Mantelimaito.
Asiat eivät luonnistuneetkaan aivan niinkuin herrat olivat luulleet.
Kalmarin kokouksesta, jossa herrat olivat toivoneet saavansa kuninkaan
lähtemään Ruotsiin, ei tullutkaan mitään, siitä syystä ettei kuningas
saapunut. Neljä Ruotsin herraa, nimittäin Krister Niilonpoika itse,
Hannu Kröpelin, arkkipiispa Olavi ja Turun piispa Maunu Tavast lähtivät
Tanskaan kuningasta tapaamaan. Drotsi ja arkkipiispa jäivät Lundiin,
mutta muut jatkoivat matkaansa ja kohtasivat kuninkaan Vordingborgissa.
Heidän matkastaan ei kuitenkaan lähtenyt muuta tulosta kuin se, että
kuningas lupasi tulla seuraavana kesänä kokoukseen Kalmariin. Herrain
vaatimuksiin, että hän mukautuisi Kalmarin kokouksessa vuonna 1436
tehtyihin päätöksiin, ei kuningas antanut mitään varmaa vastausta.
Näkyi yhä selvemmin, ettei kuninkaaseen ollut luottamista. Jos
Krister-herra kannattajineen halusi saada vallan Ruotsissa, niin oli
muita keinoja käytettävä, ja senvuoksi alkoi hän nyt hyvin varovasti
jännittää sen verkon lankoja, jonka hän oli vähitellen kutonut ja johon
hän toivoi saavansa kiedotuksi vihatun marskin. Siihen vyyhtiin
kuuluivat Taalain ja Vermlannin kapinat, vaikka vanha, viekas
Krister-herra esiintyi silloin pelkkänä ystävyytenä ja avuliaisuutena.
Asia oli marskille ylen pulmallinen, sillä talonpoikia kurittamalla hän
tietysti vieroitti ne puoleltaan, ja se olikin epäilemättä
vastapuolueen tarkoitus.
Kaarlolla ei ollut muuta neuvoa, kuin kohdella pontevuudella
kapinoitsijoita ja samalla koettaa lähettilästen kautta osoittaa heille
asian oikea laita, ja hän käytti kumpaakin keinoa. Eräs seikka kiukutti
drotsia kelpolailla, se nimittäin, että hänen täytyi jättää Tukholman
linna marskille yksinään. Hän sai tosin Nyköpingin linnan korvaukseksi,
mutta valtakunnan etevin linna ja sitä seuraava arvo olivat marskilla.
Mutta kukaan ei ymmärtänyt paremmin kuin Krister-herra pitää hyvää
naamaa ja odottaa oikeata aikaa. Vähän senjälkeen kuin hän oli palannut
Tanskasta, tuli tieto, että taalalaiset olivat taas lähteneet
Vesteråsia vastaan ja tappaneet siellä marskin urhean voudin, Pentti
Gunnarinpojan. Silloin pidettiin kokous Arbogassa, jossa Kaarlo vaatii
rahvasta kohtaan mitä ankarimpia toimeenpiteitä. Mutta nyt drotsi joko
meni viekkaudessaan liian pitkälle, tahi oli marski häntä viekkaampi --
summa oli vaan, että vanha Krister-herra ehdotti lievempiä keinoja; hän
halusi itse korjata asian ja marski suostui siihen.
Tuli joulu ja vuosi 1437 päättyi. Silloin sai marski Tukholmaan sanan,
että Krister oli päättänyt keskustelunsa taalalaisten kanssa, ja että
heidän puoleltaan tulisi edusmiehiä Enköpingiin. Drotsi toivoi saavansa
siellä sysätyksi marskin syrjään, mutta erehtyi perinpohjin
toiveissaan. Drotsi otti nuoren sukulaisensa vastaan mitä
ystävällisimmin ja laittoi pidotkin hänen kunniakseen. Mutta heti
aterian päätyttyä läksivät kaikki kokoontuneet herrat luostaritupaan,
missä drotsi kuvaili synkin värein taalalaisten tyytymättömyyttä
marskia kohtaan. Lopuksi hän -- ikäänkuin näyttääkseen, miten hän
puolestaan rakasti kaunista rauhaa ja sopua -- lausui:
"Jumalan avulla kait se paranee, mutta niin he sanovat, etteivät
milloinkaan enää rupea teille vastaamaan eivätkä veroa maksamaan!"
Marski vastasi kaikkiin syytöksiin selkeästi ja vakaasti ominaisella
ulkonaisella arvokkuudellaan, jonka hän joka tilassa säilytti, mutta
lisäsi lopuksi äänenpainolla:
"Ellei minua vastaan tuoda oikeita syitä, niin he tulevat sekä
tottelemaan että veroa maksamaan minulle ... minä en anna itseäni niin
helposti tieltä työntää!"
Seuraavana päivänä oli herroilla yhteinen kokous talonpoikain
edusmiesten kanssa. Drotsi oli pannut kaikkensa liikkeelle estääkseen
vastustajaansa pääsemästä yhteen talonpoikain kanssa. Kaarlon
esiintyminen neuvottelukokouksessa oli epäilemättä kääntänyt mielet
hänen edukseen, ja Krister-herra pelkäsi, että se vaikuttaisi vielä
tehoisammin talonpoikiin, sillä mikään ei tee kansaan niin suurta
vaikutusta kuin miehekkyys ja ulkonainen kauneus. Mutta vanhan herran
ponnistukset olivat aivan turhat, ja vielä pahemmin hän tyrmistyi
kuullessaan talonpoikain itsensä vastaavan marskille, "ettei heillä
ollut mitään häntä vastaan valittamista!" Monin ystävällisin sanoin
pyysi drotsi heidän tarkoin miettimään asiaa ja astumaan ulos sitä
tarkemmin harkitsemaan ja sitten vastaamaan. Talonpojat tekivät niin,
mutta vastaus oli sama.
