Hautajaiset.
Mustaveljesluostarissa, joka oli kauhean palonsa jälkeen vuonna 1407
ennätetty melkein kokonaan uudesta rakentaa, istui samaan aikaan
marskin pikkuserkku, herra Jöns Pentinpoika (Oxenstjerna). Hän oli
kaniikkina eli tuomioherrana Upsalassa; sitäpaitse oli hän, kuten eräs
paavin bulla kertoo, "beneficiatus" Strengnäsin hiippakunnassa, ja
vuonna 1434 oli hän saanut paavilta luvan pitää erityistä rippi-isää.
Hän istui melkein hiiltyneen takkavalkean ääressä, yllään pitkä, avara,
kalliilla turkiksilla varustettu nuttu. Hänen syvät, läpitunkevat
silmänsä katselivat hievahtamatta hiilistön sinisiä ja valkeita
hehkuliekkejä, ja silloin tällöin hiipi hänen ohuille huulilleen
miedonlainen hymy. Hän oli ojentanut jalkansa eteenpäin heittäen toisen
jalan toisen yli, ja kädet olivat takin avaroihin hihoihin pistettyinä.
Huoneessa oli täysi hiljaisuus, mikään ei häirinnyt hänen ajatuksiaan,
joita hän nyt muokkasi kuin seppä. Hän takeli niitä, käänteli ja
tarkasteli sekä hyväksyi tai hyljäsi, aina mikäli harkitsi niiden
jompaakumpaa ansaitsevan. Edellisessä tapauksessa ilmestyi hymy hänen
huulilleen, ja silloin hän vielä välistä nyökäytti vähän päätäänkin.
Ovi avattiin ja huoneeseen astui arastellen keskenkasvuinen
siropiirteinen poika. Poika jäi ovensuuhun seisomaan tuomioherran häntä
huomaamatta. Tällä oli juuri mielessään eräs ajatus, joka näytti
tuottavan hänelle erikoista tyydytystä, päättäen siitä, että hymy kesti
tavallista kauemmin. Mutta tämä hymy ei ollut suopeaa ja hyvää
tarkoittavaa, joka auringon säteenä elähyttää ja lämmittää, vaan se oli
kylmää ja jäykkää. Se ei ollut rakkauden vaan itsekkyyden hymy. Ovella
seisova poika yskäisi, ja arvatenkin oli ajatus nyt valmiiksi
muovaeltu, joten sen sopi jättää, ja aistimet voivat taasen ruveta
huomaamaan ympäristönkin tapahtumia; tuomioherra kääntyi sivulle päin
ja kysyi, kuka hän oli. Poika otti miettiväisesti muutamia askeleita
astuen niin kauas, että jalo herra voi hänet nähdä, siihen hän pysähtyi
ja kumarsi nöyrästi sanoen, kun herra katseli häntä ikäänkuin
muistellen hänen nimeään:
"Minä olen Kort Rogge!... Minulla on teille kirje."
Hän meni samassa panemaan kirjeen tuomioherran käteen, jolloin tämä
katseli häntä tarkemmin.
"Olen nähnyt sinut ennen, poika", sanoi hän, "koska ja missä?"
"Kaksi vuotta sitten sukulaiseni, mestari Gellinkin luona... Te asuitte
hänen luonaan Saksasta palattuanne!"
"Minä muistan", lausui Jöns Pentinpoika, "minä muistan sinut nyt
hyvin... Minä kehotin isääsi pitämään sinua koulussa..."
"Niin, jalo herra, minä olen käynyt täällä mustaveljesten
luostarikoulussa", vastasi poika vilkkaasti.
"Jatka sinä sitä, poika, niin sinusta voi ajan pitäin tulla jotakin!...
Kuka on antanut tämän kirjeen sinulle?"
"Eräs, joka tuli kaupunkiin eilen laivalla Lybeckistä... Hän makaa
kuolemaisillaan kotona, häntä kutsutaan Rodenbergiksi. Hän tuli myöhään
illalla, mutta kukaan ei tiennyt teidän tulleen kaupunkiin, ennenkuin
minä sanoin sen heille nyt aamulla, sillä minä näin teidän eilen näihin
aikoihin tulevan pohjoisportista... Ja minä tarjouduin tuomaan kirjeen
teille."
Tuomioherra mursi sinetin ja luki kirjeen. Luettuaan sen ja pantuaan
sen kokoon, ilmestyi hänen huulilleen taas tuo jäykkä, jääkylmä hymy.
"Hyvä on, Kort", sanoi hän, "mies on kuolemaisillaan, sanot ...
oletteko haettaneet haavuria? Ettekö?... Haettakaa sitten! Hyvästi,
poika."
Jöns Pentinpoika nyökkäsi ystävällisesti, ja Kort Rogge meni.
Jöns-herra luki vielä kerran saamansa kirjeen, ja nyt paljoa tarkempaan
kuin äsken. Mutta hänen kasvonsa eivät vähääkään värähtäneet, eikä
silmäyksensä ilmaissut hituseltakaan, mitä hän silloin ajatteli.
Entinen hieno, mutta kylmä hymy näyttäytyi vaan taas. Hän istui,
kirjeen luettuaan katsellen yhäti takan hiillokseen, ja liikkumaton
katseensa osoitti hänen taaskin alkaneen pojan keskeyttämää
ajatustyötä.
Silloin avattiin ovi, mutta paljoa kiivaammin kuin äsken, ja huoneeseen
tuli nuori, mustapukuinen mies. Hän lähestyi kunnioittavasti
tuomioherraa lausuen:
"Herra Krister haluaa tulla teidän luoksenne muutamien muiden herrain
kanssa... Se herättää vähemmän huomiota, arvelee hän, jos he tulevat
teidän luoksenne tänne luostariin, kuin että kaikki kokoontuisivat
etulinnaan, jossa ei mitään voida tehdä marskin tietämättä."
