Etunenässä oli kaksi herrasmiestä, jotka
marski hyvin tunsi. Toinen oli tanskalainen mies, herra Olavi
Akselinpoika, toinen oli herra Maunu Gren. Aivan heidän perässään
ratsasti yksinäinen ritari, jonka näkeminen sai veren Kaarlon suonissa
kiivaammin sykkimään. Ritari oli Kustaa Kaarlonpoika, Kaarina-neidin
veli. Herrain seurue tuli melkoista jälempänä.
He ratsastivat niin läheltä pensastoa, ja ruoho oli niin pehmeää, että
Kaarlo voi kuulla joka sanan heidän keskustelustaan. Vaikka keskustelu
oli nähtävästi kestänyt jo kauan ja hän kuuli vaan ne sanat, jotka he
ohi ratsastaessansa lausuivat, niin antoi se hänelle kuitenkin
riittävästi miettimistä koko päiväksi.
"Minä kuulin, että arvoisa herra kuoli myrkystä, jota oli sekotettu
mantelimaitoon", sanoi herra Olavi Akselinpoika, "ja syypää ei lienee
sen suurempi eikä pienempi, kuin..."
"Se on kurjaa panetusta!" huudahti herra Kustaa Kaarlonpoika kannustaen
hevostaan, että hän tuli toisten herrain rinnalle, "se on kurjaa
panetusta ... siitä annan vaikka henkeni kelle tahansa, jos niin
tarvitaan!"
"Arkkipiispa Olavi!" keskeytti herra Maunu Gren, "minä tulen, kuten
tiedätte talostani Grensholmasta, enkä tiedä asioista mitään! ... tuo
kunnianarvoisa herrako myrkytetty, sanotte ja kuka..."
"Älkää kiivastuko!" vastasi herra Olavi Akselinpoika rauhoittaen,
"älkää kiivastuko, herra Kustaa Kaarlonpoika, en minäkään usko, mitä
miehestä mieheen kuiskitaan, ja olen yhtä valmis kuin tekin pitämään
ankaraa herran puolta..."
"Kuka siis?" kysyi Maunu Gren taas kärsimättömäsi
"Ei kukaan sen suurempi eikä pienempi kuin marski herra Kaarlo
Knuutinpoika!"
Nyt saapuivat seuralaiset, joita oli ainakin sata kappaletta, ja
miekkain kalske ja kavioin kopse estivät, vaikka maa olikin pehmeää,
herrain puheesta enää mitään kuulumasta.
Marski istui hetkisen kuin kivettyneenä. Hänen täytyi monta kertaa
toistaa itsekseen äskeisiä sanoja saadakseen selväksi tajuunsa.
Arkkipiispa Olavi kuollut -- myrkystä kuollut -- salamurhan kautta --
ja häntä, marskia, pidettiin kansan kesken salamurhaajana! Tämä syytös
oli niin kamala, niin musertava, että hän sai jännittää kaiken voimansa
sitä kestääkseen. Hänen piirteensä osoittivat, mikä myrsky hänessä
raivosi, ja kului pitkältä aikaa, ennenkuin hän sai selvästi
ajatelleeksi ja täysin harkituksi asian eri puolet, ja sen mitä tästä
tapauksesta voisi seurata. Viimein hän kumminkin pääsi itsekseen
selville sen olevan hänen asiansa kulmakivi, ettei, mitä tapahtuneekin,
koskaan voitaisi todistaa häntä tuon työn tekijäksi. Siitä johtui
itsestään seuraava uusi ajatus: kenelle voi olla arkkipiispan
kuolemasta hyötyä? ja silloin hänelle muistui mieleen ne sanat, jotka
arkkipiispa lausui Jöns Pentinpojalle sekä tämän vastaus ja omituinen
ulkomuoto, kun he viimeksi tapasivat toisensa Mustaveljesluostarissa
Tukholmassa.
Ja siitä levisi hänen kasvoilleen taas jonkunverran tyyneyttä, ainakin
niin, ettei enää voinut nähdä mitä hänen sielunsa syvyydessä tapahtui,
samoin kuin laivan upotessa tyyneeseen mereen, veden ensi kuohujen ja
kurimuksen tyynnyttyä sen pinta taasen rupeaa tasaantumaan, vaikka alus
vielä syvyydessä ratisee ja moni väänteleikse kuolonkamppailussaan.
Marski oli joutunut melkeän kauas Fågelvikistä, ja puolenpäivän
seuduilla hän saapui eräälle, siihen kuuluvalle, ulkotilalle. Siellä
hän söi päivällistä ja talon hyväntahtoinen isäntäväki ei tiennyt,
miten kohtelisi herraansa oikein osoittaakseen hänelle rakkauttaan.
Eräs vaan näytti olevan omaa mieltään, nimittäin talon pieni
pellavatukkainen poika, jolla oli varmat, vaaleansiniset silmät ja
jonka käytös oli sangen mahtavaa. Hän asteli hihasillaan lattialla ja
puheli, mitä päähän pälkähti.
"Syksyllä, niin syksyllä", sanoi hän, ilmotettuaan ensin, että kissa
oli poikinut, "syksyllä taittoi kimo jalkansa, ja isää se harmitti
hyvin; mutta eihän se siitä parannut, sillä kullakin on aikansa, sanoo
isoisä ... ja niin se onkin... Oletteko nähnyt vetehisen, herra ... vai
ette?... Tahdotteko sitten nähdä?"