Tämä oli drotsille tappio, mutta hän osasi niellä harminsa ja näyttää
iloiselta, että asia muka oli niin onnellisesti päättynyt: Mutta
samalla hän nykäisi erästä toista lankaa verkkokudoksessaan.
Kaarlo oli tuskin ehtinyt Tukholmaan, kun tuli sanoma, että
vermlantilaiset ovat nousseet kapinaan. Hän kirjoitti siitä oitis
drotsille pyytäen hyviä neuvoja, ja sai häneltä kuten ennenkin
kehoituksen olla myöntyväinen. "Hänen (drotsin) virkansa -- kirjoitti
hän -- ei ollut sodan teko, ja senvuoksi olisi parasta neuvotella
talonpoikain kanssa". Mutta Kaarlo lähetti miehensä heitä vastaan,
johtajana Arvid Svan, joka oli uljas ja peloton mies, ja pian oli
kapina kukistettu osittain hyvillä sanoilla, osittain pakolla, jonka
jälkeen kokoonnuttiin Arbogaan neuvottelemaan.
Helmikuussa vuonna 1438 saavuttiin tähän kokoukseen, ja siellä päätti
Kaarlo ottaa päättävän askeleen asettaakseen kaikki oikealle tolalle.
Hän esiintyi siellä luopuen kokouksen edessä päämiehyydestään.
Krister-herra säpsähti ilahtuen ja hämmästyen, mutta havaitsi kohta
erehtyneensä. Kokous pyysi marskia pysymään päämiehenä sekä lupasi
hänelle uskollisuutta ja kuuliaisuutta. Tämä oli uusi isku
Krister-herralle ja hänen puolueelleen!
Suuttuneena ja katkerana lähti hän Arbogasta tällä kertaa ja harkitsi
puoluelaistensa kanssa, mitä nyt oli tehtävä, kun marskin arvo ja valta
päivä päivältä selvästi kasvoi ja vahvistui. Kuta vähemmän heillä oli
toivoa kuninkaan tulemisesta maahan sitä selvemmäksi kävi heille, että
heidän tuli kukistaa marski, vaikka julki taistelussa, ellei muu
auttaisi. Mutta ensiksi oli tarpeen hänestä luovuttaa ne miehet, jotka
enensivät ja vahvistivat hänen valtaansa. Jotkut niistä olivat ehkä
hyvillä puheilla taivutettavissa, mihin viipymättä ryhdyttiinkin.
Huomattavin niistä oli arkkipiispa, jonka suru Eerik Puken kuolemasta
teki hänet perin rakkaaksi kansalle, ja samalla oli suuttumus tämän
samaisen kuoleman tähden siirtynyt kokonaan marskista drotsiin; nyt
laulettiin ja tuosta surullisesta tapauksesta lauluja, jossa drotsi
esitettiin ilmeisesti ritarin kuolemantuomariksi. Jöns Pentinpoika
(Oxenstjerna) sai toimekseen vähitellen vieroittaa arkkipiispan heidän
puolelleen -- ja kieltämättä ei tätä asiaa olisi voitu parempiin käsiin
uskoa.
Kului pari kuukautta, ja se aika lähestyi, jolloin Kalmarin kokouksen
piti alkaman.
Vasten kaikkein luuloja, päätti arkkipiispa Olavi mennä tähän
kokoukseen. Kun hän oli sitten Eerik Puken kuoleman ollut muista aivan
erillään, niin herätti huomiota sekä drotsin että marskin puolueessa,
kun muutamana kauniina kesäpäivänä vene laski Ketjusaaren rantaan, ja
siitä astui maihin arkkipiispa seurueineen. Hän oli tuskin ehtinyt
Harmaaveljesten sillalta Mustaveljesluostariin, kun huhu hänen
tulostaan oli jo levinnyt kumpaankiin leiriin.
Tukholman linnassa istui Kaarlo Knuutinpoika kuulustellen muutamia
talonvoutejaan, kun ovi avattiin, ja Herman Berman astui sisään
seurassaan viheriä ritari. He toivat marskille sen tärkeän uutisen, ja
hän laski viipymättä voudit menemään. Sitten hän kääntyi Herman
Bermanin puoleen kysyäkseen asiasta tarkemmin ja vaipui sitten
mietteisiinsä.
"Kunnianarvoisa isä, arkkipiispa Olavi", lausui hän sitten, "ei minun
tietääkseni ole juuri ollut vihamiehiäni. Mutta ehkä hän on nyttemmin
muuttanut mieltään, ja lienee tarkoituksensa nyt vaikuttaa kuningas
Eerikin takaisin tulon hyväksi..."
"Sitä tuskin uskon, herra marski", lausui Herman, kun marski pysähtyi
ja vaikeni, "sitä tuskin uskon, hän ei ainakaan ole, kuten itsekin
sanotte, mikään vihamiestenne ystävä."
"Hän ei ole...?"
"Ei ... minä kuulin hänen tallimestarinsa sanovan, tullessani viimeksi
Taalainmaasta Upsalan kautta, että herra Jöns Pentinpojalta oli
kielletty pääsy hänen armonsa puheille, kun hän vähää ennen oli käynyt
Arnössä."