"Niin varovasti!" mutisi herra Jöns Pentinpoika, mutta lisäsi: "tule
nyt ja istu tähän, Helmich, ja kerro, miltä Arnön olot ja elot
näyttivät?"
Helmich noudatti kehotusta, siirsi esiin pienemmän tuolin asettaen sen
paraan kauas sekä takasta että tuomioherrasta sekä istui sille nöyrään,
etukumaraan asentoon. Hän oli tuomioherran kirjuri, mutta tämä käytti
häntä hyvin paljon, ja hän osoittikin luottamusta ansainneensa, sillä
hän oli ymmärtäväinen, uuttera ja älykäs, mutta etenkin siitä syystä,
että hän oli aina tarkasti vaiti niihin monesti sangen epäilyttäviin
toimiin nähden, joissa hän herraansa autti. Hänen piirteensä olivat
hienot, mutta terävät -- vastaten täydellisesti hänen henkisiä
ominaisuuksiaan.
"Kun erisin teistä", alkoi Helmich, "viivyttivät minua hieman tiellä
herra Niilo Steeninpoika ja hänen veljensä poika, herra Maunu
Pentinpoika; he tulivat Ekholmista ja olivat tänne Tukholmaan matkalla.
He olivat kumpikin kovasti suutuksissaan siitä, mitä Eerik Pukelle oli
tehty; he syyttivät niin kiihkeästi marskia, että tuskin luulen heidän
välilleen enää sopua syntyvän..."
"Soo-o ... katsos vaan!" sanoi tuomioherra väliin.
"Kun minä sitten tulin Arnöhön", jatkoi kirjuri, "niin ei ollut ensiksi
suinkaan helppoa päästä hänen armonsa, arkkipiispan puheille. Hän on
yhtä surumielinen vieläkin kun Vesteråsista tullessaan, jossa hän
Strengnäsin piispan, Tuomaan, kanssa kirjoitti Eerik Puken rauhakirjan
alle. Hän voihkii, hän rukoilee ja tekee ankarimpia parannustöitä...
Hän on arvoton, niin hän sanoo, enää astumaan Herran alttarille
sakramenttia jakamaan. Ainoana lohdutuksena ja toivona on hänellä ollut
tähän asti, että marski ryhtyisi pelastamaan Eerikiä..."
"Marskiko?" huudahti Jöns Pentinpoika, äänessään huomattava terävyys.
"Niin, armollinen herra, marski", vastasi kirjuri. "Tietäkää, ettei
kunnianarvoisa isä, arkkipiispa Olavi, ole yhtä mieltä kuin muut siitä,
mitä Vesteråsissa tapahtui. Hän tosin lausuili ajatuksiaan hyvin
varovasti, mutta minä voin selvästi huomata hänen harvoista sanoistaan,
että hän pitää teitä ja äidinisäänne, Krister-herraa, Eerik-herran
todellisina vihamiehinä ja vainoojina ja että te tulette aina olemaan
hänen silmissään ritarin oikeat surmaajat!"
Tuomioherran silmät välähtivät, mutta sitä olisi tuskin kukaan muu
huomannut kuin Helmichin terävä silmä.
"Jatka, Helmich!" sanoi hän, "sinä kerrot merkillisiä juttuja."
"Hänen suustaan pääsi vielä sellaisiakin sanoja marskista", lausui
kirjuri kehotusta noudattaen, "että olen varma hänen nyt täydellisesti
liittyvän häneen, ellei..."
"Ellei?" toisti Jöns-herra.
"Ellei hän rupea puuhaamaan kuninkaan palaamista."
Tuli pitkä äänettömyys; tuomioherra tarttui tuolinsa vieressä olevaan
rautapuikkoon, jota oli käyttänyt tulen kohennuspuuna. Hän kohensi
tulta nytkin, ja silloin vierähti sattumalta kaksi hiiltä takan
reunalle. Toinen niistä oli jo kokonaan häältynyt ja tuhkanöyhtän
peitossa, toinen oli vielä hehkuva. Tuomioherra silmäeli terävästi
näitä kahta hiiltä, ja hymy väreili hänen kasvoillaan; hän siirteli
kohennuskepillään tuhkaa niiden ympäriltä, ikäänkuin eroittaakseen ne
muista hiilistä. Viimein hän pisti raudan kärjen mustuneen hiilen alle.
"Kuningas Eerik!" huudahti hän sitten viskaten hiilen korkealle
tottoon.
"Marski!" huudahti hän sitten, ja hiilistön hehku heijastui hänen
säihkyviin silmiinsä. Mutta sitten hän äkkiä kohotti puikkoa hiukkasen
ja iski sitten voimakkaasti hiiltä, että se murentui, ja säkenet
sinkosivat ympäri takan. Sitten seurasi taaskin syvä hiljaisuus.
"Jos ymmärrän oikein, herra", lausui Helmich vihdoin, "niin on laita
nyt sellainen, ettei näistä miehistä kumpikaan oikein kelpaa, ja
silloin lienee vaaranalaista, jos Ruotsin kirkon ylin mies..."
"Et ole sanonut minulle, Helmich", keskeytti tuomioherra, "minkä
vastauksen arvoisa isä, arkkipiispa Olavi, antoi esitykseni johdosta,
että Ruotsin valtakunnan arkkipiispaa varten rakennettaisiin varustettu
linna, jota olen useasti kehottanut häntä puuhaamaan ... sinä puhuit
hänelle siitä?"
"Puhuin kyllä, mutta hän vastasi vaan: 'minun valtakuntani ei ole tästä
maailmasta! Tervehdä kaniikkia, Jöns-mestaria, ja sano, että jokainen,
joka miekkaan tarttuu, hän miekkaan hukkuu!'... Niin hän vastasi,
ei sen enempää eikä vähempää, sekä viittasi kädellään lähtien
sisähuoneisiin. En saanut enää nähdä häntä. Mutta kaikesta päättäen
näyttää minusta, että arvoisalle isälle, arkkipiispalle itselleenkin
olisi parhainta, samoin kuin valtakunnallekin, että hän pääsisi rauhaan
ja lepoon. Hän on maailmaan kyllästynyt, mutta hänen ja marskin valtaa
yhdessä ei liene helppo murtaa."
Kirjuri vaikeni ja Jöns Pentinpoika piti rautapuikkoa yhä hiilustalla.
"Ritarin ikkunan alla kasvoi puu, joka esti kuninkaan linnaa
näkymästä", sanoi hän hiljaa ja puoleksi laulavalla äänellä siten
ikäänkuin osoittaakseen, kuinka vähän hän välitti kirjurin viime
lausunnosta, joko hän sen oikein ymmärsi tai ei. -- "Puu piti
hakattaman pois, mutta joka oksan sijaan, joka hakattiin, kasvoi kaksi
uutta. Ritari tuli epätoivoon, mutta lopuksi pääsi hän huolestaan
kaikkein yksinkertaisimmalla tavalla maailmassa" -- ja tuomioherra
toisti viimeiset sanansa vielä pari kertaa, mutta yhä hiljemmin, kunnes
ne viimein kuuluivat pelkältä kuiskaukselta.
"Ihmeen kautta kuitenkin!" uskalsi kirjuri lisätä.
Tuomioherra katsoi ylös kummastuneen näköisenä. Hän ei näkynyt
käsittävän kirjurin sanoja.
"Kuuleppas, Helmich!" sanoi hän, "oletko nyt hyljännyt yrttitaitosi?"
"Enpä suinkaan, armollinen herra, Henrikki Harpunsoittajan lääke- ja
yrttikirja on yhä vieläkin rakkainta luettavaani!"
"Niinpä, niin", lausui taas tuomioherra, "monilla yrteillä on sellainen
voima, että sillä voi tehdä ihmeitä sekä hyvää että pahaa varten, josta
jälkimmäisestä armollinen Jumala meitä varjelkoon."
"Saattaa sentään olla väliin vaikeata erottaa hyvää pahasta ... paha
voi olla väliin hyväksi ... unum caput dabitur plebi!" [Yksi henki
menköön monen edestä.]
"Asian voi auttaa mitä yksinkertaisimmalla tavalla", lausui tuomioherra
taas, ikäänkuin äskeiseen ajatusjuoksuunsa vaipuen.
"Yksinkertaisimmalla tavalla!" toisti kirjuri.
Nyt kuului portailta askeleita, kirjuri lähti pois, kohdaten ovessa
drotsin, herra Krister Niilonpojan. Tämän perässä tuli Niilo
Steeninpoika (Natt och Dag), marskin lanko, ja pian heidän jälkeensä
saapui useita herroja, muiden muassa Maunu Pentinpoika, Engelbrektin
surullisen kuuluisa murhaaja, sekä Maunu Gren, suurikasvuinen, voimakas
mies, jolla oli terävät, vilkkaat silmät ja huomattavan reipas ja
päättäväinen ryhti. Herra Jöns Pentinpoika otti ne toisen toisensa
perästä vastaan erinomaisella ystävällisyydellä, mutta vetäytyi sitten
hyvin osatulla vaatimattomuudella syrjään, jättäen, kuten kohtuullista
olikin, ylimmän sijan ja keskustelun johdon äidinisälleen, vanhalle
Krister-herralle. Tämä ei säästänytkään sanojaan.
Hän esitti juurta jaksain suhteensa mestattuun Eerik-herraan sekä
lausui syvän huolensa maassa vallitsevan levottomuuden johdosta, jota
eivät Jumala paratkoon, tähänastiset tapahtumat näyttäneet saavan
loppumaan.
"Ja mistä tulee tähän parannus?" kysyi hän lopuksi. "Pohjoisesta saapuu
huolestuttavia sanomia. Nuo taalalaiset ovat yhäti liikkeellä
lihtoineen ja keihäineen, ja helsingit sekä värmlantilaiset taitavat
noudattaa heidän esimerkkiään. Kauan kestänee, Jumala paratkoon,
ennenkuin rauha tulee valtakuntaan kaiken sen perästä, mitä Engelbrekt
täällä teki... Mistä tulee parannus?"
Krister-herra katseli ympärilleen odottaen, että joku läsnäolijoista
ottaisi jotakin sanoakseen hänen lausuntonsa johdosta. Mutta kaikki
olivat ääneti. Ainoastaan Niilo Steeninpojan katse synkkeni, kun drotsi
mainitsi Engelbrektin nimen, ja hän näytti aluksi haluavan jotakin
puhua, mutta pidättyi. Drotsi havaitsi sen kuitenkin ja kysyi:
"Mitä tuumitte, herra Niilo Steeninpoika ... jos keksitte jonkun tien
päästäksemme tästä ahdingosta, niin puhukaa!"
"Minun on vaikea nähdä kauemmaksi kuin te, herra drotsi", vastasi
Niilo-ritari. "Mutta sen tahdon sanoa, etten kärsi kuulla Engelbrektiä,
Jumala hänen sieluaan armahtakoon, pantavan rauhattomuuden
alkusyyksi ... olen päinvastoin sitä mieltä, ja siitä vastaan, että jos
hän olisi vielä elossa, niin tulisi meteleille äkkinäinen loppu... Asia
on sellainen, että rahvas tarvitsee miestä, johon se voi liittyä, ja
kun sellainen mies löytyy, on hän valtakunnan herra, ja hänellä on
voima sysätä syrjään jokaisen, joka häiritsee häntä itseään ja
valtakuntaa."
"Niin luulen osittain minäkin", lausui herra Jöns Pentinpoika,
kasvoillaan tavallinen hymy, "kaksi ei voi rinnakkain vallita.