"Herra Jöns Pentinpojaltako?" kysyi marski kummastuneena. "Olisiko
sukulaiseni, tuo hurskas kaniikki, muka sitten niin merkillinen mies,
että kunnianarvoisa isä, arkkipiispa Olavi panisi häneen mitään
huomiota?"
"Minun nähdäkseni on herra Jöns Pentinpoika aivan toinen mies, kuin
miltä hän näyttää ja minä häntä pidetään ... ja teidän ystäviänne ei
hän ole."
Marski nyökkäsi miettiväisenä päätään, ikäänkuin sanattomasti ilmaisten
olevansa samaa mieltä. Sitten laski hän kätensä raskaasti pöydälle
sanoen:
"Kävi miten kävi, kutokoot verkkojaan selkäni takana, mutta minä isken
sen kudoksen poikki, ja niinkauan kuin minä elän, ei kuningas Eerikin
jalka enää koskaan polje Ruotsin maata! Minua haluttaa kuitenkin puhua
sanan pari arkkipiispa Olavin kanssa, ennenkuin lähdemme kokoukseen."
Hän antoi sitten Herman Bermanille muutamia käskyjä, jotka koskivat
hänen miehiään ja sitä väkeä, minkä hän aikoi ottaa mukaansa Kalmariin.
Herman lähti sitten pois, ja marski jäi kahdenkesken viheriän ritarin
kanssa.
Tämä riiputti miekkaansa kädessään, niin että kahva oli korvan tasalla.
Kahvan ympärillä oli seppele linnunruohoja, joiden pienet siniset
kukkaset tirkistelivät lehtien viheriästä kuin sadat pienet silmät.
Ritari näytti kuuntelevan hurskaalla uteliaisuudella, ikäänkuin
kukkaset olisivat hänelle jotakin kertoneet. Marski hymyili ritarin
touhulle.
"Mitäs hommaa teillä nyt on?" kysyi hän kääntyen pois ritarista,
ikäänkuin olisi jo kylliksi nähnyt, mutta sitten hän käänsi päänsä
takaisin, ja viheriä kuunteli yhä näyttäen niin nokkelalta, että
marskin täytyi vasten tahtoaankin katsella häntä ja uudistaa
kysymyksensä.
Viipyi kuitenkin kotvasen, ennenkuin ritari vastasi, ja yhä enemmän
kiihtyi marskin uteliaisuus.
"Vaiti, vaiti!" sanoi tuo kummallinen mies vihdoin, "ne puhuvat
keskenään...! Vaiti ... minä sanon kohta ... miekka on ritari, uljas,
kukkaseppele on neito, kaunis..."
"Tuo loru on vanha kuin taivas, Viheriä!"
"Te olette hyvin viisas, herra", vastasi ritari kuivasti naurahtaen,
"mutta ihmiset ovat aina ihmisiä ja siihen ei ritarini eikä kaunis
neitoni mahda mitään."
"Sydänsuru ja sydänlohtu", sanoi marski ajatuksissaan, "niin kyllä ...
olette oikeassa todella, niitä on ollut niin kauvan kuin ihmisiäkin!"
"Vaiti!" keskeytti ritari kohottaen kättään, mutta nauroi samassa
lisäten, "se vanha juttu. Neitoa on petetty, ja senvuoksi hän ei
suostu, ritari murehtii itsensä kuoliaaksi, vaikka hän näyttääkin
maailmalle iloista ulkopuolta, ja vaikka hänen teräksinen sopansa
helskähteleekin komeasti... Nyt hän kosii kaunotarta ... ei, ei
onnistu, heidän välissään on ollut muuan seikka ... he eivät voi
toisiaan omistaa!"
"Mikä seikka on ollut heidän välillään?" kysyi Kaarlo innokkaasti,
katsoen tarkasti viheriän tutkimattomiin silmiin. "Ja eikö sitä voida
selvittää?"
"Aika onkin sen jo selvitä ... on jo aika, sillä neito on
menemäisillään luostariin!" jatkoi ritari puoleksi laulavalla äänellä.
Mutta marski hypähti kiihkeästi ylös tarttuen voimakkaasti ritarin
käsivarteen.
"Te puhutte minusta ja neiti Kaarinasta ... sanokaa, ritari, sanokaa
suoraan, jos rinnassanne sydän sykkii!"
Silmänräpäykseksi näytti viheriä ritari tulleen täyteen tajuntaan.
Silmistään loisti sydämellisen rakkauden säde ja suunsa vetäysi
puoleksi surumieliseen hymyyn. Mutta valonsäde haihtui kohta, ja hymy
muuttui tuskanirvistykseksi. Marski katseli suruisesti muutosta hänen
arpisilla kasvoillaan. Varmaankin olivat ne myrskyt olleet aivan
tavatonta laatua, jotka näin olivat jättäneet miehen mieleen jälkiä
koko elämän iäksi. Näytti mahdottomalta saada häneltä mitään tietää,
ellei hän saanut sitä ilmaista tavallisella tavallaan. Ainoastaan se,
mikä oli hämärää ja epäselvää, oli tälle onnettomalle ritarille selvää,
mutta silloinpa hän lausuikin väliin sellaisia selvyyksiä, että harvat
kykenivät häntä käsittämään.
Nyt nauroi ritari taas ja katsoi kummallisella katseellaan hämillään
olevaa marskia.
"Se on selvitettävä", sanoi hän, "se on selvitettävä ... sillä neito
kuolee luostarissa, hän suree itsensä kuoliaaksi."
"Ja kuka on sen selvittävä?" kysyi Kaarlo, kuitenkin enemmän itsekseen,
kuin että viheriä sen kuulisi.
Mutta silloin kohosi tämä seisomaan asettuen kaikessa pituudessaan
marskin eteen. Hän osoitti itseään ja tempasi sitten seppeleen miekan
kahvasta, repi sen rikki ja sirotteli kukat marskin päälle, ikäänkuin
siten ratkaisten pulman, josta oli puhunut. Marski katseli häntä
kysyvästi ja hymyili, sillä ritarin mykille kasvoille oli ilmestynyt
vakava ja ankara ilme.
"Te selvitätte sen asian?" kysyi hän.
Viheriä nyökkäsi päätään, ja ennenkuin marski ennätti muuta kysyä,
kääntyi hän ja läksi. Ovessa kuului hänen kuiva naurunsa ja sitten
hänen tanakat askeleensa.
Hetkisen kuluttua lähti Kaarlo Knuutinpoikakin linnasta ja meni
Mustaveljesluostariin, missä pyysi saada puhutella arkkipiispaa. Siellä
istui jo Kaarlon sukulainen, kaniikki Jöns Pentinpoika, ja Kaarlo oli
näkevinään tämän umpinaisen miehen muuten terävillä kasvoilla
jonkinlaista vastenmielisyyttä, mikä lienee johtunut joko
keskustelusta, joka hänellä oli ollut arkkipiispan kanssa, tai siitä
että marskin tulo sen keskeytti.
Arkkipiispa puolestaan näytti olevan hyvillään marskin tulosta.
Vanhuksen kasvot olivat kalpeat ja vaivaantuneet. Niitä varjosti syvä
suru, ja katseen terävyys teki ne suorastaan ankaran näköisiksi, mikä
esti, milteipä peljätti ketään yrittämästä tunkeutua liialliseen
tuttavuuteen.
"Tervehdän ilolla teidät tervetulleeksi Tukholmaan, kunnianarvoisa isä,
arkkipiispa", sanoi marski. "Tulen varmuuden vuoksi itse näkemään, että
terveytenne on todella niin elpynyt, että voitte tulla meidän muitten
kanssa Kalmarin kokoukseen kuningasta tapaamaan."
"Keskustelemme juuri siitä, herra Jöns Pentinpoika ja minä", vastasi
arkkipiispa, "ja olen juuri mielihyvällä saanut hänen äidinisänsä,
herra Kristerin lähettämän kutsumuksen pistäytyä Nyköpingissä
matkallani. Mutta muuten", hän kääntyi erityisesti tuomioherran
puoleen, "toivon, että olette ymmärtänyt tarkoitukseni?"
Jöns-herra taivutti hymyillen päätään ja lausui marskiin vilkaisten:
"Olen ymmärtänyt tarkoituksenne, kunnianarvoisa isä, mutta suonette
anteeksi epäilykseni siitä, ettei kuningas Eerik enää tulisi takaisin
Ruotsin valtakuntaan."
Oltiin vaiti hetkinen. Sitten lausui arkkipiispa:
"Käyköön kuinka tahansa, niin löytänemme kai toisaalta kuninkaan
noudattamalla Ruotsin lakia ja vanhoja hyviä tapoja."
"Ja mistä me sen löytäisimme?" kysyi Jöns-herra säpsähtäen.
"Olkaa huoleti vaan", vastasi arkkipiispa vakavuudella, mikä antoi
hänen sanoilleen tavallista syvemmän merkityksen, "Ruotsin
valtakunnassa löytyy kyllä mies, joka voi kantaa kuninkaan kruunua ja
manttelia!"
Kovat ja jäykät olivat Jöns Pentinpojan kasvot aina, mutta ankaran
arkkipiispan sanain johdosta tulivat ne niin kylmiksi ja teräviksi,
että ne ikäänkuin huokuivat jäätävää kylmyyttä. Arkkipiispan sanoja ei
voinut väärin ymmärtää, ja mies, jota hän tarkoitti, oli tietysti sama
-- nyt jo liiaksi mahtava -- mies, joka seisoi hänen edessään. "Aiotte
siis kerrassaan erottaa kuningas Eerikin?" kysyi tuomioherra.
"Ei minulla, eikä luullakseni kellään muullakaan ole sellaisia
aikomuksia", lausui arkkipiispa taas, mutta entistä terävämmin, ja
kasvot niin ankarina, että se teki keskustelun jatkamisen kerrassaan
mahdottomaksi. "Kuningas Eerik erottaa itse itsensä, sillä hänen omat
tekonsa tekevät hänet mahdottomaksi Ruotsinmaata hallitsemaan. Jumalan
nimessä toivon kuitenkin, ettei niin tarvitse käydä, vaan että hän
kerrankin ryhtyy lakia ja oikeutta noudattamaan ja hoitamaan
hallitusta, niinkuin kuninkaan tulee. Sillä kuninkaan Ruotsinmaa
tarvitsee, se on ainoa pelastuksemme."
Marski ei lausunut mitään. Itse asiassa olivat arkkipiispan lausumat
ajatukset hänenkin ajatuksiaan, vaikkei hän ollut siinä yhtä mieltä,
että kuningas Eerik oli takaisin kutsuttava. Mutta Jöns Pentinpojan
silmissä paloi tuli, joka melkein kauhistutti häntä. Se ei ilmaissut
ainoastaan pettyneitä toiveita, hukkaan mennyttä vaivannäköä, vaan
vihaa, joka tahtoi ruhjoa ja musertaa saaliinsa. Suu kuitenkin hymyili
ja ylpeä pää kumartui esimiehelle.