Valtakunta tahtoo vaan _yhden_ kuninkaan, ja kun ei kuningasta ole, ei
se totisesti tahdo kahta tai useampaa hänen sijaansa. Monien mahtajain
aika lienee nyt loppunut, mutta kaksi korkeinta on jälellä... Niiden
tulee olla yksimielisiä, niiden täytyy, ja ne ovatkin sen parempi;
mutta mennyt hetki on usein aivan erilainen kuin tuleva hetki;
tietämätöntä on, miten asiat kääntyvät, ja edeltäpäin arvaaminen on
hyve..."
"Tarkoitatte. tyttärenpoikani", keskeytti drotsi, "että kahdessa
herrassa on valtakunnalle tasan yksi liikaa..."
"Niin, äidinisä, te lausutte ajatukseni ... toisen tulee väistyä!"
"Ja kummanko?" kysyi drotsi hiukan kiivaasti.
"Kummanko, kysytte, herra drotsi", lausui nyt Maunu Gren, "kummanko?
Siitä ei tarvinne pitkältä keskustella, kun te kerran olette drotsi,
valtakunnan ensimmäinen mies. Viiden haavan kautta, sitä tahdon
katsella silmästä silmään, joka rohkenee kieltää teiltä ensi sijan,
vaikka se olisi herra Kaarlo Knuutinpoika itse?"
"Olette nyt purjehtinut vähän liiaksi ulapalle, herra Maunu", sanoi
drotsi hymyillen, "sen kuulee puheestanne. Niinkuin te haluatte asiain
olevan, ovat ne _olleet_; nyt eivät ne enää ole niin, nyt on
valtakunnalla niin kutsuttu päämies, ja häntä pitäisi drotsinkin
kumartaa, sillä päämies on kuninkaan sijainen!"
"Vaikka hän olisi vaan talonpoikain valitsema?" kysyi Maunu-herra
kummastuneena.
"Vaikka hän olisi vaan talonpoikain valitsema!" vastasi drotsi.
"Silloin olkoon autuuteni mennyttä, ellen seivästä sellaista päämiestä
hyvällä miekallani", huudahti Maunu-herra kiivaasti, lyöden miekkaansa
että huone kajahti.
"Hyvin puhuttu, ankara herra", sanoi Jöns Pentinpoika ivallisesti,
"mutta niin monella hevosella ette te ratsasta, eivätkä kaikki ne
yhteensäkään, jotka ajattelevat kuten te, että nimittäin saisitte
rahvaan valitseman valtakunnan päämiehen masennetuksi. Nähkääs, hän on
kuin kuu ... voimme yhtä kernaasti suututella, ettei aurinko paista
yötä päivää, mutta vihotelkaamme minkä haluttaa, aurinko menee
sittenkin mailleen, ja kuu tulee tilalle ... niin on asian laita, sitä
emme voi tyhjäksi tehdä emmekä muuksi muuttaa ... meidän täytyy ottaa
asia sinä, mikä se on."
"Tyttärenpoikani on oikeassa", lausui Krister-herra, "asia on, niinkuin
hän sanoo. Marski on todellakin valittu valtakunnan päämieheksi, mutta
hän ei taida, Jumala paratkoon, kyetä pahaa korjaamaan, sillä mikäli
pohjoisesta tulevat sanomat kertovat, nousee rahvas kapinaan juuri
häntä vastaan. Minun mielestäni on se suuri onnettomuus, että
ruotsalainen herra ja Kaarlo Olavinpojan tyttärenpoika on voinut
alentua ottamaan armolliselta herraltamme kuninkaalta, ensin
marskinviran ja antamaan sitte rahvaan vielä valita itsensä valtakunnan
päämieheksi. Luuloni on, että hänen käy lopulta tukalaksi palvella
kahta herraa. Sen vuoksi hän ei myöskään voi välttää senkaltaisia
vaikeuksia, kuin esimerkiksi että hän häätyy laskemaan rinnalleen
Tukholman linnaan sen, joka Ruotsin lain ja vanhan hyvän tavan mukaan
on valtakunnan ensimmäinen mies armollisen herramme, kuninkaan
jälkeen."
"Se ei sovi", huusi kiivasluontoinen Maunu Gren, "se ei sovi, yhden
hallussa olkoon Tukholman linna ja yksi olkoon valtakunnan päänä, ja,
hyvän miekkani kautta, Kaarlo Knuutinpoika ei ole se mies!"
"Te katsotte siis parannuksen tulevan siitä, että näistä kahdesta
mahtavasta marski väistyy?" kysyi Jöns Pentinpoika.
"Niin on ajatukseni!" vakuutti Maunu-herra innokkaasti.
"Se lieneekin oikea ajatus!" lausui taas Jöns-herra, "vaikkei kaikkein
parahin. Sillä kuningastakaan ei saatettane sentään aivan unhottaa, kun
nyt kerran varmaan tiedämme hänen olevan elossa!"
"Siitä ei ole vähääkään epäilemistä", lausui Maunu-herra, "minä olen
itse puhutellut hänen armoaan, kuningas Eerikiä, ja hän sanoi minulle,
kun viikko sitten olin Gotlannissa, aikovansa lähteä ritariston
suurmestarin luo Preussiin."
"Minäkin tiedän sen", lisäsi Jöns-herra, "minä tiedän sen kirjeen
kautta, jonka olen saanut Tanskasta. Mutta epävarmaa on kuitenkin, mitä
armolliseen herraamme, kuninkaaseen, tulee ... tyytymättömyys häntä
kohtaan on suuri Tanskassa ... tietämätöntä on siis, kuinka asiat
häneen nähden saattavat käydä, ja jos kävisi niinkuin on pelättävä,
nimittäin että..."
"Että hän menettää valtakuntansa", täytti kärsimätön Maunu-herra.
"Aivan niin", lausui Jöns Pentinpoika, "jos niin kävisi, niin on hyvä
olla varuillaan, ja minä lisään siihen, mitä tässä esitettiin rauhan
saannin ehdoksi valtakuntaan, minä lisään: tässä tarvitaan
yksimielisyyttä, ennen kaikkea yksimielisyyttä. Marski on mahtava ja
mahtavammaksi hän voi tulla, kävi miten kävi."