"Minulla ei siis ole enempää keskusteltavaa kanssanne, kunnianarvoisa
isä, arkkipiispa Olavi", sanoi hän, "toivotan teille pyhän
kolminaisuuden nimessä onnellista matkaa sekä mennessä että tullessa!"
Tuomioherra kumarsi hyvästiksi ja lähti. Marski viipyi vähän kauvemmin,
ja he jatkoivat kahden keskustelua, mistä marski yhä selvemmin huomasi,
että arkkipiispan ajatukset yleisten asiain suhteen erosivat sangen
vähän hänen käsityksestään. Ehto, jolla arkkipiispa tahtoi kuninkaan
palaavan, oli itsessään sellainen, ettei kuningas ikänä sitä täyttäisi,
ja jos arkkipiispa oli tosissaan puhunut kotimaisesta ruotsalaisesta
kuninkaasta, niin ei marski voinut sen parempaa ja vaikuttavampaa
liittolaista saada. Hän läksi senvuoksi korkean kirkonmiehen luota mitä
parhaimmalla tuulella, ja herttaisella lämmöllä toivotti hän onnellista
matkaa arkkipiispalle.
"Jos tarvitsette matkallanne myrskyn ja pahan ilman suojaa, niin älkää
unhottako, kunnianarvoisa isä, että Fågelvikissä on teille tarjona hyvä
pöytä ja lämmin vuode, milloin vaan haluatte. Itse ratsastan
ylihuomenna Tukholmasta ja toivon saavani nukkua kolmannen yön
Fågelvikissä."
Arkkipiispan tavallisen ankaruuden takaa pilkisti heikko
ystävällisyyden väre, kun hän kiitti marskia.
Aikaisin seuraavana aamuna lähti hän matkalle, mutta saapui vasta
seuraavana päivänä iltapuoleen Nyköpingiin. Krister-herran päällysmies
saattoi hänet suurella kunnioituksella satamasta linnaan. Kristerin oli
nimittäin täytynyt jo aamupäivällä lähteä Nynäsiin herra Niilo
Erengislenpojan luo, joka oli Södermanlannin laamanni ja jonka kanssa
hänen sitten piti matkustaa maantietä myöten Kalmariin.
Linnassa ei puuttunut mitään, mikä kuului tähän aikaan ylhäisen miehen
hyvinvointiin. Kalliita verhoja riippui niiden huoneiden seinillä,
jotka annettiin arkkipiispalle asunnoksi, yhtä kalliita tyynyjä oli
penkeillä ja linnan päällysmies teki kaikkensa palvellakseen arvokasta
vierasta. Eräällä pöydällä oli malja täynnä mantelimaitoa, josta
arkkipiispa niin paljon piti. Hän keksi heti tämän kohteliaisuuden, ja
hymyili kumartavalle päällysmiehelle.
"Oletteko saaneet tuota juomaa tänne linnaankin?" sanoi hän juoden
täpötäydestä maljasta.
"Olemme, armollinen herra, mutta miten, sitä en tiedä, se on
kyökkimestarin asia."
Arkkipiispa seisoi ikkunan luona katsellen kaunista, kesä-auringon
ihanasti valaisemaa taulua, joka siitä näkyi, ja hänen ankarat
piirteensä ikäänkuin pehmenivät, ja hän joi vielä kerran maljasta.
Herettyään katselemasta hymyävää maisemaa sattuivat hänen silmänsä
muutamaan pieneen tauluun, joka riippui syvässä ikkunankolossa. Se oli
niitä tauluja, joita tähän aikaan oli usein ylhäisten asunnoissa ja
jotka kuvasivat tapahtumia jonkun pyhimyksen elämästä tai apostolein ja
Kristuksen historiasta. Tämä esitti Vapahtajaa Getsemanessa sotamiesten
saapuessa ja erään opetuslapsen suudellessa häntä ilmiantaakseen hänet.
"Tuo pieni taulu", selitti päällysmies, "on ollut täällä hyvin kauvan.
Vanhat ihmiset sanovat, että herra Bo Juhonpoika muurautti sen tähän
ikkunankoloon rakennuttaessaan linnaa uudestaan. Hänen kerrotaan
itsensä asuneen juuri tässä huoneessa... Mutta taulu ei liene
suuriarvoinen, koska se on saanut olla tässä siitä asti..."
Arkkipiispa tarkasteli lähemmin taulua ja lausui hiljaa itsekseen:
"Juudas, Juudas ... suun antamisellako sinä ihmisenpojan petät", sitten
hän lisäsi, "ne sanat olisi kuningas Birger ja hänen veljensä voineet
toisilleen lausua; sillä mitäpä muuta oli heidän veljesrakkautensa kuin
juudaansuutelo, jonka herttuat ensin antoivat veljelleen kuninkaalle,
ja sitten kuningas kuningattarineen herttuoille, ja petosta oli
kumpikin... Varsin omituiselta ja merkilliseltä tuntuu minusta, että
tämä taulu on juuri tässä linnassa..."
Iäkäs kirkonmies veti raskaan huokauksen kääntyen ikkunasta, ja
vahvistaakseen vielä voimiaan virvoittavalla juomalla vei hän vieläkin
kerran maljan huulilleen. Pantuaan sen kädestään kääntyi hän
päällysmiehen puoleen pyytäen häntä lähettämään mestari Andreaksen,
kanslerin, hänen luokseen.