"Lankoni, herra Kaarlo, luulee aikaisin voittaneensa pelin", lausui
suurella katkeruudella Niilo Steeninpoika, "mutta voipa tulla sekin
aika, että hän saa nähdä leikkiä vielä jatkettavankin."
Keskustelua kesti kauan, ja herrat tulivat yhä kiihkeämmiksi ja
katkerammiksi Kaarlo Knuutinpoikaa kohtaan. Hän tuli jo lopulta
kapinannostajaksi, aivan yhtä vaaralliseksi kuin Engelbrektkin, ja hän
tavotteli kuten tämäkin rahvaan suosiota. Kaikille tuli siis päivän
selväksi, että marskin tuli väistyä Krister-herran tieltä, ellei
onnistuttaisi saamaan kuningasta takaisin valtakuntaan. Jöns
Pentinpoika ei virkannut enää juuri mitään, hän näytti tuskin
ajattelevankaan, mitä puhuttiin, saatuaan asian kerran alkuun.
Ainoastaan kun jotakin sellaista lausuttiin, joka oli viemäisillään
keskustelun oikealta tolalta pois, tarttui hän siihen saattaen sen taas
oikeaan. Kuninkaaseen nähden päätettiin odottaa, mitä siinä kokouksessa
tapahtuisi, joka aiottiin pitää seuraavana kesänä Kalmarissa. Jos
saataisiin hänet siellä taivutetuksi tulemaan takaisin valtakuntaan,
niin keksittäisiin kai sitten aina joitakin keinoja marskia vastaan,
muuten täydyttäisi ryhtyä tehokkaampiin toimiin.
Mutta ensimmäistäkin tarkoitusta, kuninkaan takaisin tuloa varten oli
poistettavana ne esteet, joita marski on sitä vastaan paneva ja jotka
arkkipiispa Olavi epäilemättä hyväksyy. Tästä saivat herrat paljon
tuumittavaa. Upsalan arkkipiispalla oli suuri vaikutus kansaan, eikä
mikään voinut niin varmentaa marskin asiaa kuin se, että arkkipiispa
Olavi oli hänen puolellaan. Se oli kuitenkin lohdutuksena, että
arkkipiispa oli niin kivulloinen, etenkin nyt Vesteråsista palattuaan,
että hän senvuoksi tuskin ottaisi antautuakseen matkustamisen
rasituksiin, vaan jäisi hiljaisuuteen hiippakuntaansa. Marskin muita
kannattajia, kuten Tuomas-piispaa ja muita, ei niin paljo pelätty.
Herrat läksivät vasta puolipäivän aikoina Mustaveljesluostarista, mutta
yksitellen, etteivät huomiota herättäisi. Krister-herra viipyi
viimeiseksi, ja jäätyään kahden kesken tyttärenpoikansa kanssa, sanoi
hän, katseltuaan kauvan syvän hiljaisuuden vallitessa kivilattian
ruutuja:
"Käyköön kuninkaan miten tahansa, mutta ennemmin tai myöhemmin täytyy
marskin ja minun puhua suumme puhtaiksi!"
"Minusta näyttää, että se puhe on jo alettu, äidinisä", lausui
Jöns-herra, "vaikka annatte sen käydä toisen miehen kautta."
"Olet tehnyt hyvin tehtäväsi, tyttärenpoikani... Hurja ja hillimätön
Eerik-herra ei olisi sen sievemmin voinut tulla vaivoistamme pois.
Neuvosi oli hyvä; jos he, marski ja hän olisivat tulleet hyviksi
ystäviksi, mikä olisi hyvinkin voinut tapahtua, niin olisimme saaneet
varoa nahkaamme."
"Sitä juttua ei ollut vaikea johtaa... Eerik-herra johti sitä itse!
Olisinpa vaan helposti voinut saada tuomionkin Vesteråsissa..."
"Tuomion, tyttärenpoikani? ... se ei paljoa merkitse. Vesteråsissa
rauha rikottiin ... tuomiota ei kansa niinkään paljo ajattele, se on
vaan sen sanan viimeinen tavu, joka jo lausuttiin Vesteråsissa. Siksi
sitä katsotaan täällä Tukholmassa, samaten kuin Taalainmaassa ja
Vermlannissa, ja siellä luulen meillä olevan hyviä liittolaisia..."
Jöns Pentinpoika pudisti epäilevästi päätään.
"Saatte nähdä", lausui silloin drotsi, ikäänkuin kumotakseen
tyttärenpoikansa epäilykset, "saatte nähdä, ettei kauan kestä,
ennenkuin ne taas tulevat Vesteråsia kohden."
"Teillä on sitten hyvät tiedot, äidinisä!" sanoi Jöns Pentinpoika.
"Katsokaa sentään, että ne, jotka teidän asiaanne ajavat, tekevät sen
teidän hyödyksenne. Sukulaisemme, marski, ymmärtää sen pelin
perinpohjin, ja ellemme pidä varaamme, niin saattaa käydä niin, että me
kaadumme ja hän seisoo... Jousta on jo kireälle jännitetty, jos se
katkee, niin on voitto hänen!"
Vanha Krister-herra vaipui ajatuksiinsa. Noustessaan hetken päästä
seisomaan silitti hän kädellään partaansa lausuen painolla:
"Luulen kuitenkin, tyttärenpoikani, että käteni ovat liian vanhat
jännittämään jousta, niin että se minun käsissäni katkee... Ennen kuin
se tapahtuu, annan sen sinun käsiisi. Hyvästi!"
Sitten hän läksi jättäen Jöns Pentinpojan yksikseen.
Hetkisen kuluttua astui Helmich-kirjuri taas sisään kumartaen nöyrästi
herralleen. Hänen kädessään oli malja, täynnä maidonnäköistä juomaa.