Hetkisen kuluttua tuli kansleri, mutta peräytyi kauhistuen takaisin
nähdessään herransa. Tämän kasvot olivat kalmankalpeat, ja silmät
olivat vajonneet syvälle päähän. Arkkipiispa oli kuitenkin pystyssä
katsellen milloin ikkunasta maisemaa, milloin pientä taulua.
"Tiedättekö, rakas mestari, kansleri", sanoi hän haudanomaisesti
hymyillen, "tiedättekö, mitä tässä nyt ajattelen?"
"En, kunnianarvoisa herra ... mitä ajattelette?"
"Älä, älä pelkää, minä en ole kuningas Valdemar, enkä käske sinua
hiiteläisen luo ajatuksiani arvaamaan ... sinä saat ne tietää... Minä
ajattelen vaan, kuinkahan monta juudaansuuteloa on maailmassa
annettu... Katso tätä pientä taulua, Andreas, se oli ensimmäinen
juudaansuutelo ... mutta katso nyt ikkunasta ulos ... tässä oli kerran
talonpoikain leiri, ja vapaussotilaat ahdistelivat Engelbrektin
johdolla näitä muureja. No niin, hänkin, Engelbrektkin kaatui
juudaansuutelon tähden... Ja tämä Jumalan kaunis maailmakin, Andreas...
Katso paremmin tänne, katso tuota metsää, joka näyttää niin tyyneltä ja
vakavalta, katso noita vesiä, noita niittyjä... Ja kuitenkin, kaikelle
tälle ihanuudelle sopii sanoa, muistellen, kuinka se viettelee ihmistä
unhottamaan ainoan tarpeellisen satunnaisen ja katoovaisen rinnalta --
näille metsille, vesille, niityille sopii huutaa: Juudas, Juudas,
miksis petät ihmisenpojan suun antamisella... Totisesti sanon sinulle,
Andreas, käärme on aina tiedon puuhun kätkettynä tarjoomassa
houkuttelevia paratiisinomeniaan. Voi, minäkin onneton olen
kiusauksessa langennut, minäkin olen antanut Juudaan suutelon..."
Arkkipiispa löi rintaansa huoaten, ja päänsä vaipui alas. Hän horjui ja
olisi kaatunut lattialle, ellei kansleri olisi rientänyt kannattamaan
häntä.
"Rakas, hyvä herra!" sanoi kansleri, "älkää ajatelko sellaisia
ajatuksia, jotka teitä niin kiihottavat...!"
"Voi, Andreas ystäväni!" lausui arkkipiispa tarttuen kovasti
kanslerinsa käsivarteen, "miksi en ajattelisi sellaisia ajatuksia,
jotka ovat sieluni pelastukseksi... En tiedä ... en voi selittää, miksi
tuo pieni taulu herätti minussa niin kummallisia ajatuksia... Kunpa
vastaus saapuisi pyhältä isältä Roomasta. Sinä et tiedä, miltä tuntuu
kantaa sellaista syntiä tunnollaan kuin minä..."
"Toivokaamme, armollinen herra, toivokaamme", lohdutti lempeä
Andreas-mestari, hyvin levotonna herransa tilan johdosta, joka tuntui
yhä pahenevan, "mitä aikaan tulee, voi pyhän isän kirje saapua minä
hetkenä hyvänsä...! Mutta te olette rasittunut matkasta ja kesän
lämpimästä... Ettekö mene makuulle, armollinen herra?"
"Liian aikaista, ystäväni ... anna minun istua tuohon suureen tuoliin
ja avaa ikkuna, että minä tuntisin kesän lämmintä, josta puhut. -- No,
nyt tuntuu hyvältä!... Voit nyt lähteä! Pankaa kaikki kuntoon
huomenaamuksi, silloin olen kyllä taas voimissani, että voimme aikaisin
lähteä. Anna minulle nyt vaan maitoni pöydältä ... kiitos, rakkaani!"
Kansleri kumarsi. Hän tahtoi jäädä, ja kyyneleet kohosivat hänen
silmiinsä kun hän huomasi rakkaan vanhuksen hyvin apua tarvitsevan.
Mutta hän tiesi myöskin, kuinka ankara arkkipiispa oli ja kuinka
vastenmielistä hänelle oli, ellei hänen toivomuksiaan aivan tarkoin
noudatettu; sentähden hän meni, mutta jäi seisomaan ulompaan
huoneeseen ollakseen saapuvilla, kun arkkipiispa tarvitsisi häntä.
Matkavalmistusten tähden täytyi hänen kuitenkin tuontuostakin poistua
siitä huoneesta kohdatakseen muita arkkipiispan seurueeseen kuuluvia.
Kun hän siten tuli silmänräpäyksen ajaksi jättäneeksi tien vapaaksi
arkkipiispan luo, hiipi sinne eräs mustiin puettu mies, avasi oven ja
meni sisään. Saatuaan taas aikaa riensi kansleri odotushuoneeseensa,
mutta juuri kynnyksellä sai ulkoa kuuluva torven törähdys hänet
pysähtymään. Hänelle oli tosin aivan yhdentekevää, keitä kulki drotsin
linnassa, mutta hän ajatteli niin hartaasti sairaan herransa tilaa, ja
toivoi sydämestään sen kirjeen saapuvan, josta vanhus oli juuri
puhunut, että hän ehdottomasti sävähti torven toitotuksen ilmoittaessa,
että linnaan oli joku saapunut.
Drotsin päällysmies oli huoneessa, ja kansleri kääntyi häneen päin,
ikäänkuin hän olisi voinut selvitystä antaa.
Äkkiä tuli eräs drotsin miehiä juosten sisään ja sanoi, että tulija oli
marskin sanansaattaja, joka kysyi, oliko hänen armonsa, arkkipiispa
linnassa, ja jos hän oli, niin pyysi sanansaattaja päästä hänen
puheilleen. Päällysmies ei ollut saanut tämän tapauksen varalta mitään
määräyksiä Krister-herralta, jonkavuoksi hän antoi käskyn, että
sanantuoja oli laskettava sisään. Kansleri astui nyt huoneeseen
varttomaan marskin sanansaattajaa ja hän odotti malttamatonna
kuullakseen hänen asiansa.
Odotettu astui sisään. Se oli Niilo Bonpoika, jonka pölyisestä puvusta
ja hikisistä kasvoista näki, ettei hän ollut säästänyt itseään
saattaakseen herransa asian perille.
"Minä tuon sanoman herraltani, marski Kaarlo Knuutinpojalta", sanoi
hän, "hän on lähettänyt minulla kirjeen herra arkkipiispalle, jonka hän
toivoi olevan täällä linnassa".
"Hän onkin täällä!" vastasi päällysmies, "mutta hänen kanslerinsa voi
antaa paremmin tietoja kuin minä, voitteko päästä hänen puheilleen!"
"Herrani on matkasta rasittunut, eikä voi oikein hyvin", lausui
kansleri, "minä en voi senvuoksi laskea teitä hänen luokseen ennenkuin
huomenna. Mutta jos tahdotte antaa kirjeen minulle, niin katson, voinko
viedä sen hänelle tänä iltana."
"Herra Kaarlo sai sen aamulla aikaisin, vähää ennen matkalle
lähtöään... Se on epäilemättä Roomasta; hän käski minun tuoda sen tänne
Nyköpingiin ennen iltaa, koska se epäilemättä sisältää tärkeitä
asioita, sanoi hän, ja koska se ilahuttaisi hänen armoaan,
arkkipiispaa, jos hän saisi sen niin pian kuin suinkin."
"Kirje Roomasta!" lausui kansleri juosten Niilo Bonpojan luo ojentaen
käsiään, ikäänkuin ei ehtisi tarpeeksi nopeasti saada kirjettä
haltuunsa.
"Anteeksi, mestari kansleri", sanoi Niilo hymyillen, "minun täytyy itse
antaa se herra arkkipiispan käsiin!"
"Hyvä, hyvä!" lausui kansleri kääntyen nopeasti siihen huoneeseen päin,
joka oli arkkipiispan huoneen edessä, sekä viittasi kädellään kyyneleet
silmissä, "seuraa minua, seuraa minua ... se kirje täytyy herrani saada
jo tänä iltana!"
Mutta niin innokas kuin tämä kelpo mies olikin herraansa palvelemaan,
ei hänelle nyt kuitenkaan oltu sallittu päästä heti sisään iloitsemaan
tai näkemään herransa iloitsevan tämän suuren sanoman johdosta. Linnan
kappalainen tuli nopein askelin sisähuoneesta ja alkoi puhua
kanslerille. Tämä viittasi kärsimättömästi kädellään lausuen:
"Ei nyt, ei nyt ... hetken päästä!"
Mutta se ei auttanut.
Kappalainen veti häntä takinhiasta mukaansa, ja hänen suustaan viitasi
sanatulva, josta oli melkein mahdoton ymmärtää ainoatakaan ajatusta.
Kansleri ei pannut vastaan. Onhan hyvä toimittaa tämän asian ensiksi,
sitten hän voi esteettömämmin toimia herransa kanssa. Hän meni
senvuoksi kappalaisen kanssa ulompaan huoneeseen.
Niilo Bonpoika luuli kuulevansa jonkun puhuvan arkkipiispan kanssa,
jonkavuoksi arveli voivansa astua sisään ilmoittamatta, koska toi niin
tärkeitä tietoja. Hän avasi oven ja astui sisään, mutta jäi kuin
kivettyneenä seisomaan ovelle. Iäkäs arkkipiispa istui pää taaksepäin
nojaten tuolillaan, ja silmänsä tuijottivat kankeasti erääseen
mustapukuiseen mieheen, joka puhutteli häntä kiihkeitä liikkeitä
tehden. Arkkipiispan kasvot olivat kuolonkalpeat ja elottomat, häntä
olisi luullut kuolleeksi, ellei katseestaan olisi vielä vilkkunut elon
kipinä. Mustapukuinen kääntyi äkkiä Niilo Bonpojan sisään astuessa, ja
kasvonsa näyttivät silloin muuttuvan. Nyt ei niissä enää näkynyt
suuttumusta, jota äskeiset liikkeensä olivat osoittaneet, vaan niissä
oli nyt surua, syvää, raskasta surua. Hän piti kädessään maljaa
ojentaen sen Niilolle, toisella kädellään osoitti hän arkkipiispaa,
ikäänkuin näyttääkseen, että oli mahdotonta jättää häntä nykyiseen
tilaansa. Ja Niilo riensi ottamaan maljaa. Vanhan herran viimeinen
hetki oli nähtävästi tullut.
Musta kumartui kuolevan korvan juureen ja lausui hyvin hitaasti, että
joka sana voisi oikein tunkeutua hänen mieleensä:
"Olette kuullut valan, jonka vannoin, arkkipiispa Olavi, ja nyt näette,
että olen sen pitänyt!"