Vietyään sen huulilleen ja juotuaan antoi hän sen herralleen sanoen:
"Näyttääkseni, etten ole yrttitaitoani unhottanut, pyydän tarjota
teille tämän!"
"Sehän on maitoa!"
"Niinpä kyllä, mutta nimeltään lac amygdalorum! [manttelimaitoa]
Maistakaa sitä, herra, juoma on sekä terveellistä että hyvänmakuista."
Tuomioherra otti maljan ja joi, piti sitä kädessään katsellen suoraan
eteensä, joi taas ja pani sen sitten pöydälle.
"Jumalan äiti!" huudahti hän, "sehän on suloista hunaja-juomaa!"
"Niin, hunaja-juomaa!" vastasi kirjuri, "opin tekemään sitä sukulaiseni
luona, joka on hänen armonsa Kölnin arkkipiispan kokki!"
"Se ei siis ole mestari Henrikki Harpunsoittajan keksintöjä!"
"Ei, ei ... tämä maito on tullut paljoa enemmän maksamaan minulle,
sukulaiseni ei tahtonut millään ehdolla opettaa taitoaan; sain
pinnistää kaiken kekseliäisyyteni päästäkseni hänen salaisuutensa
perille. Mutta juoma tulee kalliiksi. Voitte ymmärtää sen siitä, että
sitä valmistetaan pelkistä manteleista..."
"Se on tiettyä, minä maksan kulut, Helmich", lisäsi tuomioherra hyvin
tyytyväisenä.
"Kiitos, armollinen herra", jatkoi kirjuri, "juoma onki hintansa
arvoinen, sillä on mitä arvokkaimmat ominaisuudet. Se on mieluista
maultaan, ja sitäpaitsi se virvoittaa ja ravitsee, sillä, kuten näette
näistä rasvakukkasista tässä pinnalla", kirjuri tarttui maljaan ja
näytti sormellaan juomassa olevia pieniä rasvarakkoja, "tulee tämä
maidonväri hedelmän öljystä. Senvuoksi arvelin, että voisitte lähettää
pullollisen tätä kallista maitoa kunnianarvoisalle isälle, arkkipiispa
Olaville... Hän tuntee hyvin sen, sillä hän joi sitä ollessaan Baselin
kokouksessa, ja minä tiedän, että hän haluaisi sitä suuresti..."
"Kuten sanot, Helmich", sanoi tuomioherra vilkkaasti, vaihtaen katsetta
kirjurinsa kanssa, "kuten sanot, se tulee ilahuttamaan tuota hyvää
vanhusta, ja minä tahdon antaa hänelle ystävälahjan hänen suuren
hyväntahtoisuutensa edestä! Pane pullo kuntoon, Helmich, sinä saat itse
viedä sen hänen armolleen, arkkipiispalle; samalla viet kirjeen,
minulta."
Herra Jöns Pentinpoika pysähtyi äkkiä kuuntelemaan. Ikkunain pienistä
ruuduista tunkeusi huoneeseen räyhääviä ääniä. Ei ollut tosin tähän
aikaan mitään tavatonta, että Tukholman kaduilla oli meteliä ja
vallattomuutta, mutta tällä kertaa tuntui se tavallista pahemmalta,
sillä rähinää oli jo kotvasen kestänyt ja se näytti pikemmin yltyvän
kuin lauhtuvan. Miehet katsahtivat toisiinsa kuunnellen jännityksellä.
Huudot kuuluivat Sielutarhankadulta päin, ja tasaisen pauhinan välistä
kuului selvemmin muutamia läpitunkevia huutoja, ikäänkuin joku olisi
juossut luostarin ohi melupaikalle päin tai sieltä pois. Kirjuri lausui
arvelun, että melu ehkä johtui siitä, että marski yritti ajaa drotsia
Tukholman linnasta. Tuomioherra pudisti päätään, muttei voinut päästä
siitä aavistuksesta, että metelin syyt olivat tavallista vakavampaa
laatua.
"Tahdotteko, että hankin teille tiedon, mikä on melun syynä?" lausui
nuori kirjuri puoleksi kuiskaten.
Tuomioherra nyökkäsi, mutta sanoi samalla itse haluavansa käydä
kuulemaan ja näkemään asian laitaa, sekä pyysi kirjurinsa tuomaan pari
munkkikaapua. Tämä riensi ulos ja toi kohta kaaput, jotka miehet
heittivät ylleen lähtien kadulle. He menivät Sielutarhankadulle päin ja
tulivat pian metelipaikalle.
Katu oli täynnä kaikenlaista kansaa. Porvareita, kisällejä, oppipoikia
ja kaupungissa oleskelevain herrain palvelijoita liikehti sekaisin
tiheämmän joukkion ympärillä, joka oli rähinän keskuksena. Kaikki
puhuivat kovasti, elleivät ottaneet osaa keskijoukosta lähtevään
raakaan kirkunaan. Uusia voimia tuli alinomaa muilta kaduilta.
"Reväiskää kieli sen suusta!" huusi eräs, joka sai hurjaa
suostumus-kirkunaa palkakseen.
"Lyökää ensin polvet pois", huusi toinen, "hän ei tarvinne kumpiakaan!"
Ja rähisevää suostumusta sai tämäkin puhuja.
Melua jatkui. Kun se joskus vähän kuin taltui, oli jollakin aina uusia
neuvoja valmiina, eikä muuta tarvittukaan yllyttämään sitä entiseen
raivoonsa. Kepiniskuja ja kiviä sateli; etempänä olijat heittelivät
niitä vähääkään huolimatta sattuivatko ne oikeaan vai väärään
henkilöön.
"Mitä tämä tarkoittaa?" kysyi Jöns Pentinpoika muutamalta vanhemmalta
porvarilta tyyntyneenä huomatessaan, ettei meteli ollut sen
vaarallisempaa laatua. "Mitä tässä tahdotaan?"
"Ne tahtovat hukuttaa noita-akan rengin", vastasi porvari.
"Noita-akan rengin?" kysyi Jöns-herra.
"Noita istui hirsipuun juurella koko yön, ja kun hän lähti aamulla,
niin hiipi hänen renkinsä tuonne mestari Gellinkin taloon."
"Niin", lisäsi eräs toinen, "hän istui tornissa, mutta karkasi ... ensi
kerralla ne veivät hänet sinne takaisin ... nyt lienee parasta työntää
hänet järveen kerrassaan, niin ei hän enää potki."
Jöns Pentinpojalle oli tämä arvoitusta, mutta hänen kirjurinsa tiesi
paremmin edellä käyneet tapahtumat; hän selitti herralleen, mitä oli
tarpeen asiain ymmärtämiseksi. Hirsipuun juurella istunut olento eli
noita-akka oli epäilemättä Eerik-herran sisar, ja hänen palvelijansa
oli todellakin yrittänyt karata tornista, vaan oli joutunut kiinni. Nyt
hän oli kuitenkin kuollut sillä matkalla saamistaan iskuista, kirjuri
oli kuullut sen Knuutilta, mustaveljeltä, joka oli ripittänyt tuota
syntisparkaa.
"Mutta kuka tämä sitten on?" kysyi tuomioherra.
"Hän on vedetty esille mestari Gellinkin talosta..."
"Gellinkin? Entäs muuta...?"
"En tiedä, mutta minä tapasin sen poikasen, joka toi aamulla teille
kirjeen eräältä sairaalta mieheltä, joka asuu mestari Gellinkin
talossa."
"Olet oikeassa, Helmich ... niin se onkin ... hän juuri ... mikä hänen
nimensä taas olikaan ... Rodenberg... Pyhimysten nimessä, mikä kamala
erehdys, miesparka on hukassa!"
Samassa kaikui mahtava ääni yli metelin:
"Drotsin nimessä, pidättykää hyvät ihmiset!"
Rähinä tuntuikin taltuvan silmänräpäyksen ajaksi, mutta samassa se taas
yltyi entistä tuimemmaksi, ja onnettoman uhrin yli kohotettiin jo
miekkoja ja kirveitä.
Mutta silloin tunkeutui joukon läpi kummastuttavalla voimalla ja
notkeudella eräs pitkä mies; hän viskeli syrjään ne, jotka eivät
väistyneet ja tuli äkkiä kirveitä ja miekkoja heiluttavain miesten
keskelle. Nyt vaikeni kirkuna hänen ympärillään, mutta kuului sitä
kovemmin etempää, ja se esti tuomioherraa kirjureineen erottamasta,
mitä siellä lausuttiin, mutta he näkivät kummakseen tuon voimakkaan
miehen nostavan onnettoman uhrin maasta ja kantavan hänet yksinään
Gellingin taloon päin, jonka pihaan hän katosi.
Aluksi väkijoukko nolostui. Kaikkia ällistytti pelastajan uskaliaisuus
ja voima sekä hänen sankarimainen ulkomuotonsa, ja tämä vaikutus levisi
keskuksesta ulospäin, joten syntyi hetkiseksi yleinen hiljaisuus. Mutta
nyt kulki liike takaisin äärimpänä seisovista keskukseen päin; huuto ja
melu kasvoi, käyden hurjemmaksi kuin koskaan. Jo hyökättiin mestari
Gellinkin talon porttia vastaan. Mutta lujat tammiovet kestivät
törmäyksen.
Tuomioherra oli kirjureineen nähnyt kaiken, ja väkijoukon muista
hommista eivät he vähääkään välittäneet, jonkavuoksi he lähtivät
kiirein askelin Mustaveljesluostaria kohden. Kääntyessään kadun
kulmassa luostarikadulle nykäisi kirjuri herraansa kaapusta kuiskaten,
että äskeinen pelastaja tuli heidän takanaan. Ennenkuin he ehtivät
vilkaista taakseenkaan saavutti mies heidät ja astui kiireesti heidän
ohitseen. Hänen yllään oli pitkä, avara viitta; oli jo hämärä, ja katu
oli kapea, joten oli mahdotonta tuntea häntä. Hän sai kuitenkin sekä
Jöns Pentinpojan että hänen kirjurinsa uteliaisuuden hereille, niin
että he seurasivat häntä vähän matkan päässä.
He tulivat siten erään poikkikujan kautta Itäispitkällekadulle.
Tännekin oli keräytynyt paljon väkeä, ja he näkivät äskeisen pitkän
miehen seisovan viitassaan parin miehen takana, joista toinen puvustaan
päättäen kuului kaupungin raatiin. Keskelle katua oli jätetty tyhjä
kujanne, jota myöten liikkui juhlallisesti laulaen munkkisaatto, jonka
edellä kulki soihdunkantajia.
Päivä alkoi jo pimetä, joten vitkaan liikkuva saattokulkue näytti
kaamealta haamujoukolta. Kun he tulivat lähemmäksi, näkyi heidän
keskellään ruumiskirstu; katselijat kumarsivat ja rukoilivat vainajan
sielunrauhan puolesta.
Kun saatto oli mennyt ohi, yhtyivät katselijat ja seurasivat sitä vähän
jälempänä, muutamat lyhemmän, muutamat pitemmän matkan. Kun munkit
tulivat Harmaamunkkien kujalta Munkkisillan satamaan ja lähestyivät
Harmaamunkkien saareen vievää siltaa, niin olivat saattajat melkeästi
harventuneet. Mutta äskeinen pelastaja oli yhä mukana, ja kumartuneen
päänsä vuoksi luulivat kaikki muut hänen kuuluvan surijoihin, paitsi
ne, jotka olivat nähneet hänen syrjästä yhtyvän saattoon.
Sillalla tuli hän käymään erään soihdunkantajan vieressä. Helmich
riensi heti sinne ja näki hänet sivulta päin.