Hän kääntyi sitten Niilo Bonpojan puoleen, mutta tämä ei voinut kuulla
eikä nähdä muuta kuin kuolevaa vanhusta. Kaikki hänessä vielä löytyvä
elämä oli keräytynyt hänen katseeseensa, ja tämä katse oli kiintyneenä
mustaan, joka puolestaan ei näyttänyt sitä kestävän vaan kääntyi äkkiä
pois. Siinä katseessa oli ylenkatsetta, mutta siinä oli myöskin sääliä;
siinä oli inhoa, mutta myöskin iloa. Edellinen tarkoitti epäilemättä
miestä, joka oli antanut maljan Niilolle, ja jälkimmäinen oli kuin sen
valoisamman maailman kajastus, joka avautuu tästä elämästä eroavalle
hengelle.
Samassa astui kansleri sisään. Hän ymmärsi heti asian laidan ja
heittäytyi herransa jalkain juureen. Mutta kohta hän ojensi kätensä
Niiloa kohden ja nousi ylös, Kun ei tämä kyllin nopeasti ymmärtänyt
häntä tai ei voinut noudattaa hänen toivomustaan.
"Kirje, kirje", sanoi hän kiirehtäin, ja sen saatuaan kääntyi hän
kuolevan puoleen, "kirje apostoliselta istuimelta ... jaksatteko
seurata, jos luen sen teille, herra?"
Autuaallinen toivo valaisi kuolevan yhä tummenevaa katsetta. Hänen
kanslerinsa silmäsi paavin kirjeen läpi, ja hänenkin kasvonsa
kirkastuivat: Hän ojensi pyhällä hartaudella kätensä herraansa kohden.
"Täydellisen synninpäästön antaa pyhä isä teille!" sanoi hän
juhlallisella äänellä.
Nyt purskahtivat kyyneleet vanhuksen silmistä, eikä hän enää voinut
puhua itkultaan. Niilo Bonpoikaakin, joka seisoi malja kädessään,
liikutti tämä näky. Huoneessa oli täydellinen hiljaisuus. Kaikki
katselivat arkkipiispaa, ja selvästi voi nähdä, miten elämä hänen
silmistään haihtui, hitaasti, mutta palautumattomasti, kunnes
viimeinenkin kypene sammui.
"Kuollut!" kuului mustan kumea ääni, "ja kuoleman on autuas
herravainaja saanut tästä juomasta!"
Hän osoitti maljaa, joka oli Niilo Bonpojan kädessä, ja hurskas
kansleri tuijotteli häntä ja maljaa, oikein käsittämättä, mitä
sanottiin.
"Arkkipiispa Olavi on saanut myrkkyä", selitti musta, "tuo juoma on
myrkkyä ... kuka on sitä antanut hänelle?"
"Kuka on sitä antanut hänelle?" matki kansleri. "Myrkkyä ... hän on
saanut myrkkyä, sanotte?"
Kyyneleet kiiluivat vielä hurskaan kanslerin poskilla, mutta ne
kuivuivat samassa, kuin hän sai malttinsa takaisin.
"Se on kolkkoa, kamalaa kuulla", sanoi hän. "Mutta kuka te olette, ja
miten olette tänne tullut?"
Musta salasi säikähdyksensä mahtavalla hymyllä.
"Surunne on niin suuri, mestari Andreas, ettette tunne minua", sanoi
hän. "Olette kuitenkin nähnyt minut monesti. Minä olen herra Jöns
Pentinpojan kirjuri."
Kanslerin katse lauhtui paikalla. Sana myrkky oli saanut hänen mielensä
kiihkeään kuohuun, mutta Jöns Pentinpojan nimi tyynnytti sen laineet,
ainakin kirjuriin nähden. Mutta sitten hän käänsi saman syyttävän ja
läpitunkevan katseen marskin sanansaattajaa kohden.
"Te tulette tänne rauhan ja sovinnon sanansaattajana", sanoi hän, mutta
samassa seisotte täällä myrkkymalja kädessänne... Minä toistan
herravainajan sanat: Juudas, Juudas, miksis petit minut suun
antamisella?"
"Mitä tarkoitatte, mestari Andreas", kysyi Niilo tuntien jaloa
suuttumusta, "te tiedätte itse parhaiten, mitä oikeutta teillä on puhua
minulle tuolla tavalla, joka olen tuskin silmänräpäystäkään ollut
teidän näkyvistänne siitä kuin linnaan tulin. Minusta te tekisitte
paljoa viisaammin, jos ottaisitte selvän, miten tämä juoma on tänne
tullut, ennenkuin rupeatte umpimähkään ketään syyttämään."
Kirjurin kasvot värähtivät, ikäänkuin hän olisi nyt äkännyt
uskaltaneensa jotakin, jota hänen ei olisi pitänyt. Mutta nyt täytyi
hänen antaa asian mennä rataansa.
"Nuorukainen on oikeassa", lausui hän, "teidän ensimmäinen tehtävänne
on todellakin tutkia, kuinka tätä onnetonta juomaa on annettu
herrallenne, Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen. Sitä en
ainoastaan neuvo, vaan sitä vaadinkin pyhän kirkon nimessä!"
Tutkimus pantiin toimeen heti. Mutta kukaan ei tiennyt mitään.
Kyökkimestari vaan sanoi, että juoman oli lähettänyt eräs ylhäinen
herra arkkipiispaa varten. Kun häneltä kysyttiin, kuka se ylhäinen
herra oli, ei hän tiennyt. Miestä, joka sen toi, ei hän myöskään
tuntenut, mutta luuli nähneensä hänet marskin väen joukossa.