"Annanpa melkein vaikka mitä, ellei se ole marski itse", kuiskasi hän,
kun herransa saapui hänen kohdalleen.
"Marski!" sanoi tuomioherra katsellen ympärilleen, kunnes näki erään
harmaaveljen, joka lähestyi heitä.
"Kuka tämä vainaja on, jota näin komeasti saatetaan hautaan?" kysyi
hän.
"Eerik Puke!" vastasi munkki.
Tuomioherra mietti vähän; sitten hän kuiskasi jotakin harmaaveljen
korvaan; tämä astui syrjään jättäen sijaa mustaveljeksille, jotka
menivät sillan yli ja astuivat portista Harmaaveljesluostariin. He
kulkivat hiljaisina pihan yli luostarikirkkoon, johon seisahtuivat
varjoon oven suuhun katsellen ruumissaaton menoa kuoriin, johon munkit
laskivat ruumiin siunattavaksi.
Kun se oli päättynyt, lähtivät munkit laulaen kirkosta. Kuorissa paloi
suuria vahakynttilöitä, joiden keskellä nyt oli sen miehen tomu, joka
oli tuottanut niin paljon huolta valtakunnan mahtaville.
Suurivartaloinen mies, jota tuomioherra kirjureineen oli silmällä
pitänyt, seisoi kädet ristissä rinnallaan mietteissään kirstun edessä
kynttiläin liehuvassa valossa. Viitta oli auennut, ja kullalla
kirjailtu punainen ihokas näkyi sen alta. Pää oli peittämättä, joten
oven suussa seisovat äänettömät katselijat voivat selvään erottaa
Kaarlo Knuutinpojan jalot ja kauniit piirteet.
Silloin vilahti heidän ohitsensa korkea, tumma naishaamu, jonka puku
muistutti sitä munkkikuntaa, jonka kaapuissa he itsekin tällä kertaa
liikkuivat. Tultuaan keskikirkkoon ja huomattuaan kuorissa olevan
ritarin vetäytyi hän syrjään. Pian hänen jälkeensä tuli kaksi muuta
naista, joista toinen oli varsin nuori, toinen jo elähtäneempi. Heidän
kasvonsa olivat hunnun peitossa, mutta käynnistä ja ryhdistä voi heidät
erottaa. Käytyään vähän matkaa kuoriin päin, tuntui vanhempi haluavan
pidättää nuorempaa menemästä etemmäksi. Ritarin näkeminen lienee
vaikuttanut häneen samoin kuin äskeiseen nunnaankin. Mutta nuorempi ei
pysähtynyt. Hän astui pää kumartuneena kuoriin asti, jossa kirstu oli.
Sen viereen hän polvistui rukoilemaan.
Marski astui silloin vähän syrjään, mutta hän katseli hievahtamatta
terävästi rukoilevaa, ja selvästi näki, että hänet valtasi omituinen
liikutus, ellei vahakynttiläin häilyvä liekki vaan liene saanut aikaan
sitä valon ja varjon vaihtelua, joka näkyi hänen kasvoillaan.
Kun rukoileva viimein nousi, kävi marski hänen luokseen, ojensi hänelle
kätensä lausuen jotakin, mikä ei etäisyyden takia kuitenkaan voinut
kuulua oven suuhun. Nainen teki hämmästyneen liikkeen ja astui askeleen
sivullepäin.
Marskin kasvoille levisi silloin alakuloinen, surumielinen hymy, ja hän
veti kätensä takaisin. Hänen huulensa liikkuivat ja hän puhui kauan,
mutta siihen osaan kirkkoa, jossa kuuntelijat seisoivat, ei kuulunut
yhtäkään sanaa. Lopetettuaan puheensa ojensi marski uudestaan kätensä,
ja hänen koko kasvonsa puhuivat miltei selvemmin kuin sanansa. Kylmä
tuomioherrakaan, jonka sydämmessä ei hellemmillä tunteilla ollut suurta
sijaa, ei voinut tätä kasvojen ilmettä väärin käsittää.
"Minun mielestäni olisi tuo kelpo marski saanut valita sopivamman
paikan kosintaansa varten!" lausui hän hyvin hiljaa kumppanilleen ja
molemmat hymyilivät myrkyllisesti yhä tarkasti silmäellen kirstun luona
olijoita.
Nainen oli äänetönnä ja liikkumatonna marskin hellän puheen aikana.
Ainoastaan siitä, että hän kiihkeästi puristi käsiään ristiin, voi
huomata sanain tunkeneen hänen sydämeensä, mutta sitä vaikutusta eivät
ne näyttäneet tehneen, jota marski oli odottanut ja toivonut. Sen näki
selvästi, kun hän hetkisen kuluttua pudisti päätään tehden toisella
kädellään epäävän liikkeen ja osoittaen toisella mustaa ruumiskirstua.
Marskin kasvot kävivät silloin kalmankalpeiksi, ja hän risti nyt
vuoroonsa kätensä. Mutta hunnutettu nainen lähti samassa kuorista
astuen horjuvin askelin kirkkoon, jossa vanhempi nainen tuli häntä
vastaan. Marski seisoi hiljaa katsellen häntä. Hänen silmistään näkyi
syvä, raskas suru. Hän oli nähtävästi saanut vastauksen, joka
kerrassaan ja ehkä ainaiseksi katkaisi hänen toiveensa.
Herra Jöns Pentinpoika olisi antanut paljon saadakseen nähdä sen naisen
kasvonpiirteet, joka oli tehnyt niin syvän vaikutuksen marskiin. Hän
toivoi kuitenkin saavansa tietää sen muullakin tavoin, jota varten hän
lähti kirjurinsa kanssa naisia seuraamaan.
Marskikin lähti, joten harmaaveljesten luostarikirkkoon ei jäänyt kuin
korkeavartaloinen nunna, joka polvistui Eerik Puken tomun viereen.